Murtuma, joka ei ollutkaan murtuma, ja mitä näitä nyt on

Terveisiä pitkästä aikaa täältä sairastuvalta, joka on sitten viime kirjoittaman siirtynyt. Ponnyt muuttivat lokakuun alussa siis uuteen paikkaan, ja sehän oli taas omiaan suistamaan asiat raiteiltaan. Tällä hetkellä poniterveydellinen balanssi on kuitenkin jo melko siedettävässä asennossa. 

Olen ollut erittäin tyytyväinen relokaatioon. Tallimatkakin lyheni noin 6 tai 8 kilometriä suuntaansa, mikä tarkoittaa päivässä 10 – 15:tä minuuttia vähemmän autossa istumista - ja näillä polttoaineen hinnoilla ero tuntuu myös kukkarossa. Nykyiselläänkin matkaa on silti omaan makuuni, budjettiini ja blogin aktiivipäivittämiseen noin 30 kilometriä liikaa. Vaan minkäs teet!

Tammikuussa 2022. Kuva: Leena Kahisaari

No, takaisin poniterveydellisiin seikkoihin, sehän porukkaa kiinnostelee, etenkin Instagramittomia, joille otsikko tullee uutena tietona. Molempien ponien kuulumisissa on paljon päivitettävää, mutta keskitytään tässä tekstissä nuorisojaostoon.

Alberthan tosiaan tuossa (viime vuoden) keväällä ja kesällä oli noin puoli vuotta saikulla, mistä 4 kuukautta ihan sairastarhassa, koska lähiklinikan (Hippomedi) mukaan sillä oli 1 - 2 takajalassa kavioluun ulkohaaran murtuma. 

Kesken saikkuilun tallille iski ikävä virus, joka aiheutti pitkäaikaista köhäämistä ilman kuumetta. Kaikki muut paranivat siitä, kun alkoivat taas kuntoilla, mutta Albert oli liikuntakiellossa, joten muiden parantuessa Albertin köhä vain paheni ja lopulta se yski niin sanotusti keuhkojaan pihalle.

No, lähiklinikalla todettiin bakteeritulehdus ja myös astmaattista tulehdusta. Albert sai ensin antibioottia ja sitten kortisonia. Ensin tauti tuntui menevän paremmaksi, mutta pian yskä paheni ja paksua keltaista räkää suunnilleen suihkusi sieraimista - tämä ei ole edes liioittelua.

Tämänkin kuvasi Leena Kahisaari

Erinäisistä syistä en enää halunnut rampata lähiklinikalla, vaan päädyin tuttuun ja turvalliseen. Tulipa motivaatio opettaa Albert matkustamaan yksin trailerissa, kun roudasin sen omalla kalustollani ja ajokortillani Viikkiin.

Viikissä selvisi, että ponilla oli ällöttävää räkää joka rööri täynnä. Myös vähän epätavallisempi paikka, nimittäin ilmapussi. Ilmapussiräkähän on aina hälytysmerkki, koska näin oireilee esimerkiksi sellainen sairaus kuin pääntauti. 

No, Albertilla ei pääntautia sentään ollut, mutta sille ei olisi saanut määrätä kortisonia. Albert sai lisää sulfaa, ilmapussit huuhdeltiin ja niihin laitettiin penisilliinigeeliä. Limanäytteet kertoivat, että Albertilla oli paitsi bakteeritulehdus, myös astma. Myös henkitorvi on hieman normaalia lituskaisempi.

Olisi ollut liikaa vaadittu, että tauti olisi jättänyt Albertin ilmapussit rauhaan yhdellä Viikin-reissulla. Tarkalleen ottaen kaupunkiretkiä vaadittiin kolme ja toisella kerralla selvisi, että Albertin ilmapusseihin pesiytynyt streptokokki oli osittain resistentti sulfalle - kuinkas muutenkaan. 

Jos ilmapusseihin asennettu penisilliinigeeli ei olisi tehonnut, Albert olisi joutunut piikitettävälle penisilliinikuurille - koska puhutaan melkoisen piikkikammoisesta ponista, tämä olisi tarkoittanut kanylointia ja pitempää klinikkavierailua. 

Albertia jännittää tällä hetkellä aika paljon olla kaukana kavereista, kuten tässä.
Se näyttää tässä myös jotenkin pieneltä, on oikeasti jonkun sentin yli 150 cm.
Kuva Leena Kahisaari

Sen verran oli tuuria matkassa, että streptokokki alistui paikallishoidolla. Vaikka Albertilla todettiin äitinsä tapaan astma, tätä ei toistaiseksi ole hoidettu mitenkään. Albertillahan on ollut koko ikänsä hengitystieoireilua, mutta tavanomaista herkempi ja pitkäkestoisempi hengästyminen ei ole sen menoa hidastanut. Eli seuraamme enemmänkin jaksamista kuin puuskuttelua. 

Ja nyt päästään viimein otsikon aiheeseen: koska murtumakontrollin aika läheni, päätin lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja läpivalaisuttaa ponin takakaviot samalla kerralla kun Albertin ilmapusseja hoidettiin.

Viikissäpä eläinlääkärit ja paikalla ollut kengittäjäguru eivät nähneetkään kavioluussa merkkejä murtumasta. Heidän mukaansa kyse oli luutumiskeskuksesta, siis aivan normaalista rakenteesta. 

Uusi diagnoosi oli omiaan panemaan ponitädin pasmat sekaisin. Kumpaa klinikkaa uskoa? Päätin ratkaista asian kolmannella mielipiteellä eli lähetin kuvat lausuttavaksi myös Teivon klinikalle. Sielläkään ei nähty murtumaa. Eipä siis ihme, että paranemista ei ottanut tapahtuakseen. 

Toisin sanoen käytin tuhansia euroja eläinlääkärinkäynteihin ja sairaskengitykseen sekä seisotin 4-vuotiasta ponia kuukausia sairastarhassa virhediagnoosin vuoksi. Samaan aikaan todellinen syy ontumalle oli vielä löytymättä.

Näin kirmaili Albert, kun sen elintila laajeni neljän kuukauden sairastarhailun jälkeen.

Joten kun lomani koitti elokuussa, suuntasimme jälleen uudelle klinikalle, tällä kertaa ihan maakunnan sisällä. 

Pitkään pikkumustan liinassa hölköttelyä sihdattuaan eläinlääkäritiimi tuli siihen tulokseen, että poni ei onnu takajalkaa, kuten edellisellä klinikalla oli tulkittu, vaan ongelma on edessä, tarkemmin sanottuna oikeassa etusessa. Kun jalka puudutettiin vuohisesta alaspäin, ontuma väheni. Niinpä tutkimukset keskitettiin oikean etusen alaosaan. 

Olisin tykännyt siitä murtumadiagnoosista enemmän kuin siitä, jota Albertille tällä reissulla tarjottiin. Vikaa löytyi sädeluusta, eikä ihan vähän. Suora lainaus eläinlääkärin harvasanaisesta diagnoosista: ”sädeluussa ikäisekseen kohtal. paljon muutoksia (skleroosia,useita laajentuneita verisuonikanavia), suoraan edestä otetussa myös 2 laajempaa cystamaista rakennetta”

Näin suuret muutokset nuorella hevosella eivät herättäneet tohtorismiehessä kovinkaan suuria odotuksia tulevaisuuden suhteen. 

Kuten blogin pitkäaikaisimmat lukijat ehkä ovat huomanneetkin, en ole kauhean hyvä luovuttamaan ponien kanssa. Albert on nuori ja ennen kaikkea rakas, joten sille ei heti annettu nallia otsaan vaan päätin tehdä kaiken, mitä suinkin voidaan. 

Se kaikki mitä voidaan käsitti heti klinikalla pari piikitystä. Syystä, joka minulle jäi epäselväksi, ponin kavioniveleen tuikattiin kortisonia (kavionivelessä ei paperien mukaan huomattu vikaa) ja lisäksi se sai enempi sädeluuongelmiin tarkoitettua Osphos-lääkettä.

Kun eläinlääkärin määräämä sairausloma oli lusittu, huutelin silloista tallikaveriani, hevosfysioterapeuttia, apuun. Hän oli sitä ennen nähnyt Albertin leiskauttelevan vain sellaista hullua päässä -tyyppistä ravia tarhassa (ks. ravikuva ylempänä), joten Albertin kökkö liikehdintä narun päässä tuli hänelle vähän puun takaa. Hän ihmetteli Albertin takaosan kummaa liikkumista, kuin ponilla olisi minihame päällä (jos onnistuin upotuksessa, video löytyy alla olevasta upotuksesta klikkaamalla nuolta oikealle). 

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Minna (@40_with_ponies) jakama julkaisu

Lääkkeeksi fyssarimme määräsi puomiharjoituksia, peruutuksia (niitäkin myös puomien yli, koska kuulemma peruutuksessa ei kuulu laahata jalkoja), porkkanavenytyksiä ja metsässä rämpimistä. Tarkoituksena on saada ponin takaosa toimimaan ja kehonhallinta sellaiselle tolalle, että kipeälle jalalle tulisi mahdollisimman vähän rasitusta.

Nyt olemme sitten muutaman kuukauden jumpanneet ja tuloksia on tullut jopa enemmän kuin uskalsin ennakkoon toivoa! Ensin alkoi parantua takaosan liike - mikä alkuun johti siihen, että etujalan ontuma vain erottui kirkkaammin. 

Siinä vaiheessa kun poni ontui etujalkaa enää vain sisäjalkana ympyrällä, nykyinen tallinpitäjämme alkoi ehdotella ponin ratsuttamista. Fysioterapeutti oli samalla linjalla: ratsain poni olisi helpompi opettaa siirtämään painoaan pois vikapaikasta ja ontuma saattaisi kadota kokonaan. 

En tästäkään vielä uskonut, vaan kun tuli raspauksen aika, kysyin samalla eläinlääkärin mielipidettä liikkumisesta. Tässä vaiheessa etujalan ontuma oli loiventunut enää satunnaiseksi lyhyemmäksi askeleeksi ja eläinlääkärikin näytti vihreää valoa. 

Syksyllä uudessa kodissa. Albert on kotiutunut hienosti ja saanut kahdesta alkuperäisasukkiruunasta itselleen hyvät kaverit. Se on sosiaalisesti erittäin lahjakas kaveri.

Tällä hetkellä tilanne on se, että Albert ei onnu. Ja toinen tilanne on se, että Albertin ratsueskari on - viimein - aloitettu! 

Jos ratsutus olisi ajoittunut alun perin suunnittelemaani ajankohtaan eli aika tarkkaan vuoden taakse, olisin kuljettanut sen ratsutukseen Juupajoelle. 

Muun muassa edellä selostetut tapahtumat ovat kuitenkin johtaneet siihen, että olenkin nyt keikkunut selässä itse. 

Vaikka Albert ei nyt onnu, ei ole mitään takeita siitä, että se kestää jonkinlaista käyttöä. Tämä johti samaan johtopäätökseen kuin emänsä terveystilanne aikoinaan: yhtä hyvin voin sitten hoitaa ratsutuksen niin, että samalla rahalla saan myös itselleni oppia. Tähän on nykyisessä tallipaikassa tarjolla riittävä ammattiapu ja tuki tallinpitäjän muodossa. 

Tätä kirjoittaessa olen "ratsastanut" Albertilla pari kertaa - ilman satulaa, koska satulaa ei vielä ole eikä joku ole totuttanut Albertia liikkumaan satulan kanssa. Albertia vielä aika paljon jännittää, mutta se on suhtautunut uuteen tehtäväänsä periaatteessa neutraalisti. Toistaiseksi Albert ei varusteiden riisumisen jälkeen ole juossut kavereiden luo tai heinille, vaan on jäänyt kyselemään, vieläkö ihmisillä olisi tarjota joku tapa tienata vähän porkkanaa.

Aiemmin minua on kovasti jännittänyt ajatus Albertin sisäänratsastuksesta ja ylipäätään ratsastamisesta, mutta jostain syystä nyt olen saanut sellaisen tunteen, että Albertista tulee vielä hyvä ratsu. Sen selässä on tuntunut turvalliselta istua jopa tällä lailla inkkarina. 

Ehkä se vielä tästä! Ja jos ei niin pidetään hauskaa siihen asti.

P.S. Toki Albertilla on tässä ollut kaikenlaista pienempääkin. Se on 1,5 kuukauden aikana muun muassa saanut kahdesti vasemman etupolvensa turvoksiin (oletettavasti potku tai muu osunut) ja kerran syvähkön haavan oikean etusen olkavarteen - koska en ollut ehtinyt poistella loimea hetkeen eikä Albert paljon vaivoistaan juttele niin huomasin haavan vasta, kun se jo mäti. Ihmeen hienosti poni kuitenkin antoi hoitaa haavaa. Siis sen jälkeen kun eläinlääkäri oli apuaineineen käynyt tekemässä pohjat. Sitä ennen Albert yritti yhtä aikaa purra ja potkia, kun haavaan katsoikin, mutta eläinlääkärin käynnin jälkeen sai jopa työntää ruiskun haavataskun sisään eikä Albertia haitannut yhtään. Tällä tahdilla ei tarvitse kyllä yhtään pelätä, että terveydenhuollolliset toimet pääsisivät tässä ponitaloudessa kesken loppumaan.

 Muokattu 16.3.2022: Lisätty murtumadiagnoosin tehneen klinikan nimi. 

 

Ruusan karkauspäivät ja perinteinen loman avaus seitinohuilla (ponin)

Niin se loma vierähtää nopeasti, viimeinen viikko alkoi tänään! 

Loman alkupuolihan kului aika perinteisissä merkeissä eli heti alkajaisiksi näppäilin puhelimeen eläinlääkärin numeroa. Koska suurin osa alueen eläinlääkäreistä on heinäkuussa lomalla, soittelin sille klinikalle, joka oli auki. 

Syy puhelulle oli se, että Ruusa-ponilla on ollut eläinlääkärinsä kanssa eri mielipide aiheesta tässä kuntoutusvaiheessa sallitut askellajit (käynti).

Lammella kasuaalisti tavanomaiseen talliasuun pukeutuneena. Kuva: Leena Kahisaari

Virallista loman alkua edeltäneenä sunnuntaina kävi nimittäin niin, että menin ihan vain nopeasti laittamaan vesiletkua Ruusan juomakuppiin. En kiinnittänyt hirveästi huomiota siihen, menikö ovi kunnolla kiinni, olinhan ihan vain nopeasti käymässä muutaman metrin päässä, Ruusa söi puuroja ja se ei ole ennenkään lähtenyt, vaikka ovi olisi ammollaan.

"Eihän se ennenkään" on usein katastrofin resepti, niin nytkin. Ei poni ennen ole lähtenyt, mutta nyt läksi. 

Siellä se jännevammatoipilas sitten kirmaili pihassa ilman rihman kiertämää ja esitti koko repertuaarinsa - kaikkea muuta kuin sitä käyntiä. Näimme muun muassa liitoravia, kiitolaukkaa ja pukkilaukkaa, tiukoilla kurveilla ryyditettynä. 

Näiden esitysten välillä kaviokuumetaustainen elikko nautti niin paljon tuoretta ruohoa kuin suinkin ehti ennen seuraavaa spurttia. Eikä muuten ollut missään aikeissa antaa kiinni. Kiinnijäämishaluttomuuteen toki saattoi vaikuttaa oma mielentilani ja käytökseni, jotka eivät kaikilta osin olleet mallikelpoisia. Tai no, miltään osin. 

Toisella lammella. Kuva: Leena Kahisaari

Menoa ja meininkiä jatkui pihamaalla ja pikkutiellä ehkä puoli tuntia, kunnes tallikaverit saivat ohjattua ponin vanhalle kentälle. Vielä sieltäkään en saanut sitä kiinni noin puoleen tuntiin, vaikka pidin välissä tauon omien jokseenkin ylikuumentuneiden hermojeni viilentämiseksi. 

Seikkailun jälkeen vammainen polvi oli selvästi turvonnut. Kylmäsin jalan, vaikka oikeasti teki mieli ampua koko elikko. 

En kuitenkaan ampunut vaan, kuten tekstin alusta voi lukea, varasin ponille ajan klinikalle. Halusin tietää, miten silpuksi oli jo valmiiksi harvakaikuinen patellaligamentti mennyt. Tätä tietoa odotellessa sain ohjeeksi kylmätä polvea ja pitää poni levossa. Korkeintaan 10 - 15 minuuttia kävelytystä päivässä. Sillä lailla meni ensimmäinen lomaviikko. 

Kuva: Leena Kahisaari

Totuuden hetki koitti vielä samalla viikolla eli viikko sitten perjantaina, kun Ruusa otti nk. seitinohuet lähimmällä klinikalla.

Hämmästyttävää kyllä, vapausseikkailu ei ollut repinyt ligamenttia silpuksi, vaan diagnoosi oli kutakuinkin sama kuin paria viikkoa aiemmin. Tosin nyt ilmeni, että vaurio on aiemmin tietämääni laajempi: harvakaikuisuutta on kahdessa eri patellasiteessä. Ei ilmennyt, oliko toisessa ligamentissa ollut vaurio tämän koko ajan vai oliko se uusi.  

Niin tai näin, harvakaikuisuus ei tämänkään eläinlääkärin mukaan ollut niin pahaa, ettemmekö voisi palata kuntoutusohjelman pariin. 

Kuva: Leena Kahisaari

Kuntoutus alkoi uudelleen heti klinikkareissua seuraavana päivänä, jolloin suuntasimme kahdestaan lammelle. 

Poni kahlaili upeasti, vaikka itse kirjaimellisesti keikuin selässä ilman satulaa (pitkälti harjoitellakseni tämän postauksen kuviin johtanutta sessiota varten). Selässä oli aika paljon kiikkerämpää kuin muistin edelliseltä ilman satulaa -ratsastuskerralta viiden vuoden takaa! Ponin ei olisi tarvinnut tehdä kummoistakaan peliliikettä, ja olisin läiskähtänyt perunasäkkinä veteen. Ruusalle pisteet kärsivällisyydestä. 

Kotimatkalla sitten koeteltiinkin kärsivällisyyttä taas kädellisen päässä. Kahlailun kastelema Ruusa oli pian lammelta lähdön jälkeen köllöllään maassa. Piehtaroituaan sen ei tarvinnut kuin ravistaa päätä ja vähän vetäistä - ja tadaa, pitelemieni ohjien toisessa päässä ei enää ollutkaan kuin suitset. 

Lammen vieressä. Kuva: Leena Kahisaari

Vapauden koitettua poni jaksoi hetken keskittyä ruohoon ja karkuun kävelyyn, mutta aika pian se rynnisti laukalla ohitseni ja suuntasi kohti tallia. Matkalla vetäisi komean kunniakierroksen kaurapellossa.

Sain kävelymatkalla tallinpitäjän kiinni puhelimitse ja paikalle ehtiessäni Ruusa oli jo vangittu tarhaan. Tällä kertaa se antoi jopa heti kiinni. Jotain oli ponitäti edellisestä selkkauksesta oppinut ja hermojen jäähdytysjärjestelmä tällä kertaa toiminut. 

Se täytyy kyllä muistaa kuntoutuksen jälkeiseen liikutukseen, että ponilla on yllättävän hyvä kunto. Noin 1,5 kilometrin laukkapätkä sai sen palkeet toki käymään, mutta hengitys tokeentui ihan kohtuullisessa ajassa. 

 

Kuva: Leena Kahisaari

Karkauspäivä kakkosen jälkeen en tilannut uutta ultraa. Jos jalka on tällä kertaa ottanut itseensä, sitten on. Tosin on mahdollista, että eräs eläinlääkäri jossain vaiheessa tulee harjoittelemaan jänneultrausta Ruusalla.

Maallikkomutulla tilanne vaikuttaa ihan hyvältä, sillä seikkailunsa jälkeen poni on tuntunut tyytyväisemmältä ja se on kävellyt huomattavasti paremmin kuin aiemmin. Ehkä Ruusa tarvitsi tätä, henkisesti ja fyysisesti.

En silti ajatellut ottaa enää yhtään mitään riskejä. Muistan taas letittää suitsien niskahihnan harjan sisään - jopa ohjasajossa, vaikka poni ei siinä ole koskaan saanut suitsia päästään - enkä jätä pihaton ovea hetkeksikään lukitsematta. Se, että aiemmin välillä näistä lipesin, oli tietysti silkkaa tyhmyyttä. 

Katsotaan, löytääkö poni vielä lisää aukkoja turvajärjestelmästäni.

P.S. Lampikuvat on otettu eilen, kun Kani kävi taas vierailulla. Valo oli vähän hankala, mutta ihania kuvamuistoja tuli!

Klinikkareissulta hyviä ja huonoja uutisia

Kuten joissakin aiemmissa teksteissä olen sivumennen maininnut, Ruusa-ponin astmaoireilu on ollut tänä syksynä kovin sitkeää eikä ole vastannut lääkkeisiin ainakaan positiivisesti. Niinpä pikku karvamonsteri kävi keskiviikkona kaupungissa vetämässä aamukännit. 

Kävi muuten harvinaisen sutjakkaasti tämä klinikkavierailu, reilussa tunnissa oli kaikki tehty ja poni pakattu paluumatkalle. Tämä ei kokemukseni mukaan ole Viikissä pääsääntö, johtuen varmaan Yliopistollisen hevossairaalan isosta päivystysvastuusta.

Tähystyksessä ei havaittu mitään kovin suuria huolenaiheita, mutta kylläkin pientä limanmuodostusta. Vähäinen lima oli koostumukseltaan sitkeää, joten poni voisi eläinlääkärin mukaan hyötyä limaa notkistavista tropeista. Ne ovatkin lähes ainoat lääkkeet, joita ei tällä kierroksella vielä ole kokeiltu. Lisäksi kokeilematta on vielä suun kautta otettava kortisoni. 

Viime viikolla, jolloin olin iltavuorossa (urani toistaiseksi viimeinen iltavuoroviikko, niisk), oli yhtenä aamuna hieno sumu. Ruusan perusilme on nykyään laumassa usein tuo. Onko lauma sille huono? Onko se kipeä?

Klinikallehan lähdettiin näytteiden takia, ja ensiluokkaisia näytteitä saatiinkin. Niiden uutisanti oli sellainen kuin otsikossa on kuvattu. 

Hyvä uutinen on se, että ponin keuhkoissa ei yleisimmin astmaoireita aiheuttavia soluja, neutrofiilejä, ole yhtään enempää kuin keuhkoterveilläkään hevosilla. Ei ole odotettavissa, että Ruusalle puhkeaisi lähiaikoina puhkuri. 

Huono uutinen on, että raja-arvot ylittyivät mast-solujen sarakkeessa. Aikaisempien klinikkakäyntien annista muistan, että mast-solujen yhteys astmaoireiluun on jossain määrin epäselvä, mutta nyt eläinlääkäri epäili niitä Ruusan oireiden aiheuttajiksi.

Huonoksi tämän uutisen tekee erityisesti se, että mast-soluihin tepsivää hoitoa ei kuulemma nykyeläinlääketiede tunne. Eläinlääkärin mielestä on ihan turhaa antaa edes avaavaa lääkettä, koska  poni ilmeisesti ei kärsi keuhkoputkien supistumisesta kuten useimmat astmaatikot.

Että olipa hyvä, että säästin rahaa olemalla ensin viemättä klinikalle. Ihan niinkin paljon "säästin" kuin pari satasta laitoin turhiin lääkkeisiin.

Kuulemma 95 prosenttia hevosten astmasta aiheuttavat neutrofiilit, joita voi tehokkaasti nitistää kortisonilla. Onko mikään yllätys, että minun ponini kuuluu siihen viiteen prosenttiin, jolle ei ole tarjolla mitään lääkehoitoa.

Klinkkareissun ajan Ruusa puuskutti levossakin. Tämä alkoi jo trailerissa ja loppui kotona. Liekö lämpö vai stressi syynä siihen vai kenties molemmat.

Ainoa hoitokeino on olosuhteiden muokkaus optimaaliseksi. Tämä tarkoittaa käytännössä pihattoelämää, pölytöntä säilöheinää, mahdollisimman pölyttömiä kuivikkeita, heinien antamista maan tasalta jne.

Miten nämä asiat kuulostavat jotenkin tutulta? Ehkä siksi, että kaikki nämä on jo yritetty optimoida nykyisessä tallipaikassa.

Nähdäkseni ainoa keino vähentää heinäpölyä olisi ruveta kastelemaan/höyryttämään esikuivattu heinä tai hankkia märkää säilörehua. Kastelua ja höyryttämistä olen jo joskus aiemmin kokeillut, mutta en ole havainnut kummastakaan suuremmin vaikutusta, paitsi oman työmäärän merkittävän lisääntymisen - tosin tee-se-itse-höyrytin ei ihan toiminut. Märässä säilössä on sitten omat hankaluutensa.

Kuivikkeista meillä on jo käytössä parhaaksi toteamani eli turve. Sen voisi ehkä vaihtaa pussitavaraan, ettei tulisi sateessa kastuessa mitään homeitiöitä, tai sitten turve pitäisi kastella, ettei yhtään pölyäisi.

Nuo ovat ainoat asiat, jotka keksin Ruusan elämän muuttamiseksi vähemmän altistavaksi.

Lisää sumukuvia, yhdessä kuvassa koko lauma. Jostain syystä Ruusa on ollut päähenkilönä aika harvassa kuvassa viime aikoina. Olisi varmaan syytä tsempata.

Jos oireilu äityy oikein pahaksi, voidaan vielä kokeilla yleiskortisonia eli sitä suun kautta annettavaa. Tätä eläinlääkäri ei ääneen sanonut, mutta se oli helposti pääteltävissä: jos yleiskortisonikaan ei pahassa tilanteessa auta, ainoa hoito on eutanasia. 

Vielä ei olla tuossa pisteessä, mutta asiain tila on ihmisen terveellistä tiedostaa. Että tämän tien on mahdollista tulla loppuun kuljetuksi lähitulevaisuudessakin. Ennen sitä aion toki tehdä aivan kaiken mitä voin, että loppu ei ihan vielä häämöttäisi. Jos se ei riitä niin sitten ei riitä mikään mahti tässä maailmassa.

Tähän asti oireilu on onneksi ollut sen verran lievää, että eläinlääkäri ei ollut Ruusasta hurjan huolissaan. Hänen mukaansa ponia voi liikuttaa sen jaksamisen mukaan. Hän arveli, että astma elää omaa elämäänsä ja tilanne saattaa hyvinkin korjaantua ajan sekä säämuutosten kanssa itsekseen.

Joka tapauksessa näyttäisi, että toivoa säätilan mukana paranevasta hengitystilanteesta olisi. Kun viikonlopun kuivassa pikkupakkasessa pääsin ratsaille niin poni pötki menemään ihan kivasti. Lauantaina, kun maa ei vielä ollut kivikova, pääsin jopa sitä hiukan ratsastamaankin sekä ravissa että laukassa.

Hengitys on edelleen raskaanpuoleista, mutta Ruusa ei viikonlopun jumpissa hengästynyt niin voimakkaasti kuin vielä aiemmin ja se palautui hyvin. Ehkä emme vielä ala kaivaa kuoppaa, ja sellainen vaatisikin tällä hetkellä aika järeää kaivukalustoa.

Kaikkein kurjintahan tässä tilanteessa on se, että samoja mast-soluja on löydetty myös Albertin keuhkoista. Olen ollut Albertin palautumisesta huolissani ihan pikkuvarsasta asti ja siksi sen keuhkoista otettiin näytteet vuosi sitten. Silloinen hoitava eläinlääkäri ei uskonut mast-solujen aiheuttavan mitään. Nykytietämykseni valossa epäilen kuitenkin, että ne vaikeuttavat Albertinkin palautumista. (Sen oireethan ovat sentasoisia, että niihin eivät muut ihmiset kiinnitä mitään huomiota.)

Kaiken tämän vuoksi mietin, että Ruusan sairastuminen ei johdukaan ainakaan pelkästään varsana sairastetusta keuhkotaudista, väärästä tallivalinnasta ja muista sen hoidossa tekemistäni virheistä. Voi olla, että se johtuu jopa etupäässä huonosta tuurista geenilotossa.

Tämä tietenkin tarkoittaa sitä, että lisää Ruusan lapsia ei tähän maailmaan tule. Ikävää sikäli, että tähän asti ainoa oikeasti toimiva lääke sen oireiluun ovat ilmeisesti olleet tiineyshormonit. Kerta-annos näyttäisi kantavan sellaiset kolme vuotta.

Tämän jo maailmassa olevan jälkeläisen kohtalon näyttää sama kuin emänkin eli aika. Enkä minä osaa Albertin hommaamista katuakaan. Ihan hyvä elämä sillä on ollut ja omasta mielestäänhän se on aivan terve ja iloinen poika. 

Liikuntakokeiluja ja hämmentävä klinikkareissu

Onko blogitähtemme monttukamaa vai onko sillä vielä toivoa? Tämähän tässä on ollut päivän kysymys jo aika monta päivää.

Ruusa-ponin vointi ei ole tarjonnut kysymykseen suoraa vastausta. Välillä ns. kulkee ja välillä sitten taas ei. Ja silloin kun kulkee, se vetelee nurmella sellaista ravia, että melkein kuin katselisi Ruusaa e.n.o. (ennen nivelongelmaa).

Ohjattuakin liikuntaa olen tarjoillut ponille suhteellisen säännöllisesti sillä ajatuksella, että liike on nivelongelmissa lääke. Kuntoilu on tapahtunut yksinomaan pellolla, koska joustava pohja. Poni on tepastellut menemään enimmäkseen ns. omalla moottorilla ja suorittanut toivotut liikkeet auliisti.

Pääosin jumppatuokiot ovat koostuneet kävelystä pitkien ohjien päässä. Myös ravia ja pari kertaa laukkaakin on otettu, mutta vähintäänkin maltillisesti eli vain pienissä pätkissä.

Koska Ruusan liikkuminen oli ollut mielestäni ihan oukkidoukki, päätin menneellä viikolla kokeilla nostaa rasitusastetta - tarkalleen ottaen ponitädin elopainon verran. 

Ponista olisi voinut tulla aika kiva ratsu. Mutta kuskin istunta olisi näköjään taas aika kiireellisen ammattiavun tarpeessa. Jos kuvaaja ei olisi huutanut, että katse eteen, tämä hirvitys olisi kruunattu ponin niskaan tuijottelulla.

Ratsastushommiin päädyin epäkurantin ponin kanssa muutamastakin syystä.

Ensinnäkin halusin nähdä, kestääkö ponin jalkatilanne ratsastusta edes lyhyissä pätkissä (olen ollut selässä noin 10 minuuttia kerrallaan). Toisekseen arvelin, että ontumatutkimuksesta saadaan enemmän irti, jos ponia ei ole sen alla säästelty. Kolmannekseen ihan vaan itsekkäästi halusin vielä istua ponini selässä.

Saa kivittää, jos on varma, ettei ikinä koskaan milloinkaan syyllistyisi samaan.

Ensimmäisellä ratsastuskerralla (tiistaina) poni tuntui sen verran ruutitynnyriltä, että oli pakko palauttaa omat jalat maan pinnalle ja juoksuttaa ensin pahimmat energiat ponista pois. Komeaa ravia siinäkin veteli pitkin pellon pintaa.

Torstain uusinnassa poni oli maastakäsin haluttoman oloinen, joten ajattelin ensin, etten mene selkään ollenkaan.

Tämä olisi kiva kuva, jos en vetäisi sisäohjasta. 

Koska kuitenkin myös kuvaaja oli pellon reunaan poikkeuksellisesti saapunut, päätin istua karvasatulaan sen verran, että voisimme poseerata ratsukkona vaikka ihan vaan paikoillaan seisten.

Vaan kun selässä istuen kävelytin ponia sopivaan kuvauspaikkaan, se alkoikin tarjoilla ravia ja jopa laukkaa, eikä mitään huonoa edes. (Kaikki nämä ratsastuskuvat ovat torstailta.)

Itse koulutetun ponin selässä hyvät pätkät maistuvat makeimmilta, mutta samalla niissä on katkera sivumaku. Tajuaa, mitä olisi voinut olla, mutta ei ole. Ruusa olisi voinut olla aika hieno ratsu, jos olisi saanut olla terve.

Poni halusi laukata. En oikein tiennyt, pitäisikö vain nauttia kyydistä vai käskeä lopettamaan.

Pidän hyvinkin mahdollisena, että näissä kuvissa näkyy viimeinen Ruusa-ratsastukseni. Seuraavana päivänä kaduin ratsastusta, koskapa ponin liikkuminen oli klinikalla huonoa.

Ortopedin mielestä askel eteni maneesin kuitupohjalla suhteellisen normaalisti (ponitädin mielestä ei ollut aivan priima siinäkään), mutta kovalla pohjalla meno näytti kaikkien läsnäolijoiden mielestä jokseenkin hirveältä.

Kuski yrittää suoristaa itseään ja muistuttaa ratsastajaa ennen istuntaremonttia. Ja ponikin on pullauttanut alakaulan esiin.

Ennen röntgensäteilytystä keskustelimme tilanteesta. Eläinlääkäri oli valmis yhtymään ponitädin ilmoille heittämään ajatukseen, että tässä saattaisi nyt olla se viimeinen korsi, joka ennenaikaisesti katkaisee Ruusa-ponin elämän.

Kuvauksen jälkeen eläinlääkärikin oli kuitenkin ihmeissään.

Oikea kavio (edestäpäin).

Vasen

Ensinnäkin ponin kavionivel näytti nyt lättänältä eri suuntaan kuin viimeksi. (Yksi vaihtoehto tietysti on, että eläinlääkäri on alun perin vahingossa merkinnyt kuvat väärin, mutta en kehdannut tätä esittää.)

Ja, mikä vielä hämmentävämpää, kun eläinlääkäri laittoi raspin kavion sisäreunan alle, aiemmin madaltuneelta näyttänyt nivelrako palautui normaaliksi.

Raspi sisäkannan alla.

Raspi.

Jos nivelestä olisi rusto sökönä, sen ei pitäisi palautua.

Aikansa pähkäiltyään eläinlääkäri päätyi arvelemaan, että kenties kaviokuume on löysyttänyt kavion lamellit niin, että kavioluu ikään kuin kelluu. Ei hän kieltänyt sitäkään, etteikö väärä vuolu ole voinut asiaan vaikuttaa. Kaviot ovat mielestäni edelleen vinot. Onko vika sittenkin kaviossa itsessään? Onko sillä sittenkin jonkin sortin kaviokuume? Voiko se parantua?

Varmaa on ehkä vain se, että Ruusa-ponilla on tapana kerätä itselleen erikoisia ongelmia. Lähdimme kotiin ilman varsinaista diagnoosia tai kovin kummoisia jatkohoito-ohjeita.

Eläinlääkärin mukaan kannattaisi nyt ainakin kokeilla parantaa tilannetta kengityksen keinoin. Hän tavoitti puhelimen päähän kengittäjämme, joka suhtautui visioihin terveellä skeptismillä, mutta lupasi kuitenkin edistää asiaa sen minkä pystyy.

Itse ajattelen, että ei se ota jos ei annakaan. Jos kengitysmuutos pelastaa ponin montun reunalta, hyvä niin. Jos ei, voin hyvästellä ponini tietäen, että yritin.

Laitoin tämän kuvan ihan siksi, että istun siinä ihan ok. Ponia sen sijaan ei pitäisi päästää näin etupainoiseksi.

P.S. Klinikkareissuun tuli pieni mutka matkaan, kun noin tunti ennen suunniteltua lähtöaikaa havaitsin, että autossani oli vain kolme ehjää rengasta. Laskin, että jos luottokuski lähtisi kotoaan heti, hän ehtisi paikalle juuri ja juuri ajoissa. Hän ei tietenkään juuri sillä hetkellä ollut tavoitettavissa. Seuraava puhelu lähti tallinpitäjälle, jonka naapurilta saatiin kuin saatiinkin lainaan pick up -auto. Tämän jälkeen yhdistelmä sitten vaatikin pikku e:n, jota ei ponitädin ajokortista löydy, ja tallinpitäjä joutui lähtemään kuskiksi. Emme silti edes myöhästyneet yhtään! Reissun jälkeen tuli kuitenkin kiire vaihtaa autoon vararengas ja käyttää sitä rengasliikkeessä. (Etä)töissä olin noin 15 minuuttia myöhässä. 

Lomaltapaluu isojen mietteiden kera

Tuskin oli ponitäti päässyt lentokentältä kotiin, kun auton nokka jo suunnattiin kohti tallia. Melkein kolmen viikon reissu kotimaan rajojen ulkopuolelle päättyi perjantaina ja maanantaina palasin jo töihin.

Tämä oli poninomistaja-aikani pisin poissaolo omien luota. Pääsihän siinä irti arjesta, mutta kieltämättä ehdin myös ikävöidä kotiin jääneitä karvaisia perheenjäseniä.

Ponit olivat hyvässä huollossa poissaoloni ajan, Albertilta oli jopa kaviot vuoltu. En tiedä, oliko minua kerran viikossa näkevä varsa lähtöäni edes huomannut, mutta päivittäiseen pallutteluun tottuneen emäponin tilanne oli toinen. 

Ruusa oli ollut selvästi ikävissään, raportoi lomahoidosta vastannut tallikaveri. Ei hän osannut sanoa, ikävöikö poni omaa ihmistään erityisesti vai päivittäistä erityishuomiota yleisesti. Joka tapauksessa tallikaverin oli ollut pakko jakaa omasta läsnäolostaan myös tamman tarpeisiin. Tämä oli aiheuttanut närää setähevosessa, joka ei ilmeisesti ollut kovinkaan halukas jakamaan valokeilaansa.

Kuvituskuvaksi eilinen pokkariräpsy puuroaterioivasta tammaponista.

Kun itse palasin riveihin, Ruusa työntyi heti syliin ja töni päällään. Irvisteli mainitulle tarhatoverilleen, että tämän olisi parempi pysyä loitommalla.

Valitettavasti kuningatar Ruusa on kuitenkin sysätty valtaistuimeltaan alamaisen asemaan ja irvistelyottelu päättyi tamman häviöön. Tämän jälkeen setähevonen pysäköi eteeni ja ilmoitti suorasukaiseen tapaansa, että korvissa oli rapsutusvajetta. Ovat nämä aikamoisia persoonia.

Poissaollessani oli käynyt sellaistakin, että Ruusan kylkiluut olivat kadonneet rasvakerroksen alle. Sama kohtalo on ollut muillakin tallin hevosilla, vaikka tallinpitäjä on parhaansa mukaan säännöstellyt ravintoa. Uusi heinä on ilmeisesti niin hyvin sulavaa, että se tarttuu leppoisasti elelevien kylkiin kuin liima.

Lauantaina suuntasin myös pienelle ohjasajokävelylle Ruusan kanssa.

Melkein tuli itku, enkä nyt tarkoita liikutuksen kyyneliä. Tavallisesti muutaman viikon tauolta palaava poni pursuilee intoa ja energiaa, nyt olisi halunnut kääntyä koko ajan takaisin. Otti hiekkatiellä kovin varovaisen näköisiä askelia. Liikkuminen parani metsässä, mutta sielläkin poni käytti hyväkseen ensimmäisen tilaisuuden kääntyä kotiin. Takaisinpäin tepsutteli kyllä reippaasti.

Lauantain jälkeen olemme ohjasajelleet uudelleen pariin otteeseen, nyt vain metsäpoluilla ja saunakukkaa pukkaavalle härkäpapupellolle niitetyllä baanalla. Näillä pehmeillä pohjilla poni liikkuu ihan ok ja metsässä jopa esitti toiveita lenkin pidentämisestä.

Tilanne on kuitenkin herättänyt kysymyksen siitä, miten kipeät Ruusan juhannuksena viallisiksi diagnosoidut kavionivelet ovat. Realistisesti ajatellen voi olla todennäköistä, että tammaponin tiimalasissa alkaa hiekka käydä vähiin.

Kaikki nämä vuodet olen odottanut ihmettä, että Ruusa olisi käyttöponi. Nyt, kun se viimein olisi muuten täysin terveenveroinen, pettävätkin jalat. Eikä kadonnutta rustoa saa niveliin takaisin enää millään.

Jo kolme vuotta sitten otettiin muistokuvat, jokohan niille tulee nyt käyttöä. Kuva Rimma Photography.

Kieltämättä alan itsekin olla väsynyt. Olen väsynyt siihen, että hevosharrastukseni on typistynyt eläinlääkärin laskuihin, kuntoutukseen ja ainaiseen murehtimiseen. Haluaisin, että hevosharrastukseeni sisältyisi vähemmän murehtimista ja enemmän esimerkiksi ratsastusta.

Mutta jos lopullisten ratkaisujen tekeminen olisi helppoa, olisin tehnyt sellaisen Ruusan kohdalla jo vuosia sitten. Edelleenkin ajatus tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta. Varmaan siksi, että ponien näkeminen edelleen joka kerta läikähdyttää sydänalassa. Eihän niistä haluaisi ikinä erota, kummastakaan.

Käydään nyt ainakin vielä kerran klinikalla katsomassa, onko jalkatilanteeseen tullut mitään muutosta ja kysymässä, mitä eläinlääkärin mielestä kannattaisi tehdä.

Jalkavammainen klinikalla

Juuri silloin kun haluaisi olla väärässä, on yleensä oikeassa. Niin kävi nytkin, Ruusan takakintun kanssa. Vaikka tiesin, mitä odottaa, ei silti ole kiva kuulla eläinlääkärin suusta samassa lauseessa sanoja 'jänne' ja 'vamma'.

Suuri jalkatuomiopäivä koitti keskiviikkoiltana Vermossa. Ultraäänitutkimus vahvisti eläinlääkärin aiemmin puhelimessa antaman diagnoosin.

Mitään prosentteja eläinlääkäri ei kertonut enkä hoksannut niitä udella, mutta ultraäänikuvassa näkyi ihan maallikonkin silmään aikamoinen musta aukko keskellä muuten sievän vaaleaa jännettä. Eläinlääkärikielellä sanottuna Ruusan oikeassa takajalassa on "varpaan ojentajassa liki koko säären mitalta normaalia heikkokaikuisempi alue, melko diffuusisti".

Kuulostaa aika pahalta näin kirjoitettuna. Jäi tosin minulle hiukan epäselväksi, onko diffuusius (jäsentymättömyys, hajanaisuus, epäselvyys, epätarkkuus) lisätty lauseeseen lieventämään vai vahvistamaan vamman vakavuusastetta.

Pari ultrakuvaa. Jänne ympyröitynä, keskellä näkyy vaurio. (Sikäli kun olen ymmärtänyt oikein.)

Mutta kerrankin on myös jotain positiivista siinä, että Ruusalla on taipumus hankkia itselleen epätavallisia sairauksia ja vammoja. Nimittäin koska ojentajajänne ei osallistu ponin painon kannattelemiseen, sen paranemisennuste on mustasta aukosta huolimatta ilmeisesti suhteellisen valoisa.

Eläinlääkäri totesi vammakohdan sikäli siistiksi, että vammautumisesta tietämättä turvotusta ei oikeastaan edes huomaisi. Tulehdusvaiheen eläinlääkäri julisti päättyneeksi eli kylmäysrumba on nyt ohi - ainakin tältä erää. Nyt kylmätään enää liikutuksen jälkeen ja sitten lämmitetään.

Ponia voi kuulemma käynnissä liikuttaa niin paljon kuin omat jalat kantavat. Käytännössä tämä tarkoittanee, että kävelemme niin paljon kuin taluttajan pää kestää ylienergisen ponin kanssa taistelua. (Tosin tähän asti poni on ollut kovin kiltti, vain alkumatkasta on ollut taipumusta hyppelyyn.)

Oma-aloitteisesti päätin kuitenkin aloittaa pienestä ja lisätä kävelytyksen kestoa vähitellen, vaikka viisi minuuttia päivässä.

Eläinlääkärin mielestä rimpula on myös pian valmis palaamaan isoon tarhaan, jo 1,5 viikon kuluttua.

Ohjasajo (käynnissä) on kuulemma heti sallittua ja pian normitarhailuun siirtymisen jälkeen voidaan aloitella kärryopetustakin.

Jotenkin tämä kuntoutusaikataulu kuulostaa liki koko säären mitan kokoiselle jännevammalle niin optimistiselta, että mietin, pitäisikö kysyä jostain myös toinen mielipide.

Klinikalla. Lavan kohdalla näkyvä tuhru on pihkaa.

Asiasta toiseen. Kuten kuvasta näkyy, klinikalla tutkittiin myös ponin päävammaa eli aukinaista silmäkulmaa. Tämän vamman synty oli suoraa tulosta rimpulan lastautumishaluttomuudesta.

Poni kyllä kävi muutaman kerran ihan nätisti trailerissa mutustelemassa herkkuja, mutta tositoimiin se ei ollut valmis saati halukas. Pakitti pikavauhtia ulos heti, kun sen näkökenttään ilmestyi takapuomi tai kiinnitysnaru.

Noin puolen tunnin ponnistelujen tuloksena poni ei tullut enää muutamaa metriä lähemmäs lastaussiltaa.

Poliittisesti korrektien työkalujen loppuessa oli otettava käyttöön pakkokeinot. Tallinpitäjä saapui jälleen hätiin, vaikka hänen olisi samaan aikaan pitänyt olla visusti tietokoneen ääressä suorittamassa nettikurssin tenttiä (ja kiitollisuudenvelka sen kun kasvaa). Hän vinssasi Ruusan kyytiin ponin niskan ympäri sidotun liinan avulla.

Rimpula rimpuili vastaan siinä määrin sitkeästi ja ajoittain vaarallisen näköisesti, että mukaan sattumalta tempaistu ei-hevosihminen jo parahti vastalauseen moista brutaaliutta kohtaan. Mutta kun aletaan pakottaa, tilanne on vietävä loppuun asti. Muuten ponia ei saa koppiin enää nosturillakaan.

Kamppailulajiksi kääntynyttä näytöstä seurasi sivusta myös ehkä kymmenpäinen joukko naapureita, jotka toki juuri sillä hetkellä olivat päättäneet lähteä tallille hevosia katsomaan.

Lähes tunnin lastausepisodin masentamana en edes odottanut, että poni olisi rauhoitettuna kiivennyt traileriin suosiolla. (Silloinkin, kun poni vielä muuten käveli suoraan koppiin, sen kanssa sai rauhoituksen jälkeen aina painia.)

Onneksi raviradoilla tuppaa kulkemaan hevosihmisiä, joten pari riuskaa naisihmistä kääräisi köyden rimpulan takamuksen ympäri ja ponia ryhdyttiin niin sanotusti liinaamaan koppiin. Etukaviot saatiin lastaussillalle suhteellisen kivuttomasti, mutta siihen poni sitten simahti.

"Onko se rauhoitettu", kysyi paikalle sattunut mieshenkilö. Myöntävän vastauksen saatuaan hän nappasi köydenperän käteensä ja ryhtyi läiskimään Ruusaa takapuolelle. Meinasin jo käskeä tyyppiä lopettamaan, kunnes rimpula sitten yhtäkkiä havahtui koomastaan ja käveli nätisti traileriin.

"Kun ne on rauhoitettu, ne eivät ajattele. Siksi niitä pitää vähän herätellä", perusteli herra metodiaan.

Lähtiessään mies vielä esitteli itsensä ja tajusin, miksi hän näytti niin tutulta.

Kiitin equiterapeuttia ja nimettömiksi jääneitä apureita niin kauniisti kuin suinkin osasin ja suuntasin kohti tallia miettien, pitäisikö klinikkareissun diagnostisesta annista olla enemmän helpottunut vai ahdistunut.