Marraskuu yllätti loimittajan

On ollut niin ihana syksy, että ei ole juuri tarvinnut loimittamisia miettiä. Onhan kopukalla kuitenkin melko komea luonnon luoma syysasu, jonka lämmönsäätelyominaisuudet ovat aivan toista luokkaa kuin millään ihmisen ompelemalla.

Ja kun ei tarvitse miettiä loimittamista, on tullut lähinnä vain ohimennen pohdittua, että äipän autotallissa olisi röykkiö poninvaatteita odottamassa pesua.

Tästä kaikesta seurasi sellaista, että kun marraskuu salakavalasti alkoi pyyhkiä Etelä-Suomea, erään nelijalkaisen blogitähden vaatekaapissa oli tasan kaksi pestyä kurahaalaria.

Loimi, jota ei ole pesty aikoihin.

Toinen on sellainen kesämalli, joka lähes nollakelissä enemmän viilentää kuin lämmittää ponieläintä. Henkilökohtaisesti olen asettanut kesäsadeasun käyttörajoitukseksi sellaiset +10 astetta. Sitä viileämpään säähän puemme jotain, joka korvaa karvan lytistämisestä aiheutuneen haitan lämmittävällä vuorella.

Yksi mainitunlainen takki oli ihan sattumalta pestynä, nimittäin Bucas smartex.

Samainen loimi jäi vähän pieneksi jo viime syksynä, mutta eihän se nyt niin justiinsa ole, vaikka pylly vähän pilkottaisikin.

Nyt oli nyt kuitenkin myönnettävä, että "raskauskiloja" kerryttänyt poni ei mahdu enää 115-senttiseen sadeviittaan. Tarkemmin sanottuna kaula-aukko oli jäänyt pieneksi. Kun poni kurotti kaulaansa alaspäin syödäkseen kuten hevosen kuuluu, loimi puristi sitä kurkusta. Ja ihan seisoessa kaula-aukko pureutui ponin niskaan aika ikävän näköisesti.

Tämä kaikki valkeni vuoden hevosenomistaja -kandidaatille viime sunnuntai-illan pimeydessä. Kesätakki olisi vielä mennyt, mutta oli liian kylmä. Fleeceloimiakin oli varastossa vain se yksi, joka ei kesäloimen alle mahtuisi. Onneksi tallinpitäjä sai kaivettua Ruusalle lainaksi fleecekerraston, joka saatiin kuoritakin alle lämmittämään.

Seuraavaksi päiväksi oli haettava omasta varastosta ne kuraiset pesemättömät syysloimet, jotka koossa 125 cm löytyivät (kuva yllä).

Koska sellaisia istuvia syysasuja ei ole kuin se yksi viime syksynä hommattu, ei ollut paljon muuta mahdollisuutta kuin lähteä taas loimikaupoille. Etenkin kun se viime syksynä hommattu 150-grammainen on tällaiseen +10 lämpötilaan pikkuisen liikaa ponille, jota ei ole yöpakkasiinkaan loimiteltu.

Avaruusteknologiaa ponilla päällä.

Kävin Hipposportissa, jossa oli oikeastaan pakko ostaa useita loimia, koska siellä sai kolme Bucasia kahden hinnalla. Köyhdyin järkyttävästi tälläkin hinnalla.

Ostin yhden perus-Smartexin, saman 200-grammaisena talvitakkina ja vielä uuden tuttavuuden, Power Turnoutin. Se on ilmeisesti jotain avaruusteknologiaa, sen verran hulppeilla sanoilla sitä myydään. Jää nähtäväksi, miten hyvin myyntipuheet vastaavat todellisuutta.

Sovituksessa oli todettava, että ei se perus-Smartex kovin mukavasti jättänyt tilaa kurkulle numeroa isommassakaan koossa, joten aion käydä sen vielä vaihtamassa toiseen malliin. Kenties juurikin tuohon Power Turnoutiin, joka tuntui jättävän paremmin tilaa, vaikka se kyllä tuossa kuvassa näyttääkin aika ahtaalta. Ehkä pitää sovittaa big neck -mallia, koskapa Ruusan kaula on muhkeutunut melkoisesti.

Tarkenee, tarkenee (jopa kylmätä)

Heti, kun lämpömittarin elohopea alkaa kutitella kakkosella alkavia lukuja, alkaa myös valitus niin somessa kuin livenäkin. Kylmää on. Tai ei enää ole, tänään taisi olla kipakoimmillaan -14 astetta.

"Kato mami, mulla on pakkasta ripsissäkin!" 

Muutenkaan täällä etelässä ei ole ollut kovin paljon yli 25 asteen pakkasia, joten mahtavia ulkoilusäitä on pidellyt! Kaiken mudassa tarpomisen jälkeen en todellakaan valita. Tai no, olen minä vähän valittanut. Silloin, kun torstaiaamuna olin kiireellä lähdössä ja auto halusi mieluummin jäädä pihaan odottelemaan hinausta. Silloinkin valitin autoa, en säätä.

Ruusakin osaa kerrospukeutua.

Säähän nimittäin on vain pukeutumiskysymys, siis tällaiselle perusterveelle henkilölle.

Täti on viettänyt lapsuutensa pääosin 1980-luvulla. Kuten kaikki tädit ja sedät muistavat, silloin olivat talvet talvia ja kesät kesiä. Talvella koulussa hiihdettiin vuorittomissa nahkamonoissa silloinkin, kun räkä jäätyi poskelle. Kouluun myös mentiin suksilla 20 kilometriä suuntaansa.

No ei nyt ihan sentään, mutta kylmää silloin kuitenkin oli huomattavasti useammin kuin 2010-luvulla.

Kun talvet olivat talvia, osattiin myös pukeutua. (Edit: Kovikset eivät osanneet silloinkaan.) Sosiaalisessa mediassa nähdyn perusteella nykyään ei osata.

Mielestäni asianmukaista pakkaspukeutumista ovat mm. villasukat, lämpökerrastot, villahousut, kypärämyssyt, paksut pipot, toppahanskat, rukkaset, karvavuorilliset kengät ja toppavaatteet.

Sen sijaan asianmukaiseen pakkaspukeutumiseen eivät kuulu esim. tavallliset ratsastushousut, collegehousut, ohuet sormikkaat, tennarit tai kumisaappaat.

Tädin oman pakkastallilookin ydin ovat niin paksut ratsastushousut, että niitä ei tällaisilla alle 15 asteen pikkupakkasilla voi jalkaansa vetääkään. Ne ovat saaneet roikkua naulassa ainakin kaksi edellistä talvea, mutta nyt ne tekivät muutamaksi päiväksi paluun. Alle kunnolliset pitkikset.

Lisäksi tietysti yläosan verhoksi pari alusvaatekerrosta ja toppatakki. Jalkoihin villasukat ja väljät karvakengät, käsiin toppahanskat ja päähän kypärämyssy sekä pipo.

Kyllä muuten tarkenee!

Sitä paitsi kun pysyy liikkeellä, pakkanen ei ehdi purra.

Pimeässä vuodenajassa on se hyvä puoli, että aamu-uninenkin voi nähdä aamuruskon.

Mitä poniiniin tulee, astmaatikko lomaili kylmimmät päivät. Tämä tosin johtui vähemmän keuhkovammasta ja enemmän siitä lähes koko säären mittaisesta turvotuksesta, joka ponieläimen toiseen etujalkaan maanantaina ilmaantui. Tätä edelsi sunnuntain ratsumaastossa sellainen tunne, että ihan kuin poni olisi ollut ep.

Mutta tässäkin tapauksessa Etelä-Suomen talveen harvinaislaatuiset säät suosivat meitä. Turvotus ja lämpö nimittäin katosivat jalasta tiistai-iltaan mennessä. Varmuuden vuoksi olen kuitenkin rampannut tallilla käärimässä kinttua vuoroin kylmäyspatjoihin ja vuoroin neopreenisuojiin. Lyhyen Metacam-kuurinkin on poni joutunut nielemään.

Onpahan nyt ainakin tehty jotain siltä varalta, että kyseessä on oikea vamma eikä vain aiheeton vikailmoitus. Toivotaan kuitenkin jälkimmäistä.

Jalan lämmön mittaamiseen olen muuten käyttänyt ihan omaa käpälää, joka on pakkasella muutenkin tärkein instrumentti tallielämässä. Jalan pitäisi tietysti tuntua viileältä. Muuten pakkasilla toivottu käsituntuma on mukavan lämmin, muttei kuuma. Tämä pätee niin ponin loimenalukseen kuin juomaveteenkin.

Pakkasella on tärkeää antaa hevoisille paljon heinää pureksittavaksi. Ruusalta ja Veeralta ei ainakaan loppunut pureskeltava kesken.

Koska ähkyriski on pakkasella todellinen, tallinpitäjämme on vaivojaan säästelemättä yhtenään kantanut vesiastiaan lämmintä vettä. Lisäksi Ruusa on saanut päivittäin eteensä lämmintä melassivettä, johon se on pääosin suhtautunut melko välinpitämättömästi.

Poniini on myös pukeutunut lämpimästi. Emän jäämistöstä kaivettu 300-grammainen fullneck-loimi on riittänyt lähes koko pakkasjakson ajaksi. Lähes. Kun lämpötila torstai-iltana alkoi olla -30 asteen tienoilla, poni hytisi.

300-grammaista paksumpaa täkkiä ei - muuten varsin vaikuttavaan - loimivaraintooni kuulu, joten poninkin oli kerrospukeuduttava. Ikävä kyllä viime talvena heräteostettu paksu alusloimi oli jäänyt siihen aiemmin mainittuun hyytyneeseen autoon. Niinpä hätävarana pantiin kaksi ulkotakkia päällekäin. Loppui se hytinä niinkin.

Muutenhan pakkanen on paukkunut myös ponissa sisällä siihen malliin, että mainittu paukkuminen on tämän viikon kahdella "kävelylenkillä" lähes kokonaan estänyt ponia esittämästä käynti-nimistä askellajia.

Ponin kasvu on iloinen asia - jos ei tarvitse loimittaa

Ponin kasvu on aina iloinen asia, etenkin kun poni on vähän vajaamittainen omistajansa ratsuksi.

Iloinen asia on vähemmän iloinen silloin, kun ponia pitäisi loimittaa. Kasvavan varsan vaatevarasto pitää valmistautua uusimaan vähintään kerran vuodessa. Helposti palelevalla - ja vilustuvalla - ponilla vaatevarasto ei voi olla kovin vähäinen.

Tästä syystä monta vuotta kävin loimiostoksilla pihistellen. Ostin vain Agrimarketin alekorista, josta Horze Avalanche -merkkisiä takkeja sai huomattavan vähäisillä investoinneilla. Niissä alelaarin Avalancheissa on ainoastaan yksi vika: ne eivät istu erityisen hyvin ainakaan edestä kaidalle ponille.

Viime syksynä päättelin, että 3-vuotias poni on suurimman kasvunsa kasvanut. Investoin vähän tyyriimpiin sadeasuihin, koska ponille ei tietenkään sovi mikään halpismerkki. Vain Bucas istuu. Ostin peräti kaksi sadeasua, Bucas smartexia, koska nämähän olisivat loppuelämän takkeja.

No. Jostain syystä ponin kalliilla hankitut loppuiän loimet näyttävät nyt takapuolen kohdalla tältä:

Muistaakseni nämä loimet vielä ostohetkellä ylettyivät ihan reilusti ponin pakaroiden yli.

Jos loimet eivät ole kutistuneet kaapissa, poni on ehkä sittenkin vähän kasvanut. Tietenkin juuri sopivasti, ettei sille saa Bucasia ponihintaan. Ponihinnan ja hevoshinnan välinen erotus on noin yhden ratsastustunnin hinta.

Loimikaupoilla investoin tällä kertaa vähän vähemmän. Ostin Freedom-mallistosta 150-grammaisen fullneck -loimen. Näillä plussakeleillä se menee aika roimasti yliloimituksen puolelle, mutta poni on kuitenkin saanut nyt sadekelillä pukeutua tähän. Sillä on nimittäin edelleen/taas pientä kuumetta. (Eläinlääkäri on toki jo tilattu.)

Freedom-loimia saa kaikenlaisissa ihanissa väreissä.
Paitsi jos on kokoa 125 cm. Silloin saa tyytyä siniseen.

Se hyvä puoli tästä on, että emä-G:n loimet ovat nyt Ruusalle sopivan mittaisia (G:lle ne olivat hiukan lyhyitä). Muusta istuvuudesta en mene vannomaan.

P.S. Sorry, marraskuu on nyt alkanut tämänkin blogin kuvatarjonnassa.

Loimittaako vai eikö loimittaa, kas siinä pulma

Kun hyytävä pohjoistuuli juhannusviikolla riepottelee vuorotellen vettä ja räntää lämpötilan pysytellessä kymmenen tuntumassa tai alle, tilanne on hiukan hysteerisyyteen kallistuvalle loimittajalle vaikea.

Toisella olkapäällä istuu piru, joka pelottelee ponin palelemisella, toisella samanmoinen muistuttelemassa, että kyseessä on karvapeitteellä varustettu eläin.

Karvapeitteellä varustettu eläin ei ole pahasti vihainen viikonlopun tapahtumista, vaan seurailee edelleen emäntäänsä laitumella.

Vaikka on kesä, pidätän oikeuden loimittaa poniani pahimmilla säillä. Kun Ruusan päälle sataa riittävästi vettä, poni kastuu ihoa myöten ja tärisee kylmästä.

Toki aina löytyy joku viisas, jonka mielestä poni ei täristessään palele, vaan "lämmittää itseään".

Totta kai hevonen lämmittää itseään tärisemällä, niinhän ihminenkin tekee. Omasta elämästä kerätyn empiirisen aineiston varassa kuitenkin väittäisin, että jos täytyy itseään tärisemällä lämmittää niin siinä vaiheessa paleltaa kyllä jo aika h-vetisti. Epäilenkin, että väite hevosen palelemattomuudesta on kehitetty helpottamaan ihmisen omaa oloa tilanteessa, jossa tärisevä hevonen on syystä tai toisesta tarpeen jättää ulos ilman takkia.

Niinpä viimeksi maanantaina oli pakko ajella laitumelle vielä illalla tarkastamaan tilanne. Odotin kohtaavani siellä suuren loimitustarpeen, joten pakkasin autoon useita takkivaihtoehtoja.

Mutta vastassa ei ollutkaan märkänä tärisevää ponia vaan poni, jolla ei ollut mitään hätää.

Yllätin melkein itsenikin, kun kykenin jättämään loimet autoon. Harjoittelemme ponin kanssa nyt sitä kuuluisaa karaistumista. Poni karaistuu laitumella ja minä karaistun ajatukselle ponin altistumisesta epäsuotuisille luonnonvoimille. (Kohtuullisessa määrin.)

Loimitanko vai enkö -episodi sai minut myös muistamaan, miten ihanaa on huolehtia ponistaan ihan itse. Aluksi vastuu painoi hartioilla lyijyn tapaan, mutta pian itsehoito alkoi tuntua taakan sijaan vapautukselta. Eipähän tarvitse stressata, hoitaako joku muu poniani niin kuin pitäisi.

Voi kunpa saisin hoitaa ponini aina itse (vaikka ymmärränkin, ettei se marraskuun mutakelissä välttämättä tunnu enää yhtä auvoiselta kuin kesälaitumella). Lottovoittoa odotellessa...

Välillä sataa, välillä paistaa. Kun sateen jälkeen ehtii kuivua, sokeriponikin pärjää laitumella pelkässä syntymäasussaan. (Mutta miksi se haluaa syödä juuri siinä kohdassa, missä on eniten niittyleinikkejä?)

Joko tarkenee?

Täti on koko talven kieltäytynyt lukemasta nettiartikkeleita, jotka todistavat hevosen erinomaisesta lämmönsäätelyjärjestelmästä ja tuomitsevat tädit, jotka sotkevat näin ylivertaista luonnonluomaa systeemiä erilaisin ihmisenluomin peittein.

Juu juu, tiedetään, hevosen karva eristää ja sitä rataa. Muttakun sokeriponi. Sokeriponilla on ehkä pitkä karva, mutta alusvilla puuttuu. Jos sataa, ei mene kauankaan, kun sokeriponi on nahkaa myöten märkä. Tuulitakkiakaan ei ole luonto reppanalle suonut.

Pihattoponia ei kuulemma kuulu loimittaa. Karaistuvat siellä. Voihan se toki olla, että sokeriponikin karaistuisi, jos sen vain antaisi palella. Mutta kun kerran voin tehdä ponin olon vähän mukavammaksi, miksi en saisi niin tehdä?

Ja sokeriponi, se tosiaan palelee helposti. Paleleva sokeriponi tärisee ja on niin *tähän joku naseva kirosana* vihainen. Jo pikkuvarsana se sadepäivinä kirjaimellisesti hyppi seinille, kun pääsi sisään. Hinkkasi itseään pyhän raivon vallassa kaikkeen ja kaikkiin, joihin yletti.

Niinpä sokeriponi on pihattoasukkinakin viettänyt koko niin sanotun talven takkiin käärittynä, mistä valitettavasti kyllä todistavat myös hiljattain molempiin lapoihin ilmaantuneet kaljut läikät.

Täti ja pikku rimpula lauantaisissa tunnelmissa. Alennusmyynnistä ostettu uusi takki on aika kiva.

Mutta siinä vaiheessa, kun aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja elohopea kohoaa päivällä lähelle 10 asteen viivaa, ei tätikään enää kestä ajatusta poninsa ihon hautumisesta sadetakin alla.

Tänään kävinkin aamupäivällä nappaamassa - aurinkoa ottavalta - Ruusalta takin pois, kun työkeikka sattui suuntautumaan lähelle ponin asumusta.  (Pihattovuokraan ei sisälly loimituspalveluita, joten en aina kehtaa olla pyytämässä sellaisia henkilökunnalta.)

Yöksi oli luvattu suunnilleen plussakeliä ja säätiedotus väitti sateen mahdollisuudeksi 0 prosenttia. Niinpä uskaltauduin, melkein ensimmäistä kertaa tänä vuonna, hylkäämään ponin myös yöksi pihattoon ilman ylimääräistä lämmitystä.

Mitenköhän se pärjää?

Aina välillä kuulee puhuttavan curling-vanhemmista. Mahtaakohan tämä nyt olla sitten curling-poninomistajuutta?

Se on elossa

Kaikki on kovin suhteellista.

Vielä puolisen vuotta sitten minulle oli aivan normaalia, etten nähnyt Ruusaa viikkoon. Poissa silmistä, (ongelmat) poissa mielestä.

Nyt kun olen tottunut syynäämään ponin käytännössä suurennuslasin kera päivittäin, odotin lomanjälkeistä jälleennäkemistä sydän pamppaillen. Löytäisinkö ponini henki pihisten ja maha hiekasta mykkyrällä? Etenkin jälkimmäinen kauhukuva tuntui varsin mahdolliselta, olihan koko "hiihtolomani" ajan plussakeli ja takaisin arkikotiin sai ajella kaatosateessa.

Yllättikö ketään, että poni oli edelleen hengissä ja ihan hyvissä voimissa?

Mitä nyt vähän oli loimi hangannut ryntäiltä. Olinkin jo ehtinyt ihmetellä, miten karva on tällä loimituskaudella pysynyt niin hyvänä. Ilmeisesti päivittäisellä loimenvaihdolla ja harjauksella sittenkin on merkitystä. 

Tässä kuvassa yrittää näkyä tuo ryntäiden hankautunut alue.

Saako lopuksi lähettää terveisiä säiden valtiaalle? Lähettäisin sellaiset terveiset, että haista pee, vee ja kaikilla muillakin kirjaimilla alkavat kirosanat.

Juuri, kun pääsen ratsastamaan ihanalla Valkoisella Ponilla peräti kolmesti viikon sisään, kaikki tavallisesti ratsastuskelpoiset alueet muistuttavat enemmänkin luistinrataa.  

Alan ymmärtää, miksi jotkut maksavat itsensä kipeiksi pitääkseen hevosensa maneesitallilla.

Syyllinen reikiin loimessa?

Mahdoinkohan tänään yhyttää syyllisen siihen, että Ruusan uusimpaan loimeen on tullut pientä reikämuodostumaa? Vai oliko tämä Ruusan uuden kamun ensimmäinen ratsastus?

Ruusan suusta valuva neste ei ole kuolaa vaan vettä, jota poni kaikessa rauhassa siemaili tarhan vesipisteellä "ratsastajasta" täysin piittaamattomana.

Mutta miksi loimi pihattoponilla auringonpaisteisessa pikkupakkasessa?

Syy on tietenkin ensisijaisesti ponitädin hysteerisyys. Hysteerisyyttä on tällä kertaa lietsonut tallilla nyt kiertävä flunssapöpö. Astmaatikolle pikkupöpökin voi olla iso murhe, joten kierrämme nyt virstan väärää mieluummin kuin vaaksan vaaraa. (Ja todennäköisesti poni sairastuu silti.)

Se on kevät nyt, sanoi poni

Tällä viikolla on ollut pari aurinkoista päivää. Näin ollen ponikin on päätellyt, että kevät on tullut, ja päättänyt ryhtyä pudottamaan turkkiaan.

Pikkupokkarilla todistusaineistoa keväästä. Kuvanlaatu kehno, kun sisällä oli kuitenkin vähän hämärää.

Juoksuttaessani ponia -0,5 asteen lämpötilassa kevyttoppa-asu päälläni totesin myös, että ponin on aika siirtyä kevättakkiin. Jos minä hikoilen muutamasta juoksuaskeleesta kuin pieni possu, mitenköhän on talvikarvaisen pikku ponin laita toppaloimen alla? Ponilla itse asiassa olikin sisäreidet selvästi vähän hionneet, kuulemma oli ollut villitsijänä koko lauman riehuhetkissä taas.

Kieltämättä ponia on loimitettu ehkä vähän ylihuolellisesti tämä talvi, kun poni vasta talven korvilla lakkasi olemasta lähestulkoon kuolemansairas. Lisäksi sen karva ei melko vakuuttavasta pituudestaan huolimatta ole kovin tiheää joten poni palelee heti, jos tulee tai sataa jotain.

Historiaa tekemässä

Tänään oli myös sikäli historiallinen päivä, että Ruusan häntä oli ensimmäistä kertaa lyhennettävä. Lomittaja tästä huomautti minulle, parempi leikata ennen kuin poni astuu häntänsä päälle. Apua, onko pieni vauvani jo näin iso, että häntäkin yltää jo aikuisponin mittoihin!

Lomittaja myös totesi, että Ruusa sen kuin kaunistuu koko ajan. Ei olisi kuulemma vielä syksyllä millään uskonut, että poni kehittyisi tätä tahtia. Kyllä se syksyllä olikin vielä aikamoinen rimpula, sellainen lihakseton pallomaha.Mutta kuten jo todettua, Ruusa oli melkein koko 1-vuotiskautensa sairas. Toivon, että se nyt rupeaa saamaan ikäisiään kehityksessä kiinni. Ties millainen prinsessa talvikarvan alta kesällä paljastuukaan!

Minustakin on tässä parin kuukauden aikana tuntunut siltä, että poni näyttää melkeinpä joka käyntikerralla paremmalta. On sen loimeakin pitänyt jo isontaa ja shettisriimujen sijaan ostaa ihan ponien päävermeitä. Näistä parista kuvasta muutoksen pitäisi hiukan jo näkyä:

Syyskuun lopussa 2012, hieman ennen kortisonikuurin aloittamista. Poni on alkanut taas syödä, mutta ei ole vielä saanut käytettyä energiaa pyöristymiseen ja kasvuun. Maha on ihan turvoksissa.

Tammikuun puolivälissä 2013. Mahan pöhötys on kadonnut ja poni on alkanut saada massaa oikeisiin paikkoihin. Ponin koko olemus on eloisampi. Harmillista kyllä korkeutta ei ainakaan omaan silmääni ole juuri tullut.

Toispuoleista työskentelyä

Juuri kun tänään ajattelin ottaa Ruusasta kuvan, kun se odottaa minua portilla, se seisoikin vain tarhan toisessa päässä heinäkasalla sen näköisenä, että en ole tulossa. Ei kovin tyypillistä Ruusaa.

Irtojuoksutin Ruusaa vähän aikaa. Käynnissä homma sujui oikein hyvin, mutta Ruusa ei olisi millään halunnut liikkua reippaampaa tahtia! Sain tosissaan komentaa ja silti se vain hipsutteli, kun yleensä se on esittänyt näissä treeneissä varsin tahdikasta ravia. Oikeaan kierrokseen sain Ruusan hyvin pidettyä ympyrällä, mutta vasempaan se ravissa aina irtosi portin jälkeen ja lähti jolkottamaan omia aikojaan pitkin aidanviertä.

Koska poni oli niin nihkeä, lopulta panin sen kertaalleen juoksemaan ja pyysin yhden käyntiympyrän vaikeampaan suuntaan. Sitten kutsuin ponin luokseni ja kokeilin, josko se suostuisi seuraamaan minua.

Seuraa johtajaa -leikki onnistui oikeastaan käsittämättömän hyvin. Ruusa pysyi takanani (ilman mitään varusteita) jopa silloin, kun poistuin uralta umpihankeen ja kun tein melko tiukkoja käännöksiä. Oho!

Lopputalutuskin meni muuten hyvin, mutta kun pysähdyin juttelemaan lomittajan kanssa, Ruusa pyrki jatkuvasti höpläämään minua turvallaan. En millään meinaa muistaa kertoa sille joka kerta, että tuontyyppinen omatoiminen koskettelu ei ole soveliasta.

Vaikka tuollainen hipeltäminen ei minua häiritse, Siperia on opettanut, että aika äkkiä pieni höpläys muuttuu tuuppimiseksi, hankaamiseksi ja lopulta melko kokonaisvaltaiseksi ihmisen "omasta tilasta" piittaamattomuudeksi... Ehkä jonakin päivänä voin sallia Ruusan tehdä kosketusaloitteita, mutta ensin on saatava kunnioitus kohdilleen.

Tukkaa riittää

Häntä piti jo leikata ja pian taitaa olla etupään jouhien vuoro. Ruusalla on aina ollut paksu tukka, viime kesänä se oli vielä sellainen lapsellinen hattara, oikea peikkotukka. Nyt jouhessa alkaa olla jo vähän jouhimaisuuttakin ja tukka on vähän kuin jollain issikalla.

Issikka?

Melkein tekisi mieli katsoa, miten pitkäksi tukka kasvaa, mutta valitettavasti B-welshiä ei voi tällaisessa pehkossa näyttelyssä esittää. Viimeistään toukokuussa (sikäli kuin mätsärisuunnitelmat toteutuvat) pitää kyniä tuo issikkatukka enempi tällaiseksi:

2-vuotias Welsh B -tamma Rainha Da Bateria Vermon poninäyttelyssä viime kesänä.

Siinäpä sitä haastetta, käytännössä Ruusan tukasta on vähennettävä 2/3. Kuvassa oleva tamma on samanikäinen kuin Ruusa ensi kesänä. Voi kunpa Ruusa näyttäisikin tuolta elokuussa! Kuvan tamma on minusta aivan upea kaikin puolin ja vielä kivan kokoinenkin.