Yksi varma merkki on se, että kenttä on sulanut niin epätasaisesti, että puolet on ylipehmeää mössöä ja puolet jäätä. Vain yhdellä sivulla uskaltautuu hakemaan käyntiä rivakampaa tahtia. Eilen olin ainoa ratsastaja tallilla, joten kentän huonosta kunnosta huolimatta tarjouduin iloisesti liikuttamaan molemmat S-ponit.
Paitsi, että kevään merkki on kentän heikko kunto, myös se, että pääsee ratsastamaan ilta-auringon paisteessa. Niinpä suuntasimme neiti S:n kanssa ensin pikkumaastoon. Yritin vähän humpsutella kentälläkin ja ehdin siinä todeta, että olemme päässeet prinsessaponin kanssa vähän lähemmäs samoja aaltopituuksia kuin ensimmäisellä kerralla. Ei kaahausta (kuka nyt mudassa sellaista haluaisikaan), mutta kyllä jonkin verran aivan oikeansuuntaista liikkumista.
Turhautuminen kentän kuntoon johti siihen, että herra S:n kanssa suuntasin suosiolla tielle, vaikka alkoikin hämärtää. Martingaalin unohtuminen harmitti pariin otteeseen, sillä vaikka herra S ei kotikentällä välitä ympärillä pyörivistä luonnon eläimistä ja vaikka se tamman perässä maastossa puksuttaa kuin juna, minun kanssani kaksin maastoilu on sen mielestä vielä aika jännää. Ja kun ryhdikästä ponia jännittää, sitä saattaa äkillisesti joutua katselemaan yläkautta silmiin.
Kerran herra S:n myös meinasivat syödä tappajajänikset. Ainakin herra S oli tästä melko varma. Uskon, että jos sillä hetkellä olisi ollut joku sarjakuvapiirtäjä hollilla niin hän olisi rustannut kuvan, jossa ponin kaikki käpälät sojottaisivat ilmassa eri ilmansuuntiin. Mutta koska minulla ei ole hovipiirtäjää sen enempää kuin valokuvaajaakaan niin en voi tarjota tapahtumasta kuvaa. Voin kuitenkin ilokseni kertoa, että selvisimme tappajapupujen hyökkäyksestä (eli niiden loikkimisesta viereisen metsikön hämärissä) elossa ja yhtenä ratsukkona. Herra S kyllä esitti melko komeaa kokoamisastetta pätkän matkaa.
Mutta mikä on vieläkin varmempi kevään merkki kuin ilta-aurinkoiset maastot puolisulalla tiellä?
 |
| Tästä pikkuneidistä tulee kimo. Koska on vielä kovin vilpoista, pikkuinen sai heti ylleen tyylikkään takin. |
Tietenkin varsat! Ja eilen Ruusan kotitallille tupsahti kevään ensimmäinen, jonka tänään näin ensimmäistä kertaa. Vaikka olen rapiat 10 vuotta pyörinyt siittoloissa niin silti se kevään ensimmäinen pikkuinen aina vetää mielen herkille. Etenkin kun se ensimmäinen on pikkuruinen ja noin kaunis uusi tyttöponi.
Muistan, kuinka Ruusa - myöskin toisena elinpäivänään, kuten tämä tuore tulokas - pääsi ensimmäistä kertaa ulos. Ensin se vähän arkaili ja kävi ottamassa parit kosketukset sähköaitaan. Uuden alueensa rajat hahmotettuaan se tajusi, että nyt oli hyvä tilaisuus testata niitä upouusia kinttuja. Varsa laukkaili ympäri isoa aitausta omasta vauhdistaan huumaantuneena. Ja vanha emäparka juoksi perässä kovaäänisesti lastaan kutsuen. Pari päivää siinä meni, että emä uskalsi antaa varsan mennä menojaan, että se uskoi varsan pysyvän aidoissa. Eikä pikku-Ruusa sitten uskaltanutkaan mennä kovin kauas, kun äippä ei enää seurannut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti