lauantai 21. huhtikuuta 2018

Jää henkiin, ainakin toistaiseksi

Kerrankin kävi sillä lailla tuuri, että juuri kun hätä oli suurin niin apukin oli jo tulossa tallille. Eli etupuomin ylityksessä loukkaantuneen blogitähti jr:n könkkäämistä ei tarvinnut katsella omin neuvoin kuin viikonlopun yli, kun eläinlääkäri jo saapuikin kera nykyaikaisen kuvantamislaitteen. 

On muuten hienot vehkeet nykyisin, kuva ilmaantuu heti tietokoneen ruudulle, johon siihen voi lisätä kontrastia ihan kuin valokuviin kuvankäsittelyohjelmassa. 

Albertin polvesta tuli muun muassa tällainen otos:





Otettiin siitä vielä toinenkin kuva, jossa näkyi koko polvilumpio. 

Kaikki oli ehjää. 

Tämän eläinlääkäri tosin kertoi jo etukäteiskäpälöintiensä jälkeen, mutta tulipahan sitten vielä valkoista mustalle. Eläinlääkäri oli myös sitä mieltä, että polvea ei tarvitse erikseen ultralla ihmetellä, koska turvotus on pehmytkudoksen alueella. 

Nyt, kun on kahden ammattilaisen näkemys, että kyseessä on pehmytkudosvamma, voin ehkä sen jo uskoa. Tosin eivät sellaisetkaan välttämättä ole ihan pikkujuttu, koska kudokseen tulee arpi, joka huonossa tapauksessa voi aiheuttaa kireyttä lihakseen.

Joka tapauksessa tällä hetkellä näyttää siltä, että Albert ei kuole ainakaan runsas viikko sitten sattuneeseen onnettomuuteen. 

Pikkumiehen jalkakin nousee jo vähän reippaammin, vaikka polven alueella on edelleen ylimääräinen pallo. Voi mennä kuulemma parikin viikkoa ennen kuin turvotus on laskenut.



Maanantaisessa eläinlääkärin visiitissä kävi niin, että ajan alunperin varanneet eivät sitten tarvinneetkaan varaamiaan palveluita. Tämähän tarkoitti sitä, että aikatauluun mahtui myös tammaponin purukaluston puolivuotishuolto. 

"Ei mitään muotisairauksia", kuului eläinlääkärin ensiarvio. Eli ei kariesta eikä diasteemoja - vaikka Ruusa on syönyt ikänsä nykyisin parjattua säilöheinää. No, eihän se tietysti ole vielä vanhakaan, mutta on noita suusairauksia nuorillakin. Ruusan tapauksessa hampaat ovat olleet kutakuinkin ainoa poninosa, johon ei ole joutunut kiinnittämään erityishuomiota. Toivottavasti tilanne jatkuu tällaisena.

Myös Albertin suuhun kurkattiin, kun se kerran oli sopivasti pöllyssä. Sudenhampaathan siellä jo kurkkasivat ikenistä, mutta niin pienesti, että niitä ei vielä voi poistaa. Todennäköisesti syksyllä jo voi, arveli eläinlääkäri. Ja silloin olisi myös hyvä jo vähän näyttää purupinnoille raspia. 

Joka tapauksessa emme nyt ota kuolaimia vielä käyttöön ennen kuin sudenhampaat on poistettu. Albert on kyllä jo maistellut niitä ja suitset ovat hetken olleet päässäkin, mutta mitään painetta ei kuolaimeen laiteta niin kauan kuin ne voivat osua kipeästi hampaisiin. 

P.S. Ennalta vieraalla eläinlääkärillä oli piikkikauhuisen varsan kanssa parempi tuuri rauhoituspiikin kanssa kuin omalääkärillä. Toki Albert sai vähän esilääkitystä kielen alle, mutta silti yllätyin, miten vähän poni reagoi rauhoituspiikkiin. Emme edes lähteneet yrittämään suoneen, vaan eläinlääkäri tuikkasi piikin lihakseen niin nopeasti, ettei Albert tainnut edes ehtiä tajuta, mitä tapahtui. 

sunnuntai 15. huhtikuuta 2018

Painajainen trailerissa

Ei mennyt ihan putkeen ensimmäinen yritys kuljettaa Albertia trailerissa yksin. Tarkoitus oli mennä  torstaina Hyvinkäälle näyttämään Albertin kavioita Granströmin Jaskalle, koska balanssi on mielestäni pielessä.

Viimeiseen asti arvoin, lähteäkö vai eikö. Albert oli ahkeralla harjoittelulla päässyt pisteestä "traileri on helvetinportti" pisteeseen "trailerissa on ihan kiva hengailla syömässä herkkuja", mutta emme ehtineet harjoituksissa varsinaiseen liikkellelähtöön asti. Toisaalta seuraava aika Jaskalle olisi mennyt yli kuukauden päähän ja jos jalka-asennoissa olisi korjattavaa, viimeiset hetket tehdä se olisi nyt.

Yksin varsa piti kuljettaa ensinnäkin siksi, että omaan traileriini ei mahdu enempää poneja, että siksi, ettei tallilla oikein ole hyväksi esimerkiksi soveltuvaa kuljetuskaveria.

Kuvia kuljetusjutuista ei ole, joten laitetaan tällainen kuva ponien vieroitusta edeltäneestä yhteisulkoilusta. 


Koska Albertilla on taipumus säikähtäessään reagoida voimakkaasti ylös ja eteen, pelkäsin sen hyppäävän etupuomin yli. Kävin varmuuden vuoksi ostamassa kaulapannan, josko sillä saisi hyppyaikeet torpattua. Lisäksi pestasin apuriksi luottokuskini eli Ruusan syntymätallinpitäjän, jota parempaa hevoskuljettajaa en tunne.

Onneksi pyysin apua. Luottokuskin tyyneys ja kirkas ajatus oli tarpeen, kun Albertin rimpuilu niskat taitoksissa puoliksi puomin etupuolella sai minut paniikkiin. Oman ihmisen hysteerisyys tuskin oli omiaan lieventämään varsapolon hätäännystä.

Paniikki tuli siitä, että varsa oli pahassa paikassa eikä todellakaan ollut aikeissa rauhoittua autettavaksi. Jos olisin mennyt apuun, olisin itse tullut potkituksi ja rusennetuksi.  Katsellessani avuttomana varsani rimpuilua olin varma, että Albert kuolee traileriin.

Ihme kyllä varsa pääsi kokonaan puomin toiselle puolelle ja jollain taikuudella jopa mahtui sinne (tila on vain noin metrin pituinen). Koska Albert on vielä pieni ja kapea, saimme sen ulos etuovesta, joka on mitoitettu vain ihmisen kuljettavaksi.

Tässä vaiheessa olimme noin sadan metrin päässä lähtöpisteestä.

Ei kovin edustava kuvakulma.


Lastaus oli onnistunut erinomaisesti. Siihen oli varattu tunti, Albert oli kopissa muutamassa minuutissa. Se mutusteli herkkujaan suhteellisen rauhallisena, mutta kun oli aika lähteä liikkeelle ja herkkujen syöttäminen loppui, mielentila muuttui eikä se välittänyt heinästä. Ja aika nopeasti alkoikin sitten rytistä kunnolla.

Eniten pelkäsin Albertin selkärangan puolesta. Kun varsa lähti kävelemään, pahimmalta näyttivät kuitenkin takapolvet. Varsinkin oikeaa jalkaa se laahasi. Polvet alkoivat nopeasti myös turvota. Takajalat ja nivuset olivat haavoilla, mutta mitään tikkausta vaativaa ei näkynyt.

Luottoeläinlääkäriä paikalle odotellessa mietin, että näinkö typerästi Albertin menetän. Itketti. Miksi piti lähteä, vaikka epäilytti.

Eläinlääkäri väitti, että Albert jää henkiin. Uskon sitten jos näen. Tohtori toki lienee nähnyt enemmän etupuomin yli kuperkeikanneita varsoja kuin minä, jolle kokemus oli ensimmäinen. Toisaalta toipumisennusteissa on mielestäni otettava huomioon, että emme ole syntyneet onnellisten tähtien alla.

Jos polvi olisi murtunut, poni ei eläinlääkärin mukaan käyttäisi jalkaansa senkään vertaa kuin muutama tunti onnettomuuden jälkeen teki. Ligamenttivaurio voi kuitenkin olla todellisuutta, tai parhaassa tapauksessa kyse on vain pehmytkudosturvotuksesta. Se selviää ultralla, mutta ultrata ei voi ennen kuin turvotus laskee.

Rankavaurioon eläinlääkäri ei uskonut, koska varsalla ei ollut neurologiselta vaikuttavia oireita.

Illan pimeydessä otettu kännykkäräpsy oli jopa odotettua huonolaatuisempi, mutta kai tästä käsitystä saa.

Eläinlääkäri oli sitä mieltä, että koppihoito ei olisi tarpeen. Ensalkuun Albert kuitenkin oli vuorokauden verran karsinassa ja sen jälkeen yöt. Että ainakin lepäisi. Tämä on tarkoittanut karsinamajoitusta myös emäponille, joka on joutunut viereiseen koppiin lapsensa seuraneidiksi.

Kävely on parempaa, mutta ei minusta vieläkään ihan priimaa. Vaikka polvet tuskin ovat murtuneet, ne kuitenkin altistetaan huomenna röntgensäteille kotitallilla. Kannettava röntgen sattui olemaan sopivaan aikaan tulossa meille muissa asioissa.

Olen kylmännyt kipeää polvea sen minkä olen ehtinyt. Albert sai myös kuurin Metacamia, jonka on ottanut ilman kitinöitä - tänään jopa vapaana tarhassa, kun olin unohtanut antaa ennen ulos viemistä.

Peukut pystyyn, että Albert selviytyy onnettomuudestaan ilman pysyviä vammoja eikä enää toista kertaa joudu trailerionnettomuuteen. Jotain uudelleenjärjestelyitä täytyy trailerissa tehdä, että se olisi turvallisempi pomppuponille.

Ensimmäinen uusi traileriharjoitus tehtiin heti onnettomuuspaikalla, vähän sellaisella takaisin satulaan, jos ei ambulanssilla sairaalaan -ajatuksella. Niin urheasti pieni ponipoikanen asteli lastaussillalle ja taisi käväistä kopissa sisälläkin. On se kuitenkin reipas poika.

sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Ei enää mikään pikkusintti ja vieroituskuulumiset

Lapset ne kasvaa! Ainakin eräs pieni mustaturkki, joka itse asiassa ei ole enää hirveän pieni. 

Siinä, missä vielä muutama kuukausi sitten ihmettelin Albertin kitukasvuisuutta, nyt mietin, ruokinko sitä liikaa kun tyyppi venyy silmissä. Laskelmieni mukaan lisäsenttejä on viimeksi kuluneen kolmen kuukauden aikana kertynyt lähemmäs 15 (edit. tai ehkä kymmenkunta, joka tapauksessa aika paljon)

Näyttelyseisonta jättää toivomisen varaa, mutta söpöysaste on korkea. Karva ei ole ihan noin karmea kuin se hikiviilalla hinkkaamisen jälkeen auringossa näyttää. Tässä muuten linkki postaukseen, jonka avauskuva on aika samanlainen.

Albertin pylly ulottuu jo korkeammalle kuin Ruusan ja säkäkorkeus alkaa olla samaa luokkaa. Samat riimutkin menevät molemmille samoilla säädöillä.

Sanotaan, että varsa on 1-vuotiaana 90 prosenttia tulevasta korkeudestaan. Nykyisen säkäkorkeuden mukaan laskettuna Albertin aikuiskorkeus olisi noin 150 cm. Eli aika passeli ratsu tällaiselle hukkapätkälle, vaikka toiveissa olisikin ponikokoon mahtuva mittaustulos. Mutta ei se nyt niin tarkkaa ole, kunhan ei tulisi mitään yli 160-senttistä vonkaletta. Tuskinpa tulee.

Vielä yhdessä 25.3.


Albert on nyt iso poika myös siinä mielessä, että äidinmaito on lopullisesti poistunut sen ruokavaliosta.

Täysvieroitusta on takana viikon verran. Kun ponit olivat tottuneet olemaan yöt erikseen, tarhojen välisen portin pysyminen kiinni myös päivisin ei ollut enää mikään juttu.

On mahdollista, että osa-aikainenkin ero oli kaikkein rankinta ponitädille. Tai ehkä sittenkin isän roolin omaksuneelle setähevoselle, jolla on taipumusta ylitunnollisuuteen. Kun täysvieroitusta oli takana muutama päivä, setähevoinen oli jo sen verran lähellä burn outia, että päädyttiin välillä laittamaan pojat laumaan ja Ruusa siksi aikaa yksin.

Sekoitellaan nyt pakkaa ja etsitään parasta laumabalanssia.

Emäponi 25.3.
Ruusaa järjestely ei tunnu haittaavan, eihän sen nyt tarvitse väistää ketään ja lisäksi se sai käytännössä vapaan heinän. Vapaa heinä johtuu siitä, että Ruusa saa kilpasyöjien puuttuessa aterioida ihan omaan tahtiin. Se säännöstelee annoksensa niin, että tarhassa on heinää koko ajan.

Eilen Ruusaa kyllä alkoi häiritä se, että kaikki potentiaaliset poikaystävät oli erotettu aidalla. Albertin vieroituksen jälkeen emäponille iski nimittäin kunnon horopebakiima. Jokainen viriilin tammahevosen omistaja ymmärtää, mistä puhun. Nyt jopa inhokkiruuna joutuu jatkuvien viettely-yritysten kohteeksi.

Albertilla sen sijaan ei ole ollut mitään hätää. Huutoa kuuluu lähinnä sellaisissa tilanteissa, joissa ihminen vie äidin varsan näköpiiristä, tai vaikka jonkun muunkin hevosen.

Ja vielä 25.3. otettu kuva.
Kuten jo edellisessä postauksessa mainitsin, luotettavan tutkimustiedon puutteessa vieroitusajankohta ja -tapa valikoituivat vahvalla mutu-tietämyksellä.

Nyt voinee jo sanoa, että mutu oli ihan hyvä ohjenuora.

Olen kovin tyytyväinen siitä, että en vieroittanut vielä puolivuotiasta pikkupoikaa, silloin vieroitus olisi varmasti ollut kivuliaampi. Muutama lisäkuukausi emän helmoissa nimittäin toi Albertille huimasti lisää itsenäisyyttä ja itsevarmuutta. Lisäksi pihattovarsa epäilemättä hyötyi siitä, että sillä oli kylmillä säillä mahdollisuus lämpimään maitoon.

Myös vieroitustavan valinta meni nappiin. Vaikka äiti jäi aidan toiselle puolelle, Albertilla säilyi ihokontakti tuttuun ja turvalliseen aikuiseen. Aidan yli äiti ja poika voivat edelleen hoitaa suhdettaan ja eivätköhän ne pääse vielä silloin tällöin riekkumaankin yhdessä, kunhan Ruusa lakkaa tuottamasta maitoa.

Lopuksi vielä kuva Ruusasta samassa iässä:

Blurrasin handlerin naaman, kun en ole kysynyt, saanko laittaa naamalla. Hän on sikälikin hyvä mittatikku, että olemme samanmittaisia. 


maanantai 26. maaliskuuta 2018

Ero! (Vielä osa-aikainen)

Ennen pitkää oripojan elämässä koittaa hetki, jona emon hellä hoiva päättyy. Albertin oli tarkoitus saada porttikielto tissibaariin jo vähän aikaisemmin, mutta en raatsinut kovilla pakkasilla vieroittaa.

Nyt kuitenkin on iso tarha jaettu aidalla kahteen osaan, jotta äidin ja pojan asumusero voidaan toteuttaa. 

Tutkimustieto eri vieroitustapojen varsaystävällisyydestä on kauniisti sanottuna vähintäänkin puutteellista. Joten olen ihan mutulla arponut, että portaittain eteneminen voisi olla paras tapa. Albert saa siis totutella eroajatukseen ensin vain öisin ja sitten vähän ajan päästä väliporttia ei enää avata päiväksikään. Alustavasti olen ajatellut, että totutteluun varattaisiin aikaa viikko tai kaksi.

Aivan tuoretta kuvamateriaalia pikkuprinssistä eiliseltä.


Seurana Albertilla on koko ajan paras ystävänsä setähevonen (lopussa pari videota poikien jutuista).

Yhden asumuseroyön perusteella väittäisin, että tämä on isoin juttu nimenomaan setähevoselle. 

Se on omaksunut lauman turvallisuusvastaavan roolin ja erityisvastuualueekseen Ruusan ja Albertin. Väliaita muodostanee haittaa työssä menestymiselle. Albert kuitenkin vaikuttaisi tuntevansa olonsa ihan turvalliseksi eikä ollut millänsäkään tämmöisestä aitahommasta. Saa nähdä, miten tilanne kehittyy.

Ehkä meni vähän ylikäsittelyn puolelle tämän kuvan kanssa, oli niin haastavat valotusolosuhteet. Mielestäni varsa on ihan hyvässä karvassa, vaikka vähän höttöisessä.


Vieroitusta olen uskaltanut lykätä näinkin pitkälle, koska intoa isojen poikien leikkeihin ei ole ihmissilmin havaittu. Pikkupoikien leikkejä sen sijaan on viime aikoina ilmennyt siinä määrin runsaasti, että Ruusa lienee osa-aikaerosta lähinnä helpottunut. 

Albertista on nimittäin kuoriutunut melkoinen maanvaiva. Leikinhimossaan se saattaa juoksuttaa emänsä jopa hikeen asti. Onhan Ruusassakin leikkimieltä, mutta aika usein äiti vaan on vähän väsynyt. Ja liian kiltti asettaakseen nujuamiselle rajoja.

On siis käynyt ilmeiseksi, että Albert on tullut ikään, jossa aikuiset eivät vaan riitä. Tarvitaan niin sanottua vertaisseuraa. 

"Mistä mulle kaveri? Oon tosi kiva. T: Albert" (Olen kyllä harjannut ponin, mutta se on nyt ymmärtänyt hangessa piehtaroinnin riemun.)


Tämän ahaa-elämyksen saatuani sainkin seuraavaksi panikoitua siitä, että on jo melkein huhtikuu enkä ole vielä juuri pannut tikkua ristiin orilaidunasioiden kanssa! Apuva!

Ei ole välttämättä helppoa löytää paikkaa, koska en vie omaani koko kesäksi mihinkään keskelle aavaa peltoa sää- ja hyönteisolojen armoille. Pitää olla vähintään varjoa ja mielellään myös vähän sateensuojaa edes metsikön muodossa.

Yhden laidunkatselmuksen olen jo sopinut, mutta lisää saa mielellään vinkata. Koska en kestä olla Albertista erossa koko kesää niin paikka saisi sijaita Uudellamaalla.

Jos laidunpaikka ei natsaa niin olen saanut vähintäänkin puolivihreää valoa sille, että vertaisystävä voisi muuttaa Albertin luo. Vinkvink. 

Lopuksi vielä lupaamani videot Albertin ja setähevosen yhteispuuhailuista. (Setähevoinen on curly.)


Linkki videoon (Pahoittelen kännykkälaatua)


Linkki videoon (taas kännykkälaatua)

sunnuntai 18. maaliskuuta 2018

Yleisin syy ontumaan on ontuma - Elizabeth Uhl Horse & rider in motion -tapahtumassa

Jos olympiaurheilijoita tarkasteltaisiin kuvantamismenetelmillä, heistä useimmilla - ellei kaikilla - olisi pahempia vaurioita kuin hevosilla, joita rutiininomaisesti lopetetaan. Miettikää sitä.

Tällaiseen sanomaan lopetti luentonsa amerikkalaispatologi, tohtori Elizabeth Uhl helmikuun alussa pidetyssä Horse & rider in Motion -tapahtumassa. Hän luennoi hevosten tuki- ja liikuntaelinten sairauksista pääotsikkona "kumpi tulee ensin, ontuma vai kudosvauriot".

Ontuman tärkein syy on ontuma (major cause for lameness is lameness). Tähän professori James R. Rooneyn lauseeseen oikeastaan kiteytyy Uhlin luennon sanoma.

Tavallisestihan esimerkiksi nivelrikosta ajatellaan, että kipu aiheutuu niveleen tulleesta vauriosta.

Tämän käsityksen Uhl haluaa heittää romukoppaan tai ainakin haastaa: "Miksi kudosvaurioiden vakavuus ei aina korreloi kivun tai ontuman kanssa? Jos nivelrikon aiheuttaa kuluminen (wear and tear), miksi liikunta auttaa riippumatta nivelrikon vakavuudesta?"

Kuva ei suoraan liity Uhlin luentoon, mutta se on kyllä tämänvuotisesta Horse & rider in motion -tapahtumasta.




Uhl tarjoaa toisenlaista näkökulmaa: Mitä jos nivelrikkoa ei aiheutakaan nivelpintojen kuluminen, vaan sekä (ensin) ontuman että (sitten) kuluman aiheuttaa sama syy: vääränlainen liikkumistapa?

"Jos mekaniikkaa ei korjata, tilanne pahenee", sanoi Uhl.

Ontuman syy on ontuma.

Normaalissa tilassaan nivelpinnat eivät hankaa toisiaan vasten, vaan lihakset ja lihaskudokset pitävät ne erillään toisistaan. Lisäksi lihakset ja faskiat vakauttavat niveltä ja suojaavat sitä liikkeen aiheuttamilta voimilta. Ja ne voimat ovat jopa ihmisen mittakaavassa huimia, hevosesta nyt puhumattakaan.

Uhl puhui paljon sädeluuontumasta - vaivasta, jota tiede ei hänen mukaansa vielä 1700-luvulla tuntenut. Tämä ei kuulemma kuitenkaan johtunut silloisten tiedemiesten kädettömyydestä, koskapa hekin analysoivat avaamiensa teurashevosten niveliä hyvin tarkkanäköisesti.

Sädeluuontuma ilmestyi tiedekirjallisuuteen 1800-luvulla - samaan aikaan kun katujen kiveäminen alkoi yleistyä.

Jo vuonna 1846 tutkijat päättelivät, että syyn sädeluuontuman ilmaantumiseen täytyy olla hevosten tekemä työ. Jostain syystä tämä teoria ei kaiketi ole sittemmin ollut kovinkaan suuressa huudossa.

Kuva toiselta luennolta, jossa Elizabeth Uhl ja Jean-Luc Cornille luennoivat hevosen (ja ihmisenkin) kehon tensegriteetistä eli siitä, että keho ei toimi mekaanisesti kuin kone, vaan toiminta perustuu jännitykseen ja jännitteeseen. Niin kuin Uhlin kädessä oleva malli.

Juuri sädeluuontumaisten kanssa Elizabeth Uhl on tehnyt pitkään töitä Science of Motion -suuntauksen perustajan Jean-Luc Cornillen kanssa.

Ratsastaessaan sädeluuontumaisia hevosia Cornille huomasi, että ne jättivät etujalkansa liikkeessä normaalia taaemmas eli jalka viipyi maassa vielä silloinkin, kun sen olisi pitänyt jo nousta. Tavallinenkin pulliainen havaitsee ongelman, koska ratsu könkkää silloin ns. alamäkeen.

Kun hevoset opetettiin liikkumaan ylämäkeen, ne lakkasivat jättämästä etujalkojaan rungon alle. Ne myös lakkasivat ontumasta. Noin niin kuin tiivistelmänä.

Elizabeth Uhlin mukaan etujalan viipyminen maassa liian pitkään aiheuttaa ylimääräistä jännitettä jänteeseen. Tämä rasittaa luuta, johon jänne kiinnittyy. Kun hevosen kavion kannalla sijaitsevat reseptorit aistivat ylimääräistä painetta, seuraa kipua ja kivun ihmissilmä havaitsee hevosen ontumana.

Mutta Uhlin mukaan reseptorit eivät hälytä pelkästään jo syntyneistä vaurioita, vaan myös odotettavissa olevista vaurioista. Toisin sanoen siinä vaiheessa, kun kipu alkaa, nivelrikkoa ei vielä ole havaittavissa.

Lisää kuvituskuvia.



Mitä jos perinteisten nivelrikkohoitojen sijaan opetettaisiin hevonen (tai nivelvaivainen ihminenkin) käyttämään kehoaan oikein? Eli sädeluuontumaisen tapauksessa, "just get the force off the heel!" 

Fysioterapia on Uhlin mukaan erittäin tehokas tapa hoitaa (ja ehkäistä) nivelrikkoa. "Mutta se pitää tehdä oikein, muuten se voi pahentaa tilannetta."

Sädeluuontuma on usein pahempi tai ainakin ensin toisella puolella hevosta. Tämä johtuu Uhlin mukaan hevosen selkärangan virheellisestä rotaatiosta. Kun hevonen liikkuu ranka kierossa, toinen etujalka joutuu isomman mekaanisen liikapaineen kohteeksi kuin toinen.

Tätä voi omastaan tarkkailla Uhlin mukaan erityisesti silloin, kun hevonen lepää. Missä asennossa se silloin seisoo?

Esimerkkinä hän käytti omaa hevostaan, joka kärsi pukinkaviosta ja sädeluuontumasta. Se seisoi aina  samaan suuntaan kierossa. Uhlin mukaan vinous oli lähtenyt rakenteellisesta epätasapainosta (pukinkavio), jonka ympärille oli kehittynyt toiminnallinen epätasapaino eli koko hevosen keho oli kiertynyt viallisen jalan ympäri.

Jopa tästä Cornillen etukäteen toivottomaksi tuomitsemasta tapauksesta tuli Uhlin mukaan kivuton maastakäsin-jumpalla. Uhl vinkkasi, että yksi hyvä konsti suoristella tällaista hevosta on esimerkiksi half-pass (ymmärtääkseni sulkutaivutus) vastakkaiseen suuntaan.

Tässä Cornillen klinikalta napatussa otoksessa tapahtuu käsittääkseni juurikin hevoisen suoristusta taivutuksen avulla. 

Uhlin viesti on tavalliselle hevosenomistajalle toisaalta ahdistava, toisaalta helpottava. 

Ahdistava siksi, että tajuaa, miten paljon vahinkoa voi aiheuttaa rakkaalle hevoselleen ratsastamalla väärin.

Toisaalta helpottava siksi, että nivelrikkodiagnoosi ei ehkä sittenkään ole aina kuolemantuomio.

EDIT: Tässä vielä pari linkkiä teksteihin, jotka olen aiemmin kirjoittanut Science of Motionista, jota Elizabeth Uhlkin siis käyttää. Siellä on vähän konkretiaa ratsastukseen.
Ratsasta selkää, älä päätä ja muuta Science of Motion -klinikan antia
Mielessä Science of Motion

P.S. Horse & rider in motion -tapahtuma oli tänä vuonna kaikkinensa älyttömän mielenkiintoinen! Liput olivat kalliinpuoleiset, mutta mielestäni hintansa arvoiset.

sunnuntai 4. maaliskuuta 2018

Kuvaterkkuja Horse Fairista ja kiitos äänestäjille!

Eipä tullut tälle blogille voittoa blogiäänestyksessä, mutta kenellekään se tuskin oli suuri yllätys. Osasin odottaa, että pysti menisi Kaktu ja Futura -blogille, onhan sen lukijamääräkin aivan eri planeetalta kuin esimerkiksi tämän blogin. 

Mutta yllättävän tasaisesti äänet jakautuivat ja Takaisin lähtöruutuunkin sai yli tuhat ääntä. Vau! Kiitos tuhannesti (hehheh) kaikille äänestäneille!

Ja isot onnittelut voittajille! Omankin lukulistani blogeja siellä palkittiin: Tyyli kaukana hevosharrastuskategoriassa ja Jillan blogi visuaalisessa sarjassa. (Kaikki tulokset löytyvät Playssonista.)

Tinkereiden esityksestä jäi mieleen tämä valjakko. Hymy pyrki väkisinkin huulille sen menoa katsellessa!


Olin voittajien julkistusta seuraamassa vallan paikan päällä, koskapa ehdokkaana sain Helsinki Horse Fairiin bloggaajapassin.

Olin kyllä sen verran huono ennakkomarkkinoija, että tuskinpa tarvitsee ensi vuonna passia edes yrittää hakea. Mutta nettisivuilla ohjelma oli niin toivottoman vaikeaselkoisessa muodossa, että usean yrityksen jälkeen hylkäsin aikeet kaivella sieltä tärppejä. Siinä olisi järjestäjillä pieni kehityskeskustelun paikka.

Tinkereiden esityksen teema oli sadut.


No, millaista siellä oli? Aiemmin olen käynyt vain Tampereen hevosmessuilla ja siihen verrattuna ensivaikutelma oli, että aika pientä.

Kello 11 aikaan ajattelin, että en kyllä millään saa aikaa kulumaan niin monta tuntia, että olisin paikalla vielä blogiäänestyksen tuloksia kuulemassa, mutta jännästi sitten kuitenkin viihdyin kello 18 asti tylsistymättä. 

Katsokaa, miten ylisöpöt russit! Mia Ventoniemi – Najad & Lizalie Miris. En tiedä, kumpi on kumpi, mutta kuulemma ovat emä ja tytär.

Kohokohdat olivat ehdottomasti ajot. Siis karjan- ja valjakkosellaiset. 

Ben Simonsén ja oldenburg Ragyogo. (Nyt vasta hokasin tuon ihmispään tuolla hevosen selän päällä, sen olisi kyllä voinut editoida poiskin.)
Valjakkoajo ei petä ikinä! Valjakkoporukka osaa kyllä lisätä jo lähtökohtaisesti näyttävään lajiinsa vielä sellaisen twistin, että yleisötapahtumassa nousee tunnelma kattoon.

Lauantaina, jolloin itse seurasin tapahtumia, valjakkoajoa esiteltiin knock out -tyyppisellä dressage-kilpailulla. Eli kerralla vuorossa oli aina kaksi valjakkoa, jotka esittivät vuorollaan saman ohjelman peilikuvana. Kustakin parista valittiin voittaja, kunnes keskinäinen paremmuus tuli ratkotuksi.

Ja parashan oli tietenkin welsh cob ajureineen, eli Leena Vähä-Erkkilä ja S.W. Summer Dream's Prince eli Sami. Siinäpä vasta käyttöcobi! 

Voittajan menoa.

Valjakkoajo vaan on todella coolin näköistä. Pakko päästä vielä joskus itsekin kokeilemaan.

Kakkossijalle ylsi konkariherra Ben Simonsén ja oldenburg Ragyogo.
Karjanajo taas kiinnosti siksi, etten sellaista ollut ennen nähnyt. Olen kyllä kerran nähnyt mullikoiden lassoamista hevosen selästä, mutta en tällaista paimennusjuttua.



Kun jo ohjelmassa kerrotaan, että nopein tapa paimentaa lehmiä hevosella on hidas tapa, tietää odottaa jotain muuta kuin juoksevien mullikoiden lassoamista laukkaavan hevosen selästä.

Mutta vaikka näytös oli hidastempoinen, se ei ollut ollenkaan tylsä. Viihdearvoa kieltämättä lisäsi se, että selostuksesta vastannut cowboy oli supliikkimiehiä.

Perusperiaate on lyhyesti sanottuna, että nautoja siirrellään panemalla niihin hevosen avulla painetta. Naudat ihan luontaisesti väistävät hevosta. Selvisi, että hevosilla on paimennuksessa isompi rooli kuin vain ratsastajan ohjeiden seuraaminen. Varsinkin toinen hevosista komensi hiehoja aika äkäisestikin, jos ne eivät välittömästi siirtyneet.  (Kuvasarja alla.)

"Ammut, lähtekääs toiseen suuntaan."

"Sanoin että siirtykää. -kele!"


Mainitut ajot olivat sellaisia näytöksiä, joista voi nauttia niin kokenut hevosihminen kuin hevosummikkokin.  

Tämä ratsukko oli minusta kivannäköinen. Hevonen liikkui enimmäkseen ylämäkeen eikä liian nipussa edestä. Äänessä olivat Irmeli Summanen ja Marko Björs. Ratsukoista en löytänyt nimitietoja.

Mutta esimerkiksi kouluratsastuksen portaat -näytös olikin yllättäen sen verran pintapuolinen raapaisu, että kohdeyleisönä tuntui olevan etupäässä se ummikko-osasto.

Jotenkin kuvittelin, että kun tuodaan areenalle maajoukkuetason valmentaja, hänellä on asiaa myös ratsastavalle yleisölle. Mutta ainakin minut esitys jätti melko kylmäksi. Voihan vika tietysti olla minussakin.

Seurasin kouluratsastusta korkealta katsomosta, minkä vuoksi kuvakulma ei ollut ratsukoille kovinkaan edullinen.



Vähän yllätin itsenikin katsomalla lopuksi kilparatsastusta. Se kun ei kiinnostuksen kohteideni listalla ole kovin korkealla.

Olipa mukavaa kerrankin päästä tähtäilemään ratsukoita ihan samalta tasolta. Tampereen messuilla olen aina kuvannut katsomosta, kun ei ole ollut maan tasolle oikeuttavaa pressipassia, mutta Helsingissä yleisökin pääsi ihan aidan viereen. 

En tosin kuvannut kuin muutaman ratsukon ja seulan läpi pääsivät vain nämä kaksi kuvaa.

Rajaus ei oikein tiedä, ollako lähikuva vai yleiskuva.


Perinteisestihän näissä messupostauksissa pitää myös luetella, mitä kaikkea ostin. Tässä luettelo ostoksistani: pussillinen lakritsinamuja (2 e, Hevarilta). Nämä ostin, koska taannoin yllätyksekseni havaitsin Ruusan rakastavan lakritsinameja. Tänään Albert tutustui niiden makuun ensimmäistä kertaa eikä se ole vielä ihan varma omasta lakusuhteestaan. 

Koko päivähän siellä Helsingissä eilen hurahti melkein huomaamatta. Toiseksi päiväksi en kuitenkaan lähtenyt, vaikka sunnuntaina olisi kiinnostellut esimerkiksi Anna Kärkkäisen klinikka. 

keskiviikko 28. helmikuuta 2018

Blogi viisi (!) vuotta - katsaus tilastoihin

Niin se aika rientää! Tuossa 4. helmikuuta tuli täyteen viisi vuotta siitä, kun ensimmäistä kertaa elämässäni painoin Bloggerin julkaise-nappia. Varsinaisesti julkisuuteenhan tekstit eivät aluksi kuitenkaan päätyneet, vaan vasta muutamaa kuukautta myöhemmin uskaltauduin julkaisemaan blogin.

Minusta on aina hirveän mielenkiintoista lukea muiden blogien tilastoista, joten viisivuotisen blogitaipaleen kunniaksi seuraa pieni katsaus tämän blogin tilastoihin. Tosin vain Bloggerin tilastoihin, koska en ole yrityksistä huolimatta saanut otetta Google Analyticsista. Sen mukaan lukijoita on viikossa keskimäärin yhdestä kolmeen. Ainakin toivoisin, että todellinen luku olisi vähän enemmän.

Toiveajatteluun vastaavat Bloggerin omat tilastot. Epäilemättä ne kaunistelevat kävijämääriä ylöspäin, mutta kun niitä silloin tällöin tuijottelee, nähnee ainakin kehityskaarta.

Tämä teksti on ollut tekeillä aika kauan, mutta en jaksanut nyt tehdä enää tuoreempaa kuvakaappausta. Suunnilleen samansuuruisia nuo kartan vierustan lukemat olisivat siinäkin, vain tekstit-kohta olisi hieman erilainen.




Postaukset ja niiden katselumäärät

Kaikkien aikojen latauslukua on lihottanut eniten teksti Tiedoksi niille, jotka harkitsevat parisuhdetta hevosihmisen kanssa. Se on suunnilleen julkaisustaan saakka keikkunut tämän blogin sekä kaikkien aikojen että yleensä myös kuukauden luetuimpana. 

Mainittu päivitys on ollut sellainen pikkublogin pitäjän 15 minuuttia julkisuudessa -juttu, paitsi että sitä julkisuutta on kestänyt jo pari vuotta. Aina se vaan jostain pompahtaa Facebook-jakoon.

Tätä kirjoittaessa Blogger väittää, että tekstiä olisi luettu pökerryttävät yli 105 000 kertaa. Pikkublogin kirjoittajalle oli aikanaan pieni shokki, kun vähän jännityksellä julkaistu vitsi yhtäkkiä olikin niin sanotusti viraalihitti. Jännitys tuli siitä, että en tiennyt, olisiko siinä muiden mielestä mitään vitsikästä.

Kuvituskuvana Albertin hanki-ilottelua helmikuun alkupuolella.


Toiseksi luetuin teksti on niinikään kieli poskessa kirjoitettu, viime marraskuussa julkaisemani, Vaiettu addiktio - lue hevoskoukkuun jääneen koskettava tarina, jonka sivulatauksia on Bloggerin mukaan 11 000 ja rapiat. Ei siis puoliksikaan yhtä suuri menestys kuin edeltäjänsä.

Tästä voi päätellä, että onnistun kirjoittamaan suuren yleisön mielestä vitsikkäitä juttuja noin joka toinen marraskuu. Ei ehkä ihan vielä kannata haaveilla urasta komediennena.

Mutta miksi juuri marraskuu? Ehkä vain marraskuun harmaudessa on mahdollista saavuttaa riittävä sarkasmin taso?

Tuhatluvuille on päässyt blogin historian aikana muutama kymmenen postausta. Yleensä yli tuhannen näytön tekstit ovat sellaisia, joita on jossain jaettu. 

Pitkän aikaa yksittäisten tekstien latausluvut huitelivat ihan normaalisti sellaisessa useassa sadassa, mutta kuten jo aikaisemmin vinguin, syksyllä tuli romahdus. Romahduksen jälkeen lukemat ovat vakiintuneet sellaiselle keskimäärin 200 - 300 latauksen tasolle. Jos teksti vetää hyvin, latauksia on Bloggerin mukaan 400 - 600. Eli ei mitään huimia lukuja, mutta kuitenkin vähän enemmän kuin rekisteröityneitä lukijoita.

Tämä teksti on muuten blogin 520. julkaistu teksti.

Kommentit

Kommenttien määrään olen ollut tyytyväinen. Tätä kirjoittaessani blogiin on tullut kaiken kaikkiaan 3370 kommenttia. Aikamoinen määrä sekin, vaikka melkein puolet on omia vastauksiani.

Nähdäkseni kommentteja ropisee samanmoiseen tahtiin kuin monilla vähän isommillakin blogeilla - vaikka ns. huippubloggaajien määriin on tietysti vielä matkaa. 

Jo mainittu vinkkipostaus hevosihmistä kumppanikseen havitteleville on myös paitsi blogin historian luetuin, myös kommentoiduin 64 kommentilla. 


Eniten lukijoiden kommentteja on kerännyt Albertin syntymästä kertova Hän on, viimein, täällä tänään, jossa on peräti 48 lukijakommenttia ja vain 6 omaani. Olin aivan ihmetyksestä ymmyrkäisenä, miten paljon onnitteluja sateli. Moni vieläpä kertoi jännittäneensä kovasti ja käyneensä vähän väliä tsekkaamassa blogia, että joko nyt. Alberthan odotutti itseään pari viikkoa yli lasketun ajan.

Edellinen nollan kommentin teksti on julkaistu yli vuosi sitten, 24.2.2017. (Nyt kun tällä lailla paukuttelen henkseleitä niin tämä on varmaan se seuraava ilman kommenttia jäänyt.)

Kommenttikentässä on ollut välillä vilkastakin keskustelua -  enimmäkseen aivan asiallista. Jopa eri mieltä on pystytty olemaan riitelemättä. Hyvä te ja hyvä me!



Liikenteen lähteet 

Selkeästi eniten blogiin tullaan Googlen kautta. Hyvänä kakkosena on lähes aina Hippola.

Blogi on listattu myös Jalustin.netiin, mutta sitä kautta tulee osumia noin kolmanneksen tai puolet Hippolan määrästä - tai juuri nyt Jalustimesta on tullut 8 klikkausta samassa ajassa kuin Hippolasta 41. En tiedä, onko Jalustimessa pienemmät kävijämäärät vai hukkuvatko linkit siellä huomattavasti kilpailijaa suurempaan tarjontaan.





Normaalisti Jalustin olisi neljäntenä viittaavien sivustojen listalla, mutta yllä olevan kuvakaappauksen hetkellä Playsson on ohittanut sen. Nyt Playssonia ei enää edes näy listalla, kenties blogiäänestys on jo hiipunut (vielä muutaman tunnin vissiin voi äänestää!)

Kuten kuvasta näkyy, blogiin tullaan jonkin verran myös muiden blogien kautta. Mielenkiintoista on, että suunnilleen yhtä paljon tullaan supersuositun Jillan blogin kuin rekisteröityneiden lukijoiden määrällä mitattuna pienemmän Penaponinkin linkistä.

On kiva huomata, että Takaisin lähtöruutuun komeilee usean blogin linkkivinkeissä. Kiitos siitä!

--

En tiedä, miten paljon kasvun varaa tilastoissa olisi, jos lisäisin markkinointipanostuksia. Markkinointia olisi varsin helppo lisätä, koskapa tähän asti en ole mainostanut mitenkään muuten kuin ilmoittamalla blogin jo mainittujen kahden blogiportaalin listoille.

Markkinointia vaan ei hyvällä tahdollakaan voi laskea vahvuusalueekseni. Se on taitolaji. Jos mainostaa liian vähän, kukaan ei löydä, mutta jos mainostaa liikaa, tuputus herättää kielteisiä vastareaktioita. Toisaalta ehkäpä tavallisen ponitädin tusailublogille ei mitään jättiyleisöä löytyisi, vaikka markkinointiponnistuksia hoitaisi alansa supertähti.

Eli ei muuta kuin näillä eväillä kohti seuraavaa viisivuotiskautta!

keskiviikko 21. helmikuuta 2018

Miksi ratsailla kannattaa käyttää kunnon kypärää

Olen aina käyttänyt kypärää uskollisesti käytännössä joka kerta, kun istun hevosen selkään. Onneksi, sillä sunnuntaina kypärä joutui tositoimiin. 

Tietenkin olin liikkeellä yksikseni. Ruusan kanssa sompailtiin vähän metsässä ja sitten lopuksi päätin vielä virkistää mieltä pienellä usvatuksella pellolla - kuten monta kertaa aiemminkin. 

Ei ole nyt tuoreita ratsastuskuvia, joten joudutaan tyytymään tällaisiin kuvituskuviin. Suunnilleen tälläviisiin on menty satulan allakin Muuten kiva, mutta kuvaajalla on vaihteeksi ollut sihti kalibroimatta.


Vähän poni siinä pukitteli, mutta en ajatellut siitä sen enempää. Kunnes tultiin viimeiseen ylämäkeen. En edes tajunnut, millaista pukkisarjaa poni siinä heitteli ennen kuin katsoin alaspäin ja tajusin painopisteeni siirtyneen jonnekin ponin kaulan yläpuolelle. Mitään ei ollut enää tehtävissä putoamisen ehkäisemiseksi, etenkään kun poni ei osoittanut aikomusta lopettaa rodeotaan.

Kun kypärä ilmalennon päätteeksi rusahti hankeen, ensimmäinen ajatus oli "voi perse, miksi pää edellä". Pää osui melko tiiviiksi aurattuun rekireitin pohjaan eli kovin pehmeään hankeen en päässyt laskeutumaan.

Hetken päästä totesin suureksi helpotuksekseni, että olin jaloillani eikä päähän juuri sattunut. Toisaalta niska oli kuin tulessa. 

Tässä jo aiemmin käytetty kuva muistutukseksi siitä, millaisia pukkeja Ruusasta sen niin halutessa lähtee.


Kunnon heppatyttönä ensimmäiseksi tietenkin talutin ponin karsinaan (poni ei ihme kyllä ollut jatkanut matkaansa omatoimisesti), riisuin karvasatulan ja suitset sekä heitin eteen vähän evästä. Sitten lähdin katselemaan, sattuisiko kotona olemaan joku, joka voisi toimittaa minut lääketieteellisen avun piiriin. 

Päättelin, että itse ei kannattanut istua rattiin, enhän uskaltanut liikuttaa kipeää niskaa yhtään. Olen kuullut liikaa juttuja siitä, miten niskamurtuma voi ensin tuntua pikkuvenähdykseltä, kunnes pieni väärä liike niksauttaa sen kohtalokkaaseen asentoon. Ennen kuin ehdin tallinpitäjän ovelle, tallikaveri kurvasi pihaan ja lupautui ilman muuta kuskiksi. 

Terveydenhuollon asiakastapahtuma kestikin sitten loppupäivän.

Ponitädin yläulokkeita tutkittiin vallan nykyaikaisen kuvantamisteknologian voimin. Lopputulemana voitiin todeta, että mikään ei ainakaan ollut murtunut tahi vuotanut kallon sisään. Huh, helpotusta. 

Päästä en itse ollut hoksannut olla kauhean huolissani, tunsinhan olevani täysissä järjissä ja tapahtumien kulkukin oli tallentunut kolhitulle kovalevylle aukottomasti. 



En ajatellut, että pääkopalle olisi varsinaista vahinkoa aiheutunut ennen kuin seuraavana päivänä menin töihin ja tajusin, että en tajunnut. Ajatus ikään kuin joutui ponnistelemaan läpi paksun puuron päästäkseen sinne, minne yritin sitä ohjata. Hieman haastava yhtälö ottaen huomioon, että työssäni ei ole ajattelutta onnistuvia elementtejä.

Vaikka varsinaista aivotärähdystä ei diagnosoitukaan, aivot taisivat siis kuitenkin vähän ottaa tapahtuneesta itseensä. 

Tästä huolimatta en ole oikein osannut jäädä sairauslomallekaan. Kun oli kaikenlaista sovittuna ja lääkärikin sanoi, ettei töihin osallistumisesta ole haittaa. Ilmeisesti kärsin siis myös tunnollisen työntekijän syndroomasta. Tosin työteho on ollut siinä määrin vajaa, että panoksestani ei välttämättä ole ollut työnantajalle myöskään merkittävää hyötyä. 

Maanantain aivosumu säikytti aika lailla. Nyt onneksi tuntuu jo vähän lupaavammalta. Ajatuskapasiteetti riittää varsinaiseen työntekoonkin eikä pelkkään hengessä mukana olemiseen. Vähän kyllä iltapäivällä alkaa puristaa ohimolta. 

Mutta olisinkohan nyt töissä, jos en olisi käyttänyt kypärää tai pään suojana olisi ollut potta jostain Väinämöisen ajoilta? 

Minähän ostin uuden kypärän reilu vuosi sitten ja ero monia vuosia vanhempaan malliin on kyllä ihan silmämääräisestikin havaittavissa. Kypärättä ratsastamisen typeryydestä en viitsi edes aloittaa.

Joulukuulta 2016 olevassa kuvassa mukana myös mainittu kypärä. Ja tämäkin usvatus jatkui kuvan ottamisen jälkeen pukkilaukalla, mutta tilanne ei päättynyt ratsukon erkanemiseen. 


Tapahtunut sai kyllä mietteliääksi. 

Ensinnäkin ihmetyttää, miksi poni pukitti omistajansa peltoon, vaikkei koskaan ennen ole sellaista harrastanut. Onko se jostain kipeä? Olisiko pitänyt herkemmin kuunnella, kun se ratsastuksen alussa sanoi, että tänään ei hotsittaisi. Edellisen päivän irtojuoksutuksessakin oli ollut vähän haluton. 

Vai onko kyse vaan kipakan ponin mielenilmauksesta, kun ihmisenkanniskelutehtävä on säännöllistyttyään alkanut maistua työltä? 

Onhan Ruusa ennenkin laukassa pukitellut, muttei koskaan niin, että olisin ollut edes kovin lähellä putoamista. Nyt veti sellaisen linkousohjelman, että ei tuskin olisin pysynyt kyydissä, vaikka se ei olisi tullut niin yllättäen. 

Toisekseen mietityttää, onko tässä nyt odotettavissa linkouspukkeja jatkossakin. 

Niskakivun vuoksi en uskaltanut mennä putoamisen jälkeen takaisin selkään, joten poni sai pompuistaan maksimaalisen palkinnon. Tuskinpa se osasi suunnitella heivaustani, kun sen selästä ei aiemmin ole pudottu (lukuun ottamatta yhtä selkäännousupyllähdystä), mutta oppiko nyt kerrasta? En välittäisi ottaa putoilemista tavaksi, etenkään volttityylillä.

Postauksen kiintiö-Albert. Sekin pääsee kovaa.

Lisäksi on vaikea välttyä mitä jos -ajatuksilta. Nyt oli onni matkassa, mitä jos seuraavalla kerralla enää ei? Onko harrastus todella sen riskin arvoinen? 

En pelkää ratsastusta itsessään, mutta olen jo kauan pelännyt putoamista. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä harvempi putoaminen on pelkkä harmiton pyllähdys. Vähemmänkin dramaattiset mätkähdykset kalvavat kropassa pitkään. Ja mielessä.

Kovin tiheästi en kylläkään ole kanveesiin iskeytynyt. Edellinen varsinainen selästäsuistuminen tapahtui aika tarkkaan kuusi vuotta sitten. En ainakaan muista pudonneeni sen jälkeen kun Ruusan emällä menin viimeisiä kertoja ennen sen selkävaivan toteamista. Lähellä putoaminen on kyllä muutaman kerran ollut.

Se, miten paljon mitä jos -ajatukset haittaavat harrastusta, paljastuu vasta, kun on aika palata satulaan. Siihen menee hetki, koska ihan heti ei kannata ottaa uuden tällin riskiä. Ehkäpä se vielä kuitenkin tapahtuu.

Lisäys: myös uusi kypärä on tietenkin hankittava ennen selkään palaamista. Ikinä ei pidä ratsastaa samalla kypärällä enää sen jälkeen, kun on pudonnut niin, että päähän on osunut tai edes voinut osua!

keskiviikko 14. helmikuuta 2018

Vihdoinkin hankitreeniä! (Mammaponin keuhkot testissä)

Ruusa taisi kuulla, kun jokin aika sitten aloin puhua lopullisista ratkaisuista, koska hengitystieoireilu näytti combackin merkkejä. Sitten tuli lumi ja comeback taisi peruuntua.

Muuten ihan kiva kuva, mutta mites tuo rajaus...

Mammaponin hengityselimistön toimivuutta on testailtu melkeinpä päivittäin milloin ohuemmassa ja milloin paksummassa hangessa. Ja ihan hyvin on henki kulkenut.




Otetaan nyt vaikka sellainen - tietenkin täysin hypoteettinen - esimerkki, että ponitäti olisi ennen aikuisen poninsa vapauttamista jättänyt seikkailumetsän aidan yhdestä kulmasta sulkematta (eiväthän ne ennenkään ole siihen kulmaan menneet). Ja sitten ponit testaisivatkin kiihtyvyyttään tallinpihan suuntaan jokusen sadan metrin ylämäkispurtilla umpihangessa.

Jos hengitystiekroonikon palkeet eivät sellaisen jälkeen lyö edes täydellä teholla, ei ehkä ei ole akuuttia tarvetta sille kuoppaa kaivaa tai pakastimeenkaan tehdä tilaa.

Jos ei muuta niin on se ihan notkea.




Eilenkin ponnyt saivat yhteistuumin sellaiset hankitreenit nuoskalumessa, että turkeissa oli sen jälkeen kuivattelemista. Tuollaisten hankijuoksukisojen päätteeksi saattaisi diagnoositonkin hevonen hetken puhallella.

Harmi, ettei tullut eilen kameraa mukaan, mutta aika samanlaiselta näytti meno kuin näissä reilu viikko sitten napsituissa kuvissa. Kivaa tuntuisi olevan.




Ruusan kanssa olen viritellyt taas myös ratsastusharrastusta.

Tällä kertaahan ratsastustauon syy ei niinkään ollut poniterveydellinen kuin ihmisen koheltamuksellinen. Moneen kertaan murjottu häntäluu on kestänyt rasituksen kohtuullisesti.

Onko teidänkin pellolla tällaisia peuroja?

Jokaisen tauon jälkeen kyllä tuntuu, että ratsastus pitää Ruusan kanssa aloittaa alusta. Siinä määrin alusta, että poni ei varmaan saisi ylälinjaansa enemmän nurinniskoin ja rankaansa kierommaksi, vaikka varta vasten yrittäisi. Tai ehkä nimenomaan yrittämisestä on kyse, mistäpä sitä tietää.

Mutta aina sitten saadaan edes jokunen hyvähkö askel, kerta kerralta vähän useampi ja vähän parempi. Esim. maanantaina laukkaspurtin jälkeen tuli muutama askel niin mallikasta ravia, että sen voimin hymyilin loppuillan. Ehkä tästä tusaamisesta vielä joskus tulee ratsastusta.

Poni ravaa vapaanakin näköjään aika litteänä.
Nyt poni on joutunut ihmistaakan kantajaksi vasta sellaisen 10 - 15 minuutin ajaksi kerrallansa. Aikaa on tarkoitus pidentää sitä mukaa kun ponin hengityksellinen ja lihaksistollinen kapasiteetti kohenee tai ainakin selkä tottuu rasitukseen.

Lyhyessäkin ajassa olemme ehtineet mennä kaikkia askellajeja enimmäkseen pellolla, jonne aurattuja rekiajelureittejä pitkin on kevyempi tallata kuin umpihangessa. 

Ratsukon molempien osapuolten mielestä ratsastuspätkien parasta antia on laukkaosuus. Alkuun ratsu ehdotteli laukkapätkiä joka väliin, mutta on sittemmin jättänyt askellajivalinnan pääsääntöisesti ratsastajan tehtäväksi.

Vähän on ratsastaja ollut varsinkin reipashenkisissä laukkailuissa jäykkänä ponin vertikaalijumppien varalta, mutta turhaan. Poni on pyyhältänyt vain eteenpäin, ei väärästä ruhonosasta ylöspäin. Parasta juuri nyt!

Muodon vuoksi vielä yksi (väärin tarkentunut) Albert-foto. Kyllä tästä varmaan ihan kiva ratsu kuoriutuu, jos niin pitkästi elää.



Vaikka Ruusa-ratsastukset ovat rajallisia niin määrältään kuin kestoltaankin, niillä on ollut merkittävä vaikutus ponitädin mielialaan. Kyllä taas jaksaa kärrätä kakkaa ja maksella laskuja, kun saa panostukselleen vastinetta.

Vaikka kyllä silläkin taitaa olla vaikutusta, että ei ole tarvinnut mudassa rämpiä. Toivotaan, että saisimme nyt ainakin vähän aikaa vielä nauttia hankitreenikeleistä.

Lisäys: Poistaako Blogger kommentteja? Sähköpostiin tuli ilmoitus uudesta kommentista tässä tekstissä, mutta blogissa kommentista ei näy jälkeäkään. Eikä ole edes ensimmäinen kerta, kun näin käy. Eli jos olet kommentoinut eikä kommenttia näy, en ole sitä itse poistanut! 

maanantai 12. helmikuuta 2018

Oho, Takaisin lähtöruutuun ehdokkaana blogiäänestyksessä!

Onko Takaisin lähtöruutuun -blogi Vuoden hype? Tällaistakin pääsee nyt jännittämään kevään Blogiexpossa. 

"Oho" oli kieltämättä ensimmäinen reaktio, kun keskiviikkoiltana vilkaisin sähköpostia ja siellä oli viesti, että blogi on ehdolla tuollaisessa kategoriassa. Käsittääkseni Vuoden hype -kategoria on hämmentävästä nimestään huolimatta tarkoitettu ihan vaan aikuisten kirjoittamille blogeille. 

Albertkin yllättyi, että hänen bloginsa päätyi ehdolle.




Ehdokkuus yllätti nimenomaan iloisesti, erityisesti sen vuoksi, että ehdokasasettelu on lukijoiden käsialaa. Että joku on ajatellut tätä blogia miettiessään sopivaa ehdokasta tähän aikuisblogien kategoriaan. Kaunis kiitos jokaiselle tähän asti äänestäneelle!

Ehdokkuus saanee riittää tämän blogin palkinnoksi, sen verran on saatu kovat kisakumppanit samaan kategoriaan. Mutta kun ehdolle kerran on lähdetty, toivon tietysti, että tädin poniblogillekin jonkinlainen siivu äänistä lohkeaisi.

Muut Vuoden hype -ehdokkaat ovat siis Hevosvoimat pelissä, Pienistä unelmista totta sekä Kaktu ja Futura.

Eli nyt ei muuta kuin äänestämään omaa suosikkia! Siellä on ehdolla monta minunkin lukulistalleni vakiintunutta blogia. Äänestyshän avautui tänään ja on käynnissä kuun loppuun.

Voittajat palkitaan Helsinki Horse Fair -messujen yhteydessä 3.3. Se sattuikin sopivasti, sillä olin muutenkin aikeissa suunnata kyseiseen tapahtumaan - ensimmäistä kertaa ikinä.

P.S. Tuossa kuun alkupuolella oli muuten blogin synttäritkin. Tasan puoli vuosikymmentä tuli täyteen eli skål sillekin! On vaan ollut kaikennäköistä ulkoblogillista toimintaa tässä, etten ole ehtinyt kirjoittaa edes juhlapostausta.