Keskellä talven ihmemaata olen invalidi

En ole kokenut ihmeparantumista sitten viime päivityksen. 

Itse asiassa häntäluutilanne on vain pahentunut siinä määrin, että koen tarvetta korostaa henkilökohtaisen kärsimykseni määrää. En tiedä, kumpi on pahempi, fyysinen kipu vai henkinen tuska siitä, että olen invalidi tilanteessa, jossa aurinko kimmeltää pehmeillä hangilla. 

-17 astetta. Harmitti, ettei ollut oikeaa kameraa mukana, koska valo oli huikea. Tämä on kännykkäräpsy.

Taivuin jopa ottamaan töistä sairauslomaa sekä käymään säteilytyksessä. Hyvä uutinen on se, että häntäluu on ehjä eli ilmeisesti kyse on jonkinlaisesta luukalvon ruhjeesta. Niin tai näin, kipeä on.

Jotta tuskani määrä tulisi selväksi, kerron seuraavaksi, mitä kaikkea ei voi tehdä, kun häntäluu on kipeä.

1. RATSASTUS

Tärkein ensin. Häntäluuvammaisena ei pysty ratsastamaan, ainakaan jos haluaa sen joskus paranevan. Näyttää koko ajan todennäköisemmältä, että kun talvi on parhaimmillaan naismuistiin, en pääse nauttimaan hankilaukasta omalla ponilla. Alakuloani aiheesta ei ainakaan vähennä se, että toisin kuin esim. viime vuonna, poni olisi hankilaukkakunnossa.  

Kuvan poni olisi kunnossa, kun vaan pääsisi liikuttamaan.

2. Istuminen

Aloitin tämän kirjoittamisen viikonloppuna koiran puhallettavan kaulurin päällä istuen. Sen saa hevosenkengän muotoiseksi, jolloin häntäluu jää ilmaan. Miinuspuolena on mainittava, että reisiin tulee painetta ja vuorostaan kipeytyvät. Pitemmän päälle myös häntäluu kipeytyy apuvälineestä huolimatta. Teksti on viimeisteltävä seisten.

3. Käveleminen

Enpä ole ennen tullut ajatelleeksi, miten paljon tärähdyksiä ja liikettä ihan tavallinen kävely kohdistaa häntäluuhun. Tästä seuraa, että en pysty astelemaan normaalisti vaan etenen sulavasti kuin nivelrikkoinen ikähenkilö jäällä. Huippunopeus nousee sellaiseen yhteen tai kahteen kilometriin tunnissa. Koiran suhtautuminen asiaan voisi olla ymmärtäväisempikin.

Albertilla on ollut loimituksen pakkasrajana sellainen -20 astetta.

4. Kumartuminen

Oletteko koskaan tulleet ajatelleeksi, että kun kumartuu, housun kangas kiristyy takapuolen päällä? Minä olen, viime aikoina. Ja juuri nyt se kankaan kiristyminen on häntäluulle liikaa. On kehitettävä kyykistymisasentoja, joissa kankaan kiristyminen kohdistuisi enemmän pakaroiden alueelle kuin niiden väliin.

5. Seisominen

Kiukustunut häntäluu aiheuttaa jatkuvaa paineentunnetta takapuoleen. Vähän kuin olisi koko ajan kakkahätä. Ei ole siis kiva seistäkään.

6. Autolla ajaminen

Autolla ajaminen täristää. Tärinä sattuu. Plus että autossa pitää istua.

Häveliäisyyssyistä jätin osan ongelmista mainitsematta. Kuten tästäkin listasta huomaa, vian ei tarvitse olla iso, kun se on häntäluussa.

Tästä voi myös päätellä, että ihan hirveästi en pääse talvesta ponien kanssa nauttimaan edes maastakäsin. Tallilla olen käynyt vain antamassa lisärehut ja vähän haistelemassa ponintuoksua.

Kaikkiin kipuneutraaleihin asentoihin liittyy mahallaan oleminen tai memoryfoam-patja.

En enää edes unelmoi, että olisin ratsastuskunnossa viikoissa. Toivon vain, että ratsastuksenkin päivä vielä joskus koittaa. Ja tietysti olisi kiva, että ihan normaali arkikin olisi kivutonta. Lääkärin mukaan kipu kestää ainakin kuukauden.

Pysykää pystyssä!

Se siitä ratsastamisesta ja muita uudelleenjärjestelyitä

Tammikuun alkupuoliskolla tapahtui sellaista, että rupesin ratsastamaan sillä lailla säännöllisesti kuin normaalit hevosenomistajat käsittääkseni tekevät. Eli sellaiset nelisen kertaa viikossa.

Vaikka ratsastus on ollut surkeaa räpellystä, sen lisäämisellä viikko-ohjelmaan oli semmoinen hämmentävä vaikutus, että heräsin joka aamu täynnä intoa ja energiaa.

Setähevosjumppaa joulun alla.

Oli kivat pari viikkoa!

Sitten ilmeisesti universumi hoksasi, että tähdet ovat vinksahtaneet aivan väärään asentoon, ja puuttui peliin. Toki toinen vaihtoehto on, että täti on vain tyhmä, ja kaikkihan tietävät, mitä tyhmästä päästä seuraa.

Tuossa puolisentoista viikkoa sitten maa nimittäin äkillisesti katosi alta ja palasi tärähtäen. Tilanteessa eivät auttaneet hyvin kuvioidut kengänpohjat eikä varovainen askellus.

Aluksi muksahdus tuntui kohtalaisen harmittomalta. Mutta kun muutamaa päivää myöhemmin istuin setähevosen satulassa käyntimaaston verran, häntäluu ilmoitti, että ratsastukset loppuivat muuten nyt tähän.

Ruusan kanssa olemme lähinnä maastoilleet, koska se on molemmista kivaa.

Viime ratsastuksesta on nyt viisi päivää ja häntäluu tuntuu epämukavalta ihan seistessäkin, saati sitten istuessa. Tilanne ei näytä kovin lupaavalta ratsastusharrastuksen jatkumisen kannalta ainakaan ihan välittömässä lähitulevaisuudessa. Eikä kyllä ihan normaalin arjenkaan kannalta.

Niin että ei tämäkään vuosi nyt ihan hirveän paljon edellistä paremmin alkanut. Ottaa pannuun aivan erityisesti siksi, että tänä talvena olen liikkunut ulkona todella vähän ilman nastakenkiä. Minulla on nastakengät sekä tallille että muuhun ulkoiluun. Mutta häntäluunsa jo vähintään kertaalleen murtaneen henkilön ei talviaikaan kannattaisi ottaa ulkona nastattomia askeleita yhtäkään.

Albert sai viime yön lumimyräkässä pampulat otsatukkaansa. Naamalumi on peräisin puusta, 

Ei auta kuin toivoa, että ratsastuksen pakkotauko mitattaisiin viikoissa ennemmin kuin kuukausissa, saati vuosissa (sekään ei ole näissä vammoissa tavatonta).

Toimikoon tämä varoituksena niille, joiden häntäluu on vielä säilynyt ehyenä. Kyllä käveleminen on vaarallista!

Joululomaisia touhuja.

Oman vammautumiseni lisäksi pientä huolta on aiheuttanut tammaponissa jälleen ilmennyt lievä ponnettomuus ja haukotteleminen ihan tarhaolosuhteissakin. Lisäksi on ollut kiukuttelua loimen etusoljen kiinnitysvaiheessa ja vetäytymistä ponisosiaalisissa tilanteissa.

Epämukava mahdollisuus on, että syy mahaan viittaavien oireiden paluuseen on ihmisellinen. Olenhan viime aikoina liikuttanut ponia varsin ahkerasti. Vaatimustaso on kuitenkin ollut erittäin matala.

Bestikset laitumella.

Aina on kuitenkin kivempi etsiä ongelmia muualta kuin omasta toiminnasta, joten olen alustavasti päätynyt pitämään ponini ahdistuksen syynä ns. laumadynaamisia haasteita. Selkosuomeksi sanottuna setähevosen naama v-tuttaa Ruusaa (setähevosella on näistä kahdesta isommat natsat).

Luulin lauman olevan tasapainossa, kun setähevonen on hengannut lähinnä Albertin kanssa. Mutta mahaoireet ovat viite siitä, että näin ei Ruusan mielestä ollut.

Niinpä ponien asumisjärjestelyt pantiin viime viikonloppuna vähän uusiksi. Albert sai kämppikseksi tietenkin setähevosen ja Ruusa majailee nyt monivuotisen ystävänsä setäponin kanssa.

Ihan tyytyväiseltä vaikuttaa.

Ensikokemus on, että Ruusa vaikuttaa nyt tyynemmältä. Eikä aidan toisella puolella kovin stressaantuneelta vaikuteta.

Nykyiset parit ovat yhteensopivia myös ruokailutavoiltaan eli kilpa-ahmijat ja hitaat nautiskelijat ovat omissa loosseissaan. Ruusa ja setäponi säännöstelevät ruokailuaan sen verran, että niiden annoksista riittää melkeinpä vapaaksi heinäksi.

Jos tilanne pysyy tällaisena, laumajako jää toistaiseksi voimaan. Onneksi olemme tallilla, jolla tällaiset yksilölliset ratkaisut ovat mahdollisia!

Hevosblogit eivät kiinnosta enää ketään, selvästikään

Taas on se aika vuodesta, kun blogit eivät kiinnosta ketään eikä varsinkaan joku blogiexpo. Jokunen päivä on asiaa nyt selvitetty foorumilla, jonka kaikki tuntevat, vaikka kaikki eivät sitä myönnäkään. Jotta muiden ei tarvitsisi mennä sinne, tiivistän alle tähän asti käydyn epäkiinnostuneen keskustelun.

Ongelmanahan parhaiden blogien palkitsemisessa on ensinnäkin se, ettei Suomessa kerta kaikkiaan ole sellaisia. Laadukkaita hevosblogeja ei vain ole, yhtään. Jos joskus olikin niin ovat kaikki lopettaneet.

Toinen ongelma on se, että vaikka ehdokkaita ei ole vielä julkaistu, mukana ovat kuitenkin ne samat. Olisihan reilumpaa, että kestosuosikkeja ei parhaiden valinnassa huomioitaisi. Toisaalta on törkeää edes ehdottaa ehdolle jotain wannabe-nousukkaita.

Myös valitut kategoriat ovat pielessä ja raatikin on todennäköisesti salattu siksi, että siellä istuvat ihan väärät ihmiset. Sitä paitsi koko äänestys on vain Playssonin huonosti peitelty markkinointitempaus.

Siinäpä oleellisimmat.

Kategoriat ovat tänä vuonna sellaiset, että kenenkään ei tarvitse pelätä tämän blogin keikkuvan ehdokaslistoilla. Luotan kuitenkin anonyymin raadin asiantuntemukseen vankasti ja uskon heidän osaavan valita ihan riittävän väärät ehdokkaat.

Varmasti myös äänestäjät osaavat valita näistä ehdokkaista kaikkein väärimmät. Viime vuoden keskustelussa muistaakseni esitettiin melko varmana tietona, että äänestäjinä oli vain fanittavia pikkutyttöjä. He rassasivat äänestysnappia 30 000 kertaa. (Edit. määrä saattaa olla äänet kaikkiaan eikä äänestyskerrat.)

Joka tapauksessa on ihan ilmiselvää, etteivät blogit tai varsinkaan joku blogiexpo kiinnosta yhtään ketään! Tilannetta ei pelasta edes se, että kyseessä on tänä vuonna entistä vahvemmin some- eikä vain blogitapahtuma.

Albertin käytöskoulu: Kohti miellyttävämpiä kavionpuhdistuksia

Vaikka Albertin ihmisasenne oli pikkuisena muuten syvän epäluulon värittämä, kaviot se antoi aina huoltaa hienosti. Se oli silloin! Kuten kaikki varsojen kanssa puuhailleet tietävät, varsoilla on erilaisia kehitysvaiheita eikä kerran opittu välttämättä ole pysyvä tila.

Laitumelta irtopalaleikkauksen kautta palanneen Albertin vaihe oli sellainen, että etujaloilla oli parasta huitoa aina, kun niitä joku yrittää koskea. Joku on tässä tapauksessa ollut lähinnä ihan oma ihminen, jolle kavioiden puhdistus on ilman ylimääräisiä koreografioitakin pakkopullaa. Lisäkoulutuksen tarve oli siis ilmeinen. 

Perinteisesti varsoja käsittääkseni opetetaan kaviohommiin niin, että nostetaan jalka ja tarrataan siihen kuin takiainen, kunnes eläinlapsi lakkaa rimpuilemasta. Rimpuilemattomuuskäytöstä vahvistetaan laskemalla jalka alas. 

Tätä minäkin yritin ensin. Nykiminen ei kuitenkaan lakannut, vaan tuntui jopa yltyvän. Ihan kuin varsa olisi vähitellen sisäistänyt sellaisen käsityksen, että näin homma hoidetaan: ensin ihminen nostaa jalan, sitten sitä kuuluu vähän nykiä, kunnes rauhoitutaan.

Problem solved! Pahoittelut kehnosta kuvanlaadusta, kuva on kaappaus videolta, joka löytyy alempaa.

Koska en välitä roikkua vahvan elikon huitovassa kintussa, vaihdoin taktiikkaa eli siirryin naksutinkoulutukseen. 

Opetusyritys kakkonen alkoi niin, että nostin jalan ja jos se nousi nykimättä, naksautin viipymättä ja laskin jalan alas. Namituksen jälkeen toistin. Jos jalka ei pysynyt paikoillaan, laskin sen alas ilman naksautusta ja toistin yrityksen asiasta numeroa tekemättä. En siis ollenkaan lähtenyt tempomiskisaan.

Tarvittiin noin kolme toistoa, että jalka alkoi säännönmukaisesti nousta kuten toivoin.

Kun varsa oli sisäistänyt ajatuksen, että jalkaa ei nostovaiheessa temmota, vaikeutin tehtävää. Palkitsemiskynnys nousi ensin siihen, että vedin kaviokoukulla yhden vedon. Sitten vähän enemmän puhdistusta ennen namia ja niin edelleen.

Edistymistä hidasti Albertin kyllästymiskynnys, joka on matalalla. Ei voi kovin monta kertaa kaviota nostella, kun jalka jo lakkaa nousemasta. Tästä huolimatta Albertin kavionpuhdistukselliseen yhteisuntakelpoistumiseen tarvittiin vain muutama harjoituskerta.

Koska video or didn't happen, valmistin lukijoiden iloksi pari videota aiheesta. Ensimmäisessä videossa esittelemme lopputuloksen ja alempana on koulutuksen eteneminen pikakelauksella.


Linkki videoon

Koulutusprosessin kuvaus on toteutettu vasta lopussa, koska en onnistunut kuvaamisessa ilman avustajaa. Siksi siinä ei näy varsan alkuperäistä reaktiota kavioiden nostamiseen.

Videolla demonstroin, millaisesta tehtävästä suunnilleen lähdimme liikkeelle (tosin videon alussa taidan pitää jalkaa kauemmin ylhäällä kuin oikeassa elämässä tein) ja miten siitä etenimme.

Linkki videoon

Kavioiden nostelu sujuu jo niin hyvin, että nyt harjoittelemme jalan pitämistä alhaalla silloin, kun käpälöin sitä muussa kuin kavionpuhdistusaikeissa.

Uudella tarmolla uuteen vuoteen

Kun uusi vuosi alkaa, olo on toiveikas ja tarmokas, ilmassa vähän uudelleensyntymisen meininkiä.

Tänä vuonna kyllä kirjoitan blogiin vähintään kerran viikossa. Tänä vuonna liikutan poneja ahkerasti. Tänä vuonna teen Ruusasta viimein sellaisen ratsun, jonka tasoa voidaan kuvailla sanan ja kirjaimen yhdistelmällä - eivätkä ne ole puska sekä ö. Tänä vuonna opetan Albertin ajolle ja ehkä Ruusankin. Käyn ponien kanssa näyttely(i)ssä ja yhden Laatuponikisassakin.

Viis siitä, että uudestilöytynyt tarmo historian valossa sulaa jo helmikuussa melkein yhtä varmasti kuin uudenvuodenlupaajat katoavat ryhmäliikuntapaikoilta. Milloin historia muka olisi toistanut itseään? Voi myös olla, että tarmokkuus johtuu tämänpäiväisestä auringosta. En ole käy tuulella, kuten joitakin ihmisiä kuvaillaan, käyn auringolla.

Harjailumeininkiä joululomalla. Laumamme saama joulunjälkeislahja nakerreltiin nopeasti nysäksi, mutta siitä jäi jämät syömättä.  Ilmeisesti siksi, että eräs poni kuulemma pissasi kuuseen. Kuvan poni liittyy vahvasti tapaukseen. 

Tämän vuoden kolmantena päivänä uuden vuoden uusi tarmo aktualisoitui ihan reaalimaailman toiminnaksi asti. Mukaan vapaamuotoiseen peltoilotteluun pääsivät Ruusan lisäksi viimein normaaliliikuntaan palaava Albert sekä sedät poni ja hevonen. Harmi, että unohdin kameran kotiin, olisi tullut hauskoja tallenteita.

Ensin piehtaroitiin joukolla, sitten Ruusa ja yleensä energiansäästäväinen setähevonen panivat sellaiseksi juoksuksi, että juniori- ja senioriosastoa hirvitti. Isoimpien paineiden purkauduttua nekin uskaltautuivat mukaan ja lopuksi juoksenneltiin koko porukalla.

Näin kätevästi voi yhden ihmisen voimin liikuttaa kerralla neljä ponia! Valitettavasti kuntoilumuodon yksikköhinta nousee varsin korkeaksi lisääntyneiden kengityskulujen muodossa.

Samalla tuli ensimmäinen takaisku ponien liikunnallisuuteen liittyville uudenvuoden tavoitteille. Kengittäjä ei ainakaan ensihätään vastannut viestittelemiini irtokengän kiinnitystoiveisiini mitään. Kenkää itseään taitaa olla turha edes etsiä hehtaarin lumihangesta.

Tykkään tästä vuosi sitten ottamastani kuvasta niin paljon, että laitan sen ihan pokkana uudelleen. Katsokaa, millainen pikku rääpäle Albert oli silloin!

Päivityksen alussa listatut tavoitteet ovat aika kunnianhimoisia ottaen huomioon, että viime vuonna asetin tavoitteet lähes nollatasolle ja silti saavutimme niistä alle 60 prosenttia. Tai toisaalta, yli puolet. Sehän olisi kouluratsastuskisoissakin hyväsytty suoritus.

Viime vuoden alussa kirjoitetun tekstin mukaan ensisijaisena tavoitteena oli pitää molemmat ponit hengissä ja suhteellisen hyvässä voinnissa (puoliksi check: pysyivät hengissä, mutta suunnilleen koko vuoden oli huoli vähintään yhdestä kavioeläimestä ja lisäksi eläinlääkärikulut nousivat uuteen ennätykseen).

Ponikohtaiseksi tavoitteeksi olin asettanut Ruusalle vähintään Hippoksen näyttelyyn osallistumisen (check) ja ratsastelun (no, kyllähän minä 10 - 20 kertaa ratsastin eli check).

Albertin tavoitteiksi oli kirjattu näyttelyssä käyminen (nope), irtohypytys (nope) ja ohjasajon alkeet (viime tingassa check).

Mutta joku viisas on kai joskus sanonut, ettei menneisyys määrittele tulevaisuutta. Eli kyllä se tänä vuonna tästä lähtee, ihan varmasti ehkä.

Vuodenvaihteesta selvitty, mitenköhän seuraavalla kerralla

Jälleen on selvitty yhdestä vuodenvaihteesta. Kotirintamalla oli niin hipihiljaista, että paukkuarka koira tuskin havaitsi eroa mihin tahansa iltaan. Valitettavasti rauha ei ulottunut kolmen kilometrin päähän, vaan siellä oli ollut hetken aikaa enemmänkin maailmansodan meininki. Osasyynä tähän olivat ilmeisesti navakat tuuliolosuhteet, jotka kantoivat melun naapurista (edit. muutaman sadan metrin  päästä).

Normaalisti hevosemme eivät pelkää paukkuja eivätkä vuodenvaihteet ole aiemmin aiheuttaneet ylimääräisiä sydämentykytyksiä. Nyt ponit olivat kuitenkin olleet paniikissa. Varsinaiset pakoreaktiot olivat käsittääkseni rajoittuneet melko lyhyeen ajanjaksoon, mutta vielä pari tuntia tapahtuneen jälkeen ei ollut heinä maistunut.  

Onneksi kukaan ei sentään lähtenyt omille teilleen eikä esimerkiksi katkaissut jalkaansa sateen liukastamassa tarhassa.

Kuvituskuvana Ruusan huomattavasti rauhallisempaa juoksentelua jouluaatonaattona.

Täytyy vain toivoa, ettei poneille jäänyt nyt mitään paukkutraumoja tai muitakaan traumoja. 

Jos kansalaisaloite ilotulitteiden kuluttajamyynnin kieltämisestä ei mene läpi, täytyy todella miettiä, miten seuraavista vuodenvaihteista pihatto-oloissa selvitään. Kaikille pihattohevosille ei kuitenkaan ole mahdollista rakentaa omaa karsinaa vain yhtä vuoden päivää varten.

Maalla asuessa uusivuosi on sentään siinä mielessä rauhallisempi, ettei ole tarvinnut olla huolissaan oman turvallisuutensa puolesta. Toki kaupunkiaikoina myös koira pissasi varsinaisessa vuodenvaihteessa aina sisälle, koska ulkona sotatila jatkui aina vähintään tuplasti sallitun tulitusajan. 

Itsekin tykkään katsoa ilotulituksia. Silti tuntuu vähän kohtuuttomalta, miten paljon haittaa on luvallista aiheuttaa vain yhden päivän ilon takia. Tai siis periaatteessa yhden päivän, käytännössähän paukuttelu alkaa heti kun rakettien myyntipisteet avautuvat. 

Onneksi seuraavaan vuodenvaihteeseen on vielä melkein vuosi.