perjantai 12. heinäkuuta 2019

Auta Albert poninäyttelyyn - enää kyyti puuttuu!

Näin on näreet, Albert on viimein ilmoitettu ensimmäiseen näyttelyynsä. Tämä merkkitapaus koittaa noin kuukauden päästä eli tarkoitus olisi lähteä Ypäjälle Kansalliseen poninäyttelyyn lauantaina 10.8. 

Olemme jopa harjoitelleet, mistä ehkä enemmän myöhemmin. Ongelmana on enää vain yksi pikkujuttu, nimittäin Albertin saaminen pelipaikoille. Meiltä puuttuu siis kyyti.

Kuvan tyyppi liittyy tapaukseen. Se on jotenkin niin RUUNA! (Ja miten se näyttää noin paksulta, vaikka tosielämässä kylkiluut voi lähestulkoon nähdä?)

Nythän on niin nolosti asiat, että omassa ajokortissani lukee vain yksi kirjain, ja se kirjain on B. Aivan kuin tämä ei olisi tarpeeksi, autoni papereissa lukee suurimman sallitun vetomassan kohdalla vain 1 300 kg.

Eli mikä tahansa omaa yhden hevosen traileriani isompi koppi menee yli molemmista hevoskuljettamisen lakisääteisistä avainarvoista. (Näistä on muuten kattava selvitys Ponipäiväkirja-blogissa, suosittelen jos asiassa on jotain epäselvää.)

EN lähde liikenteeseen ilman, että nämä asiat ovat kunnossa, enkä suosittele sitä muillekaan. Olisi aika ikävää ruveta tien päältä soittelemaan kuskia, kun poliisi katkaisee matkan, ja ajella seuraavat kuukaudet polkupyörällä, jollaista en omista.

Ja juu, tarkoitus olisi saada ajokorttiin lisää kirjaimia (olisi hevoskuljettamisen kannalta suotuisaa, jos niitä olisi enemmänkin kuin kaksi), mutta en voi laskea sen varaan, että ehdin tämän pariin ennen näyttelyreissua.

Varsan lisäksi harjoitusta kaipaa omistaja, jonka letitystaidot ovat kauniisti sanottuja vähäiset.



Itsehän kyllä omistan kuljetuskaluston, jolla itse pystyn laillisesti nykyiselläkin ajo-oikeudella kuljettamaan yhtä ponia kerrallaan.

Jokainen blogia pitempään seurannut kuitenkin ymmärtänee, että en ole kauhean innoissani lähtemään noin pitkälle matkalle ilman tukiponia. Kaverin, vieraankaan, kanssa Albertilla ei ole ollut ongelmia lastautua tai matkustaa.

Kaikki tutut ja tutuntutut potentiaaliset kuskit alkaa olla kyselty läpi ja relevantin tuntuiset Facebook-ryhmät spämmätty. Tiedustelematta on lähinnä vain ammattikuskin saatavuus ja taksa.

Eli laitetaanpa niin sanotusti verkot näillekin vesille ja katsotaan, josko kyyti löytyisi (mielellään ammattilaistasoa huokeampaan hintaan) blogin kautta!

Ensisijaisesti olisi haussa a) valmis kyyti, jossa tulisi kaveri mukana tai b) vuokralle B-kortilla ajettava hevosauto. Toissijaisesti myös kuski kunnon vetoautolla kävisi. Trailerin saanen tarvittaessa lainaan kotitallilta ja muun kaverin puutteessa Ruusa voinee lähteä seuralaiseksi. Tämä tosin todennäköisesti tarkoittaa sitä, että tamma ei suostu kävelemään koppiin enää omana näyttelypäivänään sunnuntaina. 

Sijainti on Kirkkonummella.

Jos sinulla olisi mahdollisuus lähteä kanssamme näyttelyyn tai tiedät jonkun, jolla olisi traikussa tilaa tai B-kortilla ajettava henkilöauto, laittele viestiä. Sellainen tulee perille blogikommenttina, tuossa sivussa olevan yhteydenottolomakkeen kautta tai sähköpostilla osoitteeseen lahtoruutuun@gmail.com.

tiistai 9. heinäkuuta 2019

Todistettavasti puskaratsukko eli Ruusan kuulumiset

Olen aina kutsunut itseäni puskaratsastajaksi ihan tasomäärityksenä, mutta termin voisi näinä päivinä ottaa ihan kirjaimellisestikin. 

Ruusan kanssa olemme nimittäin taas päässeet puskailun ytimeen eli metsälenkeille. Muutaman kerran olemme nyt eläinlääkärin tuoreimman diagnoosin jälkeen käyneet ratsastuksilla (sunnuntain retki peruuntui migreenin takia), ja kivaa on ollut! 

Yllättävän vaikeaa ottaa vauhdissa kuvia kännykällä, kun ensin pitää näprätä näppäinlukko auki, sitten kamera esiin jne. Etenkin kun poni ei ole halukas seisomaan tätä aikaa paikoillaan. Tässä kuvassa on siksi menty ihan metsään ja poni odottaa toimintaohjeita.

Toimintammehan on suorastaan terveydenhuoltoa, vähintään mielen-sellaista, sillä kuulemma tutkimukset osoittavat metsässä oleilun olevan ihmismielelle lääkettä. Koska olen laiska, en jaksa nyt kaivaa tutkimuksia vaan tämä linkki vie Helsingin Sanomissa julkaistuun kolumniin - viittaustapa ei läpäisisi tieteellistä tai edes journalistista seulaa, mutta blogissa menköön. Tiivistettynä, metsän vehreyden hellivä vaikutus on geeneissämme. 

Koska ratsastavan ihmisen pääkoppaa virkistää myös itse ponin selässä istuskelu, metsälenkin pitäisi olla tuplasti voimaannuttava kokemus. Ja kyllähän se onkin.

Ehkä siinä samoillessa herää Ruusankin sisällä vastaavanlainen eohippuksen elonmerkki. 

Vauhdissa kännykällä kuvaaminen on vielä vaikeampaa. Tässä mennään kyllä polulla, mutta sitä ei oikein näe.
Ainakin toistaiseksi polku on ollut riittävän kimmoisa myös mahdollisen matala-asteisen kaviokuumeen tai muun terveysongelman herkistämille käpälille. Askel vetää ja sileimmillä polunosilla Ruusan tekee mieli vähän laukkaillakin. Eilen teki laukassa jo vähän mieli toppuutella, ettei kyyti muuttuisi tätimakuun turhan töyssyiseksi. Kotiinpäin on saanut joka kerta pidätellä. 

Eli kohtalaisen lupaavaa, vaikkakin ratsastus on toistaiseksi rajoittunut pieniin käyntipainotteisiin maastoihin. Vähän aikaa nyt lähinnä humputellaan tällä viisiin ja katsotaan sitten, löytyisikö moottoria myös kenttätreeneihin.

Ja mikäs tässä on humputellessa, kun alla on puskamopojen aatelia. Voi mennä yksin tai kaverin kanssa, voi samoilla umpimetsässä tai kopsutella tiellä autojen seassa, kaikki onnistuu ilman ylimääräisiä sydämentykytyksiä. Normaalitilanteessa kaikki vaihteet ovat kuskin käytettävissä ja jarrutkin läpäisisivät katsastuksen. 

Miinuspuolena maastomopossa mainittakoon jatkuva tankkaustarve. Laitumelta häätönsä jälkeen Ruusa on tullut entistä rasittavammaksi puskien verottajaksi. Ratsain tämä ei onneksi toistaiseksi ole yltynyt häiritseväksi, mutta ohjasajossa meinaa kuskilla hermo palaa. 

Kehitystehtäviä molemmille.


keskiviikko 3. heinäkuuta 2019

Kun majatalossa ei palvelu pelaa - ruunat laitumella

Luulen, että tällä hetkellä Ruusa-poni antaisi mitä vain, jos saisi vaihtaa osia poikansa kanssa. Tai ehkä se valitsisi mieluummin setähevosen osan niin saisi viettää yöt buffet-ravintolassa perhekokoonpanolla eli poikaystävänsä ja poikansa kanssa - tarvitsematta sietää curlya.

Kuvituksena voikukkakuvia jokusen viikon takaa. Ovat jääneet aiemmin julkaisematta, koska ei ollut niihin sopivaa tekstiä. Albert rakastaa voikukkia, jopa niiden varsia!


Puolet vuorokaudesta laiduntavat ruunat sen sijaan eivät aina ihan ymmärrä arvostaa onnekkuuttaan, vaan valittavat kohtelustaan. 

Kun laitumen portin illalla avaa, ne ehkä laiskasti hölkkäävät sinne vähäksi aikaa, tai sitten jäävät suoraan tarhaan huutelemaan ruokatilauksia. Ihmettelevät, miksei PALVELU pelaa! Että ITSE pitäisi mennä hyttysensyötiksi ruohoa nyhtämään, vaikka naapuritarhaan toimitetaan valmiiksi maakontaktista irrotetut korret. 



Huonoksi on mennyt ravitsemuspalvelutaso tässä majatalossa. No, aina silloin tällöin sentään on pöytiintarjoiluakin.

Itse majoituspalvelu on ollut runsaassa käytössä, koska lentävät verenimijät tai muut luonnonilmiöt. Kukaan ei ole yöllä kellottamassa, kuinka suuren osan 12 tunnistaan pojat viettävät seisovassa pöydässä. Varmaan ihan reilusti sielläkin, mutta aika usein ne löytyvät jostain muualta kuin laitumen puolelta. Pihatosta ehkä kömpivät, kun kuulevat, että palvelusväki on saatavilla. 



Albertkin menee ihan mielellään päiväksi äidin helmoihin lepäilemään. Ei tarvitse riimun kanssa metsästää hehtaarilta, riittää kun avaa portin ja antaa siirtymiseen luvan. Tosin ihan yhtä innokkaasti se suuntaa takaisin poikamiesporukkaankin, taitaa vaihtelu virkistää.

Semmoista laidunelämää täällä!

Kuvassa myös äitiponi, joka ei siis tällä hetkellä laidunna.
Kyllä pihatto on etenkin kesäaikaan ehdoton.

Siinä mielessä hyvä, ettei tullut vietyä Albertia mihinkään orilaitumelle. Toki sellainen tarjoaisi enemmän ikätasoon soveltuvaa fyysistä rasitusta, mutta onneksi herra kaksivee saa vanhoista patuistakin jonkinlaiset painit irrotettua.

Välillä siellä juostaan. 

Ruusa varmasti kiittää tädin ratkaisua, kun sillä on sentään puolet vuorokaudesta hyvää seuraa. Albert on ollut tarkoitus lähitulevaisuudessa siirtää kesäplantaasille kokopäiväisesti, mutta saa nähdä, joudunko uhraamaan sen jatkossakin emänsä osa-aikaiseksi seuramieheksi.

Albert itse ei ole ymmärtänyt kärsivänsä, palvelustakin se taitaa valittaa lähinnä mentoriensa peesissä.

Ainoa ihmisen aiheuttama kärsimys on Albertista ollut ötökkäkarkotteen suihkuttaminen - se ei oikein käy. Poikkeuksen muodostaa puuroruokailu. Silloin ei ehdi kauhistua suihkusta, kun on muita kiireitä.

Curly ja harvinainen päätön ratsuponi. Ei enää kovin selvää korkeuseroa!






sunnuntai 30. kesäkuuta 2019

Kaviokuume lähes ilman oireita?

Viime tekstissäni Ruusan jalkaoireiluista visusti vältin mainitsemasta erästä sanaa, vaikka se oli ollut mielessä.

Sen sanan aivot pukkasivat tietoisuuteen aika pian sen jälkeen, kun olin herännyt ponin liikkumishaluttomuuteen - ja hereillä sitten pysyinkin hyvin koko yön, koska ajatus toki pelmahti ilmoille juuri kun oli tarkoitus ummistaa silmät vuorokausilevon merkeissä. Eipähän tarvinnut nähdä unia jokaisen poninomistajan painajaisesta.

Ajatus kaviokuumeesta on kaivertanut mielessä kovasti, vaikka joka kerta Ruusan liikettä sihtaillessani olen tullut siihen tulokseen, että ei se ainakaan sitä ole. Tällä kokemuksella väitän jo tunnistavani oireyhtymään viittaavan askellustavan. Ruusan liikkumisessa ainoa kaviokuumeeseen mahdollisesti viittaava oire on ollut "laiskuus" (edit. ja ponnettomuus, ja onhan se ollut myös hetkittäin ep, mutta ei sillä lailla että heti kavioperäisyys tulisi mieleen). Digitaalipulssitkin ovat pysyneet tasolla, jolta ne eivät amatöörin käteen asti syki.

Arkistokuva keväältä.

Keskiviikkona Ruusaa sihtaillut eläinlääkäri totesi, että niin hänkin on ajatellut, että varmasti tunnistaa kaviokuumeisen. Mutta niin vain on kavala tämä sairaus, että välillä alkuvaiheen kaviokuumeen oireet ohjaavat paljon sairautta kohdanneen eläinlääkärinkin miettimään hevospolon kivulle jotain toista selitystä.

Eläinlääkäri oli ottanut opiksi aivan tuoreesta virhediagnoosistaan. Ruusan ponnetonta ravia katsottuaan ja ontumajalan ultrattuaan (ei epäilyttävyyksiä) hän olikin valmis antamaan ponille uuden diagnoosin: subkliininen kaviokuume.

Kuten tavallista, ryhdyin heti selvittämään itselleni, mitä tämä tällainen termi on syönyt. Tutkimusassistenttini Google toimitti näkökenttääni varsin kirjavan joukon lähteitä. Niiden luotettavuus jäi vähän kysymysmerkiksi, mutta sisältö tuntui järkeenkäyvältä ja samansuuntaiselta kuin eläinlääkärin puheet.

Joillakin sivuilla eroteltiin subkliininen kaviokuume ja low-grade laminitis (LGL) eli matala-asteinen kaviokuume, mutta useimmilla näitä kahta pidettiin toistensa synonyymeinä.

Joka tapauksessa periaate on sama: kavioissa on kipua aiheuttava tulehdustila, mutta ei (vielä!) varsinaista akuuttia kaviokuumetta. Kyseessä on siis kaviokuumeen esiaste, jonka sellainen kuuluisa "viimeinen korsi" voi koska tahansa roihauttaa akuutiksi kaviokuumeeksi. Ei kiva!

Laajakulma ei tee hirveän hyvin oikeutta Ruusan mittasuhteille, etenkään kun poni seisoo alamäessä. Mutta näkee tästä suunnilleen lihavuuskuntoa, joka oli eläinlääkärin mielestä ihan ok, mutta minusta voisi vähän pudottaakin painoa. Kuvassa Ruusa hörisee hurmaantuneena tallimme hetkeä aiemmin syntyneelle uusimmalle asukkaalle.

Oikeastaan kaikki viime aikoina ponin voinnissa mietityttäneet huomiot löytyvät LGL:ään liittyviltä oirelistoilta.

Google-konsultin suosiollisella avustuksella selvitin, että koska kavioiden arkominen on LGL:ssä niin lievää, kengitys saattaa peittää oireet. Ja sattuupa muuten olemaan niin, että Ruusa alkaa aina ilman kenkiä hyvin nopeasti arkoa kavioitaan. Olen ajatellut tämän johtuvan herkistä kavionpohjista, mutta nyt rupesin miettimään, onko arkomisen syynä joka kerta ollut LGL/subkliininen kaviokuume. Aika surullinen ajatus, sillä tätä oireilua on ollut vuosien varrella moneen otteeseen.

Myös Ruusan alkukesästä ilmennyt tavallista kovempi lihasjumitus takaosassa ja lanneselässä voivat hyvin selittyä kavioiden tulehdustilalla. Vaivasta kärsivä hevonen nimittäin jännittää lihaksiaan yrittäessään pitää painoa pois kipeistä kohdista. Lähteideni mukaan tämä heijastuu erityisesti - takaosaan ja lanneselkään!



Hyväksyin eläinlääkärin diagnoosin välittömästi siksikin, että olin jo itse ehtinyt laskea menneiden kokemusten perusteella vähintäänkin ns. yksi plus yksi. Mietin, että tällä samalla tavallahan Ruusa liikkui epämääräisesti viime kesänäkin.

Viime kesänähän kyllä alun perin epäilin epämääräisyyden syyksi kavioita, mutta koska oireilu oli alkanut jo talvella heti kengityksen jälkeen, syytin tästä epämääräisyydestä puoskarikengittäjän töppäilyjä.

Viime vuonnahan lopulta käytin Ruusaa vallan klinikkatutkimuksissakin (juhannuksena!), ja eläinlääkäri diagnosoi vian olevan nivelissä (kaviotkin kuvattiin, koska silloinkin epäilin vikaa niissä). Mutta vaikka todettu tulehdus piikityksellä poistuikin, liike ei ottanut petraantuakseen. Tilanne oli niin hankala, että tein jo surutyötä. Kengitysmuutos (lyhyempi varvas, pohjallinen silikonilla) toi liikunnan iloa takaisin, mutta vasta talvella poni oli taas melkein entisellään - siis silloin kun kesäruoho oli enää muisto vain.

Onhan tässä aika paska poninomistaja -fiilis. Että saatoinkin taas kerran sivuuttaa sen pienen äänen, joka on harvoin ollut väärässä. On niin helppo sanoa jälkikäteen, että totta hitossa olisi pitänyt uskoa omaa vaistoa.

Kerrankin en silti ole ripotellut päälleni kiloittain tuhkaa ja kadonnut maan alle häpeämään. Nimittäin kukaan muukaan ei ole nyt pitänyt Ruusan askellusta kaviokuumeisena - eivät tallikaverit eikä hieroja - ja viime vuonna samanlaisten oireiden takia röntgenkuvannut eläinlääkäri sekä kengittäjä ovat olleet varsin varmoja siitä, ettei tässä nyt ainakaan kaviokuumeesta ole kyse.

Onko siis ihme, ettei harrastajatätikään usko ensimmäisenä kaviokuumeeseen (vaikka aina muille sanookin, että tällaisissa tapauksissa kannattaa epäillä kaviokuumetta)?

Tietysti on ollut hirmuinen riski antaa kaviokuumeen sairastaneen laiduntaa edes pikkuisissa pätkissä. Koska Ruusan akuutti kaviokuume kuitenkin ilmeni hormonaalisesti hankalassa tilanteessa (kuukausi varsomisen jälkeen) ja oli lievä, arvioin lajityypillisesti tärkeän toiminnan riskin arvoiseksi. Jälkikäteen on helppo sanoa, että ei se olisi ollut, mutta ratkaisu on ollut monelta kantilta punnittu kompromissi. Ruusa on laiduntanut muutamaa hieman pidempää poikkeusta lukuun ottamatta 15 - 30 minuuttia päivässä.

Jokusen viikon takaista laidunhetkeä.

Tietenkin on mahdollista, että diagnoosi on väärä ja vika on jossain muualla. Uskon kuitenkin vahvasti, että Ruusalla todella on kaviokuume. Palaset loksahtelivat kohdalleen.

Kovasti toivon, että Ruusan kaviokuume olisi nimenomaan sitä vähän vaarattomampaa sorttia eikä sellainen, mistä myös olen nyt lukenut. Se huonompi vaihtoehto on ihan aito, rotaatiota aiheuttava kaviokuume, joka vain sattuu etenemään hitaasti ja pienioireisesti. Kavioluut voivat olla jo pahastikin kenollaan ennen kuin ne viimein kuvataan.

Jos eläinlääkäri oli kaviokuumeen laadusta oikeassa, tämän ei pitäisi olla monttutuomio.

Sellaista tilanteesta kuitenkin seuraa, että Ruusa-ponin laidunnusonni on pysyvästi historiaa.  Muutenkin ravinnonsaantia pitää säännöstellä entistäkin tarkemmin. Ensihätään poni joutui myös kipulääkekuurille.

Toisin kuin akuutissa kaviokuumeessa, liikuntaa ei eläinlääkärin mukaan nyt tarvitse välttää. Päinvastoin hän arvioi, että liikkeelle patistelu vaikka vähän vastoin ponin omaa tahtoakin voisi tässä tilanteessa olla eduksi. Jostain toisesta lähteestä löysin sellaisenkin väitteen, että kevyt liikunta jopa ehkäisee kaviokuumeen etenemistä akuuttiin vaiheeseen.

Me etenemme ensialkuun lähinnä käynnissä, mutta muitakaan askellajeja ei ole julistettu pannaan (hyvä, koska Ruusa harjoittaa niitä tarhassa omatoimisesti kutakuinkin päivittäin).

Täytyy nyt vain toivoa, että oireet saataisiin kuriin ja pääsisimme Ruusan kanssa vielä nauttimaan kesästä sen verran kuin poni ilman laidunoikeutta pystyy. Ihan helppoa nautiskelu tuskin on, sillä kaikki muut hevoset laiduntavat vähintään puolet vuorokaudesta eli poni on tällä hetkellä tuomittu puolittain eristysselliin. Aika mukava selli sillä onneksi on, hehtaarin metsätarha kavereiden laitumen vieressä.

Varmuuden vuoksi aloitin Ruusalle välittömästi Antepsin-kuurin. Sitä käyn ruiskuttelemassa kohti ääntä pari kertaa vuorokaudessa. Tämä on halvempaa ja kaikille osapuolille mukavampaa kuin mahahaavan hoito.

Tämä on näitä hevosenomistajuuden iloja. Tee näin, tulee kaviokuume, tee toisinpäin, tulee ehkä mahahaava.

Kylmäilyhommia Albertin kanssa tuoreeltaan onnettomuuden jälkeen. Naru meni niskan taakse ulkona, ei tässä käytävällä.


P.S. Eläinlääkäri tutki käynnillään myös junnuponin, sillä se sai juhannuksena ns. paskahalvauksen saatuaan kiinni sidottuna riimunnarun niskan taakse. Sen verran näyttävää oli tempoilu, että uskoin jo Albertin suorittavan silmieni edessä vahinkoitsemurhan. Ihme kyllä se ei kuitenkaan kuollut eikä ulkoisten tutkimusten perusteella edes merkittävästi vahingoittunut, vaikka seinään kolhittu etupolvi vaikuttikin aluksi kipeältä. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun Albert sai narun niskan taakse, mutta kylläkin ensimmäinen kerta, kun se panikoitui tapahtuneesta. Sellaista se on Albertin kanssa, vieläkään en aina ole ihan tilanteen tasalla ja silloin saattaa sattua.

Niin että jos joku ihmetteli, mitä kuuluu kun ei mitään kuulu, niin ihan perusmeininkiä täällä. Sama varmaan jatkuu lähitulevaisuudessakin, sillä toiveikkaasti ilmoitin juuri molemmat ponit Kansalliseen poninäyttelyyn. Katsotaan, päästäänkö sinne asti ja jos niin monenko ponin kanssa. (Ensimmäistä kertaa Albertin nähnyt eläinlääkäri muuten ihastui pikkumieheen - voi olla, että ihastus olisi vähän laimentunut, jos hänen olisi tarvinnut pistää sitä.)

lauantai 15. kesäkuuta 2019

Ehkä ripaus sääliä olisi sittenkin paikallaan

Kirjoitin jokin aika sitten siitä, kuinka lakkasin säälimästä Ruusaa ja kaikki meni hyvin. Kannattaisi pysyä tällaisista asioista ihan hiljaa. Henkseleiden paukuttelussa on aina riski universumin hoksata, että nyt meinaa tässä kolkassa mennä vähän liian hienosti.

Ei nimittäin mennyt kauankaan tekstin julkaisusta, kun ponin eteenpäinpyrkimys putosi matkasta eikä sitä enää löytynyt maastostakaan. 

Kun nihkeyden sivuuttaen käskin tarpeeksi pitkään, liike kävi lievästi epäpuhtaaksi. Koska näytti, että epäpuhtaus olisi takaosassa, tulkitsin takapolvien siellä vain vähän nikottelevan. Nehän tokenevat lievissä tapauksissa ihan jumpalla, joten ponin viestit epämukavuudesta menivät toisesta aistielimestä sisään ja toisesta ulos.

Tässä ei näy kovin hyvin, mutta on sillä ainakin pari pientä lihasta takapuolessa.
Välillä kuitenkin vaikutti, ettei liike ollut ihan priimaa ponin etupäässäkään.

Sitten rupesin jalkoja kopeloidessani epäilemään, että ihan kuin vasemman etusen hankkari olisi yläkiinnityskohdastaan hitusen vierustoverin vastaavaa pehmeämpi ja paksumpi. Ero oli niin pieni, että useiden tarkastuskopelointien jälkeen joka kerta diagnosoin itselläni pehmeän pään, joka vain yrittää etsiä tekosyitä jättää poni jälleen yhdelle saikulle. Etenkin, kun Ruusa ei reagoinut hankkarin puristeluihin mitenkään.

Varmuuden vuoksi kutsuin kumminkin hierojan paikalle toivoen, että liikkumisen kehnous selittyisi jumeilla. Pyysin häntä tsekkaamaan a) ponin liikumistavan b) hankkarin. Tämä tapahtui runsas viikko sitten.

Valitettavasti sekä kohdassa a että b hierojan havainnot olivat linjassa omieni kanssa. Sillä erotuksella, että minä en pystynyt erottamaan, kumpi takajalka oli huonompi (paitsi että edellisenä päivänä olin ohjasajaessa huomannut ponin heittävän reippaammassa käynnissä vasenta takasta hiukan ulos). Hieroja puolestaan kiinnitti heti huomionsa vasempaan kintereeseen.

Lämpökameralla oli havaittavissa, että mainittu nivel oli parista kohdasta vähän oikeaa viileämpi. Kuulemma joskus käy niinkin, että vammakohdassa lämpötila putoaa, kun poni siirtää rasitusta muille jaloille. Epäilyksen alainen hankkari sen sijaan ei lämpökameran kuvassa erottunut kaltaistensa joukosta.

Poni sai lihashoidon lisäksi vähän laseria todettuihin ongelmakohtiin ja jäi lomailemaan. Loman aikana siltä itseltään on puuttunut sairaudentunto ja se on liikkunut ihan hyvännäköisesti.

Selkä pitäisi saada nousemaan ja jokunen kilokin putoamaan. Sitä varten tehdään core-jumppaa saikullakin joka päivä! Olen huomannut, että Ruusalla on ruvennut kääntymään harja tuolta pään läheltä aina vasemmalle puolelle - tätä ei ennen ole tapahtunut. Onko sillä siis joku uusi vinous? No, kiropraktikkokin on jo tilattu, mutta tulee vasta puolentoista kuukauden päästä.

Kun  hieroja pari päivää sitten palasi ja tarkkailimme ponin ravia liinassa, havaitsimme sekä hyviä että huonoja uutisia.

Hyvä uutinen oli, että takaosan liike näytti jo aika hyvältä. Ikävämpi juttu oli kuitenkin se, että kun takaosan epämääräisyys ei vienyt huomiota, etujalan ontuma erottui aika selvästi. Ei poni nyt hirveän pahasti könkkää, mutta ympyrällä ontuma on kumminkin suhteellisen helppo havaita.

Niin että ei muuta kuin lisää laseria. Lisäksi voi olla vaikea välttää kilauttamista kaverille, ei kun eläinlääkärille. Johan tässä olikin yksi kuukausi välissä ilman eläinlääkärikuluja!

Ja johan sitä tulikin pari kuukautta nautittuakin Ruusalla ratsastamisesta! Jakson pituus osuu ihan hyvin historialliseen keskiarvoon. Sen pari kuukautta nämä hyvät kaudet ovat tyypillisesti jatkuneet ennen kuin poniin iskee joku vamma tahi sairaus. Ja jos käykin niin ihmeellisesti, että Ruusa pysyy kunnossa, sitten itse esim. mätkähdän persuksilleni jäisellä pihalla ja häntäluu kieltäytyy kuukausien ajan satulakontaktista (edelleenkin se hyväksyy ratsastuksen vain karvasatulassa).

En tiedä, miksi ajattelin, että tällä kertaa olisi toisin. 

Taidan olla aikamoinen optimisti, kun jokaisen hyvän jakson alussa ajattelen, että tällä kertaa ratsastus ei katkea saikkuun. Ja kumminkin kerta toisensa jälkeen koen déjà vun.

Kuvassa laumaeläimiä laumassa.


Ennen eläinlääkärin tutkimusta elää kuitenkin yhä toivo, että oireilun syy olisi vain venähdys ja saikun mitta laskettaisiin viikoissa ennemmin kuin kuukausissa. 

Venähdys on mahdollinen, sillä jokin aika sitten Ruusalta lähti laitumella turhan tiukassa laukkakurvissa jalat alta ja se kupsahti kyljelleen. Toki sellaisessa saattaa sidekudos vallan revähtääkin. Turvotus on, kuten sanottua, tuskin havaittavaa, mutta toisaalta vamman laatu ei ole ennenkään kovin luotettavasti korreloinut turvotuksen määrän kanssa. 

Ehkä ripaus sääliä olisi sittenkin ollut paikallaan. En silti koe, että olisin nostanut vaatimustasoa liian nopeasti, sillä edelleenkin poni liikkui huomattavasti kevyemmin kuin keskiverto harrasteratsu. Nyt sitten ei muuta kuin katsellaan. 

sunnuntai 2. kesäkuuta 2019

Heinää muutaman tunnin välein vuorokauden ympäri - oodi ajastinportille

Yksi Ruusan ja Albertin kotitallin hyvistä puolista on se, että ruokintavälit ovat noin neljästä viiteen tuntia. Jopa yöllä. 

Kuinka tämä on mahdollista? Edes meidän tallinpitäjällämme ei sentään soi herätyskello keskellä yötä (vaikka näin iltaihmisen näkökulmasta melkein kyllä soikin). Yöllä ponit ravitsee ehkä nerokkain hevosalan keksintö vuosisataan eli ajastinportti. 

Tallinpitäjämme hankki ensimmäisen Feed-X-ajastinportin muistaakseni toissatalvena, eikä enää halunnut palata entiseen.

Jo yksi ajastin per tarha nimittäin joustavoittaa ruokintoja valtavasti. Jos yhdellä ruokintakerralla jakaa yhdet heinät polleille ja laittaa seuraavat portin taakse, ei tarvitse olla ruokkimassa 8 - 10 tuntiin! (Tai jos kuuden tunnin ruokintaväli on tavoitetilana niin sitten poissa voi olla jopa puoli vuorokautta putkeen.)

Ihmettelenkin, miksei vähintäänkin kaikilla päivätyössä käyvillä tallinpitäjillä ole ajastinportteja!

Ajastinportti näyttää tältä. Tuohon ylhäällä näkyvään väkäseen laitetaan porttinaru kiinni ja alhaalla näkyy ajastusaika. Tämä on viiden tai kuuden tunnin ajastin, niitä saa myös 12 tunnin ajastimella.


Sen lisäksi, että ajastinportti helpottaa ihmisen työtä, se tietenkin parantaa hevosten mahahyvinvointia etenkin yöaikaan (en tiedä ketään, joka heräisi keskellä yötä hevosia ruokkimaan, eikä sellainen olisi kovin terveellistäkään). Ennen ajastinporttia hevosille oli annettava hirmuinen määrä yöheinää ja silti ahneimmat ahmatit imuroivat ne helposti jopa alle tunnissa tai parhaimmillaankin parissa. 

Ruusa ja Albert olivat pitkään ilman ajastinporttia, mutta nyt nekin ovat saaneet omansa. Tämä tarkoittaa, että yöksi riittää sama määrä korsirehua kuin päivällä vastaavan pituiselle ajanjaksolle.  Silti ruokintavälit pysyvät kohtuullisena, joten mahahapot eivät pääse korventamaan limakalvoja ja pullukankin painonhallinta on ainakin jollain tasolla mahdollista. Aivan mahtavaa!

Tietenkään ajastinportti ei pelasta laumanjäsenten eritasoiselta ruokailunopeudelta tai erilaisilta ravinnontarpeilta, ellei sitten asenna sitä hevosten väliin. Meilläkin eräs ikäponi on välillä ison kasan kanssa omalla puolellaan ja tehokkaampi rehunkäyttäjä pienen nöttösen kanssa omallaan. Ajastinportti vapauttaa eläimet yhteiseloon sopivaksi katsotun erillisruokailuajan jälkeen.

Tässä näkyy jotenkin, miten naru tulee porttiin kiinni.
Kun aika tulee täyteen, tuo narua pitelevä väkänen heilahtaa tästä kohti katsojaa, jolloin naru irtoaa.
Toiselta puolelta olisi näkynyt enemmän, mutta kuva tärähti.

On olemassa monia muitakin automaattisia tapoja lyhentää ruokintavälejä, mutta ajastinportti on tavoista nähdäkseni yksinkertaisin ja halvin. Sekään ei ole ilmainen, mutta hinta on kuitenkin murto-osa esimerkiksi heinäautomaatin kustannuksista.

Lisäksi heinättimiä pitäisi laumassa olla useampi kuin yksi, portteja ei. Ja kasoja voi ajastinportin takana olla ihan niin monta kuin ruokkija jaksaa annostella. Me jaamme yleensä heinät miniannoksiin ympäri tarhaa, joten ponit joutuvat ottamaan askeleen jos toisenkin saadakseen kaikki korret imuroitua.

Ajastin ei tarvitse sähköä, vaan raksuttelee samalla mekaanisella periaatteella kuin munakello. Kun kellonaikavipu naksahtaa nollaan, ajastin vapauttaa aitalankaa pitelevän väkäsen ja lanka irtoaa.

Jotta hevoset pääsisivät sujuvasti siirtymään portin toiselle puolelle, tallinpitäjämme on ostanut kelautuvan portin. Eli kun ajastin vapauttaa langan, kela vetää sen pois tieltä ja väylä on vapaa ponien astella ruoan ääreen. Toinen vaihtoehto on asentaa narun toiseen päähän paino (edit. joka vetää narun pois hevosten tieltä). Sitäkin tallinpitäjämme on kokeillut, mutta kela on kuulemma ylivertainen.

Kela vetää portin pois tieltä, kun ajastin vapauttaa sen. 

Tietenkin ajastinportin käyttö vaatii kaksi asiaa: ensinnäkin, että hevoset ovat ulkona ja toisekseen että tilaa on riittävästi tarhan jakamiseen. 

Lisäksi yllä olevasta kuvasta on helposti pääteltävissä, että meillä käytössä oleva ratkaisu toimii vain, jos hevoset kunnioittavat sähkölankaa.

Olen todistanut esimerkiksi erään nimeltämainitsemattoman pikkumustan marssimista tällaisesta yhden langan portista läpi. Portin läpäiseminen on helppoa, jos uskaltaa, sillä lankaa pitää ajastimessa kiinni vain pikkuinen väkänen. Onneksi Albertkin suhtautuu itse sähköön asian vaatimalla kunnioituksella, joten ongelma on ratkennut virittämällä porttilankaan kunnon virta. Asia meni aika tehokkaasti perille, sillä sähköistyksen jälkeen varsa otti langan ensimmäisenä suuhunsa. Oppiipahan olemaan.

Näppärä henkilö voi asentaa ajastimeen myös murtovarman portin. Olen joskus nähnyt sellaisen interwebsin ihmeellisessä maailmassa, mutta en löytänyt googlella siitä sen enempää liikkuvaa kuin liikumatontakaan kuvaa. Pätevän näköinen systeemi se oli kyllä.

En keksi ajastinportista kyllä mitään huonoa puolta. Ponit saattavat vähän säpsähtää kelan ääntä, mutta samalla se on niille kuin ruokakellon kilahdus. 

En ole jaksanut kuvata omaa videota ajastinportista, mutta löysin Tmi Vilkkonin Youtube-kanavalta hyvän videon, jossa on käytössä tismalleen samat välineet kuin meillä. Kannattaa käydä katsomassa, jos aihe kiinnostaa.

lauantai 25. toukokuuta 2019

Lakkasin säälimästä poniani, ja mitä siitä seurasi

Perussairaan ponin kanssa käy helposti niin, että omistaja alkaa sääliä ponia. Eihän se nyt pysty tähän eikä tuohon, koska sairaus. Parasta ottaa varman päälle eli hyvin varovasti. 

Tai en tiedä muista kroonikkoponien omistajista, mutta minä ainakin olen juuttunut tällaiseen ajatuskuvioon. Ruusa-ponillahan näitä rajoitteita riittää, merkittävämpänä tietysti monitahoinen hengitystieongelma ja tuoreimpana viime vuonna kengitysvirheestä alkanut jalkaoireilu. 

Saattaa olla, että mielikuvani Ruusan käyttömahdollisuuksista perustuvat aikaan, jolloin poni vielä pysyi elämässä kiinni lähinnä astmapiipun varassa. Nyt poni ei kuitenkaan ole tarvinnut inhalaattoria 2,5 vuoteen (*koputan raivoisasti puuta*) ja se liikkuukin aika normaalisti (*tähän lisää koputusta*), joten on varmaan mahdollista, että se sietää myös liikuntaa enemmän kuin joskus aiemmin. 

Kun poni lisäksi on silloin tällöin väläyttänyt aika kovaakin jaksamista, olen alkanut epäillä sen nykyisten rajoitteiden olevan ainakin osittain omien korvieni välissä.

Tuoreiden ratsastuskuvien puutteessa tällainen aiemmin julkaisematta jäänyt otos viime syksyltä. Tykkään tästä kuvasta tosi paljon, ei varmaan tarvitse erityisesti selittää, miksi. Ihan näin hienosti poni ei kyllä nyt ole mennyt. Olisi hienoa päästä tilanteeseen, jossa mentäisiin tasaisesti näin. Toive koskee ratsukon molempia osapuolia.

Tuossa ehkä pari kuukautta sitten päätinkin lopettaa tammani säälimisen ja säästelemisen.

Tähän vaikutti sekin, että poni pääsi talven aikana paisumaan epäterveisiin mittoihin sekä se, että alkuvuoden laiskottelun aikana sen löysät takapolvet alkoivat taas pettää alta. Eli liikuntaa oli vähän pakko saada lisättyä jo ihan terveyssyistä.

Juu, toki Ruusan hengitys on kuumalla säällä raskasta ja siitepölykin saattaa vähän ottaa henkeen, mutta tämä pitää paikkansa monen vähemmänkin diagnosoidun hevosen kohdalla. En tietenkään mene kentälle tekemään ravi-laukkatreeniä, jos jo alkukäynnit saavat ponin sieraimet levälleen. Mutta jos poni tuntuu muuten pirteältä, en jätä hengästymisen takia ratsastamatta pientä metsälenkkiä. 

Hoplop-hommissa ehkä pari viikkoa sitten. Pitää ehkä hommata taas mustat suojat kuvia varten... Sellaiset olivat, mutta yksi katosi talvella hankeen eikä sitä ole löytynyt.


Viime aikoina Ruusan liikuntalukujärjestykseen on mahdutettu ihan minimissään neljä kuntoilupäivää viikossa, yleensä viidestä kuuteen. 

Jumppahetkien lukumäärän lisäksi on kasvateltu vähitellen myös niiden kestoa ja intensiteettiä. Toisin sanoen, siinä missä kuntoilu aiemmin harvoin kesti yli puolta tuntia, nyt on ainakin kerran tai kaksi viikossa liikuttu tunnin verran (sisältäen pitkät alku- ja loppukäynnit). Lisäksi yhä suurempi osa liikunnasta tapahtuu muussa askellajissa kuin käynnissä. 

Ratsastanut olen kahdesta kolmeen kertaan viikossa. Tässä kohtaa vielä hieman säälin, tai oikeastaan säästelen selkää, enkä ole istunut karvasatulassa kuin korkeintaan 20 minuuttia kerrallaan (plus alku- ja loppukäynnit taluttaen). Vähitellen aikaa on toki tarkoitus kasvattaa, mutta en usko mitään hyvää seuraavan siitä, jos pyydän ponia kantamaan suhteellisen painavaa ratsastajaa puuttellisilla selkälihaksilla kauhean pitkään.

Muut kuntoilut ovat muodostuneet irtojuoksutuksesta (usein yhdessä Albertin kanssa, kaksi poniliikutusta yhdellä iskulla), ohjasajosta, muusta maastakäsin jumpasta ja kevyemmät päivät ihan vain narukävelyistä yleensä metsässä. 

Mukana menossa myös jälkikasvu.


Nyt, kun pellot näin kesän koitettua ovat viljelyskäytössä, meistä on jopa tullut aika tuttu näky naapuritallin kentällä. Näiden kolmen vuoden aikana, kun poni on nykyisessä paikassa asunut, olemme käyneet kentällä ainoastaan silloin tällöin ohjasajamassa. Nyt olen viimein ryhtynyt myös ratsastamaan siellä, kaikissa askellajeissa. Voisi sanoa, että oli jo aikakin!

Kenttäinnostus on osin myös käytännön sanelemaa, koska hiekkatiet ovat tällä hetkellä kuin betonia enkä ainakaan vielä raatsi ratsastaa niin pitkää maastoa, että pääsisimme kunnon laukkasuorille asti. 

Edelleenhän tämä nyt menee tosi kevyestä työstä, mutta löllöttelystä ei voi kertarykäyksellä hypätä rankkaan työhön. Myös omistajan aika on rajallista. Viime aikoina olen arki-iltaisin ehtinyt tallille vasta kello 20 aikaan. Sellaisina iltoina ei valitettavasti ole aikaa kuluttaa tuntia ponin jumppaamiseen, mutta olen pyrkinyt tarjoamaan ponille edes jotain ohjattua liikuntaa.

Ei näytä kauhean säälittävältä, vaikka onkin hengästynyt.


Mutta mitä onkaan seurannut säälin lopusta? 

No, ehkä vähemmän yllättävästi, poni jaksaa paremmin kuin aiemmin. Viime sunnuntai-iltana sillä esimerkiksi riitti aivan hyvin puhti parinkymmenen minuutin treeniin kentällä, vaikka päivä oli ollut suorastaan helteinen. Tällaista ei säälijä-minä olisi kuunaan tohtinut edes yrittää! Harjoittelimme laukannostoja ja menimme aika paljon raviakin.

Kentällä poni on kyllä aika tiheästi sitä mieltä, että hän on ollut jo niin hieno, että polettia pitäisi koneeseen saada (vähintäänkin aina, kun suustani pääsee kehusana, hyvin on ehdollistunut).    

Maastossa poni ei herkkuja paljon kysele ja pyrkii aina etenemään ravissa tai mieluummin laukassa, jos vain polulla ei ole kohtuuttomasti juuria tai kiviä. Jopa lenkillä, jolla Ruusan hengitys piti kuumuudessa ääntä, se halusi pari reipasta laukkapätkää. Ratsastuksen jälkeen tekivät vielä Albertin kanssa laitumella sellaiset intervallitreenit, että molemmat puuskuttivat pitkään.

Välillä huvittaa hypätäkin. Tässä näkyy, että keskivartalossa on pikkuisen ylimääräistä...


Aiemmin olen tarkkaillut ponin hengästymistä vähän hysteerisestikin ja ahdistunut, jos poni on tuntunut hengästyvän kovin helposti tai voimakkaasti. Mutta saahan hevonen nyt hyvänen aika välillä puuskuttaakin! 

Olenkin siirtynyt hengästyksen kyttäämisestä palautumisen seurantaan: harkitsen säälitilaan palaamista siinä vaiheessa, jos puuskutus alkaa jatkua pitkään tallille palaamisen jälkeen. Toistaiseksi hengitys on tasaantunut ihan hyvin, paremmin kuin säälijä minussa olisi uskonut. Lisäksi toki olen tarkkaillut jo mainittua jaksamista.

Kesä on tietysti vasta alussa, mutta uskon vakaasti, että kuntotason nostaminen parantaa hapenottokykyä myös niissä tilanteissa, joissa henki on vähän ahtaalla.

Poni myös näyttää nyt aika hyvältä, vaikka saisikin vielä laihtua. Ihan kuin polvien lonksuminenkin olisi vähentynyt.




Saattaa kyllä olla, että nostin vaatimustasoa vähän liian nopeasti, koskapa poni on kaiken hyvyyden lisäksi mennyt jumiin. Tai sitten jumit johtuvat aiemmasta liikkeen puutteesta, mitä tulkintaa puoltaa se, että sen pakarat olivat piukeat jo ennen aktivoitumistani. 

Niin tai näin, ehdin jo tottua siihen, että laukkaamisesta seuraa jossain vaiheessa ponin selän köyristyminen ja pukitusaikeet. Ja viime kengityksessä poni ei tahtonut saada takajalkoja pidettyä ylhäällä, siinä tuli vähän sepältä kirosanojakin. 

Olin kyllä jo ehtinyt soittaa hierojalle ennen kengitystä, mutta olisihan sitä voinut toimia vaikka vähän aiemminkin. 

Hieronnan - tai oikeastaan syväaaltohoidon - jälkeen olen joka laukannostossa odottanut, koska köyryily alkaa. Mutta poni on vain laukannut eteenpäin ilman mitään ajatustakaan pukituksen suuntaan!

Kannattaa siis jatkossa tilata hieronta heti, kun pukitteluaikeita alkaa ilmetä. Ei poni peräpäätään tuhmuuttaan heittele.

Täytyy toivoa, että saisin nyt pidettyä ponin vähän vetreämpänä, kun se on päässyt liikkumisen makuun. Sain ainakin hierojalta vähän lisää jumppaohjeita. Toisaalta voi olla, että ahkerahkon selässä istuskelun vuoksi joudun kutsumaan ammattiapua tiheämmin kuin tähänastisen noin kerran vuodessa.


En voi kehua poniani kovin korkeatasoiseksi ratsuksi, mutta en tiedä ehkä mitään parempaa kuin Ruusalla ratsastaminen. Nyt sitä sentään pystyy oikeasti ratsastamaan eikä vain matkustelemaan. Ties vaikka ponin koulutustaso tässä vielä nousisi jollekin kirjaimin ja numeroin ilmaistavalle tasolle.

Ruusan tuntien tämä ilo vielä todennäköisesti muuttuu itkuksi, mutta nyt niin sanotusti taotaan, kun rauta on kuumaa. 

P.S. Se, että olen ahkeroinut Ruusan liikutuksen parissa, on kokopäivätyöllisen elämässä tietenkin tarkoittanut sitä, että varsan koulutuksen edistäminen on ollut aika jäissä. Tähän toki myös vaikuttaa apukäsien puute. Apukädet olisivat tarpeen myös kunnianhimoisessa tavoitteessani opettaa Ruusa viimein kärryjen eteen. Tämä työ on enää kunnon valjaiden ja kärryjen ostamista sekä itse opetusta vaille valmis. Pohjatyötähän on vuosien varrella tehty paljonkin. Niin että saa tarjoutua, jos tämäntyyppinen poniharrastus kiinnostelee.

tiistai 21. toukokuuta 2019

Kaksi vuotta Albertia

Niin se aika rientää, että tänään on tullut täyteen kaksi vuotta siitä, kun pitkä odotus palkittiin mustalla orivarsalla. 

Albert ponien hoplopissa ehkä viikko sitten.


Sanotaan, että kukin saamme elämäämme sellaisen hevosopettajan, jota tarvitsemme. Albert on todellakin opettanut minulle kärsivällisyyttä! Sen opastaminen kesyhevosen tavoille ei ole ollut ihan nopea eikä aina helppokaan prosessi, mutta lopputulos on palkinnut.

Jo varhain koin vahvasti, että Albert on varsa, jota ei voi pakottaa. Tämä käsitys on vain vahvistunut näiden kahden vuoden aikana. Jos Albertia yrittää pakottaa johonkin, johon se suhtautuu epäluuloisesti, se ennemmin rikkoo ihmiset ja itsensä kuin alistuu. Joten olen totuttanut sen kaikkeen rauhassa ja pala palalta. 

Taktiikka on toiminut, sillä minulla ei ole Albertin kanssa mitään ongelmia jokapäiväisessä elämässä. Ihmiseen epäilevästi suhtautuvasta pikkuvarsasta on kuoriutunut ensimmäisenä kaikkia moikkaamaan rientävä kullannuppu. Toki edelleenkään se ei suhtaudu kovin myötämielisesti esimerkiksi asioiden ruiskuttamiseen suuhunsa tai iholleen, mutta perushommat toimivat ja varsan kanssa on kiva puuhailla.


Juuri vähän aikaa sitten tallinpitäjäkin spontaanisti kehui, että Albertista on tullut niin mukava: kiltti ja rauhallinen. Musiikkia korvilleni!

Aika perusrauhallinen Albert oli jo orina, joten etukäteen pelkäsin ruunauksen hävittävän ponista kipinän. Niin ei onneksi käynyt, vaan ruuna-Albertissakin on villi puolensa. Tämä tulee esiin etenkin ruunaystävien seurassa. 

Ja vaikka varsa on edelleen vähän epäluuloinen herkkis, se ei ole mikään ns. silmänpyörittelijä vaan tutustuu rohkeasti uusiin asioihin. Jos sitä painostaa liikaa (tapahtuu lähinnä eläinlääkärin tai viimeksi kengittäjän vierailulla), se menee kyllä ns. tiloihin, mutta pääsee sieltä nopeasti poiskin. Kun Albert saa hetken rauhassa koota itseään, se palaa omaksi rauhalliseksi itsekseen ja homma voi jatkua.

Albert odottaa aina portilla, josko jotain tehtäisiin. (Edit. tässä kuvassa ei kylläkään ole portti.)


Vaikka kahteen vuoteen Albertin kanssa on mahtunut myös paljon huolta ja murhetta, en muista koskaan katuneeni sen "tekemistä". Joka päivä odotan innolla Albertin söpön naaman näkemistä, se ilostuttaa joka kerta. 

Joudun nyt jättämään synttäriposeerauksen pois tästä tekstistä, koska verenhimoisten ötököiden hyökkäyksen ja muiden muuttujien vuoksi emme saaneet varsasta eilen julkaisukelpoista kuvaa. Mutta tässä muutama kuva Albertin elämän varrelta.

3 päivää

3 viikkoa

Neljä kuukautta

Yhdeksän kuukautta

11 kuukautta

Vuosi

16 kuukautta

1,5 vuotta


sunnuntai 5. toukokuuta 2019

Kevättä rinnassa ja rööreissä eli viime viikkojen kuulumiset

Kevään saapuminen on noteerattu talouden poniosastossa. Energiatasollisesti keväästä on seurannut ensin vauhdin lisääntymistä ja sitten hidastumista, ja taas reipastumista. Vauhtia säätelee pitkälti säätila.

Pikkumies kaipaisi toimintaa. Kuvassa näkyy hyvin myös Albertin emältään perimä welsh-naama.


Esimerkiksi tuossa pääsiäisenä totesin, että jatkossa pidän kypärän päässä myös ohjasajaessa.

Sinä päivänä Ruusa oli mennyt pellolla tosi hienon treenin. Ajattelin, että otan vielä yhden laukannoston ja sitten lopetan. Ruusalla oli sama mielessä, mutta pikkuisen eri käsitys lopettamisen tyylistä. Hän ns. läksi. Itse en ihan pysynyt perässä, vaan horjahdin, kompastuin mättääseen ja seuraavaksi tajusin iskeneeni pääni - kyllä, taas pääni - tantereeseen. Yllättävän kovalta tuntui maa siinä suojattoman otsalohkon alla, kun yksi ponivoima antoi vauhtia lentoon.  

Mainittu ponivoima itsehän kirmasi tässä vaiheessa jo täyttä laukkaa kohti tarhassa koko treenin ajan ikäväänsä kiljunutta lastaan. Äidinvaistot vissiin ajoivat ihmisen kuuntelemisen edelle. 

Yhytettyäni jälleen reiman ajoponini suuntasimme ottamaan vielä yhdet laukat sinne samalle pellolle. Setähevonen ja omistaja tulivat vielä matkaan varmistamaan, että a) päänsä lyönyt ponitäti ei pökerry yksin pellolle b) poni ei ota uutta kipinää. Kummaltakin skenaariolta vältyttiin, poni oli oikein mallikas.

Mitä luulette, tykkäävätkö nämä kaksi toisistaan? Ehkä myös hiukan samaa näköä?


Saatoin todeta, että ponini ehkä kestäisi pikkuisen rankempaakin treeniä, kun jaksoi ensin ehkä 40 - 45 minuutin ohjasajotreenin (joka sisälsi pääosin oikeinpäin liikkumista kaikissa askellajeissa), sitten muutaman minuutin intervallijakson reippaassa laukassa ja lopuksi vielä pienen loppuverkan kaikissa askellajeissa. Ja tämän jälkeen palautui ihan hyvin.

Näin on tilanne, kun sää suosii. Ja sään suosiminenhan tarkoittaa Ruusa-ponin kohdalla sitä, että mitä enemmän vilkaisu ulos saa ponitädin haaveilemaan pysymisestä sohvannurkassa vällyjen alla, sitä parempi on Ruusa.

Eilenkin kävin naapurin kentällä ihan ratsastamassa parinkymmenen minuutin treenin (ekaa kertaa olimme siellä ratsain!). Vaikka menimme suurelta osin ravia, poni ei edes hengästynyt. (Alku- ja loppukäynnitkin - taluttaen - olivat parikymmenminuuttisia johtuen matkasta kentälle.)


Toivottavasti kesä ei ole viime vuoden toisinto, että päästäisiin vähän sulattelemaan talven aikana Ruusan keskivartaloon ilmestynyttä plussapalloa.

Yksi syy hengityksen hankaluuteen lämpimällä säällä voi olla, että ponit pitävät mokomat kumman tiukasti kiinni talviturkeistaan. Olen jo lisännyt kivennäisiä ja vähän proteiiniakin sekä madottanut (Albertin peräti kahdesti, eläinlääkärin suosituksesta), mutta aina vain on talvikarvaa. Ruusa on saanut psylliumkuurinkin. 

Ei välttämättä jännevammaiselle sopivaa toimintaa, mutta minkäs teet. Kuva on huhtikuun lopulta laiduntreenistä äitiponin kanssa.
Albertkin on kuumuudessa kärsimisestään huolimatta ollut eläväinen. Pääsiäisenä se oli pakko päästää leikkimään setien kanssa, vaikka sillä on toisesta takasesta ojentajajänne paksuna (tämä on uusi vamma ja tällä kertaa turvotus todella kiistatta on jänteessä).

Alkoi raikulointi kohdistua vähän liikaa ihmissuuntaan. Ja kyllä pojat sitten temmelsivätkin ihan urakalla! Harmi, että jätin kameran talliin, kun päästimme porukan laitumelle treenaamaan. 

Ketterä poika on Albert. Kenttäponiainesta, jos vain fysiikka kestäisi.

Tällainen tällä kertaa.

Ennen takatalvea molemmat ponit ovat treenanneet ahkerasti myös kesälaidunkautta varten. Vähän suunniteltua ahkeramminkin, kun eräs nimeltämainitsematon oli yhtenä päivänä lähtenyt tallilta sulkematta laitumen porttia. Tarkoitetun vartin laidunnustreenin päälle oli tullut ehkä tunti suunnittelematonta lisäharjoitusta. Hups!

Onneksi omistajan orastava dementia ei vaikuta koituneen ponikaksikosta edes kaviokuumetaustaisen kohtaloksi. Tässä kohtaa kuivuutta voi kiittääkin, aika kauan saa poni nyhtää saadakseen kunnollisen ruohoannoksen.

Noin kuukauden verran ponit ovat saaneet nauttia myös normaalikokoisesta tarhasta. Olivat aika onnellisia, kun avasin portin. Alla pari kuvaa, joista saa osviittaa tarhan koosta (kokonaan se ei näy kummassakaan). Ja kyllä isompi tarha tarkoittaa myös selvästi enemmän kävelemistä, etenkin kun heinää jaetaan molempiin päihin.

Tässä jääkelillä suljetussa päässä, liukkauden takia tekemäni aita näkyy Albertin pään takana.

Ponit suunnilleen samassa paikassa, kuva otettu väliaikaisen aidan luota eli kuvassa näkyy ehkä kaksi kolmannesta tarhasta. Kuvassa näkyy myös Albertin ketteryyden lähde: se on aina joutunut nostelemaan jalkojaan.

Kuten jo mainittua, olen nyt pari kertaa viikossa katsellut maisemia ihan karvasatulastakin käsin. 

Häntäluu on kestänyt pikkulenkit. Sen sijaan kun yhtenä päivänä innostuin lähtemään tallinpitäjän kaveriksi kolmen vartin maastoon (hänen hevosellaan), häntäluu oli pari päivää nyrpällään. No can do, häntis, pakko vain tottua!

Tänään aion testata, mitä takapuoli tykkää ekstremestä eli erittäin leveästä ratsusta. Toisin sanoen olen menossa ratsastamaan curlylla.

Ponit "pikkutarhan" puolella.

Kunhan häntäluu tokenee, olisi kiva ratsastaa ihan oikeassa satulassa. Tätä edistin taas viime viikonloppuna, kun Horse & Rider in Motion -tapahtumassa oli paikalla satulaseppä Petro Sirola. Hyvä uutinen on, että hän oli varsin luottavainen pystyvänsä toimittamaan Ruusalle istuvan penkin, johon minä mahdun. Huono uutinen on, että ei alle kolmen tonnin. Lottovoittoa odotellessa.

Semmoista perusarkea siis täällä!

Ei se pöllömmältä näytä.

P.S. Viime postauksessa kuvaillulla Annan ja Marian vierailukerralla myös mittasimme Albertin. Ilmeni, että mittausmetodini (seisoin varsan vierellä, katsoin mihin asti ylsi ja mittasin välin kotona mittanauhalla) oli aivan yhtä tarkka kuin tähän tarkoitukseen valmistettu mittakin. Säkäkorkeudeksi saimme 145 cm ja lautaskorkeudeksi noin 147 cm. Vielä vähän aikaa voin siis unelmoida, että omistan ison ponin enkä pientä hevosta!


tiistai 9. huhtikuuta 2019

Söpöysvaroitus: Ruusalla viimeinkin sopivankokoinen ratsastaja - ja omistaja saattaa haljeta ylpeydestä

Olen jo pitempään ajatellut, että Ruusa soveltuisi hyvin myös keskenkasvuistan ihmisyksilöiden kanniskeluun. En ole tätä kuitenkaan voinut todistaa, sillä kukaan ei ole suostunut lainaamaan lastaan testipilotiksi. Mikä lie syynä tähän.

Ensiaskeleet kohti lastenponiutta otettiin Tilanteeseen kuitenkin lauantaina, kun Ruusa viimein sai selkäänsä oikeasti sopivankokoisen ratsastajan (hänellä on elopainoa vain noin 30 kiloa, ja jalustinhihnojakin lyhennettiin jäljiltäni viisi reikää!). 

Tosin tämä lainaratsastaja tosin menee pikkuponikokoisuudestaan huolimatta enemmänkin nuoriso- kuin lapsiosastoon, sillä on kuulemma jo 13-vuotias (miten muka voi olla, kun ihan äskenhän hän oli jotain 8!). Eikä Anna ole myöskään mikään aloittelija, vaan hänellä on omiakin poneja peräti kaksi kappaletta. Toinen niistä on B-welsh-tamma Lilli, jota olen sen nuoriponiaikoina jokusen kerran esittänyt näyttelyissä.

Vino, mutta muuten aikans kiva! Ratsastajan vinous menee karvasatulan piikkiin. Anna oli aika urhea, kun lähti maastoon vieraalla ponilla ja ekaa kertaa karvasatulalla!


Odotin Ruusan käyttäytyvän esimerkillisesti, mutta silti jännitti, sillä Ruusan kokemukset omaa ihmistään laajemmasta ratsastajakunnastahan voi laskea yhdellä sormella. Vain sen ihka ensimmäinen ratsastajakokemus 3-vuotiskeväänä oli muu kuin minä. En kuitenkaan Ruusan vähistä ratsastajakokemuksesta pulissut ennen ratsastusta, ettei ratsastajaa alkaisi liikaa jännittää.

Ja kuinkas sitten kävikään? No, Ruusa käyttäytyi juuri niin esimerkillisesti kuin ajattelinkin. Poni teki sen, mitä ratsastaja pyysi, eikä mitään ylimääräistä.

Kuuleman mukaan Ruusa sai ratsastajalta arvosanaksi pelkkiä sydämiä. Suostuu kuulemma uudelleenkin. Ja poninomistaja oli tietenkin haljeta ylpeydestä. Jotain olen tehnyt oikeinkin, kun ponin voi tällä lailla yhtäkkiä antaa vieraalle nuorelle ratsastajalle ja homma menee kutakuinkin putkeen.

Poni oli aika väsynyt varsinkin loppua kohti. Osittain varmaan uuden ratsastajan jännityksestä.
Toki onnistumisesta on kiitettävä myös ratsastajaa, sillä Annalla on mukavan siisti tyyli - enhän olisi häntä selkään pyytänytkään, jos olisin epäillyt jotain muuta. Ruusa tuntui tyytyväiseltä eikä sen todennäköisestä jännityksestä näkynyt ulospäin muuta kuin että poni oli nopeasti aivan puhki.

Väsymykseen todennäköisesti vaikutti myös se, että ponilla ei hengitys kulkenut mitenkään ihanteellisesti. Syy lienee ihan vain kevät. Pitkän kuivan kauden aikana siitepölyä ja muuta pölyä varmaan kertyi hengitysilmaan melkoisesti. Lämpömittarikin kipusi lauantaina varmaan lähemmäs 15 asteeseen. Se on melko lämmin lämpötila silloin, kun ei pysty riisumaan ihan sään vaatimassa tahdissa. Ruusa on kyllä pudottanut talviasustaan jo päällystakin, mutta villakerrastosta se on pitänyt kiinni.

Ponin ratsuominaisuuksistakaan nyt ei pääse ihan liikaa ylpistymään. Kuvia katsoessani nimittäin järkytyin. Miten poni nyt noin vino on? Minä kun luulin työstäneeni asiaa jo melko menestyksekkäästi, mutta valokuva ei valehtele!

Pitäisi vähän useamminkin päästä katselemaan  ponin liikettä muustakin kulmasta kuin takaviistosta.


Onko söpöä vai supersöpöä? Ainakin jos jättää huomiotta ponin järkyttäviin mittoihin päässeen lihavuuden ja vinouden. 

Tartuin näkökulma-asiaan heti maanantaina, jolloin tarkastelin Ruusan menoa maailman parhaasta kulmasta!

Tarkoitus oli testiratsastaa sovituksessa oleva satula. Satula ei kuitenkaan toisella selkäännostokerralla näyttänyt istuvan niin hyvin, että olisi kannattanut kipeyttää ponia taikka itseään yrittämällä ratsastaa sillä. (Sunnuntaisen kahden minuutin kuivaistumisen jälkeen häntäluuta jomotti vuorokausi.)

16-tuumainen Sydney dressage. Niin lähellä, mutta ei sitten kuitenkaan ihan. Satula näyttää kuin olisi ihan lavoilla, mutta tunnustelemalla tuntui olevan ihan ok kohdassa. Mieli tekisi silti laittaa taaemmas, mutta sitten se vasta menisikin liian pitkäksi. Kinesioteippi osoittaa suunnilleen viimeisen kylkiluun kohdan (varmaa tietoa ei ole, koska kylkiluita on tällä hetkellä melko hankala tuntea.).


Mutta kun olin jo henkisesti valmistautunut ratsastamaan ja kolean sateinen sää suosi ponin hengityksen kulkua, päätin toteuttaa suunnitelman karvasatulan kera. Saimme minimaastoon vielä seuraksi setähevosen omaihmisineen.

Voin kertoa, että ei ollut ihan tuollainen rauhallinen lastenponi alla tällä kertaa! Aika piukea poni oli. Mutta ymmärtäähän sen, sillä tällainen kaverin kanssa maastoilu on Ruusalle lähes yhtä uusi juttu kuin vaihtuvat ratsastajatkin. Ratsain tämä taisi olla nyt toinen kerta ikinä.

Ensin mikään ei muutu neljään vuoteen ja sitten yhtäkkiä joka ratsastuskerta tulee jotain uutta. No, sellaista se on.


Yhteistä näille kahdelle ratsastuskerralle oli se, että suoruus oli varsinkin ravissa täysin tuntematon käsite. Perse heitti oikealle ja naama vasemmalle. Että sellainen pieni työsarka! Poninpersus heitti kyllä yhdessä vaiheessa myös kohti kattoa, kun Ruusan laukatessa perässä kulkenut setähevonenkin yltyi reippaimpaan askellajiin.

Vinoutta voi osittain selittää se, että pitkään jatkuneen löysäilyn vuoksi löysyys on alkanut taas kiusata. Ongelmallinen löysyys sijaitsee takapolvissa ja aivan erityisesti oikeanpuolimmaisessa sellaisessa. Kun heittää takaosan oikealle, ei tarvitse tuoda oikeaa takasta kunnolla rungon alle. Vinous ei siis välttämättä ole varsinainen ongelma, vaan ponin ratkaisu ongelmaan. Näin ainakin itse päättelisin. Lääkkeeksi en keksi muuta kuin lisää jumppaa. Vielä kun ehtisi.

Itse lenkistä selvittiin ponin piukeudesta huolimatta ilman vaurioita. Tai no, häntäluu vähäsen poltteli loppuillan ja vielä tänäänkin on ollut tuntemuksia, mutta hinta oli pieni siihen ottaen huomioon lenkin vaikutukset pääkoppaan.

Kyllä ratsastus on ratsastavan ihmisen parasta aikaa, nimittäin. Ihan lyhyessäkin sadesään maastossa huolet pyyhkiytyivät mielestä ja olo keveni. Pitkästä aikaa yöunetkin kestivät herätyskellon rimputukseen saakka. Taisi häntäsaikku loppua ainakin Ruusan ja karvasatulan osalta nyt tähän.

Käynnissä vähän suorempi ainakin etupäästä.

Mutta vielä pikkuisen takaisin Annan ja äitinsä vierailuun sekä poniylpeyteen.

Ylpeyteen antoivat syytä molemmat kavioeläimet, joiden käytös oli varsin mallikelpoista läpi vierailun. Parasta on tietysti se, että ne eivät olleet vieraskoreita vaan ovat tällaisia ihan jokapäiväisessä käsittelyssä. 

Kiva kun kävitte, Anna ja Maria, tervetuloa uudelleenkin!