tiistai 31. joulukuuta 2019

Tässä ovat blogin vuoden viisi luetuinta päivitystä - ja tämä fiilis jäi menneestä ponivuodesta

Ihan ensiksi oikein hyvää uuttavuotta kaikille!

Näin uudenvuoden kunniaksi voinkin julistaa erään bloggaustavoitteen tulleen kohta päättyvänä vuonna saavutettua.

Tämä tavoite oli siis se, että päivitysten määrä ei jatkaisi laskevan trendin tiellä vaan ehkä jopa hieman nousisi. Tai no, salaa toivoin että saisin kasaan edes 50 tai jopa 52 tekstiä tälle vuodelle, mutta joulukuun työpaikanvaihdos sotki kuviot. Minkäs teet. Joka tapauksessa blogin toisesta vuodesta lähtien laskeva tilastokäyrä on nyt pysäytetty ja jopa karvan verran käännetty vastakkaiselle liikeradalle.

Niin että nyt voidaan lopettaa puheet siitä, että kaikissa hevosblogeissa päivitystahti vain hiipuisi koko ajan. Ei ainakaan tässä blogissa, ainakaan tänä vuonna!

Yksi tämän vuoden kohokohdista: Oman kasvatin kanssa Kansallisen poninäyttelyn BIS-kehässä ja Best Turned out -palkinto. Kuva Satu Pitkänen


On näitä juttuja muutama tyyppi lukenutkin. Ei tässä nyt millään tuhansien lukijoiden massoilla voi kehua, mutta tällaisen fiilispohjalta harvakseltaan päivittyvän ponitätiblogin  pitäjänä olen ollut ihan tyytyväinen, kun kuukausittainen lukijamäärä on Google Analyticsin mukaan keikkunut sellaisessa 600 - 800 ihmisessä.

Mitä nämä ihmiset sitten lukivat? Koska en osaa/jaksa kaivella tekstikohtaisia lukuja kuukkelista, suosituimpien päivitysten lista lukijamäärineen on peräisin Bloggerista.

Tässäpä top 5, joka sisältääkin käytännöllisesti kaikki blogin yli 500 sivulatausta keränneet tekstit (kaukana ovat ajat, jolloin vuoden aikana useampi teksti keräsi Bloggerin mukaan yli tuhat lukukertaa):

1. Muutoksen tuulia - etsinnässä pihattopaikka Turun seudulta (598 lukukertaa), marraskuu

Otsikko kertoo oleellisen: olin juuri allekirjoittanut uuden työsopimuksen ja etsin poneille paikkaa. Asia on vieläkin auki, mutta elätän toivoa että uutisia saataisiin tässä viikon parin sisään. Jos kyseinen paikka ei natsaakaan niin otsikon asia tulee uudelleen ajankohtaiseksi.



2. Klinikkareissulta hyviä ja huonoja uutisia (553), marraskuu

Hengitystieoireilu vei Ruusan tänä syksynä pitkästä aikaa klinikalle, ja uutiset olivat otsikon mukaisesti hyviä ja huonoja. Hyvä uutinen oli, että kovin pahaa vikaa ei löytynyt. Huono taas oli, että oireilun aiheuttaviin mast-soluihin ei ole oikein mitään lääkehoitoa saatavissa.

3. Kun luonto yrittää tappaa - liukkausinvalidien määrä kasvaa (518), helmikuu

Teksti kertoo Albertin kaatumisesta liukkaalla. Liukkausinvalidi-sana viittaa tässä myös kädelliseen, joka kaatui liukkailla päin persittä jo tammikuussa eikä häntäluun kiukuttelun vuoksi päässyt ponin selkään ennen huhtikuuta.

Albertin kaatuminen siitä seuranneine luupatteineen osoittautui lopulta harmittomaksi, mistä vakuuttumiseen toki tarvitsin useita eläinlääkärin laskuja ja jopa röntgenkuvat.

Tällaisten puuhien yhteydessä tapahtui kaatuminen. Tämä on myös ehkä epäedustavin kuva, joka kuunaan on nähty curly-sedästä.


4. Kuka vei ponivarsani ja toi tilalle hevosen? Sekä katsaus ponikaksikon suu- ym. terveyteen (515), maaliskuu

Tässä postauksessa päivittelin ponivarsani venymistä. Olin mitannut Albertin 145 cm korkeaksi niinkin tarkalla mittauksella, että seisoin sen vieressä, katsoin mihin asti se minua ylsi ja sitten kotona mittasin etäisyyden maasta mainittuun mittapisteeseen. Myöhemmin saimme saman tuloksen hevosmittaukseen valmistetun välineen avulla, joten voinen tulevaisuudessakin luottaa omiin mittaustekniikoihini.

Ruusan erinomaisesta suuterveydestä menin tässä postauksessa kehuskelemaan, ja eiköhän sitten jo syksyn raspauksessa ollut ilmaantunut yhteen hampaaseen iso karieskuoppa.

Yksi ehdottomista suosikkikuvistani näistä kahdesta, aikaansaatu soittamalla Youtubesta hevosen hirnuntaa.

5. Heinää muutaman tunnin välein vuorokauden ympäri  - oodi ajastinportille (501), kesäkuu

Tässä postauksessa on esitelty yksi hevosmaailmankaikkeuden hienoimmista keksinnöistä, ajastinportti! Se on ollut aivan mahtava ruokintavälien lyhentäjä ja pienten heinäannosten syöttämisen mahdollistaja pihatossa. Etenkin yöaikaisen ruokintavälin lyhentämiseen aivan erinomainen, ja vielä suhteellisen edullinenkin, ratkaisu.

Alkuvuodesta oli ihania säitä. Tätä loisto-otosta Albertista ei olekaan taidettu aiemmin blogissa nähdä.


Mennyt vuosi ei - joistakin ongelmista huolimatta - ollut hassumpi. Oli kivoja tapahtumia ja menestystäkin, mutta parasta on silti ollut poniarki edistysaskeleineen.

Albert jatkoi kehittymistään epäluuloisesta ja reaktiivisesta varsasta kohti kaikki käy -luottoponia. Joku hyppäys tilanteeseen tuli, kun aloin vain käydä sen kanssa erilaisissa paikoissa - naapurin kentällä, näyttelyissä, Laatuponikisassa. Kerta kerralta vakuutuin enemmän siitä, että varsaan ja sen käytöksen tolkullisuuteen voi luottaa.

Jotenkin tykkään tästäkin kuvasta kaikkine harmauksineen.


Ruusan kanssa menneen vuoden hienointa antia on ollut tekeminen. Siis kaikki tekeminen, mutta aivan erityisesti ratsastus. Enpä nimittäin muista, että olisin koskaan saanut sen kanssa näin pitkää ratsastuskautta.

Alkuvuodesta ratsastukset esti pelkästään oma loukkaantumiseni. Kesällä oli ehkä kuukauden pätkä, jolloin ratsu oli telakalla sen omaan terveyteen liittyvästä syystä. Muuten olen huhtikuusta joulukuuhun vain sitkeästi ratsastanut!

Tämä on johtunut osittain ponin pääosin ihan hyvästä terveystilanteesta, mutta myös siitä omasta asennemuutoksesta, mistä jo keväällä kirjoitin. En enää yhtä pienestä ripusta ratsastushanskoja naulaan, vaan korkeintaan kevennän rasitusta. En minä nyt mitenkään ns. kunnolla ole päässyt ratsastamaan kuin hetken aikaa kesällä, mutta Ruusa-ponin kanssa kaikki selässä istuminen on kotiinpäin ja laskettavissa ratsastukseksi!

Ihan hyvät fiilikset siis on tästä vuodesta. Ensi vuodelta odotan vielä parempaa, tietty.


keskiviikko 25. joulukuuta 2019

Hyvää joulua! Ja sekalainen lista kuulumisia

Vaikka siltä ei ulos katsoessa oikein tunnu niin joulu on täällä!

Sen kunniaksi tuossa sunnuntaina otettiin pienet joulukuvaukset, kun tallikaveri oli varustautunut asianmukaisella rekvisiitalla. Ruusa ei ollut ihan vakuuttunut. Albert jäi kuvien ulkopuolelle, koska se oli kasvanut ulos näyttelyriimustaan.


Ruusa on nyt syönyt limaa irrottavaa lääkettä klinikkareissusta lähtien ja tuntuu, että happi on kulkenut rööreissä paremmin.

Välillä hengitys on kulkenut suorastaan erinomaisesti, mutta nyt on taas parina viime ratsastuksena aiempaa helpommin tullut puhallus ja väsähdyskin - toisaalta ponin talviasu on saavuttanut täyden komeutensa ja on lievästi sanottuna ylimitoitettu tähän Etelä-Suomen nykytalveen. Turkin paksuuden voi päätellä oheisista otoksista, joissa osa lampuista on hautautunut karvaan.

Metsälenkillä Ruusan reittivalinnat myös kulkivat sunnuntain yhteismaastossa rankimpia ylämäkiä ja erikoisia mutkia. Ruusa ei usko valmiiden polkujen kulkemiseen, joten se tallaa omiaan.  Jouluaaton tiemaastossakaan se ei kääntynyt takaisin heti kun ehdotin, vaan halusi mennä vielä vähän pitemmälle. Että sikäli ihan lupaavaa.

Poni on kyllä liikkunut nyt letkeästi niin ratsain kuin vapaanakin. Järkyttävän vino ja aika epätasainenkin se kyllä edelleen on. Vinous on sitä luokkaa, että tässä hetki sitten ihan käsikopelolla erotin selkälihaksissa puolieron. Ilmankos on tuntunut, että ponin selkä heittää kankkuni aina roikkumaan vasemmalle, vaikka luonnostani olen kallellani oikealle. Tarvitsisimme ammattiapua.


Ruusan olo on silti vähän kyllä aiheuttanut harmaita hiuksia. Isoin huoli on ollut se, että jonkin aikaa se lähti usein kävelemään toiseen suuntaan, kun tulin tarhaan riimun kanssa. Kyllähän minä sen kiinni sain, mutta ennen antautumistaan poni selvästikin esitti oman mielipiteensä, joka ei ollut suunnitellulle aktiviteetille suotuisa.

Tämän lisäksi Ruusa pari viikkoa sitten - toista kertaa ikinä - heitti minut selästään.

Putoamistilanne oli tosi outo: olimme olleet naapurin radalla, missä oli kaikenlaista kuohuttavaa ja Ruusasta oli kokonaisuudessaan ollut superjännää. Silti se oli kivasti pysynyt pöksyissään ja jopa laukannut ihan ilman pukkeja.

Sitten kun poistuimme radalta pitkin ohjin, poni veti rennosta kaulanvenytyskäynnistä aivan varoittamatta sellaisen neliraajailmaveivin, että valmistautumattomana ei ollut mitään mahdollisuuksia pysyä kyydissä. Kävimme ilmeisesti niin korkealla, että paluu maan pinnalle tuntui hidastetulta filmiltä. Ilmalennon aikana ehdin asettautua optimaaliseen iskeytymisasentoon, eikä maakontaktin ottaminen edes sattunut. Menin siis uudelleen selkään, ravailin vähän ja talutin sitten tallille.

Vähän oli niskalihakset jäykkänä seuraavana päivänä, mutta muuten ei jäänyt mitään traumoja, edes henkisiä.

Siinä mielessä loikkaus jäi painamaan mieleen, että se oli niin, noh, kummallista toimintaa Ruusa-ponilta. Etenkin, kun mielen pohjalla oli jo ennen tätä pyörinyt tilanne, jossa poni jokin aikaa sitten ensimmäistä kertaa ikinä lähti ratsastaessa viemään. Toki olin siinä itse vähän kaivanut verta nenästäni ratsastamalla pellon yli kotiinpäin niin, että vapaana ollut Albert veti vieressä kiihdytysajoja. Mutta silti, outoa käytöstä varsinkin kun kiikutus sattui ponin ollessa jo vähän väsynyt.



Joka tapauksessa lähes viisi vuotta saman ihmisen ratsastama poni ei käsitykseni mukaan yhtäkkiä vain aloita tällaisia ei-toivottuja harrasteita, vaan sillä on toimiinsa joku hyvä syy. Valitettavan usein se syy on jonkin sortin kipu.

Hetken asiaa mietittyäni ymmärsin, että outo käytös oli alkanut, kun aloin syöttää Ruusalle pieniä määriä kauraa. Isoimmillaan annos taisi olla kaksi desiä.

Ensin olin vauhdin lisääntymisestä iloinen, kun poni oli niin pitkään ollut vähän haluton, mutta edellä kuvattuja käytösmuutoksia pohdittuani totesin, että taitaa nyt virta olla vähemmän positiivista laatua.

Nyt on kulunut reilu viikko siitä, kun Ruusa lakkasi saamasta kauraa ja alkoi saada soodaa. Viikonloppuna poni tuli taas luokse, kun menin hakemaan sitä tarhasta, samoin on ollut tilanne nyt jouluna (paitsi jouluaattoratsastuksen jälkeen kun hain sitä toista kertaa tarhasta tarkoituksenani huuhdella sen suu).

Mitä tästä opimme, älä anna kauraa Ruusalle. Lisäksi tietysti taas vahvistui se käsitys, että jos poni käyttäytyy oudosti, sillä on jotain asiaa.

Arkistokuva Albertista Laatuponikisassa. Nyt on jo "vähän" karvaisempi tämäkin kaveri.


Sitten lyhyesti Albertin kuulumisia.

Sen jälkeen kun varsa sai niin näyttelykehissä kuin Laatuponikisassakin mainintoja voimattomasta menosta, sen lukujärjestyksessä on ollut säännöllisiä metsäseikkailuja vapaana juosten. Välillä, kuten tänään, valtoimenaan ovat myös aikuiset seuralaiset (aidatulla alueella), ja välillä, kuten sunnuntaina, aikuiset ovat ratsutöissä ja vain Albert vapaudessa.

Metsässä kiipeilyn ja juoksentelun pitäisi vahvistaa! Selvästi on ollut iloa tästä, sillä pari vuotta sitten kadonnut ravi on taas välähdellyt Albertin repertuaarissa. Ja se ravi on muuten melkoisen hienoa se.

Albertin jumppalukkarissa on myös ollut ohjasajoa vähän kokeneemman kuskin kanssa, kuten Instagram-tiliämme seuraavat ovat ehkä huomanneetkin. Nyt ulkopuolisen kuskin käynneissä on erinäisistä syistä taukoa ja tarkoitus olisi edistää asiaa omin neuvoin.

Kovin paljonhan ponnyt eivät nyt joulukuussa ole urheilleet, koska ovat edelleen samassa kodissa, kun taas minä olen arkisin jo uudessa. Olen siis puuhastellut karvalasten kanssa viikonloppuisin ja näin pyhinä.

On ollut ihan hyvä, että järjestely on ollut tämä, koska uusi työ on vienyt aivan kaiken ajan. Lyhimmät työpäivät ovat olleet 10-tuntisia. Ei ole hirveästi ollut aikaa tahi energiaa harrastuksille! Toiveissa on, että tämä tästä vähän edes tasaantuisi, kun saamme töiden suunnittelun ja sitä myötä koko arjen rullaamaan uudessa tahdissa.

Tällä hetkellä tarkoitus olisi, että ponit muuttaisivat Varsinais-Suomeen tammi-helmikuun vaihteessa. On periaatteessa sovittu, mihin ne asutetaan, mutta matkassa on ollut jonkin verran mutkia. Asumisjärjestelyistä enemmän sitten kun on nimiä papereissa.

P.S. Ruusa-ratsasteluissa on palattu karvareuhkalinjalle. Ihana Amerigo lähti takaisin Satula.comiin sen jälkeen kun hieroja oli suositellut, etten ostaisi sitä. Että eipä juuri uutta auringon alla (eikä kyllä hirveästi myöskään sitä aurinkoa ole näkyillyt). Palaamme satula-asioihin muuton jälkeen, jos ponin kunto vaikuttaa siltä että satulainvestoinnille tulee jotain vastinetta.

maanantai 25. marraskuuta 2019

Klinikkareissulta hyviä ja huonoja uutisia

Kuten joissakin aiemmissa teksteissä olen sivumennen maininnut, Ruusa-ponin astmaoireilu on ollut tänä syksynä kovin sitkeää eikä ole vastannut lääkkeisiin ainakaan positiivisesti. Niinpä pikku karvamonsteri kävi keskiviikkona kaupungissa vetämässä aamukännit. 

Kävi muuten harvinaisen sutjakkaasti tämä klinikkavierailu, reilussa tunnissa oli kaikki tehty ja poni pakattu paluumatkalle. Tämä ei kokemukseni mukaan ole Viikissä pääsääntö, johtuen varmaan Yliopistollisen hevossairaalan isosta päivystysvastuusta.

Tähystyksessä ei havaittu mitään kovin suuria huolenaiheita, mutta kylläkin pientä limanmuodostusta. Vähäinen lima oli koostumukseltaan sitkeää, joten poni voisi eläinlääkärin mukaan hyötyä limaa notkistavista tropeista. Ne ovatkin lähes ainoat lääkkeet, joita ei tällä kierroksella vielä ole kokeiltu. Lisäksi kokeilematta on vielä suun kautta otettava kortisoni. 

Viime viikolla, jolloin olin iltavuorossa (urani toistaiseksi viimeinen iltavuoroviikko, niisk), oli yhtenä aamuna hieno sumu. Ruusan perusilme on nykyään laumassa usein tuo. Onko lauma sille huono? Onko se kipeä?

Klinikallehan lähdettiin näytteiden takia, ja ensiluokkaisia näytteitä saatiinkin. Niiden uutisanti oli sellainen kuin otsikossa on kuvattu. 

Hyvä uutinen on se, että ponin keuhkoissa ei yleisimmin astmaoireita aiheuttavia soluja, neutrofiilejä, ole yhtään enempää kuin keuhkoterveilläkään hevosilla. Ei ole odotettavissa, että Ruusalle puhkeaisi lähiaikoina puhkuri. 

Huono uutinen on, että raja-arvot ylittyivät mast-solujen sarakkeessa. Aikaisempien klinikkakäyntien annista muistan, että mast-solujen yhteys astmaoireiluun on jossain määrin epäselvä, mutta nyt eläinlääkäri epäili niitä Ruusan oireiden aiheuttajiksi.

Huonoksi tämän uutisen tekee erityisesti se, että mast-soluihin tepsivää hoitoa ei kuulemma nykyeläinlääketiede tunne. Eläinlääkärin mielestä on ihan turhaa antaa edes avaavaa lääkettä, koska  poni ilmeisesti ei kärsi keuhkoputkien supistumisesta kuten useimmat astmaatikot.

Että olipa hyvä, että säästin rahaa olemalla ensin viemättä klinikalle. Ihan niinkin paljon "säästin" kuin pari satasta laitoin turhiin lääkkeisiin.

Kuulemma 95 prosenttia hevosten astmasta aiheuttavat neutrofiilit, joita voi tehokkaasti nitistää kortisonilla. Onko mikään yllätys, että minun ponini kuuluu siihen viiteen prosenttiin, jolle ei ole tarjolla mitään lääkehoitoa.

Klinkkareissun ajan Ruusa puuskutti levossakin. Tämä alkoi jo trailerissa ja loppui kotona. Liekö lämpö vai stressi syynä siihen vai kenties molemmat.

Ainoa hoitokeino on olosuhteiden muokkaus optimaaliseksi. Tämä tarkoittaa käytännössä pihattoelämää, pölytöntä säilöheinää, mahdollisimman pölyttömiä kuivikkeita, heinien antamista maan tasalta jne.

Miten nämä asiat kuulostavat jotenkin tutulta? Ehkä siksi, että kaikki nämä on jo yritetty optimoida nykyisessä tallipaikassa.

Nähdäkseni ainoa keino vähentää heinäpölyä olisi ruveta kastelemaan/höyryttämään esikuivattu heinä tai hankkia märkää säilörehua. Kastelua ja höyryttämistä olen jo joskus aiemmin kokeillut, mutta en ole havainnut kummastakaan suuremmin vaikutusta, paitsi oman työmäärän merkittävän lisääntymisen - tosin tee-se-itse-höyrytin ei ihan toiminut. Märässä säilössä on sitten omat hankaluutensa.

Kuivikkeista meillä on jo käytössä parhaaksi toteamani eli turve. Sen voisi ehkä vaihtaa pussitavaraan, ettei tulisi sateessa kastuessa mitään homeitiöitä, tai sitten turve pitäisi kastella, ettei yhtään pölyäisi.

Nuo ovat ainoat asiat, jotka keksin Ruusan elämän muuttamiseksi vähemmän altistavaksi.

Lisää sumukuvia, yhdessä kuvassa koko lauma. Jostain syystä Ruusa on ollut päähenkilönä aika harvassa kuvassa viime aikoina. Olisi varmaan syytä tsempata.


Jos oireilu äityy oikein pahaksi, voidaan vielä kokeilla yleiskortisonia eli sitä suun kautta annettavaa. Tätä eläinlääkäri ei ääneen sanonut, mutta se oli helposti pääteltävissä: jos yleiskortisonikaan ei pahassa tilanteessa auta, ainoa hoito on eutanasia. 

Vielä ei olla tuossa pisteessä, mutta asiain tila on ihmisen terveellistä tiedostaa. Että tämän tien on mahdollista tulla loppuun kuljetuksi lähitulevaisuudessakin. Ennen sitä aion toki tehdä aivan kaiken mitä voin, että loppu ei ihan vielä häämöttäisi. Jos se ei riitä niin sitten ei riitä mikään mahti tässä maailmassa.

Tähän asti oireilu on onneksi ollut sen verran lievää, että eläinlääkäri ei ollut Ruusasta hurjan huolissaan. Hänen mukaansa ponia voi liikuttaa sen jaksamisen mukaan. Hän arveli, että astma elää omaa elämäänsä ja tilanne saattaa hyvinkin korjaantua ajan sekä säämuutosten kanssa itsekseen.

Joka tapauksessa näyttäisi, että toivoa säätilan mukana paranevasta hengitystilanteesta olisi. Kun viikonlopun kuivassa pikkupakkasessa pääsin ratsaille niin poni pötki menemään ihan kivasti. Lauantaina, kun maa ei vielä ollut kivikova, pääsin jopa sitä hiukan ratsastamaankin sekä ravissa että laukassa.

Hengitys on edelleen raskaanpuoleista, mutta Ruusa ei viikonlopun jumpissa hengästynyt niin voimakkaasti kuin vielä aiemmin ja se palautui hyvin. Ehkä emme vielä ala kaivaa kuoppaa, ja sellainen vaatisikin tällä hetkellä aika järeää kaivukalustoa.



Kaikkein kurjintahan tässä tilanteessa on se, että samoja mast-soluja on löydetty myös Albertin keuhkoista. Olen ollut Albertin palautumisesta huolissani ihan pikkuvarsasta asti ja siksi sen keuhkoista otettiin näytteet vuosi sitten. Silloinen hoitava eläinlääkäri ei uskonut mast-solujen aiheuttavan mitään. Nykytietämykseni valossa epäilen kuitenkin, että ne vaikeuttavat Albertinkin palautumista. (Sen oireethan ovat sentasoisia, että niihin eivät muut ihmiset kiinnitä mitään huomiota.)

Kaiken tämän vuoksi mietin, että Ruusan sairastuminen ei johdukaan ainakaan pelkästään varsana sairastetusta keuhkotaudista, väärästä tallivalinnasta ja muista sen hoidossa tekemistäni virheistä. Voi olla, että se johtuu jopa etupäässä huonosta tuurista geenilotossa.

Tämä tietenkin tarkoittaa sitä, että lisää Ruusan lapsia ei tähän maailmaan tule. Ikävää sikäli, että tähän asti ainoa oikeasti toimiva lääke sen oireiluun ovat ilmeisesti olleet tiineyshormonit. Kerta-annos näyttäisi kantavan sellaiset kolme vuotta.

Tämän jo maailmassa olevan jälkeläisen kohtalon näyttää sama kuin emänkin eli aika. Enkä minä osaa Albertin hommaamista katuakaan. Ihan hyvä elämä sillä on ollut ja omasta mielestäänhän se on aivan terve ja iloinen poika. 


lauantai 16. marraskuuta 2019

Väliaikatietoja satulasouvista

Viime satulapäivitykseen tuli hurja määrä kommentteja, joissa ehdotettiin mahdollisia ratkaisuja satulattomuuteemme. Potentiaalisimmaksi nousi Equipe-merkki, jossa paneelit ovat kuuleman mukaan lyhyet ja sopivasti muotoillut.

Tästä innostuneena heti varasinkin Satula.comista 15-tuumaisen Equipen sovitukseen. Kun menin penkkiä hakemaan, sitä ei sähköpostiin saamastani varausvahvistuksesta huolimatta kuitenkaan ollut paikalla.

Toisaalta vahinko ei ollut suuri, sillä nähtyään minut livenä myyjät totesivat, että tuskin olisin edes ottanut satulaa mukaani. Penkki on kuulemma niin miniatyyri, että edes Anna Kärkkäinen ei siihen tahdo mahtua. Ja minähän olen Anna Kärkkäisen rinnalla jykevä amatsooni. 

Kuvituskuvana jo kertaalleen nähty vuoden takainen ratsastusotos.


Satula.comissa kuulin jälleen kerran toteamuksen, että minun on turha katsella alle 16-tuumaisia satuloita. Sitä pienemmässä reisi heittää painopisteen liian taakse eli sinne, missä kantokykyä on vähiten. Tämä on oikeastaan pahempi juttu kuin että minun ja ponin välissä olisi hieman pitkäpaneelinen penkki, jossa painopiste on oikeassa paikassa ja paneelit kaartuvat niin voimakkaasti, etteivät osu koko matkalta selkään.

Vaikka alkuperäinen satulansovitussuunnitelma meni reisille, en lähtenyt Helsingistä tyhjin käsin. Sattui niin onnellisesti, että Satula.comissa oli juuri välityssatulana Henri de Rivel Austal, jollaista maahantuoja oli minulle Ruusan selkään suositellut mutta jota hänellä ei ole ollut riittävän pienenä sovitussatulana.

Tiesin kyllä jo 16,5-tuumaista satulaa katsoessani, että se olisi aivan liian iso Ruusalle. Otin sen kuitenkin mukaani, jotta pääsisin vähän eteenpäin satulahommassa. Satula-comissa myyjät arvelivat, että satulassa olisi riittävän kaartuvat paneelit, että paino ei menisi ihan taakse asti.

Henri de Rivel Austal 16,5 tuumaa, leveys W. Valkoinen teippi merkkaa viimeistä painoa kantavaa kylkiluuta. Teippi saattaa olla inasen edessä, mutta ei paljon.


No, sain taas havaita, että ihan näin helposti ei homma suju. HdR:n istuvuus oli melko lupaava, mutta paneelien pituudesta 5 viimeistä senttiä asettui viimeisten kylkiluiden takapuolelle. Ja koska ponin selkä kaartaa takapuolta kohti ihan yhtä jyrkästi kuin satulan paneelit, jokainen ylimääräinen sentti makasi lannerangan päällä. Satula jäi mielestäni myös hieman takapainoiseksi.

Kävin kyllä istumassa satulassa sen ollessa ponini selässä, mutta en altistanut poniani sille edes yhden varsinaisen ratsastuksen ajan.

Koska HdR-satulaa kuitenkin kuuleman mukaan saisi 35-senttisillä paneeleilla, houkutti päästä tunnustelemaan herkän perähipiäni reaktiota siihen. Onneksi ratkaisu tähän oli käden ulottuvilla. Nostin satulan curlyn selkään ja kah, sehän istui sille kutakuinkin kuin nenä päähän. Ei kun menoksi! 

Pääsimme testaamaan HdR-satulaa aika kivassa ilmanalassa!


Curly tuntui tykkäävän satulasta kovasti ja minustakin tuntui, että istuin siinä aika hyvin. Mutta maan pinnalle palattuani häntäluu jomotteli loppuillan - enkä edes ratsastanut varmaankaan kuin puolisen tuntia.

Eli toistaiseksi sanomme HdR Austalille ei. On toki mahdollista, että joku toinen saman merkin satula sopisi.

Ensin ajattelin, että ehkä häntäluuni ei vain ole valmis kontaktiin koulukupin kanssa. Sitten sain Satula.comista kokeiltavaksi toisen koulupenkin, jonka merkki on niinkin budjettiystävällinen kuin Amerigo (sentään tämä yksilö oli käytetty ja hintalapussa "vain" 2 550 e).

Amerigo on silkkaa samettia takapuolelleni, vaikka on 16-tuumainen kuppi. Okei, pieniä tuntemuksia häntäluussa oli ensimmäisten istumisten jälkeen, mutta huomattavan maltillisia.

Amerigo Vega Siena Special, 16 tuumaa, leveys XW. Ponillani on ilmeisesti Amerigo-selkä (ja minulla Amerigo-peppu). Painopiste tulee tässä aika kivaan paikkaan. Saisikohan tätä lyhennetyillä paneeleilla? 


Amerigossakin on Ruusalle liian pitkät paneelit, mutta ihan joka sentti ei tuntunut välttämättä osuvan Ruusaan. Päätin siis kokeilla ratsastaa satulalla. Yllätyksekseni poni ei moittinut.

Ratsastin vielä toisenkin kerran, jolloin Ruusa yltyi aika pommiksi. Koska tämä pommeilu saattoi johtua myös matkaseurasta (curly), kokeilin varmuudeksi vielä kerran. Ja jumankekka ei ole muuten ehkä koskaan poni liikkunut niin hyvin! Selkä nousi tosissaan ja raviin tuli ilmaa. Laukkakin sujui. Asiaan saattoi toki vaikuttaa se, että tällaisessa laatusatulassa on ratsastajan hippasen helpompi istua kuin karvareuhkassa.

Tietenkään tämä satula ei periaatteessa ollut vuokrattavissa, koska se on välityskappale. Satulan omistaja kuitenkin ystävällisesti suostui vuokraamaan sitä meille kuukaudeksi, joten olen nyt jonkin aikaa nauttinut Ruusa-ratsastuksista minulle täydellisessä satulassa. Se on ollut ihanaa.

Naapurin maneesissa. Jalustimet ovat ehkä reiän tai kaksi liian pitkät, koska hihnoissa ei ole enempää reikiä. 
Olen jopa käynyt Ruusan kanssa ensimmäistä kertaa ikinä maneesilla! Siellä Ruusa meni pätkiä tosi hyvin, mutta sitten vain pudotti selkänsä ja alkoi kipittää stressaantuneen oloisena. Toki on mahdollista, että se vain väsähti, kun ei ole tuota ratsastuskuntoa hirveästi.

Ruusa on käyttäytynyt Amerigo-aikana sen verran vaihtelevasti, että en ole vielä tehnyt päätöstä suuntaan tai toiseen. Välillä se on liikkunut hienosti, mutta välillä vähemmän hyvin. Poni on myös välillä kävellyt tarhassa karkuun, mikä on Ruusalta aika äärimmäinen protesti.

Kaipaisin ammattiapua sovitukseen, mutta Satula.comin satula-autosta ei ole kuulunut mitään. Tuskin ehdin tässä välissä roudata Ruusaa Helsinkiinkään kokeilemaan.

Jos jollekulle vielä jäi epäselväksi, itsehän siis olen Amerigoon aivan rakastunut.

Likajälkien perusteella näyttäisi, että satula kyllä osuu myös viimeisten kylkiluiden taakse.

Kaikessa tässä vielä rasittaa sekin, että myös Ruusan hengitys on pelannut vaihtelevasti. Oireilu ei vieläkään ole mitenkään dramaattista, mutta poni hengästyy tosi nopeasti ja tasaantuu vasta tallissa.

Olen hieman haluton ostamaan 2 500 euron satulaa, kun on hyvin epävarmaa, miten paljon Ruusa kykenee ratsastusurheiluun. 

Myös tuo karkuun tarhassa käveleminen huolestuttaa. Kiinnioton välttely voi toki johtua myös hengityksestä, kuukauden jatkuneesta inhalaatiolääkityksestä tai syystä X (kuten siitä, että Ruusan yhdestä hampaasta löytyi raspauksessa ensimmäistä kertaa kariesta, apua!).

Nyt kokeilussa on vielä Ventipulmin-kuuri, mutta se ei viikossa ole ratkaissut ongelmaa. Eläinlääkärin mukaan tällaisessa tilanteessa ei ole muita oikeita vaihtoehtoja kuin viedä poni klinikalle, missä sen keuhkoista voidaan ottaa näytteitä. Poliklinikka-aika on varattu keskiviikkoaamulle eli sitten toivottavasti nähdään, mistä on kyse ja mitä sille voi tehdä.

Kentättömän tallin syystodellisuutta.

Satuloista muuten vielä sen verran, että Pallurablogin Jennin vinkkauksesta surfailin yhdessä vaiheessa verkossa etsien Henri de Rivel -satuloita maamme rajojen ulkopuolelta. Ja sellainen muuten saa ihmisen aika raivoihinsa, jos ja kun on taipumusta hiiltymiseen.

Nimittäin HdR-satuloiden hinta muualla maailmassa on sellaista 500 - 1500 euroa uutena, ja täällä ne ovat tyyliin alkaen 2 500! Wtf! 

Alkuperäisen hinnan perusteella ei ole ihme, että niissä kuulemma on suurta yksilökohtaista vaihtelua. Meillä kokeilussa käväissyt yksilö oli hyvästä päästä, mutta jossain toisessa saman mallin satulassa saattaa kuulemma yhtäkkiä ollakin vaikka tosi huono selkärangantila. Ja sellainen pitäisi ostaa sokkona isolla rahalla. Jokin tässä nyt ei ihan täsmää. 


keskiviikko 6. marraskuuta 2019

Muutoksen tuulia - etsinnässä pihattopaikka Turun seudulta!

Uuden tallipaikan etsiminen on aina hirveä stressi.

Olenkin ollut kovin tyytyväinen, että Ruusa-poni on voinut nykyisessä paikassa jo 3,5 vuotta niin hyvin kuin Ruusa-poni nyt kokemukseni mukaan voi voida. Ihmispuitteiden vaatimattomuus joskus talvikaudella rasittaa, mutta hevosten olosuhteet on mietitty nykytietämyksen perusteella mahdollisimman lajityypillisiksi. Ja pari vuotta olen vielä asunut itse ihan naapurissa.

En siis ole hirveän innoissani siitä, että joudun taas etsimään poneilleni uutta kotia.

Tähän ei liity sen suurempaa dramatiikkaa kuin se, että muutamme koko poppoo Uudeltamaalta Suomen Turkuun! Tai minä muutan Turkuun, ponit todennäköisesti on syytä sijoittaa jonnekin vähän vähemmän kaupungistuneelle alueelle. Eli syy muuttoon on varsin iloinen, uudet haasteet. Ne alkavat jo joulukuun alussa, jaiks!

Tarhat ovat nykyisen paikan ehdottomasti parhaita puolia.


Uudessa työssä sovittelen jalkaani aivan uuden kokoluokan saappaita. Uran kannalta tämä on hieno mahdollisuus, mutta toki siinä on se huono puoli, että aikaa poneille on varsinkin alun kiivaimmassa verkostoitumisvaiheessa entistä vähemmän enkä ainakaan heti pysty enää asumaan yhtä lähellä niitä.

Vaikka poniajan vähentyminen pelottaa, alkukiireiden jälkeen uusi työ voi hyvässä lykyssä tarkoittaa sitä, että voin alkaa etsiä kotia, jossa omat ponit näkyvät ikkunasta. Senhän tuossa vuosikymmenen päättöpostauksessa asetin seuraavan vuosikymmenen merkittävimmäksi ponitavoitteeksi.

Nyt minulla on ensimmäistä kertaa elämässäni työsopimus, johon ei ole kirjattu päättymispäivämäärää, mikä tuntuisi olevan lupaava askel kohti omatallisuunnitelman toteutumisen suuntaan.

Talonmyyntisivustoilta olen jo vakoillut, että Turun seudulla voisi olla saumaa aika ihanaankin yhteiseen kotiin ponien kanssa.


Mutta koska pitää olla realisti, ihan ensialkuun ei ole mahdollista toteuttaa ponit kotiin -haaveita. Siksi pitää ruveta siihen alussa kuvattuun prosessiin. Eli katsastamaan tallipaikkamahdollisuuksia (ja vuokra-asuntoja). 

Aiempien kokemusteni perusteella odotan melko tuskallista tehtävää. Onneksi ponit saavat majailla nykyisissä olosuhteissa niin pitkään kunnes löytyy meidän kaikkien tarpeisiin sopiva uusi koti. Ja siinähän voi mennä aikaa, koska kokemus on osoittanut, että aika harvassa paikassa toteutuvat kaikki tärkeimmät toiveeni.

Tallipaikassa aika lailla must olisivat nämä asiat: 

- Asianmukainen pihatto eli riittävän tilava, kaksiovinen pihattotila sekä sairaskarsinat, ja tietysti albertinkestävät aidat. Pihaton ei kuitenkaan tarvitse olla mitenkään hieno tai eristetty.
- Tallinpitäjä, jolle hevosten lajityypillisen elämän mahdollistaminen on tärkeää (samanhenkisyys tallinpitäjän kanssa on tallipaikkatyytyväisyyden kannalta huomattavasti tärkeämpää kuin yksityiskohdat).
- Täysihoito, johon voi luottaa.  Hinnan pitäisi sisältää vähintään heinä- ja väkirehuruokinnat, vesikippojen täyttö ja tarvittaessa puhdistus, ponien elintilojen siivous, loimitus tarvittaessa, ponien terveydentilan seuranta ja havaituista poikkeamista ilmoittaminen. Koska tuleva työni tarkoittaa pitkiä päiviä, en pysty entiseen tapaan hoitamaan ponejani. Tämä tarkoittaa, että myös lääkintätoimien pitäisi tarvittaessa hoitua tallin puolesta, minkä en toki odota sisältyvän tavanomaiseen tallivuokraan. Tätä blogia lukemallakin voi arvioida, että tallinpitäjän on hyvä varautua tämän tarpeen aktualisoitumiseen.
- Vähäsokerinen ja muutenkin laadukas säilöheinä - laatu tarkoittaa sekä hygieenistä että sisällöllistä hyvyyttä. Ja säilöllä en siis tarkoita säilörehua vaan esikuivattua säilöheinää.
- Heinäruokinta tiheästi, ei vapaata heinää - olen toki valmis hommaamaan ajastinportin, joka mahdollistaa ruokinnan kuudesti päivässä ilman että tallinpitäjän tarvitsee käydä paikalla sen useammin kuin jos heinää annosteltaisiin kolmesti päivässä.
- Aina puhdasta vettä saatavilla, myös talvella
- Kuivikkeena ei olkea, mieluiten turve (olki on ok, jos se on täysin pölytöntä, mutta sellaista olkea olen nähnyt tähän asti yhdessä tuotantoerässä)
- Iso tarha, jossa on varjoa ja mielellään myös vaihtelevaa maastoa - molemmat toteutuvat parhaiten metsätarhassa.
- Mahdollisuus saada molemmat ponit samaan tarhaan (ne ovat paita ja peppu) ja jos siellä on muita hevosia, lauman pitää olla sopuisa.
- Rautakengät sallittu - kengättömien pihatot eivät siis meille sovi.
- Kesällä Ruusalle mahdollisuus olla laiduntamatta (koska kaviokuumetausta)
- Kiltti (leikattu narttu)koira tervetullut mukaan (koska pitkät työpäivät)
- Lyhyehkö autoilumatka Turusta. Eli sellainen suunnilleen max. puoli tuntia. En tiedä vielä, mistä sopiva kämppä löytyy, mutta koska työpaikka sijaitsee lähellä Turun rautatieasemaa niin voimme alustavasti käyttää sitä mittatikkuna.
- Edullinen hinta. Perushoidon toivoisin löytyvän alustavasti sellaiseen max. 350 euron turpahintaan (alustavan tutkimisen perusteella tämä on Turun seudulla ihan mahdollista). Lääkitysavusta ym. olen toki valmis maksamaan lisähintaa. Lopullinen maksukyky ratkeaa tosin vasta kun oman asumisen hinta on selvillä.

Myös nämä olisivat melko korkealla toivelistalla, mutta jos muuten täydellinen paikka löytyy niin näistä voi vähän joustaa:

Hyvät maastot (tämä on oikeastaan aika välttämätön)
- Kenttä, jossa saa irtojuoksuttaa (tämä on siinä rajoilla, pystynkö enää olemaan ilman)
Joustavat aukioloajat, tai ainakin mahdollisuus olla tallilla suht pitkään iltaan, esim. klo 22 asti (olen kyllä viime aikoina aika tiukasti pyrkinyt siihen, että lähtisin kotiin klo 21 mennessä).
- Juokseva vesi, plussaa jos hanasta tulee myös lämmintä (jostain vettä on saatava)
- Varusteille lämmitetty tila (tämäkin on aika tärkeä, koska esim. rasvat muuten jäätyvät ja nahkavarusteet homehtuvat)
- Albertille painikaveri
- Kesällä Albertille laidunmahdollisuus 
- Mahdollisuus säilyttää traileria tallin tontilla
- Kiva talliporukka, joka ei katso kieroon naksutinkouluttajaa.

Curly ei muuta mukana. En tiedä, onko mitään mahdollisuutta löytää tällaisia tarhoja mistään muualta. Tosin nyt kun tallinpitäjämme on etsinyt porukkaan uutta ruunaa, paikkaa katsomaan tulleet ovat pääosin kauhistuneet näitä tarhoja. Meistä ne ovat huiput.



Minusta suurin osa ykköslistan laatuasioista on ihan hevosen perustarpeita. Vain muutama kohta on listalla Ruusan erityistarpeiden vuoksi, täysihoito tulevan työni vaatimusten vuoksi ja tiukka budjetti siitä syystä, että minulla on poneja kaksin kappalein. Vaikka palkkani nousee, niin tekevät myös elinkustannukset, eli ostovoima ei loppujen lopuksi kovin merkittävästi kohene.

Suurimman osan listan asioista voi toteuttaa muutenkin kuin hienoissa tai kalliissa puitteissa, vaan esimerkiksi lyhyet ruokintavälit ovat enemmänkin järjestelykysymys. Minun viihtyvyyteni ei vaadi kiiltäviä pintoja vaan sen, että ponini voivat hyvin. Se on mahdollista ulkoisesti varsin vaatimattomissakin olosuhteissa. Eli esimerkiksi pieni kotitalli käy mainiosti.

Ponithan ovat ongelmattomia (poislukien tiheä eläinlääkäritarve), rokotettuja, säännöllisesti madotettuja ja vastuuvakuutettuja.

Omasta ongelmattomuudestani olen ehkä jäävi sanomaan mitään, mutta omasta mielestäni olen ihan tolkullinen ja tulen toimeen niin hevosten kuin lajitovereidenkin kanssa. Ponien mukana tontille pelmahtava ihmismääräkin on varsin maltillinen, tällä hetkellä yksi. (Pidätän oikeuden etsiä hoitajaa, koska sellainen voisi olla tarpeen.)

Jos siis tiedossa on tarpeisiimme sopiva uusi koti, pyydän vinkkaamaan!

Myös saa vinkata kohtuuhintaisista pienistä vuokra-asunnoista kävelymatkan päässä Turun keskustasta - sellaisista, joihin asumisoikeus järjestyisi myös pienelle ja kiltille, kerrostaloelämään tottuneelle aikuiselle koiralle. Koirallisuus ei varsinaisesti ole valtti ex-pääkaupunginkaan vuokra-asuntomarkkinoilla.

P.S. Tästä kaikestahan seuraa se, että näissä kuvien maisemissa on tilaa uudelle asukkaalle, jonka pitäisi olla ruuna. Ruunan mukana pitäisi tulla kukkahattuhenkiseen porukkaan sopiva ja itsehoitojärjestelyyn sitoutuva ihminen (heinät kuitenkin annetaan tallin puolesta). Tietääkseni paikka ei vielä ole mennyt. Ja vuokra-asuntokin voisi sopivalle henkilölle järjestyä kolmen kilometrin päästä tallilta, kun se muuttoni jälkeen tyhjenee. Asunto on pikkuruinen yksiö, mutta muuten kiva ja merkittävän edullinen (ellei vuokra sitten vuokralaisen vaihtuessa merkittävästi nouse). Tässähän on maneesitallejakin muutaman kilometrin säteellä kuusi eli monenlaisia tallipaikkavaihtoehtoja riittää.

perjantai 25. lokakuuta 2019

Tallil eka, tallil vika

Otsikon lause on ollut henkisesti ja välillä aivan kirjaimellisestikin totta viime viikkoina. Olen rampannut tallilla useamman kerran päivässä ihan siitä samasta syystä kuin yleensäkin eli poneja on pitänyt lääkitä. Tällä kertaa, kuten muuten myös viime syksynä samaan aikaan, lääkinnän kohteena on ollut talouden ponivoimista 2/2.

Ensin kävi niin, että Albertin silmä alkoi rähmiä, ja sitten myös toinen.

Vuoto ei laukaissut ponitädissä välittömästi mitään paniikkia, sillä rähmä oli ainoa oire. Muuten kukin silmä näytti tahollaan aivan priimalta eikä näyttänyt kovasti kutisevankaan. Koska vastaavanlaista oireilua oli ollut laumatoverilla jo jonkin aikaa, päättelimme poniemme silmien joutuneen tulehduspöpöjen kohteeksi.

Kestin tilannetta noin viikon, kunnes rähmää alkoi olla sen verran, että se kuivui karstaksi Albertin silmänympäryksiin. Lisäksi eritteen väri alkoi pikku hiljaa kilkatella hälytyskelloja, sillä se oli keltainen ja välillä vihertäväkin. Eikä tässä vielä kaikki, vaan myös Ruusan silmiin alkoi ilmestyä rähmäpalluroita. Lopulta koko neljän hevosen lauma osoitti lieviä tai selkeämpiä silmätulehduksen merkkejä.

Komea poika on Albert.

Eläinlääkäri totesi, että on kovin harvinaista että hevosella olisi tarttuva silmätulehdus. No, ei varmaan yllätä ketään, että juuri meille sellainen sitten löysi tiensä. Eläinlääkäri kävi paikalla, värjäsi ja tiiraili jokaisen silmät. (Olin erittäin ylpeä, sillä Albert antoi yhtään hermostumatta tutkia silmät ilman rauhoitusta! Toki Ruusakin, mutta sen kanssa hyvä hoidettavuus on oletusarvo.)

Kuten olimme ounastelleet, yhdessäkään silmämunassa ei näkynyt haavoja. Tämä oli suuri helpotus myös hoidon kannalta, sillä haavasilmää pitäisi lääkitä parin tunnin välein, silmätulehdukseen riittää kaksi lääkintakertaa vuorokaudessa. Tai niin ainakin luulimme! 

Kahden laumanjäsenen (sisältää Albertin) silmät eivät toenneet viikon kuurilla. Eläinlääkäri kehotti siksi nostamaan lääkintätiheyden kolmeen kertaan päivässä. Tosi helppo toteuttaa täyspäivätöiden ohessa!

Kaunis on Ruusakin.

Koska eihän yhden ponin lääkintä kolmesti päivässä ole vielä tarpeeksi, taivuin vielä aloittamaan Ruusalla inhalaatiolääkityksen ensimmäistä kertaa lähes kolmeen vuoteen.

Ruusa ei ole oireillut mitenkään hirveän dramaattisesti, mutta on kuitenkin hengästynyt huomattavan pienestä, selvästi helpommin kuin vielä alkukesästä, ja palautunut vasta tallissa (siellä tosin varsin nopeasti). Katselin tätä aika pitkään, koska kokemus on osoittanut, että oireilu menee yleensä ohi itsekseen noin kuukaudessa. Nyt ei mennyt kahdessakaan.

Inhaloitava lääkitys pitää alkuun antaa kahdesti päivässä.

Joten viikon verran meni niin, että kävin aamulla tallilla, annoin ensin Ruusalle avaavan lääkkeen (seitsemän pumppausta inhalaattoriin, seitsemän sisäänhengitystä), välissä Albertille silmärasvan, sitten Ruusalle kortisonin (seitsemän annosta sitäkin). Päivällä kävin hoitamassa muut jutut ja laitoin rasvaa Albertin silmään. Sitten illalla iltavuoron jälkeen kävin vielä toistamassa aamun kuviot toivoen, etteivät auton ääneen havahtuvat koirat herättäisi jo nukkuvaa tallinpitäjää.



Voin kertoa, että elämäntilanne ei ole hirveästi naurattanut!

Lisähaastetta elämään toi se, että Albert alkoi käydä aika hankalaksi vasemman silmänsä kanssa. Lopulta yhtenä aamuna tuskailin kyseisen silmän kanssa tunnin. Toisen silmän lääkintä onnistui sinäkin päivänä minuutissa. Voitte varmaan kuvitella turhautumiseni määrän.

Kyseessä ei kuitenkaan ollut varsan protesti vaan koulutuksellinen ongelma. Jos ihminen naksauttaa aina törkätessään lääkkeen varsan silmään kiinnittämättä huomiota varsan reaktioon, voi syyllistä ei-toivottuun käytökseen etsiä eksklusiivisesti ponikon kädellisestä päästä.

Onneksi mitään pysyvää vikatilaa ei varsan käytökseen jäänyt, vaan uusi ehdollistaminen auttoi aika nopeasti. Vaikeinta oli lopettaa jo itselle automaatioksi muodostunut naksautus lääkkeen annosteluhetkellä. Sattuuhan näitä virheitä amatöörille.

Melkein kolme viikkoa lääkitsin Albertin silmää, kunnes totesin, että ei se siitä kummemmaksi enää muutu. Toki silmävointi lähtötilanteeseen nähden parani, mutta täysin rähmintä ei poistunut. Välillä silmät saattoivat olla parikin päivää aivan priimat, mutta sitten taas pari päivää tuli kunnon paksuja rähmäklönttejä.

Lopetin lääkityksen melkein kaksi viikkoa sitten eikä oireilu muuttunut siitä oikein miksikään. Välillä ei ole mitään, välillä on sen verran että silmän ympärille kuivuu rähmää.

Kuvat on otettu jo muutama viikko sitten. Sen jälkeen on satanut, satanut ja satanut, joten missään kohtaa tarhaa ei ole enää näin kuivaa. Sentään ei ole mitään yli vuohisten ulottuvaa mutaa.
Ruusan vointi puolestaan ei kahden viikon lääkitsemisen aikana parantunut, vaan paheni. Se alkoi puuskuttaa jo ihan talutuslenkillä ja palautuminenkin heikentyi. Tämä oli sen verran omituista, että eläinlääkäri katsoi parhaaksi käydä nappaamassa siitä verikokeet ja kurkkaamassa hengityselimiin skoopin välityksellä. Tämä tapahtui eilen.

Lopputulema oli, että Ruusan hengitystiet olivat silmämääräisesti arvioituna siistit. Verikokeissakaan ei näkynyt selittäviä tekijöitä.

Yksi syypää oireilun pahenemiselle voi löytyä ihan luonnosta. Ruusa on nimittäin vaihtanut jo hyvinkin talviseen turkisasuun, mutta säätilasta tulee mieleen enemmänkin perinteinen suomalainen juhannus. On myös mahdollista, että poni on kortisonikuurin heikentämänä saanut jonkun pienen viruksen.

Säiden kylmenemistä odotellessa ohje oli lopettaa kortisoni ja jatkaa jonkin aikaa pelkällä avaavalla lääkkeellä. Lepoa ylimääräisistä ponisitoumuksista ei kuitenkaan ole luvassa, vaan avaavaakin pitää annostella kahdesti vuorokaudessa.

Miten aina onkin niin, että kun jo valon väheneminen ja jatkuva vesisade vie mehuja, juuri silloin on lisävelvoitteita poninhoidossa? Hieman on meinannut väsyttää.

Ruusan markanpilkut ovat hassusti karvoittuneet. Nyt karvaa on jo kauttaaltaan enemmän.

Ruusan lääkäriajan yhteydessä tsekattiin myös Albertin näköelinten tilanne.

Tämäkään eläinlääkäri ei löytänyt Albertin silmistä haavoja. Rähmöittyminen on sen verran lievää, että jatkamme puhdistelulinjalla ja toivomme, että Albertin elimistö taltuttaa mahdollisen taudinaiheuttajan omin neuvoin.

Tämä tällä kertaa käynyt eläinlääkäri on ollut Ruusan kirjaimellinen henkilääkäri ponin 1-vuotissyksystä ja Albertiakin hän on hoitanut jo maitovarsana. Nyt hän ei ainakaan Albertia ollut hoitanut aikoihin ja vanhasta muistista kysyikin etukäteen, pitääkö varsa rauhoittaa tutkimukseen. Oli hienoa päästä sanomaan, että tuskin tarvitsee. Eikä tarvinnut!

En ehkä koskaan kyllästy hehkuttamaan, miten paljon entinen herra ihmisepäluulo on kehittynyt. Se alkaa olla enemmänkin varsa, jonka käytöstä kehutaan. Aina, kun hevostelullinen itseluottamukseni on alamaissa, muistutan itseäni tästä muutoksesta. Jotain olen osannut tehdä oikeinkin.

P.S. Putsasin tuossa eräänä päivänä ensimmäistä kertaa Albertin sissijuustot. Tiesin, että esinahkavaha ei haise hyvältä, mutta se haisi aika paljon pahemmalta kuin kuvittelin. Voi näitä ruunan omistajuuden iloja! Onneksi olin ymmärtänyt suojata oman nahkani kumihanskoilla.

perjantai 11. lokakuuta 2019

Vuosikymmen päättyy kohta, mitä kaikkea tällä kymmenluvulla tapahtuikaan!

Näin Twitterissä keskustelunavauksen: Vuosikymmen päättyy kolmen kuukauden päästä, mitä merkittävää tällä vuosikymmenellä on sinulle tapahtunut?

Innostuin ajatuksesta heti. Tosiaan, kohtahan on tämä vuosikymmen rämmitty/tanssahdeltu läpi ja kohta jo juhlitaan seuraavan alkua. 

Tartuin siis ehdotukseen ja rupesin miettimään, mitä kaikkea mainitsemisen arvoista elämässäni on menneen vuosikymmenen vuosina tapahtunut. Ja paljonhan on! Koska tämä on tiukasti poniblogi, sisällytän omaan vuosikymmenmuistelooni vain aihetta liippaavia ajatuksia. 

Ensimmäinen oma poni

Ensiponi ja ensimmäinen syksy poninomistajana. G:llä oli niin ihana laukka! Kuten kuvasta näkyy, se oli kaikilta ulottuvuuksiltaan jonkin verran Ruusaa isompi.
2010-luvun ensimmäinen merkkitapahtuma oli heti alkajaisiksi, kun minusta kesäkuussa 2010 tuli viimein poninomistaja. (Samana vuonna tuli muuten myös täyteen 20 vuotta hevosharrastusta.)

Tästähän olin ehtinyt haaveilla vasta muutaman vuosikymmenen eli suunnilleen siitä lähtien kun minulle valkeni, että a) on olemassa sellainen eläin kuin hevonen ja b) sellaisen voi omistaa (ainakin paperilla, ponini tuskin kokevat olevansa omaisuuttani).

Ensimmäinen oma ponini oli, kuten joku saattaa muistaakin, eräs teini-iän ihastukseni. Musta kaunotar G ja sen ensimmäinen varsa (s.1994) olivat aikoinaan porttihuumeeni welsh-poniaddiktiksi. 

G silloin joskus, sen ensimmäisen varsansa kanssa. Miten tällaiseen voisi olla rakastumatta?


G katosi minulta 15 vuodeksi, mutta vuonna 2009 löysin sen uudelleen. 

G oli silloin kesällä 2009 myytävänä ja eräs kaverini kysyi, aionko ostaa sen. Sanoin, että en ikinä ostaisi niin vanhaa ponia! Kun näin 21-vuotiaan G:n, sydämessä kuitenkin läikähti ihan samalla tavalla kuin 15 vuotta aiemmin. Olin myyty, mutta niin oli ponikin. 

Uusi omistaja sattui asumaan samoilla suunnilla kuin minä ja toivotti apukädet tervetulleiksi. Niinpä minusta tuli, toista kertaa elämässäni, G:n hoitaja ja liikuttaja. Kun paikkakunnan vaihdos tuli ajankohtaiseksi, aloin ajatella, että haluaisin ottaa ponin mukaani. Ponin omistaja puolestaan oli huomannut, ettei hänellä ollut vanhalle pikkuponille mitään käyttöä. Oli siis vähän win-win-tilanne, että allekirjoitimme kauppakirjan. 

G oli jo 22-vuotias ja pitkän työuran kuluttama, järjellä ajateltuna ei siis yhtään sitä, mitä minä omalta poniltani halusin. Mutta G oli se poniyksilö, jonka sydän halusi. Joten se jäi henkilöhistoriani kirjoihin ensiponina. (Olen kirjoittanut G:stä oman päivityksen.)

G kesällä 2010 toiseksi viimeisen varsansa kanssa. Vielä nousi muorin jalka!

Ensimmäinen oma kasvatti

Oman ponin lisäksi olin aina, tai ainakin vuosia, haaveillut ponikasvattamisesta. 

Ja ihan sieltä teini-iästä asti takaraivossa kyti aina ajatus, että jonakin päivänä teetän varsan nimenomaan G:stä.

Tämmöinen tuli!

Koska G-poni oli ostohetkellä jo 22-vuotias, varsotushaavetta ei voinut lykätä. Muste kauppakirjassa oli ehtinyt vanheta vasta kuukauden, kun ensiponille oli jo seksitreffit tiedossa.

Alun perin suunniteltu isäori ikävä kyllä ehti kuolla vuonna 2009 (sinä vuonna welsh-maailma menetti kaksi hienoa jalostusoria ja minä kaksi hienoa poniystävää). Onneksi olin jo pitkään hoitanut ja ratsastanut maailman kilteintä B-welsh-oria, joka tuntui passelilta paikkaamaan G:n puutteita ja tuomaan varsaan lisää welsh-ilmettä.

Vuosikymmenen ehkä vielä poninomistajaksi tulemistakin suurempi merkkitapaus nähtiin siis vuonna 2011, jolloin minusta tuli ensimmäistä kertaa ponin kasvattaja. Tämä ensikasvatti ei varmaan hirveästi esittelyjä kaipaa!

Ruusan syntymä jäi epäonnisten sattumusten vuoksi valvomatta. Heräsin muistaakseni noin viideltä aamulla, kun tallinpitäjä soitti ja sanoi, että täällä olisi tällainen varsa! Lähdin muuten melko rivakasti ajamaan kohti tallia. Onneksi kaikki oli mennyt hyvin.



Näin jälkikäteen ajateltuna elämä olisi voinut olla aika paljon helpompaa, jos Ruusaa ei olisi tullut. En ehkä enää pysty laskemaan, montako kertaa olen jo tihrustanut sille mielessäni hyvästejä. Mutta tuossa se edelleen rinnalla kulkee, ja muutaman kerran viikossa takamukseni allakin.

Ensimmäisen oman kasvatin kanssa on tullut koettua tällä vuosikymmenellä vaikka mitä ekoja juttuja. Monta asiaa olen oppinut yhdessä ponin kanssa.

Emme ole aina samanmielisiä, mutta pääpiirteittäin olemme vuosien varrella hitsautuneet yhteen. Ajoittaisista erimielisyyksistä huolimatta poni tulee (yleensä) tarhassa luokse ja laittaa pään riimuun, siinä on minusta yksi tärkeimmistä yhteiselon sujuvuuden mittareista.

Ensimmäisen ponin kuolema ja toisen sairastuminen

G oli hirveän rakas, mutta rakkauden hinta on menetyksen tuska. Sen sain kokea vuonna 2012, kun jouduin luopumaan ensimmäisestäni. Vieläkin itkettää, kun ajattelen sitä. Vieläkin välillä ikävöin. (Tästäkin olen kirjoittanut blogiin.)

G:n kohtaloksi koitui selkä, joka tuli piikityksen jälkeen niin kipeäksi, että kaduin lopetuksessa ainoastaan sitä, miten pitkään sen kanssa odotin.

Samoihin aikoihin kävi ilmi myös se, että G:n manttelinperijä ei näkisi enää tervekeuhkoista päivää. 

En muistele vuotta 2012 kovinkaan lämmöllä.

Vuoden vanhana Albert näytti G:ltä niin paljon, että joskus melkein kutsuin sitä emänemänsä nimellä. Nykyään Albert on hevosmaistunut eikä enää ole mummonsa kuva. G:n ilme kuitenkin elää perillisissä.

Toinen oma kasvatti ja ensimmäinen varsomiseen osallistuminen

Pikkuprinssi, 3 päivää


Ikään kuin yhdessä syntymän ihmeessä ei olisi riittävästi yhteen vuosikymmeneen, nyt päättymäisillään olevaan kymmenlukuun on sisältynyt toinenkin omakasvatti. Alberthan syntyi 2017. 

Koko Albertin alullepano, tiineysaika ja varsominen on täällä blogissa raportoituna, joten sitä ei liene tarpeen kovin yksityiskohtaisesti tässä selostaa. Mainitsemisen arvoista on kuitenkin se, että vasta Albertin kanssa olin ensimmäistä kertaa livenä todistamassa varsomista. Hiukan siinä avustinkin, kun varsalla oli niin kiire alkaa hengittää, ettei ehtinyt odottaa rintakehän tulemista kokonaan ulos.

Ruusa syntyi valvomatta, mutta en ollut todellakaan valmis ottamaan tätä riskiä, kun oli sen aika pukata oma lapsi maailmaan. Muistutin haamua, koska valvoin jokaisen yön kahden viikon ajan ennen kuin pikkuprinssi suvaitsi saapua keskuuteemme.

Oli hieno hetki todistaa Albertin ensimmäistä hengenvetoa. Se herkisti siksikin, että vain joitakin viikkoja aiemmin olin ollut läsnä, kun oma isäni veti viimeisensä. Kuolema ja syntymä yhdessä keväässä. Onneksi tässä järjestyksessä, surusta iloon päin.

Yksi ehdottomia suosikkikuviani Albertista, tässä ikää 3 viikkoa.


Albertin alusta on jäänyt mieleen myös se, että Albertin nimihän tuli unesta. Unessa Ruusa synnytti orivarsan, joka oli muuten ihan saman värinen kuin Ruusa, paitsi takajaloissa pienet sukat. Varsa oli väärää sukupuolta, mutta silti aivan ihana, ja sai nimekseen Albert. Siihen asti olin kutsunut tulevaa poniani luovasti Pullaksi (pulla uunissa, juu nou), ja unen jälkeen siitä tuli Pulla-Albert.

Kun Ruusa sitten pukkasi ulos mustan orivarsan, jolla oli samanlainen tähti kuin emällään ja takajaloissa pienet sukat, ja joka väärästä sukupuolestaan huolimatta oli aivan ihana, mikäpä muu sen nimeksi olisi voinut tulla kuin Albert? (Unestakin olen kirjoittanut blogiin enkä olisi sitä ehkä edes muistanut, ellei eräs blogin lukija olisi Albertin syntymän jälkeen huomauttanut asiasta!)

Muistan muuten vieläkin sen hetken, kun Albertin pää tuli ulos ja näin, että se oli musta tähtipää. Olin niin toivonut, että saisin mustan tähtipäisen tamman, sellaisen kuin G oli ollut. Tilauksesta jäi puuttumaan vain se tamma, mutta onhan tuollaisen ruunan kanssa aika lupsakkaa, nyt kun se on alkujärkytyksestään toennut.

Ponihenkistä matkailua

Kun keskituloinen ihminen siirtyy ponielämässään omistavaan luokkaan, seuraa yleensä sellaista, että muuhun ökyilyyn jää vähemmän taloudellista tilaa. Minulle tämä on tarkoittanut vähemmän matkailua kuin nuoruudessa, jolloin ylimääräistä rahaa oli kyllä ihan yhtä vähän, mutta budjettimatkailukestävyyteni oli parempi. (Enemmän aikuisena en ole enää kestänyt nuhjuisia hostellien makuusaleja tai makuupussimajoitusta kaverin lattialla varsinkaan ilman patjaa.)

Kokonaan ilman matkoja en ole kuitenkaan tätäkään vuosikymmentä elänyt, vaan olen jopa toteuttanut pari matkailu-unelmaa.



Yksi unelma on ollut käydä Royal Welsh -näyttelyssä, tai enemmän kai se on tapahtuma. Royal Welshhän on welshinponien ykköstapahtuma, ja osallistuminen sen mukaista. Yhdessä luokassa on yleensä kymmeniä poneja, ja kaikki upeita!

Olen käynyt Royal Welshissä tällä vuosikymmenellä (tai ylipäätään) kahdesti (2013 ja 2014) ja menisin kyllä mieluusti uudelleenkin, jos vain budjetissa olisi jakovaraa. Matkaraportti jälkimmäiseltä reissulta on luettavissa täältä.

Näyttely herättää kuitenkin kaksijakoisia tuntemuksia, sillä samalla kun se on upea tapahtuma upeine poneineen, siinä on pikkuisen koiranäyttelyn varjopuolienkin makua. Perusteluksi kelvannee tämä vuoden 2014 koko näyttelyn voittajacobi:

Hieno pää, ihan hieno etuosa ja takaosa, mutta tuo keskiväli... Kyseessä jalostusori Trevallion Black Harry.


Ilman Royal Welshiäkin Wales on upea matkakohde. Tunnen toki ilmastoahdistusta synneistäni, mutta siitä huolimatta matkailu avartaa ja lisäksi autolla ajaminen kohteessa pitkin poikin on ihan parasta. Walesissahan maisemissa ei ole moittimista!

Vuoristomaisemia olen ihaillut tällä vuosikymmenellä myös Islannissa. Sekin on ollut matkailun ämpärilistallani siitä lähtien, kun nuorena elin hevostelussani joidenkin vuosien mittaisen issikkavaiheen.



Islannissa tuli pyörähdettyä sillä lailla puolihuolimattomasti, että sinne pitäisi kyllä päästä uudemman kerran kunnolla. Ratsastusretkikin oli hienoinen pettymys, joten ehdottomasti olisi syytä uusia kokemus jossain muualla kuin Íshestar-nimisessä firmassa. Lottovoittoa odotellessa!

Ratsastustuntien aloittaminen uudelleen (ja lopettaminen sekä toivottavasti taas aloittaminen)

Tästä lähdettiin. Kuva Reetta Järvenpää.

Kun on vuosikymmenen ratsastanut vailla valvovaa silmää, ihminen kehittää aika karmeita virheitä. Joten kun ratsastuskuvat alkoivat olla yllä näkyvän kaltaisia ja ensikasvatin ratsukoulutuskin lähestyi, ponitäti aktivoitui hakemaan ammattiapua.

Monta vuotta siihen meni, mutta lopulta istunta suoristui ja rentoutui huimasti. Muutenkin tapahtui kehitystä.

Tähän päästiin ja ehkä vähän tästä vielä eteenkinpäin. Valitettavasti tässä ratsuna toimivaa hienon hienoa Jarco-pappaa ei enää ole. (Sillä oli aina kieli vähän ulkona, siksi sen suu näyttää olevan tässä auki.)

Valitettavasti sitten kävi niin, että ensin en voinut käydä tunneilla, koska Ruusalla oli tauti, sitten en uskaltanut mennä, etten tuo tiineelle toista tautia, ja lopulta ei ollut enää varaa tai aikaa. Eli nyt on taas vääjäämättä vajuttu kohti karmeutta. 

Aion kuitenkin tänä syksynä katkaista pahan kierteen ja käyttää työnantajani suomat liikuntasetelit asianmukaisesti. Lähestyyhän tässä seuraavan kasvatin ratsastusikäkin.

Ensimmäinen tunti on jo varattu, Ruusan kanssa, ja se koittaa maanantaina.

Poniblogin perustaminen

Ruusa-poni oli kääntynyt 2-vuotiaaksi, kun muutin mieleni blogiskenestä ja annoin sen imaista itseni mukaansa. 

Tämä blogihan näki siis päivänvalon vuonna 2013 ja vaikka päivitystahti on vuosi vuodelta hiipunut, keskimäärin melkeinpä kerran viikossa on jotain julkaistunut. Ja luulenpa, että tänä vuonna kehityksen suunta kääntyy, sillä viime vuoden postausmäärästä puuttuu tämän tekstin jälkeen enää viisi ja tätä vuottahan on edelleen se 2,5 kuukautta jäljellä.

JA lisäksi tämä postaus on Bloggerin mukaan blogin 600. julkaistu teksti. Miten sattuikin!

Blogista on ollut paljon iloa: on kiva jälkeenpäin palata merkkipaaluihin ja käytyjen kurssien antiin. Lisäksi olen saanut tätä kautta hirveästi vertaistukea (joskus toki olen joutunut myös ilkeilijöiden maalitauluksi, mutta vähemmän), tutustunut moniin mukaviin ihmisiin ja viime aikoina jopa saanut ponitapahtumiin apukäsiä.

Saamapuolella ollaan!

Niin ja tässä tänä vuonnahan tämä sometus on vielä yltynyt sinne Instagraminkin puolelle.


~~~~~~~~~~~~~~

Ehtiihän sitä tapahtua, kymmenessä vuodessa. Tässä vain mieleen päällimmäiseksi pullahtaneet!

Tällä vuosikymmenellä toteutui elämäni suurin haave, oma poni. Alkavalle vuosikymmenelle esitänkin toiveen, että myös seuraavaksi suurin toive toteutuisi eli pääsisin viimeinkin talonomistajaksi ja tallinpitäjäksi omille poneilleni. Mielellään ennen kuin itse täytän seuraavia pyöreitä.

Ensi vuonna on koittaa muuten sellainen merkkihetki, että meikäläisen hevosharrastusta tulee täyteen 30 vuotta. Miettikää! Se on melkein kolme neljäsosaa elämästäni, näin lyhyellä matikalla laskettuna. Se tarkoittaa myös, että kun moni muu hevosbloggaaja vasta päästi ensimmäisen parkaisunsa synnytyslaitoksella, minä olin tutustunut hevosiin jo vuosia. 

Harmi, ettei tämä juurikaan näy esim. ratsastustaidossa ja tuskinpa tähän tulevallakaan vuosikymmenellä tulee kovin suurta muutosta. Olen jo hyväksynyt asian. Melkein.

P.S. Edellinen teksti satulan etsimisen vaikeudesta on kerännyt aivan mielettömän määrän kommentteja ja vinkkejä! Kiitos jokaisesta, niistä on ollut apua kun olen miettinyt, mitä seuraavaksi. Ja henk.koht. Facebookissakin on tullut monta vinkkiä. Palaan satula-asiaan, kunhan saan aiheesta jotain uutta kerrottavaa.