tiistai 6. marraskuuta 2018

Puoli pistettä vaille ykkösen tamma - ravipisteet silti kirvelevät

Vaikka edellisestä julkaisusta voisi muuta päätellä, ihan koko syksy ei sentään ole ollut pelkkää sairauskertomusta. Ruusa-poni esimerkiksi pyörähteli 1. lokakuuta Hippoksen tuomarien edessä.

Ponini heikkoudet hyvin tietäen en yllättynyt sinisestä ruusukkeesta. Mutta se ehkä vähän yllätti, että kauttaaltaan ponneton esitys jätti ponin ykköspalkinnosta vain puolen pisteen päähän!

Puoli pistettä jäi uupumaan yleisvaikutelmasta, josta tuli 7,5. Se olikin ainoa arvosana, josta olin tuomareiden kanssa vähän eri mieltä. Mutta vain vähän, sillä Ruusalla on selviä heikkouksia rakenteessaan ja se liikkui näyttelyssä niin huonosti, että palasin sieltä alun perin aika murtuneella mielellä.

Ihan komean ruusukkeen sai poni. Se oli jo näyttelyssä inasen paksu, mutta tilanne on sittemmin merkittävästi pahentunut. Kuvat Satu Pitkänen

Syy murtuneeseen mielentilaan oli ponin ravi, josta tuli seiska. Tämä kirvelee, vaikka poni ei ole koskaan saanut Hippokselta yli 7,5:tä. Se kirvelee, koska mielestäni Ruusa ravaa parhaimmillaan kasin edestä. Tai ainakin on ennen ravannut. Enkä ole sitä edes itse kuvitellut, koskapa muutkin ovat ponin vetävää askelta ihailleet.

Nytkin Ruusa esitti vapaana muutaman sellaisen askeleen, että ehdin ajatella jes, nyt lähtee. Mutta ei sitten lähtenyt. Ne muutamat hyvät askeleetkin Ruusa esitti jossain sellaisessa kulmassa tuomareihin nähden, että nämä eivät niitä päässeet sivustapäin todistamaan. Heidän näkemänsä ravi oli ponitikitystä, jota en itsekään olisi seiskaa paremmalla arvosanalla palkinnut.

Kokenut tuomarikaksikko arvioi ravin sentään "tahdikkaaksi" eli epäpuhdasta se ei ole.

Poniravia pötkis pötkis.


Savijärven maneesissa näkemäni perusteella herää kuitenkin kysymys, olenko kengitysmuutoksen jälkeen vain ns. nähnyt, mitä olen halunnut nähdä.

Rupesin myös taas miettimään, miten tästä eteenpäin. A) Päättelen, että poni on kipeä, ja panen monttuun B) kysyn vielä muiden eläinlääkärien näkemyksiä C) hyväksyn, että näin Ruusa nyt vaan nykyään liikkuu, ja elän asian kanssa D) joku muu, mikä. (Viimeaikaisten tapahtumien vuoksi olen taipuvainen ajattelemaan, että ensin C ja jos ponin liikkumishaluttomuus jatkuu niin A.)

Käynti oli ihan ok, mutta kuvasta huomaa, että alleastunta ei ole ihan sitä, mitä poni parhaimmillaan esittää

Muut askellajit menivät ravia paremmin, vaikka niistäkin jäi paras terä puuttumaan. Molemmista tuli arvosanaksi kasi. Olen kasiin oikein tyytyväinen, sillä sitä parempia numeroita saadakseen pitää olla jo poikkeuksellisen näyttävä.

Mietin, olisiko Ruusa esittänyt paremmat askellajit, jos olisin sen ratsastanut tai ohjasajanut. Mielestäni ravi on kotioloissa ollut ratsastettuna usein parempaa kuin maastakäsin, mikä näkyy myös ratsastuskuvissa. Toisaalta tämä pohdinta on turhaa, koska poni oli jo kehässä niin uupunut, että ei se olisi enää jaksanut käyttökoetta.

Jos poni jää henkiin ja pääsemme vähän treenin makuun, saatamme käydä vielä jossain vaiheessa yrittämässä pisteiden nostoa. Nyt tiesin jo etukäteen, että pisteet eivät välttämättä ole sellaiset, mitä Ruusa parhaimmillaan voisi saada. Halusin kuitenkin hoitaa jalostusarvostelun pois alta siltä varalta, että tilaisuutta ei myöhemmin tule.


Tällä kertaa ponin esitys oli alusta loppuun ponneton. Poltti kai energiansa verryttelypöllöilyyn, kuinkas muutenkaan. 

Ruusa oli aivan rauhallinen ja kiltti siihen asti, kun tiellä tuli vastaan mies, joka talutti kahta hevosta laitumelle. Tämä oli Ruusasta käsittämättömän kuohuttava näky, jolle se jaksoi puhista seuraavan noin vartin.

Olisi voinut tulla edes vähän paremmat ravipisteet, jos poni olisi sillä hetkellä päässyt maneesiin vapaaksi. Toki tamma esitteli siinä myös erilaisia koikkaloikkailuita ja kahden metrin laukkaympyröitä taluttimen päässä. Tältä osin oli onni, ettei ollut kovin monta silmäparia todistamassa. 

Kaipaan niin niitä aikoja, kun kehään juostessa poni tuntui kasvavan senttejä ja se venytti askeltaan kuin kertoen yleisölle, että minuahan te tulitte katsomaan. Sen ponin tilalla on nyt kiltti Ruusa, joka kyllä tekee, mitä siltä odotetaan, mutta vailla omaa innostusta. Jos ei into palaa niin taitaa olla Ruusan aika jäädä näyttelyeläkkeelle. 

Hippos-näyttelyura on ponilla kyllä edennyt tasaisesti: joka kerta on napsahtanut kakkonen.

Tällä kertaa harmitti lähinnä tuo ravi. Ainoa arvostelukohta, josta Ruusa mielestäni olisi ehkä ansainnut paremman arvosanan, oli tosiaan se yleisvaikutelma. Yleisvaikutelmapiste on kuitenkin käsittääkseni rakennettu järjestelmään juuri siksi, ettei tarvitsisi antaa ykköstä ponille, jota tuomarit eivät hyvästä kokonaispistemäärästä huolimatta pidä ykkösen arvoisena.

Ihan hienossa kunnossa se on (tai oli) joutoponiksi.

Arvostelussa ei sinänsä ollut minulle muuta yllätystä kuin yksi iloinen: jaloissa riittävä luusto! Minä kun olen aina manannut ponini hentoja kinttuja. Mutta eivät ne kyllä enää viime aikoina ole omaankaan silmään pahasti tökänneet. Luulin, että olen vain tottunut, mutta ehkä jalat ovatkin paksuuntuneet. Supistuneita sääriäkään ei mainittu.

Lopuksi vielä koko arvostelu:

Tammalla on hyvä rotu- ja tammaleima. Se on ryhdikäs. Sillä on erittäin ilmeikäs pää ja pitkä, hyvin liittyvä kaula. Hieman taipumusta alakaulaan. Ylälinja on melko sopusuhtainen. Suora lanne. Lapa on pitkä. Hyvä säkä. Rungossa on hyvä syvyys. Lautanen lihaksikas, mutta lyhyt ja luisu. Pitkä reisi. Jaloissa on riittävä luusto. Molemmat etujalat ovat hajavarpaiset. Takajalkojen liikkeet ovat melko suorat. Käynti on tahdikasta, saisi olla irtonaisempaa ja lennokkaampaa. Laukka on tasapainoista ja rytmikästä. Hyvän tyyppinen tamma, jonka raviliikkeet saisivat olla lennokkaammat. Kavioissa on korkeat kannat ja ne ovat varpaalta pitkät (etukavioissa pohjalliset).


Tässä näkyy hyvin Ruusan ei kiinnosta -asenne, joka leimasi näyttelypäivää. Tai siis aamua, sillä lähdimme kotimatkalle jo kymmenen aikaan!


Tyyppi 8,5 Pää ja kaula 8,0 Ylälinja 8,0 Etuosa 8,0 Takaosa 7,5 Etujalat ja liikkeiden säännöllisyys 7,0 Takajalat ja liikkeiden säännöllisyys 7,0 Käyntiliikkeet 8,0 Raviliikkeet 7,0 Laukka 8,0 Yleisvaikutelma 7,5 Kaviot 7,0

Pisteet olivat kakkosen tammaksi erittäin hyvät. Kakkoseen nimittäin vaaditaan tyypistä ja yleisvaikutelmasta molemmista vähintään 7, toisesta vähintään 7,5, eikä mikään arvostelukohta saa olla alle 5.

Ykkösen saa, jos tyypistä ja yleisvaikutelmasta tulee kummastakin vähintään 8 ja toisesta vähintään 8,5 eikä mikään arvostelukohta ole alle 6. Ruusahan täytti näistä kirkkaasti kaikki muut vaatimukset paitsi sen yleisvaikutelman puolikkaan pisteen osalta.

Pistekeskiarvo ei vaikuta tammojen palkintoon. Oria sen sijaan ei palkita, jos pisteiden keskiarvo jää alle 7,4:n. Saamillaan pisteillä Ruusa olisi orinakin selvästi ansainnut palkintonsa, sillä sen pisteiden keskiarvo on 7,625. Ei hullumpaa!

Lopuksi vielä strategiset mitat:

Säkäkorkeus: 135,0 cm; Lautaskorkeus 135,5 cm; Rinnanympärys 162,0 cm; Etusäären ympärys 16,5 cm

Tuomareina näyttelyssä olivat Tuula Pyöriä ja Kirsi Lehtonen.

P.S. Kaikki kuvat on ottanut Satu Pitkänen. Suurkiitos niistä! 

sunnuntai 4. marraskuuta 2018

Terveiset konkurssin partaalta eli sairastuvalta

Terkkuja täältä ponitallin sairaustuvalta!

Kaikenlaista onkin ehtinyt tapahtua sitten viimenäkemän. Operoitujen kahden nivelen lisäksi olemme ehtineet parannella yhtä aivotärähdystä, kahta ähkyä ja nyttemmin mahahaavaa.

Tiesittekö, että ihminen voi saada aivotärähdyksen jopa ilman yhdenkään kavioeläimen läsnäoloa? Tarvitaan vain väsynyt ja kärttyinen olotila, kiire ja autonovi. No, onneksi itseaiheutettu täräys meni ohi muutaman päivän levolla.

Ennen sairastupailua. Kuvat: Hestafoto

Mainitut ähkyt ja mahahaava ovat toki olleet hevoseläimen ruoansulatuselimistössä. Mutta eivät itse toipilaan, vaan Ruusan. Ähkyt ovat tietenkin noudattaneet normaaleja hevosen sairastumisen lainalaisuuksia eli puhkesivat lauantai-iltana ja sunnuntaipäivänä, viikon välein.

Ähkyily on ollut hyvinkin lieväoireista, mutta koska se on saanut ponin johdonmukaisesti kieltäytymään niin raikkaasta hanavedestä kuin herkkumehuistakin, on tarvittu ammattiapua. Ensimmäisellä kerralla taivuin pyytämään Viikin päivystäjää paikalle kello 3 sunnuntaiaamulla. Voin kertoa, että tuli kipupiikille ja letkutukselle hintaa.

Seuraavalla kerralla sinnittelin ponin kanssa maanantaiaamuun. Tie vei klinikalle heti sen jälkeen, kun tallinpitäjän mies oli saanut vaihdettua renkaani. Sattui nimittäin olemaan täällä etelässä yhden päivän talvi juuri menneenä maanantaina.

Klinikkatutkimusten lomassa paiskin samaan aikaan töitä - kahden tunnin yöunilla. Ei ollut hirveän kiva kokemus. Mutta onni on etänä onnistuva ja muutenkin joustava työ! Kun aamulla ilmoitin, että lähden viemään ponia klinikalle, kaikki olivat vaan että okei, järjestelläänpä työt vähän uudelleen.

Kuva: Hestafoto
Ensimmäiset klinikkatutkimukset eivät paljastaneet mitään erityistä: verikokeet ok, edes hiekkakeräymä ei ollut mainittava.

Poni jäi kuitenkin kaupunkilomalle yhdeksi yöksi ja seuraavana päivänä maha tähystettiin.  Silloin paljastui karu totuus, eli se mahahaava. Oli kuulemma tuoreen oloinen. (Olipa hyvä, että silloin pari vuotta sitten kiukuspäissäni irtisanoin ponin hoitokuluvakuutuksen. Mahahaavaa se ei tietysti olisi korvannut, mutta ähkyhoidot kyllä.)

Luottokorttia vinguttaessani vannoin, että tämä on Ruusan viimeinen iso eläinlääkärilasku.

Viime kuun eläinlääkärilaskut ylittivät nimittäin kipurajan aika komealla ilmavaralla: loppusumma kohosi noin 5 000 euroon! Vakuutuksesta saan takaisin sellaiset nolla euroa. Toisin sanoen Ruusaa koskevan päätöksen on parempi pitää ennen kuin teen henkilökohtaisen konkurssin.

Perus-tallilook, tällaisissa hepeneissähän aina ponejani taluttelen. Kuva: Hestafoto



Mahahaava yllätti, vaikka olin toki huomannut, ettei Ruusa ole ollut seuralaisena onnellinen. Seuraneidin tehtävä on langennut pääasiallisesti Ruusalle, koska tuuraajina vierailleiden laumatoverien päät eivät ole kestäneet tehtävää sen paremmin.

Omakin stressitasoni on huidellut sellaisissa sfääreissä, että olen ollut varsin ikävää seuraa niin eläimille kuin ihmisillekin. Tällä menolla mahahaavaa joudutaan lääkitsemään myös ponitädin sisuksista.

Vielä pitäisi muutama viikko sinnitellä.

Kuva: Hestafoto

Albertilla on siis ollut oma pikkutarha, jonka vieressä on ollut toinen, vähän isompi pikkutarha seuralaiselle. Eilen suurensin seuralaistarhaa, mikä herätti Ruusassa akuutin kirmailun tarpeen. Meni hetki ennen kuin sain tästä vaikutteita ottaneen toipilaan hillittyä.

Mutta vaikka tarha on suurentunut, Ruusan juomasaavin pinta on pysynyt koskemattomana pari päivää. Akuutilta tilanteelta on pelastanut vain se, että poni ryystää kuitenkin aamuin illoin tarjoilemani greenlinemehut. Heinääkin Ruusa on syönyt vähän närkkimällä.

Tänään kuitenkin ehkä keksimme ratkaisun: lykkäsimme koko konkkaronkan vastikään suurennettuun seuralaistarhaan. Tuoreeltaan tilanne näytti siltä, että setäponi ja Ruusa tekevät  kahdestaan ponijuttuja ja setähevonen syö sillä aikaa heinät. Eli varsin normaalia toimintaa.

Kuva: Hestafoto

Ainoa, jonka pää on kestänyt pikkuyksiössä seisomista, vaikuttaa olevan Albert.

Se on muutenkin voinut kohtalaisen hyvin. (Edit. Eli ruoka maistuu niin kuin, noh, teinipojalle, vettä kuluu ja kakkaa tulee kuin isoltakin hevoselta.) 

Terkkuja sairastuvalta -sarjamme viime jaksossa vaivannut kuume meni ohi eikä verikokeessakaan näkynyt huolenaiheita. Vuohisten tikit on pari viikkoa sitten poistettu ja ensimmäinen kolmesta IRAP-hoidostakin on jo naapurin hevosklinikalla pistetty.

On ollut onni, että irtopalaleikkauksesta toipuu ruuna eikä ori. Ruuna-Albert on nimittäin onnistunut itsehillinnässä huomattavasti paremmin kuin ori-Albert.

Yhtään ei saisi vielä riekkua. En kuitenkaan tiedä, onko ylipäätään mahdollista, että 1,5-vuotias varsa ei kuukauden seisomisen jälkeen yhtään kekkuloisi. Ja Albert on kekkuloinut välillä aika näyttävästi. Onneksi on toistaiseksi pysynyt käsissä, mistä lienee kiittäminen pitkälti naruriimua.

Jos joku ihmetteli, miksei tule postauksia, niin tässä syy. Kiirettä on pitänyt, kun olen kahdesti päivässä rampannut tallilla hoitamassa milloin mitäkin. Lasken päiviä.

P.S. Nämä kuvituksena olevat Albert-kuvat otettiin laitumella syyskuun lopussa, synttäriviikollani. Jos olisin tiennyt, millaisiin laskuihin kohta hukkuisin, olisin ehkä ottanut yhteyttä johonkin harrastajakuvaajaan enkä ammattilaiseen. Mutta ainakin tuli hommatua itselleni jonkinlainen 40-vuotislahja (kyllä, olen oikeasti keski-ikäinen). Ruusan kanssahan olen jo muutama vuosi sitten otattanut ammattilaiskuvia

sunnuntai 14. lokakuuta 2018

Parempi myöhään kuin ei ollenkaan: Laatuponiraportti

Taas on Laatuponikilpailu kisailtu ja uudet voittajat valittu! Tämähän nyt tapahtui jo jokunen viikko sitten, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. 

Tällä kertaahan kävi niin, että jokainen championaatti meni eri ponille. Virkistävää! Ja mikä hienointa, askellajimestaruus meni pikkuwelshille eli ex-oriille nimeltä Backwoods Tawny, ratsastajanaan Krista Nieminen. Ansaittu voitto oli se. Tämä poni on yksi niistä mounteista, joiden takia kärsin vakavasta kokokateudesta. Ollapa pienempi, että saisi ratsastaa tuollaisilla poneilla!

Kun Tarmo-ponista otettiin voittokuvia, harmittelin ensin, että piti ottaa niin räikeästi vastavaloon. Sitten muistin, että minähän rakastan vastavalokuvia, eikä harmittanut enää yhtään. 

Backwoods Tawny ja Krista Nieminen.

Viime vuoden tupla-champion Melvin As vei tälläkin kertaa voiton esteillä. Askellajikokeessa se se ei kuitenkaan ollut oikein terässä, vaan kärsi aluksi tahtirikoista, oli siis hetkittäin jopa epäpuhtaan oloinen. Muuten se kyllä suoritti tasaisen kauniisti. Ratsastajana, ja ymmärtääkseni myös ratsuttajana, oli jälleen omistaja Kiia Lindgren.

Melvin As ja Kiia Lindgren.


Junior championin titteli meni vuoden tauon jälkeen taas shettikselle, tällä kertaa tammalle nimeltä Everlasting Clarity. Se olikin hyvin valmisteltu ja suoritti tehtävät napakasti. 

Everlasting Clarityn omistaja ymmärsi tuulettaa asianmukaisesti.


Ajochampionaatin voitti hieno shettis nimeltä Rambling Penny Black, ajurinaan Tea Keskitalo. Valjakko erottui edukseen, vaikka oli siellä pari muutakin varsin pätevää suoritusta.

Rambling Penny Black ja Tea Keskitalo.


Tasoerot olivat melko selkeät. Junnuponeissa oli niitä, jotka leiskauttelivat esteiden yli vaivatta ja itsevarmoina ja oli niitä, jotka käyttäytyivät kuin eivät juuri olisi ennen puomeja nähneetkään.

Lauantain parhaat estepisteet saanut B-welsh-ori Larkhill's Monarch.


Lauantain parhaat askellajipisteet saanut B-welsh-tamma Bestowal Cascada.


Oli ratsastettuja poneja, jotka liikkuivat kouluradalla suorina tasaisessa peräänannossa, lisäsivät ja taipuivat. Oli poneja, jotka eivät liikkuneet peräänannossa askeltakaan.

Yhtä sekalainen seurakunta oli ajopuolellakin.

Mutta kiva, että osallistutaan! Ei näitä kekkereitä pidä ottaa kovin vakavasti. Nuorten kanssa on muutenkin sellaista, että yhtenä päivänä kulkee ja toisena päivänä sitten taas ei. Pääasia, että poni saa vähän kokemusta, toivottavasti myönteistä sellaista.

Oli vuonohevosiakin peräti kaksin kappalein. Tässä 4-vuotias tamma Karla Kaptain, ja Maija Pajula.

Tänä vuonnahan kisassa oli muutama uudistus. Ensinnäkin rakennearvostelu oli muun suorituksen yhteydessä tai jälkeen. Järjestelystä ei tainnut olla kenelläkään pahaa sanottavaa. Ehkä vähiten tuomareilla, jotka pääsivät nyt kollegoidensa tapaan maneesin katon alle.

Kehitys kehittyy!

Backwoods Tawny.

Askellajikoekin oli uudenlainen, parina ratsastettu rata. Parihomma toimi, mutta se ohjelma. Se oli pitkä. Erittäin pitkä. Ja jatkui pitkään. 

Jopa Tarmo-ponilta meinasi tarmo loppua kesken lukuisien ympyröiden, laukkalisäysten ynnä muiden, vaikka pikkuponit saivat esiintyä lyhennetyllä radalla. Eräs kahden kokeen suorittaja oli askellajikokeen lopussa niin poikki, että sillä eivät pysyneet enää silmätkään kunnolla auki. Katsomoon asti näkyi, että ponin jalat liikkuivat lähinnä ratsastajan tahdonvoiman varassa. (En laittanut siitä nyt kuvaa.)

Tästä ei kuitenkaan kannata tulevaa kisaamista miettivien säikähtää, sillä kuulin käytäväkeskustelussa, että ohjelmaa pyritään ensi syksyksi muuttamaan.

Laitetaan nyt se toinenkin vuonohevonen, 4-vuotias ruuna Starhill Amadeus ja Johanna Valmunen.

Tänä vuonna oli myös uudet koulutuomarit. Mielestäni linja oli pääosin hyvä. Tuomarit huomauttivat esimerkiksi sellaisista asioista kuin ponin jännittymisestä tai liian lyhyestä muodosta.

Ilahduttavaa kyllä, kovin monta ponia ei nyt esitettykään kovin ahtaassa nyökyssä. Joinakin vuosina on ollut niin tiukasti edestä niputettuja nuoria, että on maneesin penkillä asti ahdistanut.

Se kyllä hiukan nostatti katsomoraatimme kulmakarvoja, että aika monen ponin askellajiarvostelussa oli maininta "ei ikäistensä koulutustasolla". Osasta olimme samaa mieltä, mutta onko se nyt sitten kovin vakavaa, jos nelivuotias poni ei ihan vielä jaksa kantaa itseään koko ajan oikeinpäin? Minusta ei.

Ihana Leafhills Aiden ja Eerika Mäki-Paavola. 
Minusta asenne ratkaisee. Tässä yhteydessä on pakko mainita ihan nimeltä yllä olevassa kuvassa hyppäävä poni, nimittäin viisivuotias new forest -ruuna Leafhills Aiden. Vaikka se ei kulkenut varsinaisesti peräänannossa, ratsukon menoa oli mukava katsella niin esteillä kuin kouluradallakin. Ihan kuin poni olisi hymyillyt koko ajan, kun se toteutti ratsastajansa ohjeita kyseenalaistamatta niistä yhtäkään.

Koulutustasoa voi nostaa myöhemmin, mutta asennetta on vaikeampi muuttaa. 

Mietin pitkään, voiko tämän sanoa, mutta sanonpa kuitenkin. Nimittäin kaikkien forestien asenteesta ei valitettavasti voinut sanoa samaa kuin edellämainitusta. Siellä oli myös pari keskisormi pystyssä kulkevaa rodun edustajaa, yksi junnupuolella ja yksi ratsastettuna.

Kun tsekkailin ponien sukutauluja, huomasin yhdistävän tekijän: sama ori toisella isänä ja toisella emänisänä. Heti tulee mieleen toinenkin saman isän jälkeläinen, joka sivusta seuratun perusteella ei ole ihan helppo. Sattumaako?

Nelivuotiaiden askellajikisan voittaja, wpb-ori Fountainland's Frosty Joker ja kasvattaja-omistaja-ratsastaja Hanna-Leena Ohtonen.
No, takaisin askellajikokeeseen. Keskityn siihen, koska siitä kuvittelen jotain ymmärtäväni, toisin kuin esteistä tai ajamisesta.

Askellajeissa oli nelivuotiaiden luokan loppupäällä vähän huono tuuri, koskapa osallistujia oli pariton lukema. Kahden sijaan radalla nähtiin yhtä aikaa kolme ratsukkoa. Pitkälläkin radalla kolme oli vähän liikaa. 

Olin hyvin vaikuttunut, että luokan voittajahevonen pysyi omistajallaan hanskassa ja vielä enimmäkseen peräänannossakin, vaikka kaikki ratsukot olivat koko ajan toistensa tiellä. Ei ollut nelivuotiaalle oripojalle mikään helppo paikka se - jos nyt kellekään olisi. Olen ennenkin kiinnittänyt huomiota, että kyseisellä kasvattaja-omistaja-ratsastajalla on hyvä tatsi nuoriinsa (kuva yllä).

2-vuotias komistus, welsh cob Goldriver Guardian.



Semmoiset Laatuponikisat tällä kertaa. Hauskaa oli. Toisaalta enpä muista yhtään Laatuponikisaa, jossa ei olisi ollut. Ainakaan sen jälkeen kun kisat siirtyivät Aulangolle.

En tiedä, mitä siellä Aulangolla syötetään ponitytöille, mutta aivan mielettömiä työmuurahaisia siellä näyttää kasvavan! Ja kun eivät ole kantamassa puomeja tai muuta tärkeää, kököttävät katsomossa seuraamassa kisoja. Hatunnosto talkoolaisille, ihan jokaiselle.

3-vuotias welsh C -tamma Cloudberry Tiara.
Laatuponikisassa on jotenkin niin mukava tunnelma, että moni ottaa viikonlopun ihan loman kannalta, oli sitten matkassa ponien kanssa tai turistina. Samoja naamoja näkee katsomossa yleensä molempina päivinä. Siellä tönötetään vaikka olisi flunssa sattunut iskemään (itse olin onneksi terveen kirjoissa). Kun on vaan niin kivaa!

Toivottavasti pääsisin ensi vuonna osallistumaan ihan ponin kera.

2-vuotias welsh cob -ori Meldon Dewr Macsen.

Ainoa asia, joka viikonlopun aikana jurppi, oli kuvien onnistumisprosentti. Se nimittäin laskee koko ajan, vaikka käytin koko kamerakalustoni kesällä huollossakin.

Ilmeisesti teleputki alkaa tulla tiensä päähän, se ei vaan enää ota teräviä kuvia kuin satunnaisesti. Sellaista investointivaraa ei budjetissa kuitenkaan ole, että voisin ostaa uuden. Joten ei auta kuin tyytyä laskevaan trendiin.

Nyt sentään vielä jokunen kuva oli teräväkin, valitsin enimmäkseen niitä tähän kuvitukseksi. Jostain mielestäni melko epäloogisesta syystä objektiivi tykkäsi tarkentaa etupäässä mustiin poneihin.

5-vuotias wpb-ruuna Viljam ja Elina Rouhiainen.

sunnuntai 7. lokakuuta 2018

Munaton ja vähän muutakinton mies kotiin

Olen aina sanonut, että minulle ei ruunaa tule kuin korkeintaan itse kasvattamalla. No, ruunan omistaja täällä päivää!

Albertin oriinpäivät päättyivät 4. lokakuuta Viikin hevossairaalassa. Pallukat muuten laseroi irti welsh-ihminen, joten hyvissä käsissä oli Albert. 

Kuvituksena tämän kesän viimeiset laidunkuvat, otettu 1.10. Ei ole helppoa kuvata kahta perskärpästä! Tämän kuvan sain niin, että laitoin pari namia maahan tuohon, missä varsat ovat, ja sillä aikaa kun ne etsivät herkkuja, menin kivien toiselle puolelle ja odotin, että ovat syöneet namit. Toimi! Värejä tosin en saanut kivoiksi.


Leikkauksesta tuli kuitenkin odotettua isompi ja samalla myös laskusta, kun pikkumiehen jalat kävivät ennen ruunausta röntgensäteilytyksessä. Jep, irtopalojahan siellä, molemmissa etuvuohisissa. Kun keväällä mietin, ruokinko silmissä venyvää varsaa liikaa, niin ilmeisesti ruokin. 

Itseruoskintaa ei millään lailla hillitse se ymmärrys, että irtopalat ovat nuorilla hirvittävän yleisiä ja voivat johtua muustakin kuin hoitovirheestä. 

Kun olin jo totutellut ajatukseen, että varsani jalat vaativat leikkauksen ollakseen terveet, kirurgi palasi ja halusi näyttää röntgenkuvista vielä jotain.

Kirurgi osoitti Albertin kinnerkuvaa ja sanoi "It's a little nokka". Hän korosti, että epäkuranttius on häviävän pieni, mutta myönsi, että eihän 1-vuotiaan nivelissä haluaisi nähdä pientäkään feelua. 

Itsehän dramaattisuuteen taipuvaisena punnitsin tässä kohtaa jo sitä, kannattaako näin vikaista elikkoa hengissä pitääkään. Kirurgi ei kuitenkaan nähnyt mitään syytä, miksi ei. Voi olla, että Albert kehittää tulevaisuudessa itselleen kintereeseen nivelrikon, tai voi olla, että nokkamuodostuma jää ikuisesti pelkäksi satunnaiseksi röntgenlöydökseksi. Jos olisi hänen hevosensa, hän leikkaisi ja jatkaisi eteenpäin. Joten niin sitten tehtiin.



Syy draamalleni ei ollut pelkästään jalkaterveydellinen. Olen nimittäin jo pitkään tiennyt, että Albertin henkitorvessa on jotain "epäilyttävää", kuten sen pienempänä tutkinut eläinlääkäri asian ilmaisi. En ole kuitenkaan halunnut siitä blogissa puhua ennen kuin tiedän, mikä tilanne todella on ja miten itse asiaan suhtaudun. 

Klinikalle varasin ajan sillä ajatuksella, että Albert siellä nukutetaan. Anestesiaa edeltävien tutkimusten löydökset ratkaisisivat, heräisikö se. 

 Ja kyllähän Albert heräsi. 

Tähystyksessä ilmeni, että henkitorvi tosiaan on sydämen ohituskohdassa hieman kapea. Poikkeama on kuitenkin niin lievä, että se eläinlääkärien mukaan osuu normaalin vaihteluvälin sisään. Monen terveenkin hevosen sydän painaa henkitorvea hiukan soikeaksi.

Summa summarum, Albertilla pitäisi olla ihan hyvät mahikset kasvaa normaaliksi harrastehevoseksi.


Albertilta huollettiin samalla reissulla myös suuvärkki. Piikkejä oli jo aika reilusti. Lisäksi näkyi pientä kariesta, mutta eläinlääkäri arveli sen johtuneen vain siitä, että melko runsaisiin piikkeihin oli jäänyt evästä muhimaan. Seuraamme tilannetta ja vältämme parhaamme mukaan hapanta ja makeaa.

Sudenhampaat suusta poistettiin jo leikkauspöydällä. Mielestäni ne on syytä napata pois alta ennen kuin rupeaa tekemään mitään kuolaimen välityksellä. Ihan turhaa ottaa sitä riskiä, että kuolaimista tulee sudenhampaiden takia varsalle ikävä  juttu, joka sattuu suuhun.


Kuolainhommien takia sudenhampaiden poisto ei loppujen lopuksi olisi Albertin tapauksessa ollut kovin kiireellistä. Eläinlääkäri (kuolainasioihin perehtynyt Mirjami Miettinen) oli nimittäin mitannut Albertin suun ihan pyytämättä - ja se kuulemma oli pienin, mitä hän on ikinä nähnyt. Semmoinen ennätysponi minulla!

Kuolaimelle on suussa tilaa vain 1,2 cm, mikä on suunnilleen sama tila kuin se, mikä suussa pitäisi olla kuolaimen lisäksi. Eli mitään kuolainta ei Albertin suuhun tällä hetkellä mahdu. Lisäksi harjanne, jonka päälle kuolain hevosella tulee, on Albertilla hyvin kapea eli se on luonnostaan erittäin herkkä kuolaimelle.

Koska Albert on vasta lapsi, sen suu voi vielä kasvaa. Silti sopivan kuolaimen löytyminen sille saattaa olla yhtä iisipiisi projekti kuin satulan löytäminen Ruusa-ponille. Täytyy vain toivoa, että Albert toimii kuolaimettomalla.

Pikku potilas perjantaina toipumassa hammashuollosta. Puhelinlaatu oli tavallistakin laaduttomampi.

Koska mikään ei mene näillä koordinaateilla kuin Strömsössä, Albertille nousi jo leikkausta seuraavana päivänä 40 asteen kuume. Kun sillä ei ollut tulehduksen merkkejä ja kuume lauantaina oli jo laskenut, eläinlääkärit halusivat kotiuttaa varsan. No, tänään sillä oli sitten taas kuume, 39,6 astetta.

Ruunaushaavasta kuume tuskin tulee, koska se on siisti. Jos tulehdus olisi nivelissä, Albert kuulemma ontuisi käynnissäkin, mutta se kävelee erittäin hyvin. Vaihtoehdot ovat siis ihan vaan nukutuksen jälkilämpö ja joku pöpö.

Toivotaan, että Albert ei olisi tuonut klinikalta kotiin mitään kovin vaarallista tautia! Toistaiseksi se ei ole kovin sairaan oloinen, joten toivotaan parasta.

Nyt peukut pystyyn, että kuume katoaa ja toipuminen sujuu muutenkin hyvin.


Ensimmäiset kaksi viikkoa Albertin pitää olla karsinalevossa, mutta sain luvan laittaa myös karsinan kokoiseen tarhaan, kunhan siellä ei ole mutaa. Että saisi vähän raitista ilmaakin. Tämä olisi sikälikin kiva, että seuraneidiksi omistussuhteen vuoksi joutuneen Ruusan keuhkot eivät oikein kestäisi kahta viikkoa sisällä. Eikä kyllä pääkään.

Vaikka edessä on pitkä kuntoutus, olen onnellinen, että sain nuoremman kullannuppuni taas "kotiin", missä voin pusutella sitä joka päivä. Kunhan nyt vaan loppu menisi niin kuin kuuluu.

P.S. Albert käveli molemmissa päissä traileriin kuin vanha tekijä ja matkusti remuamatta! Klinikalla hetkeksi pysähtyi puoliväliin miettimään, mutta tallusti sitten sisään. Ehkä Albertista sittenkin tulee ihan hyvä matkustaja. Kyllä rauhallinen kaveri tekee ihmeitä - kaiken huipuksi sellainen löytyi paluumatkalle sittenkin omalta tallilta.

lauantai 29. syyskuuta 2018

Mitä kuuluu Ruusalle ja Ruusan jaloille

Tämän päivän ohjelmassa: uusi jakso sarjaamme Ruusa-ponin potilaskertomuksia. Viime jaksohan päättyi hämmennyksen tilaan, kun tuhannen euron kantamisesta naapurin klinikkaeläinlääkärille ei jäänyt käteen diagnoosia. 

Se hyöty klinikkareissuista kuitenkin oli, että Ruusa-ponin kengityksen suunnitteluun saatiin kavioammattilaisen lisäksi mukaan toinenkin jalkaosaston asiantuntija. Käytännön toteutukseen päästiin noin viikko klinikkakäynnistä, eli nelisen viikkoa sitten. 

Pedikyyrissä kaviot viilattiin viimeisen päälle suoraan ja niitä myös lyhennettiin reiluhkosti. Viilauksen päälle naulattiin etusiin nahkapohjalliset, joiden alle vielä sujautettiin silikonipehmuste. Kaviobalanssi näytti ainakin poninomistajan silmään erittäin hyvältä (valitettavasti olen unohtanut ottaa kuvan tuoreesta tilanteesta).

Tästä kuvasta oli edustavampikin versio, mutta jostain syystä se ei ole tarttunut mukaan, kun olen siirtänyt kuvia toiselta koneelta. Mutta jännästi silloin kun poni on ryhdikkäänä, en näytä sen selässä juurikaan isolta. 
Varmuuden vuoksi annoin ponille vielä viikon verran vapaata, että se saisi totutella kavioiden uuteen asentoon ilman lisätehtäviä. 

Ja kuinkas sitten kävikään? En tiedä, uskallanko edes kirjoittaa. Liikkumistapa nimittäin muuttui heti. 

Ruusa-poni on liikkunut puhtaasti, sen askel on taas ainakin ajoittain venynyt ja se on kävellyt ilmeisen kivutta myös kovemmalla pohjalla. Lisäksi poni on tarvinnut taannoista lyhyempää harkinta-aikaa kuolaimen ottamiselle suuhun.

Monttukamaa vai ei -pohdinta on ollut jonkinlaisella tauolla. Toki se edelleen takaraivossa vähän kolkuttelee, mutta milloinpa ei.

Etujalan liike näyttää ainakin välillä ihan kivalta.





Tässä reilun kolmen viikon aikana olen lisännyt tamman lukujärjestykseen vähitellen lisää ohjattua liikuntaa. Edelleen on menty lähinnä käyntiä ja vähän ravia. Paitsi sillä kerralla, kun päädyin selkään asti. Tämän postauksen ratsastuskuvat ovat siis viime viikon tiistailta.

Ratsastuskerta ei mennyt ihan niin kivasti kuin pari edellistä, mutta tähän saattoivat vaikuttaa näkemyserot alkuverryttelyn laadusta. Oma käsitykseni oli, että ponikaruselli pyörähtäisi molempiin suuntiin vain muutaman kierroksen. Ruusan käsitys oli, että mennään liinassa minuuttitolkulla kiitopukkilaukkaa. Tosi terveellistä jalkatoipilaalle!

Sattuuhan näitä, mutta sattuneesta syystä kevyen käytön ponilla ei itse ratsuhommiin enää ollut kovinkaan paljon paukkuja jäljellä.

Väsyneenäkin poni tulkitsee mielellään pohjeavun laukkapyynnöksi.



Mainitun humputtelun jälkeen ratsastus on ainakin hetken tauolla, koska en tahdo ottaa mitään kipeytymisriskiä. 

Maanantaina Ruusan on nimittäin tarkoitus esiintyä Hippoksen tuomareille Sipoossa! Jännittää mahdottomasti. Lähinnä jännittää se, millaista liikettä poni jalostusarvostelussa esittää. 

Eniten jännittävät ihan kaikki askellajit. Laukkaa emme ole alkuverryttelyn lisäksi juuri harjoitelleet siinä pelossa, että etujalat rasittuvat liikaa. Kuten yllä olevasta kuvasta näkyy, ponin etu- ja takajaloilla on viime aikoina ollut erimielisyyksiä siitä, mitä laukkaa oli tarkoitus mennä. Toivotaan että Ruusa vapaammassa juoksennassa pysyisi paremmin tahdissa. 

Onnistuneiden hetkien lisäksi laitan tähän nyt myös vähän vähemmän onnistuneita, ettei tulisi annettua liian ruusuista kuvaa Ruusa-ponin koulutustasosta. (Saati oman istunnan alennustilasta.) Alkeiskurssilta päivää! Se kuitenkin on parin viime ratsastuskerran kuvissa ilahduttanut, että niissä ei juuri ole sellaisia otoksia, joissa poni olisi pudottanut selän alas. Alkaa siis vissiin olemaan jotain lihaksen tapaistakin rangan kyljessä.  
Laukkaprobleema voi olla oire jostain vakavasta. Tai se voi liittyä esimerkiksi sellaiseen asiaan, että ponilla oli jonkin aikaa melko tiukka peba. Sormituntuma muistutti enemmän puuta kuin lihaskudosta. 

Ihmettelin aikani, mikä mättää ja pitääkö soittaa hätäpuhelu hierojalle. Sitten tajusin, että klinikkareissun jälkeen poni oli viikon yöt sisällä ja päivät pikkutarhassa ilman jumppaa. Kyllähän semmoinen nyt vetää kenet tahansa vähän takakireäksi.

Nyt ovat jumppa ja pihattoelämä tehneet tehtävänsä eli lihaksissa on taas liikettä.

Uusista kuvista loppuivat julkaisukelpoiset kesken, mutta löytyi vielä tällainen otos sitä edelliseltä kerralta. 


Takaisin näyttelyyn. Siellä Ruusa nähdään vain kolmiouralla ja irtojuoksutuksessa. Käyttökokeeseen emme osallistu, kun ei ole pakko. 

En näe mitään lisäarvoa sillä, että poni menee sinne kipittämään nurinniskoin. Todennäköisyys sellaiselle on aika suuri, kun puskaponin vieraissa paikoissa tekemät ns. oikeat työt rajoittuvat muutamaan vierailuun naapuritallin kentälle. Siitä toiminnasta on rento suorittaminen ollut aika kaukana. 

Huomenna pitäisi saada poni puhtaaksi. En tiedä, miten se näissä semiarktisissa olosuhteissa onnistuu, kun ei ole lämmintä pesupaikkaa.

Yksi kivi sentään vierähti sydämeltä, kun luottokengittäjämme kisälli kävi perjantaina viilaamassa ponnyn kaviot paraatikuntoon. Nelisen viikkoa kengityksestä kavio nimittäin roikkui jo osittain kengän yli.

Kengitystä ei kuitenkaan avattu, vaan ylimääräiset lärpäkkeet hiottiin ulkopuolelta. Ja taas näyttää ihan hyvältä. Enpä olisi tätäkään itse keksinyt. Koskaan ei ole liian myöhäistä oppia uusia kikkoja!

P.S. Laatuponeistakin on tulossa tekstiä kuvineen, kunhan saan kuvat käsiteltyä.

torstai 13. syyskuuta 2018

Menovinkki viikonlopulle: taas laatuponeillaan!

Kaipaatko jotain tekemistä viikonloppuusi, muttet ole varma, mitä? Älä mieti enää, vaan lähde Hämeenlinnan Aulangolle. Siellä nähdään taas tänä viikonloppuna laatuponeja tositoimissa! 

Viime vuoden Junior Champion, welsh B Vliedberg Farley.


Tiedostan toistavani itseäni, mutta Laatuponikilpailu vaan on ihan paras ponitapahtuma. Näkee hienoja nuoria poneja monipuolisissa hommissa ja voi samalla nauttia rennosta tunnelmasta. Ja Aulangon ratsastuskoululla homma toimii. 

Lauantaina geimit alkavat kello 10.30 ja jatkunevat jonnekin 18.30 saakka. Estradilla on ennakkotietojen mukaan 34 ponia. Lauantaina siis 2 - 3-vuotiaat esittelevät tuomaristolle hyppytaitojaan irtohypytyskujassa ja liikkeitään siinä ohessa.

Sunnuntaina ensimmäinen esteratsastuskoe starttaa jo kello 9 ja viimeinen askellajitesti päättynee vasta kymmenisen tuntia myöhemmin. Sunnuntainakin kisailee sellaiset 30 ponia. Nämä 4 - 5-vuotiaat esiintyvät siis kaikki ratsain ja ne voivat suorittaa joko koulu- tai estekokeen, tai sitten molemmat. Edit. Kuten Raipe asianmukaisesti kommenttikentässä huomauttaa, osa poneista esiintyy ajaen.

Näkemistä ja jännitettävää siis riittää. Ponilistat on jo julkaistu tapahtuman Facebook-sivuilla.

Viime vuoden este- ja kouluvoittaja, ratsuponi Melvin As.

Jos blogin aiemmat Laatuponikisaraportit kiinnostavat, niin tässä linkit:


maanantai 10. syyskuuta 2018

Moka on mahdollisuus ja muita hevosenkoulutuksen perusperiaatteita

Sanotaan, että itse tekemällä saa sellaisen hevosen kuin haluaa. Minusta asia on ennemminkin niin, että itse tekemällä saa sellaisen kuin ansaitsee. (Tai, kuten eräs kaveri sanoi, itse tekemällä saa sellaisen kuin sattuu tulemaan.)

Ruusa on syntynyt perinteiseen karsinatalliin, jossa tallin säännöt asettivat reunaehtoja koulutuksen etenemiselle. Albertin sen sijaan olen saanut kouluttaa alusta asti ihan itse ja juuri niin kuin olen tykännyt.

Jo aikaa sitten minulta pyydettiin lisää tietoa siitä, kuinka tämä koulutus on tapahtunut. Toive oletettavasti oli käytännölle, mutta aloitetaan silti periaatteista. Olen jo vähän kirjoittanutkin aiheesta (Onko varsan (riimu)opetus väistämättä painia), mutta alempana vähän tarkempi selostus aiheesta. 

Vaikka hevonen reagoisi eri tavalla kuin ajattelit, kannattaa noudattaa brittihovin neuvoa stay calm and carry on. Kuva on vuodelta 2013.

En ole hirttäytynyt mihinkään yhteen koulutustyyliin, vaan poiminut kirsikoita monista kakuista.

Vahvana pohjana on kuitenkin operantti koulutus eli opetettava asia pilkotaan pieniin palasiin, oikeasta vastauksesta palkitaan ja väärästä vastauksesta pääsääntöisesti ei seuraa mitään (edit. tilanteissa, joissa hevosen käytös on potentiaalisesti vaarallista, kuitenkin käytän myös santioita). Sillä viisiin sitten kivutaan oppimisen portaita askelma kerrallaan, kunnes lopulta voidaan todeta, että poni osaa sen mitä haluttiin (ja jatkaa siitä seuraavaan kehitystehtävään).

Palastelutekniikan olen alun perin oppinut lh-kouluttajalta, joka auttoi minut Ruusan ajo-opetuksen alkuun (ja jonka opeista sai tämä blogikin alkunsa). Aluksi kapinoin, miksi pitää tehdä niin vaikeasti. Sittemmin olen todennut, että pienin askelin etenemällä päämäärään pääsee loppujen lopuksi nopeimmin, varmimmin ja turvallisimmin. Jopa täysi amatööri onnistuu!

On kuitenkin huomautettava, että myös tässä koulutustavassa onnistumiseen tarvitaan jonkin verran hevosenlukutaitoa.

Toivotunlainen mielentila. Tämäkin kuva taitaa olla vuodelta 2013.

Tärkeintä on mielentila.

Koulutus etenee toivotusti vain, jos hevonen pysyy koko ajan rentona. Se saa korkeintaan hiukan huolestua. Jos se sen sijaan esimerkiksi yhtäkkiä nostaa päätään, on parasta vähän helpottaa tehtävää.

Jos ensimmäisistä harjoituskerroista jää hyvä mieli, hevonen yhdistää samaan toimintaan jatkossakin hyvän olon. Hevonen muistaa tunteen. Siksi namikoulutus on niin tehokasta (ks. seuraava kohta).

Samahan pätee tietysti toisinkinpäin eli hermostuneessa mielentilassa koulutettu hevonen on tulevaisuudessakin opittua toistaessaan kiihtynyt. Tai, jos hevonen suorastaan pelkää, se ei opi muuta kuin yhdistämään pelon kyseiseen tilanteeseen. Sellaisen korjaaminen jälkikäteen on vaikeaa - siksi Anna Kärkkäinenkin korosti jokusen vuoden takaisella kurssillaan, että sisäänratsastus on ratsutuksen tärkein vaihe (kannattaa lukea linkitetty kurssiraportti, jos et ole vielä niin tehnyt).

Tässä semmoinen sisäänratsastettava, joka tapailee ensimmäisiä ravejaan ratsastajan kanssa. Onnistui ihan hyvin, vaikka täti itsepintaisesti halusi tehdä tämän tärkeän vaiheen itse. Ja sittemmin onnistui sössimään tämän hyvyyden pitkäksi aikaa.

Seuraavaan vaiheeseen voi siirtyä, kun polle pysyy edellisessä vaiheessa jokusen toiston ajan rentona ja luottavaisena.

Tuire Kaimion Hevosen kanssa -kirjassa on muistaakseni määritelty ihan numeroina, monenko toiston pitää onnistua, että tehtävää voi vaikeuttaa. Itse olen kuitenkin edennyt ihan perstuntumalta ja palannut sitten taaksepäin, jos olen huomannut, että poni ei ollutkaan valmis seuraavaan vaiheeseen. 

Kun kouluttaa maastakäsin perusjuttuja, hevosen kannattaa antaa olla harjoitusten aikana vapaana. Silloin se voi poistua paikalta, jos alkaa ahdistaa. Jos se käyttää tätä mahdollisuutta, olet joko ylittänyt ahdistuskynnyksen tai tylsistyttänyt eläimen.

Vapaana työskennellessä on se hyvä puoli, että siinä todennäköisyys sille, että ns. pilaat hevosen, on aika pieni. Lisäksi kun hommasta on pakko tehdä hevoselle motivoivaa, sen motivaatio ihmisen kanssa toimimiseen - tadaa - kasvaa.

Parivuotiaan Ruusan kuolainkoulutusta toivotunlaisessa mielentilassa. Jos haluat tietää, miten ponin voi kouluttaa ottamaan kuolaimet itse suuhunsa, lue tästä.
Huomautus kaltaisilleni keskittymisenaikaisista hengityskatkoksista kärsiville: Muista myös itse hengittää harjoitusten aikana!

Itsehän jonkin aikaa ihmettelin, miksi Albert ei tahtonut oikein rentoutua riimuharjoituksissa, kunnes tajusin pidättäneeni hengitystä. Varsa tietysti tulkitsi, että nyt on jännä tilanne päällä. Joskus hevosen jännitykseen siis auttaa ihan vaan se, että itse vetää syvään henkeä ja puhaltaa ilman rennosti ulos. (Toimii myös muissa kuin varsinaisissa koulutustilanteissa.)

Hevonen määrittää palkkion.

Kaikki hevosen kouluttaminenhan, tyylistä riippumatta, perustuu siihen, että ihmisen toivomasta käytöksestä tehdään hevoselle kannattavaa.

Minimimotivaattori on tietysti se, että paine poistuu, kun hevonen tekee oikein. Itse kuitenkin kuulun koulukuntaan, jonka mielestä hevosen sitouttaminen työhönsä onnistuu parhaiten, kun kopioi palkkauslinjan suuryritysten johtajasopimuksista. Koulutuskielellä sanottuna bonusten maksaminen tarkoittaa tietysti positiivista vahvistetta eli sitä, että yhtälöön lisätään jotain, mitä hevosen mieli halajaa. (Edit. käytän toki paljon myös negatiivista vahvistetta eli paineen poistamista.)

Minna Tallberg kirjoitti eri palkitsemistapojen vaikutuksista hevosen motivaatioon jokin aika sitten mielestäni niin hyvin, että en ala asiaa toistamaan. Suosittelen siis lukemaan aiheesta hänen kirjoituksensa.

Kun on päättänyt käyttää koulutuksessa positiivista vahvistetta, seuraava kysymys on tietysti, että mikä se palkkio sitten on.

Niin kovasti kun haluaisinkin, en voi määrätä, että vaikkapa rapsutus on hevoselle palkinto. Vain hevonen voi päättää, mikä sitä palkitsee. Toki vahvisteen laatu voi myös riippua tilanteesta. Esim. eräs Ruusa-poni inhoaa seistä paikoillaan, joten tätä asiaa harjoitellessa sille on palkinto päästä lähtemään liikkeelle.

Ruusa motivoituu eniten herkuista. Niitä voi helposti käyttää selästäkin käsin.

Oman empiirisen kokemukseni perusteella melko yleispätevä vahviste on kuitenkin herkkupala. 

Tehokkainta koulutus on, jos herkku seuraa jotain tiettyä ääntä. Koska naksutinkoulutus on ollut minulle jostain syystä kova pala niellä, olen Ruusan kanssa käyttänyt ihan vaan sanaa hyvä.

Albertin kanssa olen kuitenkin jo taipunut naksuttelemaan. Ja voin kertoa, että homma on sen jälkeen edennyt ns. nextille levelille. En ole tehokkaampaa koulutustapaa löytänyt! Monet sellaisetkin asiat, joita ei Albertille ole pakolla saatu tehtyä useammankaan ihmisen voimin (esim. Domosedan-geelin laitto kielen alle), pystyn naksuttelun avulla tekemään itsekseni ja aivan yhteisymmärryksessä varsan kanssa.

Naksautuksen (tai vihellyksen, tai mitä nyt käyttääkin) hyviä puolia on sen selkeä erottuvuus, eli sitä ei kuulu missään muussa tilanteessa, ja neutraalius: esimerkiksi hyvä-sana voi tahtomattamme latautua vääränlaisillakin tunteilla, jos koulutustapahtumaan vaikkapa liittyy turhautumista.

Olen naksutellut ihan vaan kielellä. En ole kovinkaan taitava muodostamaan erilaisia ääniä suullani, joten myönnettäköön, että ääni ei kuulosta joka kerta samalta. Mutta ainakin Albertille tuntuu riittävän, että naksu toistuu suunnilleen samankaltaisena.

Varsan kannattaa antaa olla vapaana, kun sitä kouluttaa. Tässä on yhtä aikaa menossa koulutus (päähän ja niskaan koskeminen riimutusta ennakoiden) ja ihan vaan hellittely. Huomautan, että etenkin varsan kanssa ihan aina sitä käsitellessä pitää miettiä omaa käytöstään siitä näkökulmasta, että mitä varsa siitä oppii. Koska joka käsittelykerralla se joka tapauksessa oppii jotain. 


Ajoitus ratkaisee.

Laitan tämänkin mukaan, vaikka ajoituksen tärkeys nyt varmaan on kaikille edes vähän harrastaneille hevosihmisille itsestäänselvyys.

Se, millä tavalla hevoselta pyytää asioita, on vähemmän tärkeää kuin se, millä hetkellä paine poistuu ja mahdollinen naksu naksahtaa.

Varsinkin koulutuksen alussa on tärkeää palkita jo siitä, että hevonen ajattelee oikeaan suuntaan eli harkitsee ratkaisevansa käsillä olevan pulman (paine) ihmisen toivomalla reaktiolla.

Eli jos vaikka kouluttaa hevosta liikkumaan, kun riimusta tulee sen niskaan painetta, pitää aluksi palkita ihan vaan siitä, että hevonen ajattelee oikeaan suuntaan. Ja toisaalta jos opettaa paikoillaan seisomista, jossain vaiheessa ei enää riitä, että hevosen jalat ovat paikoillaan, jos se edelleen ajattelee liikkumista.

Hitostako minä voin tietää, mitä se ajattelee, protestoin aikoinaan, kun lh-open kanssa näitä juttuja aloittelin. No, tässä tullaan siihen alussa mainittuun hevosenlukutaitoon. En osaa sitä selittää, mutta sen vaan näkee hevosen olemuksesta. Jos joku osaa pukea asian sanoiksi, esimerkiksi kommenttikentässä on tilaa.

Kuvan ponit liittyvät vahvasti aiheeseen.


Älä pelkää virheitä.

Jos et ole rutinoitunut varsankouluttaja niin todennäköisesti jossain vaiheessa teet harjoituksia liian pitkään, etenet liian nopeasti tai muuten vaan tyrit.

Ei ole kuitenkaan syytä hätääntyä tahi jäädä vellomaan itsesyytöksissä!

Varsa - tai aikuisempikaan hevoseläin - ei traumatisoidu pienistä virheistä, eikä yleensä isommistakaan. Tietystikin mitä nopeaoppisempi eläin on, sitä nopeammin se oppii myös ei-toivotun toimintatavan. (Welshinponin kyseessä ollessa tähän tarvitaan kokemukseni mukaan noin yksi toisto.) Mutta sitten vain korjaillaan, ei se sen vaarallisempaa (yleensä) ole.

Moka on mahdollisuus, toisteli aiemmin mainittu lh-opemme aina. Perfektionismiin taipuvaisena en silloin vielä ihan kyennyt sisäistämään ajatusta, mutta nyt vuosia myöhemmin voin jo olla samaa mieltä.

Mokasta oppii, ehkä paremmin kuin mistään muusta. Myös hevonen tekee virheitä ja oppii niistä. Sitä paitsi hevonen antaa yllättävän paljon virheitä ihmiselle anteeksi. Omat ponini ovat siitä eläviä esimerkkejä.

perjantai 7. syyskuuta 2018

Albertin kesäsiirtolakuulumisia ja syksyn kuvioita

Breaking news orilaitumelta: Albert on kasvanut! Tai ainakin sen pää. Viime käynnillä pony-riimu meni korvien yli vain runnomalla ja leukaremminkin sain kiinni vain vaivoin. Onneksi mobiilista hevostarvikevarastostani, merkiltään Kia, sattui löytymään cob-koon päävehje, merkiltään Bucas. Tosimiehethän pukeutuvat (neon)pinkkiin (aitoa retroa suoraan 90-luvun alun mallistosta)!

Tässä on nyt vakavasti sellainen vaara, että tulevaisuuden ponitätikuljetin onkin hevonen.

Kasvun lisäksi on ollut havaittavissa, että Albert on lakannut laihtumasta, mistä kiitos kuulunee soijan palauttamiselle ruokavalioon. Vielä saisi kuitenkin tulla ns. massaa, joten lisärehustusta on vielä hiukan lisätty. (En tarkoita, että varsan pitäisi olla pullukka, mutta mielestäni sen keväinen lihavuuskunto oli aika hyvä, tai saa se siitä jokusen kilon hoikempikin olla.)

Poikien välistä ystävyyttä. (Albertin toinen etukavio näyttää tässä ihan epämuodostuneelta, mutta livenä ihan normaalilta.)
Myös varsasosiaaliset suhteet vaikuttaisivat olevan ihan hyvällä tolalla.

Lauman hevosvoimathan ovat jo yli kuukausi sitten vähentyneet neljään, kun lauman päällysmies löysi uuden kodin. Mielestäni tämä ei ole ainakaan heikentänyt laumadynamiikkaa, vaan poikapoppoo tuntuu olevan hyvinkin harmoninen kokonaisuus.

Taitaa Albertilla olla myös jonkinlainen bestis, tai ainakin tämä kyseinen puoliverinen (kuvassa yllä ja myöhemmin alla) löytyy yleensä sieltä mistä Albertkin.

Käsi meni kuvankäsittelyssä aika oudon väriseksi. Mutta sormien väli on täynnä takkua.



Albertia on myös alkanut taas kiinnostella ajanvietto oman ihmisen kera. Tähän luullakseni on merkittävästi myötävaikuttanut se, että yhtälöön on lisätty mahdollisuuksia ansaita herkkupaloja. Ja herkuthan ovat näiden kanssa suorastaan oikoteitä onneen, tai ainakin oppimistuloksiin.

Albertin kanssa olen treenannut lähinnä paikoillaan seisomista hoitaessa - mukaan lukien erinäisten tököttien suihkuttelun aikana.

Häntään jouduin suihkuttelemaan hoitotuotteita ihan urakalla, kun havaitsin, että siihen oli groomaamattoman kesän aikana ilmestynyt melko merkittävänkokoinen takku. Jonkin aikaa lienee siellä hautunut, koskapa on jo melkoisen huopunut. Suihkuttelu näyttää kuitenkin olevan niin sanotusti liian vähän ja liian myöhään, tilanne vaatinee saksia.

Olisi ehkä kannattanut harjailla häntää vähän tässä välissäkin.



Kuten otsikostakin voi päätellä, olen myös päässyt itseni kanssa riittävään sopuun Albertin talviaikaisesta majoituskuviosta. Se kuvio sijaitsee äitiponin helmoissa.

Tämä ratkaisuhan tarkoittaa sitä, että ennen muuttoa pikkuoriin on kevennyttävä parin pallukan verran ja muutto tapahtuu hevosklinikan kautta.

Sikälihän tällainen aika aikainen ruunaus on hyvä, että pienimies ei ehdi ymmärtää omaa oriuttaan eikä miehistelytoiminta siis todennäköisesti koskaan haittaa sen hevossuhteita. Varsamittaisten killuttimien poisto myös vaatii pienemmän haavan kuin täysikokoisten.

On silti myönnettävä, että asia ottaa nyt yllättävän koville, kun en ole ruunaihmisiä. Mutta yritän ajatella järjellä: Kun ei ole tarkoitus Albertista leipoa jalostusoria, ruunaus olisi joka tapauksessa ajankohtainen jossain vaiheessa. Nyt se vaan tapahtuu puolisen vuotta aikaisemmin kuin alun perin suunnittelin.

Siellä ne odottavat pahaa aavistamatta, komeat pallukat. (Valkoisen läikän olen vahingossa tusannut tuohon kuvankäsittelyssä.)

Omaa elämääni Albertin paluu lähelle kotia helpottaa merkittävästi - ja myös pienentää hiilijalanjälkeäni toiseen vaihtoehtoon verrattuna. Ainoa oripihattopaikka, jota kävin katsomassa, oli nimittäin noin 40 kilometrin päässä. Se vaikutti oikein ihanalta paikalta, mutta on se kuitenkin aika kaukana.

Vaikka kävisin vain kerran viikossa, ajettavaa tulisi lisää 80 kilometriä viikossa, 320 kilometriä kuukaudessa, yli 2 500 kilometriä yhdessä talvikaudessa. Sen verran enemmän kasvihuonepäästöjä ja sen verran enemmän polttoainekustannuksia. Puhumattakaan ajasta, jonka joutuisin istumaan autossa, vuositasolla kokonaisen työviikon verran.

Sitä paitsi mitä järkeä maksaa satoja euroja kuussa siitä, että ehtii käydä poniaan katsomassa muutaman kerran kuukaudessa? Kun molemmat ponit ovat samassa paikassa, pieniä harjoitustuokioita voi sovitella muun tallitouhuilun lomaan sen sijaan, että pitäisi ajaa 40 minuuttia varta vasten varsaa opettamaan.

Se, että "muuta talleilua" tulee, ei edes vaadi Ruusa-ponin henkiinjäämistä. Nyt on nimittäin sillä lailla iloinen tilanne, että pääsen hevosen selkään aina kun ehdin ja siltä tuntuu, vaikka en ratsua omistaisikaan.

Tältä se nyt näyttää. Kuvausassarin puutteessa on mahdollista saada kokokuvaa vain tällaisessa asennossa. Ihan kuin olisi pientä takakorkeutta ilmassa? (Ensi viikolla minun pitäisi saada Albertista kunnon kuvaa.)


Albertin talvikauden sijoituspaikka onkin valittu puhtaasti oman jaksamiseni ehdoilla, sillä jaksaminen on ollut normaalia vähemmässä tässä viimeksi kuluneen vuoden aikana.

Monta vuotta olen taipunut vaikka rinkeliksi, että poneilla vain olisi optimaalisen hyvä olla, järjestänyt koko muun elämän sen mukaan. Nyt tuntuu, että on tullut joku raja vastaan. Ehkä voin olla riittävän hyvä poninomistaja, vaikka luopuisinkin sataprosenttisesta tinkimättömyydestä. 

Albertinkin on varmasti myös ruunana ja aikuisseurassa aivan hyvä olla.