Ei voi tuntea kuin sen, minkä itse on kesyttänyt

Jostain syystä otsikon lainaus kirjasta Pikku Prinssi on pyörinyt mielessäni monta päivää.

Luin Pikku Prinssin lapsena ja kun monta vuotta sitten löysin teoksen jostain alekorista, siihen oli tartuttava. Kirjahan on täynnä syvällisiä elämänviisauksia, lastenkirjaksi naamioituna.

"Ei voi tuntea muuta kuin sen, minkä itse on kesyttänyt", sanoo kirjan kettu prinssille. Kesyttäminen, kertoo kettu, on prosessi, jossa yksi sadastatuhannesta samanlaisesta yhdentekevästä pojasta tai ketusta tulee ainutlaatuinen, ainoa maailmassa.

Kuinka hyvin lause kuvaakaan ihmisen suhdetta hevoseen! Jostain syystä tämä ote kirjasta herkistää minut tänään. Miettimään suhdettani omaan poniini ja niihin muutamiin muihin poneihin ja hevosiin, joista on tullut erityisiä. Ennen kuin olin ne kesyttänyt - ja ne minut - ne olivat minulle vain hevosia muiden joukossa.

Pikkuvarsan tai muuten vaan aran hevosen kesyttäminen on konkreettista, sellaista kuin kettu Pikku Prinssille kuvailee: "Sinun täytyy olla hyvin kärsivällinen, kettu vastasi. Ensin istuudut ruohikkoon, noin, vähän etäälle minusta. Minä tarkastelen sinua, etkä sinä puhu mitään. Väärinkäsitykset johtuvat aina sanoista. Mutta päivä päivältä voit istuutua vähän lähemmäksi..."

Ruusan kanssa kesytimme toisiamme ihan sen alusta asti. Päivä päivältä lähestyimme toisiamme, kunnes varsan luota lähteminen tuntui minusta tuskalliselta ja se puolestaan jäi portille hörisemään perääni.

Ruusan emän kanssa ei kesyttämisessä ihan näin pitkälle päästy, mutta kyllä sekin minut tunsi ja hyväksyi omakseen. Minuthan tamma oli omakseen kesyttänyt jo 20 vuotta aikaisemmin.

Kauanko kesyttämisen vaikutus oikein kestää? Ikuisesti, luulen. Viime viikolla tapasin unessa pitkästä aikaa menneisyyteni hevosen, jota herättyäni tajusin edelleen kaipaavani.

"Istuudut ruohikkoon -- ja minä tarkastelen sinua."

Kun aloitin issikkaruuna F:n hoitamisen, sain sen laitumelta kiinni vain, jos minulla oli kädessäni litran mitta täynnä kauraa. Ratsailla ensimmäiset puoli vuotta meni siihen, että F juoksi minua pakoon ja minä yritin saada sitä rauhoittumaan.

Vähitellen en tarvinnut enää kauraa, leipäpala riitti. Sitten leipäpala taskussa. Kun ruunan viimeinen päivä koitti, ei tarvittu enää lahjuksia tai riimua. Se seurasi minua omasta halustaan. F oli kettuni.

Nelisen vuotta tallasimme samaa polkua. Eräänä lokakuisena sunnuntaina vuonna 2000 ruunan polku erkani omastani. Se jatkoi matkaansa paikkaan, jonne minä en voinut seurata. Kun kävimme jäähyväismaastossa, hiljaisen metsän valo oli satumainen. Tilanteen maagisuutta lisäsi talvi, joka ilmoitteli tulostaan pudottelemalla taivaalta hiljalleen suuria lumihiutaleita.
 
Sellaisia hevosia, oikeasti itse kesytettyjä, ei ihmiselle kaiketi suoda montakaan elämässä. Niiden kavionjälkiin sydämessä ei kuitenkaan pysty edes ajan hammas. Ne jäljet ovat ikuisia.

Ehkä mietin Pikku Prinssiä ja kesyttämistä siksi, että klinikkakäynnit pelottavat minua. Maalaan seinille piruja ja pelkään, että oman Ruusani polku erkanee minun polustani ja minulle jää vain tyhjyys.

"Tulet vastuulliseksi siitä, mitä olet kesyttänyt."