lauantai 14. heinäkuuta 2018

Upeiden varsojen Welsh Show

Welsh-näyttelyt ovat vähän kutistuneet sitten viimenäkemän. Itsehän jätin viime kesänä kaikki näyttelyt välistä, joten en edes muista, oliko Welsh Show viime vuonna yksi- vai kaksipäiväinen. Tänä vuonna koko härdelli saatiin vedettyä läpi noin seitsemässä tunnissa, mikä oli tietysti pitkänmatkalaiselle plussaa. 

Syy ponimäärän pienentymiseenhän on se, että suurin kasvattaja muutti maasta. Mutta vaikka ponimäärä on vähentynyt niin laatu ei ole heikentynyt. 

Paras varsa, B-welshien reserve champion Springhill Fnam.
Otsikon mukaisesti tämänvuotinen Welsh Show jäi mieleen varsoista. Tuomari Kirsi Lehtonenkin mainitsi aiheesta valittuaan näyttelyn parhaan varsan. Voitto napsahti kerrankin B-welshille eli voittaja oli ori Springhill Fnam (Vliedberg Farley x Hilin Jini Me), isänsä ensimmäinen jälkeläinen. 

Cobien reserve champion ja tuomarin kakkossuosikki myös varsoista, tamma Flowzone Iris (Cathael Maximus x Flowzone Chianti). 

Wpb:ssä maitovarsa oli peräti rotunsa paras, tamma Goldriver Rosie the Rebel (Fredbo's Garmin x Renella Gold)! Varsa vaikutti olevan nimensä veroinen. 
C-welshien reserve champion, tamma Flowzone Inka (Moondelight Sir Arthur x Bodwenarth Coral Drift).

Oli siellä muitakin upeita kuin vain varsoja.

Best In Show -kehässä kolmen parhaan joukko erottui silti selvästi muista, ja kun kehässä oli enää kolme eläintä, niiden järjestys oli helppo arvata. 

BIS Storhaus Crusader.

Itseoikeutettuna ykkösenä oli cobiori Storhaugs Crusader (Nebo Crusader x Cwmglyn Ebrill), kakkosena 3-vuotias B-welshtamma, näyttelyn paras nuori Springhill Jinette (Carrwood Orpheus x Hilin Jini Me)  ja kolmosena c-tamma Tyssul Olivia (Tireve Daniel x Tyssul Carrie Ann). 

BIS II Springhill Jinette.

BIS III Tyssul Olivia.



Tietenkin on myös mainittava ratsastusluokat. Jos joku väittää, että welsh ei ole lastenponi niin sopii käydä katsomassa näitä luokkia. Lasten luokissa söpöyden määrä oli muutenkin lähes sietämätön. 

Voittajaratsukko oli suorastaan malliesimerkki pukeutumisetiketin noudattamisesta (ei varmaan ollut tweed-takeissa kuumakaan kunnon helteessä). Samaa voi sanoa tuomarista.

Ottakaa mallia! Ratsastusluokkien voittajat Penhwnllys Milkmaid ja 6-vuotias Emilia Ristimäki. Taluttajana äiti Soila Järvinen ja kuvassa vasemmalla tuomari Jonna Äikäs. 


Ratsastuksellisesti oma suosikkini oli sama kuin mihin jo viime syksyn Laatuponikisassa kiinnitin huomiota: Centannial Lady Catharina 10-vuotiaan ratsastajansa Veera Kangasjärven kanssa. Olivat jo syksyllä hyviä ja nyt olivat vielä selvästi parempia. Huh, mitäköhän tuosta ratsastajanalusta vielä tuleekaan!

Centannial Lady Catharina. 
Tässä vielä kuvat muista ratsastusluokkien osallistujista:

WM-tamma Cloudberry Daydream taisi ilahtua luokan kakkossijasta.

Yksi cobikin mahtui talutusluokkaan, Nattens Anastasia. Tykkään tästä tammasta enemmän joka kerta kun näen sen. 
Wpb-tamma Fountainland Ice Queen oli myös kehittynyt kovasti sitten Laatuponikisan.

Kuten jo tähän mennessä voi arvata, olin paikalla kameran kanssa. Sen kanssa meillä on ollut enenevissä määrin erimielisyyksiä tarkennusasioissa ja lauantain aikana nämä näkemysristiriidat kärjistyivät entisestään. 

Kärjistyminen johti väliaikaiseen eroon, kun tiistaina kiikutin kameran linsseineen ammattiavun piiriin. Toivotaan, että huollosta löytyisi ratkaisu kasvavaan kuvausturhaumaani. Nyt olen sitten vähän aikaa ilman kamerakalustoa, outoa! 



lauantai 23. kesäkuuta 2018

Viimeinkin oikealla puolella aitaa

Tiedote orilaitumelta: Albert on kuin onkin saatu integroitua laumaan. Nyt näin jo uskaltanee sanoa, kun varsa on muutamalla viime vierailukerralla löytynyt ihan siltä puolelta aitaa kuin oli suunniteltukin.

Puoliveljekset.

Ei Albert nyt ihan bestistä ole porukasta löytänyt, mutta hengailee kuitenkin muun lauman mukana. Ja muu lauma seuraa Albertia, jos se vaikka lähtee tarkistamaan epäilyttävää ihmishavaintoa. Jonkinasteisesta kotiutumisesta kielii sekin, ettei Albertia viimeksi juuri edes kiinnostanut ihmismamin ilmestyminen tontille.

Junnupuoliveriset (loppukesän lapset) ovat Albertin seurasta kiinnostuneimpia ja jopa haastavat sitä leikkiin.

Pomon kakkosmieskin alkaa vähitellen tottua ajatukseen, että Albert on täällä jäädäkseen. Se antaa Albertin välillä ruohostaa ihan vieressä. Edelleen toki ajoittain katsoo tarpeelliseksi häätää tulokasta kauemmas. Pitäähän sitä välillä muistuttaa, kuka siirtää kenenkin jalkoja.


Oli pakko käydä laitumella myös eilen tsekkaamassa, miten sokeriponi siellä selviytyy perinteisestä suomalaisesta juhannussäästä. Olin varustautunut paksuimmalla toppaloimella voidakseni lämmittää kylmästä horkkaisen varsan (sellaisessa tilassa löysin emänsä aiemmin samana päivänä, vaikkei emäponi ollut edes märkä).

Mutta en kohdannutkaan viluista varsapoloista, vaan täysin tyytyväisenä ruohoa nyhtävän Albertin. Se ei ollut millänsäkään runsaanpuoleisesta luonnonsuihkusta, vaikka oli jo märkä. Taisi olla vain tyytyväinen, kun huono lentosää piti ötökät poissa.

Mitä ihmettä, onko sokerivarsasta kasvanut säänkestävä teini? 

Albert alkaa myös olla jo aivan asianmukaisessa laidunlookissa. Alla olevassa kuvassa näkyy puhtaampi puoli. Kaikki kuvat on otettu tiistaina.

Albert näyttää minusta jotenkin niin aikuiselta verrattuna Ruusaan vastaavassa iässä! Ruusa näytti tältä suunnilleen kolmevuotiaana.
Luonto ja (heinä)pellot kiittäisivät, jos pisaroita putoilisi vähän säännöllisemminkin. Vähän on tässä alkukesän aikana hirvittänyt, saadaanko tänä vuonna kaviokuumetaustaiselle sopivaa heinää, tai heinää ylipäätään. Ja jos saadaan niin millä hinnalla.

Toisaalta en toivo myöskään säätilan käännöstä toiseen ääripäähän. Sekään ei edistäisi heinän saamista. Sitä paitsi juhannusaattona tuli mielestäni aivan riittävästi palelua yhdelle kesälle. Jonkinlainen tasapaino olisi kiva.

torstai 21. kesäkuuta 2018

5 + 1 tapaa oppia paremmaksi kirjoittajaksi

Miten oppia paremmaksi kirjoittajaksi, kas siinä kysymys, joka varmaan kiinnostaa useimpia bloggaajia. En tiedä, onko pikkublogin kirjoittajalla natsoja neuvoa muita varsinaisessa blogikirjoittamisessa, mutta voin kertoa, miten kirjoittaa parempaa mitä tahansa tekstiä.

Usein kuulee väitteen, että silkka bloggaaminen kehittäisi ihmisen tekstintuotannollisia taitoja. Tavallaan kyllä, mutta kuitenkaan ei. Kyllähän harjoittelu edistää minkä tahansa asian oppimisprosessia, mutta kirjoitustaidot eivät pelkällä blogikirjoittamisella kovin pitkälle kehity.

Tässä siis omat vinkkini parempaan kirjoittamiseen.

Kuvituskuvana toimii Ruusan bestis vuodelta 2011. Tämä poni on ikävä kyllä jo siirtynyt ajasta ikuisuuteen.


1. LUE

Ykkösvastaus pääotsikon kysymykseen ei ole (blogin) kirjoittaminen, vaan - jonkun mielestä ehkä tylsästi - lukeminen. Lukemisella en tarkoita blogimaailmassa surfailua tai edes journalististen sisältöjen nauttimista, vaikka tietysti toivon että myös näille löytyy lukijoita. Tässä yhteydessä tarkoitan kirjoja, ja nimenomaan laadukasta kaunokirjallisuutta. 

Seuraa perusteluja väitteelle.

Maailmaa median välityksellä seuraava on varmasti kuullut, että jopa abiksi asti voi nykyään ehtiä ymmärtämättä suurta määrää aivan tavallisia ilmauksia. Toisin on lukevan ihmisen laita. Häneltä ei mene sormi suuhun, kun vastaan tulee sellaisia sanoja kuin ynseä, höveli ja joutilas. Hän tietää, mikä ero on hedelmäisellä ja hedelmällisellä tai sivuamisella ja sivuuttamisella. 

Lukeminen nimittäin kasvattaa sanavarastoa.

Sattuu olemaan niin, että ilman laajaa sanavarastoa ei ole elävää tekstiä. Aika tylsäksi käy, jos kirjoittajan verbivalikoima koostuu olla-sanan eri aikamuodoista. (Vielä heikomman arvosanan ansaitsee kirjoittaja, joka ei hallitse edes niitä, vaan käyttää sellaisia ilmauksia kuin "lienee tehdä".)

Eli ei muuta kuin lukemaan. Jos romaaniin tarttumisen kynnys tuntuu ylitsepääsemättömältä, voi aloittaa myös Aku Ankasta. Sen suomennosten kielellisiä ansioita on tarkasteltu esimerkiksi tässä kirjoituksessa.

Kuvituskuvat menneisyydestä jatkuvat.

2. Käytä sanavarastoasi

Kun ykköskohdan ohjeella eli ahkeralla lukemisella on saatu sanavarastoon reserviä, sitä kannattaa aivan reteästi myös käytellä. Voi vaikka miettiä jokaisen lauseen kohdalla, voisiko asian ilmaista toisilla sanoilla elävämmin.

Suosittelen löytöretkeilyä erityisesti sanavaraston verbiosastolla.

Vaikka ihan vaan arkinen talutuslenkki hevosen kanssa nimittäin herättää erilaisia mielleyhtymiä riippuen siitä, onko hevonen laahustanut tai raahustanut vai kenties marssinut tai harpponut. Eikä tarvita edes adjektiiveja!

Myös erilaisilla kielikuvilla voi elävöittää tekstiä. Kuten nyt tuossa edellä käytetty, ehkä vähemmän kekseliäs, ilmaisu sanavaraston kaivelusta. Siitä, onko kielellinen kikkailu tyylikästä vai ei, voi olla montaa mieltä. Se on kuitenkin varmaa, että tylsästi kirjoitettua tekstiä on tylsä lukeakin. Eikä sellaisella erotu massasta.



3. Etsi punainen lanka

Jokaisen hyvän tekstin takana on hyvä idea, joka toimii tekstissä niin sanottuna punaisena lankana. Yleensä kantavia ideoita on hyvä olla tekstiä kohti noin yksi.

Jotkut ehkä osaavat kirjoittaa vetävästi ilman sen suurempaa punaista lankaakin. Keskivertokirjoittajan tajunnanvirran seuraaminen kuitenkin useammin tuskastuttaa kuin elähdyttää.

Päätä siis, mikä on kirjoituksesi aihe ja pysyttele suunnilleen sen ympärillä.

Otetaanpa esimerkiksi vaikkapa hevosblogien vakiokaura, ratsastus(tunti)postaus. Harvoin on kovin lukijaystävällistä vain luetella satunnaisia sattumuksia tai kovin yksityiskohtaisesti kuvailla ratsastuskerran kulkua kronologisessa järjestyksessä.

Huomattavasti mielenkiintoisempi teksti syntyy, jos rakennat tekstin jonkun tietyn teeman ympärille. Tällainen teema voi olla vaikkapa jokin ratsastuksellinen oivallus tahi edistysaskel.

Yksi hyvä konsti idean kirkastamiseen on usein se, että luonnostelee ensimmäisenä otsikon. Jos ei keksi mitään otsikkoa, ideakin todennäköisesti kaipaa vielä kypsyttelyä.

Punaisen langan sääntö on hyvä useimpiin teksteihin. Joskus sen langan ympärille toki voi punoutua vähän muunkinvärisiä säikeitä, mutta punaisen olisi hyvä kulkea tekstin sisällä suhteellisen katkeamattomana ihan viimeiseen välimerkkiin asti.



4. Kill your darlings

Yllä oleva vieraskielinen lausahdus on ammattikirjoittajien fraasi. Selkosuomella lausahdus tarkoittaa turhien rönsyjen armotonta leikkaamista eli tekstin tiivistämistä.

Rakkaiden tappamisesta puhutaan, koska aika moni kirjoittaja rakastuu omaan tekstiinsä liikaa ja samalla teksti myös tuppaa rönsyämään turhan kauaksi itse asiasta. Kirjoittajan on hyväksyttävä, että kaikki rakkaat lauseet eivät aina mahdu samaan tekstiin.

Blogi on siitä mukava julkaisualusta, ettei merkkimäärää ole rajoitettu. Tätä ei kuitenkaan pidä ymmärtää luvaksi jaaritella turhanpäiten.

Mieti siis, mikä osa tekstissäsi on lukijalle olennaista ja mikä vain kokoelma merkityksettömiä yksityiskohtia. Esimerkiksi hevosen satulointi ja ratsastusvarusteisiin sonnustautuminen ovat harvoin niin uniikkeja tapahtumia, että selostus niiden vaiheista kiinnostaisi lukijaa.

Itsehän nautin rönsyilevästä kirjoitustavasta, mutta rönsyjä ei pidä päästää villiintymään niin pitkälle, että ne peittävät alleen itse idean.

Keskity siis olennaiseen ja päästä irti ylimääräisistä tekstirakkauksista. 



5. Kirjoita oikein

Myönnetään, olen hirveä kielipoliisi ja pilkunviilaaja. Kaikki eivät ole, mutta vähemmänkin nipo lukija saattaa painaa punaista ruksia kohdatessaan kielioppivirheitä vilisevän tekstin.

Ihan varmasti jokaisella on joskus pilkku väärässä paikassa tai nppäilyvirhe jossain kohtaa. Lisäksi  taitava kirjoittaja voi harkitusti rikkoa kielioppisääntöjä tahallaankin. Jos tekstissä kuitenkin on enemmän virheitä kuin oikeinkirjoitusta, aiheen pitää olla jo aikamoisen timanttinen, että lukija jaksaa loppuun asti.

Vaikka jätin oikeakielisyyden vitoskohtaan, se ei, kulunutta sanontaa lainatakseni, ole ohjeista suinkaan vähäisin. Oikeakielisyys on kaiken kirjoittamisen perusta. Usein huono kieliasu jopa vaikeuttaa tekstin ymmärtämistä. Esimerkiksi yhdyssanojen kirjoittaminen erikseen tai väärä pilkun paikka voivat muuttaa lauseen merkityksen ihan toiseksi!

Myös oikeakielisyyttä voi oppia ykköskohdan ohjeella eli lukemalla paljon hyvää tekstiä.

Jos jokin oikeinkirjoitukseen liittyvä yksityiskohta askarruttaa, apu on klikkauksen päässä. Esimerkiksi Kotimaisten kielten  keskuksella (Kotus) on sivuillaan erinomaisia oikeinkirjoitusoppaita. Sieltä minäkin tarkistan, jos olen epävarma vaikkapa siitä, kirjoitetaanko alun perin tai sitä paitsi yhteen vai erikseen (tässä lauseessa ne ovat oikein). Tässä linkki Kotuksen Kielitoimiston ohjepankkiin.

Lopuksi vähän tuoreempi kuva, mutta ei paljon.

+ 1 Tarkasta ennen kuin julkaiset

Bonusvinkki liittyy kaikkeen edellä kirjoitettuun.

Blogeissa näkee paljon sellaista kieltä, että tekisi mieli kirjoittaa teksti kokonaan uusiksi. Tämä ei tietystikään ole mahdollista, ellei kyseessä satu olemaan oman blogin julkaisu. Kannattaa kuitenkin mieluummin hioa teksti parhaimmilleen jo ennen kuin painaa Bloggerissa oranssia nappia.

Julkaisunappia ei myöskään kannata painaa ihan heti ensiversion valmistuttua.

Esimerkiksi tässä blogissa ei ole ikinä nähty eikä koskaan nähdäkään julkaistuna ensimmäistä versiota yhdestäkään tekstistä. Ainakaan tarkoituksella. Vahingossakin julkaistut keskeneräiset versiot on palautettu luonnokset-kansioon niin nopeasti kuin on inhimillisesti katsoen mahdollista.

Editoidut versiot tuppaavat olemaan huimasti parempia kuin se ensimmäinen.

Parhaan tuloksen yleensä saa, jos malttaa odottaa tekstin julkaisua ainakin yön yli. Seuraavana päivänä näkee tekstinsä tuoreemmin silmin ja bongaa sieltä mokat ja kököt. Jos ei millään malta odottaa niin kannattaa kuitenkin edes hetken tehdä jotain muuta välissä.

--

Suomen kieli on ihana ja ilmaisuvoimainen. Pidetään se sellaisena, jopa hevosblogeissa! 

P.S. Tein tässä vähän aloittelijan virheen, otsikko olisi pitänyt vielä hioa paremmin sisältöä vastaavaksi. Mutta ei sitä enää saa muutettua portaaleihin, joten menköön näin. 

tiistai 12. kesäkuuta 2018

Oman elämänsä Eric Cartman

En malttanut pysyä Albertin luota poissa paria päivää pitempään, vaan huristelin jo maanantaina katsomaan, miten pikkumies on sopeutunut porukkaan. No, muuten hyvin, paitsi että Albertin ja muiden välissä oli taas aita.

Kävi ilmi, että Albert, tuo oman elämänsä Eric Cartman, on oppinut konfliktitilanteissa yksinkertaisesti poistumaan paikalta. Screw you guys, I'm going home. 

Ihan kotiin asti Albert ei sentään Cartman-hengessä ole lähtenyt, onhan se kyyditty paikalle käytännössä ikkunattomassa kopissa eikä sillä siis ole hajuakaan, mihin suuntaan pitäisi marssia. Riidan sattuessa se kuitenkin mieluummin siirtyy eri lohkolle kuin jää kinaamaan. Siellä sitten ilmeenkään värähtämättä pitää yksityistä orilaiduntaan.

Kuvan hevoset liittyvät tapaukseen olennaisesti. Kuva otettu lauantaina.

En nyt ihan tällaista osannut odottaa.

Ihailen toki varsani luovaa ongelmanratkaisukykyä, mutta aiturointi ei varsinaisesti kuulunut niihin asioihin, joita sen odotin saati toivoin orilaitumella oppivan.

Muiden kanssa Albert jo tulee toimeen, mutta kakkosmies on ajanut sitä edelleen. Screw you guys. Mieluummin yksin kuin huonossa seurassa, Albert selvästikin tuumiiSehän ei ole tottunut minkäänlaiseen kurmuutukseen, koska aikuiset tuppaavat olemaan varsojen kanssa varsin sallivia. Ikätovereiden kanssa sen sijaan pitäisi sietää vähän välienselvittelyäkin.


Tilannehan ei ole sillä lailla ideaali, että Albert on joutunut liittymään valmiiseen laumaan, joka jo ns. omistaa tilukset. Parempi olisi laskea koko poppoo laitumelle yhtä aikaa, mutta se nyt ei ollut tällä kertaa mahdollista. 

Katsotaan nyt, saammeko varsan hyväksymään ihmisen sille valitseman lauman vai onko palattava maitojunalla syntymäkotiin. Katsellaan nyt kuitenkin vähän pitempään kuin viikko.

Alkajaisiksi annoimme Albertille vielä muutaman päivän aikalisän yksityislaitumella. Lisäraporttia seuraa tilanteen kehittyessä. 

sunnuntai 10. kesäkuuta 2018

Albertin kesäsiirtolakuulumiset

Joku on saattanut miettiä, miksi blogissa ei ole kerrottu mitään Albertin kesäsiirtolaelämästä. Syy on niinkin yksinkertainen kuin että muutto siirtyi puolellatoista viikolla, koska varsan ruumiinlämpö rupesi muuttopäivän lähestyessä viipyilemään epäilyttävissä lukemissa.

Varmuuden vuoksi teetin verikokeet ja niiden mukaan Albertilla oli kuin olikin joku virus. Ei mitään niin vakavaa, että tulehdusarvot olisivat nousseet, mutta valkosolujen suhdeluvut olivat vinksallaan. 

Kun Albertin pyllyrei'ässä oli ollut tarpeeksi pitkään tarpeeksi viileää, rupesimme sovittelemaan kalentereihimme uutta muuttopäivää. Yhteisesti sopiva ajankohta löytyi menneeltä tiistailta. (Olisi ehkä kannattanut katsoa säätiedotetta etukäteen, sillä muuttopäivästä alkoi monen yön kylmä jakso, mutta eipä tullut mieleen.)

Perillä kohteessa.

Varmuuden vuoksi annoin Albertille vähän loiventavaa ennen lastausta. Koska matkaan tuli viivästyksiä, se oli kyydin saapuessa kuitenkin jo aika lailla hereillä. 

Voisinpa sanoa, että Albert meni traileriin hienosti.

Tosiasiassa lastaukseen tarvittiin ainakin puoli tuntia ja neljä ihmistä, joista yksi rauhoittelemaan trailerissa odottavaa matkakumppania. Pakkokeinoja jouduttiin käyttämään niin edestä kuin takaa. Väkivaltaa ei lastattavaan kuitenkaan kohdistettu, pelkästään painetta. Albert kyllä hyppi ja huitoi, ei sentään tähdännyt ihmisiin.

Albert on hukannut ravinsa täysin. Toivottavasti se vielä tulee takaisin, nyt sen liike häviää monille shettiksillekin. Voi olla, että olisi hyvä näyttää Albertia kiropraktikolle, ehkä jollekin muullekin praktikolle.

Pakkokeinoja voitiin käyttää, koska Albert ei näyttänyt merkkejä pelosta. Se vaan ei halunnut.

Ja kun Albert ei halua, sen päätä ei ihan pienellä neuvottelulla käännetä. Tällaiseen avoimeen konfliktiin emme tahtomisen takia ole aikaisemmin joutuneet (piikkikammon takia kyllä), joten varsa taisteli aika lailla voimiensa viimeiseen pisaraan asti.

Lopulta varsa saatiin vinssattua koppiin ja se pysyi koko matkan oikealla puolella etupuomia. Luultavasti lastaustaistelu ajoi varsan rauhoittamisessa saman asian kuin domo olisi tehnyt.

Perillä kohteessa päästimme Albertin suoraan laumaan, johon se kuitenkin määrätietoisesti kieltäytyi liittymästä.

Kokeilimme kahdesti laittaa Albertin samalle lohkolle muiden kanssa, mutta molemmilla kerroilla se laukkasi samantien aidan toiselle puolelle. Onneksi ei kokonaan laitumen ulkopuolelle, vaan lohkolle, jonka muut olivat jo kertaalleen syöneet. Siellä se sitten ihan tyynimielisenä aterioi itsekseen ja kävi välillä vähän nuuskimassa toisten neniä aidan lomasta.

Aita ei kärsinyt vaurioita, joten joko varsa hyppäsi sen yli tai mestarillisesti pujahti lankojen välistä.

Mielestäni Albert on aika kivassa kunnossa. Voisi se ehkä jokusen kilon olla kevyempikin, mutta sillä ei ole mitään laardikerrosta kylkiluiden päällä. 
Albertin yksinlaiduntamispäätös oli ihan ymmärrettävä ottaen huomioon, että muut olivat ehtineet jo pari viikkoa laumautua eivätkä ne kaikki olleet aikeissa heti huolia porukkaan jotain uutta tyyppiä. 

Albert laidunsi omassa rauhassa pari päivää. Sitten sille lykättiin kaveriksi suokkiori, joka on koko porukan kovin jätkä. Eilen yhdistettiin koko lauma.

Vähän hajurakoa. Albert ainakin tunnistaa oman nimensä, heti nousi pää kun huusin sitä. 


Vain yksi puoliverinen enää ajoi Albertia, sekin ilmeisesti vähän niin kuin muodon vuoksi. Kaksi muuta puokkia lähestyivät tulokasta ystävällisissä aikeissa.

Pomon peesiin Albert uskaltautui jo itsekin, mutta muiden lähestyessä enimmäkseen lähti lipettiin. Jos päästi nuuskutteluetäisyydelle, naksutteli näille ikätovereilleen samalla lailla alistuvasti kuin aikuisille. 

Mielestäni tässä on ihan hyvät mahdollisuudet, että Albert pääsee nopeasti porukoihin.

Albert, pomo ja pomon kakkosmies (puoliverisistä ainoa, joka on Albertia isompi.) Tässä vaiheessa laumaelämää on takana vasta pari tuntia.


Albert on laitumella ainoa ponivarsa, mutta se ei ole hevosvarsojen rinnalla mitenkään pienen näköinen. Vain yksi puoliverinen, pomon kakkosmies, on selvästi isompi.

Yritin välttää muiden varsojen näkymistä kuvissa kovin selvästi, koska en ole kysynyt niiden omistajilta, mitä mieltä ovat blogijulkisuudesta. (Enkä kaikista edes tiedä, kuka ne omistaa.) Tämä kuva on kuitenkin pakko laittaa, koska siinä kohtaavat puoliveljekset:

Onko samaa näköä? Puoliveli on innokas tutustumaan Albertiin. Albert naksuttelee varmuuden vuoksi kaikille.

Kyllä kesä vaan on hevos(ihmis)en parasta aikaa! Vielä kun itse tottuisi näkemään pikkumurua vain paristi viikossa. Sen useammin en ehdi, kun laitumelle on kuitenkin 50 minuutin ajomatka.

sunnuntai 3. kesäkuuta 2018

Liikkumisasioiden äärellä jälleen - ja muut Ruusa-kuulumiset

Sain kuin sainkin hankittua pari kuvaa Ruusan mätsäriesiintymisestä, vaikka itse esityksestä ei juuri jälkipolville jäänytkään kerrottavaa. Se hyvä puoli oli, ettei mätsärihommissa mennyt koko päivää eikä edes puolikasta. Poni sai kyllä omasta paristaan punaisen ruusukkeen (kilpakumppanina oli rotutoveri), mutta ei pärjännyt muita punaisia vastaan.

Itse asiassa Ruusa joutui jatkokehästä ensimmäisenä ulos, koska liikkeet tai pikemminkin niiden puute. Sellainenkin päivä siis piti nähdä, että show-ponini karsiutuu jatkosta, koska ei liiku. Ei vaan irronnut, vaikka parhaani mukaan yritin innostaa poniani totuttuun liitoon.

Onneksi en ilmoittanut sitä jalostusarvosteluun vielä nyt keväällä! Sitäkin nimittäin jossain välissä harkitsin.

Mätsärin tuomaroi Terhi Jormanainen, joka on käsittääkseni ihan Hippos-tuomari. Ruusan arvostelu: "Hieno yksilö. Kaunis, sopusuhtainen runko. Hyvä tammaleima. Kaunis pää ja ilme. Etujalat hieman hajavarpaiset, muuten hyvärakenteinen". Lisämaininnat/huomioitavaa: "Esitetty hyvin."


Liikkumisasioiden äärellä on itse asiassa oltu koko kevät siitä lähtien, kun poni helmikuussa pukitti emäntänsä peltoon. Sen jälkeen ratsastinkin sitten seuraavan kerran toukokuussa. Aluksi ratsautumista ehkäisi uuden iskun pelko, mutta sittemmin nimenomaan ponin liikkumistapa.

Koko alkuvuoden liikkuminen lukeutui sarjaan "jotain siinä on" ja "ei ihan ok". Sellaista, että aina välillä pysähtyy katsomaan, että ihan kuin se olisi ep. Ja sitten taas seuraavassa käänteessä tuntuu, että ehkä vain kuvittelin. 

Sinä päivänä, kun poni pukitti minut alas, se oli jo ennen pukitusta ilmaissut, ettei oikein haluaisi liikkua.

Tämä oli kaksi päivää kengityksen jälkeen. 

Tämmöisiä kun tulee ratsain sarjana niin ei pysy täti kyydissä. Ponny seikkailumetsässä 27.5.


Kengitysyhteyden tajusin viimeistään sen jälkeen, kun saman kengittäjän jäljiltä paljastui yksi sen kokoluokan virhe, että sellaisen tehtyään olisi mielestäni syytä palata harjoittelemaan teurasjaloilla. Mutta ei siitä sen enempää, kun kyse ei ole omasta eläimestäni.

Jo ennen kyseisen tapauksen ilmenemistä olin pohtinut kengittäjän vaihtoa jo siitäkin syystä, että Ruusan kengityskäytös huonontui kerta kerralta. Jostainhan sekin kertoo.

Olin myös kysynyt kengittäjältä perusteita sille, miksi hän oli typännyt etukaviot äärimmilleen. Hänen mukaansa varvasta kuuluu Natural Balance -kengän kanssa lyhentää reilusti. Joo, mutta ei nyt ihan näin reilusti, totesi tallinpitäjän luottoseppä, jolle jokunen viikko kengityksen jälkeen näytin ponini kavioita.

Luottoseppä arvioi ponin liikkumisongelmien syyksi sitä, että kavio oli vuoltu liian pystyyn, liian "nätiksi", ja kavioluulle on siksi tullut painetta. Tämä kuulosti järkeenkäyvältä, olihan oma ensinäkemykseni ollut, että poni ontuu molempia etujalkoja. Kun kengittäjä kasteli kaviot, oikea kavio kuivui nopeammin eli se oli lämpimämpi.

En millään onnistunut ottamaan kuvaa oikeassa askelvaiheessa. (Tai ainakaan ilman, että poni oli puun väärällä puolen.)

Koska ponin liikkuminen oli epämääräistä, tein kuten yleensäkin eli kokeilin, tokenisiko se parin viikon lomalla.

Ei toennut. Sairausloman jälkeen poni oli kinttujensa kanssa entistä pahemmin hukassa  - nyt erityisesti takaosasta. Takajalat olivat voimattoman näköiset ja liike ikään kuin katkesi lanneselän kohdalla.

Ei auttanut kuin ruveta jumppaamaan, mutta selkään en halunnut mennä ennen kuin etu- ja takaosa pääsivät taas rytmistä jonkin sortin yhteisymmärrykseen.

Setähevonen on tullut siihen päätelmään, että tamma on päästään pimeä. 

Tallinpitäjän luottoseppä ehkä sääli meitä sen verran, että teki asiakaslistalleen Ruusa-ponin mentävän kolosen. Pitkään aikaan hän ei kuitenkaan päässyt tilannetta korjaamaan, koska kavioita oli vuoltu aivan liikaa.

Kun luottoseppä huhtikuussa viimein laittoi Ruusan kaviot, hän totesi, että siinä, missä etukavioissa oli liikaa kantaa ja liian vähän varvasta, takakavioissa tilanne oli päinvastainen. (Olin toki omatoimisestikin todennut, että takakaviot olivat takapainoiset, ja pyytänyt jo edellistä kengittäjää korjaamaan tätä.)

Takakavioiden väärä balanssi oli tällaisella löysäpolvisella yksilöllä ollut omiaan haittaamaan liikettä. Ilmankos oikeassa takasessa oli myös ollut selittämätöntä nesteilyä. Pitäisihän se jo tietää, että sellainen tarkoittaa Ruusa-ponilla yleensä ongelmia kaviobalanssissa.

Että pitikin haksahtaa, ja vielä useamman kerran. Selitän asiaa itselleni sillä, että aluksi Ruusan liikkuminen parani ja kaviot näyttivät hyviltä.

Jätin ponille pitkän tukan. Ei tullut sanomista. 

Nyt ollaan matkalla parempaan. Mätsäriköpöttelyn jälkeen kuitenkin päätin, että Ruusa kaipaa myös toisenlaisen ammattilaisen apua.

Ensihätään ponia kävi viime viikolla hoitamassa hieroja, joka oli jo tuttu Albertin takapolvien laserhoidosta. Ruusankin tapaukseen hän suositteli vimpainta, syväaaltohoitoa. Kuulemma parempi kuin hieronta. Suostuin, vaikka en tiennyt, mistä oli kyse.

Jälkikäteen lueskeltuna laite kuulostaa vähän samantyyppiseltä huuhaalta kuin bemer-hoito.

Huuhaata tai ei, Ruusa selkeästi nautti hoidosta ja on sen jälkeen ollut huomattavasti aurinkoisempi. Se oli ollut äkkipikainen ja naama nurinpäin niin pitkään, että olin jo unohtanut, ettei kärttyisyys kuulu sen perusluonteeseen.

Myös vauhtia on käsittelyn jälkeen riittänyt välillä kuumaverisyyteen asti. Toivotaan, että liikekin alkaisi jumpalla vähitellen petraantua. Ei se varmaan enää palaa kaviokuumetta edeltäneeseen aikaan, mutta jos nyt vähän paremmaksi kuitenkin.

Minusta etukaviot olivat melkoiset korkokengät jo pari viikkoa sitten. Oma siluettini muistuttaa turvakypärä päässä lähinnä tikkukaramellia.

Perjantaina Ruusa kengitettiin taas. Seuraavalla kerralla kuulemma luovutaan Natural balanceista. Toivon, että voisimme luopua myös rauhoituksesta.

Perjantaina rauhoituksesta nimittäin seurasi, ensimmäistä kertaa ikinä, ongelmia. Kun päästin Ruusan tokenemisvankeudestaan, se venytteli lakkaamatta, kuopi ja haukotteli.

Erikoinen käytös ei toennut puolen tunnin kävelyllä ja pienellä laiduntamisella. Kun kävin hakemassa ponille heinää parinkymmenen metrin päästä, se kävi sillä aikaa makuulle. Söi närppien. Suolistoääniä kuului, mutta kovin pirteältä ne eivät vaikuttaneet. Tällaisessa tilanteessa ei tarvitse olla kummoinenkaan hevostaituri älytäkseen, että ponilla oli päällä ä-kirjaimella alkava akuutti kiputila.

Hätäpuhelu luottolääkärille tuotti hoito-ohjeen, joka vähemmän yllättävästi sisälsi kipulääkettä (Flunixin), taluttelua ja juottamista vaikka mash-vedellä.

Kun hän reilu tunti myöhemmin kyseli ponin vointia, saatoin onneksi kertoa, että hyvältä näytti. Venyttely ja haukottelu oli loppunut. Greenlinemehu maistui hyvin, poni ei näyttänyt kipuilmettä ja suolistokin pulputteli iloisesti. Eläinlääkärin panokseksi riitti puhelimitse annettu henkinen tuki.

Ruusa on taas ruvennut hyppäämään omaksi ilokseen. Sitä se ei vielä syksyllä juuri tehnyt.


Lauantaina tohtorimme sattui muuten olemaan maisemissa, joten sain vahvistuksen sille, että oli turvallista palata normaalielämään. Koska poni kuitenkin veti vähän takavatsaa sisään, se päätyi Antepsin-kuurille.

Oletettavasti ponin suoli jostain syystä tällä kertaa oli rauhoituksesta sen verran laiskistunut, että ähky pääsi iskemään. Nyt pitää muistaa aina lisäjuottaa, kun ponia joudutaan rauhoittamaan.

Ruusa on tunnettu erikoisista vaivoistaan, mutta tältä yleiseltä ongelmalta se on pitkälti välttynyt. Olen diagnosoinut sillä tähän mennessä kolme ähkyä, joista tätä edellisen kolme vuotta sitten. Kaikki ovat menneet nopeasti ohi kotihoidolla. (Tässä kohtaa olisi taikauskoisen varmaan hyvä vähän koputtaa puuta.)

Kaiken tämän lisäksi Ruusa on viime aikoina vähän maistellut pihanurmea (kovin paljon en enää uskalla antaa), esiintynyt satulansovittajalle (ei löytynyt sopivaa, ylläri) ja opetellut sietämään uutta tarhakaveria (muutaman päivän totuttelun jälkeen pitävät edelleen muutaman kymmenen metrin hajurakoa).

Lopuksi vielä pari julkaisematta jäänyttä ohjasajokuvaa pääsiäiseltä:

Feat. mäyräkoira.

Jännittynyt, mutta oikeansuuntainen.

maanantai 21. toukokuuta 2018

Ekaa kertaa synttärisankarina - mukana kuvasarja 1-päiväisestä 1-vuotiaaksi

Vuosi sitten tänään tapahtui jänniä juttuja, tai siis lähinnä yksi jännä juttu eli eräs etukäteen Pulla-Albertiksi kutsuttu varsa näki päivänvalon. Samalla Pulla-Albertista tuli ihan vaan Albert.

Toisin sanoen Albert viettää tänään ensimmäistä syntymäpäiväänsä! Mitään erityisiä juhlallisuuksia ei ole suunniteltu, mutta toki päivään kuuluu ainakin aika paljon parhautta eli laiduntreeniä erittäin hyvän kasvuvaiheen saavuttaneella nurmella.

En ole ottanut Albertista kunnon kuvia niin pitkään aikaan, että edellisissä taisi olla lunta maassa. Nyt ei enää ole vähään aikaan ollut ja talviturkkikin on aikaa sitten pudonnut.

Varsojen kanssahan kevät on aina melkein kuin Kinder-yllätystä jännittäisi, paitsi paljon jännempää. Yllätys paljastuu sitä mukaa kuin talviturkki hupenee. Ja Albertin turkin alta on paljastunut ihan mukiinmenevä nuori herra. Kelpaa ainakin minulle, ja muillehan sen ei tarvitsekaan kelvata.

Se ei ole yhtään pöllömmän näköinen. Harmi vaan, etten tajunnut sen seisovan takajalat penkalla. Huomaa myös huomattavasti aiempaa siistimpi kampaus! Aika lailla on sille näytetty nyppimiskampaa ja vielä pitäisi nyppiä lisää, että tulisi kunnolla siisti. 


Kaksi vuotta sitten kirjoitin ylös toiveitani siitä, mitä Ruusan ominaisuuksia toivoisin oriin kompensoivan: "kärjessä on isomman koon lisäksi myös emää paremmat jalka-asennot, parempi jalkojen luusto, hyvä takaosa ja hyvä ylälinja. Ja kun tavoitteena on paitsi hieno poni, myös tätiratsu, ori ei saisi olla mikään silmänpyörittelijä - vaikka tässä kohtaa tamman ominaisuudet eivät kompensaatiota tarvitsekaan".

Yllä olevaa kuvaa katsomallakin voi todeta, että listan vaatimuksista vain hyvä ylälinja on jäänyt toteutumatta. Albertilla on ehdottomasti parempi takaosa ja paremmat jalat kuin emällään - vaikka luuta toki saisi olla edelleen enemmän.

Luonteessakaan ei minusta ole valittamista. Toki siinä on sellaista peeveemäistä reaktiivisuutta, joka Ruusasta (onneksi) puuttuu, mutta isot reaktiot eivät tule ihan pienestä. Albert on kuitenkin ihan perusrohkea lapsonen.




Ennen Albertin syntymää pohdin, pystynkö rakastamaan varsaa yhtä paljon kuin Ruusaa. Aika nopeasti huomasin, että Albertista olikin tullut melkeinpä ykkösponi. Se on vaan niin muru. 

Onhan pikku oripojalle mennyt kevättä sen verran rintaan, että sille on ilmaantunut vähän omiakin mielipiteitä. On pitänyt opetella myös komentamaan Albertia, nyt se jo kestää sitä. Ei nyt sentään joka päivä tai välttämättä edes joka viikko ole tarvinnut.


Albertin loppukevääseen on kuulunut ahkeraa traileritreeniä ja laidunharjoittelua. Varsinkin jälkimmäisen Albert on ottanut tosimielellä.

Samalla on tullut vähän yksinolotreeniä. Aiemmin yksin yhtään mihinkään meneminen oli Albertista aika pelottavaakin, mutta jännästi se on laiduntreeneissä viihtynyt parikin tuntia ihan itsekseen. 

Laidunharkat ovat tällä hetkellä kuumimmillaan, sillä orilaitumelle siirtyminen on alustavasti sovittu torstaiksi. Kyllä, jo tämän viikon torstaiksi!

Pyllykuva. Voidaan sitten kesän lopussa vertailla, onko kankku kasvanut.
Jännittää älyttömästi jo nyt, lähinnä se siirtymisvaihe. Onneksi laitumenpitäjä on luvannut tulla noutamaan Albertin kera turvallisen kaveriruunan. Hänellä tuntuu olevan rutkasti kokemusta näiden hyppyheikkien kuskaamisesta ja hänen trailerissaan on sellainen ulkoa laukaistava etupuomikin.

Toivottavasti näillä eväillä selvitään ilman uutta kuperkeikkaa.

Albertilla pitäisi tulla laitumella ihan kivaa, sillä siellä on kaikkiaan viiden pikkupojan poppoo ja painitilaa useampi hehtaari. Kiitoksia vaan blogin lukijalle Annelle, joka tästä paikasta vinkkasi!

Toivottavasti pääsemme toteuttamaan siirtymän mahdollisimman hyvin aikataulussa. Se on nyt hiukan epävarmaa, sillä Albertilla on ollut parina päivänä lämpöä. Tänään aamulla oli normaalin rajoissa, joten toivotaan, että tuo lämmön kohoaminen olisi joku satunnainen juttu.

Lopuksi vielä pieni kuvasarja siitä, miten päivänsankari on elonsa edetessä muuttanut muotoaan.

1 pvä
3 pvä
3 vko








2 kk
Vajaa 3 kk
6 kk
8 kk (Tämä riimu ei enää mahdu, tai en ole kyllä edes yrittänyt.)
10 kk

12 kk. Albertin rakenteessa on minusta hyvää muun muassa sopusuhtaisuus, hyvä rotutyyppi, kaunis pää, kivanmittainen kaula ja suorat jalat. Takaosakin on vahva ja rungossa kivasti sekä syvyyttä että leveyttä. Se on myös ryhdikäs, mikä nyt ei tässä hellepäivän otoksessa ihan ilmene. Onhan siinä tietysti heikkouksiakin: jaloissa on vähän hento luusto ja nivelet ovat sivusta katsoen pienet. Etusääret ovat supistuneet ja vuohiset vennot. Lautanen on hieman luisu. Kaula on alhaalta liittynyt ja alakaulaisuuteen taipuvainen. Hippos-tuomarilta Albert saisi todennäköisesti kakkospalkinnon.


Muutamassa viimeisessä kuvassa on sopivasti ponitäti mittatikkuna. Mainitun tikun pituus on viime mittauksen perusteella 158 cm.

Albert lienee siis näin 1-vuotispäivänä jo jotain 140 cm. Peukkusäännön mukaan arvioituna tämä tarkoittaisi sellaista 155 sentin aikuiskorkeutta. En aio kuitenkaan ruveta kutsumaan sitä hevoseksi.

P.S. En ole unohtanut lupaustani kirjoittaa siitä, miten olen Albertia (ja Ruusaa) kouluttanut. Se vaan vaatii vähän enemmän ajatustyötä, joten on toistaiseksi jäänyt ajatuksen asteelle.