Murtuma, joka ei ollutkaan murtuma, ja mitä näitä nyt on

Terveisiä pitkästä aikaa täältä sairastuvalta, joka on sitten viime kirjoittaman siirtynyt. Ponnyt muuttivat lokakuun alussa siis uuteen paikkaan, ja sehän oli taas omiaan suistamaan asiat raiteiltaan. Tällä hetkellä poniterveydellinen balanssi on kuitenkin jo melko siedettävässä asennossa. 

Olen ollut erittäin tyytyväinen relokaatioon. Tallimatkakin lyheni noin 6 tai 8 kilometriä suuntaansa, mikä tarkoittaa päivässä 10 – 15:tä minuuttia vähemmän autossa istumista - ja näillä polttoaineen hinnoilla ero tuntuu myös kukkarossa. Nykyiselläänkin matkaa on silti omaan makuuni, budjettiini ja blogin aktiivipäivittämiseen noin 30 kilometriä liikaa. Vaan minkäs teet!

Tammikuussa 2022. Kuva: Leena Kahisaari

No, takaisin poniterveydellisiin seikkoihin, sehän porukkaa kiinnostelee, etenkin Instagramittomia, joille otsikko tullee uutena tietona. Molempien ponien kuulumisissa on paljon päivitettävää, mutta keskitytään tässä tekstissä nuorisojaostoon.

Alberthan tosiaan tuossa (viime vuoden) keväällä ja kesällä oli noin puoli vuotta saikulla, mistä 4 kuukautta ihan sairastarhassa, koska lähiklinikan (Hippomedi) mukaan sillä oli 1 - 2 takajalassa kavioluun ulkohaaran murtuma. 

Kesken saikkuilun tallille iski ikävä virus, joka aiheutti pitkäaikaista köhäämistä ilman kuumetta. Kaikki muut paranivat siitä, kun alkoivat taas kuntoilla, mutta Albert oli liikuntakiellossa, joten muiden parantuessa Albertin köhä vain paheni ja lopulta se yski niin sanotusti keuhkojaan pihalle.

No, lähiklinikalla todettiin bakteeritulehdus ja myös astmaattista tulehdusta. Albert sai ensin antibioottia ja sitten kortisonia. Ensin tauti tuntui menevän paremmaksi, mutta pian yskä paheni ja paksua keltaista räkää suunnilleen suihkusi sieraimista - tämä ei ole edes liioittelua.

Tämänkin kuvasi Leena Kahisaari

Erinäisistä syistä en enää halunnut rampata lähiklinikalla, vaan päädyin tuttuun ja turvalliseen. Tulipa motivaatio opettaa Albert matkustamaan yksin trailerissa, kun roudasin sen omalla kalustollani ja ajokortillani Viikkiin.

Viikissä selvisi, että ponilla oli ällöttävää räkää joka rööri täynnä. Myös vähän epätavallisempi paikka, nimittäin ilmapussi. Ilmapussiräkähän on aina hälytysmerkki, koska näin oireilee esimerkiksi sellainen sairaus kuin pääntauti. 

No, Albertilla ei pääntautia sentään ollut, mutta sille ei olisi saanut määrätä kortisonia. Albert sai lisää sulfaa, ilmapussit huuhdeltiin ja niihin laitettiin penisilliinigeeliä. Limanäytteet kertoivat, että Albertilla oli paitsi bakteeritulehdus, myös astma. Myös henkitorvi on hieman normaalia lituskaisempi.

Olisi ollut liikaa vaadittu, että tauti olisi jättänyt Albertin ilmapussit rauhaan yhdellä Viikin-reissulla. Tarkalleen ottaen kaupunkiretkiä vaadittiin kolme ja toisella kerralla selvisi, että Albertin ilmapusseihin pesiytynyt streptokokki oli osittain resistentti sulfalle - kuinkas muutenkaan. 

Jos ilmapusseihin asennettu penisilliinigeeli ei olisi tehonnut, Albert olisi joutunut piikitettävälle penisilliinikuurille - koska puhutaan melkoisen piikkikammoisesta ponista, tämä olisi tarkoittanut kanylointia ja pitempää klinikkavierailua. 

Albertia jännittää tällä hetkellä aika paljon olla kaukana kavereista, kuten tässä.
Se näyttää tässä myös jotenkin pieneltä, on oikeasti jonkun sentin yli 150 cm.
Kuva Leena Kahisaari

Sen verran oli tuuria matkassa, että streptokokki alistui paikallishoidolla. Vaikka Albertilla todettiin äitinsä tapaan astma, tätä ei toistaiseksi ole hoidettu mitenkään. Albertillahan on ollut koko ikänsä hengitystieoireilua, mutta tavanomaista herkempi ja pitkäkestoisempi hengästyminen ei ole sen menoa hidastanut. Eli seuraamme enemmänkin jaksamista kuin puuskuttelua. 

Ja nyt päästään viimein otsikon aiheeseen: koska murtumakontrollin aika läheni, päätin lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja läpivalaisuttaa ponin takakaviot samalla kerralla kun Albertin ilmapusseja hoidettiin.

Viikissäpä eläinlääkärit ja paikalla ollut kengittäjäguru eivät nähneetkään kavioluussa merkkejä murtumasta. Heidän mukaansa kyse oli luutumiskeskuksesta, siis aivan normaalista rakenteesta. 

Uusi diagnoosi oli omiaan panemaan ponitädin pasmat sekaisin. Kumpaa klinikkaa uskoa? Päätin ratkaista asian kolmannella mielipiteellä eli lähetin kuvat lausuttavaksi myös Teivon klinikalle. Sielläkään ei nähty murtumaa. Eipä siis ihme, että paranemista ei ottanut tapahtuakseen. 

Toisin sanoen käytin tuhansia euroja eläinlääkärinkäynteihin ja sairaskengitykseen sekä seisotin 4-vuotiasta ponia kuukausia sairastarhassa virhediagnoosin vuoksi. Samaan aikaan todellinen syy ontumalle oli vielä löytymättä.

Näin kirmaili Albert, kun sen elintila laajeni neljän kuukauden sairastarhailun jälkeen.

Joten kun lomani koitti elokuussa, suuntasimme jälleen uudelle klinikalle, tällä kertaa ihan maakunnan sisällä. 

Pitkään pikkumustan liinassa hölköttelyä sihdattuaan eläinlääkäritiimi tuli siihen tulokseen, että poni ei onnu takajalkaa, kuten edellisellä klinikalla oli tulkittu, vaan ongelma on edessä, tarkemmin sanottuna oikeassa etusessa. Kun jalka puudutettiin vuohisesta alaspäin, ontuma väheni. Niinpä tutkimukset keskitettiin oikean etusen alaosaan. 

Olisin tykännyt siitä murtumadiagnoosista enemmän kuin siitä, jota Albertille tällä reissulla tarjottiin. Vikaa löytyi sädeluusta, eikä ihan vähän. Suora lainaus eläinlääkärin harvasanaisesta diagnoosista: ”sädeluussa ikäisekseen kohtal. paljon muutoksia (skleroosia,useita laajentuneita verisuonikanavia), suoraan edestä otetussa myös 2 laajempaa cystamaista rakennetta”

Näin suuret muutokset nuorella hevosella eivät herättäneet tohtorismiehessä kovinkaan suuria odotuksia tulevaisuuden suhteen. 

Kuten blogin pitkäaikaisimmat lukijat ehkä ovat huomanneetkin, en ole kauhean hyvä luovuttamaan ponien kanssa. Albert on nuori ja ennen kaikkea rakas, joten sille ei heti annettu nallia otsaan vaan päätin tehdä kaiken, mitä suinkin voidaan. 

Se kaikki mitä voidaan käsitti heti klinikalla pari piikitystä. Syystä, joka minulle jäi epäselväksi, ponin kavioniveleen tuikattiin kortisonia (kavionivelessä ei paperien mukaan huomattu vikaa) ja lisäksi se sai enempi sädeluuongelmiin tarkoitettua Osphos-lääkettä.

Kun eläinlääkärin määräämä sairausloma oli lusittu, huutelin silloista tallikaveriani, hevosfysioterapeuttia, apuun. Hän oli sitä ennen nähnyt Albertin leiskauttelevan vain sellaista hullua päässä -tyyppistä ravia tarhassa (ks. ravikuva ylempänä), joten Albertin kökkö liikehdintä narun päässä tuli hänelle vähän puun takaa. Hän ihmetteli Albertin takaosan kummaa liikkumista, kuin ponilla olisi minihame päällä (jos onnistuin upotuksessa, video löytyy alla olevasta upotuksesta klikkaamalla nuolta oikealle). 

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Minna (@40_with_ponies) jakama julkaisu

Lääkkeeksi fyssarimme määräsi puomiharjoituksia, peruutuksia (niitäkin myös puomien yli, koska kuulemma peruutuksessa ei kuulu laahata jalkoja), porkkanavenytyksiä ja metsässä rämpimistä. Tarkoituksena on saada ponin takaosa toimimaan ja kehonhallinta sellaiselle tolalle, että kipeälle jalalle tulisi mahdollisimman vähän rasitusta.

Nyt olemme sitten muutaman kuukauden jumpanneet ja tuloksia on tullut jopa enemmän kuin uskalsin ennakkoon toivoa! Ensin alkoi parantua takaosan liike - mikä alkuun johti siihen, että etujalan ontuma vain erottui kirkkaammin. 

Siinä vaiheessa kun poni ontui etujalkaa enää vain sisäjalkana ympyrällä, nykyinen tallinpitäjämme alkoi ehdotella ponin ratsuttamista. Fysioterapeutti oli samalla linjalla: ratsain poni olisi helpompi opettaa siirtämään painoaan pois vikapaikasta ja ontuma saattaisi kadota kokonaan. 

En tästäkään vielä uskonut, vaan kun tuli raspauksen aika, kysyin samalla eläinlääkärin mielipidettä liikkumisesta. Tässä vaiheessa etujalan ontuma oli loiventunut enää satunnaiseksi lyhyemmäksi askeleeksi ja eläinlääkärikin näytti vihreää valoa. 

Syksyllä uudessa kodissa. Albert on kotiutunut hienosti ja saanut kahdesta alkuperäisasukkiruunasta itselleen hyvät kaverit. Se on sosiaalisesti erittäin lahjakas kaveri.

Tällä hetkellä tilanne on se, että Albert ei onnu. Ja toinen tilanne on se, että Albertin ratsueskari on - viimein - aloitettu! 

Jos ratsutus olisi ajoittunut alun perin suunnittelemaani ajankohtaan eli aika tarkkaan vuoden taakse, olisin kuljettanut sen ratsutukseen Juupajoelle. 

Muun muassa edellä selostetut tapahtumat ovat kuitenkin johtaneet siihen, että olenkin nyt keikkunut selässä itse. 

Vaikka Albert ei nyt onnu, ei ole mitään takeita siitä, että se kestää jonkinlaista käyttöä. Tämä johti samaan johtopäätökseen kuin emänsä terveystilanne aikoinaan: yhtä hyvin voin sitten hoitaa ratsutuksen niin, että samalla rahalla saan myös itselleni oppia. Tähän on nykyisessä tallipaikassa tarjolla riittävä ammattiapu ja tuki tallinpitäjän muodossa. 

Tätä kirjoittaessa olen "ratsastanut" Albertilla pari kertaa - ilman satulaa, koska satulaa ei vielä ole eikä joku ole totuttanut Albertia liikkumaan satulan kanssa. Albertia vielä aika paljon jännittää, mutta se on suhtautunut uuteen tehtäväänsä periaatteessa neutraalisti. Toistaiseksi Albert ei varusteiden riisumisen jälkeen ole juossut kavereiden luo tai heinille, vaan on jäänyt kyselemään, vieläkö ihmisillä olisi tarjota joku tapa tienata vähän porkkanaa.

Aiemmin minua on kovasti jännittänyt ajatus Albertin sisäänratsastuksesta ja ylipäätään ratsastamisesta, mutta jostain syystä nyt olen saanut sellaisen tunteen, että Albertista tulee vielä hyvä ratsu. Sen selässä on tuntunut turvalliselta istua jopa tällä lailla inkkarina. 

Ehkä se vielä tästä! Ja jos ei niin pidetään hauskaa siihen asti.

P.S. Toki Albertilla on tässä ollut kaikenlaista pienempääkin. Se on 1,5 kuukauden aikana muun muassa saanut kahdesti vasemman etupolvensa turvoksiin (oletettavasti potku tai muu osunut) ja kerran syvähkön haavan oikean etusen olkavarteen - koska en ollut ehtinyt poistella loimea hetkeen eikä Albert paljon vaivoistaan juttele niin huomasin haavan vasta, kun se jo mäti. Ihmeen hienosti poni kuitenkin antoi hoitaa haavaa. Siis sen jälkeen kun eläinlääkäri oli apuaineineen käynyt tekemässä pohjat. Sitä ennen Albert yritti yhtä aikaa purra ja potkia, kun haavaan katsoikin, mutta eläinlääkärin käynnin jälkeen sai jopa työntää ruiskun haavataskun sisään eikä Albertia haitannut yhtään. Tällä tahdilla ei tarvitse kyllä yhtään pelätä, että terveydenhuollolliset toimet pääsisivät tässä ponitaloudessa kesken loppumaan.

 Muokattu 16.3.2022: Lisätty murtumadiagnoosin tehneen klinikan nimi. 

 

Huh, hellettä, ja monenkirjavia viilennysvinkkejä! Mikä on totuus hevosen kastelemisesta helteellä?

Hevosala on mutun suhteellisen koskematon linnake. "Näin on aina tehty, näin on hyvä." Vaikka tiede todistaisi vanhan tavan yksiselitteisesti vääräksi, tämä ei riitä kumoamaan uskomuksia, joita sitten vielä siirretään pahaa-aavistamattomalle seuraavalle sukupolvelle. 

Tämä pätee aika hyvin myös tällä hetkellä ajankohtaiseen aiheeseen eli kuumuudessa läkähtyvän hevosen viilennykseen. Tästä aiheesta elää joitakin tosi sitkeitä myyttejä. Hevostiedeidolini tohtori David Marlin on viime aikoina sinnikkäästi ampunut hulluimpia väitteitä alas Facebook-sivuillaan. (Suosittelen lämpimästi seuraamaan.)

Toimin kuten ihailijat tuppaavat tekemään eli matkin Marlinia, vaikka fysiikan ja fysiologian tietämykseni ei olekaan "ihan" samaa tasoa. Tarkemmin sanottuna oma tietämykseni aihepiiristä on tasolla yleissivistys, mutta sille sisältöalueelle nämä hevosen viilentämisasiat pitkälti osuvatkin. Vaikka niiden ymmärtäminen ei vaadi luonnontieteiden yliopistotutkintoa, lähteenä on paras käyttää oppineiden tutkimaa tietoa.

Julkaisematta jäänyt alkukesän kuva. Nyt kuivuus ja kahden ponin ympärivuorokautinen laidunnus ovat kurittaneet kasvustoa aika lailla. Lisäheinälle on jo tarve.

Virheellisistä viilennysväitteistä tulee mieleen heti kaksi:

1. Tämä on ikiklassikko! Hevosta ei pidä kastella helteellä, koska hevoselle tulee vielä kuumempi, kun vesi auringossa kuumentuu - vesi voi jopa alkaa kiehua hevosen iholla. Kuulemma itsekin jos kastelee tukkansa ja menee aurinkoon, märkä tukka alkaa jonkin ajan päästä kuumentaa päätä. 

2. Jos viilentää vedellä, pitää käyttää lämmintä vettä eikä kylmää, koska jos viilentää kylmällä vedellä, lämmin ilma tuntuu sen jälkeen entistä lämpimämmältä ja hevoselle tulee vain enemmän kuuma. Tämä kuulemma on kuin suihkun jälkeen: kun astuu lämpimästä suihkusta ulos, ilma tuntuu viileältä, ja kylmän suihkun jälkeen lämpimältä.

Virkistin poneja helteellä tekemällä niille "porkkanajäätelön". Jääpalan nuolemisella/järsimisellä tuskin on merkittävää viilentävää vaikutusta, mutta se toiminee virkistyksenä samaan tapaan kuin ihmisellä jäätelö. 

Molemmat väitteet ovat jo ihan maalaisjärjenkin vastaisia, mutta silti varsinkin tuo ensimmäinen on elänyt hämmentävän sitkeästi. Jälkimmäinen on ainakin minulle tullut eteen vasta ihan hetki sitten, mutta ansaitsee tulla käsiteltyä.

Jos sukeltaa uimareissulla ja menee sen jälkeen istumaan aurinkoon, voi itsekin todeta, alkaako hiuksiin jäänyt vesi kiehua tai kuumentaako se päätä entisestään. Kokeilu on ihan turvallista, sillä vesi ei todellakaan kiehu eikä edes kuumenna. Myös toisen väitteen voi todeta vääräksi ihan omakohtaisella kokeilulla. Kumpi viilentää enemmän helteellä, lämmin suihku vai pulahdus viileään järveen? Vielä tänään ehtii kokeilla.

Aika usein maalaisjärjen vastainen väite osoittautuu tarkemmassa tarkastelussa myös tutkitun järjen vastaiseksi. (Paitsi että lämpimämpi vesi kuulemma oikeasti jäätyy nopeammin kuin kylmä, mikä on tunnetasolla vaikea hyväksyä.) Mutta tarkastellaanpa vesiväitteitämme fysiikan lakien valossa - ne laithan pätevät hevoseen siinä missä ihmiseenkin.

Kuten kuvasta näkyy, sitä ei ole otettu helteellä eikä edes kesällä. Tämä oli kuitenkin ainoa pesukuva, jonka löysin.

Otetaanpa väite numero 1.
Hauska fakta: kun neste haihtuu, prosessi sitoo lämpöä ja siinä ohessa viilentää pintaa, jolta se haihtuu. Lämmin neste haihtuu nopeammin ja myös pinta jäähtyy nopeammin. Tässä tapauksessa se pinta on tietystikin hevosen iho. Vesi totta kai auringossa lämpenee, mutta tästä ei seuraa hevoselle palovammoja vaan ta-daa, viilentymistä. 

Jos vähän tuulee, neste haihtuu vielä nopeammin ja hevonen siten viilenee tehokkaammin. 

Ihan tähän samaan haihtumisefektiin perustuu myös se, että kuumissaan hevonen (ja ihminen) hikoilee viilentääkseen elimistöään. Hikikään ei ala kiehua pintaan asti pukattuaan.

Setähevonen on kesällä sisähevonen.

Väite numero 2:
Periaatteessa kohdassa 1 kuvatun prosessin vuoksi on osittain totta, että lämminkin vesi viilentää. Eli jos hevonen voi ihan hyvin, voihan sen lämpimälläkin vedellä pestä. Mutta jos on oikeasti tarve viilentää kuumissaan olevaa hevosta, on valittava kylmä vesi.

Tämä perustuu ennen kaikkea lämmön siirtymiseen (tai kai tieteellisesti oikeampi suomenkielinen termi on johtuminen), mutta ilmeisesti myös pintaverisuonissa kulkevan veren viilentymiseen. 

Lämpö siirtyy termodynamiikan perussäännön mukaan aina lämpimämmästä aineesta kylmempään. Jos hevosen pesee kylmällä vedellä, hevonen on se lämpimämpi "aine", jolloin lämpöä siirtyy hevosesta siihen veteen. Kun lämpö siirtyy hevosesta veteen, hevonen luonnollisesti samalla viilenee. Jos kastelee selvästi lämpimällä vedellä, mitenköhän käy? 

Toisekseen jos hevosta kastelee pitkään niin kylmällä vedellä kuin pystyy, ihon pintaverisuonissa kulkeva veri ilmeisesti viilenee ja viilentää siten hevosta. Mainittu David Marlin suosittelee jopa jäiden lisäämistä kasteluveteen. 

Marlinin mukaan vesi viilentää hevosta sitä tehokkaammin, 1) mitä suuremmalle osalle kehoa sitä lasketaan 2) mitä kylmempää vesi on 3) mitä enemmän vettä käytetään ja 4) mitä nopeammin sitä lisätään. 

Jos hevonen kärsii jo lämpöoireista, on kiire.  Silloin hevonen kannattaa siis kastella ihan kokonaan runsaalla kylmällä vedellä eikä aikaa kannata tuhlata kuivaamiseen kesken prosessin. Lämpöoireet saattavat Marlinin mukaan alkaa helpottaa vasta 10 - 15 minuutin lutraamisen jälkeen. 

Curly käyttää vain korvahuputtomia silmäsuojaimia, koska näin se on itse valinnut.

Tietysti liikkeellä on myös päteviä helleohjeita.

Itse nappasin Pallurablogin hellevinkeistä käyttöön pansuolan. En ole laskenut, tuleeko se halvemmaksi vai kalliimmaksi kuin hevosten elektrolyytit, mutta ainakin sitä saa ruokakaupasta. Ja olen huomannut, että erittäin lämpöherkän Albertin olo on tämän jälkeen helpottunut. Ehkä sillä siis oli elektrolyyttien puutetta, vaikka onkin suolakiven suurkuluttaja ja vaikka annankin ympäri vuoden lisäsuolaa - helteellä enemmän kuin muulloin.

Elektrolyyttien syöttäminen/juottaminen kannattaa, koska hevonen menettää niitä hikoillessaan. HUOM! Suolakivi ei yleensä riitä suolan lähteeksi. 

Minun poneillani on mahdollisuus itse valita, ovatko auringossa vai varjossa. Myös laiduneläimet (Albert ystävineen) vetäytyvät laitumelta päivän kuumimpaan aikaan metsätarhan puolelle. Koskaan ei pihatto ole niin kovassa käytössä kuin kesäpäivisin! Toki nyt kun on ollut oikeasti lämmintä, pihatto ei toimi enää viilentymisapuna vaan se on lähinnä pakopaikka ötököiltä.

Helteet ovat tarkoittaneet myös vesikippojen tiheää täydennystarvetta. Varsinkin ruunat juovat nyt puolessa vuorokaudessa enemmän kuin normaalisti kokonaisessa.

Vettä on myös saanut vaihtaa yhtenään, koska se limoittuu nyt hurjaa vauhtia. Kun vesi menee likaisen oloiseksi, hevoset eivät juo sitä enää kuin pahimpaan janoonsa - ei hyvä helteellä! Olen erittäin tarkka siitä, että hevosilla on aina puhdas vesi. Vaikka moni perinnetieto on huuhaata, sitä kannattaa noudattaa, että antaa hevosille vain sellaista vettä mitä itsekin voisi juoda. Kaikenlainen rehunjäämä vedessä alkaa viileämmässäkin toimia nopeasti myös huonojen bakteerien kasvualustana, saati sitten helteessä.

Tänään on kuulemma viimeinen hellepäivä hetkeen, saa nähdä tarvitseeko vielä loppukesästä viilennysvinkkejä.

Vielä ennen lähdeluetteloa videot siitä, mtä ponit tykkäsivät "porkkanajäätelöstään".



Linkki videoon

Linkki videoon

Lähteet:

Haihtumisesta:
https://sciencing.com/evaporation-cause-cooling-5315235.html

https://yle.fi/uutiset/3-5678966
https://www.tiede.fi/artikkeli/kysy/miksi_tuuletin_viilentaa_vaikka_liikkuva_ilma_on_saman_lampoista_kuin_ymparoiva_ilma

Lämmön johtumisesta:

https://www.facebook.com/DrDavidMarlin/?eid=ARASSrNWqUUkSehEophpFjgbbjQjUTWiPoOHyXKrZcr86sttZP-4_tn-EKdWqcJSPKLDXelPOQb1I4-g
https://phys.org/news/2014-12-what-is-heat-conduction.html
http://www.astro.utu.fi/zubi/phys/ttrans.htm

Pintaverisuonten osuudesta jäähdytyksessä:

https://www.facebook.com/DrDavidMarlin/?eid=ARASSrNWqUUkSehEophpFjgbbjQjUTWiPoOHyXKrZcr86sttZP-4_tn-EKdWqcJSPKLDXelPOQb1I4-g

https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC5777660/

Muut lähteet: 

Hevostietokeskus

Paskaduuni ei tekemällä lopu

Paskaduuniksi nimitetään työtä, jossa raskaasta hommasta ei heru arvostusta eikä oikein palkkaakaan. Tällaista työtähän tallilla riittää.

Vaikka moni työelämässä toivoo paskaduuneille pikaista loppua, hevostalliympäristössä kakkahommien loppumista ei tosissaan toivo kukaan. Onhan kuitenkin niin, että jos kakka loppuu, myös sen tuottajan loppu on käsillä.

Sitä itseään maanpinnassa. Kuvan poni liittyy tapaukseen.

Ponilapsen sairastaessa ponitädillä on ollut aikaa nimenomaan näihin kakkahommiin. Niitä on tarjolla lähinnä tarhassa, jonka hygieniasta huolehtiminen kuuluu sopimuksen mukaan tarha-asukkien omistajille.

Hevosvoimista on mukava osallistua lannanpoisto-operaatioon. Valitettavasti osallistuminen ei yleensä tarkoita varsinaisesti auttamista, jos sellaiseksi ei lasketa siivousalueella seisoskelua, rapsutusten kerjäämistä tai kärryn tuuppimista.

Sen verran palvelunsaajat kuitenkin auttavat, että pyrkivät tyhjentämään suolensa juuri silloin, kun kottikärry on vieressä. Silloin paskaduunari säästyy yhden kasan talikoimiselta, jos työntää työvälineen suoraan kakkivan elikon takapuolen alle.

Ponieläin haluaa osallistua, tai ainakin huomiota. 

Olen ollut huomaavinani, että hevosihmistön halukkuus osallistua oman eläimensä lopputuotoksen käsittelyyn on melko alhainen.

Ymmärtäähän sen, että jos maksaa hevosen säilytyksestä tonnin kuussa niin odottaa, että jätehuolto sisältyy hintaan.

Mutta muunlaisissa tapauksissa voisi ajatella, että kakka kiinnostaisi. Onhan hevosen lanta monesta syystä kiinnostava tuotos.

Tutkitusti vähämatoinen poni.
Vaikka ei niihin madonmunamäärityksiin
ihan sokeasti kannata luottaakaan.

Vaikka kakkahommista ei välttämättä tule euroja hevosenomistajan tilille eikä liiemmin arvostustakaan, siitä saa jotain muuta. Enkä nyt puhu pelkästään siitä, että paskaduuni käy jumpasta.

Isoin etu on ihan rahallakin mitattavissa: vähemmän kakkaa hevosen elinympäristössä merkitsee keskimäärin myös vähemmän loisia hevosen elimistössä.

Sen lisäksi, että ahkeruus paskaduunissa edistää hevoseläimen terveyttä, samainen prosessi myös tarjoaa valaistusta saman eläimen terveydentilaan.

Ei voi tuntea hevosta, jos ei tiedä, miten se kakkii.

Karsinaa tai tarhaa siivotessa näkee heti, miten suoli toimii. Onko kasoja normaali määrä? Onko kikkareiden koostumus optimaalinen? Kielteinen vastaus peruskysymyksiin herättää heti jatkokysymyksiä, kuten "miksi" ja "mitä voin tehdä asialle".

Niin että ei muuta kuin talikoimaan vaan!

Tähän aikaan vuodesta masentavan iso osa kakkahommista tosin tarjoaa kurkistusikkunan ihan johonkin muuhun kuin kuin tämänpäiväiseen suolen toimintaan. Lumen sulaminen on paljastanut, miten ylivertainen vastustaja talvi on paskaduunarille - etenkin, jos duunarilla on päivätyöt muualla.

Terveiset sairastuvalta ja vielä vähän auringonlaskukuvia

Täällä sitä ollaan edelleen, sairastuvalla, joku hevosflunssa vaivoinamme.

Ruusa-poni vaikutti puolivälissä viikkoa jo suht pirteältä, ruumiinlämpö oli aivan ihanteellisissa lukemissa, happi kulki talutuskävelyllä (sillä yhdellä, jonka tällä viikolla olemme käyneet) mallikkaasti eikä räkääkään juuri näkynyt.

No niin, ajattelin. Tämä flunssa olikin sitten ihan vaan kevyt kevätflunssa, nopeasti sairasteltu. Kohta päästäisiin taas työnteon makuun.

Optimisti pettyy aina!

Nyt onkin sitten ponilla ollut kolme päivää ihan selkeästi lämpöä. Sieraimista ei nyt ihan valu mutta kuitenkin päristelemällä tulee edelleen ihan riittävästi valkoista limaa. Ei ole päästy työntekoon, eikä oikein minkään tekoon.

"Aina se tunkee jotain mun takapuoleen." Tätä on siis harrastettu viime päivinä ahkerasti, kuumemittarin tunkemista ponin perästä sisään. Onneksi tämä on ponin mielestä ihan okei.

Asiaintilan viimeaikaisesta kehityksestä voi päätellä ainakin pari seikkaa.

Ensinnäkin täytyy tapahtua ihmeparantuminen, ettei ponin rokotus mene vanhaksi (passiin leimattu päivämäärä on 31.3.). Keskiviikoksi varattu rokotus nyt joka tapauksessa vaihtuu ponin sairaudentilan tutkailuksi myös verikokeellisin keinoin.

Toisekseen mitään ratsastuksellista tai muutenkaan kuntourheilullista ponin kanssa ei tehdä ennen kuin huhtikuu on jo pitkällä. No, ehkä siinä vaiheessa, kun poni on taas ratsastuskunnossa, sillä on viimein myös satula?

Joka tapauksessa blogissa ei ainakaan muutamaan viikkoon näy mitään tuoreita Ruusa-ratsastuskuvia. Mutta lohdutukseksi tässä vielä viime viikon lauantaina otettuja kuvia auringonlaskun ratsukosta.



Nythän tuollaista kuvissa näkyvää valkoista ei maassa enää ole.

Ja heti kun talvi on meidät jättänyt, ponilla olisi myös tarvetta hiekanpoistolle. Se, millä oveluudella tällä kertaa jekutan ponin vetämään psylliumit napaansa, on vielä kysymysmerkki.

Aikaisemmin toimiva resepti on ollut greenline-melassivesi-mysli. Erityisen toimiva osa tässä reseptissä on ollut melassivesi. Tällä hetkellä se on kuitenkin Ruusan mielestä jo so last season, joten limppari ei välttämättä lisää psylliumin mahaan päätymisen todennäköisyyttä.

No, tässä on vähän aikaa miettiä, sillä psyllium-kuurin aikana haluaisin liikuttaa ponia ja lämpöilevää ponia taas sitten en liikuta.

Ruusan toiveesta olemme palanneet Nova-kuolaimeen lyhyen fullcheek-kolmipalakokeilun jälkeen.

Melassivettä olen tässä viime aikoina tarjoillut päivittäin, eikös sitä niin sanota, että flunssapotilaan on erityisen tärkeää saada nestettä.

Jos olen ottanut ponia talliin hoidettavaksi, olen tarjonnut limua ensin ponin ollessa käytävällä kiinni - poni juo yleensä noin litran - sitten kun olen taluttanut ponia tarhaan, olen antanut sen juoda lattialla olevasta ämpäristä, jolloin se on jälleen armollisesti imaissut siitä noin litran. Lopuksi olen vielä vienyt ämpärin tarhaan, jolloin melassivedenhimoisen tarhakaverin tuottama ryhmäpaine on saanut ponin juomaan hyvässä lykyssä vielä pari litraa.

Prinsessaponit, ne nimittäin vaativat ykkösluokan palvelua.

Tänään yllätys olikin suuri, kun poni vetäisi tarhassa koko ämpärillisen lähes yhdeltä seisomalta. Runsaisiin jämiin tottunut Veera tosin katsoi ämpärin tyhjenemistä vierestä niin murtuneena, että oli pakko viedä sille vielä oma annos.

P.S. Hyvää pääsiäistä kaikille! 

Sinkkiä ja kuparia

Olen antanut Ruusalle aika monena keväänä sinkki-kuparikuurin, eikä tämä kevät ole poikkeus.

Jos sinkistä ja kuparista on puutetta, hevonen alkaa helposti syödä maata, ja kaikkihan me tiedämme, mihin se johtaa. Se johtaa klinikalle, ja sinne emme halua.

Tänä keväänä kuitenkin aloin syöttää sinkkiä karvasyistä. Ponin karva ei minusta ole ollut ihan priimaa ja iho on tuntunut kutisevan. Koko ajan saisi olla ponin hännänjuurta raapimassa. Hännän iho on myös hilseillyt hurjasti.

Ruusan talvikarva on aina ollut karmean näköinen, sellainen pitkä ja hapsuinen. (Tämä kuva on otettu ennen harjausta.) Nyt karvanlähtö on sentään alkanut toden teolla. 

Mikä on tilanne nyt, kun sinkkiä ja kuparia on mennyt aika isolla annostuksella jokunen viikko?

Hännänjuuren rapsutustarve on edelleen olemassa, mutta se ei ole enää ihan niin pakottava kuin aiemmin. Isompi ero on kuitenkin hilseilyn määrässä. Olisi pitänyt tajuta ottaa ennen ja jälkeen -kuvat, niin huimasti hilseily on vähentynyt! Enpä olisi etukäteen uskonut.

Olen ostanut sinkki-kuparivalmistetta lähinnä sinkin takia, mutta ilmeisesti kannattaisikin enemmän kiinnittää huomiota kupariin. Hevonen nimittäin kuulemma harvoin saa kuparia heinästä riittävästi, koska hevonen tarvitsee sitä varsin paljon.

Lainaus Hevosen tasapainoinen ruokinta -blogista: "Kuparin puutos mm. heikentää vastustuskykyä ja aiheuttaa luusto- ja nivelongelmia. Kuparin puutoksen epäillään olevan taustalla myös kavion ja karvan laadun ongelmissa."

Niin että ehkä olisi viisasta ottaa myös sinkki-kuparilisä käyttöön koko sisäruokintakaudeksi, tietysti pienemmällä annoksella kuin kuurin aikana.

Kaksi kärpästä yhdellä klinikkareissulla

On aina hyvä lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla, tai saada kaksi asiaa hoidettua yhdellä klinikkareissulla. Tällä kertaa eli eilen suuntasimme Vermoon alunperin hammashoidon perässä, mutta ymppäsimme samaan kevyen ontumatutkimuksen.

Klinikkareissusta ei ole kuvamateriaalia, sori siitä.
Jalkaoireilun takia olemme lähinnä käyneet narulenkeillä.

Jälkimmäisen syy oli runsaan parin viikon takaisessa kauhun hetkessä, jona kalosseja pukemaan tullut käsi törmäsi ponin vasemmassa etujalassa ylimääräiseen nesteeseen. Se oli alkujaan valloittanut käytännössä koko tilan, joka sisäsääressä koukistajajänteiden väliin jää, mutta pääosa turvotuksesta katosi parissa päivässä.

Tällaiset turvottelut saavat pessimistin heti varmaksi siitä, että esim. hankoside on revähtänyt.

Pessimisti ei pety, mutta yllättyy sitäkin iloisemmin, kun klinikan ultraäänilaite ei löydä turvottelevasta kintusta rispaantuneita jänteitä tahi ligamentteja. Mutta vaikka kaikki ultran tavoitettavissa olevat rakenteet olivat tällä erää ehjiä, niiden välissä näkyi edelleen ylimääräistä nestettä.

Ilmeisesti rimpula on siis jotenkin venäyttänyt kinttunsa. Nyt sitten pitää seurailla, mihin suuntaan turvotus suuntaa.

Koska risoja kohtia ei jalasta löytynyt, ei ole välttämätöntä pitäytyä pelkässä kävelyliikunnassa. Tämä on hyvä, koska kuntoliikuntaa kaipaavat niin ponin keuhkot kuin pääkoppakin. Parin viikon ajan olisi kuitenkin kuulemma hyvä ottaa vähän rauhallisemmin ja palata normaaliin asteittain.

Jos jalka reagoi liikuntaan positiivisesti tai ei ainakaan negatiivisesti, voimme jatkaa elämää normaaliin tapaan. Jos tilanne pahenee, on ammattilaisen syytä tarkastella jalkaa uudemman kerran.

Ihan heti huomenna ei kuolaimiakaan viitsi suuhun laittaa, koskapa poskissa näkyi aika ikäviä haavaumia. Ei siis mikään ihme, että poni muutama viikko sitten alkoi vältellä kuolainten pukemista. Poskien haavaumat olivat seurausta ihan tavallisista hammaspiikeistä. Tämä olikin ensimmäinen kerta, kun Ruusan raspausväli pääsi venähtämään kokonaiseen vuoteen.

Tämäkään kuva ei ole klinikalta. Mutta tiesittekö, että ponini on laama?

Purukaluston tilanne kokonaisuudessaan ei kuulemma näyttänyt yhtään hassummalta. Aika hyvin siihen nähden, että vuosi sitten "Juti" sai tehdä ihan kunnolla hommia saadakseen ponin purennan kohdilleen ja sudenhampaiden puolikkaatkin silloin piti kaivella pois. Tällä kertaa hammashuolto oli ohi puolessa tunnissa.

Jos Ruusa olisi ihminen, sen ei tarvitsisi vältellä koulukiusaajia ainakaan hammasrautojen takia. Hyvä purenta on. Kiva, että on ponissa ainakin yksi palikka, josta ei tarvitse kantaa erityistä huolta.

No, olihan siellä sitten tarkemmin katsottuna kuitenkin yksi hammasväli, johon rehu oli alkanut tehdä pesää.

Näinkin pieni juttu voi kuulemma aiheuttaa suuhun yllättävän ison tulehduksen, jos koloseen jumittuu koko ajan enemmän mahaan tarkoitettua ainesta. Rehu työntää hampaita enemmän erilleen ja pohjimmaiseksi jäänyt rehu alkaa mädäntyä. Ihan maalaisjärjelläkin voi aavistella, miten hyvä juttu sellainen mädäntynyt orgaaninen aines suussa on.

On kyllä myönnettävä, että näistä parista asiantuntijan tekemistä hammashoidoista on jäänyt vähän hölmö olo. Tuntuu nimittäin harvinaisen hölmöltä, etten aikaisemmin ole siirtynyt käyttämään spesialistin palveluita. Helpommalla olisi päästy.

Enhän itsekään odota, että yleislääkäri osaisi poistaa hammaskiveni. Saati että pyytäisin kenkäkauppiasta kurkkaamaan samalla myös suuhun: vielä 90-luvulla hammasraspin kanssa kulkeva kengittäjä ei ollut mitenkään epätavallinen näky. Kun monella eläinlääkärilläkään ei ole riittävää hammasosaamista, miten sitä voisi olla ihmisellä, jolla ei ole alan koulutusta ollenkaan? Vaikka usein kuuluu sanottavan, että ennen oli paremmin, niin tässä asiassa ei kyllä ainakaan ollut.

Herkkämahaisen muutto

Jos joku on blogin vanhahkoja tekstejä lueskellut niin ei liene epäselvää, että Ruusa ei varsinaisesti ole mitään teräsmahatyyppiä.

Ja kun maha on herkkä, se pitää ottaa huomioon aina, kun elämäntilanteessa tapahtuu isoja muutoksia. Niin kuin nyt esimerkiksi tuollainen juttu, että joutuu muuttamaan paikasta toiseen, laumasta toiseen.

Ponin mahan erityistarpeiden tajuaminen on vienyt aika kauan, mutta sentään lamppu on jossain vaiheessa syttynyt.

Kerrataanpa lyhyesti.

Kuvissa Ruusa syyskuussa, vielä kesäsiirtolassa. Tämä ei ole teknisesti kovin kummoinen, mutta pakko laittaa, koska syksyn valo.

Ensimmäistä kertaa tajusin omistavani herkkämahan, kun ponia vajaat kaksi vuotta sitten kohtasi sen elämän henkisesti isoin muutto.

Mainittu muutto vei ponin sisätallista pihattoon ja samalla kasassa tarjoiltujen heinien tilalle tuli pienisilmäiseen verkkoon käärittyä evästä.

Tätä muuttoa edelsi lyhyt majoittuminen erittäin huonoksi valinnaksi osoittautuneessa paikassa. Jo muutto pitkäaikaisesta kodista huonoon paikkaan pohjusti mahahaavan syntymistä ja lähes täydellinen elämänmuutos viimeisteli työn.

Kun mahaa korvensi ja heinää oli vaikea syödä, poni löysi lohtua tarhan hiekkapohjasta. Lopputuloksena oli kaupunkiloma Viikissä, jossa suoleen kertynyttä hiekkaa pumpattiin ulos viikon verran.

Mitä tästä opin? En paljon muuta kuin sen, että ponini saattaa syödä hiekkaa. Taipumuksen seuraukset ovat toistaiseksi pysytelleet poissa, kenties säännöllisen psyllium-kuurituksen ansiosta. Eikä poni viime aikoina ole osoittanut merkkejä hiekanhimosta.

Tässä taas tätä kuvamateriaalia aiheesta mitä hyvä lauma merkitsee hevoselle.

Ratkaiseva askel kohti Ruusan herkkämahaisuuden ymmärtämistä otettiin viime kesänä.

Tuolloin Ruusan tulehtuneeseen jännetuppeen tuikattiin klinikalla kortisonia ja poni joutui muuttamaan uuteen paikkaan tyylillä laitumelta klinikalle, klinikalta koppihoitoon vieraaseen paikkaan. Ei ollut hyvä se.

Poni ryhtyi syömälakkoon ja sen maha kramppasi. Tallinpitäjä jaksoi katsoa tätä noin kolme päivää. Sitten hän ystävällisesti ehdotti, että veisin Ruusan jonnekin sille sopivampaan paikkaan eli alkajaisiksi takaisin tutulle laitumelle.

Tässä kohtaa tarinaa alkaa hitaammansorttinenkin ihmishenkilö jo saada päähänsä vähän valoja päälle.

Koska mahan kipeytyminen on paha paikka ponille ja stressaava tilanne ihmiselle, sitä on kiva ainakin pyrkiä välttelemään.

Vaikka ponin tämänvuotiset muutot tapahtuivat tuttuihin paikkoihin, en ole ollut kovin halukas ottamaan mitään riskiä mahatilanteen heikentymisestä.

Niinpä jo keväällä ostin eläinlääkäriltä muutaman tuubin omepratsolivalmistetta nimeltä Peptizole. Ostin paketteja aika monta, ettei tarvitsisi olla ihan yhtenään niitä eläinlääkäriltä kyselemässä.

Omepratsolin tarkoitus ei tässä kohtaa ole hoitaa mahahaavaa, vaan suojata mahan herkkiä limakalvoja muuttostressiltä. Kuten kaikki hevosen mahavaivoja hoitaneet liiankin hyvin tietävät, ongelmien ehkäisy on huomattavasti pienempi päänsärky kuin kipeän mahan hoito. Myös aika paljon halvempaa.

Ai että mikä Peptizole? Se on köyhän hevosnaisen Gastrogard eli rinnakkaisvalmiste, joka tuli markkinoille Gastrogardin lääkepatentin umpeuduttua (patentti raukesi käsittääkseni huhtikuussa 2015).

Paitsi että ei Peptizolekaan oikeasti ole kovin köyhän versio. Tuubitasolla hintaero Gastrogardiin, jonka hintansa perusteella voisi kuvitella sisältävän vähintäänkin kultahippuja, ei ole kuin jokusen euron. Toisaalta kun yhdestä tuubista Gastrogardia riittää täysi annos 600-kiloiselle hevoselle, Peptizole-tuubissa on tarpeeksi 700-kiloiselle.

Joku kommentoi, ettei Ruusassa näy laidunkausi. No, edestäpäin näkyy.

Ruusa painaa runsaat 300 kiloa (klinikalla se punnittiin keväällä 305-kiloiseksi, mutta sittemmin on tullut aika lailla lisää läskiä massaa). Koska kyseessä nyt on ehkäisevä hoito, puolikkaan annoksen pitäisi riittää. Toisin sanoen yhdellä tuubilla ehkäisylääkitään pikkuponia neljä päivää.

Ensin aioin käyttää vain yhden tuubin. Hoitopäivä kolmosen kohdalla rimpulan maha näytti kuitenkin merkkejä orastavasta kivusta, joten päätin investoida hoitoon vielä toisenkin tuubin.

Ponin maha ei ole ollut varsinaisesti kipeän oloinen (eli esim. vatsan harjaaminen on ponin mielestä edelleen ok), mutta takavatsassa oli alkuviikosta pientä viitettä lihasrutistuksesta. Kun poni alkaa todenteolla vetää takavatsaa sisään, ollaan jo pahassa pinteessä. Nyt lihasvako oli vasta aavistus tästä.

Omepratsolin lisäksi herkkää mahaa on tässä viikon mittaan lepytelty myös melko avokätisillä annoksilla edelliseltä laitumelta mukaan ostettua kuivaheinää (huolellisesti kasteltuna). Samalla mukaan on lisätty tallin evästä, tulevaa säilöravintokautta silmällä pitäen.

Mahan kannalta oli myös hyvä, että poni pääsi talvikodissakin vielä laitumelle. Laidunkauden loppuminen on muutenkin ähkyjen kulta-aikaa, saati jos yhdistää laidunruohon loppumiseen vielä muuttostressin.

Ikinä ei tietysti pitäisi nuolaista ennen kuin tipahtaa, mutta vähän vaikuttaisi siltä että näillä eväillä muuttostressin vaikutukset ponin ruoansulatuselimistöön on onnistuttu minimoimaan. Ainakin maha tällä hetkellä näyttää levolliselta.

Katsotaan, miten käy kun laidunkausi huomenna tulee päätökseensä. Koska suuri syy laitumeltapaluuähkyihin on liian vähäinen nesteensaanti, Ruusa alkaa pihattoon palatessaan taas saada päivittäiset limpparit eli melassivettä.

Eroon sudenhampaista - toisen kerran (oppia ikä kaikki)

Hevosen, tai ponin, omistamisessa on sellainen viehätys/harmi, että koko ajan oppii uutta ihan oman kantapään kautta. Tai sen hevosen, mikä rahassa ja huolessa mitaten on aika lailla sama asia. Jollain vähän viisaammalla voisivat kantapäät säästyä, mutta tällaisten tavallisen tollojen tätien on ilmeisesti lyötävä aina oma pää seinään ennen kuin jotain oppii.

Mitä (viimeistään) tänään opin? Kannattaa hoidattaa ponin hampaat aina vain hyvämaineisilla hammasalan spesialisteilla.

"Moi, olen Ruusa ja näytän aina tosi fiksulta."
Tuoreen kuvamateriaalin puutteessa kuva rimpulasta tarhassa 8.2.
Säät ovat olleet hyvät ja pollet ovat saaneet nautiskella nakuilusta.

Rimpula matkasi tänään vaihteeksi klinikalle, tällä kertaa Vermoon siellä vaikuttavan hammasekspertin
käsittelyyn. Syy tähän oli se, että edellisellä klinikkareissulla kolmisen viikkoa sitten ei ehditty tehdä mitään Ruusan hammaskalustolle. Polttava raspaustarve ehdittiin kyllä huomioida.

Kaikkein eniten ärsytti ja ärsyttää edelleen se, että vasta vuoden 2015 alussa sain tietää, että ehkä vuonna 2013 poistetuista sudenhampaista olikin poistettu vain noin puolet, ja nimenomaan siis kaksi kertaa puolikas. Ponin hampaat on kuitenkin hoidatettu puolen vuoden välein ja viime kesänä tilasin oikein kehutun ulkomaisen spesialistinkin asiaa toimittamaan. Mutta vasta nyt joku huomasi, että btw, ponillahan on täällä puolikkaat hampaat.

No, nyt "Juti" sitten ruuvasi loputkin sudenhampaat irti. On kuulemma varsin tavallista, että sudenhampaat katkeavat poistossa, mutta eläinlääkärin pitäisi varmistaa, että jäljelle jäänyt palanen ei jää ikeneen kinnaamaan. Niinkin nimittäin kuulemma usein käy, että jäljelle jäänyt pala jää leukaluun sisään, ympärille kasvaa uutta luuta eikä ongelmia tule. Ei liene kenellekään yllätys, että Ruusa ei ollut näiden onnekkaiden joukossa.

Mutta, tämänkertainen hammaslääkärivisiitti ei ollut turha sikälikään, että ponin suusta löytyi vähän isommankin remontin aihetta.

Hampaissa oli kuulemma keskiharjanteita (?), mikä tarkoittaa, että hampaisiin on muodostunut piikkejä, jotka ovat ikään kuin lukinneet hampaat vastakkain. Poni ei siis ole pystynyt pureskelemaan kuin sivusuunnassa litistämällä, ei normaalilla jauhavalla liikkeellä. (Kieltämättä tässä ihan äskettäin kerran kiinnitin huomiota siihen, että poni söi heinää kuin märehtivä lehmä.)

Tämä keskiharjanneongelma kuulemma todennäköisimmin johtuu siitä, että ponin poskihampaat ovat vaihtuneet eri aikaan ja erikorkuiset hampaat ovat hioneet vastinparinsa epätasaisesti. Nyt todettiin kaikkien purukaluston osasten olevan jo pysyvää mallia, joten ongelman pitäisi jäädä historiaan viimeistään seuraavan raspauksen jälkeen. (Reunimmaiset etuhampaat vaihtunevat vasta syksyllä.)

Jäämme seuraamaan, miten paljon poni lihoo nyt kun leegot ovat kunnossa. Viikon verran tosin mennee siihen, että sudenhampaiden jättämät reiät paranevat. Hampaanpoisto taisi alkuun vähän jomottaa suussa, sillä rauhoituksesta toettuaan poni pudotteli heinätuppoja kuin hampaaton vanhus.