Hei hei mitä kuuluu

Kyllä on siinä osannut kotimainen orkesteri luoda lausahduksen, joka sopii vaikka joka toisen blogipostauksen otsikoksi, jos kirjoittajaa vaivaa otsikoinnissa valkoisen ruudun syndrooma. 

Tosin ei ole niinkään vaivannut valkoinen ruutu kuin totaalinen ajan puute ja sen sellainen. Kuulumisista pulaa ei sen sijaan ei varsinaisesti ole ollut, kuten 40_with_ponies-tiliä seuraavat jo tietävätkin. 

Esim. marraskuun viimeisenä päivänä ponit viettivät vähän äiti-poika-aikaa ponitaksissa ja päiväretkellä sinne, minne tämän blogin tähtien päiväretket tuppaavat suuntautumaan. Eli siis klinikalle.

Ruusa matkusti poliklinikalle korventavan tyhjin mahoin, sillä pitkään vaivannut mahakipu oli osasyy ekskursioomme. 

Toinen Ruusa-aiheinen syy oli ihan vain kengitys, sillä halusin ponin vielä toisen kerran kyseisen osaajan käsiin. Kotitallilla kengitysten välissä tehdyn röntgensäteilytyksen perusteella etusten kavioluut alkoivat jo olla kivassa kulmassa, mutta takakavioissa oli vielä kääntämistä. Takasiahan ei ensimmäisellä kuvauskerralla katsottukaan.  

Niin, se maha. Ilmeni, että olin osannut sekä diagnosoida että hoitaa ongelmaa oikein, olinhan klinikalle pääsyyn mennessä ehtinyt syöttää Ruusalle jo kuukauden verran Antepsinia. 

Mahahaavaa ei löytynyt, mutta rauhasmahassa oli aika ilkeän näköisiä punaisia viiruja. Eroosiota, kirjoitti eläinlääkäri papereihin, ja lääkemääräyskohtaan hän kirjoitti lisää Antepsinia sekä kolmen viikon kuurin Gastrogardia. Ihanan halpaa! No, onneksi omepratsoli oli ihan oikeasti halvempaa kuin viime tapaamiselta muistin. Mutta halvaksi sitä kyllä edelleen voi nimittää vain sarkastisesti.

Junnuosasto oli paikalla ensisijaisesti tapaamassa samaa kengittäjää kuin emänsä, vaikkakin edelleen ilman varsinaista kengitysosuutta. Koska satuimme nyt olemaan jo laitteiden äärellä, Albertin kavioista napattiin needellisellä säteilytyskerralla käsittämättömästi ottamatta jääneet kuvat. Ja hyvä, että otettiin. 

Kolme kaviota oli ihan ok, mutta vasemmassa takakaviossa oli kavioluu aivan ns. keturallaan. Kyseisessä kavioluussa näkyi myös "linja", joka eläinlääkärin arvion mukaan oli todennäköisesti hiusmurtuma.

Murtuma, siinäpä sana, jota en tältä reissulta odottanut. Onneksi linja oli sellaisessa paikassa, että eläinlääkäri arveli sen korjaantuvan ilman erityisiä elämisen rajoitteita, kun samalla kertaa saatiin helpotettua kavioluun virheasennon luomaa painetta uudella uljaalla vuolulla. Olisikin ollut vähän liikaa yhdelle 3-vuotiaalle, että juuri kun se on kuumetaudin jälkeen päässyt takaisin bändiin, joutuisi taas soolouralle. 

Klinikalta kotiuduttuamme ihailin kavion uutta asentoa, sillä se näytti jo kertakäsittelyllä huikeasti paremmalta. Joskus kengittäjäkin paranee ihan vaihtamalla.

Ei siis mikään turha päiväretki, vaikka olisihan sitä vähän vähemmilläkin uutisilla pärjätty, Pitää vielä kerran kiittää Annikaa, joka mahdollisti reissun ottamalla töistä vapaata ja lähtemällä kuskiksi. Aivan mielettömän mahtavaa!

Kuten jo viime päivityksessä avauduin, kaikesta 2020-meiningistä on seurannut se, että syksyn mittaan tallille menemisestä alkoi muodostua enemmänkin lisästressi kuin rentouttavaa vapaa-ajan viettoa. 

Hermonkiristelystä seurasi, että tallireissuni taisivat alkaa tuntua rasitteelta myös poneista. Olen bongannut kullannuppujeni rauhoittavia eleitä eli ne ovat esimerkiksi haukottelleet, kun olen tehnyt niiden kanssa jotain. Koska haluaisin, että poneilla olisi kanssani kivaa, niiden stressi on lisännyt omaani, mikä taas on stressannut niitä jne. Kiva pikku noidankehä. 

Noidankehä johti aika nopeasti totaaliseen itseluottamuksen romahdukseen. Epäilin ihan jokaista liikettäni etenkin Albertin kanssa ja pohdin yön unettomina tunteina sitä, mitä kaikkia virheitä olin mahdollisesti tehnyt ja miten pilalle olin varsan niillä saanut. 

Lopulta totesin, että näin ei todellakaan voi jatkua tai omistajaportaassa romahtaa joku muukin osa kuin itseluottamus. Päätin, että annan Albertin koulutuksen jonkun muun tehtäväksi. Ehkä jopa niin, että Albert lähtee sisäoppilaitokseen.

Ajatus siitä, että minulla olisi vähän aikaa huollettavana vain yksi poni ja että minun ei tarvitsisi vajavaisilla taidoillani kouluttaa Albertia, oli yllättävän iso taakka pois hartioilta.  

Taakattomien hartioiden ansiosta henkinen ryhti oikeni välittömästi. Aloin taas hymyillä tallilla ja nukkua yöllä (jälkimmäinen on kyllä sittemmin taas kärsinyt, osittain ponimietteiden mutta vielä enemmän työkuviopohdintojen vuoksi). 

Lisäksi kun en enää ajatellut kouluttavani Albertia, aloinkin - kouluttaa sitä. Vähän vahingossa ja vähän tahallaankin aloin ajatella, että joku muuhan hoitaa varsinaisen koulutuksen, minä vain teen jotain pientä kivaa Albertin kanssa. Ja siinä pientä kivaa tehdessä Albert on edistynyt enemmän kuin aikoihin ja olen tajunnut, että se ei todellakaan ole pilalla vaan erittäin kiltti ja toimiva.

Heti tuli heppailusta taas vähän mielekkäämpää. 

Kuvan otti Päivi Wall.

Olen kyllä pysynyt myös siinä synkällä hetkellä tehdyssä päätöksessä, että joku muu kouluttaa Albertin ratsuksi. Tallillamme käyvä ratsuttaja Katja Järvenpää, joka on työskennellyt vuosia McLeanin tallilla Saksassa, on nyt pari kertaa käynyt Albertin selässä ihan karsinassa. Hän kuulemma tykkää hoitaa homman näin, joten näin olemme tehneet. Albertia on tapahtuneen aikana eniten kiinnostanut se, koska ja keneltä saa porkkanaa. 

Tässä kohtaa otin vapauden taputtaa omaa selkääni. Tuskinpa selkäännousu niin kivuttomasti olisi käynyt, ellen olisi varsaa tähän määrätietoisesti valmistellut ja siinä myös onnistunut. 

 

Tämäkin kuva Päivi Wallin käsialaa.

Aikaahan Albertin kanssa kivailuun on ollut, koska muutaman päivän lääkityksen jälkeen Ruusan Gastrogard-vastuu siirtyi minulle. Kuulemma aamutallin tekijällä ei ole aikaa käyttää kolmea varttia yhden ponin jahtaamiseen, jännä. 

Gastrogard pitää antaa tyhjään mahaan, sitten tunti - puolitoista odottelua, sitten Antepsin ja sen jälkeen heinät. Eli pelkkään Ruusan lääkintään meni joka päivä pari tuntia. Onneksi Gastrogard-kuuri oli vain kolmeviikkoinen! Varsinkin, kun loppua kohti ponin lassoaminen alkoi olla minullekin konsulttikielellä sanottuna haaste.

Ruusalla pääsin tuossa jo vähän ratsastelemaan ja se oli itse asiassa todella kiva. Pari kertaa ehdin laukkaillakin selästä käsin, kerran jopa kentällä, ja myös laukka oli hyvää. Fysioterapeuttikin ponia hoiti ja kehotti vain lisäämään rasitustasoa. Sitä seuraavana päivänä Ruusalla oli ojentajajänne paksuna, eikä ihan vähän.  

Hiukan korpesi, että poni teloi kinttunsa kaksi viikkoa klinikkareissun jälkeen. Ja kun eläinlääkäri saapui, selvisi että kotidiagnoosini oli jälleen ollut oikea. Kyseinen ojentajajänne on todellakin revähtänyt. 

Sama jännehän meni 4,5 vuotta sitten ja nyt siis uudelleen. Vamman vaikeusastekin oli eläinlääkärin arvion mukaan samaa luokkaa, 10 prosenttia. Varma ei voinut olla, koska turvotusta oli kuulemma edelleen reilusti. Ja se oli kuitenkin jo laskenut ainakin puoleen...

Ruusan saldo vuodelle 2020 on tässä vaiheessa vuotta siis kaksi jännevammaa. Lisäksi on ollut kengitysvirhe, mahaeroosio ja olihan sillä kesällä myös pieni hiekkakertymä. Unohdin varmaan jotain, mutta parempi niin.  

Nyt sitten kävelytellään pari kuukautta ja katsotaan sitten, missä mennään. Seuraava jo tiedossa oleva eläinlääkärin ajanvaraus on 4. helmikuuta. Silloin paitsi ultraillaan, myös tutkaillaan Albertin kavioluun tilannetta röntgensäteillä. Lääketieteen kiitos aika paljon pystytään nykyään tekemään ilman taksikyydin tarvetta, ja laitteisto tulee tällä kertaa siis ponien luokse.

 

Että on tämä kohta päättyvä vuosi ollut poniosastolla aika, no, vuosi 2020. Mutta on tässä hyviäkin juttuja ollut, kuten että olen tavannut täällä Varsinais-Suomessa mahtavia hevosihmisiä. Ei ole tullut yksinäinen olo, vaikka olen alueella uusi. Se on hieno asia se. 

Nyt toivon vain, että vuosi 2021 olisi edes vähän mukavampi myös poniterveydellisesti. Ainakin tarkoitus olisi juhlia erään blogitähden ensimmäisen elinvuosikymmenen täyttymistä. 

Oikein hyvää uutta vuotta kaikille! 

P.S. En ole vielä päättänyt, koulutetaanko Albert nykyisessä kodissa vai päädynkö kuitenkin sisäoppilaitostyyppiseen ratkaisuun. Olen kuitenkin edelleen sen verran väsynyt, että olen kallistumassa jälkimmäisen puoleen. Paikkakin on jo tiedossa, mutta ei vielä varattu. Tähän aiheeseen on tarkoitus palata alkuvuodesta, mutta ratsukoulutusta ei ole tarkoitus erityisemmin edistää ennen kuin Albert on todettu terveeksi. 

Lokakuu ja marraskuu, miksi olette niin lokaisia?

Lokakuu, siinäpä vasta osuvasti nimetty kuukausi, vaikka tänä vuonna ulkoilman loka jäi ihan siedettävälle tasolle. 

Tässä ponitaloudessahan loka ei kuitenkaan ole tavannut jäädä fyysisen ulkoilman riesaksi, vaan samaan aikaan on roiskunut myös kuvainnollinen kura. 

Mistäköhän johtuu, että kun mieli muutenkin kamppailee selvitäkseen pimeydestä, ponihommista ei ole yhtään piristeeksi?   

Poninihan ovat perinteisesti loka-marraskuussa sairastaneet, yleensä molemmat yhtä aikaa. Tämä on perinne, jonka mielelläni rikkoisin, mutta olisi epäilemättä ollut liikaa vaadittu, että kaikista vuosista juuri 2020 antaisi tähän mahdollisuuksia. 

Lokakuun alussa oli vielä auvoisaa, tai niin kuvittelin.
Tykkään kovasti näistä kuvista, joita Sini otti meistä sänkipellolla.
Enkä näytä tässä edes yhtään isolta Ruusalle.
Kuva Sini Tuhkunen (kuvankäsittely minä)

Kuten edellisessä postauksessa kerroin, lokakuussa paljastui Ruusaa koetellut kengitysvirhe. Korjauksen jälkeen poni meni vielä kipeämmäksi. En ollut varma, miksi poni oli niin kipeä, mutta se liikkui huonosti ja haluttomasti ja vatsa oli koko kyljen matkalta krampissa.

Aluksi arvelin liikkumishaluttomuuden syyksi jalkakipua, olihan kaviobalanssia juuri rukattu ns. isommalla kädellä. Toista viikkoa kävelytettyäni aloin kuitenkin hiukan ravuuttaa Ruusaa, ja kaksitahtinen askellus näyttikin paremmalta kuin käynti. Tästä päättelin haluttomuuden syyksi ennemmin mahakipua. Ajatus ei ole kokonaan omaa tuotantoa, vaan peräisin eläinlääkäriltä, jolle noin viikkoa kengitysmuutoksen jälkeen hänelle soittelin. 

Olen juuri syöttänyt Ruusalle kahden viikon psylliumkuurin ja poni on saanut jo monta viikkoa Antepsinia kahdesti päivässä. Silti se edelleen vetää vatsaa sisään ja pakollisiksi katsomani pienet lenkit menevät perässävetämisen merkeissä. 

Tällä hetkellä ponitodellisuus näyttää tältä.

Oireita ei selitä ainakaan hiekkakeräymä, jota pelkäsin, koska tarhanpohja on hiljattain laitettu hiekalle. Tänään otetun röntgenkuvan mukaan tämänhetkinen hiekkakeräymä on nimittäin mallia pikkuruinen viiru. (Myös kavioluut olivat suoristuneet sitten viime näkemän.) 

Muutama päivä sitten luin @anninageen Instagramista postauksen, että hänen hevoselleen vastaavia oireita oli aiheuttanut munkinpippuri. Kah, sitähän Ruusakin oli saanut jokusen viikon! Lopetin syötön saman tien - ja sekä oman että tallinpitäjän havainnon mukaan oirelu on sen jälkeen ainakin loiventunut. 

Vaikka mahatilanne on parempi, ongelma ei ole kokonaan poissa. Että nyt sitten arvon, katselenko tilannetta Antepsinin voimalla vielä vähän aikaa vai varaanko tulevan klinikkakengityksen yhteyteen myös mahatähystyksen.  

Myös lokakuun alusta. Kuva minä.

Tosin yksi mahdollinen selitys nihkeilylle voi olla myös virus. 

Tätä vaihtoehtoa en muilta hyvin potentiaalisilta vaisuuden syiltä hoksannut edes epäillä tilanteen akuuteimmassa vaiheessa, joten mahdollinen ruumiinlämmön poikkeama jäi todentamatta. (Kyllä, aiemmin harrastamani säännöllinen lämmön mittaus on viime aikoina vähän unohtunut, paitsi nyt olen petrannut ja tsekkaan tilanteen joka päivä - ennen liikutusta.) 

Virusta aloin epäillä Ruusalla siinä vaiheessa, kun oireet iskivät Albertiin. 

Sillä eihän yhden ponin saikkuilu lokakuulle riitä, vaan samaa herkkua on ollut tarjolla myös junioriosastolla. 

Pari viikkoa sitten lauantaina tallikaveri soitti kertoakseen, että Albertilla rähmivät silmät. En tästä erityisemmin huolestunut, sillä vastaavaa on aiemminkin pikkumiehellä ilmennyt eikä se ole vaatinut silmien puhdistamista kummempia toimenpiteitä. Kun myöhemmin samana päivänä saavuin itse paikan päälle, löysin kuitenkin tihkusateesta nuorisolaisen, joka tärisi kuin horkassa. Lisäksi se nosteli oudosti jalkojaan.

Ensimmäinen toimenpide oli ilmeinen: talutin ponin välittömästi talliin ja työnsin kuumemittarin sen takalistoon. Mittari nousi yli 40 asteeseen! En voinut uskoa näkemääni, joten mittasin uudelleen, ja sama meno vain jatkui. Tunnin parin päästä lukema oli jo 40,8! 

Ajoitus oli valitettavan täydellinen: seuraavana päivänä oli Kyvyt esiin -finaali, johon yksi Albertin tarhakaveri oli kvaalautunut. Omistajat toimivat vastuullisesti ja jättivät menemättä, mutta olihan se hirveä harmi. Varsa olisi voinut hyvinkin pärjätä.

Lapsi on omasta mielestään terve. Kamerani sen sijaan on alkanut tehdä hirveän rakeista jälkeä.

Oletettavasti Albertin ongelma oli alkanut jo perjantaina, sillä tuolloin hakiessani ponia se oli pihatossa makaamassa. Kyseessä oli sen verran epätavallinen lepäilyajankohta, että kiinnitin asiaan huomiota. Kun palautin Albertia tarhaan, se käveli jäykästi, kuin kavioitaan arkoen. Näistä oireista en kuitenkaan hoksannut mitata lämpöä.

Albertilla kävi kyllä siinä mielessä tuuri, että olin juuri saanut Ruusan outoon oireiluun eläinlääkäriltä tulehduskipulääkkeitä. Joten kun kuumemittari lauantaina tavoitteli lämpöennätyksiä, minulla oli Finadyneä tuikata nuorisolaisen suupielestä sisään. 

Varsa vangittiin potemaan karsinaan, eikä se vaikuttanut olevan tilanteesta harmissaan. Välillä se näytti aivan surkealta, välillä ilme oli kirkas ja ryhti ylväs kuin terveinäkin päivinä. Sunnuntaina poni kyllä oli köllötellyt karsinassa niin pitkään liikkumatta, että tallikaverit epäilivät sen olevan jo henkitoreissaan. 

Onneksi Albert muuten noudatti omia tapojaan eli sen syöttämiseksi ja juottamiseksi ei tarvinnut keksiä vippaskonsteja. Heinä maistui makuuasennossakin ja karsinan juoma-automaatti suhisi ahkerasti. Poika on tässä ehdottomasti paranneltu versio emästään, joka heittäytyy  juomattomaksi vähemmästäkin kolotuksesta. 

Laadukasta kännykkäkuvamateriaalia Albertin karanteenitiloista. 

Sunnuntaina Albertin kuume oli laskenut noin 39:ään ja illalla mittari näytti jopa alle 38:aa. Koska maanantaiaamun lukema kuitenkin oli taas 39, päätin kutsua eläinlääkärin paikalle ottamaan näytteitä. Tilasin verikokeet ja varmuuden vuoksi myös pääntautitestin, onhan Varsinais-Suomessa sitäkin liikkunut.

Maanantaina Albert myös maanantaina korona- ei kun siis pääntautikaranteeniin noin 10 minuutin ajomatkan päähän, jotta tauti - mikä ikinä olikin - ei leviäisi koko talliin. Kaveriksi karanteenitiloihin uhrattiin samasta laumasta aikuinen hevonen, joka sattui olemaan joutilaana ja jolla ei ole infektioille altistavia perussairauksia. 

Tiistaina eläinlääkärin saapuessa paikalle potilaamme ruumiinlämpö oli laskenut jo lähelle normaalia, vähän päälle 38 asteeseen. Oli jo aika selvää, että pääntautia tämä ei ollut, mutta testi otettiin silti. Pääntautitesti olikin negatiivinen, verikokeissa fibrinogeeni koholla ja muut tulehdusarvot normaalit. Tämä viittasi siihen, että tauti oli taittumassa, sillä fibrinogeeni kuulemma laskee tulehdusmarkkereista hitaimmin.

Jotta mikälie pöpö ei siirtyisi kahden tallin välillä, toimin runsaan viikon ajan seuraavasti: ensin kävin hoitamassa Ruusan, sen jälkeen ajoin toiseen paikkaan, vaihdoin kengät ja pipon, hoidin Albertin, ja seuraavana päivänä pesin kaikki tallivaatteet.

Tarhanpohjat uusittiin tänä syksynä.

Valitettavasti hygieniaponnistelut eivät kuitenkaan tuottaneet tulosta, sillä kuumetauti on iskenyt tallillamme jo kahteen muuhunkin hevoseen. Tauti näyttää iskevän jännästi niin, että edellisestä tapauksesta kuluu aina viikko seuraavan ilmenemiseen. Herpes-rokotetulla kuume kesti vain päivän, mikä sai meidät pitämään kyseistä virusta todennäköisimpänä epäiltynä. Onneksi tontilla ei ole tiineitä tammoja.

Hoitava eläinlääkäri ei kylläkään usko herpesteoriaan, sillä samanlaisesta taudista kärsivien kärsistä on kuulemma joillakin muilla talleilla saatu negatiivisia herpestestejä.   

Niin, sen pääntaudin lisäksi alueella kuulemma liikkuu myös tällaista virusta, jonka ainoa oire on useita päiviä kestävä kuume. 

Albertillekaan kuumeen kaveriksi ei toistaiseksi ole ilmaantunut muita oireita kuin se kovassa kuumeessa esiintynyt jalkasärky - jotain onnea sentään matkassa. Silmäoireilukin rajoittui siihen yhteen rähmäerään, jonka tietysti putsasin pois steriilillä suolavedellä. Kahdella muulla potilaalla on ollut myös takajalat tukkeina.

Nyt Albert on ollut normaalilämpöinen melkein kaksi viikkoa ja se siirrettiin viikko sitten takaisin tallille. 

Koska tuoreet kuvat loppuivat kesken niin laitetaan tällainen syyskuinen kuva laitumelta.

Vanha nyrkkisääntöhän on, että hevoselle pitäisi antaa lepoa viikko jokaista kuumepäivää kohti. Ihan neljää tai viittä viikkoa Albert tuskin on aloillaan, mutta se ei vielä ole palannut pihattolaumaansa, jossa leikit ovat aika vauhdikkaita ja toistuvat säännöllisesti pitkin päivää. 

Viikonloppuna kyllä yritin antaa Albertin hetken olla omassa porukassaan ja toisen kerran yhdistää sitä Ruusan ja kaveriruunan kanssa, mutta molemmista yrityksistä oli seurauksena itsensä tärviölle juossut toipilas.

Albert on siis nyt ulkoillut ihan vain itsekseen. Aluksi se vietti yöt karsinassa, mutta epäonnistuneiden kaverikokeilujen jälkeen sille rajattiin vakiolauman pihatosta oma yksiö. Tämä ratkaisu oli tervetullut, sillä tallin sairastarha on etäällä muista ja jo muutama siellä vietetty päivä sai Albertin haukottelemaan ja kipristelemään takavatsaansa. 

Loka-marraskuu on taas vaihteeksi ollut sellaista ponielämää, että tallille lähtöä tehdessä rintalastan alle on alkanut ilmestyä kirvelevä möykky. On ollut pikkuisen vaikea samaistua taannoisen hevosenomistajuuspostaukseni viimeiseen kohtaan eli "poninomistajuus on ihanaa". Enempi se on tuntunut lisäkuormitukselta suhteellisen vaativan työn ja muun elämän viimeaikaisten vastoinkäymisten ohessa.  

P.S. Jos joku ei uskonut, että muka joka vuosi tähän aikaan on poni pipinä, tässä todisteeksi aiemmat syysvaivapostaukset (vaivat ovat yleensä alkaneet juuri loka-marraskuussa, vaikka kaikki kirjoitukset eivät tähän ajankohtaan osukaan):

Tallil eka, tallil vika (lokakuu 2019)
Terveiset konkurssin partaalta eli sairastuvalta (marraskuu 2018)
Munaton ja vähän muutakinton mies kotiin (lokakuu 2018)
Sittenkin kaviot? (joulukuu 2017)
Synkissä vesissä (joulukuu 2016)
Flunssaa ja allergiatestin tuloksia (marraskuu 2015)
Niin tai näin, aina väärinpäin (marraskuu 2014)
Voihan mast-solu (marraskuu 2013)

Kun yksi ongelma ratkeaa, toinen kampittaa

Otsikon tunnelmissa täällä mennään taas Ruusa-ponin kanssa.

Eläinlääkäri kävi maanantaina ja Ruusa-poni kävi ns. kaikissa laitteissa - ilman rauhoitusta muuten, toisin kuin poikansa, joka vaati esilääkitystä ja lisälääkitystä suostuakseen yhteistyöhön. 

Ruusan saamat uutiset olivat hyviä ja huonoja. Hyvä uutinen on se, että keväällä hajonnut patellaligamentti näyttää viimein ultrassa siistiltä eli sen puolesta voidaan alkaa vähitellen lisätä vauhtia lenkkeihin. Jee! Eivät ole menneet hukkaan neljä käveltyä kuukautta.

Huonompi uutinen oli se, että vielä ei päästä ravaamaan, koska kavioluu oli vasemmassa etujalassa kääntynyt 4 astetta ja varvasakseli oli aivan pyllyllään. Toisessa etusessa ongelma oli lievempi.

Mielestäni ponin lihavuuskunto on nyt aika passeli. Väitän, että takaosaan on saatu vähän jumpattua lihastakin, koskapa takaosan pienuus ei ainakaan tässä kuvassa pistä silmään. Kuva Sini Tuhkunen.

Vaikka toisin jo ehdin hätääntyä, tilanne ei sentään johdu kaviokuumeen revanssista. 

Ikävää on, että iso syy ongelmaan on kengitysvirhe. Osa ongelmaa on toki myös se, että ponin kengitysväli venähti 8 - 9 viikkoon aikataulusyistä ja siksi, että kengittäjä halusi mieluummin odottaa kuvia ennen kuin laittaa (iso peukku hänelle tästä). 

Itse asiassa yksi iso syy kaviokuvien ottamiseen oli juuri se, että en ole ollut tyytyväinen kaviobalanssiin. Ruusalla on myös ollut kipuun viittaavia oireita, kuten se, että poni on viime aikoina liikkunut hyvin haluttomasti. Tarkkaan katsottuna minusta on näyttänyt, että se on liikkunut edestä vähän köpösti - ei kuitenkaan koko aikaa ja se on namilla palkitsemalla reipastunut. 

Ruusan kaviot ovat vuosien varrella osoittautuneet aika vaikeaksi palaksi monelle kengittäjälle. Nimittäin siinä kohtaa, kun ne ovat Ruusalle hyvät, ne eivät muistuta paljonkaan ideaalikaviota. Harva kengittäjä uskaltaa tehdä niin "rumaa" jälkeä kuin Ruusan hyvinvointi vaatisi.  

Kuva Sini Tuhkunen

Uskon, että kavioita tähän asti laittanut kengittäjä olisi osannut korjata työnsä jäljen kuvien perusteella, sillä hän on korjannut vaikeampiakin tapauksia (muiden jäljiltä). 

Yön yli nukuttuani totesin kuitenkin, että olisi ihan sama, miten hyvää työtä kengittäjä tekisi, en kuitenkaan luottaisi lopputulokseen. Oman mielenrauhani takia soittelinkin tiistaiaamuna hevosklinikalle. Kun vielä sain klinikkakengittäjälle ajan vielä samalle päivälle ja satuin olemaan lomalla, päätin lähteä ponin kanssa päiväretkelle. 

Matkalla laskin, että tämä kengittäjä taisi olla kymmenes (edit: tarkistuslaskennan perusteella sittenkin 11.) Ruusan kavioita laittanut sen jälkeen kun sitä 3,5-vuotiaana alettiin kengittää. Yhdeksästä (edit. tai kymmenestä) edellisestä olen ollut tyytyväinen kolmeen tai neljään ja niihin muihin mahtuu muutama, joiden jäljiltä Ruusa on ollut kipeä. Eli jos sinulla, rakas lukija, on hevosellesi hyvä kengittäjä, älä hitossa vaihda vaikka hinta tuplaantuisi.

Vasen etukavio

 

Klinikkakengittäjä ei pitänyt Ruusan ongelmaa kovin suurena, mutta piti ongelman ytimenä korkeita kantoja, joista olin kengittäjälle toistuvasti huomauttanutkin. Klinikkakengittäjä uskoi tilanteen korjaantuvan yhdellä laitolla, kuten eläinlääkärikin. 

Etukäteen vähän jännitti Ruusan käytös vieraassa paikassa, se kun on välillä ollut vähän raskas takakinttujensa kanssa lähinnä naulauksen aikana. Pahimmillaan se on saattanut hypätä kaikki jalat ilmaan ja huitoa samalla sillä jalalla, jota kengittäjä kannattelee, mutta viime aikoina se on tyytynyt vain nyppimään laitettavaa jalkaa vaihtelevalla voimakkuudella.  

Nytkin Ruusa vähän protestoi takajalkojen kanssa, mutta kengittäjä ei kaivannut sille loiventavaa lääkettä, vaikka hän työskenteli toinen käsi murtuneena. Eikä Ruusa hänestä ollut mitenkään hankala, vaan tyypillinen welsh - eli poni tulisilla mausteilla.    

Täytyy toivoa, että yksi korjauskengitys tosiaan poistaa ongelmat. Toistaiseksi poni vaikuttaa edelleen kipeältä. 

Askellaji pidetään käynnissä jo ihan eläinlääkärinkin määräyksestä vielä viikon tai pari, jotta ponin jäsenet ehtivät tottua isoon asentomuutokseen ennen kuin nostamme rasitustasoa. Tokikaan liikuntaa ei lisätä ellei poni vaikuta paremmalta. 

Meinasin ensin antaa Ruusalle ihan lomaa, mutta se alkoi oireilla mahaansa ja aloitin psyllium-kuurin, enkä hiekanpoiston aikana uskalla olla liikuttamatta. 

Täti ja sen poni. Olen itse käsitellyt tämän postauksen kuvat ja tämä meni kyllä aika keltaiseksi! Kuva Sini Tuhkunen

Kunhan tästä akuutista tilanteesta selvitään, pitää pitää miettiä, kuka ponien pedikyyreistä huolehtii jatkossa. 

Klinikkakengittäjä oli sitä mieltä, että tähän asti Ruusaa laittanut kengittäjä osaisi kyllä jatkaa.  En kuitenkaan ole varma, pystynkö enää luottamaan häneen. Toki ymmärrän, että parhaillekin sattuu virheitä, mutta en myöskään halua valvoa öitäni miettien, tuliko kaviobalanssi nyt kohdilleen. Tilanne olisi eri, jos kengitysvirhe olisi yksittäinen, mutta tässä on kyseessä pitempään kaivertanut näkemysero, jossa oma näkemykseni on osoittautunut jos nyt ei oikeaksi niin ainakin oikeansuuntaisemmaksi. (Edit: Mielestäni vuolu oli kyllä menossa parempaan suuntaan ja se oli yksi syy miksi en heti etsinyt uutta kengittäjää, kun tätä moni tallilla kehui.)

Haluaisin sellaisen kengittäjän, jonka työtä en kokisi tarvetta kyseenalaistaa. Toki tällainen yhtälö voi olla poninomistajallisista syistä melko mahdoton, koska kyseenalaistaminen on minulla verissä. (Tiedostan olevani hankala asiakas ihan kaikille palveluntarjoajille.) 

Todennäköisesti vien ponin vielä toisenkin kerran klinikalle ja otatan oman mielenrauhani vuoksi vielä uudet kaviokuvat. Eli tässä on vielä pari kuukautta aikaa miettiä, kuka kavioita jatkossa laittaa. 

Albert vielä laitumella.

Seuraavalle klinikkareissulle ajattelin ottaa mukaan myös jälkikasvun. Albertista kaviokuvat jäivät maanantaina jostain minullekin käsittämättömästä syystä ottamatta, vaikka en ole senkään kaviobalanssiin ollut ihan tyytyväinen. Albert kuitenkin vaikuttaa tällä hetkellä iloiselta ja liikkuukin mielellään.  

Albertkin silti altistettiin säteilylle. Siltä kuvattiin (pari vuotta sitten irtopalaleikatut) etuvuohiset, irtopalakuvauksessa hieman muutoksia näyttänyt oikea kinner sekä selkä korvista häntään. 

Lähitulevaisuudessa häämöttävä sisäänratsastus mielessäni olin hieman ollut huolissani siitä, olisiko Albertille tullut lapsuuden onnettomuuksissa jotain vaurioita selkään tai niskaan. Mitään hälyttävää ei onneksi näkynyt! Eläinlääkärin mukaan niskakuvien pitäisi antaa viitteitä siitäkin, jos ligamentteihin olisi tullut isompia vaurioita - eli ainakin yhdestä asiasta murehtimisen voin nyt lopettaa. 

Junioriosaston läpivalaisu toi muutenkin pelkkiä hyviä uutisia, sillä kaikki kuvat näyttivät priimoilta! Voimme siis tältä osin hyvillä mielin alkaa lastata Albertin selkään elopainoa sitten kun näen sen ajan koittaneen.

Hammaskalusto oli kyllä edelleen hyvin hankalassa vaiheessa ja yhden maitohampaan palasen eläinlääkäri suusta poimi poiskin. Arveli, että ehkä puolen vuoden päästä alkaa helpottaa. 

Aika hankalasti nämä hampaanvaihdot osuvat juuri sille ajanjaksolle, jona varsat yleensä alkavat harjoitella uutta ammattiaan. Väkisinkin miettii, millaisia vaikutuksia ikävällä suutuntumalla on siihen, miten hevoset ratsu- tai ajohommansa kokevat. Tätähän ei voi välttää edes käyttämällä kuolaimettomia suitsia, koska ne painavat poskia vasten hampaita.   

Laki koskee myös hevossomea - Somettaja, merkitsetkö kaupalliset yhteistyöt määräysten mukaisesti?

Miksi bloggaaja kehuu tuotetta tai palveluntarjoajaa x? Joskus siksi, että saa kehumisesta korvauksen. Valitettavasti vähän väliä tulee hevossomessakin vastaan mainoksia, joista ei selviä, onko pelissä rahaa tai muuta hyödykettä.

Voi tulla yllätyksenä osalle somettajista, varsinkin harrastajista, että myös heidän postauksiaan koskee kuluttajansuojalaki. Tämän tekstin aiheeseen liittyen kyseessä on pykälä mainonnan tunnistettavuudesta. 

Kaupalliseen yhteistyöhön lähtevällä somettajalla on velvollisuus tutustua alan pelisääntöihin. Jos bloggaaja on markkinoinnissa kokematon, mainostavan yrityksen pitäisi opastaa. Viimekädessä lopputuloksesta on nimittäin vastuussa mainostava yritys.

Kuluttajansuojalaissa ei ole erikseen somesäännöksiä, vaan sisältöjä koskevat lain yleiset pykälät. Kuluttaja-asiamies on kuitenkin jo seitsemän vuotta sitten laatinut ohjeet siitä, miten kaupallinen yhteistyö tulisi blogeissa merkitä. Tästä huolimatta lausuntopyynnöt Mainonnan eettiseen neuvottelukuntaan ovat lisääntyneet viime vuosina.

Aihekuva liittyy ja on liittymättä aiheeseen. Olen tietenkin kateellinen bloggaajille, jotka ovat saaneet esim. tällaisia ns. ilmaiseksi. Toisaalta en omista yhtään satulaa, että hukkaanhan tällainen menisikin. 

Koska olen siinä määrin nipo, että mielestäni pelisääntöjä pitäisi noudattaa ja koska pidän listoista, laadin listamuotoisen pikaoppaan kaupallisen sisällön merkitsemiseen blogeissa sekä muissa somekanavissa (perustuu tässä postauksessa linkattuihin lähteisiin ja pari vuotta sitten tekemääni asiantuntijan haastatteluun):  

1. Ketä kaupallisen yhteistyön merkintäpakko koskee?Kaikki alla mainittu koskee kaikenlaista sosiaalisen median sisältöä ja jokaikistä Suomessa vaikuttavaa somettajaa. Eli myös Instagram-kuvista tai Youtube-videoista pitää välittömästi käydä ilmi, että vastaanottaja on kohtaamassa kaupallista viestintää.
   
2. Milloin kaupallisesta yhteistyöstä pitää kertoa?
   Maininta tarvitaan aina, jos somepostauksesta on saatu jotain korvaukseksi - korvaus voi olla myös tavaran saaminen ilmaiseksi tai alennuksella mainintaa vastaan.
   
3. Miten kaupallinen yhteistyö pitää merkitä?
   a) Kaupallisen yhteistyön pitää selvitä lukijalle heti ensisilmäyksellä. Se pitää siis merkitä selkeästi ja näkyvästi.
   b) Heti ensisilmäyksellä pitää selvitä myös se, kenen lukuun markkinoidaan, eli mainoksen maksaja.
   
4. Mitä tämä tarkoittaa käytännössä?a) Kakkoskohta edellyttää, kaupallisesta yhteistyöstä kerrotaan selkeästi heti postauksen alussa. Viestin vastaanottajalla pitää nimittäin olla jo ennen sisältöön perehtymistä olla mahdollisuus päättää, haluaako hän altistua mainonnalle vai ei. Pitkän postauksen perässä lukeva pieni präntti "yhteistyössä senjasen kanssa" ei siis todellakaan riitä, saati sitten pelkkä mainostajan tägäys. Jos postaus alkaa kuvalla, markkinointitarkoituksesta on kerrottava ennen sitä.
   b) Pelkkä "yhteistyössä senjasen kanssa" ei tee mainonnasta riittävän tunnistettavaa. Lukijalle pitää käydä heti selväksi, että kyse on nimenomaan kaupallisesta yhteistyöstä. Näin linjasi Mainonnan eettinen neuvosto jo vuonna 2017
   
5. Tiivistelmä
   Jos olet saanut somepostauksesta vastineeksi rahaa, tavaraa tai palvelua, kirjoita heti otsikon alle esimerkiksi "kaupallisessa yhteistyössä senjasen kanssa". Tekstin voi vaikka boldata, että se erottuu riittävän selvästi.
   

On vaikea sanoa, miten yleistä piilomainonta on hevossomessa, mutta epäilyjä silloin tällöin herää.

Se on kuitenkin helppo todeta, että mainosta lähes pääsääntöisesti ei hevossomessa merkitä lain edellyttämällä selkeydellä. Tämä koskee ihan kaikenkokoisia tilejä. On esimerkiksi hyvin tavallista, että mainontatarkoitus tulee ilmi vasta kuvan jälkeen tai se on merkitty epämääräisesti pelkällä "yhteistyössä"-termillä.

Toki joskus voi olla, että bloggaaja ihan vastikkeettakin mainostaa hyväksi kokemaansa tuotetta tai palvelua. Kun muuta kaupallista viestintää sisältävässä somekanavassa kuitenkin on kovin kehuttu jotain palvelua ja linkattu ostopaikkakin, herää kysymys, onko kuitenkin saatu vähintään alennusta.

Jotkut bloggaajat lisäävät tällaisissa tapauksissa maininnan, että kyse ei ole maksetusta mainoksesta. Tätähän laki ei millään tavalla edellytä, mutta kyllähän se selkeyttää tilannetta, jos kyseisellä kanavalla on myös maksettua mainontaa. Itsekin toimin näin, vaikka blogissa ei ole koskaan ollut yhtään mainosta - ainoa kaupalliseksi luokiteltava yhteistyö on ollut bloggaajapassin saaminen hevosmessuille. (Tilanne olisi toki nyt otollista korjata, vink vink vaan kaikki sponsoriehdokkaat, eikös mikromarkkinointi ole nyt pop ja tämän mikrommaksi ei paljon enää voi mennä.)

Olkaahan tarkkoina!

Lue myös: Pieni tekijänoikeusopas bloggaajille ja muillekin

Odotusten mukainen Laatuponikisasuoritus

Historia näemmä toistaa itseään. 

Kuusi vuotta sitten kuljetin Laatuponikisaan 3-vuotiaan omakasvatin, joka liikkui surkeasti ja hyppäsi haluttomasti sekä jäi luokkansa jumboksi. Menneenä lauantaina vein Laatuponikisaan 3-vuotiaan omakasvatin, joka esiintyi kokonaisvaltaisen haluttomasti ja jäi viimeiseksi koko päivän surkeimmilla pisteillä. 

Albert oli äärimmäisen jännittynyt eikä olisi halunnut tehdä mitään siltä odotetuista tehtävistä. Okserin edessä sille tuli joka kerta rimakauhu. Kerran se hyppäsikin okserin paikoiltaan, mutta ponneton ponnistus ei riittänyt kantamaan takapäätä koko esteen yli ennen laskeutumista.  

Estevälejäkin jo lyhennettiin, mutta okseri oli silti ylitsepääsemätön ongelma. Lopulta viimeinen este muutettiin pikkuiseksi pystyksi, ja saimme sentään lopettaa hyppelyt aika sujuvaan kujanjuoksuun.   

Kuvasarja siitä, miten käy kun ponnistaa okserille paikoiltaan. Kuvasarjaan kuului vielä yksi kuva, jossa Albertin takajalat laskeutuvat puomin päälle, mutta priorisoin kuvapakettiin sen sijaan toisenlaisen kuva-aiheen. Kuvat Mirella Ruotsalainen/Hertjekker.net

Kovin paljon edustavammin ei tällä(kään) kertaa onnistunut askellajien esittäminenkään. 

Ravi oli tahditonta töpöttelyä eikä laukka pyörinyt yhtään. Ponilla ei ollut yhtään omaa ajatusta eteenpäin. 

Esitys oli siis kauttaaltaan varsin onneton. 

Siinä, missä tuomareilta viime vuonna tuli rohkaisevia kommentteja ja kiitoksia ponin luonteesta, nyt kehut olivat vähissä. Tämä näkyi pisteissäkin: keskiarvot romahtivat viimevuotisesta noin kokonaisen pisteen verran kautta linjan. 

Albertin suoritusta häiritsi merkittävästi paitsi oma mitä-ikinä-onkaan-meneillään, myös kaveriponin kanssa maneesin seinän läpi käyty kiihkeäsävyinen keskustelu äkillisesti koittaneesta erosta. 

Vaikka esitys oli mahalasku, en ollut ponin suoritukseen varsinaisesti pettynyt. Harjoitusten perusteella osasin odottaa juuri tätä. 

Albert on ollut haluton hyppäämään eikä muussakaan liikkumisessa ole ollut mitään suurta tunteenpaloa mukana. Vein sen silti kisaan ajatellen, että tuleepahan edes kokemusta. 

Jälkikäteen kyllä mietin, että ehkä huonon kokemuksen välttäminen olisi kuitenkin ollut suurempaa viisautta. Jälkiviisaushan on aina sitä viisainta, mutta ehkäpä nyt jo opin läksyni ja osaan jatkossa valita taisteluni paremmin.  Tai sitten lyön seuraavalla kerralla pääni ihan samaan seinään, ei sekään uutta olisi.

Vaikka Albert esitti Laatuponikisassa huonointaan, se ansaitsee kehut käytöksestä. Jännityksestä ja haluttomuudesta huolimatta Albert oikeasti yritti. Se myös lastautui ja matkusti jälleen ihan mallikkaasti. 

Jokaiselle paikalle asti ilmaantuneelle jaettava osallistumisruusuke miellettäköön siis tässä tapauksessa tsemppipalkinnoksi. 

Plussapuolelle laskettakoon myös se, että tässä oli nyt oiva tilaisuus tutustua taas yhteen blogituttuun eli Annikaan, joka ystävällisesti lähti kuskiksi. Lisäksi tuli taas nähtyä Anua. Käsillä oli siis laatuponeilun lisäksi pienimuotoiset bloggaajatätimiitit. Että jos ei muuta niin ainakin seura oli syysretkellä hyvää. Suurkiitos molemmille!

Myös Albertilla oli tosiaan seura kohdallaan eli vierailevana tähtenä nähtiin sama tukiponi kuin taannoisella kesäretkelläkin. Se käyttäytyi jälleen mallikelpoisesti.

Tässä vissiin suhteellisen sujuva suoritus menossa. Kuva Mirella Ruotsalainen/Hertjekker.net

Vaisut esitykset niin harjoituksissa kuin kisoissakin jälleen kerran toki panevat mielenperällä  pysyvästi roikkuvat huolikellot kilkattelemaan. Lähtöoletukseni toki on, että sillä on jotain pahasti rikki jossain eikä siitä tule ikinä käyttöponia. On toki myös mahdollista, että kyse on hankalasta kasvuvaiheesta tai jostain henkisestä blokista. 

Niin tai näin, Albertille on jo varattu eläinlääkäri, jossa siltä läpivalaistaan ainakin etujalat ja selkä. Katsotaan sen jälkeen, pitääkö vielä tutkia enemmän.

Joka tapauksessa pikkumies saa nyt hyppyhommista kunnon tauon ja jos se jossain vaiheessa alkaa muuten vaikuttaa reippaamalta, aloitetaan treenit alusta hyvin helpoilla tehtävillä yksi este kerrallaan.

Tässä vielä arvostelut.

ESTEET

Hyppytekniikka: Ei voida arvioida tänään jännittyneisyyden takia, muutamalla esteellä näytti melko lupaavalta. Pisteet 6,0

Kapasiteetti: Ei voida arvioida tänään jännittyneisyyden takia. 5,0

Yleisvaikutelma: Tänään jännittynyt ja epävarma, tarvitsee enemmän rohkaisua.

Pistekeskiarvo 5,5

ASKELLAJIT

Käynti: Puhdas, tänään jännittynyt ajoittain. 6,5

Ravi: Ongelmia tasapainon kanssa, ei aina aivan tahdissa. 6,0

Laukka: Saisi pyrkiä paremmin eteenpäin, tänään ei esitä mielellään laukkaa. 6,0

Pistekeskiarvo: 6,167

Tätä kuvaa kun katsoo niin röntgenkuvaus on kyllä ihan paikoillaan. Silmämääräisesti näyttäisi olevan varvasakselit taitoksissa. Toki vuolu olisi ollut ennen kisaa paikallaan. Kuva Mirella Ruotsalainen

RAKENNE

Tyyppi: Jalo, ryhdikäs 8,0

Pää ja kaula: Erittäin ilmeikäs pää, alakaulainen kaula. 7,5

Ylälinja: Ylälinja saisi olla sopusuhtaisempi. Pitkä selkä ja lanne. 7

Etuosa: Pitkä pysty lapa, hyvä syvyys. 7,5

Takaosa: Luisu lautanen, kapea pitkä koipi 6,5

Etujalat ja liikkeiden säännöllisyys: Pitkät sääriluut, kapea kyynärvarsi, erittäin ahdas 6

Takajalat ja liikkeiden säännöllisyys: Pitkät sääriluut, kiverä kinner, melko suorat liikkeet 6

Yleisvaikutelma: Jalo, hyvin kehittynyt, esitetty erinomaisessa kunnossa. 7

Pistekeskiarvo 6,938

P.S. Jotta päivä olisi täydellinen, toki myös Albertia pestessäni samalla uitin myös (työsuhde)kännykkäni ja auton sähköavaimen. Kumpikaan ei kylpyä arvostanut. Kännykän simahdus ei sinänsä hirveästi nostanut tunteita, sillä ensinnäkin sen uusiminen ei tee lovea henkilökohtaiseen talouteeni ja toisekseen se toimi jo ennestään niin huonosti, että minulla oli vaihtokone jo valmiina. Sähköavaimen kohtalo sen sijaan jonkin verran ottaa päähän. Näin fiksu ja hyvämuistinen voi olla ihminen, että unohtaa elektronisia laitteita kura-asun taskuun pesun ajaksi.

Uskomatonta, mutta totta: Albert tarvitsee taas viime tingassa kyydin tai Laatuponikisa jää välistä

Otsikosta tilanne jo selviää: Nyt on taas se tilanne, että olisi viime tingassa Albertille chaufööri haussa. Laatuponikisa kolkuttelee jo ovella, mutta kyyti ei nyt onnistukaan suunnitellusti. 

Suunnitelmanmuutos ei johdu aiemmin sovitusta kyydistä, joka on edelleen menossa.

Nyt kävi niin, että Aulangolla on todettu joillakin hevosilla sieni-infektiota. Tämän olosuhteen pakosta Albert ei todellakaan majoitu paikan päällä ja ilman karsinaa se ei voi mennä sovitulla kyydillä, joka on perillä noin kuusi tuntia ennen Albertin vuoroa. 

Jotenkin en jaksanut asioiden saamasta käänteestä erityisemmin hämmästyä. Tällaisethan ovat ponielämäni peruskauraa.

Niin tai näin, nyt pitäisi taas jostain hihasta ravistua pikku-e:llinen kuljettajahenkilö, joka olisi suostuvainen viettämään lauantaita kahden kiltin poniherran ja niiden entouragen kanssa. Reitti kulkee Paimiosta Hämeenlinnaan. 

Kyseinen päivähän on ihan tämän viikon lauantai eli 19. syyskuuta. Albertinhan on tarkoitus olla karkeloissa sokerina pohjalla eli aikataulun mukaan arviolta kello 17.20. Syysretki ajoittuu siis niin aamu- kuin iltaihmisenkin näkökulmasta suhteellisen inhimilliseen vuorokaudenaikaan.

Ihmeellistä kyllä, meiltä puuttuu siis vain ja ainoastaan muodollisesti pätevä kuljettaja. Eli traikku on ja tarvittaessa vetoautokin. Myös matkatoveri on varattu ja apukäsiäkin saatamme saada matkaan omalta tallilta. En toki vastusta lainkaan, vaikka kuljettaja olisi valmis myös varsinaisessa toiminnassa avustaviin tehtäviin.

Tänä vuonna sama paikka, uusi aika? Tyylikkään Albertsonin kuvasi viime vuonna Mirella Ruotsalainen/Hertjekker.net 

Laatuponikisareissu meinasikin järjestyä vähän liian helposti. Osallistuminen ei nimittäin tässä ponitaloudessa ole kertaakaan ollut mikään läpihuutojuttu. 

Ruusan kanssa emme päässeet 2-vuotiskaudella osallistumaan jonkun vammaepäilyn takia ja 3-vuotiskaudella se liikkui niin huonosti, että se olisi kannattanut silloinkin jättää kotiin. Myöhemmin Ruusa ei osallistunut, koska ei ollut ratsastuksellisesti riittävän pitkällä - ja 5-vuotissyksynä sillä oli lisäksi ojentajajänne rikki. 

Albertin kanssa reissu meinasi viime vuonna jäädä välistä samasta syystä kuin nytkin eli kyytiongelmien takia. Silloin luulin varanneeni meille hevosauton, vaan edellisenä iltana selvisikin, että olin ymmärtänyt väärin.

Toivotaan, että tänäkään vuonna ei tarvitsisi perua osallistumista. Sekään ei tosin välttämättä olisi Albertin kannalta kovinkaan huono ratkaisu, sillä påni ei todellakaan ole siltä odotettavien tehtävien tasalla. Treeneissä vauhti on kujassa hyytynyt. Ylikorkeiden 3-vuotiaiden maksimikorkeutta, 110:tä senttiä, Albert ei ole saanut ylitettyä kertaakaan. 

Silti lähtisin mielelläni matkaan ihan kokemuksen vuoksi ja kerta osallistumismaksukin on pulitettu. Luotan Laatuponikisan tuomareihin, että he ymmärtävät olla vaatimatta Albertilta ponnisteluja, joihin se ei ole valmis. Vaikka se sitten hyppäisi vain pari maahankaivettua.

Edit. Olemme lähdössä matkaan. Katsotaan, miten käy!

Ratkaisu Ruusan raivostuttavaan tapaan varastaa ruohoa kesken lenkin?

Ruusa-ponin maastolenkit ovat vehreään vuodenaikaan aina olleet suoraan sanoen veemäisiä. Ponilla on nimittäin tapana pyrkiä muuttamaan kuntolenkit piknikeiksi eli se riuhtoo tiensä ruoholle yhtenään. Nyt, kun poni ei laidunna itsenäisesti lainkaan, ponin ruohostustarpeesta on tullut entistä isompi ongelma.

Kuluvana kesänähän liikutukset ovat pääasiassa koostuneet pitkin maastoja taluttelusta tai ohjasajelusta, ja Ruusan laidunnuspyrkimyksen vuoksi lenkit ovat muistuttaneet enemmän vastentahtoista köydenvetoa kuin kivaa yhteistä tekemistä. 

Ruusan taannoinen karkuretki kesken saikkunsa oli jonkinlainen herätys. Tajusin, ettei meillä ole ollut yhdessä kivaa pitkään aikaan. Olemme vain raahustaneet pitkin maita ja mantuja peräkkäin kuin robotit, paitsi että robotteina meitä ei ketuttaisi. 

Herätyksen ansiosta aloin miettiä näitä köydenvetokisojamme uudelleen. Että olisiko tämä riitelyn tie kuljettu loppuun ja voisiko tilannetta yrittää ratkaista miellyttävämmin eli koulutuksellisella toiminnalla.  

Ei ole nyt tuoretta kuvaa talutusaksönistä, joten laitetaan tällainen neljä vuotta vanha. Tämä voisi olla sellainen tavoitetila, että poni astelee rennosti löysällä narulla eikä yhtään pyri ympärillä viheriöiviin puskiin.

Sinänsähän minulla oli jo tiedossa, että ruohon ryöstelyä voisi korjata ottamalla käyttöön luvalliset ruohostustauot. Itse asiassa olin tätä jo aiemmin yrittänyt, mutta ilman tulosta. 

Nyt yhtäkkiä iski ahaa-elämys siitä, mitä olin tehnyt väärin. 

Luvallisia herkkuhetkiä ei ollut ollut riittävällä tiheydellä, jotta ne riittäisivät motivoimaan ponia oma-aloitteisen ruohostuksen lopettamiseen. Itse asiassa poni ei edes tainnut ymmärtää yhteyttä oman käytöksensä ja luvallisen syömisen välillä.

Märässä tarhassakin voi saada ihan kivoja kuvia. (Tarhan pohja pannaan uusiksiihan näinä päivinä - vähän jännittää, sillä tuleva pohja on hiekkaa. Saa nähdä, miten käy hiekansyöjän...) 

Ahaa-elämyksen jälkeen lähdin liikkeelle ehkä vähän ex tempore -tyyppisesti. Eräänä päivänä pihassa kävellessämme vain tulin antaneeksi ponille luvan syödä, jos se otti minuun kontaktia - vähän niin kuin koiraa kouluttaessa. Luvan annoin ihan sanomalla "ole hyvä" ja ohjaamalla sen kädellä kohti ruohoa. 

Ehkä ei pitäisi olla yllättynyt, että poni hoksasi ruohonsyöntiluvan idean ihan parilla toistolla. 

Aluksi palkitsin ponia aina, kun se pyysi syöntilupaa ottamalla kontaktia. Eli vaivalloisen tiheästi. Sitten vähitellen olen pidentänyt syömättä olemisen aikaa. Lisäksi olen siirtänyt palkitsemisen painopistettä tilanteisiin, joissa poni kävelee rennosti ja kiltisti suoraan. Tarkoitus ei kuitenkaan ole, että poni kävelisi jatkuvasti pää kenossa tai kerjäten.

Pyrin ajoittamaan palkitsemisen kohtaan, jossa poni ei ajattelisi ruohoa ja olisi rauhallisessa mielentilassa. Tarkoitus ei siis ole pelkästään vaikuttaa ruohon varastelukäytökseen vaan myös vähentää ruohon ajattelemista ja siten rauhoittaa ponin mielentilaa. Jää nähtäväksi, miten tässä onnistutaan!

Poni jokin aika sitten. Lihavuuskunto on vähän heitellyt viime aikoina.

Kun palkintoruohostusta on useita kertoja lenkin mittaan, herkkuhetkien ei tarvitse olla pitkiä. Annan ponin ottaa muutaman haukun ja sitten jatketaan matkaa.

Ajoittaisen luvan antamisen lisäksi olen myös sanonut "ei" aina kun näen, että poni on menossa omin luvin ruoholle. Kiristän narua vasta, jos sanallinen kielto ei riitä. Tässäkin poni yllätti: se tajusi ei-sanan merkityksen heti ja useimmiten myös uskoo sitä.

Prosessi on vielä keskeneräinen, joten lopullinen totuus metodin toimivuudesta on vielä vahvistamatta. Poni livistää edelleen ruoholle varkain, mutta tämä vähentyi varmaan 90 prosentilla ihan parissa lenkissä! Ohjasajossa varastelua esiintyy edelleen aika paljon ja ratsain olen metsässä antanutkin syödä, kunhan matkanteko ei häiriinny.

Köydenvedon vähenemisen lisäksi harjoittelusta on ollut pari muutakin myönteistä seurausta: Ensinnäkin hitaaseen raahustamiseen taipuvainen poni kävelee reippaammin, koska sen pitää kulkea (minun reippaampaa tahtiani) vierellä. Toisekseen lenkeistä on tullut samalla vuorovaikutteisempia eli emme ole enää kaksi erillistä hihnan yhdistämää yksilöä, vaan ponikko. 

Lenkeistä on samalla tullut ainakin 90 prosenttia mukavampia! Ainakin minulle, ja uskon, että myös Ruusalle. Ei sekään varmasti tykkää, että kiskon sitä yhtenään ohjasta tai naruriimusta. 

Taas kerran opetus siitä, että on parempi kouluttaa kuin tapella. Julistan tätä opetusta aina ja kaikkialla, joten en ihan itsekään ymmärrä, miten minun on ítse sitä joskus (tai usein) niin vaikea soveltaa käytännön ponielämään. 

Käyntiä, käyntiä ja vielä vähän lisää käyntiä

Kaikki ovat varmastikin koko kesän odottaneet uutista, koska Ruusa saa edetä muutakin askellajia kuin käyntiä. 

Alkuviikon vetcheckissä olivat omatkin odotukseni korkealla, onhan poni vaikuttanut jalallisesti varsin hyvältä. Se on halunnut itse ravailla ja askeleet ennen narunjatkeen hidastuskäskyä ovat olleet puhtaita. Polvivammainen kinttu ei myöskään ole mennyt alta samaan tahtiin kuin keväällä eli voisi kuvitella tunnollisen jumppatreenin vahvistaneen lihaksia.

Jokunen viikko sitten ihailimme kävelylenkillä tällaista sateenkaarta.

Valitettavasti eläinlääkäri ampui alas toiveeni ravin lisäämisestä ponin liikuntalukujärjestykseen. Hyvä uutinen kuitenkin on, että patellaligamentin vaurioalue on - viimein - merkittävästi pienentynyt. 

Eläinlääkäri arveli, että pääsisimme ravihommiin 2 - 3 viikon päästä. Toisaalta hän sanoi samaa jo kaksi kuukautta sitten eli eiköhän tässä ole syytä pitäytyä hyväksi havaitulla pessimisti ei pety -linjalla. Ainakin syyskuu menee vielä kävelyyn. 

Voi olla, että pitäydymme nelitahtisessa askellajissa siihen asti, kunnes eläinlääkäri seuraavan kerran saapuu paikan päälle lokakuun puolivälissä. Kun on kävelty käytännössä lähemmäs viisi kuukautta, ei huvita ottaa riskiä siitä, että vauhtia lisätään liian aikaisin ja joudumme aloittamaan koko prosessin alusta.    

Ylemmän kuvan pelto toisesta näkökulmasta, eri iltana.

Vaikka olin toivonut parempia uutisia, suhtauduin käyntijakson pitenemiseen kutakuinkin stoalaisella tyyneydellä. 

Tyyneyden säilyttämisessa auttaa paitsi pessimismi odotusten suhteen, myös se, että olen sentään päässyt siirtämään omaa sijaintiani enenevässä määrin ponin viereltä sen päälle. Olen istunut karvasatulassa sellaista 30 - 40 minuuttia parina kolmena päivänä viikossa. Tarkoitus olisi nyt kokeilla, mitä tapahtuu jos ryhdyn ratsastamaan säännöllisesti joka toinen päivä. 

Painon kanniskelun lisäämisen lisäksi Ruusan jumppaohjelma on muutenkin hiukan uudistunut. Ponin totaalisesti kyllästyttyä lammessa talsimiseen vesijumppa on korvattu metsässä rämpimisellä. Ja juuri tässä metsärämminnässä olen ollut mukana ratsastavana osapuolena. 

Sokerina pohjalla postauksen "laadukkain" kännykkäräpsy. Kuvassa on ponin korvat ja komea auringonlasku, jos ette tajunneet.

Haastetta metsäjumppaan ovat tarjonneet syksyisen Suomen luonnon ihmeet, joita tänä syksynä tuntuu olevan aivan poikkeuksellisen paljon. Puhun tietystikin hirvikärpäsistä, joiden saldo puolituntisen jälkeen on koko ratsukossa yhteensä saattanut kohota 40:n paremmalle puolelle. 

Hirvikärpäset saavat Ruusan aivan suunniltaan ja olenkin kärpäsloimesta huolimatta saanut lenkin jälkeen kaivella niitä sen karvoituksesta pitkään. Onneksi poni sentään pidättyy esittämästä näyttäviä raivopukkejaan silloin, kun kanniskelee tätilastia.

Iljetysten tiheimmän esiintymisalueen olen nyt suosiolla hylännyt lenkkikohteena, vaikka se tarjoaakin polvivammaisen jumppaan parhaiten soveltuvat maastonmuodot. Onneksi ihan joka metsä ei kuhise hirveitä kärpäsiä, joten jatkamme sitkeästi jumppaohjelman parissa. 

Hei hei monikanavaisuus - tätiponeilu oli liikaa Instagramille

Olihan se ihan kivaa niin kauan kuin sitä kesti, monikanavainen someilu. Olen päivittänyt menneenä kesänä suhteellisen säännöllisesti Instagramia, mutta nyt sometus palaa puhtaasti blogin puolelle ainakin toistaiseksi. 

Päätös Insta-tauosta ei ole omani, vaan palveluntarjoajan, jonka mielestä poniaiheisten kuvien julkaisu, toisten poniaiheisten tilien seuraaminen ja niiden kuvista tykkääminen on ilmeisen epäilyttävää toimintaa, jolta palvelun tulee käyttäjiään suojata. Toisin sanoen Insta on blokannut minut syystä, jota en tiedä. Varmuuden vuoksi luin vielä uudelleen säännötkin varmistaakseni, etten ole vahingossa niitä rikkonut, enkä ole.

Kännykässä koko sovellus ei uudelleenlatauksen jälkeen toimi. Tietokoneella pääsen yhä kirjautumaan, en voi tehdä mitään muuta kuin katsoa muiden kuvia.

Tätä on nyt jatkunut viikon verran.

Laidunotos heinäkuulta.

Olen tietysti laittanut aiheesta parikin palautetta Instagramille, mutta mitään ei ole tapahtunut. Olen kyllä kuullut, että eivät ole mitenkään erityisen kiinnostuneita auttamaan yksittäisiä käyttäjiä enkä siis varsinaisesti odota, että pääsisin enää käyttämään palvelua.

No, pitäkööt tunkkinsa. En ole vielä poistanut tiliä, mutta jos tilanne jatkuu pitempään niin teen senkin. En tällaisessa tilanteessa halua kaunistaa palvelun käyttäjätilastoja, joita se käyttää mainostajien houkutteluun.

Harmi sinänsä, koska Instassa oli mahdollista hieman kansainvälisempikin sometus ja oli kiva seurailla ihmisten postauksia siellä - tällaisia perinteisiä blogeja kun ei juuri kukaan enää pidä. Olin itsekin juuri ehtinyt tottua lyhyiden kuvallisten päivitysten tekemiseen. Tuskinpa silti tulevaisuudessakaan osaan tehdä sellaisia tänne blogin puolelle.

No, eipähän tule turhaan roikuttua somessa, kun on yksi kanava vähemmän. Enemmän aikaa vaikka ...ööö... kotitöille (jotka jäivät tänäänkin tekemättä).

30 vuotta silkkaa hulluutta ja hullummaksi vain menee

En liene ainoa, jonka on hevosen auton ikkunasta nähdessään pakko vähintään pään sisällä hihkaista "heppa"! Näin toimii aito hevoshullu vielä täti-iässäkin. (Muistan että kyseisen ryhmän tunnusmerkeistä kiisteltiin taajaan Villivarsan mielipidepalstalla aikoina, joina kuuluin kyseisen aviisin ydinkohderyhmään.)

Silloin tällöin joku aina kysyy, kauanko olen ollut hevosihminen. No, niin kauan kuin olen tiennyt, että sellainen eläin on olemassa kuin hevonen. Tarkkaa ajankohtaa en tälle osaa määrittää.

Sen osaan kuitenkin sanoa tarkkaan, milloin hevosihmisyyteni sai konkretiaa eli säännöllisen hevoskontaktin. Tämä tapahtui samaan aikaan kun syyskausi alkoi lähimmässä ratsastuskoulussa vuonna 1990.

Tämähän tarkoittaa, että vuonna 2020 pyöreitä ei tule täyteen ainoastaan poninomistajuudessa, vaan myös koko hevosharrastuksessa. Jos tätä hullutusta nyt voi enää harrastukseksikaan kutsua.

30 vuoden aikana olen ymmärtänyt, että hevosihmisyyttä nimitetään mielenterveysongelmaan viittaavalla sanalla ihan syystä. Enää, jos koskaan, en koe tarvetta kilpailla hulluuden asteessa (pärjäisin siinä kisassa aika hyvin), mutta aika syvässä suossa olin jo 30 vuotta sitten ja sittemmin olen vain polkenut itseäni siihen syvemmälle.

Skuggi, tärkeä koska ensimmäinen. Ylpeä hoitaja hoidokkinsa kanssa ehkä vuonna 1991 tai 1992.
(Nuo ratsastushousut ovat kai edelleen tallessa ja mahtuvat.)

Vuonna 1990 aloitin alkeiskurssin Evitskogin ratsastuskoululla, jonka tuolloin omisti Nummisen perhe, jonka Sebbenä tunnettu poika hyvin tiedettiin piireissä jo silloin.

Muistan edelleen pettymykseni alkeiskurssin ensimmäisen tunnin alla, kun näin tunnin hevoslistassa että ratsukseni oli laitettu Josef. Pettymys johtui siitä, että kyseessä oli (russ-)poni. Että joutuisin aloittamaan ratsastusurani ponilla. Mikä nöyryytys! Vähänpä tiesin, että 30 vuotta myöhemmin poni olisi tämän persuksen alle ykkösvalinta.

Alkeiskurssillakin toivuin järkytyksestäni nopsasti ja olisin aika pian halunnut ryhtyä Josefin eli Juffin hoitajaksikin. Äiti ei kuitenkaan suostunut, koska olisi joutunut kuskaamaan. Liekö Juffi kuitenkin kylvänyt sieluuni poni-ihmisyyden siemenen, vaikka en russ-ihmiseksi kasvanutkaan?

(Olen kirjoittanut hevosharrastukseni alkuvaiheesta vähän pitemmin viitisen vuotta sitten.)

Skuggi-issikan jälkeen sain hoitoponiksi tämmöisen söpöläisen, joka oli silloin vasta 3,5-vuotias. Kuvassa uudella omistajalla monta vuotta myöhemmin. 

Äidin perintörahat riittivät ratsastustunteihin noin viideksi kaudeksi ja sen jälkeen oli jatkettava harrastusta omin neuvoin. Onneksi 90-luvulla oli varsin tavallista, että hoitohevosilla sai myös ratsastaa, kunhan oli luotettava ja ahkera. Ja minähän olin.

Käsittääkseni tällaisia diilejä on edelleen saatavilla, mutta tilanne on sama kuin 90-luvulla: pitää olla valmis rasittamaan itseään myös tallihommien muodossa.

Ja kyllä tämä kroppa on näiden vuosien aikana tallitöitä nähnytkin sen verran, että eiköhän nivelrikko ole lähinnä ajan kysymys (sellainen tulee kuulemma lähes väistämättä, sanoi lääkäri eräälle viisikymppiselle omatalli-ihmiselle).

Kuolaimetonta menoa jo vuonna 2000. Tässä olemme Fafun kanssa lapsuudenkotini läheisessä rannassa.

30 vuoteen on mahtunut aika paljon. Muun muassa vahva issikkavaihe, joka kumpusi ensimmäisestä hoitohevosestani Skuggista ja jota vahvisti 90-luvun lopun hoitohevoseni Fafu.

Fafun lasken edelleen yhdeksi elämäni hevosista ja ikävöin sitä yhä. Itse asiassa tänä syksynä tulee pyöreitä täyteen myös sen poismenosta, 20 vuotta. Fafun aikana kävin jopa vähän issikkatunneilla, koska enhän minä sillä osannut ratsastaa. (Olen kirjoittanut Fafusta lyhyesti aiemmin.)

Myöskin 90-luvulla tutustuin erääseen mustaan kaunottareen ja sen ensimmäiseen varsaan. Silloin aloin ymmärtää olevani ehkä sittenkin welsh-ihminen, vaikka issikkaihmisyys vielä vähän aikaa siinä rinnalla kulkikin.

Ympäri mennään ja yhteen tullaan, se welsh-palon sytyttänyt kaunotarhan oli tietystikin ensimmäinen oma ponini G, Ruusan emä.

G-poni ja sen ensimmäinen varsa vuonna 1994.

Edellisen kuvan varsa eli Ruusan isoveli 1-vuotiaana. Oi, miten rakastinkaan pikku-Ottoa!
Kuva edustaa puhdasveristä 90-luvun tallityyliä. 

Olen jo kauan sitten lakannut kutsumasta itseäni hevosharrastajaksi. Oikeampi nimitys on hevosaddikti, tai oikeastaan tietysti poniaddikti.

Aivan kuin mihin tahansa riippuvuuteen, myös poniaddiktioon liittyy elämän pyöriminen yhden asian ympärillä. Olen rakentanut koko elämäni ponien ympärille.

Olen kerännyt tähän postaukseen kuvia menneen hevoselämäni tärkeimmistä hevosista. Sellaisiin lukeutuu myös tämä B-welsh-ori Pride, joka on edellisen kuvan Oton isä ja olisi ollut myös Ruusan ellei olisi kuollut ennen aikojaan. Tämä taisi olla viimeiseltä ratsastuskerraltani vuodelta 2009. Seuraavalla kerralla kun menin tallille, sain kuulla Priden menehtyneen.  

Toki fiksumpi olisi valinnut sellaisen ammatin, että addiktion rahoitus onnistuisi ilman pomotason vastuuta ja lähinnä ylöspäin joustavaa työaikaa. Toisaalta oman elämässä jaksamisen kannalta on hyvä, että työ sisältää muitakin motivaatiotekijöitä kuin rahaa.

Niin tai näin, hevoset (tai ponit) ovat kietoutuneet niin syvälle ja niin kiinteäksi osaksi minuuttani, että on vaikea kuvitella 'minua' ilman hevosia.

Videokaappauskuvassa vuorostaan Ruusan iskä, ehkä kiltein poni ikinä. Kuva on jostain yli 10 vuoden takaa, onneksi istuntani on sentään vähän tästä tokeentunut, mutta ratsastukseni on taas kaaoksessa.

Jotkut säälivät minua, kun elämäni pyörii niin tiukasti yhden asian ympärillä. Minä puolestani säälin heitä, joilla ei ole elämässään mitään intohimon kohdetta.

Tai no, välillä kyllä säälin myös itseäni, etenkin silloin (kuten nyt) kun tuntuu, että 30 vuoden kokemuksesta huolimatta en osaa oikein mitään. Mutta näillä mennään, todennäköisesti vielä seuraavat 30 vuotta, jos niin pitkään elän ja tolkuissani pysyn. 

Lopuksi vielä pakko laittaa kuva unelmaponi Iforista, josta olen kirjoittanut omankin tekstinsä.