Tuhma poni ja kiltti poni lähtivät kimpassa mätsäriin, arvaa kumpi oli kumpi

Runsas viikko sitten sunnuntaina oli jännät paikat. Ponnyt nimittäin suuntasivat kauneuskilpailuihin ensimmäistä kertaa kaksin kappalein. 

Jotta homma ei olisi mennyt liian helpoksi, lisättiin vaikeuskerrointa rajoittamalla käytettävissä olevien henkilöresurssien määrää. Molempien ponien kirmailut Vermon mätsärinurmella ajoittuivat aamupäivään, ja juuri aamupäivällä käytettävissä olevien henkilötyöpäivien määrä oli minut mukaan luettuna yksi.

Show-ponilookin viimeistely vaatii vauvaöljyä, vaikka tämä vaihe ei olekaan ponin mieleen. Kuva Piia Laajala.

Lastaukseen sentään oli tallinpitäjä luvannut osallistua kotioloissa, jotta myös autossa vain varsana matkustanut tammaponi saataisin kammettua kyytiin. Kävi kuitenkin niin, että ennen kuin tallinpitäjä ehti soittoni kutsumana paikalle, Ruusa oli jo kytkettynä paikoilleen ja olin itse jo siirtynyt hakemaan jälkeläistä sen seuraksi. 

Ruusan luokan päätteeksi sain myös mätsäripaikalle apurin, kun Piia Kolmas poni toden sanoo -blogista ehätti maisemiin oman ajotuntinsa jälkeen. Apu tuli tarpeen etenkin paluupakkauksessa, jossa Ruusa kyllä jälleen käveli autoon suoriltaan, mutta veti palkokasvin kärsään kun sinne piti jäädä hetkeksi yksin.

Kuva Piia Laajala.

Mätsäriin lähdin sillä ajatuksella, että käydään Albertin kanssa harjoittelemassa suuren maailman meininkiä sekä karsinaan yksin jäämistä ja Ruusan kanssa vain nautiskellaan show-meiningistä.

No, kävi ilmi että kyseessä oli oppimiskokemus myös yleensä yksikseen missikisoihin matkaavalle mammaponille. Ruusalle oli valtaisa järkytys, että lapsi piti jättää tallialueelle kiljumaan! Tuskinpa pystyy kädellinen takaamaan lapsipolon turvallisuutta sillä aikaa kun äiti on patsastelemassa. Varmuuden vuoksi oli siis vähän väliä huudeltava Albertille, että onhan lapsi vielä tallessa, ja näyttävästi protestoitava tilanteen epäreiluutta narunjatkeelle. 

Ruusan esiintyminen ei siis ollut kovinkaan mallikasta. Seuraa paljastus: oli sekunneista kiinni, ettei mätsäripaikalla ollut welshinponi pakosalla. Ruusa nimittäin sai minut - ensimmäistä kertaa ikinä julkisella paikalla - yllätettyä niin, että oli hetken Vermon radalla irti. Onneksi se  ei ehkä ennättänyt tajuta tilanteen tarjoamia mahdollisuuksia ennen kuin sain napattua narusta uudelleen.

Tässä taisikin tulla jo paljastettua samalla vastaus otsikon kysymykseen. 

Tuhma poni oli tällä kertaa se vanhempi. Yleensä se on näyttelypaikalla kuuma, mutta keskittyy kehässä hienosti asiaan. Tällä kertaa sillä oli tarjota pelkästään kuumumista ilman keskittymistä. No, kuten jo sanottua, otimme tilanteen oppimiskokemuksen kannalta.

Mallipoika menossa. Tykkään kovasti tästä kuvasta, Albert on siinä niin rennon ja tyytyväisen näköinen. Hauskasti meillä on molemmilla otsassa samantyylinen "tähti". Kuva Roosa Roth.

Nuoriso-osasto onneksi pelasti päivän yllättämällä jälleen kerran fiksuudellaan. Joo, toki se nyt jonkun pystyynhyppäyksen esitti, mutta pääosin käyttäytyi erinomaisen mallikkaasti. Tuomarilta tuli koko varsaporukalle käytöksestä kiitettävät.

Toki Albertin oli vaikea hyväksyä yksin jäämistä ratakarsinaan, mutta silminnäkijätodistuksen mukaan se oli rymynnyt vain vähän aikaa ja tyytynyt sitten kohtaloonsa. Palatessamme palkintojen kera paikalle tilanne oli jo rauhoittunut. Varsa ei vaikuttanut kärsineen kovin vakavia fyysisiäkään vaurioita. Molemmat takavuohiset se oli saanut vähän verille, mutta kyseessä olivat vain pintanaarmut. 

Onneksi meille osoitettiin Vermon kopeista nimenomaan koppimalli eli ylös asti umpinainen karsina, joten ei tarvinnut jännittää, könyäisikö Albert poissaollessamme vapauteen. Sinne samaan karsinaan ponit sitten Ruusan palattua jäivät tyytyväisinä kahdestaan mutustelemaan heiniä, joita tosin tuli varattua matkaan ihan liian vähän. En ollut osannut odottaa, että poneihin 30 - 40 minuutin ajomatkan aikana uppoaisi kokonainen Ikea-kassillinen korsirehua. 

Albert myös joi pelipaikoilla melkein ämpärillisen vettä yhdeltä seisomalta (ja tapansa mukaan kaatoi loput lattialle). Varsa on osoittautunut siitäkin hyväksi reissaajaksi, että mahdollinen jännitys ei ole pilannut sen ruoka- ja juomahaluja.

Viimeistelin oman mätsärilookini kypärällä, koska tällaisissa tapahtumissa on mielestäni asianmukaista aikuisten näyttää nuoremmille hyvää esimerkkiä. Pollan suojaaminen oli kuitenkin ihan oivallista myös Ruusan käytöksen takia! Kuva: Roosa Roth.

Vaikka emme menneet mätsäriin palkintoja keräilemään niin toki olisin pettynyt, jos Ruusa ei olisi selvittänyt tietään BIS-kehään. Se oli luokassaan mielestäni selkeästi kaunein, ja tuomaritkin olivat tätä mieltä. BIS-kehässä tuomaristo ei kuitenkaan enää welsh-ponikauneudelle lämmennyt, vaan Ruusa marssitettiin kotimatkalle koko porukan ensimmäisenä.  

Siinä, missä Ruusalta toivoin patsastelua BIS-kehässä, Albertille asetetut pärjäämistavoitteet rajoittuivat jumbosijan välttämiseen. Tämäkin tavoite toteutui, kun Albert oli 1 - 2-vuotiaiden luokassa kolmas eli sen sijoitus oli suunnilleen puolivälissä. 

Muut saivat arvostelun jo kehästä lähtiessään, mutta minä poistuin ilmeisesti niin liukkaasti seuraavaa ponia puleeraamaan, että Albertin arvostelu piti hakea kansliasta. Sitä sitten näyttelyn päätteeksi haettiinkin kissojen ja koirien kera, kun en tajunnut, että se olisi pitänyt noutaa näyttelyn vielä käydessä. Pikkuinen paperinpalanen löytyi lopulta roskiksesta. 

Kuva: Roosa Roth.

Kaiken tämän vaivannäön jälkeen vähän nolottaa tunnustaa, että kummankaan ponin lappu ei säilynyt tallessa kotiin asti! Ehdin kuitenkin lukea arvostelut, joihin oli, kuten tilaisuuden luonteeseen kuuluu, kirjattu ainoastaan positiivisia mainintoja. 

Molemmat saivat kehuja kauniista päistään. Albertin ravia kehuttiin kevyeksi ja Ruusan ravia lennokkaaksi (se tosiaankin pari päivää aiemmin laitetuilla uusilla tanssikengillä väläyttikin aika liki entisen mallista liikettä). Albertin kaulaa sanottiin kevyeksi, mistä tosin en ole varma, oliko se kehu. Ruusaa kiitettiin hyvästä itsensä kantamisesta ja olisiko ylälinjaakin kehuttu - sellaista se on, yhtenä viikonloppuna tulee samasta asiasta moitetta ja seuraavana kiitosta. 

Albertin seistessä arvosteltavana kuuluttaja lisäksi kehui sen olevan erinomaisessa kunnossa. Tällainenhan on aina musiikkia poninomistajan korville!

Ruusa pötki menemään varsin mallikasta ravia! Jostain syystä halusivat, että kehässä juostaan eri suuntaan kuin kaikissa muissa näyttelyissä. Kuva Piia Laajala. 

Mätsärielämykseen meni koko päivä, mutta ainahan mätsärissä on mukavaa! Kiva, että hevosenomistajayhdistys järjestää välillä jotain myös muille kuin ravureille. 

Suuret kiitokset avusta Piialle avusta, kuvista ja hyvästä seurasta. Piia suoritti dokumentaarista näyttelyvalokuvausta, joten kuvituksena on vaihteeksi muutakin kuin pelkkää kehäkamaa. Kiitos myös Roosa Rothille, jonka kuvat poneista sain järjestäjän eli Uudenmaan hevosenomistajat - Ulhon kautta.

P.S. Albertin irtohyppytreenit etenivät viime viikolla sen verran hyvin, että varsa on ilmoitettu Laatuponikisaan 14. syyskuuta! Sinne siis suuntaamme - sikäli mikäli ei tule terveydellisiä takaiskuja. (Niihin on tällä tuurilla aina varauduttava.) Jännää!

Täältä tullaan, Laatuponikisa!

Äskettäin se iski tajuntaan: Laatuponikisa on jo (alle) kuukauden päästä!

Tämähän on aivan mahtavaa, paitsi että minulla on ollut tarkoitus viedä sinne yksi kappaletta 2-vuotiaita poneja, eikä mainittua ponikappaletta ole koskaan varsinaisesti irtohypytetty. Kuukausi olisi ihan hyvä aika harjoitella, paitsi että olen siitä runsaat kaksi viikkoa poissa maasta ja palaan viikkoa ennen Laatuponikisaa. 

Koska omalla tallilla ei ole kenttää, ei muu auttanut kuin kuin heti poninäyttelyn jälkeen kysyä naapurin ratsastuskoulusta, saisiko heidän tiloissaan järjestää irtohypytysharkat. Muille naapuritalleille olisi ollut turha soitella, koska tiedän kysymättäkin, ettei niiden fiineille pohjille sovi päästää kavioeläintä vapaaksi.

Ratsastuskoululla ovat kuulemma koko kesän kerran viikossa irtohypyttäneet leiriläisten kanssa. Kiva tietää näin leirikesän jo päätyttyä!

Onneksi privaattiharjoitukset järjestyivät tällaisella pikaisella aikataululla - aikataulujen yhteensovittamista helpotti, että poninäyttely korkkasi neljän viikon lomajaksoni. Ratsastuskoulun omistaja suostui avustajaksi ihan sopuhintaan ja päätti sitten hypyttää omiakin nuoriaan kun kuja kerran oli pykätty.

Pahoittelen kännykkävideolaatua, ei ollut sellaista luksusta kuin erillistä kuvaajaa paikalla.

Aluksi Albertilta nähtiin vähän ylimääräistä kuumumista ja loikkimista sekä ainakin yksi näyttävä u-käännös kujan suulta. Albertista oli hirveän hauskaa juosta hiekalla valtoimenaan ja pukitella. Mutta kun se hoksasi homman nimen, kuja alkoi imeä sitä puoleensa eikä se edes harkinnut esimerkiksi pakenemista juoksutusliinoista rakennetun aidan ali.

Albertista tuli muutamalla toistolla ihan pro! Kun vähän vielä pidensimme välejä Laatuponikisan ohjeellisista mitoista, loppui puomien kolinakin.

Mitäpä muuta voisi odottaa varsalta, joka on pienestä pitäen loikkinut metsässä maastoesteitä ihan pyytämättä ja omaksi huvikseen?

Tällä ensimmäisellä varsinaisella hypytyksellä emme vielä esitelleet Albertille okseria emmekä nostaneet puomeja lähellekään kisakorkeuksia. Tarkoitus oli vain saada varsa hoksaamaan idea ja ajattelemaan, että estehyppelöinti on hauskaa ja ihan helppoa. Tuntui onnistuvan.

Meillä oli kujan jälkeen kentän laidalla ämpärissä leipää, mutta Albert mieluummin juoksenteli hyppyjen jälkeen kuin meni napostelemaan. 

Juuri ennen viimeistä hypytystä tajusin, ettei minulla ollut mitään kuvamateriaalia muistoksi. Onneksi kentän laidalla seisoi henkilö vuoroaan odottavan varsan kanssa ja anoin häneltä pientä videointia kännykälläni. Tässä lopputulos:

Linkki videoon

Pitkään olen vähän jännittänyt uusien asioiden tekemistä Albertin kanssa, koska jos se hätääntyy, sen reaktiot ovat isoja. Mutta Albert yllättää kerta toisensa jälkeen positiivisesti! Isot reaktiot on varattu poikkeustilanteisiin. Mitä enemmän Albertin kanssa teen, sitä enemmän luotan, että varsa hoitaa homman. 

Jos 2-vuotias hyvin vähän missään käynyt varsa nimittäin ensimmäisellä harjoituskerralla kävelee vain ihminen tukenaan 20 minuuttia suuntaansa autotiellä ilman välikohtauksia, juoksee kohti irtohypytyskujaa suhteellisen vieraassa paikassa nätisti ja kujan jälkeen riekuttuaan tulee rauhallisesti taas luokse, luonnetta tuskin voi kauheasti moittia.

Kyllä tästä vielä hyvä tulee.

Vielä kerran Ypäjä: Lisää Ruusa-kuvia, Ruusan arvostelut ja ajatuksia näyttelyjärjestelyistä

Lisää näyttelyspämmiä! Kun kerrankin kuvia riittää niin laitetaan niitä nyt esille. 

Kunniakierroksella. Kuva: Mirella Ruotsalainen/Hertjekker.net

Kuvien ja livenä todetun perusteella väitän, että en ole meistä ainoa, joka nauttii näyttelyistä! Tosin olisi varmaan kannattanut vähän tarkemmin sihtailla myös omia ilmeitäni näyttökuvista.

Ruusan kanssa vain on kehässä hauskaa. Se toimii kuin ajatuksen voimalla, ja tekee sen ruusamaisella twistillä. Kehän ulkopuolella sen energia saattaa vähän läikkyä ylikin. Itse asiassa piti ostaa sellainenkin kuva, jossa Ruusalla on ns. kannat katossa, mutta epähuomiossa se jäi raahaamatta ostoskoriin.

En ole tällaiseen omatoimilämmittelyyn puuttunut, ellei vaarana ole osuminen sivullisiin. Welshinponi on vähän sellainen eläin, että tilanteeseen puuttuminen lähinnä kiihdyttää menoa. Minua Ruusa osaa hyvin varoa.

Katsokaa nyt sitä!

Näyttely sujui sikälikin hyvin, että lastauskaan ei ollut ongelma. Kotona ja ensimmäisen näyttelyosuuden jälkeen jouduin hieman koskemaan liinalla takapuoleen, mutta kolmannella lastauksella poni käveli jo ihan suoraan koppiin.

Ilmeisesti ei ollut siis ihan kamalaa odottaa trailerissa muutama tunti. Itse asiassa Ruusalla tuntui olevan ihan kivaa - niin kauan kuin koko entourage piti sille seuraa (ja samalla sadetta). Heti jos joku meistä poistui näköpiiristä, alkoi vimmainen peräänhuutelu. Kun lähdimme kaikki kahvilaan, poni esitti sen verran rytisevän protestin, että hirvitti jättää se yksin. Kyllä se siitä kuitenkin hiljeni. Albertin kohdalla rytinä tarkoittaisi katastrofia, mutta Ruusalla on tolkku päässä eikä se hajota itseään edes protestiksi.

Poni söi paljon heinää ja jopa tavallisuudesta poiketen joi useita litroja vettä.

Tämännäköisenä poni ravaa kehään.

Viime Ruusa-hehkutuksesta jäi vielä puuttumaan Ruusan sanallinen arvostelu, jonka takana on siis Mrs. C. A. Bodily Glebedale-siittolasta Britanniasta:

"Good use of hocks. Would like to see her move on more. More top line needed. Slightly thick on throat." 

Eli suomeksi: Hyvä kintereiden käyttö. Saisi liikkua enemmän. Tarvitsee lisää ylälinjaa. Hieman alakaulainen. Suullisesti sain vielä kommentin, että Ruusa on "lovely mare".

Tällä lailla kun seisottaa niin alakaula katoaa näkyvistä kuin taikaiskusta. Tuomari sanoikin, että Ruusa pitää tästä syystä seisottaa aina pää aika alhaalla. On kiva, että Suomessa vierailevilta ulkomaisilta tuomareilta saa usein vähän vinkkejä jatkoon.

Olen kyllä ihan samaa mieltä tämänkin tuomarin kanssa. En kuulu niihin omistajiin, jotka katsovat kullannuppujaan punertavien linssien läpi. Pikemminkin vei aikaa opetella näkemään Ruusassa muutakin kuin sen rakennevirheet - vaikka toki se on virheineenkin aina ollut minulle maailman paras poni, kuten asiaan kuuluu.

Albertin kanssa olen osannut olla vähän myönteisempi, mutta kyllä senkin heikkoudet ovat hyvin tiedossa.

Tässä kuvassa on vähän ojennustakin jalassa. Ja poni näyttää ihan hoikalta, kun käyttää vatsalihaksia! Kuva: Leena Kahisaari

Sitten niihin näyttelyjärjestelyihin.

Kun "Vermon poninäyttely" pari vuotta sitten siirtyi Ypäjälle, ensimmäinen ajatukseni oli, että pitäköön tunkkinsa. Kaksi kesää pysyinkin kokonaan poissa. 

Tänä vuonna kuitenkin Ypäjä oli lähin welsh-näyttely ja ainoa, jossa oli halusin päästä muutaman välivuoden jälkeen viimein käyttämään omiani jossain.  

"Mitäs mä voitin?" Tässä näkyy, mikä merkitys on asennolla, jossa ponia seisottaa. Kaula näyttää pikkuisen erilaiselta tässä kuin ylemmässä poseerauksessa!

Täytyy sanoa, että Ypäjä yllätti iloisesti. Pohjat olivat Vermon myyränkoloansoihin verrattuna aivan luksusta - Ruusallakaan ei kavio lipsunut kaatosateen kastelemalla ruoholla, vaikka ponin kengissä ei ollut hokinreikiä emmekä siksi saaneet sille pitoa alle.

Kaiken kaikkiaan järjestelyt oli hoidettu erittäin hyvin ja homma sujui.

Säännöt olivat hiukan muuttuneet: enää ei valittu sukupuolen parasta, ei enää kolmea vuoden voittajaa vaan kansainväliseen tapaan champion ja reserve champion, ja champion-kehään pääsivät myös ykköspalkinnon saaneet oman luokkaansa kakkoset. Jälkimmäinen oli mielestäni erinomainen uudistus, sillä joskus on käynyt niin, että koko rodun kaksi parasta ponia ovat samassa luokassa. 

Pito riitti. Mutta apua, miltä Ruusan tukka tässä näyttää! Kuva: Leena Kahisaari

Mutta pakko sanoa, että pieneksi on mennyt.

Poneja oli ehkä puolet Vermon kulta-ajoista ja muutamaa sitkeintä kuvaajaa lukuun ottamatta yleisössä tuskin istui ketään muita kuin asianomaisia. Vermosta tutut myyntikojut ja iloinen markkinameininki loistivat poissaolollaan. Ei ollut sellaista suuren ponitapahtuman tuntua. 

Miinusta näyttelypaikka saa myös verryttelyalueesta. Se oli ahtaudessaan aika kaoottinen paikka. Siellä oli kuitenkin pakko hengata, koska kehään ei päässyt kuin yhdestä päästä derbykenttää, eikä se pää ollut näyttelykehien puolella.

Täytyy nyt toivoa, ettei hieno ja perinteikäs tapahtuma ihan kuivahtaisi kasaan.

On sääli, että ihmiset eivät tuo ponejaan näytille. Vaikka poni ei olisikaan kedon kaunein kukka, näyttelykokemus ei mene hukkaan. Näyttely on varsinkin nuorelle hurjan hyvää harjoitusta matkustamisesta ja vieraissa paikoissa olemisesta - tästä on hyötyä, vaikkei ponista olisi tarkoitus leipoa näyttelyeläintä.

Siellä se alakaula taas pullottelee. Muutenkin askellus on vähän alamäkeen.

Tiedän, että moni boikotoi Ypäjää, koska karsinat ovat kaukana näyttelypaikasta. Ymmärtäähän sen, apukäsiä tarvitaan enemmän jos karsinaa ei ole. Minulla kun oli vain yksi esitettävä poni per päivä ja pätevät apukädet niin ongelmaa ei ollut.

Luulisi, että tämä ongelma olisi hevosalan kotimaisessa mekassa korjattavissa esimerkiksi siirrettävillä kisakarsinoilla, jotka voitaisiin virittää derbykentän tienoolle.

Itse olen karsastanut Ypäjää pitkälti tautipaineen takia. Kyllähän raviradoillakin on oiva tilaisuus napata kyytiin joku hyppykuppa, mutta jos jotain on liikkeellä niin melko varmasti se on ainakin Ypäjällä. Joo, olen pöpökammoinen.

Tästä huolimatta olen kyllä valmis lähtemään poneineni uudelleenkin Ypäjälle. Lähtisivätpä muutkin!

Maalaispoika maailmalla eli Albertin näyttelydebyytti Kansallisessa poninäyttelyssä

Ikinä en ole jännittänyt näyttelyä niin paljon kuin jännitin lauantaista reissua Kansalliseen poninäyttelyyn.

Jännitti muun muassa seuraavat asiat: miten vieraan hevosauton kuljettaminen onnistuu, lastautuuko Albert sellaiseen, osaanko tehdä Albertille sykeröt, pysyykö Albert käsissä ja suostuuko se liikkumaan, käyttäytyykö se asiallisesti vai tuleeko niskaan. Sellaista pientä, mitä en muista Ruusan kanssa koskaan ymmärtäneeni jännittää.

Kävi ilmi, että en todellakaan osaa tehdä sykeröitä. Muut huolet sen sijaan osoittautuivat kutakuinkin turhiksi.

Osasin ajaa hevosautolla, vaikka se olikin automaatti ja aika paljon omaa autoani isompi, Albert lastautui siihen ihan mallikkaasti - takaisin tullessa jopa ihan pro-tasoisesti, kääntyi automaattisesti sivuttain kuten autossa kuuluu. Ihan mallikasta oli käytöskin, vaikka tuomarilta tulikin tuhahdus, että vie sitä vähän vieraisiin paikkoihin. Ihan pätevä neuvo sinänsä, mutta jotenkin olin luullut olevani juuri sitä parhaillaan tekemässä.

Vaikka poninäyttely oli sitten viimenäkemän (eli Vermo-aikojen) aika paljon kutistunut, se oli maalaispojille aika jännä paikka. Kun avasimme auton takaovet, niiden ilmeet olivat näkemisen arvoiset. Onneksi apukäsinä ihanasti toiminut Maria otti kuvan, niin voin näyttää ilmeet teillekin.

Albertilla oli mennyt vähän lycra-asu silmään ja setäponi oli siirtänyt kaikki heinät omalle puolelleen.

Hevosautolla oli ihan messevää olla liikenteessä. Eikä se edes kuluttanut kovin paljon enempää dieseliä kuin oma autoni koppi perässä. Vuokraan siis jatkossakin mieluiten sen, kun on tarve siirrellä kahta ponia kerrallaan.  

Aika pyöreinä olivat maalaissilmät! Albert häkeltyi härdellistä sen verran, että ei meinannut uskaltaa tulla autosta ulos. Jyrkkä lastaussiltakin saattoi toki vaikuttaa.

Eihän Albert seissyt paikoillaan niin paljon, että olisin saanut kyydissä purkautuneet sykeröt kunnolla korjattua. Mutta naama saatiin öljyttyä ja valkoiset sukat kalkittua ennen kuin suuntasimme mittaukseen. Siellä tuli maalaispojan seuraava järkytys, kun vieras täti lähestyi vieraan härvelin kanssa ja vielä vaikeammalta vasemmalta puolelta.

Albertin säkäkorkeudesta oli sitten viime kotimittauksen kadonnut johonkin pari senttiä ja Virallinen Mitta pysähtyi 145 sentin kohdalle. Lautaskorkeudeksi kirjattiin 146,5 cm. Omistan siis edelleen kaksi PONIA.

Hippoksen kehässä Albertin esitys oli ponneton, mutta muistaakseni ihan asiallinen. Käynnin Albert esitti jopa aika hienosti. Kuten tavallista, suulliset arviot menivät vähän ohi, mutta mieleen jäivät "voimaton ravi", "kaula saisi olla pidempi" ja "painuneet etupolvet". Viimeksi mainittu hämmensi, koska itse olen pitänyt Albertin polvia ihan normaaleina. Numerorivistö kuitenkin kuulosti ihan kivalta, mieleen jäi monta kasia. Hippos-kehästä tuli kotiinviemisiksi kakkospalkinto.

Kun sain tämän kuvan, ensireaktioni oli WAU! En tajunnut, että Albert juoksi jossain vaiheessa näinkin hienosti rotukehässä. Ei pöllömmin etenkin ottaen huomioon, että se on hieman takakorkeakin. Kuva: Leena Kahisaari

Albertin seurana rotukehässä piti olla orivarsa, mutta se ei koskaan ilmaantunut kehälle asti. Albert sai siis luokassaan luovutusvoiton! Palkintoruusuke oli kuitenkin taas kokosininen. Tämä tarkoitti, että Albertilla ei ollut asiaa enää jatkokehään, jossa valittiin rodun paras ja toiseksi paras nuori. Niille titteleille löytyi ykköspalkittujakin ottajia, jälkimmäinen oli muuten sen Albertille luovutusvoiton antaneen oriin veli.

Siihen nähden, mikä Albertin kokemus vieraista paikoista on, olin sen käytökseen varsin tyytyväinen. Okei, se ei seissyt kehässä suunnilleen hetkeäkään paikoillaan eikä oikein ravannutkaan, mutta kyllä se suunnilleen eteni sitä askellajia kuin pyysin.

Koikkaloikkailutkin jäivät aika maltillisiksi. Kerran Albert kyllä loikkasi takajaloilleen sen verran pontevasti ja yllättäen, että naru meni etujalan ympäri ja juuri kun ajattelin, että ei perkele, pääseekö se nyt irti, se menikin nurin. Varsa ei mitenkään sulavasti vain pyllähtänyt vähän pepulleen, vaan pyörähti ihan sillä lailla kunnolla mukkelis makkelis pitkin nurmea. Parikin ihmistä jälkikäteen ihmetteli, että mikä sille tuli, kun olivat katsoneet hetken muualle ja seuraavaksi nähneetkin Albertin pitkin pituuttaan.

Sattuuhan sitä, tekevälle!

Suurin osa esityksestä näytti enemmänkin tältä - tai tässähän se sentään vähän juokseekin. Aika kivasti se tuon alas liittyvän kaulansa kantaa. On se kyllä niin hevosen näköinen. Kuva: Leena Kahisaari

Tällaisen arvostelun sai Albert rotukehässä:  "Hyvinkehittynyt. Hieman alhaalta liittyvä kaula, hyvä säkä, syvä runko, luisu lautanen. Riittävä luusto jaloissa. Ahtaanlaiset liikkeet. Energinen käynti." 

Tästä arvostelusta ajattelin painaa mieleen etenkin tuon ensimmäisen sanan! Albert on hyvinkehittynyt. Tunnistin arvostelusta kyllä omani. Itse asiassa kaulan ja lautasen kommentit olen itsekin kirjoittanut blogiin monta kertaa, ensimmäisen kerran Albertin ollessa noin kolmeviikkoinen.

Oma esiintymisenihän ei myöskään Albertin kehissä ollut mitenkään pro-tasoa, vaan en ehkä koskaan ole ollut niin pihalla. En tahtonut saada edes seurattua ihan selvällä suomella annettuja ohjeita, kun kaikki keskittyminen meni varsaan. Onneksi seuraavana päivänä oli vuorossa ajatuksen voimalla toimiva Ruusa niin sain taas vähän itseluottamusta takaisin.

Vaisusta esiintymisestä huolimatta Kani oli jotenkin saanut otettua Albertista pari pätevää ravikuvaa, jopa yhden aika huikean! Jälkikäteen muistin, että tuossa kohtaahan se tosiaan kerran lähti liikkeelle ihan kivalla ravilla.

Seisomiskuvaa ei ilmeisesti, sattuneesta syystä, ollut. Näillä mennään. Ehkä seuraavalla kerralla osataan jo seistäkin. Joka tapauksessa poninäyttely valoi uskoa siihen, että kyllä me Albertin kanssa pärjäämme vieraissakin paikoissa. Tarvitaan vain vähän rutiinia.

P.S. Seuralaiseksi saapunutta setäponiakaan emme jättäneet päiväksi autoon seisomaan, vaan tarjoilimme sille näyttelyturistielämyksen. Entisenä kisaponina se tuntui jopa arvostavan. Korvat törössä ihmetteli menoa ja meininkiä, ja laittoi välillä pään sitä pidelleen Marian syliin. Setäponi on aivan kullanarvoinen! Se lastautuu ja matkustaa hienosti eikä aiheuta minkäänlaista harmia kenellekään, vaan on tärkeä tuki teiniponille.

Ja vielä kerran superkiitokset Marialle avusta ja seurasta, yksin en olisi mitenkään selviytynyt Albertin näyttelypäivästä!

Show-Ruusa on palannut, rytinällä!

Lähdin eilen Kansalliseen poninäyttelyyn Ruusan kanssa vähän epävarmana päivän kunnosta. Tai siis tiesin, että poni oli ulkomuodollisesti pätevässä tikissä, mutta esiintymisinto oli vähän kysymysmerkki viimevuotisen vaisuuden jälkeen.

Kotonahan Ruusa lähti tarhassa toiseen suuntaan, kun näki että tulin sitä hakemaan. Se tiesi kyllä, että puleeraus edellisenä iltana ja trailerin laittaminen valmiiksi aamulla tietäisivät matkustamista. Matkustaminen ei ole Ruusan mieleen.

Mutta kun poni Ypäjällä kohti kehiä kävellessä tapaili narun päässä tanssiaskelia, tiesin että show-Ruusa on palannut. Se keräsi vähän ylimääräisiäkin kierroksia, mutta sellainen welshinponille sallittakoon. Kehään se juoksi korvat törössä asenteella "minuahan te kaikki tulitte katsomaan". Ei se nyt ihan entiseen malliin liikkunut, mutta se liikkui.

Toivoin vain, että tuomari antaisi ykkösen niin pääsisimme esiintymään vielä champion-kehässä.

Kuva Marjo Uimi

Ja niinhän siinä kävi, että Ruusa poistui omasta kehästään ykköspalkittuna luokkavoittajana (jälkimmäinen oli vähintäänkin odotettua, koska muita poneja ei luokassa ollutkaan). Champion-kehästäkin lähti mukaan vähän muutakin kuin kokemusta, nimittäin Ruusa oli VAIN CHAMPION!

Kuva Leena Kahisaari. Miksiköhän roikotan noita loimivöitä noin... Mutta loimi istuu kuin se olisi Ruusalle tehty.

Minä kun luulin, että muutaman vuoden takainen B-welshien kolmossija olisi jäänyt Ruusan näyttelyuran kovimmaksi saavutukseksi! Mutta tämä ponihan vain parantaa kuin sika juoksuaan. 

Eikä kyse ollut edes siitä, että olisi ollut huonot kilpakumppanit, vaan mikä tahansa championin valinnassa mukana ollut poni olisi voinut voittaa. Taakse jäi muun muassa eräs moninkertainen champion, ykköspalkittu jalostusori. 

Selvästikin tuomari tykkäsi tällaisesta isorunkoisemmasta mallista, sillä reserve champion oli jykevä ruuna. Kova juttu sekin, ruunia ei muistaakseni ole pahemmin B-welshien champion-kehässä palkittu sitten loistokkaan Peacockin aikojen.

Kuva: Leena Kahisaari. Saisi poni vielä vähän laihtua, mutta nyt kylkiluut jo sentään tuntuvat kaivamatta.

BIS-kehässä juokseminen voi olla vähän kovemman luokan kasvattajille peruskauraa, mutta tällaiselle parin ponin kasvattajalle aika komeaa. 

Vielä komeampaa oli se, ettei tarvinnut BIS-kehästäkään lähteä tyhjin käsin. Ei Ruusa nyt sentään sijoille siellä yltänyt, mutta saimme Best turned out -palkinnon! 

Kuva: Marjo Uimi. Tämä poni on niin kaiken vaivan arvoinen!

Minulle on vieläkin vähän epäselvää, mitkä tämän palkinnon kriteerit ovat, mutta tuomari sanoi, että se ei ollut pelkästään ponille vaan myös esittäjälle. Wuhuu! Kaipa se on vähän niin kuin sellainen paras kokonaisuus -palkinto. Kannatti vielä ennen BIS-kehää sivellä ponin naamaan huolella vauvaöljyä! 

Iso kiitos tästä kuuluu myös apukäsi-Marialle, joka pelasti vaatekaappikriisiltä - huomasin nimittäin perjantai-iltana kello 22.30, että minulla ei ollutkaan solmiota koko kämpässä. Ihana Maria kaiveli miehensä asustekaappia ja käytti vielä solmion veljellään solmittavana, koska kumpikaan meistä ei osaa sitä solmua tehdä. Tiimityötä siis!

Ruusan Best turned out -palkinto helpotti vähän häpeääni siitä, miten rumassa kampauksessa Albert-polo joutui suorittamaan näyttelydebyyttinsä. Mutta vain vähän. Aika paljon hävettää vieläkin. Pyydän anteeksi kaikilta, jotka joutuivat altistamaan silmänsä niille sykeröille.

Mutta tällainen palkintosaalis oli Ruusalla:

Tuo isoin ruusuke oli joku tuomarin erikoispalkinto. Siinä lukee Glebedale Stud. Tästä puuttuu vielä parhaan B-welshin kiertopalkinto, jota emme saaneet, koska viimevuotinen voittaja ei ollut palauttanut sitä

Älkääkä luulko, että näyttelyraportti jää tähän. Lisää tulee, kun saan lisää kuvia. Albertin esiintymisestä sen verran, että vaikka tuomari ei ollut kovin vaikuttunut Albertin käytöksestä, minä häpesin silti lähinnä niitä lettejä.