Mistä on Laatuponit tehty?

Kuinka tehdä Laatuponi?

Tässä aika hyvä resepti: 1. osta hyvä tamma (miel. new forest tai ratsuponi) 2. astuta Stackarps Pioneerilla 3. ratsuta varsa hyvin. Tuntui toimivan aika hyvin ainakin viime viikonloppuna pidetyssä Laatuponikisassa!

Siellä askellajichampion oli nf Snowberry Aton (i: Stackarps Pioneer) estechampion nf Gottfrid (i:Stackarps Pioneer) ja 5-vuotiaiden askellajiluokan voittaja srp WF Woogie Boogie (i: Stackarps Pioneer). Seuraa kuvakavalkadi juuri mainituista herrasponeista.

Askellajichampion, 4-vuotias nf-ori Snowberry Aton. 

Estechampion, 4-vuotias nf-ruuna Gottfrid.

5-vuotiaiden askellajivoittaja, srp WF Woogie Boogie.

Kun vielä 5-vuotiaiden esteluokankin voitti new forest (ei sentään Stackarps Pioneerin lapsi, se nyt olisi ollut jo kohtuutonta), welsheille ei jäänyt kuin 2- ja 3-vuotiaiden luokkien voitot ja Junior Championin titteli. Sen nappasi wpb-tamma Mistaka Infinity (i: Pin Rock's Black Velvet e: Isa II).

Junior champion, wpb-tamma Mistaka Infinity. Arvatkaa, mikä firma oli kisojen pääsponsori.

3-vuotiaiden luokan voittaja welsh cob -ori Goldriver Great Galahad. 

Ajochampionin tietty voitti shettis, kun ei siellä muita rotuja edes ollut edustettuina. Ajochampion oli, kuten varmaan useimmat jo tietävätkin, kohuponi Not At All Lu Art.

Ai mikä kohu? No pari vuotta sitten aika monen mielestä ei käynyt päinsä, että minishettis nappaa Laatuponikisan Junior Champion -tittelin. Olisi pitänyt jonkun isomman ponin voittaa. Mutta minkäs sille mahtaa, jos pieneen pakettiin on tiivistetty hirmuisesti laatua.

Ajochampion Not At All Lu Art.

Joka tapauksessa viime viikonlopun aikana kävi ilmi yksi asia: Suomessa on hitokseen hienoja poneja. Väite perustuu aika suureen otantaan, sillä Laatuponikisaviikonlopun aikana tuli nähtyä yli 70 nuorta ponia! Ja yhtään huonoa en bongannut. 

Jos omistaa nuoren ponin, Laatuponikisa on syksyn ehdoton ykkösosoite. Saa ponny nähdä vähän suurta maailmaa ja omistaja ruusunpunaisten lasiensa rinnalle rautaisten ammattilaisten kakkulat. Ne kakkulat muuten ovat vuosien varrella kelvanneet monelle ammattilaisellekin.

Suosikki-irtohypytysotos. Wpb-tamma Goldriver Roses And Dreams taitaisi tarvita vähän isommat esteet.

Sitä paitsi ehkä missään kisassa ei voittajia lahjota yhtä huolellisesti kuin Laatuponikisassa. Yksi tuomareista parahtikin, että mistä nuorille puoliverisille saataisiin yhtä hyvät palkinnot.

Esim. 5-vuotiaiden luokkien voittajat saivat satulat (lahjoittanut Aiver Sport), 2 - 3-vuotiaiden paras esteponi sai esteen (Estepaja) ja saman ikäluokan paras askellajiponi purupaaleja (Aureskoski) ja Jolly ballin (Eläintarvike Kaibig-Ibig). Miettikääpä sitä! Lisäksi championeille tuli Hööksin lahjoittamaa loimea ja lahjakorttia ja vaikka mitä.

Mainitsin nyt nämä sponsorit, että saavat näkyvyyttä ja sitten toivottavasti ensi vuonna antavat lisää lahjoituksia.

Pakko oli ottaa yksi tällainen pönötyskuvakin, kun eteen sattui niin epätavallinen ilmestys. Nimittäin dartmoorinponi Pirttirannan Henny. Jotenkin niin kamalan sieviä nämä dartmoorit.

Palkintojen lisäksi kadehdinnan arvoista on Aulangon ratsastuskoulun väen talkoohenkisyys. Joka paperia kiikuttamaan olisi ollut kaksi junnua! Ihan pätevää ja aikuistakin porukkaa löytyi.

Miten he sen tekevät?

Ja ennen kaikkea, mistähän tuollaista innokasta väkeä saataisiin muutenkin kisajärjestelyihin? Virallisestihan Laatuponikilpailun pääjärjestäjä on Suomen Welsh-poni- ja cob-yhdistys, mutta käytännössä kaksi ihmistä. En tajua, miten he jaksavat. Voi olla, etteivät kauan jaksakaan.

Joten vinkvink, jos siellä ruudun takana nyt rinnassa läikähtää sellainen tunne, että voisi ruveta apukäsiksi parhaaseen ponitapahtumaan niin nyt olisi hyvät tsäänssit! Yhteyttä vaan yhdistykseen.

Tämä nf, Queen's Little Prince, oli 5-vuotiaiden esteponien paras. Oli se aika söpis askellajiponinakin. Aivan ihana.

Kuten kuvista näkyy, olin tänäkin vuonna paikalla kameran kanssa. Ja voin kertoa, että kamerasta tulee vuosi vuodelta tuhmempi! Jo ihan sellainen juttu kuin että akussa pysyy latinki keskimäärin yhden ponisuorituksen ajan, hankaloittaa tehtävää merkittävästi.

Pakko se on myöntää, että kohta 7-vuotispäiviään viettävä runko taitaa olla tulossa elinkaarensa loppupäähän. Niin että nyt jos joku etsii tavista sponsoroinnin kohteeksi niin yhteyttä vaan kuulkaas tänne suuntaan.

Ihan kaikkia hankaluuksia ei valitettavasti voi sälyttää kaluston niskaan. Joskus sitä ei vaan pääse synkkaan ponin kanssa ja kuvat tulevat ihan väärästä askeleen tai hypyn vaiheesta. Ja sitten on ne ponit, jotka tekevät omia ratkaisujaan. Esimerkki alla. Kuvat ovat samasta hypystä.

Tämä kuva on myös esimerkki siitä, miten väärässä kuvakulmassa tai hypyn vaiheessa voi laukaisinta painaa. Aika monessa irtohyppykuvassa poni menee incognitona joko naru tai tolppa naaman edessä - tai jopa molemmat.

Lopuksi vielä pieni triviaalitietopaketti tämänvuotisesta Laatuponikisasta:

Viikonlopun aikana kilpaili laskelmieni mukaan 35 welshiä (sisältäen kaikki sektiot, myös part bredit), joista 24 kisasi lauantaina ja kumpanakin päivänä oli yksi welsh mukana kisan ulkopuolisena, koska eivät täyttäneet polveutumisvaatimuksia.

Welshien lisäksi mukana oli 18 shetlanninponia, 7 suomalaista ratsuponia, 6 connemaraa (kaikki lauantaina, 1 kisan ulkopuolisena), 5 new forestia, 1 russ-poni ja 1 dartmoorinponi.

Mukana oli paitsi poni, jonka nimi oli Woogie Boogie, myös poni, jonka nimi oli Boogie Woogie. Svengaavaa sukupolvea selvästikin.

Wpb-ori Pin Rock's Boogie Woogie oli 4-vuotiaiden estekisan kakkonen.

Omaponiratsastusta pitkästä aikaa!

Ihmiseksi, jonka hevosharrastuksellinen kiinnostus kohdistuu paljolti hevosen selässä oleiluun, ratsastan aika vähän. Etenkin kun otetaan huomioon, että minulla on oma ratsastusikäinen poni.

Tilanteeseen on tietysti monia syitä ja tekosyitä, mutta nyt on viimein päästy taas asian äärelle, nimittäin omaponiratsastukseen. Männäviikolla kävelytin omaa poniani selästäkäsin peräti kahdesti! Toisella kerralla jopa ihan pikkuisen ravasimmekin.

Ensimmäisellä kerralla menimme metsään ja toisella pellolle. Jälkimmäiselle kieltämättä etenkin siksi, että siellä on helpompi ottaa valokuvia. Koska pics or it didn't happen?

Kyllä nyt on niin tyylikästä, että minähän alan kohta olla ihan tekstiiliratsastaja! 

Kuten asiaan kuuluu, panin päivityksen avauskuvaksi ykköslempparikuvani.

Poni näyttää minusta kuvassa tosi kivalta. Tuon parempaa muotoa siltä ei oikein voi odottaa ottaen huomioon sen koulutustason (hädintuskin sisäänratsastettu), kouluttajan taidot (heikonlaiset) ja terveystilanne (takana neljän kuukauden tauko jännevamman takia). Ei se nyt ihan kuvassa näkyvälläkään "tasolla" suorita koko ajan, mutta parempi välillä kuin ei ollenkaan.

Nuorella ponilla ratsastaessa on todella tärkeää pitää katse suoraan eteenpäin. 

Ikuisena optimistina tietenkin odotin, että neljän kuukauden tauon jälkeen olisimme ratsukkona kutakuinkin pro-tasoa. Jostain syystä ponin ratsukoulutus tai satulantäytteen ratsutustaidot eivät kuitenkaan olleet tauon aikana merkittävästi edenneet.

Mutta ei ratsastus nyt ihan huonostikaan ole mennyt, jos ei oteta lukuun sitä, että olin molemmilla kerroilla selässä epähuomiossa vähän liian pitkään (ehkä 15 minuuttia) ja toisella myös ansiokkaasti tylsistytin ponirukan yksitoikkoisella kehän kiertämisellä.

Tällä kertaa kivoimmat kuvat olivat tähän suuntaan. Tässä tosin hiukan häiritsee ponin levoton suu.

Sentään muistin kevään tunneilta, miten paljon keskivartalon lihaksia pitää teiniponin selässä käyttää. On ikään kuin kannateltava sitä omilla vatsalihaksilla.

Ja Ruusahan oli juuri niin parasponi kuin se on. Se ansaitsee keskittymisestä ja yritteliäisyydestä kymmenen pistettä ja papukaijamerkin. Sekä tietysti kotimaista omenaa.

Askeleen verran ravikin oli aika kivaa, vaikka kuva onkin vähän huonosta askelvaiheesta. Ravia ei jalkatoipilaalla vielä voikaan ottaa kuin joitakin askelia kerrallaan.

Sunnuntaisella peltoratsastuksella harjoittelimme lähinnä kävelyä ympyrällä. Testailin vähän hallintalaitteiden toimintaa pitkän käyttökatkoksen jäljiltä. Kävi ilmi, että ratissa on hienosäätämisen varaa, mutta kaasu ja jarru toimivat moitteitta.  

Tai no, jarrua voisi tietysti moittia myös vähän yliherkäksi. Jostain syystä pysähdykset näyttävät sekä satulasta että pitkien ohjien päästä pyydettyinä aina suunnilleen tältä:

Katsokaa, pysähdys about tasajaloin! Aika hyvin ponilta, jota on ensin monta vuotta opetettu pysähtymään näyttelyasentoon. 

Poni siis nykäisee itsensä pysähdyksessä aina nurinniskoin riippumatta siitä, millaisessa muodossa se on sitä edeltävässä askellajissa kulkenut.

Tallinpitäjä arveli syyksi sitä, että poni on oppinut pysähdyksessä odottamaan herkkua yläviistosta. Aika pätevä veikkaus!

Seisominen on tylsäääää!

Olen maksanut ponille syötäviä bonuksia pysähdyksissä aika ahkerasti. Tähän on kaksi syytä.

Ensinnäkin herkkujen antaminen on helpoin toteuttaa, kun ponin jalat eivät liiku.

Toisekseen en ihan heti keksi tätiratsulle tärkeämpää taitoa kuin pyydettäessä pysähtyä ilman merkittävää jarrutusmatkaa.  

Taktiikka on toistaiseksi toiminut siinä määrin erinomaisesti, että poni yleensä prr-sanan kuultuaan vetää liinat kiinni vaikka reippaasta maastolaukasta kotiinpäin. (On myönnettävä, että joskus tarvitaan myös muita apuja, mutta hyvin harvoin ohjaa.)

Enää pitäisi siis vain saada poni ymmärtämään, ettei pysähdyksissäkään tarvitse treenata alakaulalihaksia.

Keskiviikkona kävimme pienen metsälenkin. Edes metsässä wannabe-ratsastaja ei osannut katsoa eteenpäin.

Tarkoitus olisi nyt joka tapauksessa taas lisätä ponin viikko-ohjelmaan vähän ratsuhommiakin. Maastoilua nyt etupäässä.

Koska en millään raatsi lastata ponin selkää tädillä ihan yhtenään, olen ajatellut ratsastustiheydeksi sellaista kahta kolmea kertaa viikossa.

Mutta kuten tunnettua, tilanteet voivat Ruusa-nimisen ponin kanssa vaihdella nopeasti ja suunnitelman toteutus voi onnistua joko hyvin tai hyvin huonosti. Niin että katsellaan.

Pontso sänkkärillä ja pohdintaa ohjasajosta

Kun Rimpulan lämpö oli pari päivää pysynyt normaaleissa lukemissa, päätin ryhtyä taas kävelyttämään sitä vähän niin kuin läskiprojektin hengessä. Käveleminenhän ei tee pahaa, vaikka olisi vähän lenssunpoikastakin.

Koska ponilla kuitenkin oli ollut pientä lämpöä, päätin olla menemättä vielä selkään. 

Jostain syystä etenemme melkein kaikisssa kivoimmissa kuvissa oikealta vasemmalle.

Ratsastamattomuus oli hyvä päätös. Ei niinkään siksi, että Ruusa olisi ollut kovin väsähtänyt, vaan siksi, että olisin todennäköisesti pudonnut selästä tai vähintäänkin traumatisoitunut iäksi. Ponilla oli nimittäin aika lailla kipinöitä kavioissa.

Lisälämpöä tuli tallinpitäjän koirasta, joka suihki papupellon läpi sänkipellolle ilmeisesti toiveinaan päästä kanssamme jollekin jännälle lenkille. Jännää oli kuitenkin lähinnä ponin mielestä.

Sänkipeltoiluun tottumattoman Ruusan mielestä pelto on muutenkin potentiaalisesti täynnä vaaroja. Hyvä tekemisen meininki keskeytyy vielä vähän väliä reunojen tuijotteluun.

Mutta koiran läsnäolo innosti Ruusaa sellaisiin rodeoihin, että ei tosiaan olisi selässä ollut kivaa. Enkä kyllä voi sanoa nauttineeni niistä myöskään pitkien ohjien toisessa päässä. Aika rumasti jouduin ajoittain ottamaan suusta saadakseni elikon pysymään jollain tasolla hanskassa. 

Vähän on jännää!

Kuviin tätä rodeohärkämeininkiä ei tarttunut. Ehkä hyvä niin, onhan jälkikäteen kivempi katsoa kuvia ponistaan herranterttuna kuin tuhmana. 

Myös herranterttu-Ruusa oli luonamme, kuten kuvistakin toivottavasti ilmenee. Muutaman kerran innostui tanssahtelemaan raviaskelten tahtiin, mutta enimmäkseen käveli aivan nätisti. 

Poni on kyllä ohjasajaessa parhaimmillaan aika hieno, vaikka itse sanonkin. 

Yllättävän hyvin homma on lähtenyt lutviutumaan ottaen huomioon, että vielä muutama vuosi sitten meistä kummallakaan ei ollut aavistustakaan siitä, miten pitkien ohjien kanssa toimitaan. Yhdessä olemme opetelleet, ja enimmäkseen keskenämme.

Ohjastuntuma on ponin omien kuvioiden takia piukea ja poni mukeltaa siksi suullaan.

Enimmäkseenhän Ruusa menee aika pitkänä ja matalana, mutta ei ehkä voi koko kesän lähinnä tarhailleelta ponilta kovin suuria odottaakaan. Eikä aloittelevalta kuskilta. 

Välillä poni kuitenkin kasaa itseään siihen malliin, että voi vaan aavistaa, millaisen siitä saisi jos oikeasti osaisi opettaa.

Joo, tässä mennään ihan fyysisesti ylämäkeen mutta aika kiva silti! Ravia mentiin vain muutamia askeleita ponin aloitteesta.

Olen ohjasajanut Ruusaa koko ajan niin, että narut tulevat kuolaimesta (vyön rinkuloiden läpi) suoraan käteen. Jos poni on vimpulammalla tuulella, olen pujottanut ohjat vyön sivurenkaiden läpi. Sillä tyylillä on helpompi saada laiva pidettyä kurssissa.

Monen olen nähnyt käyttävän ajo-ohjia vähän gramaanien tapaan. Koska sitä tyyliä näyttää suosivan myös moni ammattilainen, olen kyllä sitäkin testannut. Lopputuloksena oli niin piukea ja niin kuolaimen taa itsensä rullannut poni, että siirsin ohjat vanhaan malliin jo saman ajokerran aikana. 

Aluksihan olin ihan solmussa pitkien ohjien kanssa, nykyään enää ohjien perät ovat solmussa. Mutta sentään olemme edenneet tällaisiin oikeasti pitkiin naruihin. Onneksi, sillä muutaman metrin mittaisten aloitteluohjieni kanssa voisi tällaisina pukkirodeopäivinä tulla kaviosta päähän. 

Ruusan koulutustaso ajohommissa on jumahtanut ihan perusasioihin, sillä alkeistuntiemme jälkeen emme ole saaneet ajohommissa lisäoppia kolmeen vuoteen. 

Toki siirtymisillä, kaarilla ja suoristamisillakin saa jonkin verran ponia jumpattua, mutta olisihan treeni mielenkiintoisempaa jos olisin osannut opettaa Ruusalle väistöjä tai muita temppuja.

Niin mikä suorana kulkeminen?

Olisipa kiva saada tähänkin hommaan vähän oppia! 

Alkuperäisellä ajo-opellammekin on välillä kursseja, joille olisi kiva mennä, mutta ne ovat Pirkanmaalla ja me olemme nykyään Uudellamaalla. Enkä muutenkaan aio (toivottavasti edelleen) tiinettä raahata kotitallilta yhtään mihinkään, mihin ei ole aivan pakko mennä. 

Maisemissa ei ole moittimista.

Meinasin ratsastaa, mutten sitten ratsastanutkaan

Päätin, että alan taas ratsastaa omalla ponillani. Alkuun ihan vaan vähäsen käyntiä ja sitten vähitellen vauhtia ja aikaa lisäten. 

Aloitusajankohdaksi valitsin lauantain, koska oli mahdollisuus saada myös kuvia (ja henkistä tukea, sillä kieltämättä ensimmäinen ratsastus Ruusan uudessa kodissa jännitti yllättävän paljon). 

Rakas, sinusta on tullut pullukka hillitön läski (no, okei, kyllä sillä vielä kylkiluut tuntuvat, jos oikein kopeloi). Kyllä, aion tehdä asialle jotain. Olen jo aloittanut poistamalla Ruusan koko mysliannoksen, joka oli 2 dl päivässä. Liikuntaakin on vähitellen lisätty.

Suureen tapaukseen valmistauduin pukeutumalla uusiin turkooseihin ratsastushousuihin, joita olin alennusmyynnistä ostamisen jälkeen säilönyt juuri tällaista tärkeää tilannetta varten. 

Jännitti ja innosti niin paljon, että en meinannut pysyä uudenkarheissa housuissani. Mainitut byysat muuten sointuivat täydellisesti turkoosiin paitaan. Jalkaan laitoin uudet kengät. 

Kaikki näytti lupaavalta, sillä ilta-aurinkokin paistoi.

Todistin sunnuntaiaamuna, kuinka Ruusa ja ruuna lähes alkoivat rapsuttaa toisiaan!

Kun menin hakemaan ponia tarhasta, se riimun nähdessään lähti reipasta tahtia (kävellen kuitenkin) - aivan vastakkaiseen suuntaan. 

Kuten ehkä olen aikaisemminkin maininnut, tällainen protestointi on huonotuulisimmaltakin Ruusalta aika äärimmäinen reaktio. Eikä Ruusa edes ole ollut enää pahantuulinen sen jälkeen, kun sai suoritettua tarhassaan etnisen puhdistuksen. 

No, pyydystin uljaan ratsuni ja sidoin sen tolppaan. Siinä se harjauksen aikana tönötti aivan paikoillaan ja riiputti päätään ainakin 20 cm alempana kuin normaalisti. 

Tässä kohtaa tuli tädille mieleen kaivella esiin lämpömittaria. Yhden varsinaisen ja kahden tarkastusmittauksen jälkeen oli pakko myöntää, että ponilla oli pikkuisen lämpöä. 

Ponit jonossa. Koska laidun aukeaa, ne kyselevät. Oikeasti laitoin tämän kuvan ainoastaan brassaillakseni tällä tarhalla. Se oli kieltämättä yksi syistä, joiden vuoksi halusin siirtää Ruusan tähän nykyiseen paikkaan.

Koko kesänä en ole onnistunut mittaamaan ylilämpöä kertaakaan. Ja nyt, kun olin päättänyt ratsastaa ensimmäisen kerran sitten toukokuun, sitä sitten onkin. Vaikka lämpöä oli tosiaan vain ihan pikkuisen, pientäkin lämmönnousua on hankala sivuuttaa. Etenkin, kun poni itse oli sitä mieltä, ettei juuri nyt jaksaisi mitään ohjattua liikuntaa. 

Kaiken lisäksi toisessa etujalassa tuntui hiukan voimistunut kaviopulssi. Onneksi liikkeessä ei ollut havaittavissa mitään arkomiseen viittaavaa. 

Kyllä, poni on laitumella. Siellä on syötävää niin vähän,
että laiduntaminen on enemmän viriketoimintaa kuin ruokintaa.
(Kuvan pitkä ruoho on hylkylänttiä.)

Sunnuntaiaamuna sekä ruumiinlämpö että kaviopulssi olivat onneksi palanneet normaaleiksi, joten avasin laitumen uudelleen. Toistin mittaukset vielä alkuillasta ja ne olivat silloin vieläkin normaalimmat. 

Kenties lauantain melko korkealle kohonnut ulkolämpötila oli yhdessä paksunevan peitekarvoituksen kanssa vaikuttaneet molempiin suureisiin. 

Kävin viikonloppuna tosiaankin tallilla pari kertaa päivässä, sillä tallinpitäjä oli viikonlopun reissussa. En ole lainkaan aamuihmisiä, mutta pakko myöntää, että aamusumussa on aika hienon näköistä. 

Vinkki muille wannabe-fotareille: jos haluat ottaa hienoja aamusumukuvia, kannattaa ottaa ne ennen kuin antaa eläimille heinää.

Banneri uusiksi

Vuodenajan vaihtuessa tulee jotenkin aina sellainen olo, että pitäisi olla jotain uutta. Kuten nyt vaikka uusi banneri. Olen joskus aiemminkin suunnitellut tuollaisia nastalla kiinnitettyjä kuvia banneriin, mutten ole saanut siitä mieleistä. (Tämäkin varmaan toimisi paremmin jotain taustakuvaa vasten, mutten jaksanut ruveta värkkäämään sen enempää.)

Uusi

Edellisen bannerin ei pitänyt kauan olla, mutta niin se vaan roikkui mukana koko kesän.

Vanha

Uuden bannerin tein hyvin nopsasti flunssan kourissa. Olen pari päivää vain maannut, mutta nyt alkaa olo jo onneksi helpottaa.

Minähän sairastan flunssani aina ns. miesflunssina eli olen aivan poissa pelistä. Nukun yöunien lisäksi 8 tuntia päivällä. Mutta kun oikeasti lepää, olo helpottaa nopeasti. Suosittelen miesflunssailua kaikille niille, joiden ei ole sataprosenttinen pakko esim. tehdä kipeänäkin tallitöitä.

Ammattilaisen säilömiä muistoja meistä

Kun ponini kunto vuosi sitten oli heikoimmillaan ja velloin jo etukäteen lopullisen eron tuskaa, mietin, mitä tarvitsen, kun ponini on poissa. Tarvitsen muistoja. Muistoja meistä yhdessä.

Mikäpä olisi mieluisampi muistojen säilömistapa kuin ammattilaisen ottamat yhteiskuvat? 

Rimma Photographyn olin jo aiemmin bongannut toisesta blogista, jossa kuvat rimmasivat kauniisti vanhan hevosen muistokirjoituksen kanssa. Sellaisia kuvia minäkin haluan laittaa Ruusan muistokirjoitukseen, ajattelin.

Kun muistokirjoituksen tekeminen lykkääntyi (ja toivottavasti se ei tule ajankohtaiseksi vielä aikoihin), kuvat jäivät julkaisematta. Nyt on minusta korkea aika korjata vahinko, sillä näiden ottamisesta on jo noin vuosi aikaa. Yhteensä kuvauspakettiin sisältyi 15 kuvaa, joista valitsin tähän osan.

Rimman etukäteen lähettämissä ohjeissa kehotettiin pukemaan päälle jotain, missä on mukava olla. Joten loogisesti päätin laittaa ilman olkaimia mekon, jota olin käyttänyt aiemmin vain olkaimilla. Ja senkin olin tehnyt viimeksi vuosia aiemmin.

Tilanteessa kävi ilmi, että yläosan täyttämiseen olisi ilman olkaimia tarvittu vähän isompaa kuppikokoa. Jouduin siis kuvausten ajan vähän väliä nostelemaan asuani, jotta homma ei olisi lipsunut K-18-osaston puolelle. 

Poseerausfiilistä kieltämättä laski myös se, että hetkeä ennen sovitun kuvausajan alkua taivaalta alkoi tulla vettä. Viimeisen päälle puunaamani poni kastui ja sitä ketutti. Samaan aikaan yritin rauhoitella koko ajan ahdistuneempaa eläintä ja kannatella valuvaa mekkoa sekä tietysti näyttää siltä kuin minulla olisi kauhean ihanaa, vaikka oikeasti tuntui epätoivoiselta.

Onneksi kuvaaja oli ihanan lämminhenkinen.

Kun sain koevedokset nähtävikseni, olin aivan ällistynyt. Vaikka olin kuvaustilanteessa miettinyt, mahtoiko meistä saada yhtään kunnollista otosta, Rimman kuvissa oli satumainen tunnelma. 

Sitä paitsi juuri ennen kuin kuvaussessio oli ohi, pilvet repesivät ja paljastivat järvellä aivan uskomattoman upean auringonlaskun. 

 

Auringonlaskuisessa rannassa alkoi myös tuntua siltä, että voisimme sittenkin yrittää saada kuvia, joissa istuisin Ruusan selässä. Sellaiset olivat etukäteen toiveissani, mutta kuvausten alkuvaiheessa poni oli niin stressaantunut, että selkäännousu olisi ollut terveysriski.

Kovin kauan en uskaltanut selässä istua rannassakaan, sillä poni pyöri hermostuneena ja minua jännitti olla sen selässä ilman satulaa ja varsinkin ilman kypärää (ennen tätä olin ollut ponin selässä ilman kypärää viimeksi ehkä teininä enkä aio sitä ottaa millään tavalla tavaksi).

Mutta silti tilanteesta tuli kuva, jossa näytämme ihan tyytyväisiltä.

Vaikka ammattilaisen lasku vähän kirpaisikin niin raha ei minusta mennyt hukkaan. Nämä kuvamuistot ovat kullanarvoisia.