Istuntaprojekti etenee - Riding with Connection

Mitäpä kertoisin viime viikonlopun istuntakurssista? Mitäpä en kertoisi?

Pää on taas yhtä aikaa niin täynnä ja tyhjä. Olin siis jälleen Katariina Kaartinen-Alongin kurssilla, tällä kertaa Balanssiin-tilan upeissa puitteissa Huittisissa.

No, aloitetaanpa vaikka tällä kuvalla: 

Pää roikkuu väärällä paikalla ja lantio on pikkuisen etukenossa, mutta muuten ratsastaja on jo aika suorassa!

Joo, hevonen lompsii kuvassa selkä notkolla, mutta katsokaapa ratsastajaa!

Vannon, etten ole liimannut omaa roikkuvaa päätäni muuten hyvin istuvan ratsastajan kuvan päälle, vaan ihan oikeasti osasin istua kurssihevosen selässä kuten kuvassa näkyy - ja vieläpä ison osan tuntia. Istunta paitsi näytti paremmalta kuin ehkä koskaan, myös tuntui käytössä varsin toimivalta.

Lisäksi pitkään juilinut vasen lonkka tuntui ratsastuksen jälkeen selvästi vetreämmältä. Joo, tiedän, että niinhän sen kuuluukin mennä. Mutta minulle ratsastus on vuosien ajan tarkoittanut enemmänkin takuuvarmaa tapaa saada aikaan kokovartalojumi. Voi vain kuvitella, millaisen jumituksen olen saanut ratsuissani aikaan...

Eikä tässä vielä kaikki!

Tunnin jälkeen toinen kurssilainen kysyi minulta, missä olen oppinut ratsastamaan noin hyvin. Voi pojat, jos saisin euron joka kerta, kun joku kysyy minulta tuon kysymyksen, minulla olisi tähän mennessä - odottakaas kun lasken - yksi euro!

Itsekin kyllä olin sitä mieltä, että hyvin meni, mutta minun hyväni on suhteessa aikaisempiin kokemuksiini omasta ratsastustaidostani. Ja ne kokemuksethan eivät pääosin ole kovin mairittelevia.

Vasen jalka on edelleen vähän tuhmempi kuin oikea. Ja näemmä etukeno yrittää vähän tulla sotkemaan muuten hyvää yritystä. Luulen, että tässä on kyseessä kevyt ravi.

Maneesikuvissa näkyvään lopputulokseen päästiin keskittymällä etupäässä yhteen suurimmista kompastuskivistäni: hengitykseen. Olen kipuillut kovasti sen seikan kanssa, että hengitys on aika lailla ydinjuttuja hyvässä ratsastuksessa. Onko muka pakko hengittää, jos ei tahdo? Ilmeisesti on.

Koska taannoisella alexander-tekniikkakurssilla tuli oivallus, että hengitys vapautuu, kun rentoutan kainaloita, piti miettiä muun muassa sitä. Keskityin myös saamaan kyljet mukaan hapenottoon. Jotenkin en ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että hengityksen voisi antaa pullistaa myös kylkiluiden  ja suoliluun väliin jäävää kehonosaa.

Joka tapauksessa minähän sitten tosiaan puhkuin ja puhisin niin, että alkuun meinasin pökertyä - ehkä silkasta happisaturaation äkillisestä noususta. Vähitellen tilanne tasoittui ja aivokapasiteettia liikeni pikkuisen muuhunkin.

Enpä ollut koskaan ennen tullut ajatelleeksi muuten sitäkään, ettei välttämättä ole hyväksi pidätellä hengitystä laukannostossa. Jännästi helpotti sitäkin touhua, kun keskittyi vetämään ilmaa sisäänsä sen edelleen niin ahdistavan laukannostotilanteen keskellä.

Näin se laukka nousee, kun istuu vaan ja hengittää!

Kaiken tämän hengittelyn ohella piti vähän miettiä myös sitä palapeliä, jota istunnaksi kutsutaan.

Alapalikat alkavat kahden vuoden ponnistelun jälkeen aika mukavasti löytää paikkaansa ilman jatkuvaa vääntämistä, mutta jo viime kesänä mietitty "yläpala" piilotteli edelleen jossain yläkehon sisällä. (Yläpalahan sijaitsee siinä rintalastan alaosan tienoilla.)

Ja kun yläpala painuu sisään, ei hengityskään oikein mahdu kulkemaan. Sekä yläpalan että hengityksen löytämisessä auttoi aikaisemmalla tunnilla olleen ratsuttajan keksimä mielikuva, että hengitykselle pitää tehdä rintakehään tilaa.

Kun rupeaa suoristamaan ylävartaloa kilpikonnamoodista, on nimenomaan tärkeää työntää rintalastaa eteen eikä vetää hartioita taakse.

Jos vetää hartioita taakse, menee helposti yliryhtiin, rasittaa selkää ja menettää mahdollisuutensa käyttää keskivartalon lihaksia tehokkaasti.

Ennemmin pitää vaikkapa kuvitella työntävänsä rintalastaa vasten pleksilasia. Nimenomaan rintalastaa eteen, ei tissejä ylös. Koska jos tissit osoittavat tuuleen, ollaan taas mainitun yliryhtipulman ytimessä.

Hevoisen niska se on kuulkaa kaunis. Siksi sitä on kiva tuijotella. 

Näiden ajatusten lisäksi piti myös miettiä käsiä, etteivät rupea vetämään tai jännittämään. Alkuunhan ne tekivät juurikin sitä, vaikka aivoille toista väittivät.

Mielenkiintoista on myös se, että kun olen viime aikoina hirveästi miettinyt käsien rentoutta, käsi on ruvennut roikkumaan kyynärpäästä alaspäin. Kyynärpäästähän pitäisi mennä suora linja kuolaimeen, ei suora linja esim. ratsastajan varpaisiin.

Kättäni koventaa myös se, että olen hirveän hyvin sisäistänyt sen mantran, että ratsailla kyynärpäiden pitää olla vartalon läheisyydessä. Käden rentouteen tällä on ollut ennemmin hyvin hirveä kuin hirveän hyvä vaikutus. Joten nyt sitten opettelen kantamaan kädet kauempana kehosta, ne jo mainitut kainalot leveinä ja vapaina.

Ja vaikka alapalikat alkavat olla paremmassa mallissa, persustakin pitäisi edelleen miettiä enemmän penkkiin. Nimenomaan takataskuja kohti satulaa ja istuinpinta-alaa suuremmaksi. (Ratsastus lienee ainoa asia, jota tehdessään nainen haluaa takapuolensa näyttävän leveältä.)

Kun kurssin ensimmäisellä tunnilla pääsee vähän leijumaan, on varmaankin itsestäänselvyys, että toisella tunnilla homma menee haparoivaksi yliyrittämiseksi. Tai niin ainakin tällä kertaa kävi.

Mutta lopussa hevonen kuitenkin alkoi yhtäkkiä ponnistaa käynnistä raviin oikeasti ylämäkeen ja jatkoi siitä eteenpäin itseään kantaen ja takajaloilla ponnistaen. Siinä ravissa olisin voinut istua vaikka loppupäivän. Ehdin kuitenkin istua vain pari pääty-ympyrää ennen kuin tunti  päättyi.

Mainitusta huippukokemuksesta ei tietenkään (ainakaan tietääkseni) tarttunut todisteita kenenkään muistikortille, mutta pääkoppani sisäiselle kovalevylle tilanne kyllä tallentui.

Vinouden lähdettä etsimässä.

Lisäksi sunnuntain tunnin hyöty oli se, että tajusin avata suuni ja kysyä, miksi kaikki hevoset punkevat allani vasemmalle. Kuvien perusteella en kuitenkaan istu kovin järkyttävästi vinossa (vaikka toki pientä epäsymmetriaa näkyykin) eikä Katariinakaan suoralla uralla onnistunut paikantamaan vian lähdettä.

Pohkeenväistöyrityksissä Katariinalla syttyi lamppu päässä. Nimittäin kun yritin saada hevosen väistämään vasemmalle, se alkoikin kävellä täydellisesti suoraan. Oikealle jalalle minun oli helppo saada lisää painoa, vasemmalle paino ei suostunut menemään ollenkaan.

Ilmeisesti vasemman lonkan sisällä on jokin paha jumi, joka estää minua käyttämästä sitä. Tämänhän toki jo juilimisesta tiesinkin, mutta oivallus oli silti oleellinen.

Minä kun olen luullut, että hevoset punkevat vasemmalle, koska en pane riittävästi painoa oikealle, mutta minun pitääkin miettiä vasemman jalan painamista alas. Viereisestä kuvasta näkyy hyvin, miten polvetkin ovat eri korkeudella eri puolilla.

Kun keskityin tunnin aikana tähän ja tein sitä ajatellen siirtymisiä, homma alkoi sujua (ja lonkka huutaa).

Kiitokset mahtavalle ratsulle! Sillä roikkuu aina kieli, jos joku ihmetteli.

Kurssiratsu oli muuten sama hevonen, jolla ratsastin ensimmäistä kertaa helmikuun etätunnilla.

Jarco-ruuna on 25-vuotias ja aivan mahtava hyvän mielen hevonen.

Tällaiselle istuntakurssille Jarco on nappivalinta, sillä se reagoi heti kaikkiin muutoksiin istunnassa. Sille riittää, että ratsastaja suorittaa teknisesti oikein. Tämä oli vaihteluna rentouttavaa, kun muuten on viime aikoina ja edellisellä Katariinan Balanssiin-kurssillakin tullut paljon pohdittua henkimaailman juttuja.

Koska näillä kursseilla on aina tullut hyviä oivalluksia, laitan tähän alle linkit edellisiin kurssiraportteihin:

1. Kuinka takakenoisesta löysästä spagetista tehdään ratsastaja eli kurssiantia
2. Keijupölyä hevosen niskaan ja muita istuntaharjoituksia - Riding with Connection
3. Silmät kiinni ja palikat paikoilleen - Riding with Connection kurssi 2, osa 1
4. Symmetriaa ja kääntämista - Riding with Connection osa 2
5. Kauas mukavuusalueelta - ja esimerkki hevosen viisaudesta

Edelliseen kurssiraporttiin on muuten tullut ratsuna toimineen hevosen omistajan kommentti ja selvitys siitä, miten hän on päätynyt käsittelemään hevostaan kuten käsittelee. Kannattaa lukea. Omasta selvityksestäni jäi pois olennaisia asioita hevosen terveydentilaan liittyen, kun en tohtinut toisten hevosten vaivoista kirjoittaa. Myös Katariina oli kommentoinut.

Kuva ei ole siitä, kun homma alkoi sujua.

Valtaisat kiitokset kurssitovereille näiden hienojen kuvien napsimisesta!

Kauas mukavuusalueelta - ja esimerkki hevosen viisaudesta

Hevostelullinen itsetuntoni on viime aikoina ollut alamaissa. Ratsastuksessa on ollut taas alamäkeä ja oman poninkin koulutuksen olen epäilemättä sössinyt, hoidosta puhumattakaan.

Tällaisessa tilanteessa usein auttaa, kun pääsee istuntakurssille, ja viikonlopulle olikin varattu Katariina Kaartinen-Alongin yksipäiväinen intensiivikurssi. 

Etukäteenhän olin jo ehtinyt riemuita siitä, että pääsisin viimein Katan silmien alle tutulla hevosella. Mutta kuten monesti todettua, optimisti pettyy aina. Tällä kertaa kävi niin, että ratsuksi kaavailtu herra Urho jouduttiin jättämään reissusta.  

Eipä ole jalka ainakaan liian edessä. Taas iso ratsu, kommentoi Katariina. "Ehkä vielä joskus näen sinut ponin selässä", hän totesi. 

Kurssin järjestäjä onneksi lupasi yrittää järjestää minulle ratsun toisesta suomenhevosestaan. Hän ei voinut etukäteen varmasti luvata, koska hänen hevosensa saavat itse päättää, ratsastetaanko vai ei. (Ihailen, sillä vaikka yritänkin ottaa ponini mielipiteet huomioon, en ole valmis luopumaan diktaattoriasemastani sen liikutusmuotojen suhteen.)

Onnekseni minulle suunniteltu ratsu ei tyrmännyt ajatusta suoralta kädeltä, vaikkakin epäilemättä katui höveliyttään jouduttuaan vieraan wannabe-ratsastajan kanssa hiekkalaatikkoleikkeihin. 

Kun epätoivo valtaa mielen, kannattaa varmuuden vuoksi hymyillä. Ratsulta ei tässä vaiheessa irronnut hymyä.

Wannabe-ratsastaja on varsin mukavuudenhaluinen eläin, mutta tällä kertaa tunnille pääsy vaati matkustamista melko kauas oman mukavuusalueen ulkopuolelle: naksutteluun. Kyseessä oli siis kokolailla ensimmäinen kerta, kun sovelsin naksuttelua ratsastukseen.

Vaikka olen ollut monesti - viime aikoinakin -  hevosen selässä hyvin hukassa niin enpä muista, milloin viimeksi olisin ollut niin hukassa kuin lauantaina.

Wannabe-ratsastajan aivokapasiteetti oli uudessa tilanteessa melkoisessa ylikuormitustilassa. Kenties siksi hevonen sai palkkionsa enimmäkseen monta askelta myöhässä. 

Mutta varmaan olisi hyvä opetella tämäkin juttu. Naksuttelutyylillä voi päästä asioissa eteenpäin esimerkiksi silloin, kun ei ole varma, onko hevosen vastustelun takana kipu vai haluttomuus.

Edit: Tälläkin hevosella on selässä kissing spines, minkä vuoksi siltä on ruvettu kysymään mielipidettä ratsastuksesta. Samasta syystä sillä on rungoton satula, koska runkosatuloista ei ole löytynyt sopivaa.

Aika vaikea sanoa, ollaanko tässä ylhäällä vai alhaalla. Ainakin ollaan selkä notkolla.

Videolta tuli huomattua, että tämä ratsu toi uudelleen pintaan aika lailla kaikki vanhat virheeni, kuten vartalon ylenpalttisen liikkumisen, alaselän notkon ja takanojan. Vain jalan karkaaminen liian eteen pysyi poissa, sillä rungottomassa satulassa jalkani oli kuvien perusteella linjassa enimmäkseen satulan takakaaren kanssa.

Jälleen tuli todettua sekin, että  vaikka piukka peppu voi jossain toisessa yhteydessä olla esteettisesti miellyttävä, satulassa piukkuudesta on pelkästään haittaa. Juuri kannikoiden kiristely ilmeisesti aiheutti sen, että alaselkä painui notkolle. Piti miettiä kovasti takapuolen levittämistä koko istuimen alalle, "takataskuille" istuen. 

Koko istunnan kontaktipinnan pitäisi käydä satulassa myös kevennyksen alavaiheessa. Minä pääsin kyllä hienosti korkealle ylös, mutta alhaalla ei paljon muuta kuin persus hiukan hipaissut penkkiä. Oltiin aika kaukana siitä, että kevennyksen ylä- ja alavaiheet olisivat nätisti yhteismitallisia.

Rungoton satula yhdistettynä vieraan hevosen isoihin liikkeisiin sai minut täysin pois tasapainosta - vaikka hevonen armollisesti pidättyikin liikeratojensa täysimittaisesta käytöstä. En pysynyt kevyessä ravissa tasapainossa muuten kuin puristamalla jaloilla. Jos sitenkään. Katso kuva:

Näin sitä kuulkaas ratsastetaan! Not. Ratsulla on omat zenit menossa.

Ratsunani toiminut tamma on muuten melkoinen terapeutti, etenkin lajitovereilleen. Kurssilla saimme seurata tätä terapiaa, kun yhden osallistujan hevonen ei vieraassa paikassa ottanut rauhoittuakseen. 

En ole ikinä nähnyt hevosen tekevän sellaista kuin tämä tamma teki. 

Kun se päästettiin samaan tilaan tulokkaan kanssa, se jäi passiivisena seisomaan yhteen laitaan, selin hermostuneena pinkovaan lajitoveriinsa. Se laski päänsä alas ja hörisi lempeästi lähes lakkaamatta.

Tulokkaan uskaltautuessa lähestymään "terapeutti" pysyi samassa asennossa, korostetun passiivisena ja rauhallisena. Sopiviksi katsomissaan väleissä yritti varovasti lähestyä toista hevosta, koko ajan tyynenä.

Kun tulokas oli oman kurssituntinsa tehnyt ja siirretty pienelle laidunlohkolle, terapeuttitamma halusi välttämättä käydä välillä tsekkaamassa sen vointia, hörisemässä sille rohkaisevasti.

Kyllä voi hevonen olla viisas.

Kenties palanen terapiahevosen (tai sen omistajan) zeniä tarttui minuunkin, sillä sunnuntaina kohtasin oman ponini harvinaisen rauhallisin mielin enkä yhtään hermostunut, vaikka poni välillä vähän kiukuttelikin.

Ensi viikonloppuna taas kurssille.

P.S. Kiitokset kurssitoverille näiden kuvien napsimisesta!

Opetusta etänä - eläköön teknologia

Kyllä on kuulkaa nykyteknologia ihmeellistä. Wannabe-ratsastaja voi olla vaikka nyt Huittisissa ja opettaja esimerkiksi nyt vaikka jossain päin Kaliforniaa, ja silti ope voi aivan pätevästi opettaa wannabe-ratsastajaa ihan reaaliajassa.

Näin tapahtui Alexander-tekniikkakurssiviikonloppuna, kun pääsin viikonlopun päätteeksi kokeilemaan etätuntia. Wannabe-ratsastajan sijainti oli siis Balanssiin-hyvinvointitila Huittisissa, ja opettaja, Katariina Kaartinen-Alongi, oli kotonaan Kaliforniassa. Ratsuna toimi yksi Balanssiin-tilaa pitävän Tiina Hurstin hevosista, hieno 25-vuotias Jarco-ruuna.

Etäratsastustunnin mahdollisti todellakin IT-ajan ihme, moderni tekniikka. Balanssin maneesissa on nimittäin FilmMe-tekniikka eli kamera, jonka ratsastaja voi panna kuvaamaan itseään rannekkeen nappia painamalla. (Kaikkien ratsastajien ei-ratsastavat siipat kiittävät, ei enää tuntikausien seisoskelua kamera kädessä haukotellen!)

Nauhoitusavun lisäksi FilmMe:tä voi käyttää myös reaaliaikaiseen nettilähetykseen - ja sitä ominaisuutta tässä nyt testattiin. Alkuun Katariina ei saanut meitä näkyviin omalle koneelleen. Mutta siitä selvittiin asiakastuen avulla ja ilmestyimme Katariinan ruudulle.

Lähetyksessä on mukana ääni, mutta vain yhdensuuntainen. Jotta ratsastaja kuulisi opettajan kommentit, tarvitaan puheyhteys. Se hoidettiin FaceTime-nimisellä sovelluksella, puhelinlaitteella ja handsfreellä.

Puheyhteys toimi ihan kuin olisimme keskustelleet tavallisten suomalaisten liittymien välillä. Videoyhteydessä sen sijaan oli hiukan viivettä, parhaimmillaan kaiketi ehkä sekunnin verran. Välillä kuva kuitenkin kuulemma hyytyi ja viive kasvoi hetkittäin jopa noin 10 sekuntiin.

Oli aika veikeää ratsastella yksin hienossa maneesissa ja kuulla Katariinan neuvot korvanapista. Peileistä ihailin omaa menoani, kyllä se ihan komealta näytti, kun oli hieno hevonen alla. Valitettavasti livelähetykset eivät kuulemma tallennu mihinkään eli en voi teille nyt todistaa, että ihan kivasti meni - alkukankeuden jälkeen. Tällä kertaa en muutenkaan keksinyt tekstiin kuvitusta. Sori siitä.

Etätunnilla selvisi, että wannabe-ratsastajan jalat alkavat olla jo aika hyvin siellä, missä pitää. Hiukan piti reisiä alkuun nostaa taaemmas satulassa ja muistaa, että polven pitää osoittaa alaspäin, reiden halata hevosta.

Ja kun istunta - edelleen väistämättä jossain kohdassa - kosahtaa, kosahdus alkaa edelleen reiden nousemisella.

Mutta koska alaosasto alkaa olla jo jollain mallilla, olemme päässeet istuntaremontissa kohtaan, josta 1,5 vuotta sitten kuvittelin voivani aloittaa: käsiin - hartioista lähtien.

Oli hienoa päästä oikealle ratsastustunnille heti alexander-tekniikkakurssin perään. Kurssilla nimittäin kovasti mietin, miten saan rentouden yhdistettyä ratsastuksessa tarvittavaan (vatsa)lihastyöhön. Alexander-tekniikkakurssilla löytynyt hengityksen vapautuminen hartioita rentouttamalla kuulosti Katariinasta siltä, että tässä ollaan nyt jonkun suuren oivalluksen äärellä.

Katariina kehotti minua levittämään vähän kyynärpäitä ulospäin, ajattelemaan kainaloita suuremmiksi. Ja kas, ylävartalo ja käsi rentoutuivat huomattavasti.

Kevyessä ravissa meno tuntui etätunnilla jo kovinkin miellyttävältä. Onnistuin jopa lisäämään keskivartalon lihasten ponnistusta ilman, että koko ylävartalo ja kädet menivät lukkoon. (Ponnistus-termi on selitetty täällä.)

Paras lopputulos tuli, kun yhdistin ponnistukseen alexander-kurssin oivallukset olkapäiden rentouttamisesta ja "venyttämisestä" sekä ajattelin käsien lähtevän alaselästä. Kun pidin kyynärpään rennosti vähän ulospäin ja alaselän sekä -vatsan tiukkana siirtymässä käynnistä raviin, hevonen alkoi yhtäkkiä ravata ihan eri tavalla. Sen liikkeeseen tuli sellaista jäntevyyttä ja joustoa - väittäisin, että selkä nousi.

No, mikä oli tuomio etätunnille, kysyy ehkä lukija tässä vaiheessa.

Olimme Katariinan kanssa molemmat sitä mieltä, että virtuaalitunnitkin ovat vaihtoehto - livetapaamisten välille. Ihan vieraita oppilaita Katariina ei uskonut tällä tapaa voivansa ottaa, hän kun tykkää opetuksessaan näyttää asiat kädestä pitäen. Mutta kun termit ja tavat ovat jo oppilaalle tuttuja, oppeja voidaan verestellä vaikka sitten 9000 kilometrin päässä toisistamme, suullisten ohjeiden avulla.

Ihmeellistä on nykyteknologia!

Symmetriaa ja kääntämistä - Riding with connection osa 2

Taannoisella Riding with Connection -kurssilla oli aika paljon meitä, jotka olivat käyneet aikaisemminkin näillä peruskursseilla. Niinpä asennon korjaamisessa päästiin pureutumaan myös sivusuuntaan.

Ai mikä epäsymmetria? Tätä kuvaa kun katsoo niin ei paljon

tarvitse ihmetellä, miksi minun on niin vaikea saada

vakioratsuni Fritzin vasenta lapaa pysymään oikeassa paikassa...

Katariinan mukaan istuntaa kannattaa ensin korjata etu- ja takapuolelta ja näistä ulottuvuuksista hän aina lähteekin liikkeelle. Kun palikat ovat tässä suunnassa paikoillaan, voidaan alkaa puuttua sivusuuntaan eli epäsymmetrioihin.

Keski- ja ylävartalon pitäisi olla niin jämäkkä, että hartioille voisi vaikka joku nousta seisomaan. Keskelle voi kuvitella liikkumattoman tolpan, kuin karusellihevosen tangon. Karusellitolpan molemmin puolin pitäisi olla sivupalat, jotka ovat jämäkät ja symmetriset kuin kaksi lankkua.

Näin siis täydellisessä maailmassa. Paluu todellisuuteen: Kaikilla on kehossaan epäsymmetriaa eli perussuomeksi vinoutta. Kenellä enemmän, kenellä vähemmän.

Epäsymmetrisessa kehossa sivulankut ovat jotain muuta kuin suorat.

Epäsymmetria voi ilmetä esimerkiksi toisen kyljen "tyhjyytenä" eli toisen puolen hartia on alempana kuin toisen ja kylki lysähtää kasaan. Tällöin alhaalle lysähtänyt hartia usein myös kääntyy taaksepäin: kun ratsastajaa katsoo sivusta, epäsymmetrian puolelta ei näykään pelkkä profiili, vaan vähän molempia rintoja.

Toinen epäsymmetrian muoto on se, että palikat lähtevät yhdessä paikoiltaan. Silloin ylävartalo on siirtynyt yhtenä pakettina enemmän toiselle puolelle.

Epäsymmetriaa pitäisi korjata täyttämällä sitä kohtaa, mistä keho on tyhjänä.

Ylempänä olevaa kuvaa katsomalla ei jääne epäselväksi, millaisesta epäsymmetriasta allekirjoittanut kärsii - ja sitä kautta ratsut. Mia-open viikkotuntien avulla olen tiedostanut vasemman kyljen lysähtämisen jo kauan aikaa sitten, mutta korjattavaa on ollut niin paljon, että tähän ei ole päästy kunnolla syventymään.

Vinoudesta kielii vasemman käden roikkuminen alempana kuin oikea.

Yksi oire epäsymmetriasta on se, että kädet ovat eri korkeudella. Minun vasen käteni on oikeastaan aina roikkunut alempana kuin oikea. Ja siitä olen saanut kuulla yhdeltä jos toiseltakin ratsastustani ohjanneelta.

Paha vaan, että käden roikkuminen on tosiaan vain oire. Siihen puuttuminen ei korjaa ongelmaa sen enempää kuin hevosen pään asennon muokkaaminen saa sitä kantamaan itseään. Eli todennäköisesti mennään enempi ojasta allikkoon kuin päästään takaisin tukevalle maalle.

Katariinan tunnilla minun piti laittaa vasen nyrkki vasten vasempaa kylkeä suoliluun tienoilta eli aivan lonkkaluun yläosasta. Sitten piti painaa kylkeä nyrkkiä vasten. Näin epäsymmetrian aiheuttama "monttu" kyljessä täyttyi ja istunta suoristui. Samaa tunnetta piti sitten tavoitella ilman nyrkkiä.

Tyytyväinen ratsastaja loppukäynneissä. Tästä suunnasta on vaikea päätellä, onko epäsymmetria tunnin aikana yhtään korjaantunut. Mutta ainakin jalka näyttää käynnissä jo tosi hyvältä, kun vertaa siihen ulkokierron määrään mitä viime kesänä alettiin korjata. 

Jatkokurssin asioihin kuului myös kääntäminen, jota minä en paljon harjoitellut, koska laukannosto tuntui akuutimmalta työstämisen aiheelta.

Hevosta on mahdollista kääntää käyttämällä "viivoja", jotka ovat osa istunnan alustaa ja sijaitsevat häpyluun ja istuinluun välillä.

Kääntäessä ulkopuolen "viivan" pitää painua tiiviimmin satulaan "seinäksi" ja sisäpuolen viivan tehdä kääntymiselle tilaa. Ensin tehdään tila sinne, minne hevosen halutaan menevän, sitten lisätään painetta sinne, mistä hevonen halutaan pois.

Käännöksessä sisäetujalan pitäisi ensin astua käännöksen suuntaan ja ulkoetujalan sitten suoraan etuosan eteen. Katariinan mukaan hevosen pitäisi kääntyä kuin bussi, suorana. Kouluratsastuksessa toki tulee eteen myös tilanteita, jolloin hevosta on tarkoituksenmukaista taivuttaa. Mutta jotta hevosta voisi oikeaoppisesti taivuttaa, sen pitää ensin olla suora.

Edellä mainittujen viivojen pitäisi hevosen selässä istuessa tuntua koko ajan. Minulla ei todellakaan tuntunut yhtään mitään viivoja - vastahan olen istuinluutkin löytänyt.

Viivoja etsittiin erilaisilla harjoituksilla: Jos painaa oikealla nyrkillä etukaaren oikealle puolelle, pitäisi tuntea vasen viiva. Tai jos painaa oikealla rystysellä etukaaren vasemmalle puolelle, pitäisi tuntua oikea viiva.

Ja jos painaa kielen kärjellä oikean puolen yläposkihampaita vasten, oikea kylki jämäköityy.

Kuinka paljon sitä ihminen vaikuttaakaan hevoseen ihan pienillä jännityksillä sellaisissa kehonosissa, joista ei edes ole tietoinen!

P.S. Loppuun vielä maksamaton mainos: niille, jotka eivät ole päässeet kursseille tai jotka haluavat palata aiheisiin, Katariina on julkaissut istunta-aiheisen nettikurssin. 

Silmät kiinni ja palikat paikoilleen - Riding with Connection, kurssi 2 osa 1

Huh, mikä viikonloppu taas takana. Huh hyvällä tavalla. Katariina Kaartinen Alongin kursseilta palaa aina kovin tyytyväisin ja rauhallisin mielin, joten oli mahtavaa osallistua tänä kesänä kahdelle Riding with Connection -kurssille. Jälkimmäinen oli menneenä viikonloppuna.

Kurssikaverina oli sama hevonen kuin viime vuonna, mutta ratsastaja käytännössä eri.

Katariina kyllä erittäin hyvin muistaa vielä sen löysän takakenoisen makaronin, jota hän lähti vuosi sitten suoristamaan ja jämäköittämään (makaronivideo näytettiin myös tämänvuotisille kurssilaisille esimerkkinä siitä, miten paljon ihmisen istunta voi vuodessa muuttua).

Käynnissä istuntapaketti pysyy jo kasassa aika hyvin ja silloin tällöin katsekin on oikein. Lauantaina oli aika raikas sateinen sää.

Nyt kun keskivartalo alkaa meikäläisellä olemaan jo melko timmissä kuosissa, keskityttiin taas pääosin rentouden etsimiseen. Viime kurssilla kuukausi sitten minulla oli ratsuna erittäin herkkä ja helposti juokseva tamma, nyt ruuna, jonka vastaus ratsastajan kireyksiin on hidastua loputtomiin.

Herkän tamman kanssa rentoutta etsittiin hengittämällä, ja samaa Katariina halusi minun tekevän myös ruunan kanssa. Mutta siinä, missä tamman kanssa hengityksen piti olla keijupölyä, hitaamman ruunan kanssa hengitykseen piti saada voimaa ja jämäkkyyttä.

Minusta on käytännössä mahdotonta ponnistaa (termi on selitetty viime vuoden kurssiraportissa) ratsun vaatimalla voimakkuudella ja samalla hengittää. Niinpä sain tehtäväksi olla miettimättä ponnistusta sisäänhengityksellä ja sitten uloshengityksellä ponnistaa oikein kunnolla. Ja koska ruunalla ei todellakaan ollut mihinkään kiire, uloshengityksellä piti myös antaa pohjeapu.

Totta puhuen en uskonut, että hengityksellä olisi ruunaan paljonkaan vaikutusta, mutta niin se vaan lähti kävelemään paremmin, kun keskityin edellä kuvailtuun hengittämiseen. Raviin en sitä tosin edelleenkään saanut ilman raipan suosiollista avitusta.

Jos ratsastajan paitaan kuvittelee vetoketjun eteen ja taakse, vetoketjujen pitäisi olla sivusta katsottuna yhtä pitkät. Tässä näin aika hyvin onkin. Myös jalka on aika hyvin paikoillaan, mutta vähänkin reippaammassa menossa minun on edelleen keskityttävä paljon siihen, että saan pidettyä jalan istunnan alla ja polven alhaalla. Tähän kuvaan toivoisi lisää rentoutta. 

Koska keskivartalo on nyt pääosin hallinnassa, voitiin siirtää katsetta myös ylävartaloon. Samaa on tehty jo Miankin tunneilla.

Tämänkertaisella kurssilla ylävartaloa alettiin korjata etsimällä "yläpalaa", joka sijaitsee siinä rintalastan ja pallean tienoilla. Kun istuu köyryssä, yläpala ikään kuin katoaa kehon sisään.

Yläpalaa kaivettiin esiin niin, että Katariina painoi kevyesti sen kohdalta ja kehotti työntämään kättään vasten. Samaa tunnetta piti sitten hakea omatoimisesti satulassa. Kuin työntäisi rintalastaa ja palleaa (ja oikeastaan koko etupuolta) jotain vasten.

Samantyyppistä harjoitusta tehtiin viime kesänäkin, mutta jos huomioni kesällä 2014 - tai menneenä keväänä - olisi kiinnitetty yläpalaan, olisin menettänyt selän hallinnan. Nytkin minusta tuntui, että selkäni meni notkolle, mutta uuden asennon hämmentämä keho se vaan lähettikin aiheettomia vikailmoituksia.

Kevyessä ravissa alapalikat ovat jo melko hyvin paikoillaan. Tässä vaiheessa ei vielä keskitytty yläpalaan, jonka väärässä paikassa oleminen näkyy pienenä köyryytenä yläselässä.

Siinä, missä kuukausi sitten sain noottia kevennykseni epäselvyydestä, tällä kertaa kevennyksestä tulikin kehuja. Nyt, kun kevennyksen tekniikka on hallussa, piti myös tämän hevosen kanssa ruveta miettimään, miten paljon vähemmän jaloilla voisi puristaa ja silti saada aikaan sama kevennys.

Harjoitusravissa istuminen ei tuntunut vaikealta, mutta videolla paljastui pomppiva totuus. Vaikka olen saanut jalkaa jo huomattavasti rennommaksi enkä enää niin paljon rupea puristautumaan hevoseen polvella ja kääntämään varpaita sivulle, jokin jossain kinnaa.

Katariina arveli, että jäykkyys on jossain istuntani "alustassa" eli häpyluun ja istuinkyhmyjen välisellä alueella. Ehkä häpyluun vieressä sijaitsevissa jänteissä.

Harjoitusravissa minun pitää muutenkin kovasti keskittyä istumaan mahdollisimman leveästi satulaan, koko sillä alustalla.

Tässä taidetaan mennä taas muutamia askeleita harjoitusravia Katariinan opastuksella. Jalkojani nyt ei tässä näy, mutta ylävartalo on hetkittäin harjoitusravissakin jo aika kivasti.

Katariinan kursseilla on aina niin hyvä tunnelma, että ei ahdista mennä ihmisten edessä reilusti epämukavuusalueelle.

Ja mikäpä olisikaan kauempana minun mukavuusalueeltani kuin laukannostot. Vaikka niihin on tullut vähän tolkkua, ajatuskin laukannostosta - etenkin vieraalla hevosella - saa edelleen kämmenet hikoamaan. Ihan silkasta epäonnistumisen pelosta.

Ei ollut kovin suuri yllätys, että laukka ei lauantain tunnilla kovasta yrityksestä huolimatta noussut. Harjoitusravi siinä kyllä selvästi parani, mutta laukkaa ei tullut. Muutaman kerran hevonen yritti, mutta ei kyennyt.

Ei laukkasiirtymästä turhaan puhuta nostona, sanoi Katariina. Hevosen pitää siinä nimenomaan nousta, nostaa säkää ja (sisä)lapaa.

Jos laukannostossa siirtää sisäjalan suunnilleen hevosen kainaloon ja puristaa sillä kuin heikkopäinen, hevosen on aika vaikea nostaa sisälapaansa. Sama pätee istuinluihin: jos painaa sisäistuinluulla satulaan niin vaikeuttaa hevosen tehtävää. Näihin kun vielä yhdistää sisäohjaan takertumisen, tekee tehtävästä hevoselle käytännössä mahdottoman toteuttaa.

Ja juuri näitä mainittuja juttuja minä tapaan tehdä silloin, kun yritän nostaa laukkaa siinä onnistumatta.

Kun yritän nostaa laukkaa, aika lailla kaikki istuntapalikat menevät pois paikoiltaan. Käperryn kasaan, vähän sellaiseen sikiöasentoon. Ylävartalo menee köyryksi ja jalat nousevat. Jännä juttu, ettei laukka nouse, tosiaan.

Laitetaan nyt yksi kuva sunnuntailtakin, tässä mennään kaiketi harjoitusravia. Ehkä. Osa palikoista on vähän pois paikoiltaan ja katse taas ties missä, mutta onhan tässä jo aika paljon parannusta aiempaan.

Kahden tunnin aikana laukkaa yritettiin houkutella esiin ties kuinka monta kertaa niin käynnistä kuin ravistakin. Lopulta Katariina toisen tunnin loppupuolella kysyi, uskaltaisinko kokeilla silmät kiinni. No, kaikkeahan kannattaa kokeilla. Varmuuden vuoksi otin vielä kiinni satulassa olleesta kauhukahvasta.

Ja mitä tapahtuikaan? Hevonen nosti laukan ensimmäisellä yrittämällä. Noussut laukka vieläpä pyöri aika mukavasti. (Valitettavasti minulla ei ole tästä ihmeestä kuvaa.)

Videolta katsottuna huomasi, että silmät kiinni ja ilman ohjia tehty laukannosto oli erittäin siisti. Istuntapalikat, yläpalaa myöten, pysyivät niille varatuilla paikoilla niin nostossa kuin sitä seuraavassa laukassakin. Mystistä.

Mikä muuttui, kysyi Katariina. En ole varma. Mutta kun silmät olivat kiinni, oli luotettava pelkkään tunteeseen. Tunsin, mikä oli oikea hetki nostaa laukka, ja vain ajattelin laukan tahtia. Näin hevonen, jolla oli ollut erittäin rankka viikonloppu, nosti laukan syvästä väsymyksestään huolimatta heti.

En muuten ollut kurssilla ainoa, jonka istuntapalikat löysivät paikkansa paremmin silmät kiinni. Kannattaa siis kokeilla.

Katariinan kursseja ei voi kuin lämpimästi suositella ihan kaikentasoisille ratsastajille. Hänellä on paitsi kyky nähdä, missä ongelman ydin on, myös taito löytää kullekin ratsastajalle avautuvat mielikuvat, jotta ongelma korjautuu.

Kaikki ratsastajat eivät ole sellaisia käveleviä ongelmiakimppuja kuin minä, mutta jokaisella on joku heikkous. Välillä tekee hyvää palata aivan perusasioihin.

P.S. Kurssilla tuli niin paljon asiaa, että katsoin parhaaksi jakaa se kahteen eri tekstiin.

Keijupölyä hevosen niskaan ja muita istuntaharjoituksia - Riding with Connection

Kun istuntaepätoivon alho on syvimmillään, voi onnitella itseään talvisesta viisaudesta kesän kurssitarjontaa selatessa. Silloin nimittäin ymmärsin varata tähän väliin Katariina Kaartinen-Alongin istuntakurssin "Riding with Connection".

Katariinahan on melkoinen velho taikomaan ihmisten istuntaongelmia kadoksiin. Viime kesänä hän sai vähän ryhtiä istuntaani, joka silloin oli mallia löysä spagetti.

Jos ihminen oppisi suoraviivaisesti ja täydellisesti, löysyydestä jämäköitetty istuntani olisi varmaankin nyt juuri hyvä. Vaan ei. Siksakia suhailee ihmisen oppimispolku. Ja siksak on matkannut sen "just hyvän" ohi sellaisella vauhdilla, ettei tyyppi ole ehtinyt asiaa edes tajuta.

No, eipähän ainakaan ole istunta enää löysä spagetti! Ajantasaisempi vertauskuva olisi ehkä rautakanki. Tai, kuten joku kurssilla osuvasti totesi, pehmeäksi keitetystä pastasta on siirrytty keittämättömään. Vaikka itse tykkään ruoassa enemmän pehmeästä (tiedän, että tämä on kaikkien kulinaristien mielestä väärin), ratsailla olisi hyvä tavoitella sellaista al denteä.

Pitäisi osata olla jäntevä ilman jännitystä. Siinäpä kehitystehtävää kerrakseen.

Ihan hetkittäin meno näytti ok:lta.

Mutta enimmäkseen oltiin lähempänä tätä.

Kun tyyppi jäkittää satulassa kaikin voimin, ei liene yllätys, että takapuoli ei uppoa kovin syvälle satulaan. Olen kuulemma up rider eli sellainen ratsastaja, joka killuu satulassa vain pieni osa takapuolta satulaa koskettaen. Jos jotain yllättävää sattuu, up rider on heti persus irti hevosesta. Tunnistan ja tunnustan.

Tärkeintä nyt olisikin koko ajan miettiä istuinluita alas. Koko ajan ja joka tilanteessa.

Ratsastajan takamuksen pitäisi seurata hevosen selkää kuin koripalloilijan käsi palloa. Koripalloilija ottaa ylös pomppaavan pallon vastaan pehmeästi ja työntää sitä taas sulavasti alas. Kuin olisi yhteydessä palloon silloinkin, kun se on irti kädestä.

Sama idea toimii ratsaillakin, erityisesti kevyessä ravissa. Ylös noustessa pitäisi "imeä" samalla hevosen selkää ylös, alas mennessä pehmeästi työntää istuinluilla sitä vasten.

Harjoitusravissa liike on tismalleen sama, mutta ratsastajan takamus pysyy koko ajan kiinni satulassa. Ainakin periaatteessa. Enää pitäisi saada periaate ja käytäntö kohtaamaan.

Täydellisessä maailmassa ratsastajan paino jakautuisi melko suurelle alueelle: istuinluille ja koko niiden ja häpyluun välissä olevalle "kolmiolle" sekä aika paljon reisille. Koska kartta täydellisen maailman portille on meikäläiseltä vielä hukassa, painoni jakautuu aika pienelle alueelle ja vieläpä vähän etupainoisesti (minkä kiusalliset hiertymät kyllä aina ratsastuksen jälkeen paljastavat).

Pitää ajatella, että istuisin takataskujen päällä, levittäen niitä mahdollisimman laajalle satulassa. 

Mutta vaikka kuvitteelliset takataskut pitää saada satulaan, ei saa istua kuvitteellisen hännän päälle. Jos istuu hännän päällä, istuinluut eivät enää osoita suoraan alaspäin. Ja kun istuinluut kääntyvät sojottamaan eteenpäin, ne työntävät hevosta etupainoiseksi.

Tässä(kin) kuvassa on aika monta asiaa pielessä.

Istuinluut ovat ehkä tärkeintä ratsastuksessa, sanoi Katariina. Niiden pitäisi tuntua aina satulassa istuessa, suorassa kohti hevosen selkää, molempien samalla tavalla. Myös silloin, kun keventäessä istuu satulaan.

Minun kevennykseni on kuulemma epäselvää, ei ole selvää eroa ylhäällä ja alhaalla olon välillä. Tämähän on monien opettajien mielestä hyvä juttu, matala kevennys. Mutta Katariinan mukaan pienesti keventämällä saa pienesti ravaavan hevosen. Mitä korkeammalle ratsastaja nousee, sitä enemmän tilaa hän antaa hevosen selälle ja takajalkojen toiminnalle.

Muutenkin olisi kiva jos pystyisi antamaan hevoselle mahdollisimman paljon tilaa liikkua. Alapohkeen pitäisi olla mahdollisimman irti aina, kun sitä ei käytetä lisäkaasuna. Meille, joilla hevosen kyljen "halaaminen" reidellä muuttuu helposti puristavaksi takertumiseksi, tuli ohje antaa hevoselle tilaa myös reidellä.

Tässä sunnuntaina otetussa kuvassa vissiin yritetään mennä harjoitusravia. Copyright Erja Virta - iso kiitos kuvista!

Miten paljon vähemmän voi puristaa ilman, että paketti hajoaa? 

Kävi ilmi, että aika paljon vähemmän. Sunnuntain tunnilla hellitin ja hellitin, kunnes tuntui kuin en olisi käyttänyt lihaksia enää ollenkaan. Ilmeisesti kuitenkin jotain lihaksia vielä käytin, koskapa edelleen kevensin.

Samaan aikaan mietin käsiä. Niiden pitäisi olla kuin työntäisi kottikärryä. Mielikuva on sikäli aika kuvaava, että kottikärryä on aika vaikea työntää, jos käsillä vetää taaksepäin.

Mutta ihan aluksi sunnuntain rentoutusharjoitukset aloitettiin hengityksen avulla. Minullehan ratsastus on aina ollut valitettavan anaerobinen suoritus.

Tuntuu jokseenkin mahdottomalta keskittyä ja hengittää yhtä aikaa. Etenkin, jos hengittämisen kanssa yhtä aikaa pitäisi keskittyä johonkin lihaksilla tekemiseen. Huomautan, että nyt puhutaan henkilöstä, joka ilman hevostakin hengittää vain sen verran kuin hengissä pysymisen kannalta on välttämätöntä.

Ex-spagetin, nyk. rautakangen, piti siis keskittyä vähän aikaa vain ja ainoastaan hengitykseen. Syvä hengitys sisään ja yhtä pitkä hengitys ulos. Nenän kautta sisään, suun kautta ulos. Kun tämä alkoi sujua, piti yrittää houkutella myös hevonen mukaan.

"Kuvittele, että hengitys on jotain hyvin pehmeää ainetta", sanoi Katariina, siinä ympyrällä kevennellessäni. "Kuvittele, että puhaltelet keijupölyä hevosen niskaan".

Vaikea sanoa, onko tässä tarkoitus mennä harjoitusravia vai kevyttä ravia. Mutta sekä ratsastajan että hevosen ryhti on tässä vähän parempi. Tässä on tunnin loppupuolelta. Kuva Erja Virta.

Ilmeisesti keijupöly oli riittävän älytön mielikuva, koska siihen keskittyessäni hevonen yhtäkkiä rentoutui. Samalla, kuin hyökyaalto, minut valtasi hämmentävän syvä liikutuksen tunne. Jos olisin kehdannut, olisin alkanut itkeä. Mutta koska siellä oli yleisöä ja kaikkea ja minä olen tällainen estoinen suomalainen, tyydyin vain nieleskelemään kyyneleitä.

En ole koskaan ennen meinannut itkeä hevosen selässä, ainakaan hyvässä mielessä. Turhautumisesta tai kiukusta kyllä silloin tällöin. Miksi sitten nyt tuli tällainen liikutustila? En tiedä, ehkä tunne tuli minuun hevosesta.

Videolta katsottuna tilanne ei näyttänyt mitenkään erityiseltä, siinä olisi yhtä hyvin voinut olla alkeiskurssilainen opettelemassa kevyttä ravia. Mutta jotain siinä kuitenkin henkisellä tasolla tapahtui.

Tunnin jälkeen olo oli vapautunut. Ja ehkä noin toista kertaa elämässäni keho tuntui ratsastuksen jälkeen rennommalta kuin ennen sitä.

Hevonen sen sijaan oli aivan hiessä, epäilemättä henkisestä rasituksesta. Ihmisten opettaminen on joskus aika rankkaa.

Etukäteen minua vähän jännitti ratsastaa tätä hevosta, sillä olin nähnyt sen omistajansa kanssa parillakin kurssilla eikä se missään tapauksessa ole näyttänyt helpolta. Mutta tällainen superherkkä tamma taisikin olla juuri se hevonen, jonka tälle kurssille tarvitsin.

Kuinka takakenoisesta löysästä spagetista tehdään ratsastaja eli kurssiantia

Kuten jo usein todettua, omasta mielestäni istun hevosen selässä suhteellisen pystysuorassa ja nätisti. Miksi siis videolla muistutan pikemminkin keitettyä spagettia takakenossa? Olen toki tiedostanut, että istunnassani on korjattavaa siellä sun täällä. Mutta en ole ihan sisäistänyt näyttäväni selässä siltä kuin yrittäisin tanssia salsaa.

Todellisuus paljastui jälleen kerran kuvitelmia karummaksi, kun osallistuin menneenä viikonloppuna Katariina Kaartinen Alongin kurssille Riding with connection. Katariina on Mary Wanlessin oppilaita.  

Aiemmatkin käymäni istuntakurssit ovat olleet antoisia, mutta vasta nyt moni avainasia alkoi oikeasti avautua. Suosittelen lämpimästi! Ja tämä kirjoitus on tietysti vain pieni pintaraapaisu kurssin aihepiireistä siten kuin minä asiat ymmärsin.

Nyt tiedän, mistä käsin lähden korjaamaan joka suuntaan hajoavaa istuntaani.

Ainakaan aloituspiste ei ole käsi, jonka aika pitkään luulin olevan ratsastuksessani se suurin ongelma. Mutta käden kovuus onkin seuraus, ei syy. Käden korjaaminen ensin ja muusta istunnasta erillään olisikin vähän kuin peittäisi jalan avomurtuman laastarilla ja kuvittelisi voivansa sitten taas juosta.

Hevosen kyljen kaivaminen kantapäällä kääntää
polven ja reiden ulkokiertoon ja hevonen
temperamentista riippuen joko hidastaa tai juoksee alta.
Kuka arvaa, kumpi sopi paremmin lainaratsun kuvioihin?

Käden sijaan istuntaongelmieni kovin ydin on ihan muissa raajoissa. Aivan erityisesti tarkkailuluokalle joutui reisi.

Reisi on sikälikin tärkeä kehonosa, että sen päällä pitäisi levätä aika iso osa ratsastajan painosta (myös keventäessä).

Aivan ensisijaisen tärkeää on, että reidet pysyvät alhaalla. Tämä tarkoittaa sitä, että polven pitää osoittaa kohti maata 45 - 55 asteen kulmassa (suhteessa maahan).

Pohje puolestaan sijoitetaan niin, että nilkka asettuu samaan linjaan takapuolen ja hartioiden kanssa.

Oikeat lihakset tähän voi löytää, kun kuvittelee olevansa polvistumassa alttarille.

Kun reidet on saatu alas, ne pitää saada vielä käännettyä sisäänpäin niin, että ratsastushousun ulkosauman takana on vähintään yhtä paljon lihaa kuin edessä, mieluusti enemmänkin. Reisi "halaa" hevosta tiiviisti, mutta puristaa ei saa.

Ulkokiertoon tottuneesta reiden sisäkierto tuntuu vähän samalta kuin hiihtäminen aurausasennossa.

Minun jalkani ei aluksi halunnut noudattaa ideaaliasennon ohjeista ensimmäistäkään. Polvi halusi kivuta ylöspäin, reisi kääntyä ulospäin ja pohkeen mielestä paras paikka olisi ollut lähellä hevosen kainaloa.

Aivan erityisen paljon jalan kanssa varmasti saa tulevaisuudessakin tapella, kun käytän pohjetta. Pohjetta käyttäessä varpaani vääntyvät ulospäin ja vievät koko jalan mukanaan.

Näin käy varsin helposti, jos pohkeen ymmärtää sijaitsevan jossain kantapään tienoilla. Siellä se ei kuitenkaan ole, vaan sijaitsee enemmän tuossa nilkan ja polven välissä.

Hevoseen kannattaa kuulemma tähdätä lähinnä pohkeen sisäreunalla, ei niinkään takareunalla. Ja sisäreunallakin vain, jos tarvitaan lisäbuustia istunnan tueksi (täydellisessä maailmassa tämä tarkoittaisi samaa kuin ei koskaan). Muun ajan pohje olisi hyvä pitää kokonaan irti hevosesta.

Yleensähän minulle on kentän keskeltä huudeltu jotain sen suuntaista kuin "pohje kiinni". Nyt huudeltiin päinvastaista. Kieltämättä "jalka irti" kuulostaa ihan ihmisjärjelläkin hevoselle isommalta ja ymmärrettävämmältä palkinnolta kuin "jalka puristaa vähemmän".

Pohkeen irrottaminen on tosin käytännössä hankalaa, kun se oikeaoppisesti aseteltuna sijoittuu suoraan hevosen kyljen leveimpään kohtaan. Opettaja huomauttikin, että lainaratsu oli minulle selvästi liian iso (leveähkö, noin 162 senttiä korkea puoliverinen). Lisää syitä pysytellä etupäässä poniratsastajana!

Toiselta ratsastustunnilta. Asento on jo vähän parempi, mutta kellahtaa helposti takakenoksi, kun asiaan ei keskity koko ajan. Tässä pidän kuminauhaa peukalosta alaselän kautta toiseen peukaloon, jotta ymmärtäisin keskittyä alaselän lihasten jämäköittämiseen, selän "täyttämiseen". Helposti sitä käyttää vain etupuolen lihaksia. 

Mitä ylävartaloon tulee, tällaisen takakenottajan piti kuvitella, että edessä on pleksilasi, jota vasten painaudun.

Ylävartalon pitäminen suorassa helpottaa kummasti istuinluiden pitämistä oikein, eli suoraan kohti hevosta. Jos istuinluut ovat väärässä asennossa, ei voi ratsastaa oikein. Juuri istuinluilla ratsastaja nimittäin mm. pyytää hevosta taipumaan.

Jos ratsastaa selkä notkolla, istuinluut kääntyvät taakse ja saavat hevosenkin notkistamaan selkäänsä. Jos ratsastaja taas kallistuu takakenoon, istuinluut taipuvat eteenpäin ja puskevat hevosen etupainoiseksi. Tämä selittääkin paljon!

Takakeno ja "salsaaminen" korjattiin samoilla lihaksilla. Olen vieläkin järkyttynyt siitä, miten paljon liikettä vartalossani on ollut. Minä kun olin kuvitellut vain mukautuvani hevosen liikkeeseen. (Nyt ihan totta pitää ruveta videoimaan paljon.)

Vartalon liikuttelu hevosen selässä luo aina ylimääräistä hälyä, jonka läpi hevosen pitäisi havaita varsinaiset avut. Mitä enemmän ratsastajan kehossa on liikettä, sitä vaikeampi hevosen on ratsastajaa ymmärtää.

Mitä vähemmän ratsastaja satulassa liikkuu, sitä parempi. Toki hevosen liikkeeseen on mukauduttava, mutta jos liike on niin iso, että se näkyy ulospäin, tuotetaan jo hälyä.

Keitetyn spagetin sijaan lonkan yläpuolelle jäävän vartalonosan pitäisi muistuttaa pilaria. Tai oikeastaan kolmea pilaria, joista yksi on selkäranka ja kaksi kyljet. Pilarien pitää olla niin suorassa ja niin jämäkät, ettei tuntuisi missään, vaikka joku nousisi hartioille seisomaan.

Meikäläisen pilareille ei kyllä kenenkään tekisi mieli kiivetä eikä sellainen olisi järin turvallistakaan.

Tyyppi yrittää pinnistää itsestään muutaman askeleen harjoitusravia. Istuntapakka yrittää hajota, mutta kuvassa näkyy melko merkittävä parannus aikaisempaan harjoitusraviasentooni. Sitä voi halutessaan kauhistella esim. tässä postauksessa. Luulen, että lähden korjaamaan ohjien pituutta yms. vasta, kun olen saanut muun paketin pysymään kasassa. Hevonen ei toki liiku kovin lennokkaasti, mutta kuitenkin jo paremmin kuin alkutunnista, jolloin se ei mielellään olisi ravannut ollenkaan. 

Tällä hetkellä todellakin tunnen, että syviä lihaksia on tullut viikonloppuna käytettyä.

Koska liikkuva hevonen kohdistaa ratsastajaan tietyn määrän energiaa, ratsastajan pitää pystyä lähettämään sama energia takaisin - ihan vaan pysyäkseen kyydissä ja tasapainossa. Kun haluaa vaikuttaa hevoseen, tarvitaan vielä enemmän voimaa.

Tämä energia tuotetaan (syvillä) lihaksilla.

Avainsana on ponnistus. Se on kuulemma vähän kuin synnyttäisi lasta. Siitä minä en tiedä mitään, mutta kuulemma samantyyppinen ponnistus on käytössä myös esim. kakatessa.

Oikeanlaisessa ponnistuksessa alavatsa ja alaselkä puristuvat tiiviiksi ja pullistuvat hitusen ulospäin. Tämän pullistuksen voi tuntea, jos laittaa kädet vasten lihaksia, mutta katsoja ei sitä näe. Lihaksia ikään kuin käytetään yhtä aikaa sisään- ja ulospäin.

Mitä alemmas vartalossa ponnistuksen saa, sitä parempi. En tullut kysyneeksi miksi, mutta kuvittelisin, että tarkoitus on saada ponnistus mahdollisimman lähelle hevosta ja omaa painopistettä.

Oikean ponnistuksen voi löytää esimerkiksi kuvittelemalla, että alavatsan ja alaselän ympärille on sidottu kuminauha ja yrittämällä sitten puskea lihaksia tätä kuminauhaa vasten. Itse asiassa kuminauhan voi myös aivan kirjaimellisesti sitoa ympärilleen. Kummasti se helpottaa ajatustyötä.

Tai voi kuvitella häpyluun yläpuolelle pienen reiän, josta sitten yrittää työntää ilmaa ulos kuin tyhjentäisi ilmapatjaa. Kuvitelmaa tehostaa sihiseminen - ja samalla on pakko hengittää.

Myöhemmin selvisi, että ponnistusta pitäisi olla myös kyljissä.

Peräänantoon hevonen pitäisi saada suuntaamalla ponnistus sen niskan alkupäähän. Hevosen pitäisi reagoida tähän työntämällä kaulaansa poispäin ratsastajasta, jolloin sen selkä nousee. Ohjien pituudella ratsastaja kertoo hevoselle, mihin asti sen tulisi venyttäytyä. Noin niin kuin tiivistettynä.

Kaiken jo mainitun lisäksi ratsastaessa pitää tietysti koko ajan pitää istuntapalikat oikeilla paikoillaan, olla jännittämättä pakaroita - ja hengittää.

Ihanan helppoa (teoriassa)!

P.S. Saatan saada kurssilla kuvattuja videoita itsellekin, nyt minulla on vain toiselta tunnilta muutama satunnainen pätkä, jotka ystävällisesti otti kaverini kentän laidalta. Pitää yrittää opiskella, miten saisin leikattua videoita ja laitettua ne blogiin, saa vinkata ohjeita.