Operaatio Albertin 3-vuotiskuvat - näin alakaulaisesta varsasta taiotaan jalostusoriin näköinen ilman Photoshopia

Tässä hetki sitten olin tilanteessa, jossa tuskin olen yksin: nuori poni täytti vuosia, mutta kehitysvaihe ei ole idyllisimmästä päästä. Noin kauniisti sanottuna. Rumemmin sanottuna tekisi välillä mieli panna silmät kiinni tai katsoa Albertia vain edestäpäin, sillä siitä kulmasta näky on aivan miellyttävä. Kaikkein turvallisinta on katsoa vain naamaa, joka on ollut alati hurmaava siitä lähtien, kun pää putkahti ulos Ruusan peräpäästä.

Kehitysvaiheesta huolimatta pyysin kuvaajaa apuun, sillä kolme vuottahan täytetään vain kerran. Sattumalta kuvaussessioita tuli kaksi, koska tallikaveri sopi omalle hevoselleen kuvauksen ja minä pääsin poneineni siivellä mukaan. 

Kannatti ottaa toiset kuvat, koska lopputulos oli toisella kerralla käsittämätön. Jollain taikuudella Kani onnistui nappaamaan laihanpuoleisesta ja varsamaisesta täykkärikaulaisesta ruunastani kuvan, jossa se näyttää jalostusorilta. Tällä lailla: 

Tästä kuvasta näkee, miltä Albert ehkä näyttää kunhan saadaan sille ylälinjaan lihasta. Kuva Leena Kahisaari.

Voin kertoa, että Albert ei livenä näytä jalostusoriilta vaan keskenkasvuiselta varsalta. Ja erittäin ruunalta. (Vaikka kieltämättä se on komistunut päivä päivältä nyt kun on alkanut saada lihaa luiden päälle.)

Onneksi otimme toisetkin kuvat, sillä ensimmäisen session kuvasato ei ollut ihan niin imarteleva. Tämä ei todellakaan ollut kuvaajan vika, vaan itse asiassa olin niistä ensimmäisistäkin kuvista ilahtunut: Albert näytti paremmalta kuin pelkäsin.  

Ensimmäisissä kuvauksissa Albertilta kuitenkin puuttui poseerausmotivaatio eikä minullakaan arki-iltana oikein riittänyt kärsivällisyys täydellisen kuvan metsästykseen. 

Sama varsa kolme päivää aiemmin, eri poseeraus. Miten minusta tuntuu, että satulan etsinnästä ei tämänkään selän kanssa tule mitään juhlaa... Kuva Sini Tuhkunen.

Kaula jo paremmin, mutta jalkojen asento huonompi ja varsa on aika jännittyneen näköinen. Kuva Sini Tuhkunen.

Ensimmäisiä kuvia katsoessa tajusin, mikä oli poseerauksessa vialla. Saman voi  kuka tahansa havaita vertaamalla tässä esiteltyä kolmea kuvaa toisiinsa.  

Naruriimussa suoritetuista esityksistä ensimmäisessä Albert seisoo ryhdittömäksi valahtaneena ja kannattelee päätään lähinnä kaulan alaosan lihaksilla. 

Toisessa naruriimukuvassa kaula on vähän paremmin, mutta ulompi takajalka on liikaa mahan alla, jolloin takaosa on lysyssä ja lautanen näyttää tosi luisulta, vähän lyhyeltäkin. Albertilla on oikeastikin hiukan luisu lautanen (ei kuitenkaan lyhyt), joten sille sopii paremmin jos takajalat ovat aika lähellä toisiaan eivätkä liikaa rungon alla. 

Pääkuvista tuli ensimmäisessäkin sessiossa tyylikkäitä! Kuva Sini Tuhkunen.

Summa summarum, ei ole todellakaan yhdentekevää, miten hevosta kuvassa seisottaa! 

Joten jos näyttelyssä kuvaaja tuntuu vinkuvan loputtomiin hinkkausta hevosen asentoon, se ei ole kiusantekoa vaan pyrkimys saada hevonen näyttämään niin hienolta kuin mahdollista. 

Upeimmat yksilöt tietysti loistavat vähän vähemmälläkin hinkkauksella, mutta tällaisten tavallisemmanlaatuisten ponien kohdalla ero upean ja kamalan poseerauksen välillä voi olla hiuksenhieno. Tätä eroa voi kokeneenkin esittäjän olla hankala erottaa ponin pääpuolesta, joten kuvaajalla on iso rooli. (Korostan, että kaikki tämän postauksen kuvat ovat taitavien kuvaajien kädenjälkeä.)

Albertin kohdalla ratkaisevimmat tekijät ovat ryhti ja kaulan asento. Toiseen kuvaussessioon ryhti saatiin kohdalleen, kun äitiponi tuotiin Albertin etupuolelle. Rakasta äitiä katsellessa varsan olemus elävöityi ja pystyin pyytämään sen kaulaa hienolle kaarelle, jolloin alakaulasta saatiin taiottua ylväs ratsukaula.

Tässä kuvassa vähän häiritsee tuo ruma sidepull - ja se, että olen näköjään jättänyt naruna toimivan ohjasajo-ohjan pään repsottamaan. Minulla ei nyt ole Albertille mitään nättiä päävehjettä, kun se kasvoi ulos näyttelyriimusta eikä sillä ole edes nahkariimua tai suitsia. Kuva Leena Kahisaari.

Siltä varalta, että jotakuta kiinnostaa, miten tuollainen aloituskuvan poseeraus syntyy, selostan seisotuksen salat askel askeleelta. 

1. Ensimmäisenä on saatava poni, no, seisomaan. Eli ennen kuin voidaan alkaa hioa asentoa, ponin pitää ajatella seisomista.

2. Kun poni on saatu sekä henkisesti että fyysisesti pysähdyksiin, asetellaan kintut. Tähän meni aika paljon aikaa jo siksikin, että Albertilla on harja väärällä puolella kaulaa. Koska tapana on kuvata harjattomalta puolelta, omat aivoni pyrkivät koko ajan järjestämään jalat väärinpäin. Oikeinhan on niin, että kuvaajan (tai näyttelyssä tuomarin) puolen jalkapari on "auki" ja kauempana kuvaajasta olevat jalat inasen enemmän vatsan alla. Itse tykkään siirtää jalkoja peruuttamalla ponia jalka kerrallaan, koska sillä lailla se vähemmän todennäköisesti lysähtää lavoilleen, mutta joskus eteenpäin korjaaminen on parempi. Ja välillä kun varsalla menee hermo, pitää ottaa ihan ympyrä ja aloittaa alusta. 

3. Kun jalat on saatu jähmetettyä sopivasti, katse suunnataan kaulaan. Ensin pitää saada hevonen nostamaan säkää ja kaulan tyveä. En osaa oikein selittää, miten itse teen tämän, mutta ainakin siinä ryhdistän itseäni ja saatan vähän hypähtääkin, että hevonen vähän terästäytyy. Saatan myös kädellä pyytää hevosta nostamaan päätään ja samalla kaulaa, ohjaan niitä vähän takaviistoonkin. 

4. Kun hevonen on ryhdissä, pyydetään sitä hieman venyttämään kaulaansa ja laskemaan turpaansa. Itse teen tämän kädellä, samalla pitäen kehonkielen ryhdikkäänä: houkuttelen kädellä turpaa ensin yläasennossa eteen ja lopuksi vähän alas, mutta kuitenkin koko ajan huolehdin, että ryhti ei lähde lysähtämään eli käsi ei saa tulla liian alas tai liian eteen. Jos poni alkaa lysähtää eteenpäin, aloitan alusta. Ideaalia olisi, jos hevosen saisi opetettua niin, että se sitten jäisi tällaiseen asentoon ja esittäjä voisi pakittaa pois kuvasta, mutta omani eivät ole niin hyvin koulutettuja. Kaikissa tämän postauksen kuvissa, joissa Albert kantaa kaulansa, näkyy miten kädellä rajaan "muotoa". Postauksen ensimmäisessä kuvassa kädessäni taitaa olla lisäksi porkkana. Herkku auttaa usein, mutta sitä ei kannata antaa hevoselle ennen kuin kuva on otettu, koska muuten  saa kuvia suullaan mukeltavasta ponnysta. 

Kun koko sarja on toteutettu onnistuneesti, lopputuloksena on uljas ratsukaulainen poseeraus, jollainen näkyy ensimmäisessä kuvassa. Toki ensimmäisessä kuvassa kaulaa komistaa vielä sekin, että tuuli hieman nostaa Albertin peikkotukkaa ja luo siten illuusion vähän muhkeammasta ylälinjasta. Plus aurinko osuu sopivasti korostaen niitä lihaksia, joita Albertilla on.

Tärkeimpiä avaintekijöitä täydellisen rakennekuvan metsästyksessä on tietenkin kuvaaja. Hänen pitää osata kertoa, milloin asento on imarteleva ja jos ei ole niin mihin suuntaan pitää korjata. Lisäksi kuvaajan on oltava nopea, koska varsinkaan nuoren ponin kanssa ideaalitila ei välttämättä säily monta sekuntia! 

Tässä vielä vähän realistisempi otos toisesta kuvaussessiosta - tässä äitiponi taitaa olla Albertin takana ja näkyy, että en saanut ponia ihan puhtaaksi. Kuva: Leena Kahisaari

Nyt on laatua! Eli Laatuponiraportti sunnuntailta

Blogin lukijat ovat varmaankin jo tottuneet siihen, että tapahtumaraportit ilmestyvät tänne aina vähän viipeellä, eikä tämänvuotinen Laatuponikilpailu ole poikkeus. Tämähän on suorastaan kelpoa, että hienoisesti alle kaksi viikkoa meni. Nyt kuitenkin tämä toinen osa!

Albertin osuushan jo tuli varsin kattavasti käsiteltyä, mutta en toki malttanut pysytellä poissa kuvioista myöskään sunnuntaina, jolloin areenalla nähtiin 4- ja 5-vuotiaita ratsain tai ajettuna.

Katsojahommassa kävi niin, etten viitsinyt varmistaa, alkoiko tapahtuma sunnuntaina samaan aikaan kuin lauantaina (ei alkanut) ja missasin siksi 4-vuotiaiden hyppelöt kokonaan. Joten sitä kilpailun osaa ei tämä raportti käsittele, mutta silminnäkijöiden mukaan meno ei siellä pahemmin poikennut loppupäivästä. Eikä ihme, sillä pitkälti samat ponit siellä esiintyivät kuin 4-vuotiaiden askellajikokeessakin. Vain pari poniyksilöä jäi kokonaan näkemättä.

Askellajiluokka on hiukan esteitä suositumpi: 4-vuotiaita oli askellajeissa 7 ja esteillä 5.

Askellajichampionit poseeraamassa.
En ottanut muita champion-poseerauksia, koska a) en ollut lauantaina tarpeeksi pitkään paikalla ja b) sunnuntaina enimmäkseen satoi c) ei ollut pakko. 

Kivaa oli kuten aina!  

Tänä vuonna ilahdutti erityisesti se, että mikään poni ei jäänyt mieleen huonosta käytöksestä. Luonnepuolta saattoi siis hyvinkin kuvailla laatu-sanalla. Toki siellä yksi esim. poistui kouluradalta omatoimisesti ja toinen oli aiheuttaa kolarin, kun esteverryttelyssä pysähtyi tulpaksi heti esteen ylitettyään. Mutta kuka näitä pikkukommelluksia nuorten kanssa laskee.

Wpb-ruuna Goldriver Rhytmic Reynold oli 4-vuotiaiden esteluokan voittaja ja askellajiluokan toinen, ratsastajana Aada Lätti.

WD-ruuna Goldriver Wild Sky, 4-vuotiaiden askellajiluokan neljäs ja esteluokan viides. Ratsastaja Eveliina Havinen.

SRP-ruuna TR Magic Velvet, 4-vuotiaiden askellajien kolmas ja esteiden toinen. Ratsastaja Liisa Sassi-Päkkilä. 

Laatua oli nähtävissä myös ponien valmistelu- ja esitysosastolla.

Kun ensimmäinen 4-vuotiaiden ponien askellajiverryttely alkoi, ponitädillä loksahti leuka. Neljästä ponista kolme (kuvat yllä) oli aivan älyttömän hienoja.

Kuka tahansa niistä olisi voinut voittaa enkä kyennyt sanomaan, mikä niistä oli suosikkini. Mutta eivätpä pystyneet tuomaritkaan niiden välille kovin suuria piste-eroja rakentamaan: kahdella oli askellajipistemääränä 8,267 ja yhdellä 8,200! 

Ratsuponi Minion Verde ja Anna Kärkkäinen. 

4-vuotiaissa suosikkini oli kyllä poni, jota kuolasin jo sen saapuessa rakennearvosteluun. Ja, vähemmän yllättävästi, se loisti myös askellajikokeessa. Ponin laadun lisäksi tähän vaikutti vahvasti se, että selässä istui Anna Kärkkäinen. Kyseinen poni olikin sekä 4-vuotiaiden voittaja että askellajichampion, ratsuponi Minion Verde.

Sekään ei muuten mitään kovin suurta kaulaa seuraaviin rykäissyt: askellajipisteet 8,400 ja yhteiskeskiarvo 8,342, kun kakkosella oli jälkimmäinen 8,226.

Mikä poni! Ja, kiintoisa yksityiskohta, askellajichampion oli toista vuotta putkeen voikko, mikä lisäilahduttaa värin ihailijaa.

WM-ruuna Southern Scallawag ja Krista Nieminen, esteillä 5-vuotiaiden voitto ja championaatti sekä askellajeissa ikäluokan kakkossija.

Esteistähän en niin paljon ymmärrä, mutta siellä ilahdutti suuresti welsh-voitto. Eikä ihan mikä vaan welsh, vaan pienin malli eli mountain-ruuna Southern Scallawag, jolla ratsasti Krista Nieminen.

Kuulostaako tutulta? Ehkä siksi, että viime vuonna askellajit voitti welsh mountain -ruuna, jolla ratsasti Krista Nieminen. 

Montakohan ponia Krista on luotsannut Laatuponi-championiksi tai vähintään luokkavoittoon? Äkkiä tulee mieleen ainakin kolme championaattia ja lisäksi ainakin jokunen luokkavoitto. Myös Anna Kärkkäisellä taitaa olla näitä aika monta.

4-vuotias shettisori Sammalisen Konstantin ja Raisa Takkinen.

Eipä muuten unohdeta ajoponeja. Siellä voittaja mielestäni erottui aivan ylivoimaisesti muista, ja kyllä sen pisteetkin olivat hienot: askellajeista 8,5, kokonaiskeskiarvo 8,488. Kyseessähän oli jalostusori Sammalisen Konstantin, joka liikkui todella hienosti ja tasapainoisesti.

Tässäkin voi kysyä, montakohan championaattia Sammalisen-poneille nimittäin on mennyt näissä karkeloissa. Aika monta!

5-vuotiaiden askellajiluokan voittaja, C-welsh-tamma Cloudberry Swarovski ja Henna Tammi.

Jälleen kerran onnistunut ponitapahtuma ja kisan nimen mukaisia poneja! Yhtään huonoa ponia ei siellä näkynyt ja tunnelma oli hyvä, kuten aina. Eikä voi mitenkään olla hehkuttamatta sitä, että Aulangolla homma aina toimii.

5-vuotias vuonohevostamma Karla Kaptain ja Katri Malin.

5-vuotias c-welsh-tamma Mogårdens Ruby ja Hanna-Leena Ohtonen.

4-vuotias shettis Muffin ja Emmi Manninen.

Tähän päivitykseen valkkasin kuvia voittajista ja loput vähän onnistumisen perusteella. Ensi vuonna taas uusi yritys!

Tämän vuoden kaikki tulokset löytyvät muuten täältä.

Aiemmat laatuponiraportit:
2018
2017
2016
2015

Hyvää ystävänpäivää blogin parhailla kaverikuvilla ja ehdokkuus blogiäänestyksessä

Hyvää ystävänpäivää kaikille! Kuten kaikki toivottavasti tietävät, ystävät ovat hevoselle vielä tärkeämpiä kuin ihmisille.

Tässäkin blogissa on vuosien varrella julkaistu monia kuvia, joissa hevosten välinen ystävyys näkyy. Näin ystävänpäivän kunniaksi tässä pieni kooste. Lopussa nähdään vielä vähän ihmis-hevos-ystävyyttä. Hevonenhan pystyisi hyvin elämään ilman yhtään ihmissuhdetta, mutta hevosihmisen olisi vaikea elää ilman hevossuhdetta. Eli tärkeä asia tämäkin!

Tämä on yksi kaikkien aikojen suosikkikuviani. Siinä on jotenkin niin liikuttava tunnelma. Se on otettu jokunen vuosi sitten kesälaitumella, olisikohan ollut 2015. Ruusan silloinen bestis, tuo kaunis, lempeä ja viisas ruunikko tamma, laukkaili ikivihreille laitumille muistaakseni viime syksynä. 

Vähän tuoreempi herkkiskuva, eli tässä Albert ja laidunkaveri ihan viime laidunkesän loppupuolella.

Ja sitten ihan toiseen asiaan! Ennakkoonhan arvelin, ettei blogini tällä kertaa sopinut oikein mihinkään parhaiden blogien äänestyksen kategoriaan. Niin kuitenkin kävi, että kun äänestys 25. helmikuuta alkaa, myös tätä blogia on mahdollista äänestää Pinnalla-palkinnon saajaksi! Kukapa olisi uskonut?

Seuraavaksi  hyppy aikaan ennen blogia! Kuvassa Ruusa ja sen ihkaensimmäinen bestis, samanikäinen welsh cob -tamma. Molemmat ovat tässä kuvassa vuoden vanhoja. Ne tekivät kaiken yhdessä ja toisiaan liki. Ystävyys päättyi, kun cobi muutti pois, eikä sydänystävyys enää palannut, vaikka cobi muutti takaisin. Tämäkin ystävä on jo edesmennyt, se lähti äkillisesti jo kolmevuotiaana.  

Minusta Takaisin lähtöruutuun ei ole koskaan oikein ponnahtanut pintaan asti vaan jäänyt enemmänkin sellaiseksi bubblin' under -tyyppiseksi. Mutta ei nyt takerruta palkinnon nimeen, vaan iloitaan ehdokkuudesta!

Sitähän en tiedä, kuinka moni bloggaaja edeltäni kieltäytyi ehdokkuudesta, mutta ei takerruta siihenkään. Tämä on vähän sama juttu kuin näyttelyissä, siellä valitaan paras niistä, jotka ovat mukana. Jos joku parempi ei ole mukana, se on hänen häpeänsä.

Yksi leikkikuvakin! Tämä ja alempi kuva ovat samalta kesältä, vuodelta 2013. Ruusan silloinen bestis oli tällainen B-welsh-orivarsa. Syksyä kohti niiden leikit kävivät vähän turhan K-18-henkisiksi, mutta kesällä elivät vielä ihan viatonta lapsuutta.

Menestystä en blogiäänestyksestä tälläkään kertaa odota, sen verran kovia ovat kilpailijat! Nehän ovat tällä kertaa äänestyksenkin järjestävä Playsson sekä kouluratsastusblogit Kootussa Ravissa ja Roosa's Horsey Life. Viimeiseksi mainittu oli minulle uusi tuttavuus, englanninkielinen blogi.

Tässä kuvassa on samaa porukkaa kuin ensimmäisessä ja se saattaa olla jopa samalta kesältäkin, kuten myös kaksi seuraavaa. 

Minusta kaikkiin kategorioihin on löydetty tosi hienoja ehdokkaita.

Kattaus on tosin silmiinpistävän aikuinen! Korumies Arvi taitaa olla ainoa alaikäinen ehdolla. Blogipuolella en tätä yhtään ihmettele, sillä nuoriso tuntuu jo siirtyneen tältä alustalta toisaalle. Blogijumittuneena kalkkiksena en osaa arvioida, olisiko muista kanavista löytynyt ehdolle nuorisoakin. Uskon kuitenkin, että some-osaajista koostuva raati on ollut tehtävänsä tasalla.

Kaveriin on kiva vaikka pyyhkiä naama. Tässä kuvassa Ruusan kaverina on 2-vuotias suomenhevostamma, joka on nykyään jo pätevä ratsu.

Minusta on joka tapauksessa kiva, että Playsson jaksaa järjestää tällaista. En näe, että parhaiden äänestys olisi keneltäkään pois, vaan tuo puhtia ja näkyvyyttä koko hevosblogiskenelle. Ja toki myös muille hevosaiheisille somekanaville, jotka ilmeisesti muutenkin alkavat olla blogeja huomattavasti suositumpia.

Yhtä kaveria parempi on vain laumallinen kavereita!

Nykyisin kuulemma blogi harvemmin riittää, vaan pitää olla pöhisemässä monessa somessa. Siksi on minusta erityisen kiva, että myös tällainen toistaiseksi yksikanavainen perusblogikin mahtuu  vielä mukaan äänestykseen.

Olen kyllä harkinnut monikanavaisuutta. Katsotaan, saanko joskus inspiraation toteutukseen saakka. Ja jos päästään toteutukseen asti, onko minulla kaikkien somejen päivitykseltä enää aikaa käydä tallilla.

Niin tai näin, lopuksi vielä ne ihmis-hevoskuvat. Pahoittelen, että niissä on kaikissa meikäläisen naamataulu, mutta en nyt viitsinyt muidenkaan kuvia laittaa.

Mikä olisi ihanampaa kuin oma halivarsa!

Melkein-halivarsa ja isoksi kasvanut ex-halivarsa.

Lopuksi vielä samat tammat kuin ensimmäisessä kuvassa, nauttimassa siitä missä ihminen on niiden mielestä parhaimmillaan.  

Parempi myöhään kuin ei ollenkaan: Laatuponiraportti

Taas on Laatuponikilpailu kisailtu ja uudet voittajat valittu! Tämähän nyt tapahtui jo jokunen viikko sitten, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. 

Tällä kertaahan kävi niin, että jokainen championaatti meni eri ponille. Virkistävää! Ja mikä hienointa, askellajimestaruus meni pikkuwelshille eli ex-oriille nimeltä Backwoods Tawny, ratsastajanaan Krista Nieminen. Ansaittu voitto oli se. Tämä poni on yksi niistä mounteista, joiden takia kärsin vakavasta kokokateudesta. Ollapa pienempi, että saisi ratsastaa tuollaisilla poneilla!

Kun Tarmo-ponista otettiin voittokuvia, harmittelin ensin, että piti ottaa niin räikeästi vastavaloon. Sitten muistin, että minähän rakastan vastavalokuvia, eikä harmittanut enää yhtään. 

Backwoods Tawny ja Krista Nieminen.

Viime vuoden tupla-champion Melvin As vei tälläkin kertaa voiton esteillä. Askellajikokeessa se se ei kuitenkaan ollut oikein terässä, vaan kärsi aluksi tahtirikoista, oli siis hetkittäin jopa epäpuhtaan oloinen. Muuten se kyllä suoritti tasaisen kauniisti. Ratsastajana, ja ymmärtääkseni myös ratsuttajana, oli jälleen omistaja Kiia Lindgren.

Melvin As ja Kiia Lindgren.

Junior championin titteli meni vuoden tauon jälkeen taas shettikselle, tällä kertaa tammalle nimeltä Everlasting Clarity. Se olikin hyvin valmisteltu ja suoritti tehtävät napakasti. 

Everlasting Clarityn omistaja ymmärsi tuulettaa asianmukaisesti.

Ajochampionaatin voitti hieno shettis nimeltä Rambling Penny Black, ajurinaan Tea Keskitalo. Valjakko erottui edukseen, vaikka oli siellä pari muutakin varsin pätevää suoritusta.

Rambling Penny Black ja Tea Keskitalo.

Tasoerot olivat melko selkeät. Junnuponeissa oli niitä, jotka leiskauttelivat esteiden yli vaivatta ja itsevarmoina ja oli niitä, jotka käyttäytyivät kuin eivät juuri olisi ennen puomeja nähneetkään.

Lauantain parhaat estepisteet saanut B-welsh-ori Larkhill's Monarch.

Lauantain parhaat askellajipisteet saanut B-welsh-tamma Bestowal Cascada.

Oli ratsastettuja poneja, jotka liikkuivat kouluradalla suorina tasaisessa peräänannossa, lisäsivät ja taipuivat. Oli poneja, jotka eivät liikkuneet peräänannossa askeltakaan.

Yhtä sekalainen seurakunta oli ajopuolellakin.

Mutta kiva, että osallistutaan! Ei näitä kekkereitä pidä ottaa kovin vakavasti. Nuorten kanssa on muutenkin sellaista, että yhtenä päivänä kulkee ja toisena päivänä sitten taas ei. Pääasia, että poni saa vähän kokemusta, toivottavasti myönteistä sellaista.

Oli vuonohevosiakin peräti kaksin kappalein. Tässä 4-vuotias tamma Karla Kaptain, ja Maija Pajula.

Tänä vuonnahan kisassa oli muutama uudistus. Ensinnäkin rakennearvostelu oli muun suorituksen yhteydessä tai jälkeen. Järjestelystä ei tainnut olla kenelläkään pahaa sanottavaa. Ehkä vähiten tuomareilla, jotka pääsivät nyt kollegoidensa tapaan maneesin katon alle.

Kehitys kehittyy!

Backwoods Tawny.

Askellajikoekin oli uudenlainen, parina ratsastettu rata. Parihomma toimi, mutta se ohjelma. Se oli pitkä. Erittäin pitkä. Ja jatkui pitkään. 

Jopa Tarmo-ponilta meinasi tarmo loppua kesken lukuisien ympyröiden, laukkalisäysten ynnä muiden, vaikka pikkuponit saivat esiintyä lyhennetyllä radalla. Eräs kahden kokeen suorittaja oli askellajikokeen lopussa niin poikki, että sillä eivät pysyneet enää silmätkään kunnolla auki. Katsomoon asti näkyi, että ponin jalat liikkuivat lähinnä ratsastajan tahdonvoiman varassa. (En laittanut siitä nyt kuvaa.)

Tästä ei kuitenkaan kannata tulevaa kisaamista miettivien säikähtää, sillä kuulin käytäväkeskustelussa, että ohjelmaa pyritään ensi syksyksi muuttamaan.

Laitetaan nyt se toinenkin vuonohevonen, 4-vuotias ruuna Starhill Amadeus ja Johanna Valmunen.

Tänä vuonna oli myös uudet koulutuomarit. Mielestäni linja oli pääosin hyvä. Tuomarit huomauttivat esimerkiksi sellaisista asioista kuin ponin jännittymisestä tai liian lyhyestä muodosta.

Ilahduttavaa kyllä, kovin monta ponia ei nyt esitettykään kovin ahtaassa nyökyssä. Joinakin vuosina on ollut niin tiukasti edestä niputettuja nuoria, että on maneesin penkillä asti ahdistanut.

Se kyllä hiukan nostatti katsomoraatimme kulmakarvoja, että aika monen ponin askellajiarvostelussa oli maininta "ei ikäistensä koulutustasolla". Osasta olimme samaa mieltä, mutta onko se nyt sitten kovin vakavaa, jos nelivuotias poni ei ihan vielä jaksa kantaa itseään koko ajan oikeinpäin? Minusta ei.

Ihana Leafhills Aiden ja Eerika Mäki-Paavola. 

Minusta asenne ratkaisee. Tässä yhteydessä on pakko mainita ihan nimeltä yllä olevassa kuvassa hyppäävä poni, nimittäin viisivuotias new forest -ruuna Leafhills Aiden. Vaikka se ei kulkenut varsinaisesti peräänannossa, ratsukon menoa oli mukava katsella niin esteillä kuin kouluradallakin. Ihan kuin poni olisi hymyillyt koko ajan, kun se toteutti ratsastajansa ohjeita kyseenalaistamatta niistä yhtäkään.

Koulutustasoa voi nostaa myöhemmin, mutta asennetta on vaikeampi muuttaa. 

Mietin pitkään, voiko tämän sanoa, mutta sanonpa kuitenkin. Nimittäin kaikkien forestien asenteesta ei valitettavasti voinut sanoa samaa kuin edellämainitusta. Siellä oli myös pari keskisormi pystyssä kulkevaa rodun edustajaa, yksi junnupuolella ja yksi ratsastettuna.

Kun tsekkailin ponien sukutauluja, huomasin yhdistävän tekijän: sama ori toisella isänä ja toisella emänisänä. Heti tulee mieleen toinenkin saman isän jälkeläinen, joka sivusta seuratun perusteella ei ole ihan helppo. Sattumaako?

Nelivuotiaiden askellajikisan voittaja, wpb-ori Fountainland's Frosty Joker ja kasvattaja-omistaja-ratsastaja Hanna-Leena Ohtonen.

No, takaisin askellajikokeeseen. Keskityn siihen, koska siitä kuvittelen jotain ymmärtäväni, toisin kuin esteistä tai ajamisesta.

Askellajeissa oli nelivuotiaiden luokan loppupäällä vähän huono tuuri, koskapa osallistujia oli pariton lukema. Kahden sijaan radalla nähtiin yhtä aikaa kolme ratsukkoa. Pitkälläkin radalla kolme oli vähän liikaa. 

Olin hyvin vaikuttunut, että luokan voittajahevonen pysyi omistajallaan hanskassa ja vielä enimmäkseen peräänannossakin, vaikka kaikki ratsukot olivat koko ajan toistensa tiellä. Ei ollut nelivuotiaalle oripojalle mikään helppo paikka se - jos nyt kellekään olisi. Olen ennenkin kiinnittänyt huomiota, että kyseisellä kasvattaja-omistaja-ratsastajalla on hyvä tatsi nuoriinsa (kuva yllä).

2-vuotias komistus, welsh cob Goldriver Guardian.

Semmoiset Laatuponikisat tällä kertaa. Hauskaa oli. Toisaalta enpä muista yhtään Laatuponikisaa, jossa ei olisi ollut. Ainakaan sen jälkeen kun kisat siirtyivät Aulangolle.

En tiedä, mitä siellä Aulangolla syötetään ponitytöille, mutta aivan mielettömiä työmuurahaisia siellä näyttää kasvavan! Ja kun eivät ole kantamassa puomeja tai muuta tärkeää, kököttävät katsomossa seuraamassa kisoja. Hatunnosto talkoolaisille, ihan jokaiselle.

3-vuotias welsh C -tamma Cloudberry Tiara.

Laatuponikisassa on jotenkin niin mukava tunnelma, että moni ottaa viikonlopun ihan loman kannalta, oli sitten matkassa ponien kanssa tai turistina. Samoja naamoja näkee katsomossa yleensä molempina päivinä. Siellä tönötetään vaikka olisi flunssa sattunut iskemään (itse olin onneksi terveen kirjoissa). Kun on vaan niin kivaa!

Toivottavasti pääsisin ensi vuonna osallistumaan ihan ponin kera.

2-vuotias welsh cob -ori Meldon Dewr Macsen.

Ainoa asia, joka viikonlopun aikana jurppi, oli kuvien onnistumisprosentti. Se nimittäin laskee koko ajan, vaikka käytin koko kamerakalustoni kesällä huollossakin.

Ilmeisesti teleputki alkaa tulla tiensä päähän, se ei vaan enää ota teräviä kuvia kuin satunnaisesti. Sellaista investointivaraa ei budjetissa kuitenkaan ole, että voisin ostaa uuden. Joten ei auta kuin tyytyä laskevaan trendiin.

Nyt sentään vielä jokunen kuva oli teräväkin, valitsin enimmäkseen niitä tähän kuvitukseksi. Jostain mielestäni melko epäloogisesta syystä objektiivi tykkäsi tarkentaa etupäässä mustiin poneihin.

5-vuotias wpb-ruuna Viljam ja Elina Rouhiainen.

Upeiden varsojen Welsh Show

Welsh-näyttelyt ovat vähän kutistuneet sitten viimenäkemän. Itsehän jätin viime kesänä kaikki näyttelyt välistä, joten en edes muista, oliko Welsh Show viime vuonna yksi- vai kaksipäiväinen. Tänä vuonna koko härdelli saatiin vedettyä läpi noin seitsemässä tunnissa, mikä oli tietysti pitkänmatkalaiselle plussaa. 

Syy ponimäärän pienentymiseenhän on se, että suurin kasvattaja muutti maasta. Mutta vaikka ponimäärä on vähentynyt niin laatu ei ole heikentynyt. 

Paras varsa, B-welshien reserve champion Springhill Fnam.

Otsikon mukaisesti tämänvuotinen Welsh Show jäi mieleen varsoista. Tuomari Kirsi Lehtonenkin mainitsi aiheesta valittuaan näyttelyn parhaan varsan. Voitto napsahti kerrankin B-welshille eli voittaja oli ori Springhill Fnam (Vliedberg Farley x Hilin Jini Me), isänsä ensimmäinen jälkeläinen. 

Cobien reserve champion ja tuomarin kakkossuosikki myös varsoista, tamma Flowzone Iris (Cathael Maximus x Flowzone Chianti). 

Wpb:ssä maitovarsa oli peräti rotunsa paras, tamma Goldriver Rosie the Rebel (Fredbo's Garmin x Renella Gold)! Varsa vaikutti olevan nimensä veroinen. 

C-welshien reserve champion, tamma Flowzone Inka (Moondelight Sir Arthur x Bodwenarth Coral Drift).

Oli siellä muitakin upeita kuin vain varsoja.

Best In Show -kehässä kolmen parhaan joukko erottui silti selvästi muista, ja kun kehässä oli enää kolme eläintä, niiden järjestys oli helppo arvata. 

BIS Storhaus Crusader.

Itseoikeutettuna ykkösenä oli cobiori Storhaugs Crusader (Nebo Crusader x Cwmglyn Ebrill), kakkosena 3-vuotias B-welshtamma, näyttelyn paras nuori Springhill Jinette (Carrwood Orpheus x Hilin Jini Me)  ja kolmosena c-tamma Tyssul Olivia (Tireve Daniel x Tyssul Carrie Ann). 

BIS II Springhill Jinette.

BIS III Tyssul Olivia.

Tietenkin on myös mainittava ratsastusluokat. Jos joku väittää, että welsh ei ole lastenponi niin sopii käydä katsomassa näitä luokkia. Lasten luokissa söpöyden määrä oli muutenkin lähes sietämätön. 

Voittajaratsukko oli suorastaan malliesimerkki pukeutumisetiketin noudattamisesta (ei varmaan ollut tweed-takeissa kuumakaan kunnon helteessä). Samaa voi sanoa tuomarista.

Ottakaa mallia! Ratsastusluokkien voittajat Penhwnllys Milkmaid ja 6-vuotias Emilia Ristimäki. Taluttajana äiti Soila Järvinen ja kuvassa vasemmalla tuomari Jonna Äikäs. 

Ratsastuksellisesti oma suosikkini oli sama kuin mihin jo viime syksyn Laatuponikisassa kiinnitin huomiota: Centannial Lady Catharina 10-vuotiaan ratsastajansa Veera Kangasjärven kanssa. Olivat jo syksyllä hyviä ja nyt olivat vielä selvästi parempia. Huh, mitäköhän tuosta ratsastajanalusta vielä tuleekaan!

Centannial Lady Catharina. 

Tässä vielä kuvat muista ratsastusluokkien osallistujista:

WM-tamma Cloudberry Daydream taisi ilahtua luokan kakkossijasta.

Yksi cobikin mahtui talutusluokkaan, Nattens Anastasia. Tykkään tästä tammasta enemmän joka kerta kun näen sen. 

Wpb-tamma Fountainland Ice Queen oli myös kehittynyt kovasti sitten Laatuponikisan.

Kuten jo tähän mennessä voi arvata, olin paikalla kameran kanssa. Sen kanssa meillä on ollut enenevissä määrin erimielisyyksiä tarkennusasioissa ja lauantain aikana nämä näkemysristiriidat kärjistyivät entisestään. 

Kärjistyminen johti väliaikaiseen eroon, kun tiistaina kiikutin kameran linsseineen ammattiavun piiriin. Toivotaan, että huollosta löytyisi ratkaisu kasvavaan kuvausturhaumaani. Nyt olen sitten vähän aikaa ilman kamerakalustoa, outoa!