Lokakuu ja marraskuu, miksi olette niin lokaisia?

Lokakuu, siinäpä vasta osuvasti nimetty kuukausi, vaikka tänä vuonna ulkoilman loka jäi ihan siedettävälle tasolle. 

Tässä ponitaloudessahan loka ei kuitenkaan ole tavannut jäädä fyysisen ulkoilman riesaksi, vaan samaan aikaan on roiskunut myös kuvainnollinen kura. 

Mistäköhän johtuu, että kun mieli muutenkin kamppailee selvitäkseen pimeydestä, ponihommista ei ole yhtään piristeeksi?   

Poninihan ovat perinteisesti loka-marraskuussa sairastaneet, yleensä molemmat yhtä aikaa. Tämä on perinne, jonka mielelläni rikkoisin, mutta olisi epäilemättä ollut liikaa vaadittu, että kaikista vuosista juuri 2020 antaisi tähän mahdollisuuksia. 

Lokakuun alussa oli vielä auvoisaa, tai niin kuvittelin.
Tykkään kovasti näistä kuvista, joita Sini otti meistä sänkipellolla.
Enkä näytä tässä edes yhtään isolta Ruusalle.
Kuva Sini Tuhkunen (kuvankäsittely minä)

Kuten edellisessä postauksessa kerroin, lokakuussa paljastui Ruusaa koetellut kengitysvirhe. Korjauksen jälkeen poni meni vielä kipeämmäksi. En ollut varma, miksi poni oli niin kipeä, mutta se liikkui huonosti ja haluttomasti ja vatsa oli koko kyljen matkalta krampissa.

Aluksi arvelin liikkumishaluttomuuden syyksi jalkakipua, olihan kaviobalanssia juuri rukattu ns. isommalla kädellä. Toista viikkoa kävelytettyäni aloin kuitenkin hiukan ravuuttaa Ruusaa, ja kaksitahtinen askellus näyttikin paremmalta kuin käynti. Tästä päättelin haluttomuuden syyksi ennemmin mahakipua. Ajatus ei ole kokonaan omaa tuotantoa, vaan peräisin eläinlääkäriltä, jolle noin viikkoa kengitysmuutoksen jälkeen hänelle soittelin. 

Olen juuri syöttänyt Ruusalle kahden viikon psylliumkuurin ja poni on saanut jo monta viikkoa Antepsinia kahdesti päivässä. Silti se edelleen vetää vatsaa sisään ja pakollisiksi katsomani pienet lenkit menevät perässävetämisen merkeissä. 

Tällä hetkellä ponitodellisuus näyttää tältä.

Oireita ei selitä ainakaan hiekkakeräymä, jota pelkäsin, koska tarhanpohja on hiljattain laitettu hiekalle. Tänään otetun röntgenkuvan mukaan tämänhetkinen hiekkakeräymä on nimittäin mallia pikkuruinen viiru. (Myös kavioluut olivat suoristuneet sitten viime näkemän.) 

Muutama päivä sitten luin @anninageen Instagramista postauksen, että hänen hevoselleen vastaavia oireita oli aiheuttanut munkinpippuri. Kah, sitähän Ruusakin oli saanut jokusen viikon! Lopetin syötön saman tien - ja sekä oman että tallinpitäjän havainnon mukaan oirelu on sen jälkeen ainakin loiventunut. 

Vaikka mahatilanne on parempi, ongelma ei ole kokonaan poissa. Että nyt sitten arvon, katselenko tilannetta Antepsinin voimalla vielä vähän aikaa vai varaanko tulevan klinikkakengityksen yhteyteen myös mahatähystyksen.  

Myös lokakuun alusta. Kuva minä.

Tosin yksi mahdollinen selitys nihkeilylle voi olla myös virus. 

Tätä vaihtoehtoa en muilta hyvin potentiaalisilta vaisuuden syiltä hoksannut edes epäillä tilanteen akuuteimmassa vaiheessa, joten mahdollinen ruumiinlämmön poikkeama jäi todentamatta. (Kyllä, aiemmin harrastamani säännöllinen lämmön mittaus on viime aikoina vähän unohtunut, paitsi nyt olen petrannut ja tsekkaan tilanteen joka päivä - ennen liikutusta.) 

Virusta aloin epäillä Ruusalla siinä vaiheessa, kun oireet iskivät Albertiin. 

Sillä eihän yhden ponin saikkuilu lokakuulle riitä, vaan samaa herkkua on ollut tarjolla myös junioriosastolla. 

Pari viikkoa sitten lauantaina tallikaveri soitti kertoakseen, että Albertilla rähmivät silmät. En tästä erityisemmin huolestunut, sillä vastaavaa on aiemminkin pikkumiehellä ilmennyt eikä se ole vaatinut silmien puhdistamista kummempia toimenpiteitä. Kun myöhemmin samana päivänä saavuin itse paikan päälle, löysin kuitenkin tihkusateesta nuorisolaisen, joka tärisi kuin horkassa. Lisäksi se nosteli oudosti jalkojaan.

Ensimmäinen toimenpide oli ilmeinen: talutin ponin välittömästi talliin ja työnsin kuumemittarin sen takalistoon. Mittari nousi yli 40 asteeseen! En voinut uskoa näkemääni, joten mittasin uudelleen, ja sama meno vain jatkui. Tunnin parin päästä lukema oli jo 40,8! 

Ajoitus oli valitettavan täydellinen: seuraavana päivänä oli Kyvyt esiin -finaali, johon yksi Albertin tarhakaveri oli kvaalautunut. Omistajat toimivat vastuullisesti ja jättivät menemättä, mutta olihan se hirveä harmi. Varsa olisi voinut hyvinkin pärjätä.

Lapsi on omasta mielestään terve. Kamerani sen sijaan on alkanut tehdä hirveän rakeista jälkeä.

Oletettavasti Albertin ongelma oli alkanut jo perjantaina, sillä tuolloin hakiessani ponia se oli pihatossa makaamassa. Kyseessä oli sen verran epätavallinen lepäilyajankohta, että kiinnitin asiaan huomiota. Kun palautin Albertia tarhaan, se käveli jäykästi, kuin kavioitaan arkoen. Näistä oireista en kuitenkaan hoksannut mitata lämpöä.

Albertilla kävi kyllä siinä mielessä tuuri, että olin juuri saanut Ruusan outoon oireiluun eläinlääkäriltä tulehduskipulääkkeitä. Joten kun kuumemittari lauantaina tavoitteli lämpöennätyksiä, minulla oli Finadyneä tuikata nuorisolaisen suupielestä sisään. 

Varsa vangittiin potemaan karsinaan, eikä se vaikuttanut olevan tilanteesta harmissaan. Välillä se näytti aivan surkealta, välillä ilme oli kirkas ja ryhti ylväs kuin terveinäkin päivinä. Sunnuntaina poni kyllä oli köllötellyt karsinassa niin pitkään liikkumatta, että tallikaverit epäilivät sen olevan jo henkitoreissaan. 

Onneksi Albert muuten noudatti omia tapojaan eli sen syöttämiseksi ja juottamiseksi ei tarvinnut keksiä vippaskonsteja. Heinä maistui makuuasennossakin ja karsinan juoma-automaatti suhisi ahkerasti. Poika on tässä ehdottomasti paranneltu versio emästään, joka heittäytyy  juomattomaksi vähemmästäkin kolotuksesta. 

Laadukasta kännykkäkuvamateriaalia Albertin karanteenitiloista. 

Sunnuntaina Albertin kuume oli laskenut noin 39:ään ja illalla mittari näytti jopa alle 38:aa. Koska maanantaiaamun lukema kuitenkin oli taas 39, päätin kutsua eläinlääkärin paikalle ottamaan näytteitä. Tilasin verikokeet ja varmuuden vuoksi myös pääntautitestin, onhan Varsinais-Suomessa sitäkin liikkunut.

Maanantaina Albert myös maanantaina korona- ei kun siis pääntautikaranteeniin noin 10 minuutin ajomatkan päähän, jotta tauti - mikä ikinä olikin - ei leviäisi koko talliin. Kaveriksi karanteenitiloihin uhrattiin samasta laumasta aikuinen hevonen, joka sattui olemaan joutilaana ja jolla ei ole infektioille altistavia perussairauksia. 

Tiistaina eläinlääkärin saapuessa paikalle potilaamme ruumiinlämpö oli laskenut jo lähelle normaalia, vähän päälle 38 asteeseen. Oli jo aika selvää, että pääntautia tämä ei ollut, mutta testi otettiin silti. Pääntautitesti olikin negatiivinen, verikokeissa fibrinogeeni koholla ja muut tulehdusarvot normaalit. Tämä viittasi siihen, että tauti oli taittumassa, sillä fibrinogeeni kuulemma laskee tulehdusmarkkereista hitaimmin.

Jotta mikälie pöpö ei siirtyisi kahden tallin välillä, toimin runsaan viikon ajan seuraavasti: ensin kävin hoitamassa Ruusan, sen jälkeen ajoin toiseen paikkaan, vaihdoin kengät ja pipon, hoidin Albertin, ja seuraavana päivänä pesin kaikki tallivaatteet.

Tarhanpohjat uusittiin tänä syksynä.

Valitettavasti hygieniaponnistelut eivät kuitenkaan tuottaneet tulosta, sillä kuumetauti on iskenyt tallillamme jo kahteen muuhunkin hevoseen. Tauti näyttää iskevän jännästi niin, että edellisestä tapauksesta kuluu aina viikko seuraavan ilmenemiseen. Herpes-rokotetulla kuume kesti vain päivän, mikä sai meidät pitämään kyseistä virusta todennäköisimpänä epäiltynä. Onneksi tontilla ei ole tiineitä tammoja.

Hoitava eläinlääkäri ei kylläkään usko herpesteoriaan, sillä samanlaisesta taudista kärsivien kärsistä on kuulemma joillakin muilla talleilla saatu negatiivisia herpestestejä.   

Niin, sen pääntaudin lisäksi alueella kuulemma liikkuu myös tällaista virusta, jonka ainoa oire on useita päiviä kestävä kuume. 

Albertillekaan kuumeen kaveriksi ei toistaiseksi ole ilmaantunut muita oireita kuin se kovassa kuumeessa esiintynyt jalkasärky - jotain onnea sentään matkassa. Silmäoireilukin rajoittui siihen yhteen rähmäerään, jonka tietysti putsasin pois steriilillä suolavedellä. Kahdella muulla potilaalla on ollut myös takajalat tukkeina.

Nyt Albert on ollut normaalilämpöinen melkein kaksi viikkoa ja se siirrettiin viikko sitten takaisin tallille. 

Koska tuoreet kuvat loppuivat kesken niin laitetaan tällainen syyskuinen kuva laitumelta.

Vanha nyrkkisääntöhän on, että hevoselle pitäisi antaa lepoa viikko jokaista kuumepäivää kohti. Ihan neljää tai viittä viikkoa Albert tuskin on aloillaan, mutta se ei vielä ole palannut pihattolaumaansa, jossa leikit ovat aika vauhdikkaita ja toistuvat säännöllisesti pitkin päivää. 

Viikonloppuna kyllä yritin antaa Albertin hetken olla omassa porukassaan ja toisen kerran yhdistää sitä Ruusan ja kaveriruunan kanssa, mutta molemmista yrityksistä oli seurauksena itsensä tärviölle juossut toipilas.

Albert on siis nyt ulkoillut ihan vain itsekseen. Aluksi se vietti yöt karsinassa, mutta epäonnistuneiden kaverikokeilujen jälkeen sille rajattiin vakiolauman pihatosta oma yksiö. Tämä ratkaisu oli tervetullut, sillä tallin sairastarha on etäällä muista ja jo muutama siellä vietetty päivä sai Albertin haukottelemaan ja kipristelemään takavatsaansa. 

Loka-marraskuu on taas vaihteeksi ollut sellaista ponielämää, että tallille lähtöä tehdessä rintalastan alle on alkanut ilmestyä kirvelevä möykky. On ollut pikkuisen vaikea samaistua taannoisen hevosenomistajuuspostaukseni viimeiseen kohtaan eli "poninomistajuus on ihanaa". Enempi se on tuntunut lisäkuormitukselta suhteellisen vaativan työn ja muun elämän viimeaikaisten vastoinkäymisten ohessa.  

P.S. Jos joku ei uskonut, että muka joka vuosi tähän aikaan on poni pipinä, tässä todisteeksi aiemmat syysvaivapostaukset (vaivat ovat yleensä alkaneet juuri loka-marraskuussa, vaikka kaikki kirjoitukset eivät tähän ajankohtaan osukaan):

Tallil eka, tallil vika (lokakuu 2019)
Terveiset konkurssin partaalta eli sairastuvalta (marraskuu 2018)
Munaton ja vähän muutakinton mies kotiin (lokakuu 2018)
Sittenkin kaviot? (joulukuu 2017)
Synkissä vesissä (joulukuu 2016)
Flunssaa ja allergiatestin tuloksia (marraskuu 2015)
Niin tai näin, aina väärinpäin (marraskuu 2014)
Voihan mast-solu (marraskuu 2013)

Kun yksi ongelma ratkeaa, toinen kampittaa

Otsikon tunnelmissa täällä mennään taas Ruusa-ponin kanssa.

Eläinlääkäri kävi maanantaina ja Ruusa-poni kävi ns. kaikissa laitteissa - ilman rauhoitusta muuten, toisin kuin poikansa, joka vaati esilääkitystä ja lisälääkitystä suostuakseen yhteistyöhön. 

Ruusan saamat uutiset olivat hyviä ja huonoja. Hyvä uutinen on se, että keväällä hajonnut patellaligamentti näyttää viimein ultrassa siistiltä eli sen puolesta voidaan alkaa vähitellen lisätä vauhtia lenkkeihin. Jee! Eivät ole menneet hukkaan neljä käveltyä kuukautta.

Huonompi uutinen oli se, että vielä ei päästä ravaamaan, koska kavioluu oli vasemmassa etujalassa kääntynyt 4 astetta ja varvasakseli oli aivan pyllyllään. Toisessa etusessa ongelma oli lievempi.

Mielestäni ponin lihavuuskunto on nyt aika passeli. Väitän, että takaosaan on saatu vähän jumpattua lihastakin, koskapa takaosan pienuus ei ainakaan tässä kuvassa pistä silmään. Kuva Sini Tuhkunen.

Vaikka toisin jo ehdin hätääntyä, tilanne ei sentään johdu kaviokuumeen revanssista. 

Ikävää on, että iso syy ongelmaan on kengitysvirhe. Osa ongelmaa on toki myös se, että ponin kengitysväli venähti 8 - 9 viikkoon aikataulusyistä ja siksi, että kengittäjä halusi mieluummin odottaa kuvia ennen kuin laittaa (iso peukku hänelle tästä). 

Itse asiassa yksi iso syy kaviokuvien ottamiseen oli juuri se, että en ole ollut tyytyväinen kaviobalanssiin. Ruusalla on myös ollut kipuun viittaavia oireita, kuten se, että poni on viime aikoina liikkunut hyvin haluttomasti. Tarkkaan katsottuna minusta on näyttänyt, että se on liikkunut edestä vähän köpösti - ei kuitenkaan koko aikaa ja se on namilla palkitsemalla reipastunut. 

Ruusan kaviot ovat vuosien varrella osoittautuneet aika vaikeaksi palaksi monelle kengittäjälle. Nimittäin siinä kohtaa, kun ne ovat Ruusalle hyvät, ne eivät muistuta paljonkaan ideaalikaviota. Harva kengittäjä uskaltaa tehdä niin "rumaa" jälkeä kuin Ruusan hyvinvointi vaatisi.  

Kuva Sini Tuhkunen

Uskon, että kavioita tähän asti laittanut kengittäjä olisi osannut korjata työnsä jäljen kuvien perusteella, sillä hän on korjannut vaikeampiakin tapauksia (muiden jäljiltä). 

Yön yli nukuttuani totesin kuitenkin, että olisi ihan sama, miten hyvää työtä kengittäjä tekisi, en kuitenkaan luottaisi lopputulokseen. Oman mielenrauhani takia soittelinkin tiistaiaamuna hevosklinikalle. Kun vielä sain klinikkakengittäjälle ajan vielä samalle päivälle ja satuin olemaan lomalla, päätin lähteä ponin kanssa päiväretkelle. 

Matkalla laskin, että tämä kengittäjä taisi olla kymmenes (edit: tarkistuslaskennan perusteella sittenkin 11.) Ruusan kavioita laittanut sen jälkeen kun sitä 3,5-vuotiaana alettiin kengittää. Yhdeksästä (edit. tai kymmenestä) edellisestä olen ollut tyytyväinen kolmeen tai neljään ja niihin muihin mahtuu muutama, joiden jäljiltä Ruusa on ollut kipeä. Eli jos sinulla, rakas lukija, on hevosellesi hyvä kengittäjä, älä hitossa vaihda vaikka hinta tuplaantuisi.

Vasen etukavio

 

Klinikkakengittäjä ei pitänyt Ruusan ongelmaa kovin suurena, mutta piti ongelman ytimenä korkeita kantoja, joista olin kengittäjälle toistuvasti huomauttanutkin. Klinikkakengittäjä uskoi tilanteen korjaantuvan yhdellä laitolla, kuten eläinlääkärikin. 

Etukäteen vähän jännitti Ruusan käytös vieraassa paikassa, se kun on välillä ollut vähän raskas takakinttujensa kanssa lähinnä naulauksen aikana. Pahimmillaan se on saattanut hypätä kaikki jalat ilmaan ja huitoa samalla sillä jalalla, jota kengittäjä kannattelee, mutta viime aikoina se on tyytynyt vain nyppimään laitettavaa jalkaa vaihtelevalla voimakkuudella.  

Nytkin Ruusa vähän protestoi takajalkojen kanssa, mutta kengittäjä ei kaivannut sille loiventavaa lääkettä, vaikka hän työskenteli toinen käsi murtuneena. Eikä Ruusa hänestä ollut mitenkään hankala, vaan tyypillinen welsh - eli poni tulisilla mausteilla.    

Täytyy toivoa, että yksi korjauskengitys tosiaan poistaa ongelmat. Toistaiseksi poni vaikuttaa edelleen kipeältä. 

Askellaji pidetään käynnissä jo ihan eläinlääkärinkin määräyksestä vielä viikon tai pari, jotta ponin jäsenet ehtivät tottua isoon asentomuutokseen ennen kuin nostamme rasitustasoa. Tokikaan liikuntaa ei lisätä ellei poni vaikuta paremmalta. 

Meinasin ensin antaa Ruusalle ihan lomaa, mutta se alkoi oireilla mahaansa ja aloitin psyllium-kuurin, enkä hiekanpoiston aikana uskalla olla liikuttamatta. 

Täti ja sen poni. Olen itse käsitellyt tämän postauksen kuvat ja tämä meni kyllä aika keltaiseksi! Kuva Sini Tuhkunen

Kunhan tästä akuutista tilanteesta selvitään, pitää pitää miettiä, kuka ponien pedikyyreistä huolehtii jatkossa. 

Klinikkakengittäjä oli sitä mieltä, että tähän asti Ruusaa laittanut kengittäjä osaisi kyllä jatkaa.  En kuitenkaan ole varma, pystynkö enää luottamaan häneen. Toki ymmärrän, että parhaillekin sattuu virheitä, mutta en myöskään halua valvoa öitäni miettien, tuliko kaviobalanssi nyt kohdilleen. Tilanne olisi eri, jos kengitysvirhe olisi yksittäinen, mutta tässä on kyseessä pitempään kaivertanut näkemysero, jossa oma näkemykseni on osoittautunut jos nyt ei oikeaksi niin ainakin oikeansuuntaisemmaksi. (Edit: Mielestäni vuolu oli kyllä menossa parempaan suuntaan ja se oli yksi syy miksi en heti etsinyt uutta kengittäjää, kun tätä moni tallilla kehui.)

Haluaisin sellaisen kengittäjän, jonka työtä en kokisi tarvetta kyseenalaistaa. Toki tällainen yhtälö voi olla poninomistajallisista syistä melko mahdoton, koska kyseenalaistaminen on minulla verissä. (Tiedostan olevani hankala asiakas ihan kaikille palveluntarjoajille.) 

Todennäköisesti vien ponin vielä toisenkin kerran klinikalle ja otatan oman mielenrauhani vuoksi vielä uudet kaviokuvat. Eli tässä on vielä pari kuukautta aikaa miettiä, kuka kavioita jatkossa laittaa. 

Albert vielä laitumella.

Seuraavalle klinikkareissulle ajattelin ottaa mukaan myös jälkikasvun. Albertista kaviokuvat jäivät maanantaina jostain minullekin käsittämättömästä syystä ottamatta, vaikka en ole senkään kaviobalanssiin ollut ihan tyytyväinen. Albert kuitenkin vaikuttaa tällä hetkellä iloiselta ja liikkuukin mielellään.  

Albertkin silti altistettiin säteilylle. Siltä kuvattiin (pari vuotta sitten irtopalaleikatut) etuvuohiset, irtopalakuvauksessa hieman muutoksia näyttänyt oikea kinner sekä selkä korvista häntään. 

Lähitulevaisuudessa häämöttävä sisäänratsastus mielessäni olin hieman ollut huolissani siitä, olisiko Albertille tullut lapsuuden onnettomuuksissa jotain vaurioita selkään tai niskaan. Mitään hälyttävää ei onneksi näkynyt! Eläinlääkärin mukaan niskakuvien pitäisi antaa viitteitä siitäkin, jos ligamentteihin olisi tullut isompia vaurioita - eli ainakin yhdestä asiasta murehtimisen voin nyt lopettaa. 

Junioriosaston läpivalaisu toi muutenkin pelkkiä hyviä uutisia, sillä kaikki kuvat näyttivät priimoilta! Voimme siis tältä osin hyvillä mielin alkaa lastata Albertin selkään elopainoa sitten kun näen sen ajan koittaneen.

Hammaskalusto oli kyllä edelleen hyvin hankalassa vaiheessa ja yhden maitohampaan palasen eläinlääkäri suusta poimi poiskin. Arveli, että ehkä puolen vuoden päästä alkaa helpottaa. 

Aika hankalasti nämä hampaanvaihdot osuvat juuri sille ajanjaksolle, jona varsat yleensä alkavat harjoitella uutta ammattiaan. Väkisinkin miettii, millaisia vaikutuksia ikävällä suutuntumalla on siihen, miten hevoset ratsu- tai ajohommansa kokevat. Tätähän ei voi välttää edes käyttämällä kuolaimettomia suitsia, koska ne painavat poskia vasten hampaita.   

Liikkumisasioiden äärellä jälleen - ja muut Ruusa-kuulumiset

Sain kuin sainkin hankittua pari kuvaa Ruusan mätsäriesiintymisestä, vaikka itse esityksestä ei juuri jälkipolville jäänytkään kerrottavaa. Se hyvä puoli oli, ettei mätsärihommissa mennyt koko päivää eikä edes puolikasta. Poni sai kyllä omasta paristaan punaisen ruusukkeen (kilpakumppanina oli rotutoveri), mutta ei pärjännyt muita punaisia vastaan.

Itse asiassa Ruusa joutui jatkokehästä ensimmäisenä ulos, koska liikkeet tai pikemminkin niiden puute. Sellainenkin päivä siis piti nähdä, että show-ponini karsiutuu jatkosta, koska ei liiku. Ei vaan irronnut, vaikka parhaani mukaan yritin innostaa poniani totuttuun liitoon.

Onneksi en ilmoittanut sitä jalostusarvosteluun vielä nyt keväällä! Sitäkin nimittäin jossain välissä harkitsin.

Mätsärin tuomaroi Terhi Jormanainen, joka on käsittääkseni ihan Hippos-tuomari. Ruusan arvostelu: "Hieno yksilö. Kaunis, sopusuhtainen runko. Hyvä tammaleima. Kaunis pää ja ilme. Etujalat hieman hajavarpaiset, muuten hyvärakenteinen". Lisämaininnat/huomioitavaa: "Esitetty hyvin."

Liikkumisasioiden äärellä on itse asiassa oltu koko kevät siitä lähtien, kun poni helmikuussa pukitti emäntänsä peltoon. Sen jälkeen ratsastinkin sitten seuraavan kerran toukokuussa. Aluksi ratsautumista ehkäisi uuden iskun pelko, mutta sittemmin nimenomaan ponin liikkumistapa.

Koko alkuvuoden liikkuminen lukeutui sarjaan "jotain siinä on" ja "ei ihan ok". Sellaista, että aina välillä pysähtyy katsomaan, että ihan kuin se olisi ep. Ja sitten taas seuraavassa käänteessä tuntuu, että ehkä vain kuvittelin. 

Sinä päivänä, kun poni pukitti minut alas, se oli jo ennen pukitusta ilmaissut, ettei oikein haluaisi liikkua.

Tämä oli kaksi päivää kengityksen jälkeen. 

Tämmöisiä kun tulee ratsain sarjana niin ei pysy täti kyydissä. Ponny seikkailumetsässä 27.5.

Kengitysyhteyden tajusin viimeistään sen jälkeen, kun saman kengittäjän jäljiltä paljastui yksi sen kokoluokan virhe, että sellaisen tehtyään olisi mielestäni syytä palata harjoittelemaan teurasjaloilla. Mutta ei siitä sen enempää, kun kyse ei ole omasta eläimestäni.

Jo ennen kyseisen tapauksen ilmenemistä olin pohtinut kengittäjän vaihtoa jo siitäkin syystä, että Ruusan kengityskäytös huonontui kerta kerralta. Jostainhan sekin kertoo.

Olin myös kysynyt kengittäjältä perusteita sille, miksi hän oli typännyt etukaviot äärimmilleen. Hänen mukaansa varvasta kuuluu Natural Balance -kengän kanssa lyhentää reilusti. Joo, mutta ei nyt ihan näin reilusti, totesi tallinpitäjän luottoseppä, jolle jokunen viikko kengityksen jälkeen näytin ponini kavioita.

Luottoseppä arvioi ponin liikkumisongelmien syyksi sitä, että kavio oli vuoltu liian pystyyn, liian "nätiksi", ja kavioluulle on siksi tullut painetta. Tämä kuulosti järkeenkäyvältä, olihan oma ensinäkemykseni ollut, että poni ontuu molempia etujalkoja. Kun kengittäjä kasteli kaviot, oikea kavio kuivui nopeammin eli se oli lämpimämpi.

En millään onnistunut ottamaan kuvaa oikeassa askelvaiheessa. (Tai ainakaan ilman, että poni oli puun väärällä puolen.)

Koska ponin liikkuminen oli epämääräistä, tein kuten yleensäkin eli kokeilin, tokenisiko se parin viikon lomalla.

Ei toennut. Sairausloman jälkeen poni oli kinttujensa kanssa entistä pahemmin hukassa  - nyt erityisesti takaosasta. Takajalat olivat voimattoman näköiset ja liike ikään kuin katkesi lanneselän kohdalla.

Ei auttanut kuin ruveta jumppaamaan, mutta selkään en halunnut mennä ennen kuin etu- ja takaosa pääsivät taas rytmistä jonkin sortin yhteisymmärrykseen.

Setähevonen on tullut siihen päätelmään, että tamma on päästään pimeä. 

Tallinpitäjän luottoseppä ehkä sääli meitä sen verran, että teki asiakaslistalleen Ruusa-ponin mentävän kolosen. Pitkään aikaan hän ei kuitenkaan päässyt tilannetta korjaamaan, koska kavioita oli vuoltu aivan liikaa.

Kun luottoseppä huhtikuussa viimein laittoi Ruusan kaviot, hän totesi, että siinä, missä etukavioissa oli liikaa kantaa ja liian vähän varvasta, takakavioissa tilanne oli päinvastainen. (Olin toki omatoimisestikin todennut, että takakaviot olivat takapainoiset, ja pyytänyt jo edellistä kengittäjää korjaamaan tätä.)

Takakavioiden väärä balanssi oli tällaisella löysäpolvisella yksilöllä ollut omiaan haittaamaan liikettä. Ilmankos oikeassa takasessa oli myös ollut selittämätöntä nesteilyä. Pitäisihän se jo tietää, että sellainen tarkoittaa Ruusa-ponilla yleensä ongelmia kaviobalanssissa.

Että pitikin haksahtaa, ja vielä useamman kerran. Selitän asiaa itselleni sillä, että aluksi Ruusan liikkuminen parani ja kaviot näyttivät hyviltä.

Jätin ponille pitkän tukan. Ei tullut sanomista. 

Nyt ollaan matkalla parempaan. Mätsäriköpöttelyn jälkeen kuitenkin päätin, että Ruusa kaipaa myös toisenlaisen ammattilaisen apua.

Ensihätään ponia kävi viime viikolla hoitamassa hieroja, joka oli jo tuttu Albertin takapolvien laserhoidosta. Ruusankin tapaukseen hän suositteli vimpainta, syväaaltohoitoa. Kuulemma parempi kuin hieronta. Suostuin, vaikka en tiennyt, mistä oli kyse.

Jälkikäteen lueskeltuna laite kuulostaa vähän samantyyppiseltä huuhaalta kuin bemer-hoito.

Huuhaata tai ei, Ruusa selkeästi nautti hoidosta ja on sen jälkeen ollut huomattavasti aurinkoisempi. Se oli ollut äkkipikainen ja naama nurinpäin niin pitkään, että olin jo unohtanut, ettei kärttyisyys kuulu sen perusluonteeseen.

Myös vauhtia on käsittelyn jälkeen riittänyt välillä kuumaverisyyteen asti. Toivotaan, että liikekin alkaisi jumpalla vähitellen petraantua. Ei se varmaan enää palaa kaviokuumetta edeltäneeseen aikaan, mutta jos nyt vähän paremmaksi kuitenkin.

Minusta etukaviot olivat melkoiset korkokengät jo pari viikkoa sitten. Oma siluettini muistuttaa turvakypärä päässä lähinnä tikkukaramellia.

Perjantaina Ruusa kengitettiin taas. Seuraavalla kerralla kuulemma luovutaan Natural balanceista. Toivon, että voisimme luopua myös rauhoituksesta.

Perjantaina rauhoituksesta nimittäin seurasi, ensimmäistä kertaa ikinä, ongelmia. Kun päästin Ruusan tokenemisvankeudestaan, se venytteli lakkaamatta, kuopi ja haukotteli.

Erikoinen käytös ei toennut puolen tunnin kävelyllä ja pienellä laiduntamisella. Kun kävin hakemassa ponille heinää parinkymmenen metrin päästä, se kävi sillä aikaa makuulle. Söi närppien. Suolistoääniä kuului, mutta kovin pirteältä ne eivät vaikuttaneet. Tällaisessa tilanteessa ei tarvitse olla kummoinenkaan hevostaituri älytäkseen, että ponilla oli päällä ä-kirjaimella alkava akuutti kiputila.

Hätäpuhelu luottolääkärille tuotti hoito-ohjeen, joka vähemmän yllättävästi sisälsi kipulääkettä (Flunixin), taluttelua ja juottamista vaikka mash-vedellä.

Kun hän reilu tunti myöhemmin kyseli ponin vointia, saatoin onneksi kertoa, että hyvältä näytti. Venyttely ja haukottelu oli loppunut. Greenlinemehu maistui hyvin, poni ei näyttänyt kipuilmettä ja suolistokin pulputteli iloisesti. Eläinlääkärin panokseksi riitti puhelimitse annettu henkinen tuki.

Ruusa on taas ruvennut hyppäämään omaksi ilokseen. Sitä se ei vielä syksyllä juuri tehnyt.

Lauantaina tohtorimme sattui muuten olemaan maisemissa, joten sain vahvistuksen sille, että oli turvallista palata normaalielämään. Koska poni kuitenkin veti vähän takavatsaa sisään, se päätyi Antepsin-kuurille.

Oletettavasti ponin suoli jostain syystä tällä kertaa oli rauhoituksesta sen verran laiskistunut, että ähky pääsi iskemään. Nyt pitää muistaa aina lisäjuottaa, kun ponia joudutaan rauhoittamaan.

Ruusa on tunnettu erikoisista vaivoistaan, mutta tältä yleiseltä ongelmalta se on pitkälti välttynyt. Olen diagnosoinut sillä tähän mennessä kolme ähkyä, joista tätä edellisen kolme vuotta sitten. Kaikki ovat menneet nopeasti ohi kotihoidolla. (Tässä kohtaa olisi taikauskoisen varmaan hyvä vähän koputtaa puuta.)

Kaiken tämän lisäksi Ruusa on viime aikoina vähän maistellut pihanurmea (kovin paljon en enää uskalla antaa), esiintynyt satulansovittajalle (ei löytynyt sopivaa, ylläri) ja opetellut sietämään uutta tarhakaveria (muutaman päivän totuttelun jälkeen pitävät edelleen muutaman kymmenen metrin hajurakoa).

Lopuksi vielä pari julkaisematta jäänyttä ohjasajokuvaa pääsiäiseltä:

Feat. mäyräkoira.

Jännittynyt, mutta oikeansuuntainen.

Sittenkin kaviot?

Kun poni ei liiku järin hyvin, omistajalla pyörii päässä pyörylä, sellainen (epä)onnenpyörä. Ruusa-ponin kohdalla onnenpyörä pyörii rataa kaviot-selkä-lihasjumit-kaviot-jne., vuorotellen pysähtyy eri kohtiin.

Yksi kengitysväli sitten onnenpyörä pyörähti kohtaan (lanne)selkä, sillä poni oli kengityksessä historiallisen huono. Sen jälkeen pyörä on, kuten nokkelimmat lukijat voivat jo otsikosta päätellä, pyörinyt taas uudelleen.

Se liikkuu taas! Kuva tämän talven toistaiseksi ainoalta talviselta päivältä, jolloin päädyimme auringon kanssa samaan aikaan tallille eli 2. joulukuuta. Olisipa kiva, jos ponin ei aina tarvitsisi heti piehtaroida, niin karva näyttäisi paremmalta.

Palataan nyt kuitenkin sinne kuuden viikon päähän. Silloin kengittäjä sai kaikki muut kaviot laitettua, mutta viimeiseksi jääneeseen vaikeimpaan kavioon hän sai lyötyä kaksi naulaa suoraan ja noin kaksikymmentä vinoon. Paini ei loppunut maanittelulla eikä varsinkaan epätoivon hetkellä kokeillulla pakottamisella.

Onneksi kengittäjä suostui palaamaan seuraavana aamuna, jolloin ponitäti oli joutunut heräämään tavallistakin kukonlaulumpaan aikaan valmistellakseen silmäteränsä koitokseen Domosedanilla (ensimmäistä kertaa ikinä). Tyydyimme kahteen lisänaulaan. (Ja kaikki kengät muuten silti pysyivät koko 5,5-viikkoisen välin.)

Heti kengityksen jälkeen poni liikkui liinassa kuin kakat pöksyissä, mutta siinä pukkilaukatessaan ja ravin tahtiin juoksennellessaan jonkin verran parani.

Seuraavien liikutuskertojen aikana liike muuttui vähitellen aika erinäköiseksi, minkä johdosta (epä)onnenpyörä pyörähti uudelleen kohtaan kaviot.

Natural Balance, jonka alle kengittäjä on askarrellut nyt myös tilsakumin. NB sovitetaan vähän normaalia taaemmas ja varvas jää siinä vähän tylpäksi pyörähdyksen helpottamiseksi. 

Päättelyketjuun johti se, että kengityksessä tehtiin lokakuun lopussa kaksi merkittävää muutosta. Toinen on se, että nyt myös takasissa on kengät, mutta todennäköisesti merkityksellisempää on se, että etusissa on nyt Natural Balancet.

Vaikka kavioluissa ei ole mainittavaa rotaatiota, laminitiksen herkistämä tassu ei ilmeisesti oikein kestä painetta siinä luun kärjen tienoilla. Näin arveli kengittäjä ja on epäilemättä oikeassa. Natural Balance sovitetaan taaemmas ja se on erimallinen sekä käänteetön, joten paineen pitäisi olla kokonaan jossain muualla kuin varpaalla.

Kun poni on tämän hoksannut, menetetty rentous on alkanut palata sen liikkeeseen.

Lämmin kiitos siis teille, jotka suosittelitte Natural Balance -kokeilua! Ei ole turha tämä blogimaailma. Toki kengittäjäkin oli puhunut NB:sta, mutta vähän sillä lailla ohimennen. Ilman kokemusasiantuntijoiden suosituksia en ehkä olisi kuitenkaan hoksannut pyytää erikoiskengitystä.

Linkki videoon

Myös ohjasajolla on saattanut olla liikkeeseen toivottua vaikutusta. Jo ajokerralla numero kolme ohjien välissä oli ihan toisenlainen poni kuin kahdella ensimmäisellä. Ei se nyt aivan suora ollut vieläkään, mutta ei enää banaani. Ylälinjakin alkoi löytää taas sellaista ratsunoloista mallia.

Hyvä kehitys jatkui ohjasajokerrasta toiseen, mutta valitettavasti jouduimme toistaiseksi luopumaan pitkien ohjien käytöstä. Albert nimittäin otti vallan harrastuksekseen pyrkiä sotkeutumaan niihin ja sen hätistely piiskalla johti vain emäponin hätääntymiseen.

Ruusa näyttää tässä vähän lihaksettomalta, mutta muuten aika kivalta.  

Nyt sitten on ollut niin märkää, että Ruusalle ei ole ollut tarjota paljon muuta aktiviteettia kuin maatilan pihapiirin kiertämistä enimmäkseen narun päässä ja valoisaan aikaan metsässä juoksemista. Poni on jopa talutuksessa hölkännyt aika kivasti pyöreänä.

Erittäin merkittävä merkki paremmasta on myös se, että riimutusindeksi on palannut normaaliksi. Eli poni tulee tarhassa portille vastaan ja laittaa pään mielellään riimuun. Ennen kengitysmuutosta se on koko syksyn ollut välinpitämätön tai jopa vähän nihkeä, kun olen tullut sitä hakemaan.

Kaikki tämä on johtanut siihen pisteeseen, että pari viikkoa sitten pääsin, ensimmäistä kertaa pariin kuukauteen, ratsautumaan oman ponini selkään. 10 minuuttia pihatietä edestakaisin käynnissä, muutama erittäin lyhyt ravipätkä ja aika monta pysähdystä varsan väistämiseksi, mutta we did it!

Fiilikset omaponiratsastuksen jälkeen. 

Olen nyt tällä ratsastusrupeamalla ollut Ruusan selässä yhteensä jo neljä kertaa sen max. 10 minuuttia kerrallaan, ja olemme ehtineet siinä ajassa jo menemään kaikkia askellajeja.

Olen antanut ponnyn lompsotella varsin pitkällä ohjalla ja yrittänyt pitää oman keskivartalon supertiukkana. Ja ihan kuin ponikin olisi ruvennut löytämään omia syviä lihaksiaan.

Tästä se (taas) lähtee!

Näin ainakin joka kerta uskon. Elämänfilosofianihan on jotain sellaista kuin että pessimisti ei pety, mutta oman ponini suhteen olen suorastaan liikuttavan puhdasverinen optimisti. Joka kerta tähän vaiheeseen päästessäni olen varma, että tästä se nousu lähtee eikä taitu taas hetken päästä syöksylaskuun. Optimismini kirkasta hehkua ei millään lailla himmennä se, että näin ei ole vielä kertaakaan käynyt.

Mutta hei, eivätkös ekonomistitkin sano, ettei menneistä voi päätellä tulevaisuutta. Kyllä se nyt lähtee. Ihan varmasti ehkä.

P.S. Siltä varalta, että ongelmia on kuitenkin (myös) selässä, olen varannut mylittleponylle myös kehonhuoltoa parin viikon päähän. Meillä vierailee silloin uusi osteopaattituttavuus.

Miten ennen pärjättiin ilman tilsakumeja?

Täytyy myöntää, etten muutama viikko sitten ponia kengityttäessäni todellakaan uskonut, että marraskuun alussa on Etelä-Suomessa talvi. No, jos joku ei tiennyt, niin nyt on. Talvi siis. Ja sehän on siis aivan mahtava yllätys. 

Talvi yllätti ponitädin, mutta ei aivan housut nilkoissa, tai kesäkengät ponin jaloissa. Ruusan kengissä on ollut hokinreiät sentään kesästä lähtien. Eihän sitä koskaan voi tietää, milloin liukkaus iskee maaperään.

Kuvat otettu keskiviikkona, jolloin päästin Ruusan hetkeksi hankitreenaamaan laitumella. 

Joten kun meteorologit alkoivat esitellä lumisia sääkarttoja niin ponilla oli hokkia alla ennen kuin autossa nastarengasta. Takakavioihin tosi suhrasin hokkeja vasta sinä tiistaiaamuna, kun tallin tienoo jo hohti valkoisena - päivää ennen kuin lumisateen piti ennusteen mukaan tulla. 

Tästä kaikesta vaivannäöstä ei tosin heti ollut merkittävää hyötyä, sillä hokit eivät paljon maahan osuneet. Koska tilsat. Tilsakumeja ei tullut silloin lokakuussa mieleen laittaa ponin muutenkin ohuita anturoita hieromaan.

Tämä kaikki on herättänyt kysymyksen, miten ihmeessä ennen vanhaan pärjättiin ilman tilsakumeja.

Kysyn ja vastaan itse. Ei pärjättykään.

Yhtenään oli loikattava hevosen selästä alas irrottamaan ylimääräisiä korkoja kengistä. Joku kehittyi taitavaksi naputtelemaan tilsoja irti vasaralla, minä käytin kaviokoukkua vääntimenä. Tallitakkeja pesuun laittaessa taskusta löytyi aina kaviokoukku. Siihen aikaan koukku ei ollut omani, eiväthän ratsutkaan olleet. 

Muistan, kun ensimmäisen kerran tutustuin tilsakumeihin.

Hyvä, etten purskahtanut itkuun silkasta helpotuksesta. Että joku olikin keksinyt juuri sen, mitä olin kaikki hevoselämäni siihen astiset talvet kaivannut.

Sen päivän jälkeen talvella ratsastus ei ollut enää entisensä. Se oli sata kertaa parempaa.

Kyllä tislakumien kanssa kelpaa juosta.

Onneksi Ruusallekin on nyt saatu etukenkiin tilsakumit, kun tallilla kävi viime maanantaina kengittäjä. Takaset jätettiin vielä ilman kumeja. Tällä säästin kaikkien osapuolten hermoja sekä 50 euroa.

Kyllä, kengittäjä todella veloitti 50 euroa pelkästä kenkien irrotuksesta, kahdesta tilsakumista ja kenkien uudelleenlyömisestä. Mutta se oli silti ns. money well spent. (Tosin tämä ihanuus kuuleman mukaan sulaa pois jo ylihuomenna, mutta onpahan saatu viikon verran harrastaa kunnolla.)

Mysteeriturvotuksen mysteeri ehkä ratkaistu

Jokainen, joka on jaksanut lukea läpi loputtomat selvitykset aiheesta, tietää, että Ruusalla on ollut sellaista mystistä turvotusta molemmissa etujaloissa vuorotellen. No, torstaina turvotusta oli taas - molemmissa etujaloissa. Perjantaina turvotusta oli aika paljon enemmän - vasemmassa enemmän kuin oikeassa, mutta yhtä kaikki molemmissa etujaloissa.

Silloin viimein tajusin, mistä tässä on pakko olla kyse. Ruusahan nimittäin kengitettiin viime keskiviikkona. Koska kengitys pahensi ongelmaa, ongelman ytimen on melkein pakko olla kavioissa. Miten en sitä aiemmin tajunnut!

Koska aikaisempi luottokengittäjä teki lähinnä ohareita, jäimme syksyllä ilman kengittäjää. Paljaskaviovuolijaakaan en viitsinyt soitella yhtenään paikalle, koska tarkoitus oli kuitenkin laittaa kengät vähintään talveksi. Soittelin talven mittaan joillekin minulle suositelluille kengittäjille, tuloksetta.

Niinpä poni joutui tyytymään emäntänsä viikoittaisiin ylläpitoraspauksiin. Niillä pärjättiin aika pitkälle, mutta jokin aika sitten tajusin, että minun vähäiset taitoni eivät enää riitä. Ponin kaviot olivat vinossa.

Koska liukkaustilanne oli akuutti, tuli hätä saada ponille rautaa kavioon. Vaikka olen aina ollut tarkka siitä, kuka ponini kavioihin koskee, nyt hätäpäissäni suostuin ottamaan tallin (estyneen) vakiokengittäjän suositteleman kaverin. Virhe! Tyyppi laittoi takakaviot kyllä ihan hyvin, mutta etukavioihin ei suostunut vuoluveitsellä koskemaankaan. Olivat kuulemma liian kuluneet.

Ikävä kyllä ei tullut otettua kuvaa siitä, miltä etukaviot tämän kengityksen jälkeen näyttivät, mutta yhdellä sanalla jos sitä kuvaisi niin sanoisin, että näky lähinnä itketti.

Jalkojen uudelleen alkaneen turvotuksen ahdistamana googletin perjantaina kengittäjiä. Muistin nimen, jota oli jo aikaa sitten minulle suositellut suomenmestarikengittäjä.

En ollut ennen nähnyt tuollaista uunia autossa.

Sain Yvonne Julinin kiinni perjantai-iltana. Hänestä kuulosti uskottavalta, että turvotus johtuu kavioista. Hän myös arveli voivansa tehdä asialle jotain ja lupasi tulla heti maanantaina. Ja tänään hän saapuikin paikalle.

Ei kavioista vieläkään ihan suoria tullut, koska ne tosiaan ovat kovasti vinoon kuluneet. Mutta ero aikaisempaan oli huomattava, ja mielestäni nimenomaan hyvään suuntaan. Piti ottaa ennen ja jälkeen -kuvat, mutten ehtinytkään ottaa ennen-kuvia ja jälkeen-kuvat unohtuivat. Sorry.

Tämä kengityskerta oli siitä jännä, että en muista että ponejani koskaan ennen kuumakengitetyn. Uteliaana kyselin koko ajan, mitä tapahtuu.

Yvonne takoi Ruusalle vähän custom made -popot, kahden koon välistä. Kannoilta entistä pitempi etukenkä epäilemättä luo entistä suuremmat mahdollisuudet kenkien irtoamiselle. Mutta pitempi kenkä myös tuo kaivattua tukea vennoille vuohisille, kun eteen karanneet kavionkannat eivät siihen kykene.

Kengän reunaa seppä viistosi (mikä lieneekään oikea termi) niin, että kenkä ei paina ohueksi päässyttä anturaa.

Tilsakumien kohdalla teimme päinvastoin kuin Yvonne suositteli eli ne laitettiin. Sepän mielestä ei olisi pitänyt laittaa, koska ohut antura. Mutta koska Ruusa liikkuu aina ulkona ja koska ulkona nytkin on melkoinen kerros suojalunta, katsoin, että turvallisuuden vuoksi tilsakumit on oltava. Toivotaan, että ratkaisu oli oikea. Olisi hyvä, jos lumi pysyisi, etteivät tilsakumit ala toimittaa rimpularukan kavioissa hiekkapaperin virkaa.

Minua vähän etukäteen jännitti, miten kengitys menisi, sillä viimeviikkoisessa kengityksessä poni otti muutamaan otteeseen pystypainia kengittäjän kanssa. (Luulen, että tämä taipumus on ollut vaikuttavana tekijänä myös edellisen luottokengittäjän katoamistempussa.)

Mutta kun Yvonne nosti Ruusan kavion ja ryhtyi poistamaan kenkää, tilanne olikin ponin mielestä täysin ok. Se nosti kavion kauniisti ja seisoi käytävällä pää alhaalla, nuuski ystävällisen uteliaana kengittäjän vaatteita. Sama meno jatkui läpi kengityksen, vaikka uunin humina ja sovituksessa savuavan kavion käry ponia vähän hirvittivätkin.

Naulojen lyöntiä Ruusa vähän arasteli, mutta siitäkin selvittiin muutamilla porkkananpalasilla ja ilman painimatsia. Ihan mahtavaa.

Vain etukaviot laitettiin uusiksi, sillä takakavioiden tilanteessa ei ollut välittömän parantelun tarvetta. Etukaviotkin saataneen kuntoon tässä seuraavien kengityskertojen aikana. Peukut pystyyn, että nyt alettaisiin päästä hyvään suuntaan ja turvottelu lakkaisi.

P.S. Pian seuraa myös raporttia viikonlopun kurssihommista, olin nimittäin tutustumassa alexander-tekniikkaan ja vähän muutakin tekniikkaa tuli testattua. Hieno viikonloppu oli.

Menomonot jalkaan

Säiden herra ei tänäkään talvena ole suvainnut suosia kengättömyyttä, joten Ruusakin sai viimein menomonot jalkoihinsa.

Tältä näyttävät viiden nollan kengät tositoimissa.
Kyllähän minä tiesin, että ponillani on shettiskokoiset kaviot, mutta ihan viittä nollaa en ymmärtänyt odottaa.

Kengittäjä oli meille molemmille uusi tuttavuus. Ruusa arvosti suuresti sitä, että kengittäjällä oli aikaa esitellä sille jokainen työväline ja jalkaan kiinnitettävä asia ennen kuin ne otettiin käyttöön. Ruusa tarkasti raspin ja kengät maistamalla niitä huolellisesti.

Ilmeisesti välineet ja kengät läpäisivät rimpulan laadunvalvonnan, koskapa se ei juuri uudesta kokemuksesta napissut. Etukavioiden kengittäminen oli sille ihan sama. Poni vain hiukan ihmetteli uutta jalkatuntumaa niin, että piti ihan kurkistaa, mitä sinne kavioihin oikein oli ilmestynyt.

Takakavioiden, etenkin viimeiseksi jätetyn murheenkryynikintun, kanssa kengittäjä sitten sai vähän painiakin. Suhteellisen pienellä keskustelulla kengät kuitenkin saatiin kaikki naulattua ja lopuksi kengittäjä vielä lahjoi Ruusaa herkkupaloin.

Kun kengittäjä lähti laittamaan yhdistelmää ensikertalainen, tamma ja pikkuponi, hän ilmeisesti odotti iltapuhteekseen jonkinlaista kääpiöpainia. Rimpuilun sijaan rimpula kuitenkin yllätti hänet iloisesti. (Näin hän ainakin sanoi.)

Ilmeisesti jotain on sattunut ponin opetuksessa menemään oikeinkin.

Vähän kyllä hävetti, etten ollut huomannut, miten vinoiksi ponin kaviot todella olivat kuluneet. Vinoimman jalan, vasemman etusen, kavio ei ollutkaan sisäpuolelta vain "lintassa", vaan kavion seinämä oli siltä puolelta kulunut melkein valkoviivaan asti!

Oli siis vähintäänkin korkea aika lyödä poni kenkään. Voi hyvinkin olla, että emme enää palaa kengättömyyteen.

Teiniponi yrittää saada tarhakamua leikkiin.

Ruusa käveli hokkikengillään ihan kuin sillä olisi aina ollut sellaiset jalassa. Mutta koska päässäni pyörivät kaikki mahdolliset kauhukuvat hokinrei'istä rispaantuneisiin jänteisiin, olisin halunnut kääriä kullannuppuni jalat vähintään pumpuliin ja kuplamuoviin.

Käytännön syistä kuitenkin tyydyin ihan tavallisiin suojiin (ks. kuva yllä). Totutelkoon uusiin popoihinsa nyt pumpuliin käärittynä kuin arvokkainkin kilpahevonen. Jos suojat pysyvät ehjinä, harkitsen tarhasuojituksesta luopumista.

Hokkikengät kyllä ilmeisesti tosiaan ovat menomonot, sen verran vauhdikkaasti Ruusa tänään uskaltautui koikkaloikkaamaan tarhassa. Leikkiseuraa ei kuitenkaan kovasta yrityksestä huolimatta irronnut.

Mitä tarhakamuun tulee, vapaa heinä -kokeilun alustavat laumautumistulokset vaikuttavat lupaavilta.

On jo enemmän sääntö kuin poikkeus, että pihattokaksikko mahtuu samalle heinäkasalle. Lisäksi niillä on muita yhteisprojekteja, kuten tarhan laitaan jäätyneiden valumavesien tutkimukset. Tutkimus näyttäisi tapahtuvan omakohtaisen empiirisellä tyylillä (maistellen ja kaviolla raapien).

Harkitsemme virikkeiden lisäämistä omatekoisten hevosjäätelöiden merkeissä. Kun vain joskus ehtisi jäädyttää.

Lopuksi vielä pieni video Ruusan tarhahepuleista. Valitettavasti en saanut parhaita paloja tallennettua, mutta pientä osviittaa tästä saa. (Autenttisen ääniraidan pitäisi tällä kertaa peittyä musiikkiin.)



Linkki videoon