Väliaikatietoja satulasouvista

Viime satulapäivitykseen tuli hurja määrä kommentteja, joissa ehdotettiin mahdollisia ratkaisuja satulattomuuteemme. Potentiaalisimmaksi nousi Equipe-merkki, jossa paneelit ovat kuuleman mukaan lyhyet ja sopivasti muotoillut.

Tästä innostuneena heti varasinkin Satula.comista 15-tuumaisen Equipen sovitukseen. Kun menin penkkiä hakemaan, sitä ei sähköpostiin saamastani varausvahvistuksesta huolimatta kuitenkaan ollut paikalla.

Toisaalta vahinko ei ollut suuri, sillä nähtyään minut livenä myyjät totesivat, että tuskin olisin edes ottanut satulaa mukaani. Penkki on kuulemma niin miniatyyri, että edes Anna Kärkkäinen ei siihen tahdo mahtua. Ja minähän olen Anna Kärkkäisen rinnalla jykevä amatsooni. 

Kuvituskuvana jo kertaalleen nähty vuoden takainen ratsastusotos.

Satula.comissa kuulin jälleen kerran toteamuksen, että minun on turha katsella alle 16-tuumaisia satuloita. Sitä pienemmässä reisi heittää painopisteen liian taakse eli sinne, missä kantokykyä on vähiten. Tämä on oikeastaan pahempi juttu kuin että minun ja ponin välissä olisi hieman pitkäpaneelinen penkki, jossa painopiste on oikeassa paikassa ja paneelit kaartuvat niin voimakkaasti, etteivät osu koko matkalta selkään.

Vaikka alkuperäinen satulansovitussuunnitelma meni reisille, en lähtenyt Helsingistä tyhjin käsin. Sattui niin onnellisesti, että Satula.comissa oli juuri välityssatulana Henri de Rivel Austal, jollaista maahantuoja oli minulle Ruusan selkään suositellut mutta jota hänellä ei ole ollut riittävän pienenä sovitussatulana.

Tiesin kyllä jo 16,5-tuumaista satulaa katsoessani, että se olisi aivan liian iso Ruusalle. Otin sen kuitenkin mukaani, jotta pääsisin vähän eteenpäin satulahommassa. Satula-comissa myyjät arvelivat, että satulassa olisi riittävän kaartuvat paneelit, että paino ei menisi ihan taakse asti.

Henri de Rivel Austal 16,5 tuumaa, leveys W. Valkoinen teippi merkkaa viimeistä painoa kantavaa kylkiluuta. Teippi saattaa olla inasen edessä, mutta ei paljon.

No, sain taas havaita, että ihan näin helposti ei homma suju. HdR:n istuvuus oli melko lupaava, mutta paneelien pituudesta 5 viimeistä senttiä asettui viimeisten kylkiluiden takapuolelle. Ja koska ponin selkä kaartaa takapuolta kohti ihan yhtä jyrkästi kuin satulan paneelit, jokainen ylimääräinen sentti makasi lannerangan päällä. Satula jäi mielestäni myös hieman takapainoiseksi.

Kävin kyllä istumassa satulassa sen ollessa ponini selässä, mutta en altistanut poniani sille edes yhden varsinaisen ratsastuksen ajan.

Koska HdR-satulaa kuitenkin kuuleman mukaan saisi 35-senttisillä paneeleilla, houkutti päästä tunnustelemaan herkän perähipiäni reaktiota siihen. Onneksi ratkaisu tähän oli käden ulottuvilla. Nostin satulan curlyn selkään ja kah, sehän istui sille kutakuinkin kuin nenä päähän. Ei kun menoksi! 

Pääsimme testaamaan HdR-satulaa aika kivassa ilmanalassa!

Curly tuntui tykkäävän satulasta kovasti ja minustakin tuntui, että istuin siinä aika hyvin. Mutta maan pinnalle palattuani häntäluu jomotteli loppuillan - enkä edes ratsastanut varmaankaan kuin puolisen tuntia.

Eli toistaiseksi sanomme HdR Austalille ei. On toki mahdollista, että joku toinen saman merkin satula sopisi.

Ensin ajattelin, että ehkä häntäluuni ei vain ole valmis kontaktiin koulukupin kanssa. Sitten sain Satula.comista kokeiltavaksi toisen koulupenkin, jonka merkki on niinkin budjettiystävällinen kuin Amerigo (sentään tämä yksilö oli käytetty ja hintalapussa "vain" 2 550 e).

Amerigo on silkkaa samettia takapuolelleni, vaikka on 16-tuumainen kuppi. Okei, pieniä tuntemuksia häntäluussa oli ensimmäisten istumisten jälkeen, mutta huomattavan maltillisia.

Amerigo Vega Siena Special, 16 tuumaa, leveys XW. Ponillani on ilmeisesti Amerigo-selkä (ja minulla Amerigo-peppu). Painopiste tulee tässä aika kivaan paikkaan. Saisikohan tätä lyhennetyillä paneeleilla? 

Amerigossakin on Ruusalle liian pitkät paneelit, mutta ihan joka sentti ei tuntunut välttämättä osuvan Ruusaan. Päätin siis kokeilla ratsastaa satulalla. Yllätyksekseni poni ei moittinut.

Ratsastin vielä toisenkin kerran, jolloin Ruusa yltyi aika pommiksi. Koska tämä pommeilu saattoi johtua myös matkaseurasta (curly), kokeilin varmuudeksi vielä kerran. Ja jumankekka ei ole muuten ehkä koskaan poni liikkunut niin hyvin! Selkä nousi tosissaan ja raviin tuli ilmaa. Laukkakin sujui. Asiaan saattoi toki vaikuttaa se, että tällaisessa laatusatulassa on ratsastajan hippasen helpompi istua kuin karvareuhkassa.

Tietenkään tämä satula ei periaatteessa ollut vuokrattavissa, koska se on välityskappale. Satulan omistaja kuitenkin ystävällisesti suostui vuokraamaan sitä meille kuukaudeksi, joten olen nyt jonkin aikaa nauttinut Ruusa-ratsastuksista minulle täydellisessä satulassa. Se on ollut ihanaa.

Naapurin maneesissa. Jalustimet ovat ehkä reiän tai kaksi liian pitkät, koska hihnoissa ei ole enempää reikiä. 

Olen jopa käynyt Ruusan kanssa ensimmäistä kertaa ikinä maneesilla! Siellä Ruusa meni pätkiä tosi hyvin, mutta sitten vain pudotti selkänsä ja alkoi kipittää stressaantuneen oloisena. Toki on mahdollista, että se vain väsähti, kun ei ole tuota ratsastuskuntoa hirveästi.

Ruusa on käyttäytynyt Amerigo-aikana sen verran vaihtelevasti, että en ole vielä tehnyt päätöstä suuntaan tai toiseen. Välillä se on liikkunut hienosti, mutta välillä vähemmän hyvin. Poni on myös välillä kävellyt tarhassa karkuun, mikä on Ruusalta aika äärimmäinen protesti.

Kaipaisin ammattiapua sovitukseen, mutta Satula.comin satula-autosta ei ole kuulunut mitään. Tuskin ehdin tässä välissä roudata Ruusaa Helsinkiinkään kokeilemaan.

Jos jollekulle vielä jäi epäselväksi, itsehän siis olen Amerigoon aivan rakastunut.

Likajälkien perusteella näyttäisi, että satula kyllä osuu myös viimeisten kylkiluiden taakse.

Kaikessa tässä vielä rasittaa sekin, että myös Ruusan hengitys on pelannut vaihtelevasti. Oireilu ei vieläkään ole mitenkään dramaattista, mutta poni hengästyy tosi nopeasti ja tasaantuu vasta tallissa.

Olen hieman haluton ostamaan 2 500 euron satulaa, kun on hyvin epävarmaa, miten paljon Ruusa kykenee ratsastusurheiluun. 

Myös tuo karkuun tarhassa käveleminen huolestuttaa. Kiinnioton välttely voi toki johtua myös hengityksestä, kuukauden jatkuneesta inhalaatiolääkityksestä tai syystä X (kuten siitä, että Ruusan yhdestä hampaasta löytyi raspauksessa ensimmäistä kertaa kariesta, apua!).

Nyt kokeilussa on vielä Ventipulmin-kuuri, mutta se ei viikossa ole ratkaissut ongelmaa. Eläinlääkärin mukaan tällaisessa tilanteessa ei ole muita oikeita vaihtoehtoja kuin viedä poni klinikalle, missä sen keuhkoista voidaan ottaa näytteitä. Poliklinikka-aika on varattu keskiviikkoaamulle eli sitten toivottavasti nähdään, mistä on kyse ja mitä sille voi tehdä.

Kentättömän tallin syystodellisuutta.

Satuloista muuten vielä sen verran, että Pallurablogin Jennin vinkkauksesta surfailin yhdessä vaiheessa verkossa etsien Henri de Rivel -satuloita maamme rajojen ulkopuolelta. Ja sellainen muuten saa ihmisen aika raivoihinsa, jos ja kun on taipumusta hiiltymiseen.

Nimittäin HdR-satuloiden hinta muualla maailmassa on sellaista 500 - 1500 euroa uutena, ja täällä ne ovat tyyliin alkaen 2 500! Wtf! 

Alkuperäisen hinnan perusteella ei ole ihme, että niissä kuulemma on suurta yksilökohtaista vaihtelua. Meillä kokeilussa käväissyt yksilö oli hyvästä päästä, mutta jossain toisessa saman mallin satulassa saattaa kuulemma yhtäkkiä ollakin vaikka tosi huono selkärangantila. Ja sellainen pitäisi ostaa sokkona isolla rahalla. Jokin tässä nyt ei ihan täsmää. 

Miten voi olla niin vaikea löytää satulaa, ja missä välissä niistä tuli niin kalliita?

Kun jokunen kuukausi sitten ryhdyin taas säännöllisluonteisesti ratsastamaan Ruusalla, aloin aika lailla välittömästi kaivata tekemiseemme kunnon varusteita. Tai oikeastaan vain sitä yhtä ja tärkeintä, eli oikeaa rungollista satulaa. Sellaista, joka tarjoaisi ratsastajan huteralle istunnalle jonkinlaista tukea ja ennen kaikkea jakaisi tädin elopainon tasaisemmin ponin selkään.

Keväällä siis uudelleenaktivoiduin paitsi ratsastuksessa, myös satulan etsimisessä. Aktiivisuus ei kuitenkaan toistaiseksi ole johtanut siihen, että istuisin karvareuhkan sijaan nahkapenkissä (etsintää hiukan hidasti sekin, etten ennen elokuuta häntäluuvamman takia pystynyt istumaan oikeassa satulassa). 

Jos olisin arvannut, miten vaikeaa on löytää kaltaisellemme ratsukolle satulaa, olisin ehkä jättänyt Ruusan emän astuttamatta tai ainakin astuttanut sen isommalla oriilla! No, ei nyt ehkä ihan, mutta turhautumisen aste alkaa paukkua yli kaikista asteikoista. (Edit. Olemme siis etsineet satulaa siitä lähtien kun aloin ratsastaa Ruusalla eli sellaiset 4,5 vuotta.)

Tuoreiden ratsastuskuvien puutteessa vuoden vanha kuva. Aika jännittyneen näköistä menoa. Mutta kiva tausta.

Yksi syy turhaumaan ovat satuloiden hinnat. Silloin, kun etsin G-ponille satulaa, tuhat euroa oli aivan pätevä budjetti. Nyt, alle kymmenen vuotta myöhemmin, kaksi tonniakaan ei tahdo olla realistinen! Mitä hittoa! 

Tosin on sanottava, ettei sillä tonnilla G:llekään satulaa löytynyt, olisi pitänyt investoida mittatilauspenkkiin. Koska kyseessä oli jo päälle 20-vuotias kevyen käytön pikkuponi, jolla oli hyvin omalaatuinen notkoselkä valtavalla sä'ällä, jätin mittatilaukset tekemättä. Vuoden satulanmetsästyksen (ja yhden noin tonnin virheostoksen) jälkeen tyydyin ostamaan rungottoman satulan. Eikä se selkä kyllä sitten kauan kestänytkään. 

Niin tai näin, nykyään jopa jostain Wintecistä, joka ennen oli köyhisten pelastus, pyydetään uutena parhaimmillaan päälle tuhatta euroa. 

Ei siinä mitään, ostaisin kyllä ihan mielelläni vaikka sen päälle tonnin Wintecin, jos se vain ponilleni istuisi. Mutta miksi (poni)satuloihin tehdään niin hitokseen pitkät paneelit, vaikka ihan isot hevosetkin ovat kaiketi lyhentyneet sitten armeijasatuloiden kultakauden? 15-tuumaisellakin Wintecin ponisatulalla on mittaa noin 40 cm, kun oman ponini selässä on paneeleille sijoitustilaa noin 35 cm. 

16-tuumainen Sydney Dressage oli hieman pitkä sekin - muuten aika lähellä istuvaa. (Kuvassa se on liian edessä ja ehkä siksi näyttää niin takapainoiselta.

Ja siinähän se ongelman ydin tulikin mainittua. Vaikka Ruusalla on varsin pitkä runko, kylkiluita on selkärangan tueksi siunaantunut vain hyvin lyhyelle matkalle. Loppu on loputonta lannerankaa.

Suurin osa 15-tuumaisistakin satuloista on auttamatta liian pitkiä.

Tähän kun yhdistetään ratsastaja, joka maamme aikuisväestöön suhteutettuna voi olla lyhyt, mutta ponin satulansijaan verrattuna pitkä, saadaan satulanmyyjät tarjoamaan ei-oota. (Testattu: Satula.com, Hipposport ja yksi kiertävä kauppias, jonka nimeä on muista, sekä kysytty muutamalta muulta, jotka ovat ponia näkemättä kohautelleet olkiaan.) 

Tässä kaikki, mitä Hipposportilla oli tarjota, ja tämänkin saamiseen meni noin vuosi. 15-tuumainen Barclay & co eli entinen Cliff Barnsby. Kokeilin kahdesti, toisella kerralla poni lakkasi laukkaamasta. Kuva on otettu syksyllä 2016. On se ollut lihakseton rimpula!

Likipitäen kaikki mahdolliset myynnistä löytämäni pikkusatulat on koluttu läpi. Jopa Hööksin halpissatulaa on sovitettu. Mikään ei istu! (Hööksin satulaa kiitämme kuitenkin riittävän lyhyistä paneeleista.)

Useimmissa satuloissa istuvuus tökkää jo ihan siihen paneelien pituuteen. Ja vaikka oma ahterini 15-tuumaiseen mahtuukin, kun nostan jalan jalustimeen, 42-senttinen (mitattu) reisi linkoaa painopisteen niille loppupään tuumille eli sinne, missä kantokykyä on vähiten.

Toki Ruusalla nyt on myös taakse nouseva selkä, leveä selkäranka ja pikkuponiksi ihan mukavasti säkää. Emme kuitenkaan ole oikein edes ehtineet näistä ongelmista (eikun sori, haasteista) kärsimisen pariin, kun yhtä tai kahta lukuun ottamatta kaikki satulat ovat tökänneet jo paneelien pituuteen.

Otetaanpa vaikka tähän väliin sikermä, jossa on pieni otos jo kokeilluista satuloista.

Ensimmäinen satulakokeilu, 15-tuumainen Prestige Pony: muuten hyvä, mutta aivan liian pitkä.

15-tuumainen Tekna: aivan liian pitkä ja muutenkin ihan vääränlainen.

16-tuumainen Presence Passion, jonka itse asiassa ostin, mutta myöhemmin osteopaatin avustuksella ymmärsin sen paneelit liian pitkiksi eikä se muutenkaan ihan istunut. Paneelit ovat 38 cm. (Tämä on mahtava edullisemman hintaluokan satula, voin rahapulassani siitä muutamalla satasella luopuakin jos joku on kiinnostunut.)

16-tuumainen Presence Passion, tämäkin liian pitkä ja jäi vähän takapainoiseksi.

Käytännössä ainoa mahdollisuutemme on jonkinlainen mittatilaussatula. 

Esimerkiksi Henri de Riveliä saisi kuulemma 35-senttisillä paneeleilla. Hinta olisi jotain 2600 euroa. Ensin ajattelin, etten ikinä laita tuollaista summaa satulaan ponille, jonka selviytyminen elämässä eteenpäin on pysyväisluonteisesti vähän kysymysmerkki. Eihän kallista satulaa saa edes myytyä edelleen, kun eivät nuo halvemmatkaan virheostokset ole tehneet kauppaansa.

Vaihtoehtoja kartoitettuani Hdr kuitenkin alkoi vähitellen vaikuttaa peräti edulliselta. Niinpä aloin lämmetä sellaisen hankinnalle, jos se vain sopisi.

Voisi ajatella, että sopimistarkastelu olisi helpohko suorittaa ihan vain kokeilemalla. Mutta pikkusatuloitapa ei ole myyjällä valmiina, ja jos tilaa uuden, se on pakko ostaa. En todellakaan osta satulaa, jonka hinta on enemmän kuin kuukauden nettopalkkani, saamatta edes sovittaa ennen ostopäätöstä!

Myyjä lupasi palata asiaan, jos hänelle tulee lyhyehkö sovitussatula. En ehkä pidätä hengitystä sitä odotellessa.

Tämäkin kuva on viime syksyltä. Näitä kuvia katsoessani yllätyn aina, että en näytä niissä Ruusan selkään kovin isolta.

No, entäs ne muut vaihtoehdot? Jo aiemmin olen maininnut satulasepän, jota jututin Horse and Rider in motion -tapahtumassa. Hän arveli, että Meyer-merkkisestä ponisatulasta saisi muokattua riittävän lyhyen Ruusan selkään. Eikä maksaisi kuin 3000 euroa!

Asia jäi hautumaan, ja jatkaa samoissa puuhissa edelleen.

Kolmas mahdollinen vaihtoehto tällä hetkellä olisi täysmittatilaussatula Custom-merkiltä (Wowia ei kuulemma saa tarpeeksi lyhyenä).

Customin oli omalleen teettänyt eräs kanssakärsijä, joka myös omistaa tällaisen miniselkäisen B-welshin. Hänen ostamansa satula on kuulemma huippu - ja niin on kyllä hintakin, jotain 3600 euroa.

Tilanteidemme välillä on se ero, että hänen poninsa on terve ja käyttökuntoinen. Kyllä minäkin voisin ostaa kalliin satulan, jos pääsisin sillä suhteellisella varmuudella myös ratsastamaan muutakin kuin puolen tunnin maastoköpöttelyjä.

Panin Custominkin silti harkintaan. Etenkin, kun mainittu satulanomistaja lupasi lainata omaansa hetkeksi, että saan kokeilla satulaa Ruusalle ja ratsastaakin sillä, jos se vain riittävästi sopii. Miettikää, miten mahtavia ihmisiä on olemassa! Satulan hinnasta huolimatta aion kyllä tarttua tähän tarjoukseen. Asiaa on hidastanut vuoroin oman häntäluuni tilanne ja vuoroin Ruusan ajoittainen oireilu. 

Tämmöiseen selkään pitäisi penkki löytyä. Kuva: Satu Pitkänen

Joka tapauksessa ongelmani tiivistyy tähän pohdintaan: pannako kevyen käytön "ehkä kestää, ehkä ei" -ponin satulaan melkein parin tilin verran fyffeä vai rasittaako sen selkää ja omaa jaksamista jatkossakin karvasatulalla? Kumpikaan vaihtoehto ei vetoa sen enempää järkeen kuin tunteisiinkaan.

En voi ymmärtää, miten vaihtoehtoja voi olla näin vähän, kun lyhytselkäisiä poneja on hevosmaailma väärällään! Jo ihan Ruusan rotutovereissakin tulee mieleen iso liuta. Eikä niille kaikille riitä ratsastajiksi sellaisia max. 150-senttisiä mini-ihmisiä.

Kyllähän satula varmaan löytyisi, jos olisin valmis tinkimään joko omasta ratsastuksestani tai siitä, että paneelit mahtuvat kylkiluiden tukemalle selänosalle. Mutta kun en ole. Liian pitkässä satulassa menisivät rahatkin aivan hukkaan, koska sellainen saa Ruusan hyvin nopeasti oireilemaan - ja oireilu saattaa hyvinkin palauttaa tädin kirjaimellisesti maan pinnalle. Ratsastuksen lopettaminenkaan ei ajatuksena kiehdo.

Jos jollakulla sattuisi olemaan leveä käytetty satula, jossa paneelit olisivat 35-senttiset mutta istuin vähintään 15 tuumaa, nyt olisi aika potentiaalinen ostaja tarjolla! Varsinkin, jos hinta on alle kaksi tonnia. Tai jos vaikka jollain olisi lainata/vuokrata tuollaista Henri de Riveliä testiratsastukselle, olisi hienoa saada tietää, sopisiko se meille. Olemme epätoivoisia!

Varmuuden vuoksi olen kuitenkin aloittanut plan B:n valmistelun:

Sopiiko vai eikö sovi, ja mitä sitten jos ei?

Miten onnelliseksi ihminen voi tulla siitä, että poni lähtee maastoratsastuksella omin luvin laukkaan? 

Aika onnelliseksi, kun viime aikoina ponin hengitys on syksyn mittaan tuottanut paljon päänvaivaa ja ennen liikutusta Ruusa oli totaalisen nuupahtanut. Hittihomma nimeltä porkkanavenytykset sai sen kuitenkin piristymään, joten uskaltauduin satulaan.

Poni oli sunnuntaina innokkaasti menossa koko lyhyen lenkin. Kerran tosin oli u-käännös lähellä, kun tien varressa väijyi mahdollisesti lumileopardi. Onneksi lumileopardi lähemmässä tarkastelussa osoittautui ihan vaan lumeksi ilman leopardia. Kieltämättä lumikökkäre pisti silmään taas tummaksi muuttuneessa maisemassa.

Mutta kyllä, luit aivan oikein. Alussa käytin tosiaan sanaa 'satula'.

Ruusan mielestä seisominen oli harvinaisen syvältä,
joten se veti itsensä mahdollisimman nurinniskoin.
Satula on mennyt ihan lavoille. 

Erinäisten käänteiden vuoksihan tämä ratsain sovittaminen on venynyt noin vuodella odotetusta. Mutta viime viikon tiistaina satula oli vihdoin ensimmäistä kertaa ponin ja ponitädin välissä.

Tilaustuote todettiin jälleen liian kapeaksi, tosin se istui jo huomattavasti paremmin kuin kesällä. Toistamiseen levitetty penkki saatiin kohteeseen perjantaina, ja viikonloppuna sitten testailtiin.

Oi, miten kovasti haluaisin satulan sopivan! Ihminen, jonka ratsulla on aina ollut satula, ei ehkä koskaan voi ymmärtää aidon satulan merkitystä harrastukselle. Satula on satula, vaikka sitten hintsusti omalle takapuolelle lyhytkin.

Valitettavasti satula on vieläkin takakenoinen ja jää ainakin paikallaan seistessä hiukan irti keskiosastaan. Liikkeessä en saanut kättäni tungettua paneelien alle.

On myös siinä ja siinä, onko satula kuitenkin liian pitkä Ruusan minimittaiseen satulansijaan. 

Ja kun satulavyön asentaa paikoilleen, satula lipsahtaa lavoille, vaikka siinä on ylimääräinen etuvastinhihna. Saattaa myös olla, että myös satuloin liian eteen, koska satulan pituus ahdisti. Kokeilen vielä tänään s-vyön kera.

Poni ei ainakaan kiukutellut satulaa ja liikkui sillä mielellään, mutta niin se teki edelliselläkin satulalla aluksi. Silloin ilo loppui kuitenkin lyhyeen, kun ponilla tuli selkä kipeäksi.

Täti 15-tuumaisessa penkissä. Satula tulee ehkä vähän liian pitkälle selässä.

Ratsastajan näkökulmasta satulasta ei ole hirveästi napisemista. Jotkut 15-tuumaiset, joissa olen istunut, ovat tuntuneet melko ahtailta. Tähän Barcley & co:n yleispenkkiin mahdun kuitenkin ihan mukavasti.

Toki, kuten kuvista näkyy, ponitädin ahteri täyttää satulan aika lailla kokonaan. Painopiste ei kuitenkaan ole hirveän pyllyllään. Jos satula ei olisi valmiiksi vähän takapainoinen, painopiste tulisi itse asiassa hyvinkin soveliaaseen paikkaan.

Mutta ehkä tässä kuitenkin käy niin, että jäämme taas ilman satulaa. Harmittaa, sillä tämä oli lukemattomien sovitusten jälkeen aika lailla viimeinen toivo löytää molemmille sopiva runkosatula.

Toisaalta ei välttämättä edes ole optimaalinen hetki kuluttaa isoa rahatukkoa ratsastusvälineeseen, kun ratsasteluja lienee jäljellä enää kuukausi, korkeintaan kaksi, ennen kuin poniinin on aika keskittyä kanniskelemaan pelkästään varsamahaa. Ja mammaloman jälkeen selkä voi olla taas jotain aivan muuta.

Mutku mä haluisin...

Se on täällä

Mikäs se tämä on?

Kyllä, se on ponisatula. Vieläpä sama satula, jonka jo syksyllä tilasimme. Merkiltään Barclay & Co, siis entinen Cliff Barnsby. Tosin siinä ei minusta kyllä näytä olevan tilattuja lyhennettyjä paneeleja. (Päivitys: Kuulemma onkin lyhennetyt paneelit, mutta lyhennys on vain 1,5 cm. Kuulemma paneelit on myös muotoiltu niin, että painetta tulisi mahdollisimman vähän satulan takaosaan.)

Yllä näkyvän näyn taustatarina on seuraavanlainen: Viime viikon maanantaina olin keskittynyt työntekoon, kun puhelimeni pirahti ja kertoi, että Hipposportista soitetaan. Siellä oli satulastudion herra, joka kertoi ällistyttävän uutisen: Ruusalle tilattu satula on Espoossa. 

Eihän siinä mennyt vuottakaan.

Tänään mainittu ratsastusväline sitten saatiin samaan tilaan suunnitellun käyttäjän kanssa, ihan kotitallille. Ja mikä hämmästyttävintä, satulansovittajalla oli mukanaan myös toinen Ruusan miniselkään ehkä mahtuva penkki. Tässä oli kaksi satulaa enemmän kuin ensimmäisellä sovituskerralla.

Alla olevassa kuvassa näkyy Prestigen uusi poniestesatula. Se oli aivan äskettäin saapunut Hipposportiin ja sitä sitten mallattiin Ruusa-ponin selkään. Tähän asti kaikki Prestigen 15-tuumaiset ponipenkit ovat olleet Ruusalle isoja, mutta tässä paneelit oli muotoiltu niin, että satulassa oli potentiaalia. 

Kuten tarkkasilmäiset lukijat varmasti huomaavat, kumpikaan satula ei istu ponin selässä kovinkaan ihanteellisessa tasapainossa. Tämä on kuitenkin kuulemma korjattavissa toppaustoimin. 

Perjantaina molempia satuloita räätälöidään juuri Ruusa-ponille istuvammiksi. Tämän jälkeen toivottavasti ollaan tilanteessa, jossa ratsastajakin pääsee niitä koeistumaan - ihan aidossa tilanteessa.

Minähän odotan satulan saamista innolla siksikin, että olen valmistautunut oikean satulan saapumiseen hankkimalla jo hyvissä ajoin upouuden satulahuovan. Siis viime syksynä. 

Se on sellainen aikuisten hieno (eli ei kirkkaan värinen kuten lähes kaikki muut huopani), kiiltäväpintainen beige tummansinisillä kanttauksilla. Liian hieno lampaankarvasatulaan. Minulla ei ole beigeen mätsääviä suojia, mutta ajattelin, että joko tummanruskeat tai mustat menevät. Senvärisiä minulla on.

Huopa on odottanut kuukausia. Välillä olen sitä hipelöinyt. Viime aikoina olen miettinyt, pitäisikö se sittenkin kiinnittää karvasatulaan siltä varalta, että Ruusan selässä ei muita satuloita ehtisikään käydä. 

Mutta nyt on siis ehkä sittenkin mahdollista, että vaalittu huopa voidaan ottaa suunnitellunkaltaiseen käyttöön. Siis olettaen, että poni on jossain vaiheessa sellaisessa ratsastuskunnossa. (Ja olettaen, että kaiken tämän vaalimisen jälkeen raatsin likastaa huovan.) Tähän pitäisi tietysti laittaa kuva huovasta, mutta koska en ole sitä kuvannut niin jätetään photo-op käyttöönottoon. 

P.S. Ei se poni taida tiineenä olla. Oriasemalta paluun jälkeinen autuustila on nimittäin vaihtunut normaaliin kärsimättömyyteen. 

Ratsailla taas - mutta ei vieläkään oikeassa satulassa

Viime viikon sunnuntaina koitti pitkään odotettu hetki, kun täti pääsi taas ihan oman ponin selkään ja pari kertaa sen jälkeenkin. (Kuvat sunnuntailta, jolloin mentiin vain käyntiä.)

Jo Ruusan selkään pääsy on joka kerta erityisen ihanaa. Silti on pakko myöntää, että lyhyet käyntiköpöttelyt samoilla pikkuteillä alkavat jo kyllästyttää satulantäytettä. Ja itse asiassa taitavat kyllästyttää poniakin, sillä se on ehdotellut etenkin lumisilla metsäpoluilla, että vauhtia voitaisiin lisätäkin. Joten on sitten lisätty.

Viime metsäretkellä torstaina viiletimme jo aika pitkän pätkän vauhdikasta laukkaa, ihan ratsastajan aloitteesta. Poni olisi halunnut ottaa vielä toisenkin vauhtilaukan jyrkkään ylämäkeen poispäin tallilta, vaikka minä olin jo ajatellut kotiinpäin menoa (annoin kyllä luvan kääntyä sinne mäkeen, mutta laukka tuli yllättäen ja pyytämättä).

Olen ollut huolissani siitä, olenko liian raskas taakka ponin kantaa, mutta ilmeisesti ainakaan poni itse ei ole sitä mieltä. Melko kiltisti se kuitenkin pysähtyy, kun ratsastaja sanoo, että pysähtyä pitää.

Kyllä, jonkun pitäisi tulla katsomaan peräämme. Mitä esim. tuo vasen jalka oikein touhuaa, katseesta puhumattakaan?

Maastomopona ei ole oman Ruusan voittanutta.

Mutta niin kivaa kuin maastohumputtelu onkin, on myös hinku saada ponin kouluratsastusta vähän eteenpäin. Rehellisesti sanottuna poni on kuitenkin vähintään pari vuotta ikäisiään jäljessä, hädintuskin sisäänratsastettu.

Olisi kiva päästä Ruusan kanssa Mia-open silmien alle. Ehkä jopa tilata joku taitava henkilö nousemaan sen selkään ja vähän valaisemaan rimpulaa siitä, miten ponin olisi hyvä näissä tilanteissa käyttää kehoaan. Ties vaikka saada ponille jotain kiemuroitakin opetettua.

Kaikkien edellämainittujen unelmien toteuttaminen olisi helpompaa ja todennäköisempää, jos selkään olisi lampaankarvalärpäkkeen sijaan laitettavaksi jotain vähän tukevampaa. Oikea satula.

Sellaisen oikean satulanhan tilasin Ruusalle kyllä jo syyskuun alussa, kun kävimme ponin kanssa satulastudiossa. Satulamiesten arvio satulan toimitusajasta oli noin 5 viikkoa. Ensi viikolla satulastudiokäynnistämme tulee kuluneeksi 6 kuukautta eli noin 4 kuukautta pitempään kuin alunperin oli puhe.

Neljä kuukautta alkaa minusta olla jo hiukan kohtuuton viivästys, etenkin ilman väliaikatietoja. Ensimmäisen kerran tiedustelin satulasta ehkä marraskuussa, jolloin asiaa luvattiin selvitellä, mutta en koskaan saanut vastausta.

Sen jälkeen olen jättänyt useita soittopyyntöjä, joihin ei myöskään ole vastattu. Nyt viimein maanantaina sain satulansovittajalta puhelun (pointsit siitä, että soitti hiihtolomalta). On kuulemma käynyt ilmi, että tilauksemme ei ole koskaan mennytkään tehtaalle asti!

Siis hirmu kiva! Nyt pitäisi sitten taas odotella se 4 - 6 viikkoa, tai mikä se odotusaika tällä kertaa sitten lieneekin. Kyllähän tässä jo melkein mielensä pahoittaa.

Mieli olisi tehnyt lähinnä sanoa, että pitäkää tunkkinne. Mutta äkkiseltään en keksinyt oikein muuta vaihtoehtoa kuin jäädä taas jonoon. Todennäköisyys sopivan satulan löytymiseen nopeammin sattuman kaupalla on kuitenkin aika pieni.

Olen miettinyt joustorunkoistakin satulaa, niitä saisi kaiketi myös lyhennetyillä paneeleilla. Trekkerit (vai mitä ne nykyään ovatkaan) ovat myös samoissa hinnoissa syksyllä tilaamani runkosatulan kanssa.

Valoa tunnelin päässä?

Uskallanko sanoakaan? Ehkä vimmaisesti puuta koputtaen. Sillä lailla vaivihkaa vähän. Tällä tuurilla varustetun yksilön kannattaisi vain keskittyä kätkemään onnensa, mutta jos nyt ihan vähän uskaltaisi nähdä tunnelin päässä valoakin. Ehdottomasti ehkä.

En tiedä, tepsikö akupunktio tyylillä pahenee ennen kuin paranee, onko Ventipulmin ihmelääke vai kuuliko maailmankaikkeus kaikki ihanien ihmisten onnentoiveet. Joka tapauksessa joulupäivänä irtojuoksutin ponia ja se palautui kunnon hengästyksestä lähes normaalikeuhkoisen ponin tapaan.

Tästäkös täti innostui ja tapaninpäivänä meillä olikin sitten tällainen meininki:

Kuvaaja tutustui ensimmäistä kertaa elämässään salaman käyttöön. Lopputulos oli katastrofaalisuudessaan aika taiteellinen. (Ilmeisesti annan kuvassa ponille namia, siksi olen niin kummassa asennossa.)

Jep, pääsin ratsastamaan omalla ponillani! Mikä voisi olla parempi joululahja?

Joulunpyhinä on myös mahdollisuus saada tallille mukaan sellainen luksus kuin toinen ihminen. Tämän kunniaksi testasimme ponin pimeäratsastusominaisuuksia maasto-olosuhteissa. Tarkkailun kohteena olivat hieman isojen ponikalossien soveltuvuus ratsastukseen (koska niitä rautakenkiä ei ole vielä saatu järjestettyä) ja ratsun pääkopan yhteensopivuus ratsastajan otsalampun kanssa.

Erityisesti jännitti tietysti testin tärkeimmän osa-alueen tulos eli ponin hapenottokyvyn riittävyys käsillä olleeseen tehtävään.

Testin tulos oli mitä erinomaisin: Kalossit pysyivät jalassa, poni ei hermostunut niistä eikä ratsastajan otsalamppu hämmentänyt sitä sen enempää kuin taluttajankaan otsalamppu aikaisemmin. Ja mikä parasta, sieraimet eivät 15 minuutin käyntimaastossa juurikaan laajenneet! (Alla kuvallinen todiste, kuva on siis otettu jokseenkin välittömästi lenkin jälkeen.)

Ponin sierainten koko lenkin jälkeen on käänteisesti verrannollinen ponitädin hymyn leveyden kanssa.

Ruusa on nyt torstaista lähtien ollut eläinlääkärin suosittelemalla lääkityksellä eli se saa Ventipulminia kahdesti päivässä. Muuten olen toiminut päinvastoin kuin eläinlääkäri ohjeisti eli olen jatkanut ponin lähes päivittäistä liikutusta, hengästyttävääkin.

Eläinlääkärillä on lääketieteellinen osaaminen, jolle tädin mutu ei vedä vertoja, mutta tädillä on jotain, mitä kenelläkään eläinlääkärillä ei ole: vuosien kokemus juuri tämän ponin ja sen vaivojen kanssa elämisestä.

Tällä kertaa mututäti yhtäkkiä tajusi, että ponin kuntoilutuokioista heikkohappisimmat  ovat viime aikoina seuranneet aina useampaa kuin yhtä tarhalevättyä päivää. Tältä pohjalta päättelin, että liikutuksen himmaaminen ei välttämättä johda toivottuun lopputulokseen.

Harvinainen arkipäivän otos. Poni ihmettelee, mitä emäntä tusaa. Älkää ottako mallia tästä bootsien asennusasennosta, sillä pää kannattaa yleensä pitää poissa hevosen jalkojen välistä - vaikka olisi kypäräkin.

Kun vauhtiin kerrankin päästiin, nousin ponin selkään uudelleen sunnuntaina.

Päivän teemana oli puomityöskentely. Ponin elämän ensimmäinen ratsastajan kanssa suoritettu puomitehtävä oli niinkin huikaisevan monimutkainen kuin kaksi puomia keskellä kenttää. Niitä ylitimme jokusen kerran käynnissä, kerran ravissakin.

Ravia muuten mentiin sunnuntaina jopa useita kierroksia peräkkäin, molempiin suuntiin. Tästä huolimatta mainittavaa hengästymistä ei 15 minuutin ratsastelun päätteeksi ollut havaittavissa.

Jos uskaltaisin, laittaisin tähän monta huutomerkkiä ja onnesta huokailua, mutta pelkään, että sellaisesta ilakoinnista seuraisi jotain vähemmän onnellista. Ihminen on jonkin verran taikauskoinen eläin, nääs. Niinpä tyydyn varovaisesti toivomaan, etteivät paha tilanne ja ahdistus palaisi ainakaan kovin pian.

Voisihan tästäkin vielä vähän parantaa, mutta ei sekään haittaisi, jos tämänhetkinen hengitystaso pysyisi - mielellään myös sitten, kun lääke pitää lopettaa.

P.S. Nyt kun aivokapasiteettia edes väliaikaisesti riittää muuhunkin kuin ponin hengityselimistön toiminnan tarkkailuun, ratsastajalla alkaa olla kova ikävä oikeaa satulaa. Heti arjen koitettua soitinkin Hipposportiin ja kysyin, josko satulamme olisi viimeinkin saapunut tehtaalta. Ilmeisesti ei ole, koskapa luvattua takaisinsoittoa ei ole kuulunut. Jos olisin tiennyt, miten ylioptimistinen oli arvio satulan valmistumisesta viidessä viikossa, olisin ehkä tässä välissä vähän tarmokkaammin etsiskellyt meille muuta satulaa. Mainittu mittatilaussatulahan siis tilattiin meille syyskuun alussa.

Testissä lampaankarvasatula (ja superponi)

Elokuiseen tekstiin ilman satulaa ratsastelusta tuli vinkki lampaankarvasatulasta. On kuulemma kauhean hyvä. Panin heti tilaukseen. Toimitusta ei voi kehua salamannopeaksi, oikeastaan ehdin parin kuukauden odotuksen aikana jo melkein unohtaa koko asian.

Mutta nyt meillä on sitten sellainen. Christ Premium Plus. Premium Plus -mallissa on enemmän tukea kuin perus-Christissa ja tähän karvasatuloiden cadillaciin saa myös jalustimet. Niille ei kyllä pitäisi laittaa painoa, koska ompeleita ei ole tehty sellaista kestämään eikä satula myöskään jaa painoa.

Satula pitää varmaan laittaa seuraavalla kerralla vähän edemmäs, etten istu ihan noin takana.

Eilen koitti varsinainen testaushetki. Tallille ei ehditty ennen kuin luonnonvalo oli jo loppu, joten testikuvissa on kentän lamppujen mielenkiintoinen sävy.

Ja kyllä, satula sai testiratsukon molemmilta osapuolilta peukun ylöspäin. Christ Premium Plussassa oli helppo ja tukeva istua. Poni tepsutteli eteenpäin tyytyväisenä. Ja vaikkei saisi, kevensin ravissa. Mutta pidin jalustimen kevyenä, paino pääasiallisesti reidellä.

Tämä oli syksyn ensimmäinen ratsastuskerta.

Kesälaidunpaikassa ratsastelusta jäi lopulta vähän paha maku suuhun. Poni alkoi olla kovin hermostunut. Se pyöri selkäännousussa ja ratsastaessa jäykisti niskansa pökkelöksi. Mitään myötäystä mihinkään suuntaan ei tullut.

Näin siinä sitten kävi, ajattelin. Toistaitoinen täti pilasi poninsa.

Jalustimet jäivät ihan liian pitkiksi.

Mutta eilen mukana olikin ihan eri poni kuin laitumella. Kun oltiin jo eskarista tutussa paikassa, poni oli aivan eri mielentilassa. Seisoi selkäännousussa yhtä tyynenä kuin aina, odotti lupaa lähteä liikkeelle. Keskittyi täysillä ratsastajan toiveisiin, kuunteli istuntaa herkästi. Ei kiihdytellyt, jumittanut eikä pöllöillyt.

Jo tämän viikon ohjasajokerroilla huomasin, että ohjastuntumassa on tapahtunut jotain. Siitä on tullut herkempi ja pehmeämpi, ohjan molemmista päistä. Sama oli nyt siirtynyt ratsastukseen. Sain käden pidettyä kevyenä ja edessä, en vetänyt. Ratsastin pääasiassa keskivartalon lihaksilla. Poni vastasi samalla mitalla. Sehän alkoi tuntua jo ihan ratsastamiselta!

Vaikeaa on tähän suuntaan. Täti yrittää saada ponia suoristumaan, liikaa kädellä.

Vino Ruusa kyllä on. Vasempaan kierrokseen onnistuu kaikki, oikeaan ei oikein mikään. Mutta sekin parani vähän lyhyen ratsastuksen aikana.

Nyt alkaisi tuntua siltä, että olisi aika hankkia meille opetusta. Mia-opelta saisimme varmasti apua tähän vinousongelmaan. Osteopaatti-kranioterapeutinkin visiitti olisi varmaan taas paikallaan.  

Pientä parannusta ponin osalta, ratsastajalla sen sijaan hajoaa pakka.

"Nyt on kyllä lyhyt selkä" - Minä sydän Hipposportin satulansovittajat

Jo aikaisemmissa omatoimisovituksissa on käynyt ilmi, että satulan löytäminen lyhytselkäiselle pikkuponille ja lähes aikuisen kokoiselle ratsastajalle ei ole amatöörin hommia. Koska myös lähin ammattilaispiste oli nyt palannut lomilta, suuntasimme tänään sinne eli Hipposportin satulastudioon.

Ensimmäisenä satulasetä toiveikkaasti nosti rimpulan selkään 16-tuumaista Prestigen koulupenkkiä, jollainen hänen perheensä pikku-welshillä kuulemma on. Mutta jokusenkin satulan Ruusan selkään nostaneena näin välittömästi, että e-ei.

"Nyt on kyllä lyhyt selkä", parahti setä paikannettuaan Ruusan viimeisen kylkiluun, ja kutsui toisenkin satulasedän asiaa ihmettelemään.

Kyllä, Ruusan kylkiluut ovat keskittyneet sen verran lyhyelle alueelle selässä, että sopivia minipaneeleita ei sovitusstudion lukemattomilla satulatelineillä ensihätään levännytkään.

Sedät tutkailivat satulanvalmistajan esitteitä ja päätyivät siihen, että muotoilultaan sopiva penkki voisi olla brittiponien selkään suunniteltu malli. Onhan rimpulakin sukujuuriltaan nimenomaan sellainen brittiponi, vaikka onkin syntyperäinen suomalainen.

Kun etsitään ponin selkään sopivaa satulaa, olennaista on kuulemma paneelien pituus ja etukaaren muoto. Aika lailla kaikkea siltä väliltä voidaan ainakin jonkin verran muokata toppaamalla.

Paneelithan eivät saa mennä viimeisen kokonaisen kylkiluun taakse. Jos satula menee liian pitkälle, tiedämme kyllä kaikki, mitä seuraa. Hevonen kipeytyy. Ja kun hevonen kipeytyy, pannaan rahaa hoitoihin eikä päästä ratsastamaan. Ja pahinta on tietysti syyllisyys siitä, että hevosrukka on kipeä.

Jos etukaari on väärän muotoinen, satula jää lavoille ja/tai heti lapojen taakse "kantamaan". Kun satulan ja siinä istuvan ratsastajan paino jää sinne lapojen tienoille, hevonen ei voi liikkua oikein. Ja kaikkihan me tiedämme, mitä tapahtuu, kun hevonen ei voi liikkua oikein. Se kipeytyy, ja kuulemma hyvin usein nimenomaan lanneselästä.

Kun kyseessä on edestä pyylevänmallinen poni, kuten nämä brittiponit aika tavallisestikin ovat, tarvitaan sellainen etukaari, joka on enemmän u:n kuin v:n mallinen. Ja yleensähän satuloissa on sellainen v:n mallinen. Silloin ei paljon auta, vaikka ottaisi miten leveän kaaren, kun se v:n mallinen kärki jää väärään kohtaan.

Tämä kuulemma selittää sen, että käytännössä jokainen satula, jota olen Ruusalle sovittanut, on kipannut selässä takapainoiseksi.

No, mikä oli sovituksen lopputulos? Kerron ensin hyvät uutiset ja sitten huonot.

Hyvä uutinen on se, että on kuulemma mahdollista löytää molemmille osapuolille sopiva satula.

Huono uutinen on sitten se, että sellaista satulaa ei ole vielä tehty.

Ei ole kuulemma kovin todennäköistä, että tällaiselle ratsukolle löytyisi sarjatuotantosatulaa, vaikka etsisin kuinka pitkään. Toisin sanoen joudumme tilaamaan penkin vähän sellaisella mittatilausmeiningillä.

Hyvässä lykyssä pääsemme sovittamaan meille tehtyä satulaa viiden viikon kuluttua ja sen jälkeen satulaan tehdään viimeviilaukset toppaamalla.

Pohjana tilaussatulalle on Cliff Barnsbyn poniyleissatula. Tosin uudesta satulasta ei tule Barnsbya, koska kyseinen firma on kuulemma mennyt konkurssiin, mutta onneksi toinen satulanvalmistaja sai ostettua kaiken muun paitsi merkin nimen.

16-tuumainen sovitus-Barnsby, 16-tuumainen. Sekin jäi takapainoiseksi, mutta tarkoituksena on saada Ruusalle tilattavan satulan painopiste oikeaan paikkaan. Ruusalle tilattavassa satulassa on noin 5 cm lyhyemmät paneelit kuin tässä. Toivottavasti se riittää.

Penkiksi tulee 15-tuumainen, johon tädin peba satulansovittajan mukaan sopii hyvin. Mutta koska jalkaa on 15-tuumaiseen aika paljon, satulaan ommellaan 16-tuumaisen satulan siipi.

Koska ponin satulansija puolestaan on lyhyt (mainitsinko jo, että se on tosiaan lyhyt), 15-tuumaiseen penkkiin laitetaan 14-tuumaisen satulan paneelit.

Ja koska ponilla on ponin maha, satulaan tilataan ylimääräinen etuvastinhihna, jotta satulavyö ei tule ainakaan kokonaan mahan pullevimpaan kohtaan ja siten vedä satulaa lavoille.

Tällainen satula ilman erikoisjuttuja maksaa uutena 1 400 euroa. Ja tällaisen satulan hinta vähän mittatilauksena tehtynä on - 1 400 euroa. Kun kuulin, että muokkauksista ei tule lisähintaa, satula alkoi kuulostaa jopa edulliselta. Toisaalta vaikka 1 400 euroa on mittatilaussatulasta vähän, nelivuotiaalle remonttiponille tulevasta satulasta se on kuitenkin aika paljon.

Mutta koska kyse tosiaan on nelivuotiaasta, jonka selkä muuttunee vielä paljon, satulasedät päättivät tilata satulaan vielä "gussetit" eli ylimääräiset taskut toppaukselle. Näin ollen leveyttä voidaan säätää toppaamalla noin yhden leveyden verran.

Ja nyt tulee viimeistään se kohta, minkä vuoksi otsikkoon piti laittaa sydän: vaikka satula on tilattu Ruusalle, minun ei ole pakko sitä ostaa. Jos tehtaalta tuleva satula ei sovikaan tai en vain tykkää, Hipposport myy sen jollekin toiselle lyhytselkäiselle ponille.

Ilman tätä ostopakottomuutta en ehkä olisi uskaltanutkaan tilata satulaa, koska malli, josta lähdettiin, ei istunut kovinkaan täydellisesti (ks. kuva).

Hyvää palvelua näemmä saa vielä jostain.

Ruusan paluu oli bestikselle onnen hetki. Pakko laittaa tämäkin kuva, heppa oli niin liikuttava kun se seurasi Ruusaa turpa vasten Ruusan peppua.

Olisinpa tiennyt, että tällaisia "mittatilaussatuloita" saa kohtuuhintaan ja tällaisilla ehdoilla. Olisin ehkä siinä tapauksessa vienyt Ruusan Hipposportiin ihan satulanmetsästyskauden aluksi.

Peukut pystyyn, että näistä eväistä syntyisi oikeasti sopiva penkki.

Ja satulaa odotellessa voi vaikka laskeskella, montako ratsastustuntia satulan hinnalla saisi. Tai ei ehkä kannata.

P.S. Taas painoin vahingossa "julkaise", kun piti painaa "tallenna". Sorry! En tiedä miksi tekstit nyt yhtenään karkaavat maailmalle ennen aikojaan.

Jos ei löydy satulaa niin mennään sitten ilman

Kun ihmisellä on nuori poni, joka kaiken lisäksi on vielä ihmiselle kooltaan turhan nafti, ihminen ajattelee että ratsastamiseen tarvitaan satula. Satula jakaa ratsastajan painoa, helpottaa keventämistä ja kevyessä istunnassa kököttämistä sekä vähentää ihmisen tahdosta riippumattoman jalkautumisen todennäköisyyttä.

Mutta kun ihmisen takapuoli ja jalat eivät ole satulallisesti kovin yhteensopivat nuoren ponin selänmitan kanssa, sopivan satulan etsintä ei välttämättä tuota tulosta ponin elinaikana.

Pahoittelen, että kuvitukseksi on nyt tarjolla vain kännykkäkuvia. 
Kuva toiselta maastoretkeltä sunnuntailta.

Tämän tajutessaan ihminen toteaa carpe diem ja päättää kokeilla ilman satulaa. Kerranhan täällä eletään ja siihen yhteen kertaan ei välttämättä mahdu kovin monta mahdollisuutta ratsastaa Ruusalla.

Aluksi otetaan varmuuden vuoksi mukaan taluttaja, joka lomakoordinaation ansiosta on kerrankin saatavilla.

Poni ottaa kuolaimet itse suuhunsa ja odottaa selkäänpunttauksen tulosta rauhassa. Luvan saatuaan lähtee tepsuttamaan tietä pitkin, satulan puutteesta numeroa tekemättä. Mieluiten poni kyllä menisi vähän reippaammin kuin käyntiä, mutta neiti neljäveen satulattomassa selässä ratsastaja kokee, että olisi alkuun parempi vain kävellä.

Kääntäminen onnistuu ilman satulaa kivasti istunnalla, sillä tyylillä kuin edellisessä blogitekstissä kuvailtiin.

Edellä mainittu proseduuri on toistettu nyt kolmesti. Tai oikeastaan kahdesti, sillä kolmannella kerralla eli eilen yhtälöstä poistettiin taluttaja.

Kolmannella kerralla poni myös ilmaisi suitsittaessa ja selkäänpunttauksessa, että homma alkaa jo tuntua epäilyttävästi työnteolta.

Vaikka kolmas ratsastuskerta etukäteen vähän harmitti Ruusaa, itse ratsastus meni hienosti. Rimpulan ehdotuksesta mentiin pätkä raviakin. Kevennys ilman satulaa onnistui jotenkin, kun parhaani mukaan pidin painon reisillä.

Luulen, ettei ole suurempaa onnea kuin maastoilla omalla vähän ratsastetulla nelivuotiaalla ilman satulaa ja ilman huolta ylimääräisistä kuvioista.

Lenkkien kesto on pidetty sellaisessa 10 minuutissa.

Oli minulla oikeasti hauskaa, vaikka ilmeestä voisi muuta päätellä.
Poni ei ole juuri arkonut, vaikkei ole kengässä.
Vuolija kävi tänään ja sanoi, että kaviot ovat nyt oikein hyvässä kunnossa ja
olen saanut ne viikoittaisella raspauksella pysymään tasapainossa. 

Loppukesään ja allekirjoittaneen elokuiseen lomaan on mahtunut myös jonkin verran traileritreeniä.

Ilmeisesti ohjatun toiminnan järjestäminen on ollut ponin mieleen, sillä se on jatkuvasti lisännyt vauhtia luoksetuloon.

Eilen lauma oli matkalla laitumen kaukaisimpaan kolkkaan, kun Ruusa huomasi tiellä tutunnäköisen auton. Se pysähtyi tuijottamaan ja kun näki, että auto kaarsi portille, lähti reipasta laukkaa kohti porttia, omaa ihmistä vastaan. Videolla näkyy osa tästä, jos jaksaa katsoa niin pitkään.



Linkki videoon.


Ruusa on paras, ei siitä mihinkään pääse.

Itku lyhyestä ilosta

Kuten tavallista, ilo Ruusan kanssa touhuamisesta oli melko lyhytikäinen.

Rimpulan ratsastukset ovat menneet muuten erinomaisen hyvin, paitsi että viime yrityksellä keskiviikkona poni jännittyi jo satuloinnissa ja kuolainten esittely sai aikaan pakoreaktion. Lienee sanomattakin selvää, että tämä ei varsinaisesti ole se mielentila, jonka haluaisin ponin ratsastukseen liittävän.

Torstaina Ruusalla oli treffit vakkarikopeloijan eli kranio-sakraaliterapeutti-osteopaatin kanssa. Leuan lihakset olivat tavallista kireämmät, mikä epäilemättä on perua kuolaimen aiheuttamasta jännitystilasta rimpularukan pääkopassa.

Hoidon kuluessa juttelin hoitajalle huolistani myös ponin satulaa koskien. On alkanut tuntua, että pari kuukautta sitten ostettu satula ei oikein istu enää. Hätäratkaisuna on käytetty ensin karvaromaania ja sitten takaa kohottavaa geeliä, sillä rimpulan etukehonrakennuksen tuloksena satula on kipannut taakse.

Hoidon päätteeksi tsekattiin nämä molemmat huolenaiheet.

Eipä ihme, että rimpulalla oli kireänä myös lanneselkä. Olin nimittäin näemmä paikantanut Ruusan viimeisen kylkiluun väärin. Satula tulee tuuman verran tämän kriittisen pisteen yli! Toisin sanoen Ruusan satulansija on suunnilleen shettiskokoa, mikä tietysti tarkoittaa entistä toivottomampaa yritystä löytää ratsukon molemmille osapuolille sopiva penkki.

Punainen viiva osoittaa, missä minä luulin viimeisen kylkiluut menevän ja sininen viiva suunnilleen sen, missä kylkiluu itse asiassa menee - voi olla, että sininen viiva on jopa liian lähellä punaista... Olin kyllä huomannut, että ponillani on pitkä lanne, mutta en tajunnut, että se on ihan noin pitkä...

Niisk, minä olen niin kovin tykännyt tästä nykysatulastamme. Jos löytyisi siitä lyhyempi versio niin se voisi uudelleentoppauksella mennä. Ei kellään sattuisi olemaan? Presence Passion on mallin nimi.

Mutta ei tässä vielä kaikki! Todellinen vuoden hevosenomistaja -fiilis huipentui vielä suuasioilla.

"Ei ihme, ettei poni halua kuolainta", totesi osteopaatti kurkistettuaan Ruusan suuhun. Ponilla oli kieli aivan rakkuloilla! Kyllä saa taas yön unettomina tunteina itseään taputella selkään erinomaisesta ponin hoidosta. Not.

Olihan se mahdollisuus mielessä käynyt, että kuolainongelman ydin löytyy suusta. Mutta kieltä en ollut tullut katsoneeksi. Ja vaikka olisinkin katsonut, olisin todennäköisesti vain pitänyt itseäni entistä vainoharhaisempana. Ponin suun sisäinen maailma on ponitädille nolostuttavan vieras.

Parina päivänä olen nyt kieltä tarkastellut siinä määrin kuin Ruusa on ollut yhteistyöhaluinen, eli aika pikaisilla vilkaisuilla on menty. Kieli on ollut minusta vähemmän punainen, mutta kyllä siinä näyttäisi jotain näppyjä olevan. Ilmeisesti näppyjä ei kuuluisi olla.

Kuva tältä päivältä. Kuvan heikko laatu annettaneen anteeksi ottaen huomioon, miten merkittävän vaikeaa on yhtä aikaa pitää päätään riuhtovan ponin suuta tällä tavalla auki ja ottaa vielä kuvaakin. Mutta tuo iso punainen mötkylä on siis rimpulan kielen sivu. Jotain näppyjä siinä näyttäisi olevan, mutta tilanteen (epä)normaaliutta on vertailuaineiston puuttuessa vaikea arvioida.

Osteopaatti arveli, että kyseessä on jonkinlainen allerginen reaktio. Mille, kas siinä kysymys. Koska oire on suussa, olettaisin että syyllinen on jokin sellainen, johon rimpulan kieli on ollut kosketusyhteydessä. Vaihtoehtoja on tarjolla monipuolinen kattaus kuolaimen materiaalista yrtteihin, laidunruohoon ja psylliumiin.

Pidetään peukkuja, että allergian aiheuttaja ei olisi ainakaan laidunruoho, sillä aika kurja elämä on ponilla, joka ei voi mennä laitumelle.

Osteopaatin kehotuksesta jätin jälleen soittopyynnön rimpulan omalääkärille, jonka ensimmäinen lause takaisin soittaessa oli "Ruusallako on nyt jotain uutta?" Tähän on tultu. Eläinlääkäri arveli, että rimpula on mennyt (laitumella?) hotkimaan jotain väärää kasvia, mikä on aiheuttanut äkillisen reaktion. Mutta jos rakkulat ovat kielessä vielä ensi viikollakin, lienee parasta ottaa niistä koepala.

Ainakaan mihinkään klinikalle ei kyllä oikein nyt huvittaisi lähteä, kun trailerissa on vielä talvirenkaat ja lähes uskollinen peltihevosenikin hyytyi Riihimäelle. On ilmeistä, että se ei palaa. Joten sen sijaan, että veisin äitini äitienpäivälounaalle, veinkin hänen autonsa. Vuoden hevosenomistaja -mitalin lisäksi olisin varsin vahva kandidaatti myös vuoden tytär -palkinnon saajaksi.

No, takaisin ponielämään. Ratsastukset joutuvat taas tauolle määrittelemättömäksi ajaksi. Vaikka uusi satula satumaisesti löytyisi ja jättäisin kuolaimet narikkaan, kielirakkulat voivat kuulemma aiheuttaa kipua.

Voi kuitenkin olla, että joudun kaiken tämän Ruusan suuhun kohdistuneen ikävyyden jälkeen siirtymään kuolaimettomiin suitsiin. Toivottavasti ne ratsailla toimivat paremmin kuin ohjasajossa...

Kuva runsaan viikon takaa. Karvan määrä on sittemmin jo hiukan vähentynyt ja talutin on poistettu laiduntreeneistä.

Sellaista se on, elämä Ruusan kanssa.

Jos nyt jotain positiivista haluaa kuitenkin sanoa, ja tokihan aina kannattaa jättää sokeri pohjalle, niin osteopaattikin kehui Ruusan kohentunutta yleisilmettä. Poni oli yleisesti ottaen entistä vähemmän jumissa ja sen ulkoinen olemus oli kuulemma jopa edellisestä hoitokerrasta huikeasti parantunut.

Niin se vaan on, että Ruusa ei ole näyttänyt näin hyvältä ja hyvinvoivalta sitten 2-vuotiskesän. Se on myös koko ajan täynnä energiaa. Niin että ehkä tässä nyt ei ole vielä grande katastrofia käsissä kuitenkaan. Turvallisinta kuitenkin lienee edellisestä lauseesta vielä alleviivata sana 'ehkä'. Mahdollisesti myös sana 'vielä'.

Satulanmetsästyksen saalis

Kun satulanmetsästyskauden ensimmäinen laukaus oli huti, sisuuntuneena marssin maanantaina Satula.comin myymälään mukanani kuvat rimpulan selästä. Myyjä vaikeroi vaikeaa tehtävää, mutta sai kuitenkin kerättyä rekeiltä sovitettavaksemme peräti neljä penkkiä: kolme Presence-merkkistä ja yhden Teknan.

Presence on Satula.comin maahantuoma merkki, josta tosin kuulemma ovat hankkiutumassa eroon ja siksi myyvät nämä jäljellä olevat hyvällä alennuksella.

Ensin sovittelin satuloita keskenäni yhden illan, minkä tuloksena jäljellä oli yksi potentiaalinen satulakandidaatti: Presence Passion GP, leveys wide (kyllä, pieni rimpulani on näemmä leveä poni). Penkki on valmistajan mukaan 16-tuumainen, mikä miellyttää isohkoa ratsajaa, mutta paneelit ovat lyhyemmät kuin aikaisemmin kokeilemassamme 15-tuumaisessa Prestigessä. (Ja hintaa pari satkua vähemmän.)

Satula istuu selkään melko mukavassa tasapainossa ja tuntuu tukevalta. Vaikka istuin on 16-tuumainen, paneelit eivät tule selässä liian pitkälle. Vyö vetää satulaa vähän eteen, mutta tämä on korjattavissa kiinnittämällä vyö edempiin vastinhihnoihin. S-vyö voisi myös olla hyvä hankinta.

Selkärangalle jää mukavasti tilaa sekä korkeus- että leveyssuunnassa. Paneelit osuvat selkään tasaisesti koko matkalta.

Hiukan epäilytti se, että satulavyö tuntui vetävän satulan hiukan lapojen päälle. Onneksi satulassa kuitenkin oli myös "ylimääräinen" vastinhihna edessä ja kun vyön siirsi edemmäs, satula jäi istumaan oikealle paikalle.

Jo omatoimikokeiluni perusteella koin suurta hinkua ostaa satula. Kysyin kuitenkin mielipidettä vielä tallinpitäjältä, jolla tuntuu olevan vähän laajempi kokemus satuloiden sovittamisesta. "Harvinaisen hyvin istuva satula", tuumi hän. Kun satula tuntui molemmille osapuolille sopivalta vielä ratsastajan allakin, totesimme, että tässä se on. Ruusan ensimmäinen oma satula.

Satulan aion ostaa, vaikka totta puhuen en ole lainkaan varma, pääsemmekö sitä ikinä käyttämään. Sen verran hankalasti poni taas hengittää.

Hengitys parani kahdesti päivässä lääkitsemällä, mutta nyt on taas hankalampaa. Ponin energiataso ja menohalut ovat pysyneet varsin korkealla tasolla, mutta mitään varsinaisia hommia tässä nyt ei voi ajatellakaan.

Tässä muuten vielä kuva parista muusta satulakandidaatista, siltä varalta että jotakuta kiinnostaa.

Presence Passion GP exstrawide olisi voinut myös tulla kysymykseen, mutta sen paneelit olivat takaa inasen ohuemmat kuin toisessa Presence Passionissa, joten se oli hiukan takapainoisempi. Paneelit olivat ehkä vielä vähän paremman mittaiset kuin valitussa satulassa. Exstrawide olisi ollut siitä hyvä valinta, että siinä olisi ollut vähän kasvunvaraa.

Teknan ponisatula näytti sekin tavallaan ihan mukiinmenevältä, mutta satula oli selässä erittäin epävakaa: vyötäkin oli vaikea saada kiinni, kun satula keikkasi niin rajusti. Paneelit tulivat pitemmälle kuin Presenceissä, vaikka istuin oli pienempi (15 tuumaa). Minulla ei muuten ole mitään synteettisiä satuloita vastaan, mutta paksut muoviset vastinhihnat ovat harvinaisen raivostuttavat.

Neljännestä sovitetusta satulasta ei ole kuvaa, sillä sen totesin nopeasti liian kapeaksi (medium wide) ja liian suoraksi: kun kokeilin kädellä paneelien alta, huomasin, että ne jäivät keskeltä hiukan ilmaan.

Satulanmetsästyskausi avattu

Julistan satulanmetsästyskauden alkaneeksi. Sovitussaldo on tällä hetkellä yksi kappale.

Hymy on herkässä, kun pääsee vähän oman kasvatin selkään. Suttasin tallinpitäjän naaman, kun en tullut kysyneeksi hänen näkemystään blogijulkisuudesta. Harjoitukset pitää nyt tehdä ilman kuolainta, kunnes rimpulan leegot saadaan kuntoon.
Ihmeen hyvin muuten mahtuu melkein 160-senttisen ihmisen kinttu 15-tuumaiseen estesatulaan.

Ruusan emälle etsin sopivaa satulaa vuoden löytämättä. Sikäli en uskaltanut odottaa, että ensimmäinen kokelas täyttäisi kriteerit.

Silti petyin, kun tämä 15-tuumainen Prestige Pony ei ihan istunut. Minä nimittäin tykästyin satulaan kovasti. Olisi siinä ihan ilokseen istunutkin, vaikka lähes 160-senttisenä en varsinaisesti ole lastensatulakokoa. (Jos joku kaipaa tällaista satulaa niin myyjän yhteystiedot saa minulta.)

Satulan sopimattomuus oli tavallaan aika pienestä kiinni.

Paneelit osuvat tasaisesti koko matkalta selkään.

Valitettavasti satula kuitenkin jäi vähän takapainoiseksi ja liikkeessä liikkui liikaa. Paneelitkin saisivat olla vielä lyhyemmät, tässä pituus on ihan siinä ja siinä. Istuin ei kuitenkaan oikein voi olla alle 15 tuumaa. Voisiko poni vielä vähän kasvaa joka suuntaan, kun minä en varmaankaan pysty kutistumaan (ainakaan pituussuunnassa)...

Koska haluaisin kovasti jatkaa itseni virkistämistä istumalla (kieltämättä minulle hiukan liian pienen) ponini selässä, seuraavan penkkikokelaan pitäisi löytyä pian. Jos tulee mieleen sopivaa, saa ehdottaa. Tässä kuvat rimpulan selästä, johon satulan siis pitäisi istua.

Selkä ei ole welsh-mittakaavassa kauhean kaareva muttei ihan suorakaan - toki tässä kuvassa ponilla on pää ihan ylhäällä, joten selkä on kaarevimmillaan. Säkä löytyy, mutta se ei ole hillittömän kokoinen kuten emällään.

Selkärangantilan pitäisi olla hyvä, kuten Prestigessä olikin. Prestigen leveys oli 34 ja se oli aika lailla passeli - ehkä inasen leveämpi voisi olla hyvä, niin satula menisi ensin karvan kanssa ja myöhemmin ilman.