Kaviokuume lähes ilman oireita?

Viime tekstissäni Ruusan jalkaoireiluista visusti vältin mainitsemasta erästä sanaa, vaikka se oli ollut mielessä.

Sen sanan aivot pukkasivat tietoisuuteen aika pian sen jälkeen, kun olin herännyt ponin liikkumishaluttomuuteen - ja hereillä sitten pysyinkin hyvin koko yön, koska ajatus toki pelmahti ilmoille juuri kun oli tarkoitus ummistaa silmät vuorokausilevon merkeissä. Eipähän tarvinnut nähdä unia jokaisen poninomistajan painajaisesta.

Ajatus kaviokuumeesta on kaivertanut mielessä kovasti, vaikka joka kerta Ruusan liikettä sihtaillessani olen tullut siihen tulokseen, että ei se ainakaan sitä ole. Tällä kokemuksella väitän jo tunnistavani oireyhtymään viittaavan askellustavan. Ruusan liikkumisessa ainoa kaviokuumeeseen mahdollisesti viittaava oire on ollut "laiskuus" (edit. ja ponnettomuus, ja onhan se ollut myös hetkittäin ep, mutta ei sillä lailla että heti kavioperäisyys tulisi mieleen). Digitaalipulssitkin ovat pysyneet tasolla, jolta ne eivät amatöörin käteen asti syki.

Arkistokuva keväältä.

Keskiviikkona Ruusaa sihtaillut eläinlääkäri totesi, että niin hänkin on ajatellut, että varmasti tunnistaa kaviokuumeisen. Mutta niin vain on kavala tämä sairaus, että välillä alkuvaiheen kaviokuumeen oireet ohjaavat paljon sairautta kohdanneen eläinlääkärinkin miettimään hevospolon kivulle jotain toista selitystä.

Eläinlääkäri oli ottanut opiksi aivan tuoreesta virhediagnoosistaan. Ruusan ponnetonta ravia katsottuaan ja ontumajalan ultrattuaan (ei epäilyttävyyksiä) hän olikin valmis antamaan ponille uuden diagnoosin: subkliininen kaviokuume.

Kuten tavallista, ryhdyin heti selvittämään itselleni, mitä tämä tällainen termi on syönyt. Tutkimusassistenttini Google toimitti näkökenttääni varsin kirjavan joukon lähteitä. Niiden luotettavuus jäi vähän kysymysmerkiksi, mutta sisältö tuntui järkeenkäyvältä ja samansuuntaiselta kuin eläinlääkärin puheet.

Joillakin sivuilla eroteltiin subkliininen kaviokuume ja low-grade laminitis (LGL) eli matala-asteinen kaviokuume, mutta useimmilla näitä kahta pidettiin toistensa synonyymeinä.

Joka tapauksessa periaate on sama: kavioissa on kipua aiheuttava tulehdustila, mutta ei (vielä!) varsinaista akuuttia kaviokuumetta. Kyseessä on siis kaviokuumeen esiaste, jonka sellainen kuuluisa "viimeinen korsi" voi koska tahansa roihauttaa akuutiksi kaviokuumeeksi. Ei kiva!

Laajakulma ei tee hirveän hyvin oikeutta Ruusan mittasuhteille, etenkään kun poni seisoo alamäessä. Mutta näkee tästä suunnilleen lihavuuskuntoa, joka oli eläinlääkärin mielestä ihan ok, mutta minusta voisi vähän pudottaakin painoa. Kuvassa Ruusa hörisee hurmaantuneena tallimme hetkeä aiemmin syntyneelle uusimmalle asukkaalle.

Oikeastaan kaikki viime aikoina ponin voinnissa mietityttäneet huomiot löytyvät LGL:ään liittyviltä oirelistoilta.

Google-konsultin suosiollisella avustuksella selvitin, että koska kavioiden arkominen on LGL:ssä niin lievää, kengitys saattaa peittää oireet. Ja sattuupa muuten olemaan niin, että Ruusa alkaa aina ilman kenkiä hyvin nopeasti arkoa kavioitaan. Olen ajatellut tämän johtuvan herkistä kavionpohjista, mutta nyt rupesin miettimään, onko arkomisen syynä joka kerta ollut LGL/subkliininen kaviokuume. Aika surullinen ajatus, sillä tätä oireilua on ollut vuosien varrella moneen otteeseen.

Myös Ruusan alkukesästä ilmennyt tavallista kovempi lihasjumitus takaosassa ja lanneselässä voivat hyvin selittyä kavioiden tulehdustilalla. Vaivasta kärsivä hevonen nimittäin jännittää lihaksiaan yrittäessään pitää painoa pois kipeistä kohdista. Lähteideni mukaan tämä heijastuu erityisesti - takaosaan ja lanneselkään!

Hyväksyin eläinlääkärin diagnoosin välittömästi siksikin, että olin jo itse ehtinyt laskea menneiden kokemusten perusteella vähintäänkin ns. yksi plus yksi. Mietin, että tällä samalla tavallahan Ruusa liikkui epämääräisesti viime kesänäkin.

Viime kesänähän kyllä alun perin epäilin epämääräisyyden syyksi kavioita, mutta koska oireilu oli alkanut jo talvella heti kengityksen jälkeen, syytin tästä epämääräisyydestä puoskarikengittäjän töppäilyjä.

Viime vuonnahan lopulta käytin Ruusaa vallan klinikkatutkimuksissakin (juhannuksena!), ja eläinlääkäri diagnosoi vian olevan nivelissä (kaviotkin kuvattiin, koska silloinkin epäilin vikaa niissä). Mutta vaikka todettu tulehdus piikityksellä poistuikin, liike ei ottanut petraantuakseen. Tilanne oli niin hankala, että tein jo surutyötä. Kengitysmuutos (lyhyempi varvas, pohjallinen silikonilla) toi liikunnan iloa takaisin, mutta vasta talvella poni oli taas melkein entisellään - siis silloin kun kesäruoho oli enää muisto vain.

Onhan tässä aika paska poninomistaja -fiilis. Että saatoinkin taas kerran sivuuttaa sen pienen äänen, joka on harvoin ollut väärässä. On niin helppo sanoa jälkikäteen, että totta hitossa olisi pitänyt uskoa omaa vaistoa.

Kerrankin en silti ole ripotellut päälleni kiloittain tuhkaa ja kadonnut maan alle häpeämään. Nimittäin kukaan muukaan ei ole nyt pitänyt Ruusan askellusta kaviokuumeisena - eivät tallikaverit eikä hieroja - ja viime vuonna samanlaisten oireiden takia röntgenkuvannut eläinlääkäri sekä kengittäjä ovat olleet varsin varmoja siitä, ettei tässä nyt ainakaan kaviokuumeesta ole kyse.

Onko siis ihme, ettei harrastajatätikään usko ensimmäisenä kaviokuumeeseen (vaikka aina muille sanookin, että tällaisissa tapauksissa kannattaa epäillä kaviokuumetta)?

Tietysti on ollut hirmuinen riski antaa kaviokuumeen sairastaneen laiduntaa edes pikkuisissa pätkissä. Koska Ruusan akuutti kaviokuume kuitenkin ilmeni hormonaalisesti hankalassa tilanteessa (kuukausi varsomisen jälkeen) ja oli lievä, arvioin lajityypillisesti tärkeän toiminnan riskin arvoiseksi. Jälkikäteen on helppo sanoa, että ei se olisi ollut, mutta ratkaisu on ollut monelta kantilta punnittu kompromissi. Ruusa on laiduntanut muutamaa hieman pidempää poikkeusta lukuun ottamatta 15 - 30 minuuttia päivässä.

Jokusen viikon takaista laidunhetkeä.

Tietenkin on mahdollista, että diagnoosi on väärä ja vika on jossain muualla. Uskon kuitenkin vahvasti, että Ruusalla todella on kaviokuume. Palaset loksahtelivat kohdalleen.

Kovasti toivon, että Ruusan kaviokuume olisi nimenomaan sitä vähän vaarattomampaa sorttia eikä sellainen, mistä myös olen nyt lukenut. Se huonompi vaihtoehto on ihan aito, rotaatiota aiheuttava kaviokuume, joka vain sattuu etenemään hitaasti ja pienioireisesti. Kavioluut voivat olla jo pahastikin kenollaan ennen kuin ne viimein kuvataan.

Jos eläinlääkäri oli kaviokuumeen laadusta oikeassa, tämän ei pitäisi olla monttutuomio.

Sellaista tilanteesta kuitenkin seuraa, että Ruusa-ponin laidunnusonni on pysyvästi historiaa.  Muutenkin ravinnonsaantia pitää säännöstellä entistäkin tarkemmin. Ensihätään poni joutui myös kipulääkekuurille.

Toisin kuin akuutissa kaviokuumeessa, liikuntaa ei eläinlääkärin mukaan nyt tarvitse välttää. Päinvastoin hän arvioi, että liikkeelle patistelu vaikka vähän vastoin ponin omaa tahtoakin voisi tässä tilanteessa olla eduksi. Jostain toisesta lähteestä löysin sellaisenkin väitteen, että kevyt liikunta jopa ehkäisee kaviokuumeen etenemistä akuuttiin vaiheeseen.

Me etenemme ensialkuun lähinnä käynnissä, mutta muitakaan askellajeja ei ole julistettu pannaan (hyvä, koska Ruusa harjoittaa niitä tarhassa omatoimisesti kutakuinkin päivittäin).

Täytyy nyt vain toivoa, että oireet saataisiin kuriin ja pääsisimme Ruusan kanssa vielä nauttimaan kesästä sen verran kuin poni ilman laidunoikeutta pystyy. Ihan helppoa nautiskelu tuskin on, sillä kaikki muut hevoset laiduntavat vähintään puolet vuorokaudesta eli poni on tällä hetkellä tuomittu puolittain eristysselliin. Aika mukava selli sillä onneksi on, hehtaarin metsätarha kavereiden laitumen vieressä.

Varmuuden vuoksi aloitin Ruusalle välittömästi Antepsin-kuurin. Sitä käyn ruiskuttelemassa kohti ääntä pari kertaa vuorokaudessa. Tämä on halvempaa ja kaikille osapuolille mukavampaa kuin mahahaavan hoito.

Tämä on näitä hevosenomistajuuden iloja. Tee näin, tulee kaviokuume, tee toisinpäin, tulee ehkä mahahaava.

Kylmäilyhommia Albertin kanssa tuoreeltaan onnettomuuden jälkeen. Naru meni niskan taakse ulkona, ei tässä käytävällä.

P.S. Eläinlääkäri tutki käynnillään myös junnuponin, sillä se sai juhannuksena ns. paskahalvauksen saatuaan kiinni sidottuna riimunnarun niskan taakse. Sen verran näyttävää oli tempoilu, että uskoin jo Albertin suorittavan silmieni edessä vahinkoitsemurhan. Ihme kyllä se ei kuitenkaan kuollut eikä ulkoisten tutkimusten perusteella edes merkittävästi vahingoittunut, vaikka seinään kolhittu etupolvi vaikuttikin aluksi kipeältä. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun Albert sai narun niskan taakse, mutta kylläkin ensimmäinen kerta, kun se panikoitui tapahtuneesta. Sellaista se on Albertin kanssa, vieläkään en aina ole ihan tilanteen tasalla ja silloin saattaa sattua.

Niin että jos joku ihmetteli, mitä kuuluu kun ei mitään kuulu, niin ihan perusmeininkiä täällä. Sama varmaan jatkuu lähitulevaisuudessakin, sillä toiveikkaasti ilmoitin juuri molemmat ponit Kansalliseen poninäyttelyyn. Katsotaan, päästäänkö sinne asti ja jos niin monenko ponin kanssa. (Ensimmäistä kertaa Albertin nähnyt eläinlääkäri muuten ihastui pikkumieheen - voi olla, että ihastus olisi vähän laimentunut, jos hänen olisi tarvinnut pistää sitä.)

Ehkä ripaus sääliä olisi sittenkin paikallaan

Kirjoitin jokin aika sitten siitä, kuinka lakkasin säälimästä Ruusaa ja kaikki meni hyvin. Kannattaisi pysyä tällaisista asioista ihan hiljaa. Henkseleiden paukuttelussa on aina riski universumin hoksata, että nyt meinaa tässä kolkassa mennä vähän liian hienosti.

Ei nimittäin mennyt kauankaan tekstin julkaisusta, kun ponin eteenpäinpyrkimys putosi matkasta eikä sitä enää löytynyt maastostakaan. 

Kun nihkeyden sivuuttaen käskin tarpeeksi pitkään, liike kävi lievästi epäpuhtaaksi. Koska näytti, että epäpuhtaus olisi takaosassa, tulkitsin takapolvien siellä vain vähän nikottelevan. Nehän tokenevat lievissä tapauksissa ihan jumpalla, joten ponin viestit epämukavuudesta menivät toisesta aistielimestä sisään ja toisesta ulos.

Tässä ei näy kovin hyvin, mutta on sillä ainakin pari pientä lihasta takapuolessa.

Välillä kuitenkin vaikutti, ettei liike ollut ihan priimaa ponin etupäässäkään.

Sitten rupesin jalkoja kopeloidessani epäilemään, että ihan kuin vasemman etusen hankkari olisi yläkiinnityskohdastaan hitusen vierustoverin vastaavaa pehmeämpi ja paksumpi. Ero oli niin pieni, että useiden tarkastuskopelointien jälkeen joka kerta diagnosoin itselläni pehmeän pään, joka vain yrittää etsiä tekosyitä jättää poni jälleen yhdelle saikulle. Etenkin, kun Ruusa ei reagoinut hankkarin puristeluihin mitenkään.

Varmuuden vuoksi kutsuin kumminkin hierojan paikalle toivoen, että liikkumisen kehnous selittyisi jumeilla. Pyysin häntä tsekkaamaan a) ponin liikumistavan b) hankkarin. Tämä tapahtui runsas viikko sitten.

Valitettavasti sekä kohdassa a että b hierojan havainnot olivat linjassa omieni kanssa. Sillä erotuksella, että minä en pystynyt erottamaan, kumpi takajalka oli huonompi (paitsi että edellisenä päivänä olin ohjasajaessa huomannut ponin heittävän reippaammassa käynnissä vasenta takasta hiukan ulos). Hieroja puolestaan kiinnitti heti huomionsa vasempaan kintereeseen.

Lämpökameralla oli havaittavissa, että mainittu nivel oli parista kohdasta vähän oikeaa viileämpi. Kuulemma joskus käy niinkin, että vammakohdassa lämpötila putoaa, kun poni siirtää rasitusta muille jaloille. Epäilyksen alainen hankkari sen sijaan ei lämpökameran kuvassa erottunut kaltaistensa joukosta.

Poni sai lihashoidon lisäksi vähän laseria todettuihin ongelmakohtiin ja jäi lomailemaan. Loman aikana siltä itseltään on puuttunut sairaudentunto ja se on liikkunut ihan hyvännäköisesti.

Selkä pitäisi saada nousemaan ja jokunen kilokin putoamaan. Sitä varten tehdään core-jumppaa saikullakin joka päivä! Olen huomannut, että Ruusalla on ruvennut kääntymään harja tuolta pään läheltä aina vasemmalle puolelle - tätä ei ennen ole tapahtunut. Onko sillä siis joku uusi vinous? No, kiropraktikkokin on jo tilattu, mutta tulee vasta puolentoista kuukauden päästä.

Kun  hieroja pari päivää sitten palasi ja tarkkailimme ponin ravia liinassa, havaitsimme sekä hyviä että huonoja uutisia.

Hyvä uutinen oli, että takaosan liike näytti jo aika hyvältä. Ikävämpi juttu oli kuitenkin se, että kun takaosan epämääräisyys ei vienyt huomiota, etujalan ontuma erottui aika selvästi. Ei poni nyt hirveän pahasti könkkää, mutta ympyrällä ontuma on kumminkin suhteellisen helppo havaita.

Niin että ei muuta kuin lisää laseria. Lisäksi voi olla vaikea välttää kilauttamista kaverille, ei kun eläinlääkärille. Johan tässä olikin yksi kuukausi välissä ilman eläinlääkärikuluja!

Ja johan sitä tulikin pari kuukautta nautittuakin Ruusalla ratsastamisesta! Jakson pituus osuu ihan hyvin historialliseen keskiarvoon. Sen pari kuukautta nämä hyvät kaudet ovat tyypillisesti jatkuneet ennen kuin poniin iskee joku vamma tahi sairaus. Ja jos käykin niin ihmeellisesti, että Ruusa pysyy kunnossa, sitten itse esim. mätkähdän persuksilleni jäisellä pihalla ja häntäluu kieltäytyy kuukausien ajan satulakontaktista (edelleenkin se hyväksyy ratsastuksen vain karvasatulassa).

En tiedä, miksi ajattelin, että tällä kertaa olisi toisin. 

Taidan olla aikamoinen optimisti, kun jokaisen hyvän jakson alussa ajattelen, että tällä kertaa ratsastus ei katkea saikkuun. Ja kumminkin kerta toisensa jälkeen koen déjà vun.

Kuvassa laumaeläimiä laumassa.

Ennen eläinlääkärin tutkimusta elää kuitenkin yhä toivo, että oireilun syy olisi vain venähdys ja saikun mitta laskettaisiin viikoissa ennemmin kuin kuukausissa. 

Venähdys on mahdollinen, sillä jokin aika sitten Ruusalta lähti laitumella turhan tiukassa laukkakurvissa jalat alta ja se kupsahti kyljelleen. Toki sellaisessa saattaa sidekudos vallan revähtääkin. Turvotus on, kuten sanottua, tuskin havaittavaa, mutta toisaalta vamman laatu ei ole ennenkään kovin luotettavasti korreloinut turvotuksen määrän kanssa. 

Ehkä ripaus sääliä olisi sittenkin ollut paikallaan. En silti koe, että olisin nostanut vaatimustasoa liian nopeasti, sillä edelleenkin poni liikkui huomattavasti kevyemmin kuin keskiverto harrasteratsu. Nyt sitten ei muuta kuin katsellaan. 

Heinää muutaman tunnin välein vuorokauden ympäri - oodi ajastinportille

Yksi Ruusan ja Albertin kotitallin hyvistä puolista on se, että ruokintavälit ovat noin neljästä viiteen tuntia. Jopa yöllä. 

Kuinka tämä on mahdollista? Edes meidän tallinpitäjällämme ei sentään soi herätyskello keskellä yötä (vaikka näin iltaihmisen näkökulmasta melkein kyllä soikin). Yöllä ponit ravitsee ehkä nerokkain hevosalan keksintö vuosisataan eli ajastinportti. 

Tallinpitäjämme hankki ensimmäisen Feed-X-ajastinportin muistaakseni toissatalvena, eikä enää halunnut palata entiseen.

Jo yksi ajastin per tarha nimittäin joustavoittaa ruokintoja valtavasti. Jos yhdellä ruokintakerralla jakaa yhdet heinät polleille ja laittaa seuraavat portin taakse, ei tarvitse olla ruokkimassa 8 - 10 tuntiin! (Tai jos kuuden tunnin ruokintaväli on tavoitetilana niin sitten poissa voi olla jopa puoli vuorokautta putkeen.)

Ihmettelenkin, miksei vähintäänkin kaikilla päivätyössä käyvillä tallinpitäjillä ole ajastinportteja!

Ajastinportti näyttää tältä. Tuohon ylhäällä näkyvään väkäseen laitetaan porttinaru kiinni ja alhaalla näkyy ajastusaika. Tämä on viiden tai kuuden tunnin ajastin, niitä saa myös 12 tunnin ajastimella.

Sen lisäksi, että ajastinportti helpottaa ihmisen työtä, se tietenkin parantaa hevosten mahahyvinvointia etenkin yöaikaan (en tiedä ketään, joka heräisi keskellä yötä hevosia ruokkimaan, eikä sellainen olisi kovin terveellistäkään). Ennen ajastinporttia hevosille oli annettava hirmuinen määrä yöheinää ja silti ahneimmat ahmatit imuroivat ne helposti jopa alle tunnissa tai parhaimmillaankin parissa. 

Ruusa ja Albert olivat pitkään ilman ajastinporttia, mutta nyt nekin ovat saaneet omansa. Tämä tarkoittaa, että yöksi riittää sama määrä korsirehua kuin päivällä vastaavan pituiselle ajanjaksolle.  Silti ruokintavälit pysyvät kohtuullisena, joten mahahapot eivät pääse korventamaan limakalvoja ja pullukankin painonhallinta on ainakin jollain tasolla mahdollista. Aivan mahtavaa!

Tietenkään ajastinportti ei pelasta laumanjäsenten eritasoiselta ruokailunopeudelta tai erilaisilta ravinnontarpeilta, ellei sitten asenna sitä hevosten väliin. Meilläkin eräs ikäponi on välillä ison kasan kanssa omalla puolellaan ja tehokkaampi rehunkäyttäjä pienen nöttösen kanssa omallaan. Ajastinportti vapauttaa eläimet yhteiseloon sopivaksi katsotun erillisruokailuajan jälkeen.

Tässä näkyy jotenkin, miten naru tulee porttiin kiinni.
Kun aika tulee täyteen, tuo narua pitelevä väkänen heilahtaa tästä kohti katsojaa, jolloin naru irtoaa.
Toiselta puolelta olisi näkynyt enemmän, mutta kuva tärähti.

On olemassa monia muitakin automaattisia tapoja lyhentää ruokintavälejä, mutta ajastinportti on tavoista nähdäkseni yksinkertaisin ja halvin. Sekään ei ole ilmainen, mutta hinta on kuitenkin murto-osa esimerkiksi heinäautomaatin kustannuksista.

Lisäksi heinättimiä pitäisi laumassa olla useampi kuin yksi, portteja ei. Ja kasoja voi ajastinportin takana olla ihan niin monta kuin ruokkija jaksaa annostella. Me jaamme yleensä heinät miniannoksiin ympäri tarhaa, joten ponit joutuvat ottamaan askeleen jos toisenkin saadakseen kaikki korret imuroitua.

Ajastin ei tarvitse sähköä, vaan raksuttelee samalla mekaanisella periaatteella kuin munakello. Kun kellonaikavipu naksahtaa nollaan, ajastin vapauttaa aitalankaa pitelevän väkäsen ja lanka irtoaa.

Jotta hevoset pääsisivät sujuvasti siirtymään portin toiselle puolelle, tallinpitäjämme on ostanut kelautuvan portin. Eli kun ajastin vapauttaa langan, kela vetää sen pois tieltä ja väylä on vapaa ponien astella ruoan ääreen. Toinen vaihtoehto on asentaa narun toiseen päähän paino (edit. joka vetää narun pois hevosten tieltä). Sitäkin tallinpitäjämme on kokeillut, mutta kela on kuulemma ylivertainen.

Kela vetää portin pois tieltä, kun ajastin vapauttaa sen. 

Tietenkin ajastinportin käyttö vaatii kaksi asiaa: ensinnäkin, että hevoset ovat ulkona ja toisekseen että tilaa on riittävästi tarhan jakamiseen. 

Lisäksi yllä olevasta kuvasta on helposti pääteltävissä, että meillä käytössä oleva ratkaisu toimii vain, jos hevoset kunnioittavat sähkölankaa.

Olen todistanut esimerkiksi erään nimeltämainitsemattoman pikkumustan marssimista tällaisesta yhden langan portista läpi. Portin läpäiseminen on helppoa, jos uskaltaa, sillä lankaa pitää ajastimessa kiinni vain pikkuinen väkänen. Onneksi Albertkin suhtautuu itse sähköön asian vaatimalla kunnioituksella, joten ongelma on ratkennut virittämällä porttilankaan kunnon virta. Asia meni aika tehokkaasti perille, sillä sähköistyksen jälkeen varsa otti langan ensimmäisenä suuhunsa. Oppiipahan olemaan.

Näppärä henkilö voi asentaa ajastimeen myös murtovarman portin. Olen joskus nähnyt sellaisen interwebsin ihmeellisessä maailmassa, mutta en löytänyt googlella siitä sen enempää liikkuvaa kuin liikumatontakaan kuvaa. Pätevän näköinen systeemi se oli kyllä.

En keksi ajastinportista kyllä mitään huonoa puolta. Ponit saattavat vähän säpsähtää kelan ääntä, mutta samalla se on niille kuin ruokakellon kilahdus. 

En ole jaksanut kuvata omaa videota ajastinportista, mutta löysin Tmi Vilkkonin Youtube-kanavalta hyvän videon, jossa on käytössä tismalleen samat välineet kuin meillä. Kannattaa käydä katsomassa, jos aihe kiinnostaa.