torstai 21. maaliskuuta 2019

Kuka vei ponivarsani ja toi tilalle hevosen? Sekä katsaus ponikaksikon suu- ym. terveyteen

Mitä ihmettä! Tämä oli reaktioni tuossa taannoin, kun otin taas Albertin käytävälle hoidettavaksi. Sen jälkeen tuli mieleen otsikon aloituslause.

Varsa on taas yhtäkkiä venynyt joka suuntaan, erityisesti vertikaalisella akselilla - tai siltä se ainakin tuntuu. Kun jalkojemme alla ei ollut epätasaista maata hämmentämässä havaintoja, tajusin Albertin takapuolen keikkuvan jo suunnilleen silmieni korkeudella. 

Mittanauhaa ei tietenkään sattunut olemaan. Myöhemmin kuitenkin mittasin varsan varsin tieteellisellä tarkkuudella eli seisomalla sen vieressä tarhaolosuhteissa, katsomalla, mihin kohtaan pärstäkerrointa säkä yltää (noin sieraimiini) ja mittaamalla kotona etäisyyden maan pinnasta mainittuun kasvonosaan. Tokkopa tässä mittaustuloksessa kovin suurta epätarkkuutta on, joten Albertin tämänhetkiseksi säkäkorkeudeksi voitaneen julistaa sellaiset 145 cm. Lautaskorkeutta en tällä laserintarkalla mittaustekniikalla tarkastellut, mutta mutulla sanoisin, että se on enemmän.

Taitaa olla aika haudata viimeisetkin haaveet siitä, että käsissäni on iso poni. Ryhdynkin seuraavaksi panemaan toiveeni siihen, että omistan tulevan pienen hevosen. No, ainakin toimitus noudatti pääpiirteittään tilausta, sillä minähän toivoin selvästi emäänsä isommaksi kasvavaa varsaa. Vai mitä olette mieltä:

Äiti ja poika 12.3.Ruusa on virallisen mittauksen mukaan 135 cm.


Kunhan keli vähän paranisi, pieni hevonen voisi taas käydä leikkitreffeillä naapuritarhassa. Viikko sitten keskiviikkona paikalla käynyt eläinlääkäri nimittäin totesi, että jalka on onnistuneesti parannettu. Jei! 

Samaa mieltä oli jo edellisellä viikolla laserhoitajamme. On aina mukavaa, kun palveluntarjoaja sanoo, ettei poni tarvitse enempää hoitoa, vaikka omistaja olisi ollut ihan valmis maksamaan vielä kolmannenkin kerran. Arvostan.

No, takaisin eläinlääkäriin. Jalan tutkimusten vuoksi en ollut huumannut Albertia esilääkityksellä kuten aikaisemmin, joten rauhoite piti pistää täysin toimintakykyiseen varsaan. Tämähän ei ole yleensä ollut kovinkaan yksinkertaista.

Eläinlääkäri jopa muisti Albertin piikkireaktiot, mikä kuulemma tarkoittaa sitä, että se on oikeasti aika hankala. Sotasuunnitelmaksi muodostui, että rauhoitetta ei yritettäisikään saada Albertiin suonensisäisesti. Eläinlääkäri siis ihan vain viattomasti aloitti rapsuttelemalla Albertia kaulasta - eikä varsa äkännyt juontamme ennen kuin aine oli jo sen lihaksessa. Reaktio jäi pään heilautukseen. Näin se homma etenee!

Mutta on se ainakin nätti, totesi eläinlääkäri. Totesi sitten vain, että sitä ei aina tulla ajatelleeksi, että kauneuden ja lennokkaiden liikkeiden kanssa samassa paketissa ei useinkaan tule leppoisaa luonnetta. 

Albert nakattiin koppiin huumaantumaan ja otettiin sillä välin mammaponi käsittelyyn. Siinä, missä Albert on eläinlääkärille aidosti aika hankala potilas, Ruusa on skaalan vastakkaisesta päästä. Sille saa tehdä käytännössä mitä vain ja rauhoitteeksi riittäisi todennäköisesti pelkkä placebo. Niin voivat olla erilaisia näinkin läheiset sukulaiset!

Pelkäsin vähän, mitä Ruusan suusta löytyisi, kun edellisestä raspauksesta oli noin 10 kuukautta ja yleensä tamma on tarvinnut hoitaa vähän tiheämmin. "On se ainakin syödäkseen saanut", eläinlääkäri totesi ennen suun avaamista. Kieltämättä elintaso on tämän talven aikana alkanut turhan selkeästi näkyä ponin keskivartalossa. 

Eläinlääkärin ensiarvio piti kutinsa: purukalusto ei kaivannut kuin pientä hiontaa ja sitten ei muuta kuin tervetuloa uudelleen vuoden päästä. 

Suu jatkaa siis oloaan aika lailla ainoana osa Ruusaa, jossa ei ole ollut mitään ongelmaa. Ei kariesta, ei diasteemoja, ei purentaongelmia. Etuhampaatkin kuulemma ovat kuin varsalla (oletin että tämä oli myönteinen kommentti). Ruusa sai vielä rokotuksen ja homma oli sillä selvä.

Vielä toinen tällainen kuva, tästä ehkä näkee kokoeron vielä selkeämmin kuin ensimmäisestä. Toki Ruusa saattaa olla hiukan alempana mäessä, mutta kyllä nämä kuvassa näkyvät mittasuhteet aika hyvin kutinsa pitävät.


Emäponin ennätysnopean hammashuollon aikana varsa oli ehtinyt saada päälle sen verran hyvät kännit, että kaatumisriskin minimoimiseksi eläinlääkäri katsoi paremmaksi hoitaa sen karsinassa. Joskus Albert on vahvasti huumattunakin vielä taistellut hoitotoimenpiteitä vastaan, mutta nyt mitään vastustelua ei havaittu. 

Auts ja ai kamala, siinä eläinlääkärin ensimmäiset reaktiot Albertin purukaluston tunnustelusta. Pani vielä omistajankin työntämään kätensä varsapolon suuhun. Poskihampaat olivat etenkin ulkoreunalta kuin veitsenterät. Ja minä kun luulin, että Ruusan suu olisi se kiireellisempi tapaus! Albertin hampaathan raspattiin viimeksi lokakuussa klinikalla.

Hyvä uutinen oli kuitenkin se, että Viikissä havaittu perifeerinen karies oli nyt parantumaan päin. Varsinaista vertailuahan ei pystytty tekemään, koska eläinlääkäri oli eri kuin viimeksi. Mutta hän ei ollut karieksesta kovin huolissaan. Peukut pystyyn, että voimme pian huokaista helpotuksesta sen suhteen.

Albertkin sai vielä rokotuksen, eikä tokkuraltaan edes huomannut koko pistosta. 

Harvinaisen mukava eläinlääkärin visiitti siis! Toki molemmat ponini kuitenkin saivat rokotuskuumeen, Ruusalla oli rokotuspäivän illalla lämpö 39,5 ja Albertilla 39,7. Ruusa oli nuupahtanut, Albert normaali.  Oikeastaan osasin odottaakin, että kuumetta tulee, koska tämä ei ole mitenkään ainutkertainen rokotusreaktio Ruusa-ponille. Kuume noudatti totuttua kaavaa siinäkin, että torstaiaamuna siitä oli jäljellä enää haalea muisto ja lämmöt ovat pysyneet kohtuudessa sen jälkeenkin.

Ponit kuitenkin viettivät sellaisen viikon verran rokotuslomaa. Eilen sitten kävin Ruusan kanssa "kävelyllä" narussa taluttaen. No, kyllä siinä noin puolet lenkistä taisi tulla kävelyä, toinen puoli sitten ihan jotain muita koreografioita. Mutta ymmärtäähän sen, että viikon tarhalevon jälkeen vähän pirskahtelee.

maanantai 18. maaliskuuta 2019

Miksi satulaan ei pidä nousta jalustimesta, miten ehkäistä hammasongelmia ja muuta Horse Fairin antia

Liput tapahtumaan saatu blogin kautta Horse Fairilta / Messukeskukselta

Zippe-knabstrup ja Tarja Ikävalko esiintyivät messuilla paljon.
Viime vuonna minulle jäi Horse Fairista vähän sellainen olo, että se ei oikein tiennyt, onko tarkoitettu hevosummikoille vai hevosharrastajille. En silloin löytänyt ohjelmasta paljonkaan syväharrastajaa kiinnostavaa aineistoa. 

Ilokseni tilanne oli tänä vuonna parantunut! Ohjelma oli täynnä kiinnostavia luentoja ja ohjelmanumeroita. Se kyllä harmitti, että minua kaikkein eniten kiinnostava ohjelma (erityisesti Jaakko Granströmin luento kengityksen merkityksestä hevosen terveydelle, myös olisi kiinnostanut mm. heinäanalyysiluento ja valjakkoajon open clinic) oli pukattu perjantaille. Silloin en päässyt paikalle, koska ponien elättämiseksi on pakko olla kokopäivätyössä.

Parannusehdotus ensi vuodelle: ei ainutkertaista ohjelmaa arkipäiville, jotta työssäkäyvälläkin olisi mahdollisuus ne kokea.

Loppujen lopuksi missasin myös suurimman osan muiden päivien ohjelmasta, koska en lauantaina jaksanut lähteä paikalle ja sunnuntainakin päädyin paikalle vasta kello 13.30. Mutta onneksi menin, koska hyödyllisiä opinmurusia sain lyhyelläkin vierailulla. Päivän teemoiksi muodostuivat satulat ja hampaat, ja kirjoitan molemmista oman väliotsikkonsa alle.

Vielä toinen Zippe.


Älä nouse satulaan jalustimesta, perustelut tässä

Koko messujen ajan satulaseppien osastolla oli satuloiden kauhugalleria. Eli esillä oli kaikenlaisia ongelmia, joita satuloiden sisältä oli avauksessa paljastunut. Kuten moni tietää, satulan rikkinäisyyden toteaminen voi olla mahdotonta ilman avausta, mutta joitakin vinkkejä tuli kuitenkin. Listaan ne tämän osion lopussa.

Siellä oli myös pari satulaa, jotkä nähtyään toivottavasti kukaan ei enää nouse satulaan jalustimen varassa vaan käyttää jatkossa koroketta!

Satulan vinous näkyy tässä kuvassa siitä, miten paneelit kaartuvat. Kyse ei kuitenkaan ole pelkistä paneeleista, vaan koko runko on vääntynyt.
Esimerkiksi yllä olevassa kuvassa näkyvä satula oli aivan silmiinpistävän vino koko rungostaan. Se oli ollut ratsastuskouluhevosella, joten jalustimesta on roikuttu jokusen kerran ja melko vaihtelevilla painoilla sekä tyyleillä. Yhtä kaikki siinä on muuten hyvä satula mennyt vaihtoon, koska tällaista ei enää pysty korjaamaan. Eikä vinolla satulalla tietysti sovi myöskään enää ratsastaa.

Toisessa satulassa, josta en nyt ottanut kuvaa, olivat paneelit jalustimesta roikkumisen seurauksena siirtyneet niin, että selkärangantila oli kaventunut pariin senttiin. Sekin penkki oli todettu korjauskelvottomaksi.

Aika monessa satulassa ongelmana oli halkeama rungossa ja/tai erinäisten ruuvien puuttuminen. Kuulemma on tyypillistä, että ensimmäisenä katkeaa etukaari. Sen jälkeen satula alkaakin painaa hevosta.

Tässä vielä satulasepiltä saamani vinkit käytetyn satulan ostoon:

  • Huomattavan halvalla kaupiteltava satula kannattaa unohtaa. Laadukkaita ja hyväkuntoisia satuloita harvemmin myydään pilkkahintaan. Runkovikaista satulaa ei kannata ostaa edes satasella, koska siitä tulee korjatessa äkkiä erittäin kallis satula. Rungon vaihtamisessa pelkkä satulasepän työ maksaa useita satasia, siihen sitten vielä päälle itse rungon hinta. Harvemmin kannattaa.
  • Ainoa natina, josta ei tarvitse olla huolissaan, on ratsastussaappaiden ääni satulaa vasten. Jos satula pitää ääntä, siinä on todennäköisesti jotain vikana. Ei aina, mutta riittävän usein kuitenkin. Yksi satulasepistä kertoi hänelle tulleen kerran kallis satula, joka kilisi. Seppä avasi satulan ja kiristi ruuveja. Kun tämä oli tehty, alkoi kuulua toinen ääni. Satula lähetettiin valmistajalle, joka vaihtoi rungon.
  • Se, että satulan runko joustaa, ei tarkoita automaattisesti rikkinäisyyttä. Mutta jos satula joustaa eri tavalla eri puolilta taivuttaessa, hälytyskellojen pitäisi kilkattaa. Rungon joustoahan voi testata niin, että laittaa etukaaren omaa vatsaa vasten ja vetää sitä takakaaresta kohti etukaarta. Eri puolten erot saa selville, kun vetää takakaaresta vuorotellen vasemman ja oikean paneelin kohdalta. (Nyt ymmärrän, että olisi pitänyt ottaa kuva tai video.)
  • Jos satulalla päätyy ratsastamaan, kannattaa kuunnella hevosen fiiliksiä. Jos vikaa on, hevonen kyllä kertoo. Yhden kauhugalleriassa olevan satulan hevoskäyttäjä kuulemma oli reagoinut satulaan kieltäytymällä espanjalaisesta käynnistä. Satulassa oli runko poikki. Kannattaa siis kuunnella pienintäkin merkkiä epämukavuudesta!   
Kuva ei tietääkseni liity satulaongelmiin, vaan on tapahtumassa nähdystä esteluokasta. Kiinnitin kuitenkin huomiota siihen, että hevoselle on löytynyt satula, mikä on enemmän kuin voin sanoa omasta ponistani.
Kauhugalleriasta jatkoin vielä satula-asioita Satula.comin pisteellä, jolla haastoin satulansovittajat keksimään sekä minulle että Ruusalle sopivan penkin. Kaksi ensimmäistä henkilöä pyörittelivät vain päätään, mutta kolmas pyysi nähdä valokuvan ja sanoi, että ehkä Amerigolla saattaisi olla sopiva.

Toisin sanoen jos haluan satulan, pitää kaivaa kuvetta ihan urakalla. En ole varma, olenko valmis ostamaan kevyen käytön ponille monen tonnin satulaa, etenkin kun tällä hetkellä en pysty itse istumaan satulassa. Joka tapauksessa satulansovittaja oli sitä mieltä, että on parempi löytää vaikka vähän pitkä satula sellaisella istuimella, jossa ratsastajan painopiste tulee oikeaan paikkaan, kuin yrittää ahtaa hujoppia liian pieneen penkkiin, joka työntää painopisteen takakaarelle.

Hän lupasi pohtia Ruusaa ja ottaa yhteyttä, jos keksii jotain. Miten tuntuu, että sitä odotellessa ei kannata välttämättä pidätellä hengitystä?

Tälläkin on satula.

Hampaaton Paavo ja kuinka ehkäistä hammasongelmia

Hammasongelmat, nuo nykyajan vitsaus! Ei vaan, oikeasti hammasongelmien lisääntymisessä taitaa olla kyse samasta kuin siitä, että ennen tähystyslaitteiden yleistymistä harvalla hevosella oli mahahaavadiagnoosi.

Koska Albertilla todettiin syksyllä kariesta, hammasluento kiinnosti. Sen piti eläinlääkäri Elina Koskenranta Hyvinkään hevosklinikalta.  

Kuvan hevonen ei tietääkseni liity hammasongelmiin, vaan tinkereiden esitykseen. 


Luennolla kuulin ehkä ensimmäistä kertaa vakavasta hammassairaudesta nimeltä Equine Odontoclastic Tooth Resorption and Hypercementosis, tuttavallisemmin EORTH (kuvia löytyy esimerkiksi tästä linkistä). Se on vanhojen hevosten sairaus, jossa ikenet vetäytyvät, niihin tulee kipeitä haavaumia, juuret saattavat murtua jne. Sanomattakin lienee selvää, että sairaus on erittäin kivulias. Hoitovaihtoehdot ovat sairastuneiden hampaiden poisto tai eutanasia. 

Elina Koskenrannalla sattui olemaan esimerkkipotilas, 21-vuotias Paavo-poni (meniköhän nimi oikein?). Paavolta oli todellakin poistettu kaikki etuhampaat niin ylhäältä kuin alhaaltakin. Kuulostaa erittäin rajulta, mutta kuulemma Paavo pärjäilee etuhampaattomana aivan mainiosti. Heti operaatiosta herättyään se oli ryhtynyt syömään heinää. Ainoa haitta on kuulemma ollut esteettinen: kun etuhampaat eivät ole seinänä, Paavon kieli tunkee huulten välistä esiin. 

Koskenrannan kollegoilleen tekemän soittokierroksen mukaan Suomessa alkaa olla paavoja jo kymmeniä. 

Tämäkin on tupsujalkojen esityksestä.


Paavon oireet olivat olleet selkeät, päähän ei olisi oikein saanut koskea. Koskenrannan mukaan kannattaa olettaa, että muutkin hammasongelmat ovat kivuliaita. Tämän voi päätellä niin niistä kärsivien hevosten käytöksestä kuin siitä, millaista kipua vastaavista ongelmista kärsivät ihmiset raportoivat.

Mutta mitä voin omistajana tehdä? Tässäpä lista. 
  • Säännölliset tarkastukset asiansa osaavalla eläinlääkärillä, tavallisesti 6 kk - 12 kk välein - sopiva väli löytyy vain kokeilemalla. Tarkastus-sana on kursivoitu, koska joka kerralla ei välttämättä raspata. 
  • Suun huuhtelu päivittäin tai ainakin tiheästi. Tätä harjoittelemme parhaillaan Albertin kanssa. 
  • Ruokavalio ja ruokailutavat kuntoon! 
    Namipaloista pitäisi välttää kuivaa leipää ja teollisia heppanameja, jotka liimautuvat hampaan pintaan kuin liisteri. Hammasystävällisin nami on porkkana, joka lähtee hampaista ensimmäisellä juomakerralla. 
    Heinää kannattaisi antaa aina väkirehujen syöttämisen kanssa yhtä aikaa. Kuten hyvin tiedämme, pureskellessaan hevonen erittää sylkeä. Sylki suojaa hampaita happohyökkäykseltä, jonka niiden kanssa kosketuksiin päätyvä rehu väistämättä aiheuttaa. Sylkeä erittyy parhaiten, kun hevonen syö karkearehua. Sen sijaan sitä erittyy heikommin, jos hevonen syö pellettimuotoista rehua, ja jos hevonen syö puuroa, sylkeä ei erity lainkaan. Koska omat ponini syövät väkirehunsa puuro-/keittomuodossa, ilahduin, ettei Koskenranta kieltänyt antamasta sellaista. Sen sijaan hän kehotti tosiaan antamaan puuron heinän ohella. Itsehän olen mahaterveyden edistämiseksi jo tähänkin asti yleensä antanut ensin heinää ja sitten vasta puurot, ja nyt aion tehdä niin sata prosenttia ruokintakerroista.
    Vähäsokeriset rehut. (Tämä kohta jäi alun perin laittamatta, mutta lisään sen näin jälkikäteen.) Sokeri syö hampaita, joten rehujen (myös sen heinän) pitäisi olla mahdollisimman vähäsokerisia. 

Hirveän monesta esityksestä ei tullut kuvia, koska missasin suurimman osan. Mutta tinkerit olivat taas saaneet kokoon ihan oikean esityksen!


Tämmöistä jäi messuilta mieleen. Seurasin hieman myös estehyppelöitä ja vielä viimeisenä olleen tinkereiden näytöksen. Valjakkoajo jäi harmikseni tänä vuonna näkemättä, koska tarvitsin pitkät yöuneni.

Olin aika ylpeä itsestäni, että en ostanut yhtään mitään muuta kuin kaksi metrilakua. Kun on omistanut poneja melkein vuosikymmenen, varusteita alkaa oikeasti olla jo enemmän kuin tarpeeksi. 

Oikeastaan on siunaus, että en omista tällä hetkellä satulaa. Shoppailusta pidättäytyminen on nimittäin minulle muuten helppoa, mutta tälläkin supervoimalla on oma kryptoniitti. Ja sitä ovat satulahuovat. Ties kuinka paljon olisin nytkin köyhtynyt, jos omistaisin satulan, johon niitä ostaa.

Tänä vuonna tosiaan jäi välistä Blogiexpon palkintojenjako! Oli kuitenkin hieno jälkikäteen havaita, että sijoitukseni ei ollut viimeinen. 

Pinnalla-kategoriassa oli kaksi niin tasavahvaa kärkiehdokasta, että niillä oli aika tukeva kaula meihin kahteen muuhun. Voittaja, Kootussa ravissa, keräsi 941 ääntä, kakkoseksi tullut Playsson.net 807. Takaisin lähtöruutuun -nimisen blogin äänimäärä oli 268. Aika hienosti sekin, lämmin kiitos kaikille äänestäjille! Koko tulokset täällä.

Lisää kryptoniittia.

P.S. Koska aina voi vielä parantaa, lopuksi vielä kehitysehdotuksia messuille: valaistus ja taustat. Ne ovat toivottoman ankeat! Kelmeän kellertävän valon värjäämää valkoista seinää vasten joutuu yleisö esityksiä ihailemaan. Taustalla on myös sähkökaappia, kaapeleita, mainoksia, avointa ovea, traileria, traktoria ynnä muuta. Esimerkiksi Tampereen hevosmessuilla suuren tapahtuman tunnelmaa luo se, että katsomo on areenan molemmin puolin. En tiedä, onko tällainen mitenkään Messukeskuksessa mahdollista, mutta olisikohan jotain mahdollista tehdä?

Tässä vielä havainnollistava esimerkki siitä, miten tausta vaikuttaa tunnelmaan (enkä nyt tarkoita pelkästään valokuvausta, vaan myös yleistä messutunnelmaa):

Kuva Tampereen hevosmessujen vastaavasta estehyppelöstä kuin ylempänä oleva HHF-kuva. Onko vähän eri fiilis?

perjantai 15. maaliskuuta 2019

Arvonta suoritettu!

Ehdin suorittaa HHF-lippujen arvonnan ennen töiden alkua, mutta en ehtinyt tehdä asialle heti mitään.

Osallistuja tuli näinkin lyhyessä ajassa mukavat yhdeksän, joista noin puolet sähköpostitse ja puolet blogikommentteina. Kiitos kaikille osallistujille, kiva kun olitte mukana! Ja kiitos kivoista kommenteista edelliseen tekstiin. 

Kuvamuisto viime vuoden messuilta


Arvonnan suoritin perinteisesti kirjoittamalla nimet paperille, sekoittamalla ne kulhossa ja poimimalla sokkona yhden. Poimimassani lipussa luki Riikka. Onnea voittajalle! Koska Riikka oli lähestynyt sähköpostitse, sainkin jo lähetettyä liput hänelle. 

Eli Riikka, tsekkaahan sähköpostisi ja hauskoja messuja!

torstai 14. maaliskuuta 2019

Haluatko Horse Fairiin? Voita liput viime hetken arvonnassa

Liput messuille on saatu bloggaaja-akkreditoitumisen kautta Helsinki Horse Fairilta.

Seuraa historiallinen hetki tässä blogissa: ensimmäinen arvonta. Tyyliini sopivasti arvonta tapahtuu viime tingassa, mutta kyllähän vanha sanontakin tietää, että parempi myöhään jne.

Viime vuoden messutunnelmia.


Jaossa on siis kaksi lippua Helsinki Horse Fairiin nyt tulevana viikonloppuna. Niillä pääsee toki myös muihin Go Expon osasiin. 

Lähetän liput pakettina eli vain yksi voi voittaa. Sisään pääsee siis kerran per lippu eli mahdollisuus on joko ottaa mukaan yksi kappale kamuja tai käydä itse kahdesti. Liput ovat sähköpostin liitteenä kulkevassa muodossa, joten niiden toimittaminen tällä aikataululla ei ole ongelma. 

Jos siis koet tarvetta päästä messutunnelmiin Helsingissä, laita nimesi tai nimimerkkisi joko kommenttikenttään tai lähetä sähköpostilla osoitteeseen lahtoruutuun@gmail.com perjantaihin kello 12 mennessä, niin olet mukana!  Yritän arpoa liput ennen kuin työvuoroni alkaa kello 13.30.


sunnuntai 10. maaliskuuta 2019

Kokemusasiantuntijan näkemys: turpaterapia toimii

Turpaterapialla, joka tässä on ymmärrettävä aika kirjaimellisesti, on ihmeellinen vaikutus ihmiseen. Tämä tuli todettua eilen. 

Ponit ovat hyviä aistimaan ihmisen tunnetiloja, joten Ruusalle ei varmaan ole ollut epäselvää, että olen ollut viime aikoina varsin stressaantunut. En edes tiedä, miksi, mutta vallitseva tunnetila on ollut kireys. Aika kireää oli myös edellisen ohjasajolenkin aikana pääosin ollut, vaikka loppu kyllä herätti toiveita paremmasta tulevaisuudesta.

Eilen kaikki muut ohjasajovarusteet oli jo puettu, suitset vain piti vielä saada päähän. Ennen kuin ehdin asettaa suitset ponin ulottuville, se painoi turpansa pehmeästi kasvojani vasten, oli vain ja hengitteli. Minä silittelin Ruusan turpaa hetken aikaa ja eleestä hieman liikuttuneena kerroin sille, kuinka hyvä poni se on.

Arkistokuvaa toissatalvelta, jolloin Ruusa sai vielä nauttia ainoan ponin asemasta. Tällaistakin turpaterapiaa on usein tarjolla.


Turpaterapiahetken jälkeen Ruusa otti kuolaimet suuhunsa tavallista innokkaammin ja kun pääsimme ohjastuntumaan asti, tunne oli huomattavan pehmeä verrattuna edellisiin yrityksiin. Eikä keveys tullut ainakaan pelkästään ponin päästä, vaan ennen kaikkea minun käteni oli pehmeämpi. Muutama siirtymä jopa onnistui pelkällä hengityksellä. 

Toki siinä maastolenkillä takaisin päin kääntyessä tuli sellainen normaali kina siitä, voiko poni vyöryä eteenpäin ohjasta tukea ottaen. Mutta kun kinasta päästiin yli, meno alkoi jo muistuttaa ihan tekemistä. Pääsimme etenemään ravissakin aiempaa pitempiä pätkiä niin, että ei itse tarvinnut tapailla juoksuaskelia ja ponin paketti pysyi kasassa. 

Kun lopuksi annoin pitkät ohjat, tajusin, että oloni oli kevyt, mieli tyyni. Ihmeellinen voi olla turpaterapian vaikutus.

Vielä vanhempi kuva edelliseltä kotitallilta

torstai 7. maaliskuuta 2019

Miltä curlyn karva tuntuu ja muita setähevosjuttuja

Aina, kun blogissa on näkynyt kuva setähevosen talvilookista, kommenttikenttään on ilmestynyt seuraavanlaisia tiedusteluja: Miltä curlyn karva tuntuu? Tuntuuko se lampaanvillalta? Miten kikkurakarvaa hoidetaan?

Selvästikin aihe ansaitsee aivan oman tekstinsä!

Kysymysten määrä ei ole ihme, saavathan sitä useimmat ihmiset harrastaa hevosia vuosikymmeniä pääsemättä kertaakaan kopeloimaan curlyn villaa. Minunkin ensimmäisiä kysymyksiäni setähevosen kotiuduttua oli "saanko koskea sen karvaa". Setähevonen ei pane tällaista lainkaan pahakseen, vaan kaikki rapsutukset ovat sen mielestä kotiinpäin. 

Curlyn turkki tosiaankin tuntuu aivan erilaiselta kuin tavallinen hevosen karva! Ja kyllä, sormituntuma muistuttaa aika läheisesti lampaan villaa. Karva on tiivis ja vähän karkea.

Curly koko komeudessaan. Kuvasta saattaa pystyä päättelemään, kuka on lauman nopein syöjä. Näyttääkö setähevonen lyhytselkäiseltä? Ei ihme, sillä curlyilla on KAKSI selkänikamaA vähemmän kuin muilla.

Kun aloin ratsastaa setähevosella, sain tutustua myös karvan käytännön ominaisuuksiin. Kiharoita on turha yrittää kesyttää tavallisilla hevosten harjoilla, käytännöllisempää on käyttää ihmisten hiusharjaa tai piikkisukaa.

Curlykarvan hyvä puoli on, että sen kasvettua täyteen mittaansa sääolot eivät pääse iholle asti. Antaa tuiskuttaa vaan, curly kyllä kestää! (Vaikkakaan ei nauti sateesta.) Mitä kylmempi, sitä parempi.

Kikkuroiden kääntöpuoli on sitten se, että se, mikä karvan sisään päätyy, muuten myös siellä pysyy. Yritäpä kaivella purun muruja kiharoiden uumenista, toivoton tehtävä on se! Puruset vain kimpoilevat kiehkuran kaaresta toiseen.

Toinen kääntöpuoli on se, että vaikka karva suojaa curlya tehokkaasti sääoloilta, se kestää huonosti hankausta. Satulavyö on vuorattava lampaankarvalla, riimut pidettävä liattomina. Jos satulaa käyttää joka päivä, karva alkaa senkin alta hankautua. Näin olen kuullut, en nähnyt, sillä omistaja suosii satulatonta menoa. Eikä hän käytä kyllä suitsiakaan vaan kiinnittää maastolenkin ohjaustehostimeksi köyden tavalliseen riimuun.

Kuva otettu ennen joulua, jolloin peltoratsastus ei vielä ollut hardcore-hankitreeniä eikä tädin häntäluu estänyt ratsastelua. 


Curlyn karva on Suomen talveen oikein oivallinen asuvalinta. Kesä onkin sitten toinen tarina. Kesällä curly on lähes kalju ja kärsii Suomen luonnosta. 

Itsehän luulin setähevosta ensin kesäihottumaiseksi suomenhevoseksi. (Enää en kyllä pidä sitä suokin oloisena.) Kesäihottumaiseksi epäilin paitsi vatsanseudun loivista laineista, myös siitä, että setähevosella ei tosicurlyn tapaan käytännössä ole jouhia.

Omistajaltaan opin juuri, että setähevosella on kaksi curly-geeniä, joista toinen aiheuttaa jouhettomuuden ja toinen karva voimakkaan kiharoitumisen. Jos curlylta puuttuu jompikumpi geeni, sen ilmiasu ei ole yhtä näyttävä kuin setähevosella.

Jouhettomuus ei hidasta menoa talvella, mutta kesällä töpöhännällä on paha pitää hyönteisiä loitolla. Omistajansa on joskus helpottanut curlyn ahdinkoa punomalla häntään narua, jolla polle voi yrittää osua vihulaisiin. Naamansa suojaksi setähevonen yleensä ottaa mielellään jonkinlaisen kärpässuojuksen. Toki myös usein riisuu sen omatoimisesti, tavallisesti jonnekin laidunruohon sekaan.

Kesällä curlyn hipiä on herkkä. Sitä on hyvä rasvailla ainakin hännäntyvestä, karva puhdistettava säännöllisesti pihkasta (jostain syystä juuri havupuut ovat itseraaputteluun parhaita). Syksyn koleuteen ja sateisiin curly vaatii loimituksen ennen kuin talviasu on valmis.

16-vuotiaanakin setähevonen on riittävän leikkisä 2-vuotiaan kaveriksi.


Luonne on ainakin tällä curlylla aika paimenkoiramainen.

Paimennustaipumus lienee yksi syistä siihen, että Ruusa ei voi sietää setähevosta. Kun Ruusalla oli mahahaava ja se tarhassa lääkeruiskun pelossa aina pakeni, setähevonen jopa kerran kävi hakemassa ponin minulle. Kätevää! (Ruusasta toki sietämätöntä.)

Setähevonen on pikkuisen liian leveä ratsu minulle, mutta olen selvinnyt.
Setähevonen nauttii kaikesta saamastaan huomiosta ja erityisen paljon sellaisesta huomiosta, johon sisältyy ruokatarjoilua.

Curly itse kokee hoippuvansa alituisesti nälkäkuoleman partaalla ja syö siksi ulottuvilleen tulevan rehun sellaisella vauhdilla, että olisi amerikkalaisten harrastamissa syöntikisoissa ihan kärkikahinoissa.

Setähevosen subjektiivinen kokemus ravitsemustilastaan ei välttämättä ole objektiivisesti katsottuna kovin perusteltu. Epäsuhta on luettavissa sen keskivartalosta.

S-mies selviäisi Suomen talvesta todennäköisesti syömällä havuja ja silloin tällöin jokusen heinänkorren. Käytännössä se kuitenkin nauttii useita kertoja päivässä laadukasta korsirehua kuten toverinsakin. Tarhakaveri ei elä minishettiksen/curlyn annoksilla, joten setähevonen on erinäisistä erityisjärjestelyistä huolimatta jonkin verran paremmalla ravinnolla kuin sen rehunkäyttökyvyllä olisi ihanteellista.

Semmoinen hevonen on tämä curly, noin arkipäivän tasolla. Varsin persoonallinen kaveri! Itsehän kuulun siihen ihmisryhmään, joka arvostaa persoonallisuutta hevosessa, muutenhan en omistaisi poneja.

Mahdollisia lisäkysymyksiä saa ilman muuta esittää. Ja moniin kysymyksiin löytyy vastaus myös curlyn omistajan blogista 500 kiloa lihaa. (Edit: ekaan kuvatekstiin oli tullut virhe: curlylla on peräti KAKSI selkänikamaa vähemmän kuin muilla - siksi setähevonen näyttää aina vähän paksulta, elleivät kylkiluut näy.)

Lopuksi vielä curlyn rapsutusvideo, jonka sain sen omistajalta, jonka kaveri oli sen kuvannut.


Linkki videoon


P.S. Vielä ehtii äänestää blogiäänestyksessä, jossa tämä blogi on ehdokkaana Pinnalla-kategoriassa!

maanantai 25. helmikuuta 2019

Kun luonto yrittää tappaa - liukkausinvalidien lista kasvaa

Taas eletään aikoja, kun luonto yrittää tappaa kaikki liikkeelle pyrkivät. Nastakengälliset ponit ja tädit vielä jotenkin pärjäävät, mutta kengättömässä osastossa liukkaus on johtanut loukkaantumiseen.

Viikko sitten sunnuntaina kävi niin, että Albert leikin huumassa juoksi täyttä vauhtia tarhan jäiselle osalle ja lensi komeassa kaaressa kyljelleen. Heti vakavoituivat niin ponitäti kuin varsakin. Jos se olisi ihmislapsi, se olisi  todennäköisesti purskahtanut itkuun. Mutta koska ponilapsen ominaisuudessa Albert vain lakkasi juoksemasta.

Tätä ei nyt ole vähään aikaan luvassa. Enkä tajua, miksi kamerani on lakannut kokonaan tarkentamasta hevosiin. Pahoittelen myös julkisesti näin epäedustavan kuvan julkaisemista setähevosesta. Katsokaa kuvaa sillä silmällä, että kyseessä on hassussa asennossa seisova hevonen ja laajakulmalinssi. Ja ilmeestä huolimatta setähevonen osallistuu leikkiin vapaaehtoisesti.

Vaurioiden täysi mitta saattaa selvitä vasta pitkän ajan päästä. Se on kuitenkin varma, että yksi takajalka vammautui. Pian kaatumisen jälkeen sääreen ilmestyi ihan merkittävän kokoinen kova patti ja kinttu lämpeni koko säären mitalta.

Onko se (ojentaja)jännevamma vai luuvamma, vaikea tässä vaiheessa ottaa kantaa. Murtuma lienee epätodennäköinen vaihtoehto, koska varsa varaa jalalle painoa ja vammakohtaa saa painellakin saamatta kaviosta.

En ole näissä olosuhteissa tohtinut juoksuttaa nähdäkseni, ontuuko Albert jalkaa. Ei ainakaan aivan järkyttävästi, totesin, kun yhtenä päivänä huutelin sitä ja se vastasi kutsuun hirveää vauhtia. Ei kannattaisi huudella vaan kävellä mieluummin itse.

Patti tuoreena.
Kaikilla laitteilla varustetulle eläinlääkärille sain ajan vasta kolmen viikon päähän.

Vanha minä olisi ollut anomassa vähemmänkin varusteltua tohtoria paikalle heti maanantaiaamuna, mutta säästötilin merkittävästi huvettua on pakko yrittää pysyä rationaalisena. Eläinlääkärin neuvo todennäköisesti olisi sama kuin mitä jo toteutan eli lepoa, kipulääkettä ja kylmäystä. Ultrallakaan ei näe mitään ennen kuin turvotus on laskenut. 

Lepo tässä tapauksessa tarkoittaa, että Albert vain on tarhassa vain Ruusan kanssa. Sairastarhaa en ole varsalle rakentanut, koska aiempien kokemusten mukaan se todennäköisesti ottaa rauhallisemmin, jos saa kävellä mielin määrin.

Muuten Albert onkin ollut rauhaksiin, mutta tänään oli ollut melkoinen ralli päällä. Täytynee kuitenkin hieman rajata tilaa. Tosin on tullut todettua, että niin pientä tarhaa ei olekaan, etteikö siinä vauhdit saisi päälle.

Heti kun yksikin päivä ilman ruunakaveria menee, Albertin näpsimisentarve alkaa kohdistua muihin kuin vapaaehtoisiin. Tässä kuvassa kohde, joka nauttii näpsimisleikistä.
Ensimmäiset päivät kylmäsin jalkaa niin paljon kuin kokopäivätyössä käyvänä kykenin, eli kolmesti päivässä. Tämä ei tietenkään ole niin monta kertaa kuin jännevammoille suositellaan, mutta minkäs teet, kun välillä pitää vähän tienatakin.

Parin päivän kylmäyksen jälkeen tuli mieleen taas sellainenkin juttu kuin laser. Pahaksi onneksi Albertin vammautuminen sattui juuri etelän hiihtolomaviikon alla, joten en saanut vakkarihoitajaamme heti hätiin. Onneksi entisellä tallikaverilla kuitenkin sattuu olemaan pieni laserlaite, jonka sain muutamaksi päiväksi lainaan.

Olisi Albert voinut suopeamminkin laserointiini suhtautua. 20 minuuttia liikkumatta ilman viihdekeskusta on iso haaste mille tahansa hevoselle, saati sitten tuollaiselle kaksivuotiaalle, jonka leikkiseuran puute alkoi heti ensimmäisestä päivästä lähtien näkyä levottomuutena ja näykkimisyrityksinä. Apukäsien puuttuessa viihteeksi oli tarjota vain pussi heinää, mikä ei Albertia olisi voinut vähempää kiinnostaa. 

Kolmantena laser-iltana varsa lopulta huokaisi syvään ja totesi, että ei tästä pääse millään, ei auta kuin seistä.

Tänään saimme sitten ammattilaisen laser-asialle, hän käy nyt hoitamassa ainakin kolme kertaa. "Tästä tulee ihan hyvä", hän arvioi. Toivotaan niin. Siitä huolimatta, että Albert ei arvostanut tätäkään laserointia, hieroja myös totesi varsan hyvin kiltiksi. Hunajaa korvilleni!

Vamma kyllä harmittaa vietävästi. Tämäkin olisi ollut viisaammalla tarhausjärjestelyllä estettävissä. Jälkiviisaushan on sitä makeinta viisautta. Nyt ei enää auta kuin toivoa, että vamma paranisi hyvin, mikä ikinä se onkaan. Ja ettei Albertille olisi tullut mitään näkymättömiä vammoja esimerkiksi selkään. Joskus nämä ilmenevät vasta, kun aletaan ratsastaa.

Hieroja ei onneksi Albertin läpi kopeloidessaan löytänyt mitään selkeästi kipeää paikkaa.

Täytyy toivoa myös, että varsa nyt pysyisi pystyssä. Tätä samaa tappokeliä tämä nyt saattaa olla pitkäänkin. Tarhaa olen toki hiekoittanut ja puruttanut minkä olen pystynyt, mutta aina kun saan sen hyväksi, seuraavana päivänä jäätä on tullut taas vähän lisää. 

Olen harkinnut myös Albertin pikakengittämistä. En ole siihen kuitenkaan päätynyt siinä pelossa, että varsa hokkikengillä vammauttaa itseään uudenlaisilla tavoilla. Kun Ruusa aikoinaan kengitettiin suoraan talvikengillä, vuorasin sen kintut suojilla. Albertin askartelutaipumuksen tuntien en jaksa uskoa, että suojat sillä pysyisivät jalassa tuntiakaan.

Toistaiseksi olen päätynyt vain jatkamaan hiekoitusta. Alan kallistua sille kannalle, että kevät saisi jo tulla. Tai edes kunnon talvi takaisin.

Sen verran karut kelit ovat olleet, että itsekin kaaduin - nastakengistä huolimatta - viikonloppuna kahdesti (toisen kerran kyllä siksi, että hankikanto ei ihan joka kohdasta kantanutkaan). Tästä seurasi se, että nyt minulla on kipeänä paitsi häntäluu, myös alaselkä ja oikea käsi.

Uusista muksahduksista sentään selvittiin vain pienellä jomotuksella. Häntäluu onkin sitten edelleen toinen tarina. En pysty edes istumaan ilman erityistyynyä. Tuntuu, että se ei ehkä parane ikinä, vaikka olen käynyt nyt itsekin laserhoidossa (joka ei kuulemma tepsi kaikkiin ihmisiin).

Älkää kaatuko, ainakaan päin persittä!



P.S. Playssonin blogiäänestys on avautunut! Kävin heti aamulla äänestämässä ja ilokseni huomasin, että Takaisin lähtöruutuun oli saanut jo 50 ääntä. Ja nyt illemmalla jo lähemmäs 130! Toki tämä on vain 10 prosenttia kaikista äänistä, mutta jokaikinen ääni lämmittää erikseen. Tällä kertaa on mahdollisuus äänestää vaikka vain yhdessä kategoriassa. Näin saadaan varmasti aidoin äänestystulos, kun kenenkään ei tarvitse arpomalla valita ehdokkaista, joita ei tunne.

tiistai 19. helmikuuta 2019

Albertin käytöskoulu: Riimun pukeminen ja pitäminen

Albertin käytöskoulun tässä jaksossa mennäänkin ajassa roimasti takaisinpäin ihan maitovarsakesään asti. Riimuopetuksesta olen kirjoittanut jo ainakin kerran.

Meinasinkin mennä nyt talutukseen ja kiinni sitomiseen, mutta jotenkin tuntui, että tämä riimuopetus pitää käydä ensin tarkemmin läpi. Jos hevonen ei hyväksy käytettävää välinettä, sen voi olla vaikea rentoutua varsinaisessa tekemisen harjoittelussa. Toki hevonen voi tottua yhtä aikaa välineeseen ja tekemiseen, mutta itse tykkään edetä siedättämällä.

Riimun pukeminen on Albertille nykyään ihan ns. pala kakkua eli se työntää naamansa riimuun itse, kuten emänsäkin. Pidän lopputulosta varsin hyvänä ottaen huomioon, että  koulutuksen lähtökohtana oli varsa, jossa riimun näkeminen herätti stressireaktion. Albert ei siinä vaiheessa muutenkaan oikein luottanut ihmisen hyväntahtoisuuteen.

Tässä ollaan jo pukemisvaiheessa. Pahoittelut, että riimuopetuksesta ei ole kuin nämä jo moneen kertaan käytetyt arkistokuvat.


Riimuopetuksen aikaan ainoa, mitä pikku-Albert minulta halusi, oli sen jättäminen rauhaan. Niinpä käytin palkintona tätä. Toisin sanoen opetin sen riimuun pääasiassa negatiivisella vahvisteella eli paineen poistolla.

Tässä tapauksessa paine oli riimu ja vahviste sen poistuminen varsan läheltä.

Pienimmillään vahviste eli palkinto oli se, että siirsin riimua poispäin varsasta. Suurimmillaan vahviste oli se, että kävelin itse pois riimun kanssa. Siihen välille mahtui mm. riimun piilottaminen selkäni taakse tai kääntyminen selin varsaan.

Seuraavassa kuvaan vaiheet, joilla pääsimme tavoitteeseen. Sen voi jakaa oikeastaan kolmeen päävaiheeseen, joiden sisälle mahtui monta pienempää koulutusporrasta.

Riimua voi vaikka maistella.

1. Pukemiseen valmistautuminen.


Albertin riimukoulutuksessa ensimmäinen välitavoite oli saada Albert kiinnittämään riimuun huomiota. Siis ihan mitä vain huomiota. Tämän jälkeen varsa piti kääntää katseensa riimuun, sitten kääntää päätään kohti riimua. Ja oikeasta vastauksesta riimu aina siirtyi poispäin tai jopa katosi näkyvistä.

Kun varsa ymmärsi jo hyvin, että tarkoituksena on olla aktiivinen riimun suuntaan, päästiin koskettamisasteelle.

Tässä vaiheessa varsan piti ensin vain koskettaa riimua turvallaan. Ei ollut väliä, millä tavalla se riimua kosketti tai mihin kohtaan, kunhan turpa ja riimu olivat fyysisessä kontaktissa. Riimua sai siis ihan vapaasti vaikka pureskella, jos siltä tuntui. Tarkoitus oli muuttaa riimun herättämä tunnetila ahdistuksesta vähintään ihansamaksi, mielellään jopa myönteiseksi.

Pohjustin riimun pukemisvaihetta myös ilman riimua totuttamalla varsaa pään ja niskan kosketteluun.

Jälleen yksi monta kertaa nähty kuva, jossa pään ja niskan lääppimistä hellittelyn varjolla. 


2. Riimun pukeminen.

Kun riimun läsnäolo ja koskettaminenkin oli varsasta ok, päästiin harjoittelemaan itse pukemista.

Ensin varsan piti palkinnon saadakseen laittaa turpaansa ihan pikkuisen riimun turpahihnan sisäpuolelle, sitten vähän enemmän.

Alkuperäinen tavoitteeni oli, että varsa työntäisi päänsä kokonaan riimun sisään, mutta  tämä oli Albertille tosi vaikea tehtävä. Jotta riimuopetus ylipäätään etenisi, tyydyin siihen, että se antoi minun pukea riimun. Pään omatoimisen riimuun laittamisen aika tuli vasta myöhemmin, kun riimun pukeminen oli Albertille jo aivan ok.

Kun riimun turpahihna oli tuttu juttu, aloimme harjoitella niskahihnan nostamista kohti korvia. Ensin nostin pikkuisen, sitten vähän aina hiukan enemmän ja lopulta kokonaan yli niskan. Tämän jälkeen harjoiteltiin samalla periaatteella riimun kiinnittämistä.

Kun niskahihna alkoi olla ihan ok, treenattiin pukemista isojen poikien tyylillä eli pujottamalla valmiiksi kiinni oleva niskahihna korvien yli. Tämäkin tehtiin toki pienin askelin ja aluksi laitoin riimun niin löysälle, että se tuskin kosketti korvia niiden yli sujahtaessaan.

Koulutuksen alkuvaiheessa kannattaa olla varovainen, ettei pelästytä varsaa, mutta jos ei halua ikuisesti hissutella sen kanssa, koulutuksen edetessä kannattaa totuttaa sitä myös vähän ronskimpiin otteisiin. 


3. Riimun pitäminen.

Kun riimu oli viimein saatu Albertille päähän, aluksi otin sen välittömästi pois, jotta varsa ei ehtisi ahdistua siitä.

Vähitellen pidensin riimun päässäoloaikaa ja aloin sitten laittaa riimun päähän aina, kun olimme menossa laitumelle tai otin ponit muuten pois tarhasta. Tarkoitus oli totuttaa varsaa ajatukseen, että riimun pukeminen tarkoittaa lähtöä jonnekin kivaan paikkaan. Näinhän toimitaan myös ns. perinteisemmässä riimukoulutuksessa, jossa varsalle puetaan ihan alusta lähtien riimu päähän aina kun lähdetään karsinasta ulos.

Riimun pukeminen aina ennen siirtymiä on samalla valmistautumista seuraavaan vaiheeseen eli talutukseen. 

Kun riimu oli ok, sitä ruvettiin pitämään päässä.


Aikaa koulutuksen aloittamisesta riimun päässä pitämiseen meni kuukauden verran, mikä varmasti kuulostaa todella pitkältä ajalta ja siltä se totta puhuen tuntuikin. Osaavampi kouluttaja olisi varmaan saanut tuloksia nopeammin, mutta jouduimme tyytymään minun taitotasooni. Vaikka edistys oli hidasta, lopputulos palkitsi.

Kun Albert oli sinut välineen kanssa, välineeseen liittyvät toiminnot oli huomattavasti nopeampi ja helpompi opettaa. Eli talutus, kiinni sitominen ja sen sellainen. Menemme niihin sarjan seuraavassa osassa.

Tällä samalla tavalla voi opettaa ihan aikuisenkin hevosen uudelleen riimuun, jos tuntuu että hevonen voisi suhtautua riimutukseen myönteisemminkin. Jos haluaa oikein innokkaan riimun pukijan, voi käyttää vahvisteena herkkua. Varoitan kuitenkin, että intoa voi namin kanssa tulla vähän enemmänkin kuin toivoisi.

Samalla taktiikalla voi opettaa hevosen myös työntämään päänsä myös loimen kaula-aukosta, ottamaan kuolaimet itse suuhun ja niin edespäin.

P.S. Tätä tekstiä on pohjustettu näissä:
Onko varsan (riimu)opetus väistämättä painia? (Jos mietit, miksi opetin varsan riimuun näin pitkän kaavan mukaan, vastaus löytyy tästä linkistä.)
Moka on mahdollisuus ja muita hevosenkoulutuksen perusperiaatteita

Albertin käytöskoulun edellinen osa: Albertin käytöskoulu: Kohti miellyttävämpiä kavionpuhdistuksia 

torstai 14. helmikuuta 2019

Hyvää ystävänpäivää blogin parhailla kaverikuvilla ja ehdokkuus blogiäänestyksessä

Hyvää ystävänpäivää kaikille! Kuten kaikki toivottavasti tietävät, ystävät ovat hevoselle vielä tärkeämpiä kuin ihmisille.

Tässäkin blogissa on vuosien varrella julkaistu monia kuvia, joissa hevosten välinen ystävyys näkyy. Näin ystävänpäivän kunniaksi tässä pieni kooste. Lopussa nähdään vielä vähän ihmis-hevos-ystävyyttä. Hevonenhan pystyisi hyvin elämään ilman yhtään ihmissuhdetta, mutta hevosihmisen olisi vaikea elää ilman hevossuhdetta. Eli tärkeä asia tämäkin!

Tämä on yksi kaikkien aikojen suosikkikuviani. Siinä on jotenkin niin liikuttava tunnelma. Se on otettu jokunen vuosi sitten kesälaitumella, olisikohan ollut 2015. Ruusan silloinen bestis, tuo kaunis, lempeä ja viisas ruunikko tamma, laukkaili ikivihreille laitumille muistaakseni viime syksynä. 

Vähän tuoreempi herkkiskuva, eli tässä Albert ja laidunkaveri ihan viime laidunkesän loppupuolella.
Ja sitten ihan toiseen asiaan! Ennakkoonhan arvelin, ettei blogini tällä kertaa sopinut oikein mihinkään parhaiden blogien äänestyksen kategoriaan. Niin kuitenkin kävi, että kun äänestys 25. helmikuuta alkaa, myös tätä blogia on mahdollista äänestää Pinnalla-palkinnon saajaksi! Kukapa olisi uskonut?


Seuraavaksi  hyppy aikaan ennen blogia! Kuvassa Ruusa ja sen ihkaensimmäinen bestis, samanikäinen welsh cob -tamma. Molemmat ovat tässä kuvassa vuoden vanhoja. Ne tekivät kaiken yhdessä ja toisiaan liki. Ystävyys päättyi, kun cobi muutti pois, eikä sydänystävyys enää palannut, vaikka cobi muutti takaisin. Tämäkin ystävä on jo edesmennyt, se lähti äkillisesti jo kolmevuotiaana.  

Minusta Takaisin lähtöruutuun ei ole koskaan oikein ponnahtanut pintaan asti vaan jäänyt enemmänkin sellaiseksi bubblin' under -tyyppiseksi. Mutta ei nyt takerruta palkinnon nimeen, vaan iloitaan ehdokkuudesta!

Sitähän en tiedä, kuinka moni bloggaaja edeltäni kieltäytyi ehdokkuudesta, mutta ei takerruta siihenkään. Tämä on vähän sama juttu kuin näyttelyissä, siellä valitaan paras niistä, jotka ovat mukana. Jos joku parempi ei ole mukana, se on hänen häpeänsä.

Yksi leikkikuvakin! Tämä ja alempi kuva ovat samalta kesältä, vuodelta 2013. Ruusan silloinen bestis oli tällainen B-welsh-orivarsa. Syksyä kohti niiden leikit kävivät vähän turhan K-18-henkisiksi, mutta kesällä elivät vielä ihan viatonta lapsuutta.

Menestystä en blogiäänestyksestä tälläkään kertaa odota, sen verran kovia ovat kilpailijat! Nehän ovat tällä kertaa äänestyksenkin järjestävä Playsson sekä kouluratsastusblogit Kootussa Ravissa ja Roosa's Horsey Life. Viimeiseksi mainittu oli minulle uusi tuttavuus, englanninkielinen blogi.

Tässä kuvassa on samaa porukkaa kuin ensimmäisessä ja se saattaa olla jopa samalta kesältäkin, kuten myös kaksi seuraavaa. 

Minusta kaikkiin kategorioihin on löydetty tosi hienoja ehdokkaita.

Kattaus on tosin silmiinpistävän aikuinen! Korumies Arvi taitaa olla ainoa alaikäinen ehdolla. Blogipuolella en tätä yhtään ihmettele, sillä nuoriso tuntuu jo siirtyneen tältä alustalta toisaalle. Blogijumittuneena kalkkiksena en osaa arvioida, olisiko muista kanavista löytynyt ehdolle nuorisoakin. Uskon kuitenkin, että some-osaajista koostuva raati on ollut tehtävänsä tasalla.

Kaveriin on kiva vaikka pyyhkiä naama. Tässä kuvassa Ruusan kaverina on 2-vuotias suomenhevostamma, joka on nykyään jo pätevä ratsu.
Minusta on joka tapauksessa kiva, että Playsson jaksaa järjestää tällaista. En näe, että parhaiden äänestys olisi keneltäkään pois, vaan tuo puhtia ja näkyvyyttä koko hevosblogiskenelle. Ja toki myös muille hevosaiheisille somekanaville, jotka ilmeisesti muutenkin alkavat olla blogeja huomattavasti suositumpia.

Yhtä kaveria parempi on vain laumallinen kavereita!
Nykyisin kuulemma blogi harvemmin riittää, vaan pitää olla pöhisemässä monessa somessa. Siksi on minusta erityisen kiva, että myös tällainen toistaiseksi yksikanavainen perusblogikin mahtuu  vielä mukaan äänestykseen.

Olen kyllä harkinnut monikanavaisuutta. Katsotaan, saanko joskus inspiraation toteutukseen saakka. Ja jos päästään toteutukseen asti, onko minulla kaikkien somejen päivitykseltä enää aikaa käydä tallilla.

Niin tai näin, lopuksi vielä ne ihmis-hevoskuvat. Pahoittelen, että niissä on kaikissa meikäläisen naamataulu, mutta en nyt viitsinyt muidenkaan kuvia laittaa.

Mikä olisi ihanampaa kuin oma halivarsa!

Melkein-halivarsa ja isoksi kasvanut ex-halivarsa.
Lopuksi vielä samat tammat kuin ensimmäisessä kuvassa, nauttimassa siitä missä ihminen on niiden mielestä parhaimmillaan.  

tiistai 12. helmikuuta 2019

Olen oman elämäni Mr. Bean

Tuntuuko muista koskaan siltä kuin eläisi Mr. Bean -sarjassa, ja nimenomaan Mr. Beanin roolissa? Kun yksi huolimattomuusvirhe johtaa pitkään virhearviointien ketjuun. Myönnettäköön, että oma versioni nolojen tilanteiden henkilöstä on usein hieman kiukkuisempi kuin Rowan Atkinsonin.

Yksi jakso Mr. Bean -elämässä voisi mennä vaikka seuraavaksi kuvatulla tavalla: Tilanne alkaa viattomasti, kun yhdessä asuvista poneista tammaponi R tarvitsee jalkaan kylmäystä ja varsaponi A leikkiseuraa.

Ponitäti käärii ensin kylmäyspatjan tamman turvotelleeseen kinttuun ja sitten ryhtyy päästämään varsaa naapuritarhaan leikkitreffeille. Kaikki hyvin tähän asti, kunnes (yleensä kuuliainen) curlyponi S huomaa ponitädin puolihuolimattoman otteen ja ryntää portista vastavirtaan.

Kuvat eivät liity tapaukseen muuten kuin kuvaamiensa eläinten osalta.


Curlyhan oman käsityksensä mukaan  hoippuu jatkuvasti nälkäkuoleman partaalla, joten kun se on viekkaudella päässyt all you can eat -buffetiin, se ei tietenkään ensimmäisenä harkitse suostuvansa kiinniotettavaksi.

Tällaisissa vekkulointitilanteissa ponitädillä on tapana panna kiinniottoa vastustava nelijalkainen liikkeelle. Puolen hehtaarin tarhassa käytännön toteutus toimii curlyn mielestä ihan kivasti, kun yhdellä spurtilla pääsee hotkimaan suun täydeltä hyvälaatuista korsirehua ennen kuin ihminen ehtii kipittää taas hätistelyetäisyydelle.

Kun S ja perävaununsa A on saatu kivaan vauhtiin, alkaa meno yltyä myös neiti potilaan osalta. Tämä ei tunnu kovin hyvältä ottaen huomioon a) jalan turvottelun b) kylmäyspatjan kyseisessä jalassa. Mutta suostuuko juoksemisen makuun päässyt welshinponi antamaan kiinni? No ei tietty. Tuskinpa ponitädin päästä nouseva sauhu ja suusta livahtelevat voimasanat tähän vaikuttavat?

Näin se normaalisti sujuu.


Lopulta ponitäti saa omansa lassottua - curlyn kaksi numeroa liian isolla riimulla, koska muuta välinettä ei ole heti käden ulottuvilla. Sillä kuitenkin saa ponin äkkiä aidan toiselle puolelle.

Tässä vaiheessa ponitäti hoksaa myös, että sedät olikin suljettu tarhan pieneen etuosaan ja ajastinportin toisella puolella on heinää eli leikkitreffit eivät olisikaan siinä tarhassa kovin hyvin onnistuneet. No, se ei haittaa, kun tarkoitus on saada poni rauhoittumaan.

Paha kyllä myös tarhaansa yksin jääneen toisen sedän pää muiden menosta kuumentunut, joten se ryhtyy juoksuttamaan R-ponia.

Ei kun äkkiä taas siirtämään tammaa. Tässä vaiheessa ihmisellä välähtää, että ehkä karsina olisi kuitenkin tähän väliin paras ratkaisu. Ei ehdi hakea sopivan kokoista riimua, joten curlyn riimulla mennään.

Päätöksen seurauksena tammaponi onkin hetken päästä pihassa vapaana ilman päävehkeitä. Selässään sillä kyllä on varsan vinoon leikkimä loimi, josta roikkuu puoliksi irti askarreltu (ex-)kiinteä kaulakappale. Tässä kohtaa ponitäti miettii, olisiko loimi kannattanut kuitenkin riisua ennen kuin yrittää saada varsaa toiseen tarhaan.

Ainakin tammalla on hauskaa, ponitädillä sen sijaan alkaa olla (tuskan)hiki.

Lopulta R juoksee pienelle aidatulle laidunlohkolle, jonka portin ponitäti sentään ymmärtää sulkea ennen ponin vangitsemisyrityksiä. Tässä vaiheessa kylmäyspatjaa pitelevä pinteli on jo antanut periksi ja ponitäti saa keräillä virityksen hangesta. Ihme kyllä sekä pinteli että kylmäyspatja ovat ehjät.

Setä siirtää lasta, jonka mielestä tässä leikitään.
Tammaponi saa jäädä peltoon miettimään tekosiaan ja ponitäti palaa liikuttamaan curlya, jotta se karkuretkellään myös vähän polttaisi kaloreita eikä vain nauttisi niitä - ja siinä sivussa varsakin saa vähän liikuntaa.

Sentään jossain kaiken karkuunjuoksemisen ja ponitädin suuttumuksen keskellä varsaponi A saapuu luokse korvat hörössä kuin sanoakseen, että Albert voi tulla mamin kanssa, Albert kiltti poika.

Loppujen lopuksi siis ainoa, jonka pää on pysynyt härdellissä kasassa, on kaksivuotias. Sentään siitä saa olla ylpeä, vaikkei aina itsestään voi sanoa samaa.

Se on kiltti ja nättikin vielä.
Tarinasta saattaa herätä esim. kysymys, että mitäs nyt taas Ruusalla. Juu niin kävi, että kun paukuttelin henkseleitä, että ponit olivat tammikuun terveinä, seuraavana päivänä oli Ruusalla toinen takakinttu paksuna. "Mitä sinä menet sellaisia kirjoittamaan", kysyi tallinpitäjä. Hyvä kysymys, vaikka retoriseksi tarkoitettu. Sitä mietin ihan itsekin jo siinä vaiheessa, kun lause ruudulleni muodostui.

Ruusan oikean takajalan - sen ikuisen murheenkryynikintun - turvotus täytti aluksi jännetupet ja kipusi siitä takimmaisten jänteiden välissä puoleen sääreen asti. Aluksi turvotus oli kovaa, kuin impparissa, mutta seuraavana päivänä oli muuttunut pehmeämmäksi. Muutaman päivän kylmäyksillä turvotus hävisi kokonaan. Ja ainakin sunnuntaisella karkureissulla näytti liike ihan puhtaalta.

Luulen, että jalka ei ole kovin rikki, kun oli vielä railakasta karkureissua seuraavana päivänä suunnilleen samoissa mitoissa vasurin kanssa. Nyt kun kirjoitin näin niin tänään jalassa on varmaan joku katastrofi.

Mutta eipä muuta kuin leuka rintaan ja kohti seuraavia nöyryytyksiä!

maanantai 4. helmikuuta 2019

Kuudessa vuodessa on päästy takaisin sinne, mistä lähdettiin

Neljänteen päivään helmikuuta on vuosien varrella mahtunut monia merkittäviä tapahtumia. Esimerkiksi 4.2.1956 Porkkalan vuokra-alueen asukkaat pääsivät palaamaan kotiseudulleen, 4.2.1951 haudattiin marsalkka Mannerheim ja 4.2.1972 Suomi ja muut Pohjoismaat tunnustivat Bangladeshin. (Lähde: päivyri.fi)

Neljäntenä päivänä helmikuuta 2013 puolestaan interwebsiin ilmestyi Takaisin lähtöruutuun -nimisen blogin ensimmäinen päivitys. Toki sen julkistaminen kaikelle kansalle tapahtui vasta myöhemmin, mutta neljäs helmikuuta joka tapauksessa jäi blogin historiaan perustamispäivämääränä.

Nykyinen kaksivuotias.

Helmikuussa 2013 omistin kaksivuotiaaksi kääntyneen omakasvattiponin, jonka kanssa harjoiteltiin ohjasajon ja ponina olemisen perusteita. Helmikuussa 2019 omistan kaksivuotiaaksi kääntyneen omakasvattiponin, jonka kanssa harjoitellaan ohjasajon ja ponina olemisen perusteita.

On siis tultu aika lailla täysi ympyrä! Blogin nimi on edelleen, ja jälleen, osuva.


Se ero entiseen toki on, että nyt minulla on myös aikuinen poni ja varsankin kanssa tekemiseen jo ehkä vähän erilainen ote. Kuusi vuotta sitten yhden kaksivuotiaan kanssa vasta tutustuin koulutustapaan, jota olen - pienin muokkauksin - noudattanut nykyisen kaksivuotiaani kanssa sen ensihenkäyksestä lähtien.

Toisin kuin kuusi vuotta sitten, nyt minulla on jokapäiväisessä käsittelyssä täysin toimiva kaksivuotias - vaikka tämä nykyinen kaksivuotias on ollut huomattavasti ensimmäistä haastavampi. Luulen, että ilman niitä kuuden vuoden takaisia oppeja olisin ollut Albertin kanssa pulassa.

Kuudessa vuodessa on palattu lähtöruutuun, mutta täyden ympyrän varrella on tapahtunut paljon. 

Kuuden vuoden takainen kaksivuotias. On se ollut surkea pieni rimppana!