Helppoa kuin heinänosto - ja mitä väliä on kuidun määrällä

Helppoa kuin heinänteko, siinäpä sarkastinen sanonta, joka sopii hyvin paitsi heinän tekovaiheeseen, myös poneille passelin karkearehun hankkimiseen. 

Kuvituskuvaksi joskus syksyllä otettu kuva Albertsiinista.

Meillähän heinän hankinnasta huolehtii tallinpitäjä, mutta hän pitää meidät muut aiheesta hyvin ajan tasalla.

Tänä syksynä luulimme jo, että meitä lykästi, kun valitulta viljelijältä tuli esikuivatusta säilöheinästä tällainen analyysi (taulukon olen aivan itse lukijan palvelemiseksi askarrellut):

Tavoitearvoista on eri lähteissä vähän eri versioita, tähän olen laittanut alimmasta löytämästäni korkeimpaan. Analyysin arvoista olen kursivoinut ne, jotka poikkeavat viitearvoista.

Erityisesti viimeinen lukema lämmitti kovasti kaviokuumeponin omistajaa. Sokeria on todella vähän.

Toki myös valkuaista on hieman alakanttiin, mutta toisaalta ponnyjen massuihin päätyy runsaanpuoleisesti karkearehua. Proteiinia pitäisi siis tulla pienellä lisärehustuksella tarpeeksi. Myös sulavuus (D-arvo) on analyysin mukaan hiukan alhainen, mutta täyttää kuitenkin minimivaatimukset. Kuitua on hieman tavoitetta enemmän, mutta ei dramaattisesti.

Ponylandiassa kaikki hyvin siis?

Näin luulimme, kunnes poniemme ulkomuoto ja alkoi - varsin nopealla tahdilla - muuttua.

Vatsanahat pingottivat, mutta nahan ja kylkiluiden välissä oli niukalti pehmikettä. Selkäpuolelta alkoi kadota tavaraa. Lopputuotoksen koostumus muuttui kovin tikkuiseksi ja ajoittain veteläksi, jopa ripulia esiintyi.

Joku voisi pitää tätä ponia pullukkana ja kysellä laihdutusohjeita, mutta oikea lääke on laadukkaampi eväs. Proteiinia on jo tässä roimasti lisätty. Toisin kuin suhruisesta kuvasta voisi päätellä, ponilla ei oikeasti ollut huono karva.  

Aluksi luulimme, että pieni ponipopulaatiomme oli joutunut aggressiivisen matohyökkäyksen kohteeksi. Voimakas madotus ei kuitenkaan muuttanut tilannetta. Eikä psyllium, jota saivat kuurin kaikki paitsi Albert (ja sekin sai myöhemmin).

Vaikka D-arvo oli heinässämme analyysin mukaan vain hieman alle ihanteen, syöjien vointi kertoi jotain ihan muuta. Sulamatonta kuitua oli selvästikin yli tarpeen. 

Liika sulamaton kuitu on hevoselle haitaksi, koska se vähentää ravinteiden sulavuutta ja heikentää suoliston pieneliökantaa (mm. Saastamoinen 2008).

Toisin sanoen ruoansulatusjärjestelmä joutuu ylitöihin samalla kun eliöresursseista leikataan. Ei ole silloin suolistotulehduksenkaan mahdollisuus poissuljettu, saati lievempien ruoansulatusongelmien. Aineenvaihdunta on kovilla. Jotkut väittävät, että liiasta kuidustakin voi tulla jopa kaviokuume, onhan sairaudella usein aineenvaihdunnallinen tausta.

Joka tapauksessa herkkämahaisen olo on liiasta kuidusta tukala. Ulospäin näkyvistä oireista päätellen se tuntuu suunnilleen samalta kuin jos maha on täynnä ilmaa. (Jos et yhtään tiedä, miltä se tuntuu, ole onnellinen.)

Ruusa uudenvuodenaattona 2017, kun alkuperäinen heinä on jätetty kokonaan pois noin kuukautta aiemmin. Poni seisoo hassusti alamäessä. Mutta ainakin minä näen tässä selvän muutoksen. Ponilla on tässä enemmän rasvaa kylkiluidensa päällä kuin edellisessä kuvassa, muttei vieläkään paljon. 

Jo muutaman kanttipaalin jälkeen tallinpitäjämme veti johtopäätökset ja kääntyi toisen tuottajan puoleen. Ulkoisesti nämä kaksi heinää näyttivät väriä ja korren paksuutta myöten tismalleen samalta, mutta syöjien yleiskunnossa tapahtui muutos.

Uuteen heinään siirtyneiden koekaniinien mahan toiminta normalisoitui välittömästi ja aika nopeasti alkoivat vatsalinjatkin virtaviivaistua. Pian muutkin hylkäsivät alkuperäisen heinän.

Vain Ruusa ja Albert jatkoivat ensimmäisen heinän syömistä. Uudella laadulla korvattiin vain osa päivän heinäannoksesta, koska siitä ei ollut analyysiä. Kun sellainen myöhemmin saatiin teetettyä, tulos näytti tältä:

Analyysin mukaan alkuperäinen heinä olisi siis tätä uutta pääosin parempaa. Mutta edelleenkin syöjien vointi kertoo jotain muuta.

Tässähän alkaa vannoutuneimmankin datafanin käsitys kallistua siihen suuntaan, että analyyseillä voi heittää vesilintua. Tai en nyt ehkä kuitenkaan ole ihan valmis sellaiseenkaan. Vaikka heinän laadun tärkein mittari on ponin vointi, kaviokuumetaustainen poni soveltuu heikosti heinän sokerimäärän koe-eläimeksi.

Tällaisen tapauksen kanssa analyysi kannattaa ottaa, mutta se pitää ymmärtää parhaimmillaankin suuntaa-antavaksi. (Niin olen ajatellut kyllä tähänkin asti.)

Kuvaajalta aika omaperäinen rajausratkaisu, mutta tästä näkyy aika hyvin tuo Ruusan tämänhetkinen lihavuuskunto. Lihasta ehti kadota syksyn mittaan etenkin selästä aika lailla, mutta nyt maha on maltillinen ja kylkiluiden päälle on saatu jo pikkuisen tavaraa. Paljon ei uskalla antaa kertyäkään, kun ponilla on kaviokuumetausta. 

Takaisin tuoreimpaan analyysiin. Se jätti kaviokuumetoipilaan omistajan kysymykselliseen tilaan.

Vaikka sokeria on maltillisesti, kaviokuumetaustaiselle pitäisi olla vielä vähemmän. Lisäksi valkuaisen määrä on lähes mille tahansa hevoselle riittämätön ja etenkin yhdelle edelleen imettävälle sekä toiselle kohisten kasvavalle.

Kompromissina ostin yöheiniksi Goldengrassia kysyttyäni ensin eläinlääkäriltä, onko sillä mitään merkitystä, jos poni syö vain osan heinistä vähäsokerisempana versiona (kuulemma on). Lisäksi laajensin ponien ruokalistaa soijarouheella. Näiden lisäysten ja alkuperäisestä heinästä luopumisen tulokset alkoivat näkyä parissa viikossa. (Ks. kuvat yllä.)

Kesällähän ponit söivät vallan Goldengrassia ja Ruusa olikin ensiluokkaisessa lihavuuskunnossa. (Ainakin minusta, laitan kuvan alle vaikka se on jo kertaalleen käytetty tässä tekstissä.)

Tässä ponny on jo siirtynyt tuohon ensimmäisen analyysin heinään, mutta ulkomuoto on vielä pitkälti Goldengrassin aikaansaama. ©aaveen.net

Kokemukseni mukaan kultaheinä on juuri niin hyvää kuin väitetään. Miinuspuolena pitää kuitenkin mainita hinta, joka ylittää ainakin keskituloisen poninomistajan budjetin. Hinta on normiheinään verrattuna ainakin tuplat eli jotain 60 senttiä kilolta. Jo tämä riittää perusteeksi vain osittaiseen siirtymään, vaikka tällainen ruoan laadun vaihtelu ei hevosen ruoansulatukselle optimaalisin ratkaisu olekaan.

Toinen ja ehkä vielä tärkeämpi syy on laumallinen. Jos syötän poneille ihan eri heinää kuin muille, ne eivät voi olla laumassa. Ja lauma on kyllä tuollaiselle seitsenkuiselle viikarille ihan ehdoton. 

Albert tutustuu setäponiin. Kuva on ainakin pari kuukautta vanha.

Todellakin, heinän hankinta on lähes yhtä helppoa kuin heinänteko. Mutta ratkaisut löytyvät, kun tarpeeksi veivaa. Ponnyt ovat siis nyt päivät laumassa ja yöt erillään toisessa pihattotarhassa.

Porukassa on nyt viisi jäsentä ja homma toimii aivan loistavasti. Albert on jopa saanut uusimmasta tulokkaasta, 15-vuotiaasta ruunasta, itselleen bestiksen. Joskus parikymppinen setäponikin suostuu leikkiin. Ruusa on kyllä vähän jäänyt ilman omaa ystävää - ja kaiken huipuksi itsensä kuningattareksi mieltävä tamma joutuu nyt väistämään kaikkia muita aikuisia. Laumassa on kuitenkin hyvä sopu ja se on pääasia. 

Miten kasvattaa hevoselle lihaksia ja tarvitaanko siihen spiruliinaa - David Marlinin ruokintaluennolla osa 2

Miten hevoselle lihasta, siinäpä kysymys, jota varmaankin jokainen hevosenomistaja on joskus miettinyt. Tähän kysymykseen vastasi professori David Marlin taannoisella luennollaan Horse in Motion -tapahtumassa.

Jos joku odotti jotain mullistavaa taikakonstia niin pettyi.

Fysiologian professorin vastaus oli nimittäin, että lihasten kasvatukseen tarvitaan liikuntaa ja ruokaa. Liikunnan pitää olla riittävän rasittavaa ja säännöllistä, ravitsemukselta vaaditaan sekä määrää että laatua.

Jotta lihas kasvaisi, hevosen pitää saada enemmän ruokaa kuin mitä se kuluttaa. Tämä on aika hyvin linjassa sen arkikokemuksen kanssa, että laihaan hevoseen alkaa tulla lihasta vasta, kun lihavuuskunto on ensin korjattu.

Google löytää monenlaisia aineita hevosen lihastenkasvatuksen tueksi, mutta onko näistä joistakin apua?

Yllätys ei ollut myöskään se, että kasvaakseen lihakset tarvitsevat proteiinia. Mitä rankemmassa käytössä hevonen on, sitä enemmän proteiinia se tarvitsee. 500-kiloinen oloneuvoshevonen tarvitsee proteiinia 650 grammaa päivässä, kovassa työssä määrä pitää tuplata. (Edit: puhe on raakavalkuaisesta.)

Kannattanee kuitenkin huomioida, että proteiinin ylisyöttö rasittaa maksaa ja munuaisia.

Hevosen pitää saada ravinnosta myös riittävästi välttämättömiä aminohappoja. Ne ovat aminohappoja, joita hevonen ei pysty itse valmistamaan eli ne on saatava ravinnosta. Näistä tärkeimpiä ovat lysiini ja leusiini sekä leusiinin aineenvaihduntatuote HMB (beeta-hydroksi-beeta-metyylibutyraatti).

Hyvälaatuisessa proteiinirehussa pitäisi olla noin 0,65 prosenttia lysiiniä. Jos proteiinia tulee 1 300 grammaa päivässä, lysiiniä kertyy silloin noin 9 grammaa. Lysiiniähän on saatavissa myös lisäravinteena ja ajatus on, että enemmän lysiiniä tarkoittaa enemmän lihaksia. Mutta hassu juttu, vaikka syöttäisi 90 grammaa lysiiniä päivässä, lopputulos on sama kuin sillä 9 grammalla.

Muutenkin hevosen lihasten kasvatukseenhan on kaupan hyllyllä tarjolla jos jonkinlaista pulveria ja raetta. Niiden syöttämisestä ei David Marlinin mukaan liene haittaa hevoselle, mutta jos panee rahansa esimerkiksi kreatiiniin tai gamma oryzanoliin, ainoa tulos on rahanmeno. Kummankaan ei ole todettu hevosella edes imeytyvän.

Kuvituskuva eräästä welsh-ponista erään laidunkesän lopussa.

Mutta entäs sitten viime vuosien suosikki, sinilevä nimeltä spiruliina, sehän on kaikkein paras lihasten kasvatukseen (ja ehkä vähän kaikkeen muuhunkin)? Niinhän meille on kyseistä ainesosaa hyödyntävän tuotteen mainoksissa todisteltu ennen-jälkeen-kuvilla.

Eikö spiruliinassa olekin aivan erityinen aminohappokoostumus?

Ei, sanoo David Marlin.

Spiruliinassa on toki David Marlininkin mukaan paljon proteiinia ja aminohappoja, selvästi enemmän kuin esimerkiksi kaurassa tai pellavansiemenissä. Ne ovat hänen mukaansa kuitenkin aivan samanlaista proteiinia ja samanlaisia aminohappoja kuin tavanomaisemmissa rehuissa, vieläpä hyvin samankaltaisessa suhteessa.

Spiruliinassa on myös runsaasti B-vitamiinia ja rautaa. Ei kuitenkaan ole oikein näyttöä siitä, miten hyvin imeytyvässä muodossa spiruliinan B-vitamiini on ja rautaahan hevoset muutenkin tuppaavat saamaan ruokavaliostaan vähän liikaa. (Raudan liikasaanti on potentiaalisesti hevosille haitallista.)

Takaisin proteiiniin ja aminohappoihin. Jos haluaisi niitä kaurasta saman verran kuin desistä spiruliinaa, pitäisi kauraa Marlinin mukaan syöttää - kaksi desiä.

Marlinin Horse in Motionissa esittelemässä pylväsdiagrammissa 20 grammaa spiruliinaa tai 50 grammaa Equitop Myoplastia vastaa aminohappokoostumukseltaan suunnilleen 70:tä grammaa kauraa tai 65:tä grammaa pellavansiementä.

Suurin ero spiruliinan ja esimerkiksi kauran, soijan tai pellavansiemen välillä onkin Marlinin mukaan - kilohinta.

Erityisen kallistahan spiruliina on sokerilla leikattuna ja tuotenimellä varustettuna. Sellaisessa purkissa levän ja sokerin jälleenmyyntihinta on noin satakertainen verrattuna raaka-aineiden hintaan.

"En yleensä mainitse muiden tuotteiden nimiä, mutta Equitop Myoplastista minulla on vahva mielipide. Se on vain spiruliinaa, ei taikaa, ja se on hyvin kallista. Minusta hevosihmisiä on huijattu", sanoi David Marlin.

Suositeltu syöttömäärä on hänen mukaansa niin pieni, että sillä ei voi olla mitään vaikutusta hevosen lihastenkasvuun. 

Kuvan pussukasta löytyi Equitop Myoplastia.

Minulla ei ole puheena olevasta tuotteesta muuta omakohtaista kokemusta kuin että Ruusa voitti sitä pönikän mätsäristä  kesällä 2015.

Olen katsellut avaamatonta purkkia hyllyssä toista vuotta, kun en ole keksinyt syytä annostella sitä Ruusan ruokaan. Meinasin käyttää ravintolisän tänä talvena ennen kuin sisältö helmikuussa meni vanhaksi, mutta eläinlääkärimme ei suositellut syöttämään sitä tiineelle. (Harmittaa, etten saanut aikaiseksi myydä sitä jollekin, alehinnallakin olisin saanut ihan kivasti rahaa. Ruoka-asioiden haaskuu harmittaa muutenkin aina.)

Equitop Myoplastin mahdollinen taika jäi siis meidän kohdaltamme testaamatta. Ja todennäköisesti jää tulevaisuudessakin.

Jo mainituissa ennen ja jälkeen -kuvissa tai videoissa kyseistä tuotetta syövistä hevosista en nimittäin ole ikinä nähnyt mitään sellaista, mitä ei yhtä hyvin voisi saavuttaa samalla liikunnalla yhdistettynä tavalliseen ruokintaan. Eli ennakkoasenteeni oli jo valmiiksi luennoitsijan linjoilla.

--

Tähän tekstiin olen käyttänyt lähteenä paitsi David Marlinin luentoa ja sen materiaalia, myös aiheesta kertovaa artikkelia professorin omilla kotisivuilla. Jos aihe kiinnostaa eikä kielimuuri estä, kannattaa lukea sekin. Kyseisen artikkelin lopusta myös löytyy asianmukainen lähdeluettelo tutkimuksista, joihin Marlinin väitteet perustuvat. (Koska jos sanoo "tutkimusten mukaan", pitää pystyä myös nimeämään sellainen tutkimus.)

P.S. Ruokintaluentoraportin ensimmäinen osahan käsitteli elektrolyyttien, erityisesti suolan, syöttöä.

Miksi jokaiselle hevoselle pitäisi syöttää suolaa ruoan kanssa - David Marlinin ruokintaluennolla, osa 1

Miksi ihmiset pelkäävät syöttää hevosilleen elektrolyyttejä? Muun muassa tätä ihmetteli taannoisessa Horse in Motion -tapahtumassa puhunut tohtori David Marlin.

Marlin on fysiologian professori Oklaholma State Universitystä. Hän on perehtynyt muun muassa hevosen ruokintaan. Tässä tekstissä Marlinin näkemyksiä elektrolyyttien syöttämisestä hevosille.

"Elektrolyyttien puutos on yleistä, liikasaanti erittäin harvinaista", sanoi professori Marlin.

Hevosten luontaisessa ruokavaliossa on hänen mukaansa tyypillisesti liikaa kaliumia ja liian vähän natriumia. Joten jos natriumia ei lisätä ruokintaan, hevosen elimistöön tulee vähitellen elektrolyyttien epätasapaino.

David Marlin.

Epätasapainoa emme halua, sillä elektrolyyttejä tarvitaan melkein kaikkiin ruumiintoimintoihin. Näihin lukeutuvat hermoston toiminta, lihasten supistuminen ja ruoansulatus.

Elektrolyyttien epätasapaino voi johtaa sellaisiin ongelmiin kuin huono suorituskyky, kuivuminen ja munuaisongelmat.

Onneksi tilannetta ei ole vaikea korjata, sillä natriumkloridia on helposti ja edullisesti saatavilla päivittäistavaraliikkeistä kautta maan. Kauppanimihän on, kuten kaikki tiedämme, suola.

David Marlinin mukaan jokaiselle hevoselle pitäisikin syöttää vähintään 25 grammaa suolaa päivässä. Ei, ei riitä, että hevosella on suolakivi. Tutkimusten mukaan hevoset nimittäin eivät nuole suolakiviä riittävästi. 

Tarvittava suolan määrä riippuu muun muassa hevosen kuntoilun määrästä, ulkoilman lämpötilasta ja yksilöllistä tarpeista.

Koska emme voi tietää, paljonko juuri oma kullannuppumme ruho suolaa kaipaa, kannattaa syöttää vähän liikaa. Antaa munuaisten päättää, paljonko hevonen tarvitsee, sanoo tohtori Marlin.

Toisin kuin ihmiselle, hevoselle ei aiheudu liiasta suolasta juuri muuta haittaa kuin ylimääräinen jano ja vessahätä - ja se, että runsaalla suolalla höystetty rehu ei oikein maistu. Eli jos hepan lopputuotos äityy kovin löysäksi ja/tai karsina märäksi, voi päätellä, että suolaa on tullut annosteltua vähän turhankin reippaasti.

Tämä voi aiheuttaa täyshoitotallin henkilökunnassa närää, mutta ei ole hevoselle vaarallista. (Ehkä kuitenkin tällaisessa tapauksessa kannattaa hiukan pienentää suola-annosta.)

Helteessä huhkiva hepo tarvitsee enemmän elektrolyyttejä kuin viileässä lepäilevä. Kuvituskuva vuodelta 2009 - tätä ponia ja sillä ratsastamista on kyllä vieläkin ikävä.

Ainoa tutkimuksissa havaittu terveysriski elektrolyyttien syötöstä on ollut mahahaavan paheneminen. Sekin on riskinä käsittääkseni lähinnä, jos elektrolyyttejä syöttää paljon. Ja kyse on siis nimenomaan hevosista, joilla on jo olemassa oleva mahahaava.

Toisaalta eräs tuttu hevosihminen kertoi, että suolan lisäsyöttö on helpottanut hänen mahahaavakroonikkonsa elämää akuuttikausina.

Hän päätteli, että mahahaavaponi ei juo tarpeeksi, mikä pahentaa tuskaa, mikä taas vähentää juomista. Suola panee ponin juomaan, mikä laimentaa mahahappoja, mikä helpottaa elämää. Tämä nyt oli vaan yhden ihmisen kokemus yhdestä mahahaavapotilaasta, mutta voihan se olla, että muidenkin kannattaa kokeilla.

Elektrolyyttien syöttämisessä on David Marlinin mukaan tärkeää, että päivän annos jaetaan kahteen tai kolmeen ruokintakertaan ja että hevonen saa säännöllisesti saman annoksen. Jos antaa hevoselle juuri ennen kisoja ekstra-annoksen elektrolyyttejä, vaikutus voi olla päinvastainen kuin toivottiin.

Elektrolyytit, siis myös suola, pitäisi Marlinin mukaan antaa nimenomaan ruoan seassa, ei veden.

Hän ei valitettavasti perustellut tätä mitenkään muuten kuin ihmettelemällä, mistä kumpuaa käsitys, että elektrolyytit kannattaisi antaa veden mukana. Hänestä on parasta laittaa suola hevosen ruokaan ja antaa sille mahdollisuus juoda ruoan päälle.

Harvinaisen antoisa luento oli kyllä tämä - ja koko tapahtuma. Suomessa ei todellakaan ole liikaa tapahtumia, joissa hevosista saa tutkittua tietoa. 

David Marlinin luennon annista kirjoitan vielä toisenkin tekstin. Se kertoo, miten hevoselle kasvatetaan lihaksia ja mistä lisäravinteista siinä tutkimusten mukaan on tai ei ole apua.

Voihan (paksu) maha

Tänä syksynä on oltu niin Ruusa-ponille kuin sen huoltajallekin aika uudessa tilanteessa.

Nimittäin siinä, missä aikaisemmin on tuskailtu ponin ravinnon riittämättömyyttä, nyt ihmetellään ponin keskivartalon tilalle ilmaantunutta jumppapalloa. Poni ei ole pelkästään paksuna, vaan myös tavallisesti paksu. Paksu on tosin tässä tapauksessa varsin kaunis sana kuvaamaan ponin habitusta.

Tässä maha viikko sitten. Se on saattanut sittemmin vielä kasvaakin.

Aikaisemman heinän kanssa poneilla oli käytännössä vapaa heinäbuffet ja Ruusan kylkiluut olivat silti jotenkin tunnettavissa. Heinää myös jäi syömättä kottikärrykaupalla.

Sitten tuli tämä uusi heinä. Sitä ei jää tarhaan korttakaan - tosin ei siinä kyllä juuri kortta olekaan. Ponin elopaino lähti heinän vaihdoksen jälkeen rakettimaiseen nousuun. On ilmeistä, ettei ponin omaan arviointikykyyn voi tämän heinän kanssa luottaa.

Väkirehut on tietenkin jo aikaa sitten poistettu, mutta jauhemaisten lisäravinteiden (kalkki, msm) takia poni saa vajaan desin Greenlineä (kuivamitta). Lisäksi vain kivennäiset. Nekin pitäisi epäilemättä vaihtaa melassoimattomaan. Kun heinää on rajallisesti, vähemmänkin maistuva kivennäinen voisi mennä alas.

Liikunnastakaan ei ole pelastajaksi, sillä se on jännevamman rippeiden vuoksi vielä kevyttä. Toki nostan sitä vähitellen kohti ns. normaalia ennen kuin sitä pitää tiineyden loppuvaiheessa taas keventää. Pyrin järjestämään ponille ohjattua liikuntaa vähintään viitenä päivänä viikossa.

Heinää poni saa kyllä edelleen reilusti ja annosta pitäisi epäilemättä yhä pienentää. Mutta sitten on tämä toinen ongelma. 

Muutaman viime päivän aikana on ollut pakko myöntää, että ponilla on taas maha kipeä, 1,5 vuoden auvon jälkeen. Kuka tietää, ehkä tästä johtui taannoinen tuhmailukin. 

Onhan tässä jo jonkin aikaa ollut vähän sellaista ilmassa. Ihmisen pitäisi tarttua jo siihen, kun poni alkaa haukotella erikoisen paljon, mutta kun koko kesä on mennyt pähkäillessä vaivaa x, y ja z, ei millään jaksaisi ahdistua vielä niin pienestä.

Nyt ollaan siinä pisteessä, että kyljen harjaamisesta menevät korvat luimuun ja takavatsan tai tissien kopeloinnista nousee kavio. (Tosin tänään sitten taas vähemmän, että ota siitä nyt selvää sitten.)

Haukottelusession jälkeinen tyytymätön ilme.

Pitäisi vain arvata, vaatiiko käsillä oleva ongelma psylliumia vai omepratsolia - tai kenties jotain ihan muuta. Tällä hetkellä poni saa inhaloitavaa kortisonia, joten sikiön lääkealtistuksen lisääminen ei tunnu hyvältä.

Mahahaava ei näissä olosuhteissa myöskään tunnu todennäköisimmältä epäillyltä, sillä päiväsaikaan poni saa heinää 3 - 4 tunnin välein ja yöksi noin puolet koko vuorokauden annoksesta. Laumadynamiikkakin näyttää ihmisen silmään toimivalta.

Psylliumia olen antanut joka syksy ja joka kevät. Viime syksynäkin taisi olla pientä vastaavaa oireilua, joka meni hiekanpoistokuurilla ohi. Eli se on nyt ensimmäinen askel - paitsi että hätäisenä jo eilen turvotin Greenlinen sekaan kokeeksi myös bentoniittisavea.

Enää pitäisi pähkäillä, mikä maku on tänä syksynä sen verran in, että sillä kuorrutettuna menee alas yli puoli litraa siementä. (Jauhetta on tähän asti ollut turha yrittääkään.) Desi psylliumia upposi tänään ihan Greenlinellä ja desillä mysliä, mutta määrän kasvaessa kohti terapeuttista annosta kasvaa todennäköisesti höysteidenkin tarve.

Jos ei ole heinää, pitää tutkia, mitä muuta voisi syödä.

Tästä kaikesta herää myös kysymys, olisiko pihattoon sittenkin hyvä laittaa olkipatja. Saisi poni pahimpaan nälkäänsä vedellä sitä sitten. Se olisi varmaan vähäkalorisempi välipala kuin ilmeisen hyvinsulava heinä. (Toisaalta oljessakin voi olla aika paljon sokeria.)

En ole tähän asti halunnut kuivikkeeksi olkea, vaan miettinyt pölyttömämpää hamppua. Mutta olisiko pieni ylimääräinen pöly sittenkin pienempi paha kuin mahakipu tai lihavuus? Ehkä, ehkä ei, so not.

On tämä hevosenpito sitten helppoa kuin heinänteko.

Sinkkiä ja kuparia

Olen antanut Ruusalle aika monena keväänä sinkki-kuparikuurin, eikä tämä kevät ole poikkeus.

Jos sinkistä ja kuparista on puutetta, hevonen alkaa helposti syödä maata, ja kaikkihan me tiedämme, mihin se johtaa. Se johtaa klinikalle, ja sinne emme halua.

Tänä keväänä kuitenkin aloin syöttää sinkkiä karvasyistä. Ponin karva ei minusta ole ollut ihan priimaa ja iho on tuntunut kutisevan. Koko ajan saisi olla ponin hännänjuurta raapimassa. Hännän iho on myös hilseillyt hurjasti.

Ruusan talvikarva on aina ollut karmean näköinen, sellainen pitkä ja hapsuinen. (Tämä kuva on otettu ennen harjausta.) Nyt karvanlähtö on sentään alkanut toden teolla. 

Mikä on tilanne nyt, kun sinkkiä ja kuparia on mennyt aika isolla annostuksella jokunen viikko?

Hännänjuuren rapsutustarve on edelleen olemassa, mutta se ei ole enää ihan niin pakottava kuin aiemmin. Isompi ero on kuitenkin hilseilyn määrässä. Olisi pitänyt tajuta ottaa ennen ja jälkeen -kuvat, niin huimasti hilseily on vähentynyt! Enpä olisi etukäteen uskonut.

Olen ostanut sinkki-kuparivalmistetta lähinnä sinkin takia, mutta ilmeisesti kannattaisikin enemmän kiinnittää huomiota kupariin. Hevonen nimittäin kuulemma harvoin saa kuparia heinästä riittävästi, koska hevonen tarvitsee sitä varsin paljon.

Lainaus Hevosen tasapainoinen ruokinta -blogista: "Kuparin puutos mm. heikentää vastustuskykyä ja aiheuttaa luusto- ja nivelongelmia. Kuparin puutoksen epäillään olevan taustalla myös kavion ja karvan laadun ongelmissa."

Niin että ehkä olisi viisasta ottaa myös sinkki-kuparilisä käyttöön koko sisäruokintakaudeksi, tietysti pienemmällä annoksella kuin kuurin aikana.

Tarkenee, tarkenee (jopa kylmätä)

Heti, kun lämpömittarin elohopea alkaa kutitella kakkosella alkavia lukuja, alkaa myös valitus niin somessa kuin livenäkin. Kylmää on. Tai ei enää ole, tänään taisi olla kipakoimmillaan -14 astetta.

"Kato mami, mulla on pakkasta ripsissäkin!" 

Muutenkaan täällä etelässä ei ole ollut kovin paljon yli 25 asteen pakkasia, joten mahtavia ulkoilusäitä on pidellyt! Kaiken mudassa tarpomisen jälkeen en todellakaan valita. Tai no, olen minä vähän valittanut. Silloin, kun torstaiaamuna olin kiireellä lähdössä ja auto halusi mieluummin jäädä pihaan odottelemaan hinausta. Silloinkin valitin autoa, en säätä.

Ruusakin osaa kerrospukeutua.

Säähän nimittäin on vain pukeutumiskysymys, siis tällaiselle perusterveelle henkilölle.

Täti on viettänyt lapsuutensa pääosin 1980-luvulla. Kuten kaikki tädit ja sedät muistavat, silloin olivat talvet talvia ja kesät kesiä. Talvella koulussa hiihdettiin vuorittomissa nahkamonoissa silloinkin, kun räkä jäätyi poskelle. Kouluun myös mentiin suksilla 20 kilometriä suuntaansa.

No ei nyt ihan sentään, mutta kylmää silloin kuitenkin oli huomattavasti useammin kuin 2010-luvulla.

Kun talvet olivat talvia, osattiin myös pukeutua. (Edit: Kovikset eivät osanneet silloinkaan.) Sosiaalisessa mediassa nähdyn perusteella nykyään ei osata.

Mielestäni asianmukaista pakkaspukeutumista ovat mm. villasukat, lämpökerrastot, villahousut, kypärämyssyt, paksut pipot, toppahanskat, rukkaset, karvavuorilliset kengät ja toppavaatteet.

Sen sijaan asianmukaiseen pakkaspukeutumiseen eivät kuulu esim. tavallliset ratsastushousut, collegehousut, ohuet sormikkaat, tennarit tai kumisaappaat.

Tädin oman pakkastallilookin ydin ovat niin paksut ratsastushousut, että niitä ei tällaisilla alle 15 asteen pikkupakkasilla voi jalkaansa vetääkään. Ne ovat saaneet roikkua naulassa ainakin kaksi edellistä talvea, mutta nyt ne tekivät muutamaksi päiväksi paluun. Alle kunnolliset pitkikset.

Lisäksi tietysti yläosan verhoksi pari alusvaatekerrosta ja toppatakki. Jalkoihin villasukat ja väljät karvakengät, käsiin toppahanskat ja päähän kypärämyssy sekä pipo.

Kyllä muuten tarkenee!

Sitä paitsi kun pysyy liikkeellä, pakkanen ei ehdi purra.

Pimeässä vuodenajassa on se hyvä puoli, että aamu-uninenkin voi nähdä aamuruskon.

Mitä poniiniin tulee, astmaatikko lomaili kylmimmät päivät. Tämä tosin johtui vähemmän keuhkovammasta ja enemmän siitä lähes koko säären mittaisesta turvotuksesta, joka ponieläimen toiseen etujalkaan maanantaina ilmaantui. Tätä edelsi sunnuntain ratsumaastossa sellainen tunne, että ihan kuin poni olisi ollut ep.

Mutta tässäkin tapauksessa Etelä-Suomen talveen harvinaislaatuiset säät suosivat meitä. Turvotus ja lämpö nimittäin katosivat jalasta tiistai-iltaan mennessä. Varmuuden vuoksi olen kuitenkin rampannut tallilla käärimässä kinttua vuoroin kylmäyspatjoihin ja vuoroin neopreenisuojiin. Lyhyen Metacam-kuurinkin on poni joutunut nielemään.

Onpahan nyt ainakin tehty jotain siltä varalta, että kyseessä on oikea vamma eikä vain aiheeton vikailmoitus. Toivotaan kuitenkin jälkimmäistä.

Jalan lämmön mittaamiseen olen muuten käyttänyt ihan omaa käpälää, joka on pakkasella muutenkin tärkein instrumentti tallielämässä. Jalan pitäisi tietysti tuntua viileältä. Muuten pakkasilla toivottu käsituntuma on mukavan lämmin, muttei kuuma. Tämä pätee niin ponin loimenalukseen kuin juomaveteenkin.

Pakkasella on tärkeää antaa hevoisille paljon heinää pureksittavaksi. Ruusalta ja Veeralta ei ainakaan loppunut pureskeltava kesken.

Koska ähkyriski on pakkasella todellinen, tallinpitäjämme on vaivojaan säästelemättä yhtenään kantanut vesiastiaan lämmintä vettä. Lisäksi Ruusa on saanut päivittäin eteensä lämmintä melassivettä, johon se on pääosin suhtautunut melko välinpitämättömästi.

Poniini on myös pukeutunut lämpimästi. Emän jäämistöstä kaivettu 300-grammainen fullneck-loimi on riittänyt lähes koko pakkasjakson ajaksi. Lähes. Kun lämpötila torstai-iltana alkoi olla -30 asteen tienoilla, poni hytisi.

300-grammaista paksumpaa täkkiä ei - muuten varsin vaikuttavaan - loimivaraintooni kuulu, joten poninkin oli kerrospukeuduttava. Ikävä kyllä viime talvena heräteostettu paksu alusloimi oli jäänyt siihen aiemmin mainittuun hyytyneeseen autoon. Niinpä hätävarana pantiin kaksi ulkotakkia päällekäin. Loppui se hytinä niinkin.

Muutenhan pakkanen on paukkunut myös ponissa sisällä siihen malliin, että mainittu paukkuminen on tämän viikon kahdella "kävelylenkillä" lähes kokonaan estänyt ponia esittämästä käynti-nimistä askellajia.

Hevosmaista joululahja-askartelua eli heinäloota nro 2

Lauantaipäivä hurahti vikkelästi pienen askartelupuhteen parissa. Mikäpä olisikaan parempaa jouluaskartelua kuin nikkarointi oman pikku kullannupun hyvinvoinnin eteen. Ruusa sai joululahjansa tänä vuonna jo etukäteen.

Toisin sanoen askartelimme Ruusan aitaukseen toisen heinälaatikon. Ensimmäiselle, jämälaudasta luodulle, ylikasvaneet majavamme ovatkin jo löytäneet vähän ei-toivotumpaa virkistyskäyttöä.

Koska käytössä nyt ei ollut ilmaista rakennusmateriaalia, materiaaliksi valittiin vesivaneri. Toiveissa on, että sillä olisi hiukan pidempi käyttöikä kuin raakalaudalla.

Malli on tuttu ja hyväksi havaittu eli suorakulmion muotoinen perusloota, jonka pohjaan laitettiin renkaat heinäverkkojen kiinnitystä varten.

Pääsyy tämän designin valintaan on, että korottamattoman laatikon pohjalta syödessä ruokailuasento pysyy luonnollisena. Tämähän on tärkeää kaikille hevosille, mutta keuhkovammaiselle aivan ehdotonta. Pää alhaalla syödessä köhnät valuvat rööreistä ulos ja pois. Toisekseen heinä on laatikon sisällä melko tehokkaasti poissa kurasta.

Jotta tiivis laatikko ei näillä säillä muuttuisi heinien uima-altaaksi, pohjaan porattiin lopuksi muutama reikä.

Tähän hevosmaiseen joululahja-askarteluun tarvitset seuraavat tarvikkeet:

• Vesivaneria (kannattaa hankkia valmiiksi leikattuna) ponikokoiseen laatikkoon 1 kpl 80 x 60 cm, 2 kpl 80 x 50 cm, 2 kpl 60 x 50 cm
• Paljon kaikenlaisia ruuveja.
• Kulmarautoja ehkä 4 kpl.
• Sellainen rengassysteemi, jonka saa kiinni pohjaan, siihen voi kivasti laittaa heinäverkon kiinni sitten.
• Pora ja ruuvinväännin.
• Hifistelijöille kalkkinarua, mittanauha  ja lyijykynä rakennusmerkintöjä varten.

Vanerin hankin K-Raudasta valmiiksi leikattuna. Laatikkotarpeet löytyivät mainitun liikkeen jämäpaloista. Vanerin noin 46 euron hinnasta melkeinpä puolet meni leikkauspalveluun. 

Loppukäyttäjät asemissa.
Pahoittelut puhelinlaadusta. Unohdin järkkärin kotiin. Oli myös jo hämärää, koska sellaista se on tähän aikaan vuodesta. 

Kuvittelin, että koska levyt oli valmiiksi pätkitty, laatikko olisi yksinkertainen ja nopea panna kokoon. Vähänpä tiesin. Jos minä olisin ollut yksin asialla, olisin todennäköisesti vain suorilta päräyttänyt ruuvit paikoilleen.

Mutta koska vastuullinen pääurakoitsija on joskus käynyt puuseppäkursseja, levyihin ensin kalkittiin suorat viivat, joihin sitten merkittiin reikien paikat, sitten porattiin ne reiät, sitten porattiin vähän lisää ja lopulta laitettiin ruuveja porattuihin reikiin. Yksinkertaiseen kasaamiseen meni näin rattoisasti kuusi tuntia.

Vaan eipä löydy hyppiviä ruuvirivejä tai muuta amatöörihommaa. Toivomme, että myös loppukäyttäjät ymmärtävät arvostaa tätä käsityön helmeä.

Oman osuuteni laatikon rakentamisesta olisi toki voinut korvata myös puristimilla, lukuun ottamatta erinomaista seuraani. Ja kyllä minä jokusen ruuvinkin väänsin.

Hevoiset tykästyivät uuteen laatikkoonsa ikihyviksi. Rupesivat heti molemmat syömään siitä. Rimpulalle tämä laatikko on huomattavasti paremman kokoinen kuin edellinen.

Tänään bongasin vesivanerista ensimmäiset hampaanjäljet.

Puolen metrin korkuisen laatikon reuna on ponieläimelle (vas.) sopivalla korkeudella.

Herkkämahaisen muutto

Jos joku on blogin vanhahkoja tekstejä lueskellut niin ei liene epäselvää, että Ruusa ei varsinaisesti ole mitään teräsmahatyyppiä.

Ja kun maha on herkkä, se pitää ottaa huomioon aina, kun elämäntilanteessa tapahtuu isoja muutoksia. Niin kuin nyt esimerkiksi tuollainen juttu, että joutuu muuttamaan paikasta toiseen, laumasta toiseen.

Ponin mahan erityistarpeiden tajuaminen on vienyt aika kauan, mutta sentään lamppu on jossain vaiheessa syttynyt.

Kerrataanpa lyhyesti.

Kuvissa Ruusa syyskuussa, vielä kesäsiirtolassa. Tämä ei ole teknisesti kovin kummoinen, mutta pakko laittaa, koska syksyn valo.

Ensimmäistä kertaa tajusin omistavani herkkämahan, kun ponia vajaat kaksi vuotta sitten kohtasi sen elämän henkisesti isoin muutto.

Mainittu muutto vei ponin sisätallista pihattoon ja samalla kasassa tarjoiltujen heinien tilalle tuli pienisilmäiseen verkkoon käärittyä evästä.

Tätä muuttoa edelsi lyhyt majoittuminen erittäin huonoksi valinnaksi osoittautuneessa paikassa. Jo muutto pitkäaikaisesta kodista huonoon paikkaan pohjusti mahahaavan syntymistä ja lähes täydellinen elämänmuutos viimeisteli työn.

Kun mahaa korvensi ja heinää oli vaikea syödä, poni löysi lohtua tarhan hiekkapohjasta. Lopputuloksena oli kaupunkiloma Viikissä, jossa suoleen kertynyttä hiekkaa pumpattiin ulos viikon verran.

Mitä tästä opin? En paljon muuta kuin sen, että ponini saattaa syödä hiekkaa. Taipumuksen seuraukset ovat toistaiseksi pysytelleet poissa, kenties säännöllisen psyllium-kuurituksen ansiosta. Eikä poni viime aikoina ole osoittanut merkkejä hiekanhimosta.

Tässä taas tätä kuvamateriaalia aiheesta mitä hyvä lauma merkitsee hevoselle.

Ratkaiseva askel kohti Ruusan herkkämahaisuuden ymmärtämistä otettiin viime kesänä.

Tuolloin Ruusan tulehtuneeseen jännetuppeen tuikattiin klinikalla kortisonia ja poni joutui muuttamaan uuteen paikkaan tyylillä laitumelta klinikalle, klinikalta koppihoitoon vieraaseen paikkaan. Ei ollut hyvä se.

Poni ryhtyi syömälakkoon ja sen maha kramppasi. Tallinpitäjä jaksoi katsoa tätä noin kolme päivää. Sitten hän ystävällisesti ehdotti, että veisin Ruusan jonnekin sille sopivampaan paikkaan eli alkajaisiksi takaisin tutulle laitumelle.

Tässä kohtaa tarinaa alkaa hitaammansorttinenkin ihmishenkilö jo saada päähänsä vähän valoja päälle.

Koska mahan kipeytyminen on paha paikka ponille ja stressaava tilanne ihmiselle, sitä on kiva ainakin pyrkiä välttelemään.

Vaikka ponin tämänvuotiset muutot tapahtuivat tuttuihin paikkoihin, en ole ollut kovin halukas ottamaan mitään riskiä mahatilanteen heikentymisestä.

Niinpä jo keväällä ostin eläinlääkäriltä muutaman tuubin omepratsolivalmistetta nimeltä Peptizole. Ostin paketteja aika monta, ettei tarvitsisi olla ihan yhtenään niitä eläinlääkäriltä kyselemässä.

Omepratsolin tarkoitus ei tässä kohtaa ole hoitaa mahahaavaa, vaan suojata mahan herkkiä limakalvoja muuttostressiltä. Kuten kaikki hevosen mahavaivoja hoitaneet liiankin hyvin tietävät, ongelmien ehkäisy on huomattavasti pienempi päänsärky kuin kipeän mahan hoito. Myös aika paljon halvempaa.

Ai että mikä Peptizole? Se on köyhän hevosnaisen Gastrogard eli rinnakkaisvalmiste, joka tuli markkinoille Gastrogardin lääkepatentin umpeuduttua (patentti raukesi käsittääkseni huhtikuussa 2015).

Paitsi että ei Peptizolekaan oikeasti ole kovin köyhän versio. Tuubitasolla hintaero Gastrogardiin, jonka hintansa perusteella voisi kuvitella sisältävän vähintäänkin kultahippuja, ei ole kuin jokusen euron. Toisaalta kun yhdestä tuubista Gastrogardia riittää täysi annos 600-kiloiselle hevoselle, Peptizole-tuubissa on tarpeeksi 700-kiloiselle.

Joku kommentoi, ettei Ruusassa näy laidunkausi. No, edestäpäin näkyy.

Ruusa painaa runsaat 300 kiloa (klinikalla se punnittiin keväällä 305-kiloiseksi, mutta sittemmin on tullut aika lailla lisää läskiä massaa). Koska kyseessä nyt on ehkäisevä hoito, puolikkaan annoksen pitäisi riittää. Toisin sanoen yhdellä tuubilla ehkäisylääkitään pikkuponia neljä päivää.

Ensin aioin käyttää vain yhden tuubin. Hoitopäivä kolmosen kohdalla rimpulan maha näytti kuitenkin merkkejä orastavasta kivusta, joten päätin investoida hoitoon vielä toisenkin tuubin.

Ponin maha ei ole ollut varsinaisesti kipeän oloinen (eli esim. vatsan harjaaminen on ponin mielestä edelleen ok), mutta takavatsassa oli alkuviikosta pientä viitettä lihasrutistuksesta. Kun poni alkaa todenteolla vetää takavatsaa sisään, ollaan jo pahassa pinteessä. Nyt lihasvako oli vasta aavistus tästä.

Omepratsolin lisäksi herkkää mahaa on tässä viikon mittaan lepytelty myös melko avokätisillä annoksilla edelliseltä laitumelta mukaan ostettua kuivaheinää (huolellisesti kasteltuna). Samalla mukaan on lisätty tallin evästä, tulevaa säilöravintokautta silmällä pitäen.

Mahan kannalta oli myös hyvä, että poni pääsi talvikodissakin vielä laitumelle. Laidunkauden loppuminen on muutenkin ähkyjen kulta-aikaa, saati jos yhdistää laidunruohon loppumiseen vielä muuttostressin.

Ikinä ei tietysti pitäisi nuolaista ennen kuin tipahtaa, mutta vähän vaikuttaisi siltä että näillä eväillä muuttostressin vaikutukset ponin ruoansulatuselimistöön on onnistuttu minimoimaan. Ainakin maha tällä hetkellä näyttää levolliselta.

Katsotaan, miten käy kun laidunkausi huomenna tulee päätökseensä. Koska suuri syy laitumeltapaluuähkyihin on liian vähäinen nesteensaanti, Ruusa alkaa pihattoon palatessaan taas saada päivittäiset limpparit eli melassivettä.

Vielä on kesää jäljellä - ja itsehoitoa

Vaikka säiden valtias on välillä yrittänyt muuta väittää, kesä ei ole vielä kokonaan ohi. Tai ainakaan laidunkausi.

"Uuden" lohkon juoksuominaisuudet oli heti (mahan täyttämisen jälkeen) testattava.

Ponille laidunkausi tarkoittaa sitä, että saa syödä vihreää niin paljon kuin napa vetää, parhaassa seurassa.

Kesäkodissa Ruusalla on oikea bestis, sellainen ystävä kuin jokaisella hevosella pitäisi olla. Ystävä, jonka kanssa nyhtää ruohoa turvat vastakkain ja rapsuttaa, kun kutittaa. Ystävä, jonka kanssa juoksennella silkasta juoksemisen ilosta tai vaikka vain seistä kylki kyljessä. Ja on siellä pari muutakin kaveria.

Jos olisi rahaa ja/tai oma talli, kysyisin tätä bestistä ylläpitoon ihan vaan rimpulan ystäväksi. Ja totta puhuen kelpaisi tämä bestistamma ystäväksi minullekin.

Ruusa (syömässä) ja bestis (vahtimassa). Taustalla suomenhevonen.

Ponitädille kesä tarkoittaa lyhentynyttä matkaa oman pikku möhömahan luo - ja samalla vähän niin kuin tallinpitäjän leikkimistä.

Helppohan se on kesällä leikkiä tallinpitäjää. Huolehtii vaan, että hepoilla on vettä - ja nyt syksymmällä lisäheinää. Tsekkaa, että kaikilla hevosilla on jalat kohti maata eikä iho repsota. Sutii vähän aurinkorasvaa vaaleanpunaiseen turpaan, suihkuttelee ötökkäkarkotetta tummiin yksilöihin ja haavasprayta itsensä raapineisiin.

Parasta on se, että saa hoitaa omansa juuri niin kuin tykkää. Olen omatalli-ihminen ilman omaa tallia. Ensimmäisen maailman ongelmia.

Heinä on parasta. Ja ruoho. Alkukaudesta öykkärin elkein hallinnut rimpula huolii nyt samalle heinäkasalle (vaikka vähän happamalla ilmeellä) jopa yksivuotiaan. 

Tallinpitäjän leikkimisestä on seurannut se, että ponitäti on laitumen suosituin henkilö. Useimmiten myös ainoa, mutta suosituin silloinkin ja erityisesti silloin. Kun kerran tulin harvinaisen ponittoman päivän jälkeen taas laitumelle, teiniponi oli ihan että evvk, mutta 1-vuotias suokkineito juoksi iloisena luokse.

Sen jälkeen, kun luonnoneväs alkoi luomulaitumelta olla vähissä ja lisäheinätoimitukset alkoivat, laidunkansansuosioni nousi tähänastiseen huippuunsa. Porukka on juossut luokseni ilosta kiljuen. Melko kirjaimellisesti. Siis silloin, kun seurassani on ollut heinäpaali.

Onneksi ruoho on toisella lohkolla edelleen enimmäkseen vihreää ja kavioeläimet pääsivät sunnuntaina taas runsaamman tuore-evään makuun. Vaikka "uudella" lohkolla vihertää mukavasti, kuivaheinätarjoilua (kasteltuna) on jatkettu.

Myös kaksivuotiaan kanssa ollaan ihan hyvissä väleissä.

Parina ensimmäisenä päivänä raahasin heinää puiden alle, jotta hepoilla olisi mahdollisuus olla sateilla vähän suojassa joutumatta tinkimään ravinnonsaannista. Arvostivatko nelijalkaiset moista vaivannäköä? No eivät. Seuraavana aamuna kasat olivat koskemattomia. Paitsi se yksi, johon oli kakattu.

Mutta ruoholle siirrettyinä samat heinäkasat olivat hevosten mielestä ehkä parasta ikinä. Paitsi että vielä parempaa ikinä on ihan uusi paali. Ikinä ei ole ruokaa saatu.

Voi maha minkä teit

Ruusan viimeaikaisesta voinnista on sekä hyviä että huonoja uutisia. Hyvät uutiset ovat, että eläinlääkäri katsoi tiistaina kieltä ja julisti sen normaaliksi. Näppylät ovat normaaleja eikä kielen pinnassa (enää?) ole mitään ikävännäköistä.

Huono uutinen on tietysti se, miksi eläinlääkäri oli tarpeen kutsua. Ja se tarve oli ähky, tuo jokaisen hevosenomistajan kauhu. Tähän asti henkilökohtainen kokemukseni ähkyilystä on ollut onnellisen vähäinen varsinkin omien ponien kohdalla.

Laidunharjoituksia keskiviikkona.

Voisinpa sanoa, että Ruusan ähky tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Mutta on myönnettävä, että mahaoireilua on taas ollut. Sellaista ärsyyntymistä tiettyihin keskiruhon osiin koskemisesta, vähän takavatsan kipristelyä. Tämä on aikaisemmassa elämässä ollut yhteydessä suoleen pesää rakentavaan hiekkaan, joten olen syöttänyt psylliumia.

Tai olen yrittänyt syöttää psylliumia, Ruusa vaan on kieltäytynyt sitä syömästä. En tästä niin kovin huolestunut, koska maaliskuussa ponin sisukset todettiin röntgenillä hiekkavapaaksi alueeksi.

Mahan kipristelyn takia olen sekoittanut Ruusan rehuun maitohappobakteeria ja lisännyt kalkin määrää. Vähän olen kuivaheinääkin tarjoillut, vaikka hengitystieongelman takia kuivaa ei saisi antaa. Yhtenä päivänä Ruusa vaati syödäkseen tarhanaapurin tuoretta lopputuotosta, minkä jälkeen olen joka päivä yrittänyt syöttää sille kakkaa. Ei ole huolinut.

Tiistaina tilanne näytti aluksi ihan normaalilta. Rimpula tervehti vaatimalla äänekkäästi apetta nenänsä eteen, söi pienen kuivaheinäsiivun hyvällä halulla. Mutta kun menin hakemaan sitä laiduntreeneihin, tajusin, että maha oli aivan krampissa. Yritin kuunnella suolistoääniä, rimpula yritti pakoon ja tähtäili tosissaan takakavioilla. Suolesta ei kuulunut paljaalla korvalla oikein mitään.

Tyhmempikin täti tajuaa tällaisista vihjeistä, että nyt ei ole poni ihan kunnossa.

Onneksi paikkakunnalla asuu hevoslääkäri, joka jättää muut työt saadessaan hätäpuhelun. Eläinlääkäri saapui keskuuteemme alle kahden tunnin kuluttua soitosta. Siinä vaiheessa rimpula oli jo jättänyt piehtarointiyritykset ja ilmanpotkimiset ja keskittyi etsimään ravinnonlähteitä tyhjästä tarhasta.

Kun eläinlääkäri yritti kuunnella suolistoääniä stetoskoopilla, Ruusa teki parhaansa osuakseen häneen kavioilla. Eläinlääkärin mukaan pahin oli jo menossa ohi, mutta eivät suolet rimpulan sisuksissa ihan normaaliin malliin liplatelleet vieläkään.

Poni sai kipupiikin ja vähän rajoitetun heinätarjoilun loppupäiväksi. Ravintolisääkin saatiin, sellaista jonka pitäisi edistää suolen terveyttä. Nämä eivät tietenkään ole ainoat toimenpiteet, joita mahan tehohoitoon on suunniteltu. Valitettavasti arkipyhä vähän sotkee esimerkiksi kakkanäytteiden lähettämisaikeita.

Olo ei kyllä ole kovin kaksinen, ponikon kummallakaan osapuolella. Kun ähky tulee, jotain on epäilemättä tehty väärin tai jätetty tekemättä oikein. Ahdistuskäyrä on vaihteeksi huipussaan.

Maha keskiviikkona. Takamaha ei ollut ihan niin krampissa enää, mutta näkee, että poni vetää sitä edelleen sisään.

Mahatilanne tuntuu vaikeutuneen sen jälkeen, kun tuoreen ruohon osuutta ruokavaliossa on lisätty. Laidunkauden on ollut tarkoitus alkaa tällä viikolla.

Mielestäni en kuitenkaan ole kiirehtinyt, sillä tavalliseen tapaani aloitin ruohoon totuttamisen heti, kun kevään ensimmäiset vihreät korret alkoivat pukata maanpintaan. Toista kuukautta on ollut ponin elimistöllä aikaa vähitellen totutella tuoreravintoon.

Akuuttia hengenvaaraa ponilla ei mitä ilmeisimmin ole nyt eikä ollut tiistainakaan, sillä tavaraa menee sisään ja tulee toisesta päästä ulos tavanomaiseen tahtiin. Lopputuotos on koostumukseltaan erinomaista, mutta sen tuoksu jättää toivomisen varaa.

Tästä - ja monista muista vinkeistä - päättelisin, että ongelmana on vähintäänkin suolistoflooran epätasapaino. Voi siellä olla jotain haavaumaakin.

Keskiviikkona ponin takavatsa oli vähän vähemmän krampissa ja siihen sai vähän jo koskeakin. Vähän, ei paljon. Laitumella poni vaikutti paremmalta, liekö sitten ruohostuksen onni saanut unohtamaan vatsanväänteet. Suolesta kuului jonkinlaista pulputusta, mutta minusta äänet ovat vasemmalla vähäisemmät kuin oikealla.

Ponin naamasta kyllä näki, että se ei ole kivuton. Soitin eläinlääkäriltä kipulääkereseptin. Sekin on sitten vähän kaksipiippuinen juttu, kun kipulääke ei välttämättä ole kovin mahaystävällistä ja saattaa peittää mahdollisen ähkyn oireita. Mutta ei ole kiva olla kipeä, joten kokeillaan nyt kipulääkettä ennen kuin saadaan jotain oikeaa hoitoa aloitettua.

Näin kivuliasta ilmettä ponilla ei vähään aikaan olekaan ollut.  Kuva eiliseltä.

Tallinpitäjä siirtää omat hevosensa täyspäiväisesti laitumelle todennäköisesti perjantaina. Ruusan suhteen allekirjoittanutta hermostuttaa se, että juuri viikonlopuksi on luvattu alle 5 asteen öitä. Jos ruoho sattuukin jäätymään, uusintaähkyn vaara on ilmeinen. Voi tulla kaviokuumekin.

Toisaalta rimpula on sen verran kovasti tarhanaapureidensa perään, että niiden poistuminen kuvasta saattaa stressata sitä vaikka mahahaavaan asti. (Yksi tallikaveri pihaan toki sen seuraksi jätettäisiin.) Jos Ruusa jää pihaan niin sen pitää olla siellä koko viikko, koska tallinpitäjä ei halua tehdä muutoksia silloin kun ei ole itse kotona puuttumassa mahdollisiin ongelmatilanteisiin.

Eläinlääkäri oli sitä mieltä, että Ruusa voi mennä laitumelle, jos ähkyn oireita ei ole ja jos ei ole yöpakkasia.

Vaikea tietää, mikä olisi viisain veto. Jos Ruusa menee laitumelle niin sille toki alkuun tarjoillaan myös kuivaa heinää. Jos se ei mene laitumelle, sen ruohoon totuttelu pitää hoitaa tarhaoloissa, koska toista hevosta ei voi jättää yksin pihaan.

Tällä hetkellä Ruusalla ei ole tarhassa vapaata heinää, mikä saattaa olla osasyy ongelmien kärjistymiseen. Laitumella se saisi syödä koko ajan. Toisaalta isohkon ruokintamuutoksen tekeminen tässä tilanteessa tuntuu riskiltä.

Voi maha, minkä teit.

Superflunssa ja muita kuulumisia

Pannaanpa vähän välillä tällaisia ihan perinteisiä kuulumisia.

Sikäli ei ole mitään uutta auringon alla, että aina joku asia häiritsee keskittymistä olennaiseen eli heppahommeleihin. Yleensä tiellä on työ, mutta nyt on ollut tauti. Vaihtelua on kuitenkin siinä, että tauti on iskenyt ponikon kaksijalkaiseen osapuoleen.

Miten tällaisesta voi olla erossa monta päivää? Huonosti.

Joku superflunssa iski ponitädin kanveesiin oikein huolella, vaikkei ollut edes influenssa. Ensin meni puolet pääsiäislomasta hukkaan (mukaan lukien se sunnuntaityöllä ansaittu ylimääräinen vapaa) ja sitten vielä kolme työpäivääkin. Taitaa jäädä väliin Tampereen Hevosmessutkin.

Yleensä en ole sairas kuin yhden flunssan verran vuodessa, nyt on lenssu vienyt petiin ensin jouluna ja loppiaisena, sitten pääsiäisenä. Yleensä flunssa menee ohi aika tarkkaan kolmessa päivässä, mutta superflunssa äityi kolmantena sairauspäivänä vain kiristämään otettaan tätirukan poskionteloista.

Ruusa on ollut tallinpitäjän huomassa sillä aikaa, kun allekirjoittanut on taistellut paitsi superflunssaa, myös ponivieroitusoireita vastaan. Rankkaa on elämä.

Mutta on se aika käsittämätöntä, miten ihanaa on omaa ponia nähdä monen päivän tauon jälkeen, niin kuin tänään. Hyvä ettei tullut itku silkasta ilosta. Ja sanokaa mitä sanotte, oli ponikin iloinen nähdessään oman ihmisensä. Pakko oli mennä sitä välittömästi rahnuttamaan. Poni nautti huuli pitkänä ja pussaili takaisin.

Tänään oli ponilla huoltopäivä, johon oli raahauduttava, vaikka tauti ja sairausloma sekä jälkimmäisen aiheuttama huono omatunto tallireissusta. Kranio-osteopaatti-Mari vieraili kopeloimassa puolet tallin kopukoista läpi.

Ruusalla oli taas säkä jumissa ja sä'än takia loputkin selästä. Samoin niskakivuista on eläinrukka kärsinyt. Mutta tilanne oli ilmeisen parempi kuin aiemmin. Ensimmäistä kertaa Ruusa myös ymmärsi oman parhaansa. Osasi arvostaa saamaansa huolenpitoa eikä yrittänyt potkia ja purra hoitajaa, vaan auttoi hommissa niiailemalla sopivasti.

Seuraavaa kertaa sovitellaan kalenteriin ehkä sinne touko-kesäkuulle. (Ja siinä sitä muuten onkin sovittelemista.)

Vapaalla heinällä voi tehdä tätäkin - ja tarhakaverilla. Kuva on aika tasan kuukauden takaa - huomaa, että on sitä karvaa kuitenkin aika paljon jo irronnut.

Mutta. Rimpelssin elämässä puhaltavat nyt uudenlaiset, vähän ikävämmät tuulet. Ponista tulee yksineläjä. Ei se nyt tietenkään ypöyksin jää, mutta saman aidan sisältä nujukaveri vaihtaa residenssiä.

Juuri, kun on päästy tarhatyranniasta sopuelämään ja leikkikaveruuteen, loppuu sekin ilo. Sellaista se on, kun saman lauman hevosilla on monta ihmistä ja ihmisillä monia vaikuttimia. (Sanottakoon, että ymmärtääkseni tallinvaihdoksen syy ei ole tyytymättömyys nykyiseen paikkaan.)

On ollut niin hyvä, kun rimpulan ja tarhakaverin sekä molempien omien ihmisten tarpeet ovat olleet yhtenevät. On saatu tiiminä pidettyä vapaata heinää ja muuta sellaista, mikä ei oikeastaan ole kuulunut tallin palveluihin.

Pelottaa, että seuraavaksi tarhakamuksi tulee joku laihislainen. Ruusalle sopii rajoittamaton heinäbuffet, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Myös alati murehtivaisen omistajan henkistä hyvinvointia ponin vapaa heinätarjoilu on merkittävästi parantanut.

Niin tai näin, on mahdollista, että Ruusa on aitauksessaan yksin laidunkauteen saakka. Kun tarhakamu lähtee, talliin jäävät enää kaksi paksua suomenhevosta (ruokintatarpeet varsin erilaiset) ja yksi ilkeä lämminverinen, jonka pompottelulle ei tädin silmäterää alisteta. Etenkään, kun laidunkauden laumaelämään on enää niin lyhyt aika.

Vapaampi heinä, pullukampi poni

Nyt, kun Ruusalla ja pomohevosella on ollut vapaa heinä runsaan viikon ajan, on alkanut näyttää siltä, että ei ponilla ainakaan mitään imeytymishäiriötä ole. Koverat kupeet ovat vaihtuneet plussapalloon keskivartalon tienoilla.

Nyt pitää pikemminkin ajaa muuta ruokintaa alas ennen kuin saamme riesaksi vielä elintasosairauksiakin. Poni-ihmisen takaraivossahan aina jyskyttää peikkona huoli kaviokuumeesta, vaikkei Ruusa tähän asti ole vaikuttanut sille kovin alttiilta.

Onnellinen poni ateriansa ääressä.

Vapaa heinä ei toistaiseksi ole parantanut rimpulan mahakipua. Mutta ihan kuin ponin takavatsa ei olisi enää ihan niin tiukalla krampilla kuin aikaisemmin ja ihan kuin takimmaisen vatsan koskemisesta seuraavalla potkulla ei olisi ihan niin huimaa kiihtyvyyttä kuin vielä pari viikkoa sitten.

Tosin parina päivänä poni on äksyillyt jo ihan kylkeen koskiessakin. Tänään sai koskea sinne pahimpaan kipupisteeseenkin, kun lahjoi porkkanalla. Ota tuosta nyt tolkkua.

Todennäköisesti on tehtävä jotain muutakin muutosta kuin seisovan pöydän tarjoaminen, mutta tuntuisi kuin suunta olisi oikea. Ehkä.

Myös Ruusan tarhakaverin omistaja on tyytyväinen hevosensa elintasokummun kehitykseen.

Ja molemmat olemme iloisia siitä, että on koko ajan suurempi todennäköisyys bongata pihattokaksikko sopuisasti saman buffet-pöydän äärestä. Ennen heinänsaannin vapauttamista Ruusalla ei ollut mitään asiaa noin kymmentä metriä lähemmäs pomohevosen eväitä.

Ateriointitahtikin näyttää hidastuneen. Heinää natustellaan hitaasti jauhaen. Välillä heinäkasa toimii myös sänkynä tai sitten käydään pihatossa köllöttämässä uusilla oljilla. Aikaa on myös (erittäin kateellisten) tarhanaapurien kanssa seurusteluun.

Ensimmäisen vapaa heinä -viikon jälkeen 200 kilon paalista oli jäljellä ehkä 30 kiloa. Toisin sanoen kahden hevosen päiväkulutus huiteli ainakin alkuun sellaisessa 25 kilossa per päivä. Ei minusta aivan mahdoton määrä kahdelle kylmäpihaton asukille, jotka vasta totuttelevat ruokailun vapauteen. Etenkin, kun toinen näistä on melkoisen kookas lämminverinen.

Olen aina ollut vapaan heinän ystävä. Jos suinkin vaan hevosen rehunkäyttökyky sen mahdollistaa, kannattaa kokeilla.

Hevonen on kuitenkin siinä määrin tapaeläin, että ainakin alkuun Ruusa ja pomohevonen päivystivät edelleen aidalla heinäruokinta-aikaan. Eivät voineet käsittää, miksei heitä ruokita, vaikka muutkin saavat.

Valitettavasti en ole vielä saanut otettua kunnollisia kuvia rimpulan vatsanseudun uudesta muodosta, mutta ehkäpä piakkoin. Sitä odotellessa on vielä pakko näin jälkikäteen jakaa kuva siitä, miten tallinpitäjä meitä jouluna lahjoi:

Ruusan pipari on yhä koskematon, koska en ole mahakipuiselle uskaltanut sitä syöttää. Ja onhan se nyt nättikin. 

 Ehkä olemme sittenkin olleet ihan kilttejä.

P.S. Olemme miettineet heinän hävikin minimoimista jonkinlaisilla heinälaatikoilla. Yksi lupaava ehdokas voisi olla sellainen muovikuutio, jollaisia kesäisin näkyy laitumien vesipisteinä. Sattuisiko kenelläkään olemaan ylimääräisenä? Otan kiitollisena vastaan myös vinkkejä siitä, mistä kannattaisi lähteä kyselemään. Suunta on siis Länsi-Uusimaa.

Päivän maha vol. 2 eli suu kannattaa avata, kun ahdistaa

Jos jotain olen tässä viime aikoina oppinut niin sen, että suu kannattaa avata tilanteissa, joissa jokin askarruttaa.

Rimppels pellolla.

Tänään lähdin tallille edellisen angstipostauksen jälkeen ja tulin purkautuneeksi Ruusan elopainon hupenemisesta myös ponin tarhakamun omistajalle.

Hän sanoi, että myös hänen hevosensa on laihtunut (vaikka se on syönyt puolet Ruusankin ruoasta) ja että hän haluaisi sille oikeastaan vapaan heinän. Hihkaisin, että juuri sitä Ruusakin tuntuisi tarvitsevan.

Tuumasta toimeen: noin tuntia myöhemmin kottikärryttelimme hevostemme tarhaan 200 kilon paalin heinää muutamiin eri kasoihin. Hevosten ilmeet olivat näkemisen arvoiset.

Onnekasta, että pihattokaksikon molemmat osapuolet sattuvat olemaan yhtä läpip-skoja otuksia ja että tallinpitäjälle käy kaikki.

Tämän jälkeen ponin laihtumisesta ja mahaongelmista ei voi enää syyttää ainakaan korsirehun puutetta. Totta puhuen en usko, että vapaa heinä olisi mikään taikasauva, mutta ei siitä tässä tilanteessa varmaan hirveästi haittaakaan ole.

Me omistajat toki silti odotamme vapaalta heinältä pientä ihmettä. Paitsi, että odotamme näkevämme tuloksia hevostemme vyötäröillä, toivomme niiden myös ystävystyvän. Kun ei tarvitse kilpailla ruoasta, on toivottavasti enemmän tilaa laumautumiselle.

Toki toiveissa on myös hiekansyönnin väheneminen. Tätä silmällä pitäen sijoitimme kasat mäen päälle pahimman muta-alueen ulkopuolelle. Todennäköisesti väsäämme myöhemmin myös heinille hävikkiä vähentävät alustat.

Ahkeran aherruksemme päätteeksi katsoimme itseemme tyytyväisinä, kuinka hevosemme nautiskelivat uudesta seisovasta pöydästään. Ja kun Ruusa kävi kokeeksi samalla kasalla tarhadespootin kanssa, pomohevonen ei lotkauttanut korvaansakaan.

Katsotaan sitten huomenna, olemmeko yhä tyytyväisiä ratkaisuumme. Riippuu vähän siitä, kuinka iso osa heinästä on uponnut ahmatteihin ja kuinka tukkoon ne ovat itsensä vetäneet. Onneksi molemmilla on aiempaa kokemusta vapaasta heinästä, joten toivomme niiden ymmärtävän, ettei kaikkea tarvitse syödä ihan yhdeltä seisomalta.

Päivän mahakatsaus

Eilen kävin tallilla, annoin hepoille heinää ja jäin siivoamaan tarhaa.

Tässä kuvassa ehkä vähän näkyy, miten poni vetää takamahaa sisään:
viimeisten kylkiluiden jälkeen kyljen profiilissa näkyy terävä kulma.

Teon tavoite oli paitsi antaa hevosille ruokaa ja taistella kakan tarhanvalloitusta vastaan, myös katsoa, josko Ruusan takapuolesta tulisi ulos tuotoksia. Näkisi, tulisiko lannan mukana jokin viesti mahakipuongelman ytimestä.

Jostain syystä hevoset tuntevat usein suurta tarvetta suolen tyhjennykseen, kun näkevät palvelijan siivoavan vessaansa. Joskus jopa saa laitettua talikon hevosen perätuupparin alle niin, että lopputuotos ei edes koske maata ennen kuin on jo kottikärryissä matkalla lantalaan.

No, tällä kertaa rimpula ei tietenkään kakannut, joten lannan koostumus on edelleen mysteeri.

Lannan sijaan näin jotain muuta, mikä pani miettimään. Kiinnitin nimittäin huomiota kaksihevosvoimaisen lauman ruokailudynamiikkaan.

Siinä vaiheessa, kun tarhakaveri oli syönyt oman kasansa, Ruusa oli vasta puolivälissä omaansa. Ja kun omat korret oli vedetty napaan, pomohevonen takavarikoi Ruusan eväät. Ponin ei auttanut kuin poimia satunnaisia korrenpaloja sieltä, mihin niitä oli lämppärin jäljiltä jäänyt.

Oletettavasti näin tapahtuu joka ruokintakerralla. Näin ollen vaikka tarhaan pannaan heinää se lähemmäs 10 kiloa hevosta kohti, Ruusan todellinen heinänsaanti on siitä kaukana. Tuskinpa se ehtii syödä yli viittä kiloa päivässä, vaikka itsekin annan sille aina lisäheinää. Ja viisi kiloa esikuivattua säilöheinää on erittäin vähän jopa pikkuponille, kun se ei ole shettiksen sukua.

Ei ihme, että poni laihtuu ja kipuilee, jos se ei syö juuri mitään!

Väkirehun puute ei selitä mahakipuja, mutta liian vähäinen korsirehun saanti voi hyvinkin olla avaintekijä. Etenkin, kun Ruusa sitten napsii kaikki mutaisimmatkin korret mahansa täytteeksi. (Pitäisi hankkia heinälaatikot.)

Miten olen voinut olla niin sokea, etten ole aikaisemmin tätä tajunnut?

P.S. Haluaisin kiittää kaikkia edelliseen tekstiin kommentoineita. Arvelin, että aiheeseen voisi tulla myös kommentteja tyyliin "idiootti, anna sille ponille ruokaa", mutta sainkin paljon tukea ja ymmärrystä. Kiitos.