Mammaponin kuulumisia

Olen lomalla! Ja sehän tarkoittaa, että välillä on aikaa myös bloggailuun. Koska viime päivityksessä keskityttiin nuorisojaostoon, otetaan nyt pieni katsaus siihen, mitä mammaponin elämässä on kuluneen vuoden aikana tapahtunut. Ensin tärkein uutinen: Ruusa on edelleen hengissä.

Tammikuisten baanatteluiden jälkeen poni alkoi oireilla selkäänsä. Kuva Leena Kahisaari 

Viimekuulemallahan Ruusa paranteli peräkkäisiä jännevammoja. Siihen hommaan hurahtikin sitten yli vuosi ponin elämästä. 

Ojentajäjännevammojen parannuttua pääsin kesän 2021 aikana liikuttamaan Ruusaa nousujohteisesti myös ratsain. Loppukesän osteopaattikäynnillä ei löytynyt juuri mitään ongelmaa. Hämmästyttävää ponilta, jolla on aina ollut lanneselkä jumissa pahasti tai vielä pahemmin!

Ennen lokakuista muuttoa tuntui, että korttitalo nimeltä Ruusa oli viimein tasapainossa, kaikki toimi – lukuun ottamatta melko tiivistä hiekkakeräymää suolessa. Pääsimme jopa käymään usealla ratsastustunnilla yhdessä! Alla video ensimmäiseltä yhteiseltä tunniltamme sitten ponin 5-vuotiskauden (videoinnista kiitos huipulle opellemme Katariina Cozmeille).

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Minna (@40_with_ponies) jakama julkaisu

No, kuten odotettua, muutto romahdutti korttitalon. Ensin tuli tietystikin maha entistä kipeämmäksi. Poni nimitti itsensä kaiken kuningattareksi ja piti uusia alamaisiaan kauhun vallassa. Sitten kengityksen jälkeen meni liikkuminenkin huonoksi (huom., meillä on nykyään aivan huippu kengittäjä).

Jotta pakka olisi mahdollisimman sekaisin, varasin Ruusalle myös hampaan paikkauksen Viikissä ajankohtaan vain pari viikkoa muuton jälkeen. Siinä sitten pohdittiin, oliko ponin ärhäkkä käytös peräisin stressimahasta, hiekasta (jota sillä vielä parin kuukauden jälkeen oli 10 x 18 cm) vai vaivasivatko kenties tuoreet hammaspaikat (2 kpl).

No, sain eläinlääkäriltä parin viikon omepratsolikuurin ja kipulääkettä. Omepratsolia ei kulunut kuin muutama päivä, kun Ruusan laumakäytös alkoi rauhoittua. 

Näin upealta Ruusa näytti elokuussa 2021, kun otettiin viralliset 10-vuotispönötykset.

Valitettavasti oireilu vähitellen palasi, kun omepratsolikuurin loppumisesta oli kulunut vähän aikaa. Samaan aikaan ponin epämääräinen ja haluton liikehdintä jatkui. Epämääräisyys oli sen verran, no, epämääräistä, että vuorotellen epäilin kavioita, takapolvia ja mahaa. Lopulta kävimme joulukuun alussa klinikalla, missä selvisi, että todennäköisesti kaikilla epäillyillä oli asiassa osansa.

Hiekkaa oli edelleen ja mahasta löytyi pientä limakalvovauriota. Kavioissa oli pehmeät anturat. 1,5 vuotta aiemmin vammautuneessa polviligamentissa oli rumaa arpeutumista ja toisen takapolven kierukasta löytyi ennen tuntematon vamma eli todennäköisesti poni on jossain vaiheessa rikkonut sen ilman, että olen edes huomannut asiaa (takapolvien löysyyden takia poni on ollut koko ikänsä ajoittain vähän ep). Lisäksi vasemmasta polvesta löytyi mahdollista alkavaa nivelrikkoa.

Pitkästä vammalistasta huolimatta hoito-ohje ei ollut kovinkaan masentava: ei muuta kuin liikettä ja takaosan vahvistamista. Laukkaa käskettiin mennä, ja laukkahan sattuu olemaan meidän molempien suosikkiaskellaji. Tosin Ruusan tulkinta hoito-ohjeesta ei välttämättä ollut se, mitä eläinlääkäri tarkoitti. Koska ponin kunto oli tässä vaiheessa jo kohonnut niin, että se jaksoi laukata täysiä useamman sata metriä putkeen niin sitähän se tarjosi aina kun annoin lähtöluvan - muutenkin ponin tulkinta mistä tahansa eteenpäin-pyynnöstä oli, että laukkaahan nyt oli tarkoitus. 

Ratsastusta oli jatkettu nousujohteisesti jo yli puoli vuotta, kun poni alkoi aristaa selkäänsä. Fysioterapeuttimme kävi sen hieromassa, mutta tilanne ei parantunut. 

Tuossa muutama viikko sitten sain eläinlääkärin kotikäynnille kaikkien laitteiden kera, ja selkä varmuuden vuoksi säteilytettiin. Ranka näytti aivan priimalta eikä eläinlääkäri (tai fyssari) löytänyt selkäjänteestäkään mitään vammaan viittaavaa. Eläinlääkäri arveli, että syynä vaivaan on selän puutteellinen lihaksisto. 

Selkä on aristanut aivan näihin päiviin asti ja poni on ollut ratsastuksesta lomalla jo yli kuukauden. Olemme sen sijaan tehneet maastakäsin reippaita kävelylenkkejä, ohjasajoa, puomitreenejä ja porkkanavenytyksiä. Jumppa on tuntunut auttavan, koskapa sen jälkeen selkä aristaa vähemmän. 

Välillä poni taisi kyllä olla enemmältikin kipeä, koskapa alkoi juosta karkuun, kun menin tarhaan tarjoamaan sille riimua. Tällainen on minulle erittäin äänekäs hälytysmerkki, koska normaali Ruusa reagoi riimuun työntämällä siihen naamansa.

Kuva Leena Kahisaari

Viime aikoina olemme valitettavasti saaneet todistaa myös mahaoireiden combackia - tosin tällä haavaa vatsan kipristelyitä voi aiheuttaa kiimakin. Poni on myös varsin runsaskätisestä ja tiheälti suoritetusta ruokinnasta huolimatta laihtunut sen verran että vähän hirvittää, millainen raasku sieltä homssuisen talvikarvan alta kevään mittaan paljastuu. 

Kunhan kelit tästä paranevat, täytynee vaihteeksi varata klinikka-aika ja tsekata, onko ponilla jotain toistaiseksi tuntematonta syytä oireilleen. Voi olla, että yli puoli vuotta kestänyt hiekanpoisto raapinut suolen kipeäksi. Pohdin myös, voisiko Ruusalla olla muotisairaudeksikin moitittu IBD tahi muu suolistosairaus. Sen mahalaukusta bongatut punakkuudet ovat olleet rauhasmahassa, lähellä ohutsuolen alkupistettä. Joskus olen kuullut sellaistakin, että tällaiset haavanpaikat kielisivät  suolisto-ongelmista. 

Ennen klinikalle roudaamista täytyy toki vielä tsekata matotilanne ja kasvattaa edelleen ruokintaan hiljattain lisätyn melassileikkeen määrää - sen kun pitäisi tarjota ravintoa toimivalle suolistoflooralle. 

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Minna (@40_with_ponies) jakama julkaisu

Surkein vaihtoehto on oikeastaan se Ruusalle tyypillisin: toimimaton laumakemia. Voisi kuvitella, että kaiken kuningattarena voisi elää kuten haluaa, mutta Ruusa on liian epävarma hallitsijaksi. Sen pitää koko ajan varmistella, etteivät alamaiset vain kuvittele itsestään liikoja tai ryhdy vallankaappaukseen. Mitään syytä sillä ei ole tällaista pelätä, sillä erittäin nöyrillä alamaisilla ei varmasti kävisi moinen julkeus mielessäkään. 

Ruusan kukkoilun takia lauman pahnanpohjimmainen on myös ahdingossa. Se ei uskaltaudu sisään köllöttämään kuin silloin, kun pääsy pihattoon on minun poneiltani estetty. Lauman säännöllinen jakaminen ei ole ihan sitä, mitä tallinpitäjä ajatteli ottaessaan omilleen seuraa, joten pysyväksi ratkaisuksi ei ole siitäkään. 

Tilanne on tosi outo sikäli, että kun lauman toimintaa katsoo päältäpäin, se näyttää aivan harmoniselta. Ainoastaan resursseja (ruoka, ihmiset) Ruusa kokee tarvetta vahtia ja alamaisia niiden läheisyydestä ajaa pois. Muuten ponit elelevät aivan rauhassa ja lepäilevätkin lähekkäin rykelmänä. Välillä Ruusa jopa syö lähekkäin pahnanpohjimmaisen ruunan kanssa. Jos pihatossa ei olisi kameraa, emme tietäisi mitään alimmaksi päätyneen herkän pojan unideprivaatiosta.

En suurin surminkaan haluaisi taas vaihtaa tallipaikkaa, sillä Ruusan käytöstä ja oireilua lukuun ottamatta asiat ovat poneilla nyt erinomaisen hyvin. Olemme tallinpitäjän kanssa samalla lailla tarkkoja ponien hoidosta, hintaan sisältyvät välttämättömät perusjutut ja poneilla on riittävän iso, metsäisä ja mäkinen tarha. Niinpä minun ei tarvitse ajaa yli 35 kilometriä suuntaansa ihan vain kävelyttämään ja perushoitamaan poneja, vaan voin pitää tallivapaita silloin kun huvittaa. Nyt kun dieselin hinta on päälle 2 euroa litralta, tämä on jo rahallisestikin tuntuva juttu.   

Murheenkryyni helmikuussa, kuvan otin itse mutten jaksanut laittaa copyright-tekstiä, koska Photoshop-koneeni ei taas suostu yhteistyöhön ja jouduin käsittelemään tämän verkon ilmaisohjelmalla.

Ei auta kuin toivoa, että korttitalo nimeltä Ruusan terveys alkaisi vähitellen löytää taas muotoaan ja se oppisi luottamaan laumatovereihinsa. 

Muussa tapauksessa on taas edessä se pahin eli uuden paikan etsintä. Koska olen äärimmäisen tarkka ponieni perushoidosta ja niiden elintiloista, mutta kahden ponin keskinettotuloisena omistajana en ole tolkuttoman maksukykyinen, on todella tuuripeliä löytää sopiva paikka. Tämä nykyinenkään ei löytynyt mistään avoimilta markkinoilta vaan pääsimme tänne ihan vain koska olin tallinpitäjän kanssa valmiiksi kaveri (ja olemme muuten kavereita edelleen eli ei ole ihan pieleen mennyt tämä homma). 

Sopivan tallipaikan löytämiseen oman hankaluutensa tuo tietysti tuo Ruusan laumakäytös: jotta se voisi olla jonkun muunkin kuin Albertin kanssa, laumalla pitäisi olla täydellinen, reilu johtaja. Ruusa ei nimittäin itse kestä pompottamista yhtään vaan ahdistuu ja vetäytyy. Ilman hyvää johtajaa sillä näyttää olevan laumassa vain kaksi vaihdetta: pomotus tai karkuun juokseminen. 

Menneisyydessä on ollut joitakin laumoja, joissa Ruusa on ollut normaali, mutta tällä hetkellä parhaiten tuntuu toimivan vain Albertin kanssa oleminen. Tämä taas ei oikein ole toimiva pitkän tähtäimen ratkaisu Albertille, koskapa se haluaa viettää merkittävän ajan vapaa-ajastaan kavereiden kanssa nujuten eikä tylsästä äidistä ole leikkikaveriksi.

Syyskuista ratsastelua. Ruusa oli tuolloin tosi kivassa mallissa, herkkä ja kuuliainen! Kuva Sini Tuhkunen.

Ollapa oma paikka, johon pystyisi valikoimaan juuri sopivat laumakemiat! Turun seudun hintatasolla minulla olisi siihen hyvät rahalliset mahdollisuudet. Ongelmana vain on pankkien luottamuspula, tai niiden näkökulmasta tietystikin omarahoitusosuuden puutokset. Rahalliset säästöt ovat nimittäin merkittävästi huvenneet ponien sairasteluihin eikä minulla ole pantiksi kelpaavaa omaisuutta. Mutta ratkaisuja tässä koko ajan etsitään, josko vielä jonakin päivänä saisin katsella poneja omasta ikkunasta.

Sitä odotellessa täytyy vain toivoa, että Ruusa tokenisi niin että saisimme jäädä nykyiseen huippupaikkaan. Albert on siellä oikein tyytyväinen elämäänsä.

Murtuma, joka ei ollutkaan murtuma, ja mitä näitä nyt on

Terveisiä pitkästä aikaa täältä sairastuvalta, joka on sitten viime kirjoittaman siirtynyt. Ponnyt muuttivat lokakuun alussa siis uuteen paikkaan, ja sehän oli taas omiaan suistamaan asiat raiteiltaan. Tällä hetkellä poniterveydellinen balanssi on kuitenkin jo melko siedettävässä asennossa. 

Olen ollut erittäin tyytyväinen relokaatioon. Tallimatkakin lyheni noin 6 tai 8 kilometriä suuntaansa, mikä tarkoittaa päivässä 10 – 15:tä minuuttia vähemmän autossa istumista - ja näillä polttoaineen hinnoilla ero tuntuu myös kukkarossa. Nykyiselläänkin matkaa on silti omaan makuuni, budjettiini ja blogin aktiivipäivittämiseen noin 30 kilometriä liikaa. Vaan minkäs teet!

Tammikuussa 2022. Kuva: Leena Kahisaari

No, takaisin poniterveydellisiin seikkoihin, sehän porukkaa kiinnostelee, etenkin Instagramittomia, joille otsikko tullee uutena tietona. Molempien ponien kuulumisissa on paljon päivitettävää, mutta keskitytään tässä tekstissä nuorisojaostoon.

Alberthan tosiaan tuossa (viime vuoden) keväällä ja kesällä oli noin puoli vuotta saikulla, mistä 4 kuukautta ihan sairastarhassa, koska lähiklinikan (Hippomedi) mukaan sillä oli 1 - 2 takajalassa kavioluun ulkohaaran murtuma. 

Kesken saikkuilun tallille iski ikävä virus, joka aiheutti pitkäaikaista köhäämistä ilman kuumetta. Kaikki muut paranivat siitä, kun alkoivat taas kuntoilla, mutta Albert oli liikuntakiellossa, joten muiden parantuessa Albertin köhä vain paheni ja lopulta se yski niin sanotusti keuhkojaan pihalle.

No, lähiklinikalla todettiin bakteeritulehdus ja myös astmaattista tulehdusta. Albert sai ensin antibioottia ja sitten kortisonia. Ensin tauti tuntui menevän paremmaksi, mutta pian yskä paheni ja paksua keltaista räkää suunnilleen suihkusi sieraimista - tämä ei ole edes liioittelua.

Tämänkin kuvasi Leena Kahisaari

Erinäisistä syistä en enää halunnut rampata lähiklinikalla, vaan päädyin tuttuun ja turvalliseen. Tulipa motivaatio opettaa Albert matkustamaan yksin trailerissa, kun roudasin sen omalla kalustollani ja ajokortillani Viikkiin.

Viikissä selvisi, että ponilla oli ällöttävää räkää joka rööri täynnä. Myös vähän epätavallisempi paikka, nimittäin ilmapussi. Ilmapussiräkähän on aina hälytysmerkki, koska näin oireilee esimerkiksi sellainen sairaus kuin pääntauti. 

No, Albertilla ei pääntautia sentään ollut, mutta sille ei olisi saanut määrätä kortisonia. Albert sai lisää sulfaa, ilmapussit huuhdeltiin ja niihin laitettiin penisilliinigeeliä. Limanäytteet kertoivat, että Albertilla oli paitsi bakteeritulehdus, myös astma. Myös henkitorvi on hieman normaalia lituskaisempi.

Olisi ollut liikaa vaadittu, että tauti olisi jättänyt Albertin ilmapussit rauhaan yhdellä Viikin-reissulla. Tarkalleen ottaen kaupunkiretkiä vaadittiin kolme ja toisella kerralla selvisi, että Albertin ilmapusseihin pesiytynyt streptokokki oli osittain resistentti sulfalle - kuinkas muutenkaan. 

Jos ilmapusseihin asennettu penisilliinigeeli ei olisi tehonnut, Albert olisi joutunut piikitettävälle penisilliinikuurille - koska puhutaan melkoisen piikkikammoisesta ponista, tämä olisi tarkoittanut kanylointia ja pitempää klinikkavierailua. 

Albertia jännittää tällä hetkellä aika paljon olla kaukana kavereista, kuten tässä.
Se näyttää tässä myös jotenkin pieneltä, on oikeasti jonkun sentin yli 150 cm.
Kuva Leena Kahisaari

Sen verran oli tuuria matkassa, että streptokokki alistui paikallishoidolla. Vaikka Albertilla todettiin äitinsä tapaan astma, tätä ei toistaiseksi ole hoidettu mitenkään. Albertillahan on ollut koko ikänsä hengitystieoireilua, mutta tavanomaista herkempi ja pitkäkestoisempi hengästyminen ei ole sen menoa hidastanut. Eli seuraamme enemmänkin jaksamista kuin puuskuttelua. 

Ja nyt päästään viimein otsikon aiheeseen: koska murtumakontrollin aika läheni, päätin lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja läpivalaisuttaa ponin takakaviot samalla kerralla kun Albertin ilmapusseja hoidettiin.

Viikissäpä eläinlääkärit ja paikalla ollut kengittäjäguru eivät nähneetkään kavioluussa merkkejä murtumasta. Heidän mukaansa kyse oli luutumiskeskuksesta, siis aivan normaalista rakenteesta. 

Uusi diagnoosi oli omiaan panemaan ponitädin pasmat sekaisin. Kumpaa klinikkaa uskoa? Päätin ratkaista asian kolmannella mielipiteellä eli lähetin kuvat lausuttavaksi myös Teivon klinikalle. Sielläkään ei nähty murtumaa. Eipä siis ihme, että paranemista ei ottanut tapahtuakseen. 

Toisin sanoen käytin tuhansia euroja eläinlääkärinkäynteihin ja sairaskengitykseen sekä seisotin 4-vuotiasta ponia kuukausia sairastarhassa virhediagnoosin vuoksi. Samaan aikaan todellinen syy ontumalle oli vielä löytymättä.

Näin kirmaili Albert, kun sen elintila laajeni neljän kuukauden sairastarhailun jälkeen.

Joten kun lomani koitti elokuussa, suuntasimme jälleen uudelle klinikalle, tällä kertaa ihan maakunnan sisällä. 

Pitkään pikkumustan liinassa hölköttelyä sihdattuaan eläinlääkäritiimi tuli siihen tulokseen, että poni ei onnu takajalkaa, kuten edellisellä klinikalla oli tulkittu, vaan ongelma on edessä, tarkemmin sanottuna oikeassa etusessa. Kun jalka puudutettiin vuohisesta alaspäin, ontuma väheni. Niinpä tutkimukset keskitettiin oikean etusen alaosaan. 

Olisin tykännyt siitä murtumadiagnoosista enemmän kuin siitä, jota Albertille tällä reissulla tarjottiin. Vikaa löytyi sädeluusta, eikä ihan vähän. Suora lainaus eläinlääkärin harvasanaisesta diagnoosista: ”sädeluussa ikäisekseen kohtal. paljon muutoksia (skleroosia,useita laajentuneita verisuonikanavia), suoraan edestä otetussa myös 2 laajempaa cystamaista rakennetta”

Näin suuret muutokset nuorella hevosella eivät herättäneet tohtorismiehessä kovinkaan suuria odotuksia tulevaisuuden suhteen. 

Kuten blogin pitkäaikaisimmat lukijat ehkä ovat huomanneetkin, en ole kauhean hyvä luovuttamaan ponien kanssa. Albert on nuori ja ennen kaikkea rakas, joten sille ei heti annettu nallia otsaan vaan päätin tehdä kaiken, mitä suinkin voidaan. 

Se kaikki mitä voidaan käsitti heti klinikalla pari piikitystä. Syystä, joka minulle jäi epäselväksi, ponin kavioniveleen tuikattiin kortisonia (kavionivelessä ei paperien mukaan huomattu vikaa) ja lisäksi se sai enempi sädeluuongelmiin tarkoitettua Osphos-lääkettä.

Kun eläinlääkärin määräämä sairausloma oli lusittu, huutelin silloista tallikaveriani, hevosfysioterapeuttia, apuun. Hän oli sitä ennen nähnyt Albertin leiskauttelevan vain sellaista hullua päässä -tyyppistä ravia tarhassa (ks. ravikuva ylempänä), joten Albertin kökkö liikehdintä narun päässä tuli hänelle vähän puun takaa. Hän ihmetteli Albertin takaosan kummaa liikkumista, kuin ponilla olisi minihame päällä (jos onnistuin upotuksessa, video löytyy alla olevasta upotuksesta klikkaamalla nuolta oikealle). 

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Minna (@40_with_ponies) jakama julkaisu

Lääkkeeksi fyssarimme määräsi puomiharjoituksia, peruutuksia (niitäkin myös puomien yli, koska kuulemma peruutuksessa ei kuulu laahata jalkoja), porkkanavenytyksiä ja metsässä rämpimistä. Tarkoituksena on saada ponin takaosa toimimaan ja kehonhallinta sellaiselle tolalle, että kipeälle jalalle tulisi mahdollisimman vähän rasitusta.

Nyt olemme sitten muutaman kuukauden jumpanneet ja tuloksia on tullut jopa enemmän kuin uskalsin ennakkoon toivoa! Ensin alkoi parantua takaosan liike - mikä alkuun johti siihen, että etujalan ontuma vain erottui kirkkaammin. 

Siinä vaiheessa kun poni ontui etujalkaa enää vain sisäjalkana ympyrällä, nykyinen tallinpitäjämme alkoi ehdotella ponin ratsuttamista. Fysioterapeutti oli samalla linjalla: ratsain poni olisi helpompi opettaa siirtämään painoaan pois vikapaikasta ja ontuma saattaisi kadota kokonaan. 

En tästäkään vielä uskonut, vaan kun tuli raspauksen aika, kysyin samalla eläinlääkärin mielipidettä liikkumisesta. Tässä vaiheessa etujalan ontuma oli loiventunut enää satunnaiseksi lyhyemmäksi askeleeksi ja eläinlääkärikin näytti vihreää valoa. 

Syksyllä uudessa kodissa. Albert on kotiutunut hienosti ja saanut kahdesta alkuperäisasukkiruunasta itselleen hyvät kaverit. Se on sosiaalisesti erittäin lahjakas kaveri.

Tällä hetkellä tilanne on se, että Albert ei onnu. Ja toinen tilanne on se, että Albertin ratsueskari on - viimein - aloitettu! 

Jos ratsutus olisi ajoittunut alun perin suunnittelemaani ajankohtaan eli aika tarkkaan vuoden taakse, olisin kuljettanut sen ratsutukseen Juupajoelle. 

Muun muassa edellä selostetut tapahtumat ovat kuitenkin johtaneet siihen, että olenkin nyt keikkunut selässä itse. 

Vaikka Albert ei nyt onnu, ei ole mitään takeita siitä, että se kestää jonkinlaista käyttöä. Tämä johti samaan johtopäätökseen kuin emänsä terveystilanne aikoinaan: yhtä hyvin voin sitten hoitaa ratsutuksen niin, että samalla rahalla saan myös itselleni oppia. Tähän on nykyisessä tallipaikassa tarjolla riittävä ammattiapu ja tuki tallinpitäjän muodossa. 

Tätä kirjoittaessa olen "ratsastanut" Albertilla pari kertaa - ilman satulaa, koska satulaa ei vielä ole eikä joku ole totuttanut Albertia liikkumaan satulan kanssa. Albertia vielä aika paljon jännittää, mutta se on suhtautunut uuteen tehtäväänsä periaatteessa neutraalisti. Toistaiseksi Albert ei varusteiden riisumisen jälkeen ole juossut kavereiden luo tai heinille, vaan on jäänyt kyselemään, vieläkö ihmisillä olisi tarjota joku tapa tienata vähän porkkanaa.

Aiemmin minua on kovasti jännittänyt ajatus Albertin sisäänratsastuksesta ja ylipäätään ratsastamisesta, mutta jostain syystä nyt olen saanut sellaisen tunteen, että Albertista tulee vielä hyvä ratsu. Sen selässä on tuntunut turvalliselta istua jopa tällä lailla inkkarina. 

Ehkä se vielä tästä! Ja jos ei niin pidetään hauskaa siihen asti.

P.S. Toki Albertilla on tässä ollut kaikenlaista pienempääkin. Se on 1,5 kuukauden aikana muun muassa saanut kahdesti vasemman etupolvensa turvoksiin (oletettavasti potku tai muu osunut) ja kerran syvähkön haavan oikean etusen olkavarteen - koska en ollut ehtinyt poistella loimea hetkeen eikä Albert paljon vaivoistaan juttele niin huomasin haavan vasta, kun se jo mäti. Ihmeen hienosti poni kuitenkin antoi hoitaa haavaa. Siis sen jälkeen kun eläinlääkäri oli apuaineineen käynyt tekemässä pohjat. Sitä ennen Albert yritti yhtä aikaa purra ja potkia, kun haavaan katsoikin, mutta eläinlääkärin käynnin jälkeen sai jopa työntää ruiskun haavataskun sisään eikä Albertia haitannut yhtään. Tällä tahdilla ei tarvitse kyllä yhtään pelätä, että terveydenhuollolliset toimet pääsisivät tässä ponitaloudessa kesken loppumaan.

 Muokattu 16.3.2022: Lisätty murtumadiagnoosin tehneen klinikan nimi. 

 

Mitä selvisi eläinlääkärissä ja mitä sitten tapahtuikaan

Jatkokertomuksemme ponien vaivoista jäi viime jaksossa niin jännittävään kohtaan, että kaikki varmastikin ovat odottaneet tietoa henkeä pidätellen. Eli siis mitä päätähtiemme jaloista pari viikkoa sitten ohjelmassa olleellä eläinlääkärin tallivisiitillä tällä kertaa löytyi tai oli löytymättä.

Alberthan sai kyytiä oikein koko rahan edestä, sillä eläinlääkärin tutkimusten lisäksi sillä oli samalla audienssi kengittäjän kanssa, jotta tuhkimoponille saatiin pitoa alle myös etukavioihin (se on tullut tarpeeseen, sillä vesisade muutti ihanan talvi-idyllimme luistinradaksi).  

Eläinlääkäri kyyläsi Albertia liikkeessä, mutta ei kuulemma voinut kunnolla arvioida askelkuvioiden säännöllisyyttä, koska se kuuluisa joku ei ole saanut opetettua teiniponia kunnolla juoksutukseen. Tästä johtuen se kuuluisa joku joutui itse juoksemaan tahtia Albertille. 

Pienestä hankaluudesta huolimatta eläinlääkäri havaitsi jonkinlaista epäpuhtautta vasemman takajalan liikkeessä. Epäpuhtaus oli kuitenkin sulanut aiemmin havaitusta varsin selvästä hyvin lieväksi.

Alkaa olla viimeiset hetket julkaista näitä tammikuussa otettuja talvi-idyllikuvia!

Eläinlääkäri asettui osteopaatin linjoille siitä, että vika voisi mahdollisesti löytyä polvesta. Toiseksi ehdokkaaksi hän tarjosi kinnertä, joten molempia niveliä säteilytettiin paristakin suunnasta. 

Röntgenissä ei vastaan osunut löydöksiä, joten katsottiin polvea vielä ultraäänilaitteellakin. Sillä näkyi patellaligamentissa epäilyttävä rakenne, minkä vuoksi eläinlääkäri ajeli ja ultrasi myös oikean takapolven. Tilanne  näytti siinä samalta, joten ilmeisesti Albertilla vain sattuu olemaan polvissaan astetta persoonallisempi ligamenttirakenne. Toivoa saattaa, ettei persoonallisuus tarkoita keskimääräistä heikompaa.

Summa summarum, mitään epäpuhtauden selittävää ei löytynyt. Eläinlääkäri tuumi, että noin lievä epäpuhtaus voi johtua jostain venähdyksestä esimerkiksi lonkan seudulla. Sellainen voi helposti tulla hevoselle, joka hyppelee kavereiden selkään ja tanssahtelee siinä takajaloillaan pitkiäkin aikoja. 

Koska Albertista on nyt etsitty huonon liikkumisen syytä kavioista polviin sekä selästä ilman löydöksiä, eläinlääkärin mielestä olisi nyt viisainta hoitaa kaviot kuntoon levolla ja ryhtyä sitten vähitellen liikuttamaan. Katsoa, paraneeko vai paheneeko liikevirhe sillä. 

Itse veikkaisin levon olevan oikea hoito, koskapa epäpuhtaus on liudentunut, kun pikkumustalla ei ole ollut innokasta jumppakaveria. Eläinlääkärin lepo-ohjeen toteuttamisesta ei kyllä voi antaa Albertille kovin mairittelevaa arvosanaa, mutta on se ehkä vähän alkanut hyväksyä kohtaloaan. Tämä kohtalohan on elää tylsyyden multihuipentumassa. kaiket päivät pelkän tylsän äidin kanssa pikkutarhassa. 

Ovat kyllä kahdestaan keksineet itselleen puuhaa, kuten sähkölankojen uudelleenjärjestelyitä. Ja sitten kun sähkölangat oli kätevästi siivottu pois tieltä, putkiaidan portti oli helppo avata ja siirtyä siitä pikkupoikien tarhakaveriksi - ovelasti juuri sillä hetkellä, kun paikan päällä ei ollut ihmissilmiä pakoa todistamassa. Sittemmin olen sitonut portit köydellä (ja usealla solmulla).

Takaisin Albertin eläinlääkäriin. Siinä, missä jaloista ei löytynyt uutta huomautettavaa, suuvärkki olikin sitten toinen tarina. 

Perifeerinen karies oli edennyt purukalustossa hälyttävästi. Siinä, missä kariesta marraskuun lopun tarkastuksessa oli vain taaimmissa poskihampaissa, nyt siltä olivat välttyneet enää aivan etummaiset. Toisin sanoen jos kehitystä ei saada käännettyä, ponini hampaat vähitellen murenevat suuhun. 

Tämä siitä huolimatta, että olen huuhdellut Albertin hampaita joka toinen päivä. Olen kyllä käyttänyt tavallista huuhteluruiskua kesällä ostamani hevosten suuruiskun sijaan ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että Albertin hoitomyönteisyys ei ole ollut kovin korkealla tasolla. 

Nyt olemme siirtyneet siihen kunnon ruiskuun ja lisäksi huuhdontatiheyttä on lisätty niin, että huuhtelen joka kerta, kun olen tallilla. Kuulemma pitäisi vielä laittaa huuhteluveteen suuvettäkin, Corsodyliä. Mainittua suuvettä olen joskus itsekin käyttänyt ja äkkiseltään arvioisin, että jos sitä laittaa Albertin suuhun niin ei tarvitse sen jälkeen enää hampaita huuhdella millään aineella. On meinaan pikkuisen kitkerä aromi siinä.

Albertin rehustusta on myös tarkoitus muuttaa. Heti kun saan uutta väkirehua hankittua, vaihdamme pellettimuotoisen rehun mysliin.  

Siirto Ruusan kanssa kaksioon oli siinä mielessä oivallinen, että Ruusan syömä heinä on säilöntäaineetonta ja vähäsokerista. Se voisi olla hammasystävällisempää vain, jos se olisi kuivaa. Mutta kuivaa ei oikein uskalla syöttää, etteivät keuhkot alkaisi oireilla.

Tosin eipä tuon heinän natustelu ole mammaponiakaan pelastanut, sillä myös sen suussa oli karies aiempaa ikävämpänä. Siinä, missä eläinlääkärit ovat aiemmin puhuneet parista reiästä, nyt suusta löytyi kuusi reikää ja vähän perifeeristäkin kariesta. Kaksi alkuperäistä reikää ovat jo puolen sentin syvyisiä eli ne voisi paikata. 

En ole kuitenkaan aikeissa paikata Ruusa-ponin hampaita ainakaan niin kauan kuin se jatkaa saikutteluaan.

Tällä eläinlääkärikäynnillähän tsekattiin myös Ruusan joulukuussa vammautunut vasemman etujalan ojentajajännevamma. 

Kyseinen jalkarakenne oli edelleen hyvinkin vammautuneen näköinen, mutta voimme eläinlääkärin mukaan siirtyä kuntoutusvaiheeseen. Tämä tarkoittaisi, että seuraavan kuukauden voisimme tehdä käytännössä mitä vain, kunhan edettäisiin vain käynnin tahtiin. Tämän jälkeen olisi tarkoitus ottaa ohjelmaan myös pieniä pätkiä ravia suoraan ja edetä siitä ns. vauva-askelin kohti normaalia. Ja neljän kuukauden kohdalla uusi ultra.

Ehdinkin tästä uutisesta hehkutella mm. Instassa. Pääsisin taas ratsaille! 

No, arvatkaapa vain menikö kuntoutussuunnitelman käyttöönotto näin suoraviivaisesti.

Heti eläinlääkärikäyntiä seuraavana päivänä en raatsinut ratsastaa, koska sitä seuraavana päivänä olin pitämässä tallivapaan ja pelkäsin ponin selän tulevan kipeäksi, jos se jäisi ratsastuksen jälkeisenä päivänä seisomaan. Niinpä tein pienen puomitreenin - ihan vain muutamalla korotetulla puomilla. Puomien korottaminen oli varmaankin virhe, koska pari kuukautta vain tasaisella raahustanut eläin hiukan kompuroi siinä.

Niin pahaa kompurointi ei ollut, että olisin siitä suuresti huolestunut. Mutta kun saavuin tallille torstaina ratsastusintoa tihkuen, vastassa oli Ruusa, jolla oli molemmat etujalat turvoksissa. 

Jo ennestään vammautunut jalka ei ollut sen kummempi kuin ennestäänkään, mutta nyt myös oikean etujalan ojentajajänteen tienoilla oli varsin tuhti pullotus. Tämä turvotus oli hyvin erilaista kuin todetun jännevamman, pehmeää ja muljuvaa. Kylmäyksellä se laski selvästi, mutta en lähtenyt ponia pullojalalla liikuttamaan.

Hätäpuhelu eläinlääkärille tuotti ohjeen kylmäillä jalkaa ja seurata tilannetta viikonlopun yli. Jos turvotus häviäisi, voisimme palata kuntoutusohjelmaan.

Arvatkaa, hävisikö turvotus? 

Maanantaina, jolloin ponit löytyivät väärästä tarhasta, turvotus itse asiassa oli enää hyvin minimaalista. Poni ei myöskään onnu, tämän saatoin todeta, kun tarhanvaihtoon ryhtynyt kaksikkomme juoksi minua karkuun kuin villieläimet. Tiistaina jalan pullotus kuitenkin oli saavuttanut tähänastiset ennätyslukemat. 

Koska turvotus on ollut luonteeltaan pehmeää, olen keskusteluissa muiden pitkän linjan hevosihmisten kanssa (ml. yksi hevosfysioterapeutti) miettinyt, että mahdollisesti kyseessä voisi olla ruhje. Mutta nyt kun pehmeä turvotus on kävelytyksellä ja kylmäyksellä saatu laskemaan, turvotus tuntuu aika samanlaiselta kuin viereisessä vammajalassakin. Ehkä. 

Oli mitä oli, päätin ryhtyä ns. tolkun ihmiseksi tässä. Eli jatkan kävelytystä ja kylmäystä, niitähän olisin tehnyt vaikka uutta vammaakaan ei olisi syntynyt. 

Albertille on alustavasti varattu kaviokontrolli 29. maaliskuuta, siinä yhdeydessä voidaan sitten syynätä myös mammaponin jalkoja, jos niissä vielä silloin on epäilyttävyyksiä.

Julki lausuttu päätöksenihän on, että jollei ponien vointi kohene ja eläinlääkärilaskujen tulva tyrehdy kesään mennessä, vähintään yksi kappale poneja lähtee. Tilanne ei nyt näytä Ruusa-ponin osalta kovin lupaavalta, mutta vielä ei ole kirvestä kaivoon heitetty, hanskoja pudotettu tai mitään muutakaan luovuttamiseen liittyvää kielikuvaa käyttöön otettu. 

P.S. Menestys Somegaalassa oli odotettu eli ei palkintopallisijoja. Mahtavaa kuitenkin, että yli 200 ihmistä oli sitä mieltä, että tämä blogi oli viime vuoden paras hevosblogi. Kiitos siitä, tästä on mukava jatkaa! 

Vuosi 2021 ei ole ponien vaivaistalossa sen parempi kuin muutkaan

Uusi vuosi, uudet kujeet, sanotaan. 

Valitettavasti vuosi 2021 ei näytä tässä ponitaloudessa olevan edeltäjiään ainakaan menestyksekkäämpi, sikäli kuin vuotta voi tuomita ensimmäisen runsaan kahdestoistaosan perusteella. Fiksumpi voisi varmaan vetää johtopäätöksen, että niin kauan kuin ponikalusto pysyy nykyisellään, kovin uudet tuulet eivät taloutta tai huolimittaria raikasta.

Sikäli tämä vuosi kyllä on poikennut kahdesta edellisestä kirjanpitovuodesta, että tammi- ja helmikuu eivät ole keskimääräistä halvempia. Helmikuu on tuskin korkattu, kun ponimenoexcelissäni on kertynyt eläinlääkärikulujen kohdalle jo likemmälti tuhat euroa.

Vaikka potentiaalia eläinlääkärikulujen paisutteluun olisi myös mammaponissa, tämän vuoden kulupuolta on kuitenkin dominoinut junnuosasto. 

Ensin kulutettiin noin 350 euroa takakavioiden röntgensäteilytykseen kotioloissa, sitten matkattiin klinikalle jatkotoimiin ja tultiin takaisin rapiat 600 euroa köyhempinä. Tietääpähän, miksi pitää töissä käydä, vaikka yhden piti-olla-työpäivän kyseiseen klinikkareissuun kulutinkin.

On se ainakin kuvauksellinen, jos ei muuta.

Kaikesta tästä on seurannut se, että äkisti minulla onkin kaksi kengällistä ponia.

Kerron, kuinka näin pääsi käymään. No, eräänä päivänä Albertin ja bestiksensä toisen -bertin kirmaillessa kentällä valtoimenaan havaitsin oman -berttini klenkkaavan vasenta takajalkaansa. Kyseisessä takasessahan todettiin marraskuun lopussa kavioluussa "linja" eli mahdollinen hiusmurtuma. Tätä tietoa vastaan ontuma aiheutti pienen huolen kasvamista sen verran isoksi, että ilmoitin Albertin joukon jatkoksi, kun eläinlääkäri oli jo tulossa tallillemme kaikkien laitteiden kera ihan lähipäivinä. 

Myös eläinlääkäri näki Albertin ontuvan vasenta takajalkaa. Yllätyksemme olikin jonkinmoinen, kun röntgensäteet paljastivat murtuman oikean takakavion kavioluussa. Vasemmassa oli edelleen se linja, mutta toisista kuvakulmista tarkasteltuna ei paljastunut murtumaa vaan ruhje. Jännää on elämä näiden kanssa! 

Huomaatko murtuman? Vihje, se on kavion reunassa.

Eläinlääkäri suositteli ratkaisuksi takajalkojen kengitystä silikonitäytteisin pohjallisin. Mistä pääsimmekin jo mainittuun päiväretkeemme. 

Poneilla oli kyllä kotitallilla audienssi kengittäjän kanssa peräti kotitallikuvausta seuraavana päivänä, mutta rautasuojuksia ei Albertin kavioihin sillä kertaa edes yritetty. Juniori oli jo pelkästä vuolusta sen verran epäileväisellä mielellä, että kaikkien osapuolten henkisen ja fyysisen terveyden kannalta oli parempi ottaa kuvioon mukaan eläinlääkäritason rauhoitusmenetelmät. 

Helmikuu korkattiin siis klinikkakengityksellä. Koska ajatus hokeista takana ja paljaista kavioista edessä kuulosti mielestäni potentiaalisesti ponin kipeyttävältä yhtälöltä, raudoitettiin saman tien etusetkin. 

Eipähän tarvitse enää pelätä sitä hetkeä, kun kaikki tämä nyt vallitseva ihana satutalvi sulaa jäätiköksi. Siis siinä tapauksessa, että Albert suostuu pitämään kenkiä - enteet eivät ole tämän tulkinnan puolella, sillä poni pysyi ympärikengitettynä ensiyrittämällä vain viikon.

Takaisin klinikalle. Nopeaälyisimmät lukijat saattavat jo ihmetelläkin, viilattiinko ponitätiä klinikalla niin pahasti linssiin, että pulitti 600 euroa pelkästä kengityksestä. Ihan niin reippaasti ei kuitenkaan lipsuttu ylilaskutuksen puolelle, vaikka eläinlääkäripalvelut ovatkin täälläpäin mielestäni jopa kalliimpia kuin pääkaupunkiseudulla. 

Laskuun sisältyi myös monenmoisia keuhkoaiheisia tutkimuksia, kun silmä rupesi toistuvasti tarttumaan Albertin jo kävelytyksessä hienoisesti laajeneviin sieraimiin ja korva ajoittain raskaan oloiseen hengitykseen. Olen kytännyt sitä silmä kovana eri tilanteissa ja välillä ollut varma sairaudesta, välillä hylännyt huolen. 

Kuten tavallista, kukaan muu ei ole huomannut Albertin hengityksessä mitään kummallista. Mutta huolta ei hiljennetä muulla kuin tutkimuksella, joten päätin turhan rahanhukan uhallakin tähystyttää keuhkot, kun kerran oltiin klinikalla. 

Ja kas, ponin keuhkoputkissa olikin runsaahkosti sitkeää limaa. 

Päässä alkoi pyöriä välittömästi dejavu. Ruusan hengitystieongelmathan alkoivat juuri niin, että ensin oli kuumetauti, sen jälkeen hyvin lievää satunnaista yskähtelyä, ja lopulta tähystyksessä löytyi räkää. No, sentään räkä Albertin rööreissä ei ollut myrkynvihreää kuten emänsä, vaan valkoista. Oli väri mikä vain, liman määrä ja laatu riitti eläinlääkärin mukaan aiheuttamaan hengitystieongelmia.

Mikä huolestuttavinta, Albertin ilmapussi vähän pullotteli. Siksi eläinlääkäri halusi testata vielä pääntaudinkin, vaikka Albert jo syksyllä todettiin siitä puhtaaksi ja vaikka kukaan muu tallilla ei viime aikoina ole oireillut mitenkään. 

Kaikki kokeet olivat Albertilla kuitenkin normaalit, joten minulla ilmeisesti ei välttämättä olekaan kahta keuhkokroonikkoa. Tilanne saattaa tokeentua pelkällä olosuhdemuutoksella, mutta tarvittaessa syötämme limaa irrottavan kuurin. Tosin se ilmapussi kummittelee mielessä edelleen. Ja ilmeistä joka tapauksessa on, että vaikka Albert ei ole keuhkosairas, sillä on vahva alttius sellaiseen.

Kaikesta tästä on seurannut se, että ponini elävät taas symbioosissa. Päätin tämän parhaaksi ratkaisuksi Albertin terveydelle sekä jalan että keuhkojen osalta. Ja onneksi se onnistui.

Jalan kannalta on hyvä, että poni vähän vähemmän harrastaa pystyssä tanssimista ja yleistä riekuntaa. 

Keuhkojen kannalta on hyvä päästä pois olkikuivitukselta ja pyöröpaali ruokintatelineessä -ruokinnasta. Se, että voi syödä pää alhaalta, on kaikkien hevosten keuhkoille tärkeää, mutta näille vaivaisille/herkkiksille se on melko kirjaimellisesti elintärkeää. 

Asumisjärjestelyiden muokkauksella ajattelin myös Albertin tovereita, sillä hokkikengällinen selkäänhyppijä olisi niille ilmeinen terveysriski.

Ratkaisussa mietitytti lähinnä uuden pihaton metallinen portti, jossa on pienat juuri sillä etäisyydellä toisistaan, että pieni kavio sujahtaa helposti läpi, mutta vaikeasti pois. Lisäksi porttia ei ollut mahdollista kiinnittää seinään silloin kun se ei ole käytössä. Koska tallinpitäjä ei jakanut huoltani, päätin sivuuttaa asian ja palata siihen myöhemmin.

Meni kaksi päivää ja sain tallikaverilta soiton, että Albert oli ollut pihattokarsinaan lukittuna ja saanut jalkansa porttiin jumiin juuri sillä tavalla kuin olin pelännyt. (Korjaus: paitsi että olin kuvitellut, että porttiin jää kiinni sitä potkaissut Ruusa takajalastaan.) Myöskään Albertin ei ollut ollut tarkoitus olla vankina pihatossa, vaan se oli itse askarrellut portin kiinni. 

Porttionnettomuus oli  onnettomien sattumusten summa. Se kuulemma sai alkunsa siitä, että Albert innostui toverinsa kotiinpaluusta. Kotiinpaluun ei pitänyt tapahtua kyseisenä päivänä eikä myöskään suoraan kyseiseen naapuritarhaan, mutta asiathan eivät näiden kanssa aina tai yleensäkään mene ihan justiinsa niin kuin on suunniteltu. 

Tallille saapuessani näin heti, mistä jalasta Albert oli jäänyt kiinni, koskapa se voimakkaasti lepuutti oikeaa etujalkaa. 

Missään ei kuitenkaan tuntunut turvotuksia eikä poni ontunut ainakaan siinä mummoravissa, jota sain sen kentällä kipittämään tallikaverin kytätessä vieressä. Joten kylmäsin jalan siinä määrin kuin se oli kylmäyspatjalla tehtävissä ja truuttasin ponin suuhun kipulääkettä (Finadyne). Onneksi sitä oli jäänyt kuumetaudista.

Ontumaa tai mitään selkeää turvotusta ei ole tähän päivään mennessä ilmaantunut, mutta toki jalka on tarkoitus tutkituttaa, ja sen aika koittaa tulevana maanantaina. (Edit. Portti on korjattu turvallisemmaksi.)

Maanantaisen eläinlääkäriajan olin varannut jo ennen Albertin onnettomuutta, sillä osteopaatin mielestä Albertin takajalassa todennäköisesti on ongelmaa ylempänä kuin kavioluussa. Mahdolliseksi kipupisteeksi arveli polven, koska siinä oli nestettä. 

Kunnollista ontumatutkimustahan ei vielä kyseiselle jalalle olekaan tehty, koska en ole sitä hoksannut erikseen pyytää. Täkäläiset eläinlääkärit tuntuvat pääosin tekevän ainoastaan ne tutkimukset, joita omistaja keksii pyytää. Eli nyt olen keksinyt pyytää ontumatutkimusta. 

Takajalan tutkimusta varmaan olisi voinut lykätä seuraavaan kontrolliaikaan, mutta halusin hoitaa asian pois päivänjärjestyksestä jo nyt, olenhan hysteeristä tyyppiä. 

Lisäksi maaliskuun alussa vanhettuvat kuitenkin ponien rokotukset ja Ruusan revähtänyt ojentajajännekin olisi aika taas tsekata. Näin kivasti lyödään yhdellä iskulla kahdesta neljään kärpästä per poni, kun tuuppasin samaan syssyyn vielä molemmille niin ikään ajankohtaisen hammashuollon. 

Hankikävelyllä jokunen viikko sitten, ennen tuoretta sairauslomaa. Jotenkin Albert tässä kuvassa näyttää tosi paljon Ruusalta.

Maanantaina paikalle saapuu myös kengittäjä (jälleen meille uusi), jotta voin yrittää uudelleen Albertin ympärikengällisyyttä. Kadonneesta kengästä löysin tilsakumin, varsinaista kenkää en. No, näistä kahdesta kenkä taitaa olla jonkin verran halvempi, että sikäli jos vain toinen piti löytää niin mieluummin kumi. (Jotta jonkinlainen tasapaino liikkeessä olisi mahdollinen, myös Albertin omatoimiselta poistolta säästynyt etukenkä on irrotettu.) 

Tätä maanantaina paikalle saapuvaa kengittäjää on minulle suositellut useampikin tyytyväinen asiakas (joista yksi vieläpä tallikaveri), joten aion yrittää tämän irtokengän varjolla luikerrella hänen vakioasiakkaakseen. Meillähän ei ole tällä hetkellä vakiokengittäjää ja klinikkakengityksestä ei yhden tavallisen palkansaajan tuloilla ole mahdollista tehdä kovin pitkäkestoista järjestelyä. Se nimittäin maksaa kotiinkuljetettunakin noin 200 euroa per elikko.

Ylipäätään ponikulut ovat viime aikoina räjähtäneet sellaisiin mittoihin, että tili on jatkuvasti tyhjä jo pian palkkapäivän jälkeen. Näin ei voi jatkua, joten jos tilanne ei ala lähikuukausina parantua niin on pakko miettiä isoja muutoksia ponielämään. Käytännössä se tarkoittaisi vähintään yhdestä ponista luopumista. Mutta toivotaan nyt, että alkaisi näkyä valoa tunnelin päässä ennen itse asettamaani isojen ratkaisujen deadlinea. 

P.S. Albertillehan oli jo varattuna ratsutuspaikka, jonne ruunan piti matkata helmi-maaliskuun vaihteessa. Se on selvää, että tämä suunnitelma ei toteudu sellaisenaan, mutta epäselvää on, millaisena sitten toteutuu. 

Hei hei mitä kuuluu

Kyllä on siinä osannut kotimainen orkesteri luoda lausahduksen, joka sopii vaikka joka toisen blogipostauksen otsikoksi, jos kirjoittajaa vaivaa otsikoinnissa valkoisen ruudun syndrooma. 

Tosin ei ole niinkään vaivannut valkoinen ruutu kuin totaalinen ajan puute ja sen sellainen. Kuulumisista pulaa ei sen sijaan ei varsinaisesti ole ollut, kuten 40_with_ponies-tiliä seuraavat jo tietävätkin. 

Esim. marraskuun viimeisenä päivänä ponit viettivät vähän äiti-poika-aikaa ponitaksissa ja päiväretkellä sinne, minne tämän blogin tähtien päiväretket tuppaavat suuntautumaan. Eli siis klinikalle.

Ruusa matkusti poliklinikalle korventavan tyhjin mahoin, sillä pitkään vaivannut mahakipu oli osasyy ekskursioomme. 

Toinen Ruusa-aiheinen syy oli ihan vain kengitys, sillä halusin ponin vielä toisen kerran kyseisen osaajan käsiin. Kotitallilla kengitysten välissä tehdyn röntgensäteilytyksen perusteella etusten kavioluut alkoivat jo olla kivassa kulmassa, mutta takakavioissa oli vielä kääntämistä. Takasiahan ei ensimmäisellä kuvauskerralla katsottukaan.  

Niin, se maha. Ilmeni, että olin osannut sekä diagnosoida että hoitaa ongelmaa oikein, olinhan klinikalle pääsyyn mennessä ehtinyt syöttää Ruusalle jo kuukauden verran Antepsinia. 

Mahahaavaa ei löytynyt, mutta rauhasmahassa oli aika ilkeän näköisiä punaisia viiruja. Eroosiota, kirjoitti eläinlääkäri papereihin, ja lääkemääräyskohtaan hän kirjoitti lisää Antepsinia sekä kolmen viikon kuurin Gastrogardia. Ihanan halpaa! No, onneksi omepratsoli oli ihan oikeasti halvempaa kuin viime tapaamiselta muistin. Mutta halvaksi sitä kyllä edelleen voi nimittää vain sarkastisesti.

Junnuosasto oli paikalla ensisijaisesti tapaamassa samaa kengittäjää kuin emänsä, vaikkakin edelleen ilman varsinaista kengitysosuutta. Koska satuimme nyt olemaan jo laitteiden äärellä, Albertin kavioista napattiin needellisellä säteilytyskerralla käsittämättömästi ottamatta jääneet kuvat. Ja hyvä, että otettiin. 

Kolme kaviota oli ihan ok, mutta vasemmassa takakaviossa oli kavioluu aivan ns. keturallaan. Kyseisessä kavioluussa näkyi myös "linja", joka eläinlääkärin arvion mukaan oli todennäköisesti hiusmurtuma.

Murtuma, siinäpä sana, jota en tältä reissulta odottanut. Onneksi linja oli sellaisessa paikassa, että eläinlääkäri arveli sen korjaantuvan ilman erityisiä elämisen rajoitteita, kun samalla kertaa saatiin helpotettua kavioluun virheasennon luomaa painetta uudella uljaalla vuolulla. Olisikin ollut vähän liikaa yhdelle 3-vuotiaalle, että juuri kun se on kuumetaudin jälkeen päässyt takaisin bändiin, joutuisi taas soolouralle. 

Klinikalta kotiuduttuamme ihailin kavion uutta asentoa, sillä se näytti jo kertakäsittelyllä huikeasti paremmalta. Joskus kengittäjäkin paranee ihan vaihtamalla.

Ei siis mikään turha päiväretki, vaikka olisihan sitä vähän vähemmilläkin uutisilla pärjätty, Pitää vielä kerran kiittää Annikaa, joka mahdollisti reissun ottamalla töistä vapaata ja lähtemällä kuskiksi. Aivan mielettömän mahtavaa!

Kuten jo viime päivityksessä avauduin, kaikesta 2020-meiningistä on seurannut se, että syksyn mittaan tallille menemisestä alkoi muodostua enemmänkin lisästressi kuin rentouttavaa vapaa-ajan viettoa. 

Hermonkiristelystä seurasi, että tallireissuni taisivat alkaa tuntua rasitteelta myös poneista. Olen bongannut kullannuppujeni rauhoittavia eleitä eli ne ovat esimerkiksi haukottelleet, kun olen tehnyt niiden kanssa jotain. Koska haluaisin, että poneilla olisi kanssani kivaa, niiden stressi on lisännyt omaani, mikä taas on stressannut niitä jne. Kiva pikku noidankehä. 

Noidankehä johti aika nopeasti totaaliseen itseluottamuksen romahdukseen. Epäilin ihan jokaista liikettäni etenkin Albertin kanssa ja pohdin yön unettomina tunteina sitä, mitä kaikkia virheitä olin mahdollisesti tehnyt ja miten pilalle olin varsan niillä saanut. 

Lopulta totesin, että näin ei todellakaan voi jatkua tai omistajaportaassa romahtaa joku muukin osa kuin itseluottamus. Päätin, että annan Albertin koulutuksen jonkun muun tehtäväksi. Ehkä jopa niin, että Albert lähtee sisäoppilaitokseen.

Ajatus siitä, että minulla olisi vähän aikaa huollettavana vain yksi poni ja että minun ei tarvitsisi vajavaisilla taidoillani kouluttaa Albertia, oli yllättävän iso taakka pois hartioilta.  

Taakattomien hartioiden ansiosta henkinen ryhti oikeni välittömästi. Aloin taas hymyillä tallilla ja nukkua yöllä (jälkimmäinen on kyllä sittemmin taas kärsinyt, osittain ponimietteiden mutta vielä enemmän työkuviopohdintojen vuoksi). 

Lisäksi kun en enää ajatellut kouluttavani Albertia, aloinkin - kouluttaa sitä. Vähän vahingossa ja vähän tahallaankin aloin ajatella, että joku muuhan hoitaa varsinaisen koulutuksen, minä vain teen jotain pientä kivaa Albertin kanssa. Ja siinä pientä kivaa tehdessä Albert on edistynyt enemmän kuin aikoihin ja olen tajunnut, että se ei todellakaan ole pilalla vaan erittäin kiltti ja toimiva.

Heti tuli heppailusta taas vähän mielekkäämpää. 

Kuvan otti Päivi Wall.

Olen kyllä pysynyt myös siinä synkällä hetkellä tehdyssä päätöksessä, että joku muu kouluttaa Albertin ratsuksi. Tallillamme käyvä ratsuttaja Katja Järvenpää, joka on työskennellyt vuosia McLeanin tallilla Saksassa, on nyt pari kertaa käynyt Albertin selässä ihan karsinassa. Hän kuulemma tykkää hoitaa homman näin, joten näin olemme tehneet. Albertia on tapahtuneen aikana eniten kiinnostanut se, koska ja keneltä saa porkkanaa. 

Tässä kohtaa otin vapauden taputtaa omaa selkääni. Tuskinpa selkäännousu niin kivuttomasti olisi käynyt, ellen olisi varsaa tähän määrätietoisesti valmistellut ja siinä myös onnistunut. 

 

Tämäkin kuva Päivi Wallin käsialaa.

Aikaahan Albertin kanssa kivailuun on ollut, koska muutaman päivän lääkityksen jälkeen Ruusan Gastrogard-vastuu siirtyi minulle. Kuulemma aamutallin tekijällä ei ole aikaa käyttää kolmea varttia yhden ponin jahtaamiseen, jännä. 

Gastrogard pitää antaa tyhjään mahaan, sitten tunti - puolitoista odottelua, sitten Antepsin ja sen jälkeen heinät. Eli pelkkään Ruusan lääkintään meni joka päivä pari tuntia. Onneksi Gastrogard-kuuri oli vain kolmeviikkoinen! Varsinkin, kun loppua kohti ponin lassoaminen alkoi olla minullekin konsulttikielellä sanottuna haaste.

Ruusalla pääsin tuossa jo vähän ratsastelemaan ja se oli itse asiassa todella kiva. Pari kertaa ehdin laukkaillakin selästä käsin, kerran jopa kentällä, ja myös laukka oli hyvää. Fysioterapeuttikin ponia hoiti ja kehotti vain lisäämään rasitustasoa. Sitä seuraavana päivänä Ruusalla oli ojentajajänne paksuna, eikä ihan vähän.  

Hiukan korpesi, että poni teloi kinttunsa kaksi viikkoa klinikkareissun jälkeen. Ja kun eläinlääkäri saapui, selvisi että kotidiagnoosini oli jälleen ollut oikea. Kyseinen ojentajajänne on todellakin revähtänyt. 

Sama jännehän meni 4,5 vuotta sitten ja nyt siis uudelleen. Vamman vaikeusastekin oli eläinlääkärin arvion mukaan samaa luokkaa, 10 prosenttia. Varma ei voinut olla, koska turvotusta oli kuulemma edelleen reilusti. Ja se oli kuitenkin jo laskenut ainakin puoleen...

Ruusan saldo vuodelle 2020 on tässä vaiheessa vuotta siis kaksi jännevammaa. Lisäksi on ollut kengitysvirhe, mahaeroosio ja olihan sillä kesällä myös pieni hiekkakertymä. Unohdin varmaan jotain, mutta parempi niin.  

Nyt sitten kävelytellään pari kuukautta ja katsotaan sitten, missä mennään. Seuraava jo tiedossa oleva eläinlääkärin ajanvaraus on 4. helmikuuta. Silloin paitsi ultraillaan, myös tutkaillaan Albertin kavioluun tilannetta röntgensäteillä. Lääketieteen kiitos aika paljon pystytään nykyään tekemään ilman taksikyydin tarvetta, ja laitteisto tulee tällä kertaa siis ponien luokse.

 

Että on tämä kohta päättyvä vuosi ollut poniosastolla aika, no, vuosi 2020. Mutta on tässä hyviäkin juttuja ollut, kuten että olen tavannut täällä Varsinais-Suomessa mahtavia hevosihmisiä. Ei ole tullut yksinäinen olo, vaikka olen alueella uusi. Se on hieno asia se. 

Nyt toivon vain, että vuosi 2021 olisi edes vähän mukavampi myös poniterveydellisesti. Ainakin tarkoitus olisi juhlia erään blogitähden ensimmäisen elinvuosikymmenen täyttymistä. 

Oikein hyvää uutta vuotta kaikille! 

P.S. En ole vielä päättänyt, koulutetaanko Albert nykyisessä kodissa vai päädynkö kuitenkin sisäoppilaitostyyppiseen ratkaisuun. Olen kuitenkin edelleen sen verran väsynyt, että olen kallistumassa jälkimmäisen puoleen. Paikkakin on jo tiedossa, mutta ei vielä varattu. Tähän aiheeseen on tarkoitus palata alkuvuodesta, mutta ratsukoulutusta ei ole tarkoitus erityisemmin edistää ennen kuin Albert on todettu terveeksi.