30 vuotta silkkaa hulluutta ja hullummaksi vain menee

En liene ainoa, jonka on hevosen auton ikkunasta nähdessään pakko vähintään pään sisällä hihkaista "heppa"! Näin toimii aito hevoshullu vielä täti-iässäkin. (Muistan että kyseisen ryhmän tunnusmerkeistä kiisteltiin taajaan Villivarsan mielipidepalstalla aikoina, joina kuuluin kyseisen aviisin ydinkohderyhmään.)

Silloin tällöin joku aina kysyy, kauanko olen ollut hevosihminen. No, niin kauan kuin olen tiennyt, että sellainen eläin on olemassa kuin hevonen. Tarkkaa ajankohtaa en tälle osaa määrittää.

Sen osaan kuitenkin sanoa tarkkaan, milloin hevosihmisyyteni sai konkretiaa eli säännöllisen hevoskontaktin. Tämä tapahtui samaan aikaan kun syyskausi alkoi lähimmässä ratsastuskoulussa vuonna 1990.

Tämähän tarkoittaa, että vuonna 2020 pyöreitä ei tule täyteen ainoastaan poninomistajuudessa, vaan myös koko hevosharrastuksessa. Jos tätä hullutusta nyt voi enää harrastukseksikaan kutsua.

30 vuoden aikana olen ymmärtänyt, että hevosihmisyyttä nimitetään mielenterveysongelmaan viittaavalla sanalla ihan syystä. Enää, jos koskaan, en koe tarvetta kilpailla hulluuden asteessa (pärjäisin siinä kisassa aika hyvin), mutta aika syvässä suossa olin jo 30 vuotta sitten ja sittemmin olen vain polkenut itseäni siihen syvemmälle.

Skuggi, tärkeä koska ensimmäinen. Ylpeä hoitaja hoidokkinsa kanssa ehkä vuonna 1991 tai 1992.
(Nuo ratsastushousut ovat kai edelleen tallessa ja mahtuvat.)

Vuonna 1990 aloitin alkeiskurssin Evitskogin ratsastuskoululla, jonka tuolloin omisti Nummisen perhe, jonka Sebbenä tunnettu poika hyvin tiedettiin piireissä jo silloin.

Muistan edelleen pettymykseni alkeiskurssin ensimmäisen tunnin alla, kun näin tunnin hevoslistassa että ratsukseni oli laitettu Josef. Pettymys johtui siitä, että kyseessä oli (russ-)poni. Että joutuisin aloittamaan ratsastusurani ponilla. Mikä nöyryytys! Vähänpä tiesin, että 30 vuotta myöhemmin poni olisi tämän persuksen alle ykkösvalinta.

Alkeiskurssillakin toivuin järkytyksestäni nopsasti ja olisin aika pian halunnut ryhtyä Josefin eli Juffin hoitajaksikin. Äiti ei kuitenkaan suostunut, koska olisi joutunut kuskaamaan. Liekö Juffi kuitenkin kylvänyt sieluuni poni-ihmisyyden siemenen, vaikka en russ-ihmiseksi kasvanutkaan?

(Olen kirjoittanut hevosharrastukseni alkuvaiheesta vähän pitemmin viitisen vuotta sitten.)

Skuggi-issikan jälkeen sain hoitoponiksi tämmöisen söpöläisen, joka oli silloin vasta 3,5-vuotias. Kuvassa uudella omistajalla monta vuotta myöhemmin. 

Äidin perintörahat riittivät ratsastustunteihin noin viideksi kaudeksi ja sen jälkeen oli jatkettava harrastusta omin neuvoin. Onneksi 90-luvulla oli varsin tavallista, että hoitohevosilla sai myös ratsastaa, kunhan oli luotettava ja ahkera. Ja minähän olin.

Käsittääkseni tällaisia diilejä on edelleen saatavilla, mutta tilanne on sama kuin 90-luvulla: pitää olla valmis rasittamaan itseään myös tallihommien muodossa.

Ja kyllä tämä kroppa on näiden vuosien aikana tallitöitä nähnytkin sen verran, että eiköhän nivelrikko ole lähinnä ajan kysymys (sellainen tulee kuulemma lähes väistämättä, sanoi lääkäri eräälle viisikymppiselle omatalli-ihmiselle).

Kuolaimetonta menoa jo vuonna 2000. Tässä olemme Fafun kanssa lapsuudenkotini läheisessä rannassa.

30 vuoteen on mahtunut aika paljon. Muun muassa vahva issikkavaihe, joka kumpusi ensimmäisestä hoitohevosestani Skuggista ja jota vahvisti 90-luvun lopun hoitohevoseni Fafu.

Fafun lasken edelleen yhdeksi elämäni hevosista ja ikävöin sitä yhä. Itse asiassa tänä syksynä tulee pyöreitä täyteen myös sen poismenosta, 20 vuotta. Fafun aikana kävin jopa vähän issikkatunneilla, koska enhän minä sillä osannut ratsastaa. (Olen kirjoittanut Fafusta lyhyesti aiemmin.)

Myöskin 90-luvulla tutustuin erääseen mustaan kaunottareen ja sen ensimmäiseen varsaan. Silloin aloin ymmärtää olevani ehkä sittenkin welsh-ihminen, vaikka issikkaihmisyys vielä vähän aikaa siinä rinnalla kulkikin.

Ympäri mennään ja yhteen tullaan, se welsh-palon sytyttänyt kaunotarhan oli tietystikin ensimmäinen oma ponini G, Ruusan emä.

G-poni ja sen ensimmäinen varsa vuonna 1994.

Edellisen kuvan varsa eli Ruusan isoveli 1-vuotiaana. Oi, miten rakastinkaan pikku-Ottoa!
Kuva edustaa puhdasveristä 90-luvun tallityyliä. 

Olen jo kauan sitten lakannut kutsumasta itseäni hevosharrastajaksi. Oikeampi nimitys on hevosaddikti, tai oikeastaan tietysti poniaddikti.

Aivan kuin mihin tahansa riippuvuuteen, myös poniaddiktioon liittyy elämän pyöriminen yhden asian ympärillä. Olen rakentanut koko elämäni ponien ympärille.

Olen kerännyt tähän postaukseen kuvia menneen hevoselämäni tärkeimmistä hevosista. Sellaisiin lukeutuu myös tämä B-welsh-ori Pride, joka on edellisen kuvan Oton isä ja olisi ollut myös Ruusan ellei olisi kuollut ennen aikojaan. Tämä taisi olla viimeiseltä ratsastuskerraltani vuodelta 2009. Seuraavalla kerralla kun menin tallille, sain kuulla Priden menehtyneen.  

Toki fiksumpi olisi valinnut sellaisen ammatin, että addiktion rahoitus onnistuisi ilman pomotason vastuuta ja lähinnä ylöspäin joustavaa työaikaa. Toisaalta oman elämässä jaksamisen kannalta on hyvä, että työ sisältää muitakin motivaatiotekijöitä kuin rahaa.

Niin tai näin, hevoset (tai ponit) ovat kietoutuneet niin syvälle ja niin kiinteäksi osaksi minuuttani, että on vaikea kuvitella 'minua' ilman hevosia.

Videokaappauskuvassa vuorostaan Ruusan iskä, ehkä kiltein poni ikinä. Kuva on jostain yli 10 vuoden takaa, onneksi istuntani on sentään vähän tästä tokeentunut, mutta ratsastukseni on taas kaaoksessa.

Jotkut säälivät minua, kun elämäni pyörii niin tiukasti yhden asian ympärillä. Minä puolestani säälin heitä, joilla ei ole elämässään mitään intohimon kohdetta.

Tai no, välillä kyllä säälin myös itseäni, etenkin silloin (kuten nyt) kun tuntuu, että 30 vuoden kokemuksesta huolimatta en osaa oikein mitään. Mutta näillä mennään, todennäköisesti vielä seuraavat 30 vuotta, jos niin pitkään elän ja tolkuissani pysyn. 

Lopuksi vielä pakko laittaa kuva unelmaponi Iforista, josta olen kirjoittanut omankin tekstinsä.

Kyllä ratsastus on ratsastavan ihmisen parasta aikaa

Kyllä se vain niin on, että ratsastaja tarvitsee ratsastusta.

Minullehan kävi hiljan niin, että päädyimme ainoan ratsastusikäisen ponini kanssa yhtä aikaa vapaalle. Minä lomautuksen ja palkallisen loman takia, poni itse aiheutetun vammautumisen. Molemmat lomat kestivät suunnilleen saman ajan.

Vaikken ole Ruusa-ponilla paljon ratsastellut normaalistikaan, parin selässäistumiskerran poistuminen viikko-ohjelmasta samaan aikaan vapaa-ajan ekspontentiaalisen lisääntymisen kanssa otti yllättävän koville. 

Muistin taas, miten paljon raskaampi ihminen on ei-ratsastava kuin ratsastava minä. Sekä omalle itselleni että muille elämäni osallisille. Parissa viikossa normaalistikin hieman vallitseva takakireys alkoi tosissaan kiristää ja ulosantini virittyi turhan useasti valitustaajuudelle.   

Kiristelyistä johtuen ryhdyin poikkeuksellisiin toimenpiteisiin. Siis korostamaan kaikille, miten paljon kaipasinkaan ratsastusta, ja ihan suoraan kyselemään, josko joku hevonen olisi liikutusta vailla. Kalasteluni tuotti kuin tuottikin tulosta, tosin vasta viimeisen lomaviikon lopussa. Mutta otinkin sitten heti kaiken irti ja ratsastin neljästä päivästä kolmena, samalla hevosella kaikki.

Uudet lainakorvat ja -kaula.

Olo oli jo ensimmäisen satulassa istumisen jälkeen erilainen. Ihan kuin aurinko olisi alkanut paistaa päänkin sisällä. 

Nopeampaa ja halvempaa kuin terapia! 

Jopa ihan vaan maisemien katselu kävelevän hevosen päällä istuen piristää kummasti mieltä. Ja koulujumppa vasta virkistääkin. Vaikkei edes menisi erityisen hyvin. Ja mainittu kouluratsastelu on mennyt vieläpä siihen malliin, ettei ole tarvinnut kauheasti hävetä omaa toimintaa. Ei, vaikka ensimmäisellä kerralla kentän laidalla oli peräti kolme silmäparia ihan varta vasten hakemassa viihdettä ratsastusesityksestämme. 

Tai no, olen kyllä vähän hävennytkin, nimittäin siinä vaiheessa, kun sain kuvia esityksestämme. On ilmeistä, että jo kerran radikaalisti remontoitu istuntani on kovaa vauhtia kallistumassa kohti uutta täyskatastrofia. 

Onneksi samalla tallilla vaikuttaa tunninpitokykyinen henkilö, joten ensiapu oli lähellä. Olemme lainakaverin kanssa ehtineet siis jo kerran tunnillekin. Kylläpä teki hyvää! Jännästi hevonenkin liikkuu reippaammin eteen, kun ratsastaja ei sitä istunnalla jarruta. 

Niin tai näin, jospa yrittäisin kiireen ja stressin keskelläkään olla säästämättä aikaa siitä, mikä tuo voimia eikä syö niitä. 

Uudesta tuttavuudesta en nyt toistaiseksi kirjoita tai laita kuvia tunnistettavasti, sillä en ole vielä saanut tilaisuutta kysyä sen omistajalta, saanko niin tehdä. 

Lakkasin säälimästä poniani, ja mitä siitä seurasi

Perussairaan ponin kanssa käy helposti niin, että omistaja alkaa sääliä ponia. Eihän se nyt pysty tähän eikä tuohon, koska sairaus. Parasta ottaa varman päälle eli hyvin varovasti. 

Tai en tiedä muista kroonikkoponien omistajista, mutta minä ainakin olen juuttunut tällaiseen ajatuskuvioon. Ruusa-ponillahan näitä rajoitteita riittää, merkittävämpänä tietysti monitahoinen hengitystieongelma ja tuoreimpana viime vuonna kengitysvirheestä alkanut jalkaoireilu. 

Saattaa olla, että mielikuvani Ruusan käyttömahdollisuuksista perustuvat aikaan, jolloin poni vielä pysyi elämässä kiinni lähinnä astmapiipun varassa. Nyt poni ei kuitenkaan ole tarvinnut inhalaattoria 2,5 vuoteen (*koputan raivoisasti puuta*) ja se liikkuukin aika normaalisti (*tähän lisää koputusta*), joten on varmaan mahdollista, että se sietää myös liikuntaa enemmän kuin joskus aiemmin. 

Kun poni lisäksi on silloin tällöin väläyttänyt aika kovaakin jaksamista, olen alkanut epäillä sen nykyisten rajoitteiden olevan ainakin osittain omien korvieni välissä.

Tuoreiden ratsastuskuvien puutteessa tällainen aiemmin julkaisematta jäänyt otos viime syksyltä. Tykkään tästä kuvasta tosi paljon, ei varmaan tarvitse erityisesti selittää, miksi. Ihan näin hienosti poni ei kyllä nyt ole mennyt. Olisi hienoa päästä tilanteeseen, jossa mentäisiin tasaisesti näin. Toive koskee ratsukon molempia osapuolia.

Tuossa ehkä pari kuukautta sitten päätinkin lopettaa tammani säälimisen ja säästelemisen.

Tähän vaikutti sekin, että poni pääsi talven aikana paisumaan epäterveisiin mittoihin sekä se, että alkuvuoden laiskottelun aikana sen löysät takapolvet alkoivat taas pettää alta. Eli liikuntaa oli vähän pakko saada lisättyä jo ihan terveyssyistä.

Juu, toki Ruusan hengitys on kuumalla säällä raskasta ja siitepölykin saattaa vähän ottaa henkeen, mutta tämä pitää paikkansa monen vähemmänkin diagnosoidun hevosen kohdalla. En tietenkään mene kentälle tekemään ravi-laukkatreeniä, jos jo alkukäynnit saavat ponin sieraimet levälleen. Mutta jos poni tuntuu muuten pirteältä, en jätä hengästymisen takia ratsastamatta pientä metsälenkkiä. 

Hoplop-hommissa ehkä pari viikkoa sitten. Pitää ehkä hommata taas mustat suojat kuvia varten... Sellaiset olivat, mutta yksi katosi talvella hankeen eikä sitä ole löytynyt.

Viime aikoina Ruusan liikuntalukujärjestykseen on mahdutettu ihan minimissään neljä kuntoilupäivää viikossa, yleensä viidestä kuuteen. 

Jumppahetkien lukumäärän lisäksi on kasvateltu vähitellen myös niiden kestoa ja intensiteettiä. Toisin sanoen, siinä missä kuntoilu aiemmin harvoin kesti yli puolta tuntia, nyt on ainakin kerran tai kaksi viikossa liikuttu tunnin verran (sisältäen pitkät alku- ja loppukäynnit). Lisäksi yhä suurempi osa liikunnasta tapahtuu muussa askellajissa kuin käynnissä. 

Ratsastanut olen kahdesta kolmeen kertaan viikossa. Tässä kohtaa vielä hieman säälin, tai oikeastaan säästelen selkää, enkä ole istunut karvasatulassa kuin korkeintaan 20 minuuttia kerrallaan (plus alku- ja loppukäynnit taluttaen). Vähitellen aikaa on toki tarkoitus kasvattaa, mutta en usko mitään hyvää seuraavan siitä, jos pyydän ponia kantamaan suhteellisen painavaa ratsastajaa puuttellisilla selkälihaksilla kauhean pitkään.

Muut kuntoilut ovat muodostuneet irtojuoksutuksesta (usein yhdessä Albertin kanssa, kaksi poniliikutusta yhdellä iskulla), ohjasajosta, muusta maastakäsin jumpasta ja kevyemmät päivät ihan vain narukävelyistä yleensä metsässä. 

Mukana menossa myös jälkikasvu.

Nyt, kun pellot näin kesän koitettua ovat viljelyskäytössä, meistä on jopa tullut aika tuttu näky naapuritallin kentällä. Näiden kolmen vuoden aikana, kun poni on nykyisessä paikassa asunut, olemme käyneet kentällä ainoastaan silloin tällöin ohjasajamassa. Nyt olen viimein ryhtynyt myös ratsastamaan siellä, kaikissa askellajeissa. Voisi sanoa, että oli jo aikakin!

Kenttäinnostus on osin myös käytännön sanelemaa, koska hiekkatiet ovat tällä hetkellä kuin betonia enkä ainakaan vielä raatsi ratsastaa niin pitkää maastoa, että pääsisimme kunnon laukkasuorille asti. 

Edelleenhän tämä nyt menee tosi kevyestä työstä, mutta löllöttelystä ei voi kertarykäyksellä hypätä rankkaan työhön. Myös omistajan aika on rajallista. Viime aikoina olen arki-iltaisin ehtinyt tallille vasta kello 20 aikaan. Sellaisina iltoina ei valitettavasti ole aikaa kuluttaa tuntia ponin jumppaamiseen, mutta olen pyrkinyt tarjoamaan ponille edes jotain ohjattua liikuntaa.

Ei näytä kauhean säälittävältä, vaikka onkin hengästynyt.

Mutta mitä onkaan seurannut säälin lopusta? 

No, ehkä vähemmän yllättävästi, poni jaksaa paremmin kuin aiemmin. Viime sunnuntai-iltana sillä esimerkiksi riitti aivan hyvin puhti parinkymmenen minuutin treeniin kentällä, vaikka päivä oli ollut suorastaan helteinen. Tällaista ei säälijä-minä olisi kuunaan tohtinut edes yrittää! Harjoittelimme laukannostoja ja menimme aika paljon raviakin.

Kentällä poni on kyllä aika tiheästi sitä mieltä, että hän on ollut jo niin hieno, että polettia pitäisi koneeseen saada (vähintäänkin aina, kun suustani pääsee kehusana, hyvin on ehdollistunut).    

Maastossa poni ei herkkuja paljon kysele ja pyrkii aina etenemään ravissa tai mieluummin laukassa, jos vain polulla ei ole kohtuuttomasti juuria tai kiviä. Jopa lenkillä, jolla Ruusan hengitys piti kuumuudessa ääntä, se halusi pari reipasta laukkapätkää. Ratsastuksen jälkeen tekivät vielä Albertin kanssa laitumella sellaiset intervallitreenit, että molemmat puuskuttivat pitkään.

Välillä huvittaa hypätäkin. Tässä näkyy, että keskivartalossa on pikkuisen ylimääräistä...

Aiemmin olen tarkkaillut ponin hengästymistä vähän hysteerisestikin ja ahdistunut, jos poni on tuntunut hengästyvän kovin helposti tai voimakkaasti. Mutta saahan hevonen nyt hyvänen aika välillä puuskuttaakin! 

Olenkin siirtynyt hengästyksen kyttäämisestä palautumisen seurantaan: harkitsen säälitilaan palaamista siinä vaiheessa, jos puuskutus alkaa jatkua pitkään tallille palaamisen jälkeen. Toistaiseksi hengitys on tasaantunut ihan hyvin, paremmin kuin säälijä minussa olisi uskonut. Lisäksi toki olen tarkkaillut jo mainittua jaksamista.

Kesä on tietysti vasta alussa, mutta uskon vakaasti, että kuntotason nostaminen parantaa hapenottokykyä myös niissä tilanteissa, joissa henki on vähän ahtaalla.

Poni myös näyttää nyt aika hyvältä, vaikka saisikin vielä laihtua. Ihan kuin polvien lonksuminenkin olisi vähentynyt.

Saattaa kyllä olla, että nostin vaatimustasoa vähän liian nopeasti, koskapa poni on kaiken hyvyyden lisäksi mennyt jumiin. Tai sitten jumit johtuvat aiemmasta liikkeen puutteesta, mitä tulkintaa puoltaa se, että sen pakarat olivat piukeat jo ennen aktivoitumistani. 

Niin tai näin, ehdin jo tottua siihen, että laukkaamisesta seuraa jossain vaiheessa ponin selän köyristyminen ja pukitusaikeet. Ja viime kengityksessä poni ei tahtonut saada takajalkoja pidettyä ylhäällä, siinä tuli vähän sepältä kirosanojakin. 

Olin kyllä jo ehtinyt soittaa hierojalle ennen kengitystä, mutta olisihan sitä voinut toimia vaikka vähän aiemminkin. 

Hieronnan - tai oikeastaan syväaaltohoidon - jälkeen olen joka laukannostossa odottanut, koska köyryily alkaa. Mutta poni on vain laukannut eteenpäin ilman mitään ajatustakaan pukituksen suuntaan!

Kannattaa siis jatkossa tilata hieronta heti, kun pukitteluaikeita alkaa ilmetä. Ei poni peräpäätään tuhmuuttaan heittele.

Täytyy toivoa, että saisin nyt pidettyä ponin vähän vetreämpänä, kun se on päässyt liikkumisen makuun. Sain ainakin hierojalta vähän lisää jumppaohjeita. Toisaalta voi olla, että ahkerahkon selässä istuskelun vuoksi joudun kutsumaan ammattiapua tiheämmin kuin tähänastisen noin kerran vuodessa.

En voi kehua poniani kovin korkeatasoiseksi ratsuksi, mutta en tiedä ehkä mitään parempaa kuin Ruusalla ratsastaminen. Nyt sitä sentään pystyy oikeasti ratsastamaan eikä vain matkustelemaan. Ties vaikka ponin koulutustaso tässä vielä nousisi jollekin kirjaimin ja numeroin ilmaistavalle tasolle.

Ruusan tuntien tämä ilo vielä todennäköisesti muuttuu itkuksi, mutta nyt niin sanotusti taotaan, kun rauta on kuumaa. 

P.S. Se, että olen ahkeroinut Ruusan liikutuksen parissa, on kokopäivätyöllisen elämässä tietenkin tarkoittanut sitä, että varsan koulutuksen edistäminen on ollut aika jäissä. Tähän toki myös vaikuttaa apukäsien puute. Apukädet olisivat tarpeen myös kunnianhimoisessa tavoitteessani opettaa Ruusa viimein kärryjen eteen. Tämä työ on enää kunnon valjaiden ja kärryjen ostamista sekä itse opetusta vaille valmis. Pohjatyötähän on vuosien varrella tehty paljonkin. Niin että saa tarjoutua, jos tämäntyyppinen poniharrastus kiinnostelee.

Söpöysvaroitus: Ruusalla viimeinkin sopivankokoinen ratsastaja - ja omistaja saattaa haljeta ylpeydestä

Olen jo pitempään ajatellut, että Ruusa soveltuisi hyvin myös keskenkasvuistan ihmisyksilöiden kanniskeluun. En ole tätä kuitenkaan voinut todistaa, sillä kukaan ei ole suostunut lainaamaan lastaan testipilotiksi. Mikä lie syynä tähän.

Ensiaskeleet kohti lastenponiutta otettiin Tilanteeseen kuitenkin lauantaina, kun Ruusa viimein sai selkäänsä oikeasti sopivankokoisen ratsastajan (hänellä on elopainoa vain noin 30 kiloa, ja jalustinhihnojakin lyhennettiin jäljiltäni viisi reikää!). 

Tosin tämä lainaratsastaja tosin menee pikkuponikokoisuudestaan huolimatta enemmänkin nuoriso- kuin lapsiosastoon, sillä on kuulemma jo 13-vuotias (miten muka voi olla, kun ihan äskenhän hän oli jotain 8!). Eikä Anna ole myöskään mikään aloittelija, vaan hänellä on omiakin poneja peräti kaksi kappaletta. Toinen niistä on B-welsh-tamma Lilli, jota olen sen nuoriponiaikoina jokusen kerran esittänyt näyttelyissä.

Vino, mutta muuten aikans kiva! Ratsastajan vinous menee karvasatulan piikkiin. Anna oli aika urhea, kun lähti maastoon vieraalla ponilla ja ekaa kertaa karvasatulalla!

Odotin Ruusan käyttäytyvän esimerkillisesti, mutta silti jännitti, sillä Ruusan kokemukset omaa ihmistään laajemmasta ratsastajakunnastahan voi laskea yhdellä sormella. Vain sen ihka ensimmäinen ratsastajakokemus 3-vuotiskeväänä oli muu kuin minä. En kuitenkaan Ruusan vähistä ratsastajakokemuksesta pulissut ennen ratsastusta, ettei ratsastajaa alkaisi liikaa jännittää.

Ja kuinkas sitten kävikään? No, Ruusa käyttäytyi juuri niin esimerkillisesti kuin ajattelinkin. Poni teki sen, mitä ratsastaja pyysi, eikä mitään ylimääräistä.

Kuuleman mukaan Ruusa sai ratsastajalta arvosanaksi pelkkiä sydämiä. Suostuu kuulemma uudelleenkin. Ja poninomistaja oli tietenkin haljeta ylpeydestä. Jotain olen tehnyt oikeinkin, kun ponin voi tällä lailla yhtäkkiä antaa vieraalle nuorelle ratsastajalle ja homma menee kutakuinkin putkeen.

Poni oli aika väsynyt varsinkin loppua kohti. Osittain varmaan uuden ratsastajan jännityksestä.

Toki onnistumisesta on kiitettävä myös ratsastajaa, sillä Annalla on mukavan siisti tyyli - enhän olisi häntä selkään pyytänytkään, jos olisin epäillyt jotain muuta. Ruusa tuntui tyytyväiseltä eikä sen todennäköisestä jännityksestä näkynyt ulospäin muuta kuin että poni oli nopeasti aivan puhki.

Väsymykseen todennäköisesti vaikutti myös se, että ponilla ei hengitys kulkenut mitenkään ihanteellisesti. Syy lienee ihan vain kevät. Pitkän kuivan kauden aikana siitepölyä ja muuta pölyä varmaan kertyi hengitysilmaan melkoisesti. Lämpömittarikin kipusi lauantaina varmaan lähemmäs 15 asteeseen. Se on melko lämmin lämpötila silloin, kun ei pysty riisumaan ihan sään vaatimassa tahdissa. Ruusa on kyllä pudottanut talviasustaan jo päällystakin, mutta villakerrastosta se on pitänyt kiinni.

Ponin ratsuominaisuuksistakaan nyt ei pääse ihan liikaa ylpistymään. Kuvia katsoessani nimittäin järkytyin. Miten poni nyt noin vino on? Minä kun luulin työstäneeni asiaa jo melko menestyksekkäästi, mutta valokuva ei valehtele!

Pitäisi vähän useamminkin päästä katselemaan  ponin liikettä muustakin kulmasta kuin takaviistosta.

Onko söpöä vai supersöpöä? Ainakin jos jättää huomiotta ponin järkyttäviin mittoihin päässeen lihavuuden ja vinouden. 

Tartuin näkökulma-asiaan heti maanantaina, jolloin tarkastelin Ruusan menoa maailman parhaasta kulmasta!

Tarkoitus oli testiratsastaa sovituksessa oleva satula. Satula ei kuitenkaan toisella selkäännostokerralla näyttänyt istuvan niin hyvin, että olisi kannattanut kipeyttää ponia taikka itseään yrittämällä ratsastaa sillä. (Sunnuntaisen kahden minuutin kuivaistumisen jälkeen häntäluuta jomotti vuorokausi.)

16-tuumainen Sydney dressage. Niin lähellä, mutta ei sitten kuitenkaan ihan. Satula näyttää kuin olisi ihan lavoilla, mutta tunnustelemalla tuntui olevan ihan ok kohdassa. Mieli tekisi silti laittaa taaemmas, mutta sitten se vasta menisikin liian pitkäksi. Kinesioteippi osoittaa suunnilleen viimeisen kylkiluun kohdan (varmaa tietoa ei ole, koska kylkiluita on tällä hetkellä melko hankala tuntea.).

Mutta kun olin jo henkisesti valmistautunut ratsastamaan ja kolean sateinen sää suosi ponin hengityksen kulkua, päätin toteuttaa suunnitelman karvasatulan kera. Saimme minimaastoon vielä seuraksi setähevosen omaihmisineen.

Voin kertoa, että ei ollut ihan tuollainen rauhallinen lastenponi alla tällä kertaa! Aika piukea poni oli. Mutta ymmärtäähän sen, sillä tällainen kaverin kanssa maastoilu on Ruusalle lähes yhtä uusi juttu kuin vaihtuvat ratsastajatkin. Ratsain tämä taisi olla nyt toinen kerta ikinä.

Ensin mikään ei muutu neljään vuoteen ja sitten yhtäkkiä joka ratsastuskerta tulee jotain uutta. No, sellaista se on.

Yhteistä näille kahdelle ratsastuskerralle oli se, että suoruus oli varsinkin ravissa täysin tuntematon käsite. Perse heitti oikealle ja naama vasemmalle. Että sellainen pieni työsarka! Poninpersus heitti kyllä yhdessä vaiheessa myös kohti kattoa, kun Ruusan laukatessa perässä kulkenut setähevonenkin yltyi reippaimpaan askellajiin.

Vinoutta voi osittain selittää se, että pitkään jatkuneen löysäilyn vuoksi löysyys on alkanut taas kiusata. Ongelmallinen löysyys sijaitsee takapolvissa ja aivan erityisesti oikeanpuolimmaisessa sellaisessa. Kun heittää takaosan oikealle, ei tarvitse tuoda oikeaa takasta kunnolla rungon alle. Vinous ei siis välttämättä ole varsinainen ongelma, vaan ponin ratkaisu ongelmaan. Näin ainakin itse päättelisin. Lääkkeeksi en keksi muuta kuin lisää jumppaa. Vielä kun ehtisi.

Itse lenkistä selvittiin ponin piukeudesta huolimatta ilman vaurioita. Tai no, häntäluu vähäsen poltteli loppuillan ja vielä tänäänkin on ollut tuntemuksia, mutta hinta oli pieni siihen ottaen huomioon lenkin vaikutukset pääkoppaan.

Kyllä ratsastus on ratsastavan ihmisen parasta aikaa, nimittäin. Ihan lyhyessäkin sadesään maastossa huolet pyyhkiytyivät mielestä ja olo keveni. Pitkästä aikaa yöunetkin kestivät herätyskellon rimputukseen saakka. Taisi häntäsaikku loppua ainakin Ruusan ja karvasatulan osalta nyt tähän.

Käynnissä vähän suorempi ainakin etupäästä.

Mutta vielä pikkuisen takaisin Annan ja äitinsä vierailuun sekä poniylpeyteen.

Ylpeyteen antoivat syytä molemmat kavioeläimet, joiden käytös oli varsin mallikelpoista läpi vierailun. Parasta on tietysti se, että ne eivät olleet vieraskoreita vaan ovat tällaisia ihan jokapäiväisessä käsittelyssä. 

Kiva kun kävitte, Anna ja Maria, tervetuloa uudelleenkin!

Se siitä ratsastamisesta ja muita uudelleenjärjestelyitä

Tammikuun alkupuoliskolla tapahtui sellaista, että rupesin ratsastamaan sillä lailla säännöllisesti kuin normaalit hevosenomistajat käsittääkseni tekevät. Eli sellaiset nelisen kertaa viikossa.

Vaikka ratsastus on ollut surkeaa räpellystä, sen lisäämisellä viikko-ohjelmaan oli semmoinen hämmentävä vaikutus, että heräsin joka aamu täynnä intoa ja energiaa.

Setähevosjumppaa joulun alla.

Oli kivat pari viikkoa!

Sitten ilmeisesti universumi hoksasi, että tähdet ovat vinksahtaneet aivan väärään asentoon, ja puuttui peliin. Toki toinen vaihtoehto on, että täti on vain tyhmä, ja kaikkihan tietävät, mitä tyhmästä päästä seuraa.

Tuossa puolisentoista viikkoa sitten maa nimittäin äkillisesti katosi alta ja palasi tärähtäen. Tilanteessa eivät auttaneet hyvin kuvioidut kengänpohjat eikä varovainen askellus.

Aluksi muksahdus tuntui kohtalaisen harmittomalta. Mutta kun muutamaa päivää myöhemmin istuin setähevosen satulassa käyntimaaston verran, häntäluu ilmoitti, että ratsastukset loppuivat muuten nyt tähän.

Ruusan kanssa olemme lähinnä maastoilleet, koska se on molemmista kivaa.

Viime ratsastuksesta on nyt viisi päivää ja häntäluu tuntuu epämukavalta ihan seistessäkin, saati sitten istuessa. Tilanne ei näytä kovin lupaavalta ratsastusharrastuksen jatkumisen kannalta ainakaan ihan välittömässä lähitulevaisuudessa. Eikä kyllä ihan normaalin arjenkaan kannalta.

Niin että ei tämäkään vuosi nyt ihan hirveän paljon edellistä paremmin alkanut. Ottaa pannuun aivan erityisesti siksi, että tänä talvena olen liikkunut ulkona todella vähän ilman nastakenkiä. Minulla on nastakengät sekä tallille että muuhun ulkoiluun. Mutta häntäluunsa jo vähintään kertaalleen murtaneen henkilön ei talviaikaan kannattaisi ottaa ulkona nastattomia askeleita yhtäkään.

Albert sai viime yön lumimyräkässä pampulat otsatukkaansa. Naamalumi on peräisin puusta, 

Ei auta kuin toivoa, että ratsastuksen pakkotauko mitattaisiin viikoissa ennemmin kuin kuukausissa, saati vuosissa (sekään ei ole näissä vammoissa tavatonta).

Toimikoon tämä varoituksena niille, joiden häntäluu on vielä säilynyt ehyenä. Kyllä käveleminen on vaarallista!

Joululomaisia touhuja.

Oman vammautumiseni lisäksi pientä huolta on aiheuttanut tammaponissa jälleen ilmennyt lievä ponnettomuus ja haukotteleminen ihan tarhaolosuhteissakin. Lisäksi on ollut kiukuttelua loimen etusoljen kiinnitysvaiheessa ja vetäytymistä ponisosiaalisissa tilanteissa.

Epämukava mahdollisuus on, että syy mahaan viittaavien oireiden paluuseen on ihmisellinen. Olenhan viime aikoina liikuttanut ponia varsin ahkerasti. Vaatimustaso on kuitenkin ollut erittäin matala.

Bestikset laitumella.

Aina on kuitenkin kivempi etsiä ongelmia muualta kuin omasta toiminnasta, joten olen alustavasti päätynyt pitämään ponini ahdistuksen syynä ns. laumadynaamisia haasteita. Selkosuomeksi sanottuna setähevosen naama v-tuttaa Ruusaa (setähevosella on näistä kahdesta isommat natsat).

Luulin lauman olevan tasapainossa, kun setähevonen on hengannut lähinnä Albertin kanssa. Mutta mahaoireet ovat viite siitä, että näin ei Ruusan mielestä ollut.

Niinpä ponien asumisjärjestelyt pantiin viime viikonloppuna vähän uusiksi. Albert sai kämppikseksi tietenkin setähevosen ja Ruusa majailee nyt monivuotisen ystävänsä setäponin kanssa.

Ihan tyytyväiseltä vaikuttaa.

Ensikokemus on, että Ruusa vaikuttaa nyt tyynemmältä. Eikä aidan toisella puolella kovin stressaantuneelta vaikuteta.

Nykyiset parit ovat yhteensopivia myös ruokailutavoiltaan eli kilpa-ahmijat ja hitaat nautiskelijat ovat omissa loosseissaan. Ruusa ja setäponi säännöstelevät ruokailuaan sen verran, että niiden annoksista riittää melkeinpä vapaaksi heinäksi.

Jos tilanne pysyy tällaisena, laumajako jää toistaiseksi voimaan. Onneksi olemme tallilla, jolla tällaiset yksilölliset ratkaisut ovat mahdollisia!

Parempi myöhään kuin ei ollenkaan: Laatuponiraportti

Taas on Laatuponikilpailu kisailtu ja uudet voittajat valittu! Tämähän nyt tapahtui jo jokunen viikko sitten, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. 

Tällä kertaahan kävi niin, että jokainen championaatti meni eri ponille. Virkistävää! Ja mikä hienointa, askellajimestaruus meni pikkuwelshille eli ex-oriille nimeltä Backwoods Tawny, ratsastajanaan Krista Nieminen. Ansaittu voitto oli se. Tämä poni on yksi niistä mounteista, joiden takia kärsin vakavasta kokokateudesta. Ollapa pienempi, että saisi ratsastaa tuollaisilla poneilla!

Kun Tarmo-ponista otettiin voittokuvia, harmittelin ensin, että piti ottaa niin räikeästi vastavaloon. Sitten muistin, että minähän rakastan vastavalokuvia, eikä harmittanut enää yhtään. 

Backwoods Tawny ja Krista Nieminen.

Viime vuoden tupla-champion Melvin As vei tälläkin kertaa voiton esteillä. Askellajikokeessa se se ei kuitenkaan ollut oikein terässä, vaan kärsi aluksi tahtirikoista, oli siis hetkittäin jopa epäpuhtaan oloinen. Muuten se kyllä suoritti tasaisen kauniisti. Ratsastajana, ja ymmärtääkseni myös ratsuttajana, oli jälleen omistaja Kiia Lindgren.

Melvin As ja Kiia Lindgren.

Junior championin titteli meni vuoden tauon jälkeen taas shettikselle, tällä kertaa tammalle nimeltä Everlasting Clarity. Se olikin hyvin valmisteltu ja suoritti tehtävät napakasti. 

Everlasting Clarityn omistaja ymmärsi tuulettaa asianmukaisesti.

Ajochampionaatin voitti hieno shettis nimeltä Rambling Penny Black, ajurinaan Tea Keskitalo. Valjakko erottui edukseen, vaikka oli siellä pari muutakin varsin pätevää suoritusta.

Rambling Penny Black ja Tea Keskitalo.

Tasoerot olivat melko selkeät. Junnuponeissa oli niitä, jotka leiskauttelivat esteiden yli vaivatta ja itsevarmoina ja oli niitä, jotka käyttäytyivät kuin eivät juuri olisi ennen puomeja nähneetkään.

Lauantain parhaat estepisteet saanut B-welsh-ori Larkhill's Monarch.

Lauantain parhaat askellajipisteet saanut B-welsh-tamma Bestowal Cascada.

Oli ratsastettuja poneja, jotka liikkuivat kouluradalla suorina tasaisessa peräänannossa, lisäsivät ja taipuivat. Oli poneja, jotka eivät liikkuneet peräänannossa askeltakaan.

Yhtä sekalainen seurakunta oli ajopuolellakin.

Mutta kiva, että osallistutaan! Ei näitä kekkereitä pidä ottaa kovin vakavasti. Nuorten kanssa on muutenkin sellaista, että yhtenä päivänä kulkee ja toisena päivänä sitten taas ei. Pääasia, että poni saa vähän kokemusta, toivottavasti myönteistä sellaista.

Oli vuonohevosiakin peräti kaksin kappalein. Tässä 4-vuotias tamma Karla Kaptain, ja Maija Pajula.

Tänä vuonnahan kisassa oli muutama uudistus. Ensinnäkin rakennearvostelu oli muun suorituksen yhteydessä tai jälkeen. Järjestelystä ei tainnut olla kenelläkään pahaa sanottavaa. Ehkä vähiten tuomareilla, jotka pääsivät nyt kollegoidensa tapaan maneesin katon alle.

Kehitys kehittyy!

Backwoods Tawny.

Askellajikoekin oli uudenlainen, parina ratsastettu rata. Parihomma toimi, mutta se ohjelma. Se oli pitkä. Erittäin pitkä. Ja jatkui pitkään. 

Jopa Tarmo-ponilta meinasi tarmo loppua kesken lukuisien ympyröiden, laukkalisäysten ynnä muiden, vaikka pikkuponit saivat esiintyä lyhennetyllä radalla. Eräs kahden kokeen suorittaja oli askellajikokeen lopussa niin poikki, että sillä eivät pysyneet enää silmätkään kunnolla auki. Katsomoon asti näkyi, että ponin jalat liikkuivat lähinnä ratsastajan tahdonvoiman varassa. (En laittanut siitä nyt kuvaa.)

Tästä ei kuitenkaan kannata tulevaa kisaamista miettivien säikähtää, sillä kuulin käytäväkeskustelussa, että ohjelmaa pyritään ensi syksyksi muuttamaan.

Laitetaan nyt se toinenkin vuonohevonen, 4-vuotias ruuna Starhill Amadeus ja Johanna Valmunen.

Tänä vuonna oli myös uudet koulutuomarit. Mielestäni linja oli pääosin hyvä. Tuomarit huomauttivat esimerkiksi sellaisista asioista kuin ponin jännittymisestä tai liian lyhyestä muodosta.

Ilahduttavaa kyllä, kovin monta ponia ei nyt esitettykään kovin ahtaassa nyökyssä. Joinakin vuosina on ollut niin tiukasti edestä niputettuja nuoria, että on maneesin penkillä asti ahdistanut.

Se kyllä hiukan nostatti katsomoraatimme kulmakarvoja, että aika monen ponin askellajiarvostelussa oli maininta "ei ikäistensä koulutustasolla". Osasta olimme samaa mieltä, mutta onko se nyt sitten kovin vakavaa, jos nelivuotias poni ei ihan vielä jaksa kantaa itseään koko ajan oikeinpäin? Minusta ei.

Ihana Leafhills Aiden ja Eerika Mäki-Paavola. 

Minusta asenne ratkaisee. Tässä yhteydessä on pakko mainita ihan nimeltä yllä olevassa kuvassa hyppäävä poni, nimittäin viisivuotias new forest -ruuna Leafhills Aiden. Vaikka se ei kulkenut varsinaisesti peräänannossa, ratsukon menoa oli mukava katsella niin esteillä kuin kouluradallakin. Ihan kuin poni olisi hymyillyt koko ajan, kun se toteutti ratsastajansa ohjeita kyseenalaistamatta niistä yhtäkään.

Koulutustasoa voi nostaa myöhemmin, mutta asennetta on vaikeampi muuttaa. 

Mietin pitkään, voiko tämän sanoa, mutta sanonpa kuitenkin. Nimittäin kaikkien forestien asenteesta ei valitettavasti voinut sanoa samaa kuin edellämainitusta. Siellä oli myös pari keskisormi pystyssä kulkevaa rodun edustajaa, yksi junnupuolella ja yksi ratsastettuna.

Kun tsekkailin ponien sukutauluja, huomasin yhdistävän tekijän: sama ori toisella isänä ja toisella emänisänä. Heti tulee mieleen toinenkin saman isän jälkeläinen, joka sivusta seuratun perusteella ei ole ihan helppo. Sattumaako?

Nelivuotiaiden askellajikisan voittaja, wpb-ori Fountainland's Frosty Joker ja kasvattaja-omistaja-ratsastaja Hanna-Leena Ohtonen.

No, takaisin askellajikokeeseen. Keskityn siihen, koska siitä kuvittelen jotain ymmärtäväni, toisin kuin esteistä tai ajamisesta.

Askellajeissa oli nelivuotiaiden luokan loppupäällä vähän huono tuuri, koskapa osallistujia oli pariton lukema. Kahden sijaan radalla nähtiin yhtä aikaa kolme ratsukkoa. Pitkälläkin radalla kolme oli vähän liikaa. 

Olin hyvin vaikuttunut, että luokan voittajahevonen pysyi omistajallaan hanskassa ja vielä enimmäkseen peräänannossakin, vaikka kaikki ratsukot olivat koko ajan toistensa tiellä. Ei ollut nelivuotiaalle oripojalle mikään helppo paikka se - jos nyt kellekään olisi. Olen ennenkin kiinnittänyt huomiota, että kyseisellä kasvattaja-omistaja-ratsastajalla on hyvä tatsi nuoriinsa (kuva yllä).

2-vuotias komistus, welsh cob Goldriver Guardian.

Semmoiset Laatuponikisat tällä kertaa. Hauskaa oli. Toisaalta enpä muista yhtään Laatuponikisaa, jossa ei olisi ollut. Ainakaan sen jälkeen kun kisat siirtyivät Aulangolle.

En tiedä, mitä siellä Aulangolla syötetään ponitytöille, mutta aivan mielettömiä työmuurahaisia siellä näyttää kasvavan! Ja kun eivät ole kantamassa puomeja tai muuta tärkeää, kököttävät katsomossa seuraamassa kisoja. Hatunnosto talkoolaisille, ihan jokaiselle.

3-vuotias welsh C -tamma Cloudberry Tiara.

Laatuponikisassa on jotenkin niin mukava tunnelma, että moni ottaa viikonlopun ihan loman kannalta, oli sitten matkassa ponien kanssa tai turistina. Samoja naamoja näkee katsomossa yleensä molempina päivinä. Siellä tönötetään vaikka olisi flunssa sattunut iskemään (itse olin onneksi terveen kirjoissa). Kun on vaan niin kivaa!

Toivottavasti pääsisin ensi vuonna osallistumaan ihan ponin kera.

2-vuotias welsh cob -ori Meldon Dewr Macsen.

Ainoa asia, joka viikonlopun aikana jurppi, oli kuvien onnistumisprosentti. Se nimittäin laskee koko ajan, vaikka käytin koko kamerakalustoni kesällä huollossakin.

Ilmeisesti teleputki alkaa tulla tiensä päähän, se ei vaan enää ota teräviä kuvia kuin satunnaisesti. Sellaista investointivaraa ei budjetissa kuitenkaan ole, että voisin ostaa uuden. Joten ei auta kuin tyytyä laskevaan trendiin.

Nyt sentään vielä jokunen kuva oli teräväkin, valitsin enimmäkseen niitä tähän kuvitukseksi. Jostain mielestäni melko epäloogisesta syystä objektiivi tykkäsi tarkentaa etupäässä mustiin poneihin.

5-vuotias wpb-ruuna Viljam ja Elina Rouhiainen.

Yleisin syy ontumaan on ontuma - Elizabeth Uhl Horse & rider in motion -tapahtumassa

Jos olympiaurheilijoita tarkasteltaisiin kuvantamismenetelmillä, heistä useimmilla - ellei kaikilla - olisi pahempia vaurioita kuin hevosilla, joita rutiininomaisesti lopetetaan. Miettikää sitä.

Tällaiseen sanomaan lopetti luentonsa amerikkalaispatologi, tohtori Elizabeth Uhl helmikuun alussa pidetyssä Horse & rider in Motion -tapahtumassa. Hän luennoi hevosten tuki- ja liikuntaelinten sairauksista pääotsikkona "kumpi tulee ensin, ontuma vai kudosvauriot".

Ontuman tärkein syy on ontuma (major cause for lameness is lameness). Tähän professori James R. Rooneyn lauseeseen oikeastaan kiteytyy Uhlin luennon sanoma.

Tavallisestihan esimerkiksi nivelrikosta ajatellaan, että kipu aiheutuu niveleen tulleesta vauriosta.

Tämän käsityksen Uhl haluaa heittää romukoppaan tai ainakin haastaa: "Miksi kudosvaurioiden vakavuus ei aina korreloi kivun tai ontuman kanssa? Jos nivelrikon aiheuttaa kuluminen (wear and tear), miksi liikunta auttaa riippumatta nivelrikon vakavuudesta?"

Kuva ei suoraan liity Uhlin luentoon, mutta se on kyllä tämänvuotisesta Horse & rider in motion -tapahtumasta.

Uhl tarjoaa toisenlaista näkökulmaa: Mitä jos nivelrikkoa ei aiheutakaan nivelpintojen kuluminen, vaan sekä (ensin) ontuman että (sitten) kuluman aiheuttaa sama syy: vääränlainen liikkumistapa?

"Jos mekaniikkaa ei korjata, tilanne pahenee", sanoi Uhl.

Ontuman syy on ontuma.

Normaalissa tilassaan nivelpinnat eivät hankaa toisiaan vasten, vaan lihakset ja lihaskudokset pitävät ne erillään toisistaan. Lisäksi lihakset ja faskiat vakauttavat niveltä ja suojaavat sitä liikkeen aiheuttamilta voimilta. Ja ne voimat ovat jopa ihmisen mittakaavassa huimia, hevosesta nyt puhumattakaan.

Uhl puhui paljon sädeluuontumasta - vaivasta, jota tiede ei hänen mukaansa vielä 1700-luvulla tuntenut. Tämä ei kuulemma kuitenkaan johtunut silloisten tiedemiesten kädettömyydestä, koskapa hekin analysoivat avaamiensa teurashevosten niveliä hyvin tarkkanäköisesti.

Sädeluuontuma ilmestyi tiedekirjallisuuteen 1800-luvulla - samaan aikaan kun katujen kiveäminen alkoi yleistyä.

Jo vuonna 1846 tutkijat päättelivät, että syyn sädeluuontuman ilmaantumiseen täytyy olla hevosten tekemä työ. Jostain syystä tämä teoria ei kaiketi ole sittemmin ollut kovinkaan suuressa huudossa.

Kuva toiselta luennolta, jossa Elizabeth Uhl ja Jean-Luc Cornille luennoivat hevosen (ja ihmisenkin) kehon tensegriteetistä eli siitä, että keho ei toimi mekaanisesti kuin kone, vaan toiminta perustuu jännitykseen ja jännitteeseen. Niin kuin Uhlin kädessä oleva malli.

Juuri sädeluuontumaisten kanssa Elizabeth Uhl on tehnyt pitkään töitä Science of Motion -suuntauksen perustajan Jean-Luc Cornillen kanssa.

Ratsastaessaan sädeluuontumaisia hevosia Cornille huomasi, että ne jättivät etujalkansa liikkeessä normaalia taaemmas eli jalka viipyi maassa vielä silloinkin, kun sen olisi pitänyt jo nousta. Tavallinenkin pulliainen havaitsee ongelman, koska ratsu könkkää silloin ns. alamäkeen.

Kun hevoset opetettiin liikkumaan ylämäkeen, ne lakkasivat jättämästä etujalkojaan rungon alle. Ne myös lakkasivat ontumasta. Noin niin kuin tiivistelmänä.

Elizabeth Uhlin mukaan etujalan viipyminen maassa liian pitkään aiheuttaa ylimääräistä jännitettä jänteeseen. Tämä rasittaa luuta, johon jänne kiinnittyy. Kun hevosen kavion kannalla sijaitsevat reseptorit aistivat ylimääräistä painetta, seuraa kipua ja kivun ihmissilmä havaitsee hevosen ontumana.

Mutta Uhlin mukaan reseptorit eivät hälytä pelkästään jo syntyneistä vaurioita, vaan myös odotettavissa olevista vaurioista. Toisin sanoen siinä vaiheessa, kun kipu alkaa, nivelrikkoa ei vielä ole havaittavissa.

Lisää kuvituskuvia.

Mitä jos perinteisten nivelrikkohoitojen sijaan opetettaisiin hevonen (tai nivelvaivainen ihminenkin) käyttämään kehoaan oikein? Eli sädeluuontumaisen tapauksessa, "just get the force off the heel!" 

Fysioterapia on Uhlin mukaan erittäin tehokas tapa hoitaa (ja ehkäistä) nivelrikkoa. "Mutta se pitää tehdä oikein, muuten se voi pahentaa tilannetta."

Sädeluuontuma on usein pahempi tai ainakin ensin toisella puolella hevosta. Tämä johtuu Uhlin mukaan hevosen selkärangan virheellisestä rotaatiosta. Kun hevonen liikkuu ranka kierossa, toinen etujalka joutuu isomman mekaanisen liikapaineen kohteeksi kuin toinen.

Tätä voi omastaan tarkkailla Uhlin mukaan erityisesti silloin, kun hevonen lepää. Missä asennossa se silloin seisoo?

Esimerkkinä hän käytti omaa hevostaan, joka kärsi pukinkaviosta ja sädeluuontumasta. Se seisoi aina  samaan suuntaan kierossa. Uhlin mukaan vinous oli lähtenyt rakenteellisesta epätasapainosta (pukinkavio), jonka ympärille oli kehittynyt toiminnallinen epätasapaino eli koko hevosen keho oli kiertynyt viallisen jalan ympäri.

Jopa tästä Cornillen etukäteen toivottomaksi tuomitsemasta tapauksesta tuli Uhlin mukaan kivuton maastakäsin-jumpalla. Uhl vinkkasi, että yksi hyvä konsti suoristella tällaista hevosta on esimerkiksi half-pass (ymmärtääkseni sulkutaivutus) vastakkaiseen suuntaan.

Tässä Cornillen klinikalta napatussa otoksessa tapahtuu käsittääkseni juurikin hevoisen suoristusta taivutuksen avulla. 

Uhlin viesti on tavalliselle hevosenomistajalle toisaalta ahdistava, toisaalta helpottava. 

Ahdistava siksi, että tajuaa, miten paljon vahinkoa voi aiheuttaa rakkaalle hevoselleen ratsastamalla väärin.

Toisaalta helpottava siksi, että nivelrikkodiagnoosi ei ehkä sittenkään ole aina kuolemantuomio.

EDIT: Tässä vielä pari linkkiä teksteihin, jotka olen aiemmin kirjoittanut Science of Motionista, jota Elizabeth Uhlkin siis käyttää. Siellä on vähän konkretiaa ratsastukseen.
Ratsasta selkää, älä päätä ja muuta Science of Motion -klinikan antia
Mielessä Science of Motion

P.S. Horse & rider in motion -tapahtuma oli tänä vuonna kaikkinensa älyttömän mielenkiintoinen! Liput olivat kalliinpuoleiset, mutta mielestäni hintansa arvoiset.

Miksi ratsailla kannattaa käyttää kunnon kypärää

Olen aina käyttänyt kypärää uskollisesti käytännössä joka kerta, kun istun hevosen selkään. Onneksi, sillä sunnuntaina kypärä joutui tositoimiin. 

Tietenkin olin liikkeellä yksikseni. Ruusan kanssa sompailtiin vähän metsässä ja sitten lopuksi päätin vielä virkistää mieltä pienellä usvatuksella pellolla - kuten monta kertaa aiemminkin. 

Ei ole nyt tuoreita ratsastuskuvia, joten joudutaan tyytymään tällaisiin kuvituskuviin. Suunnilleen tälläviisiin on menty satulan allakin Muuten kiva, mutta kuvaajalla on vaihteeksi ollut sihti kalibroimatta.

Vähän poni siinä pukitteli, mutta en ajatellut siitä sen enempää. Kunnes tultiin viimeiseen ylämäkeen. En edes tajunnut, millaista pukkisarjaa poni siinä heitteli ennen kuin katsoin alaspäin ja tajusin painopisteeni siirtyneen jonnekin ponin kaulan yläpuolelle. Mitään ei ollut enää tehtävissä putoamisen ehkäisemiseksi, etenkään kun poni ei osoittanut aikomusta lopettaa rodeotaan.

Kun kypärä ilmalennon päätteeksi rusahti hankeen, ensimmäinen ajatus oli "voi perse, miksi pää edellä". Pää osui melko tiiviiksi aurattuun rekireitin pohjaan eli kovin pehmeään hankeen en päässyt laskeutumaan.

Hetken päästä totesin suureksi helpotuksekseni, että olin jaloillani eikä päähän juuri sattunut. Toisaalta niska oli kuin tulessa. 

Tässä jo aiemmin käytetty kuva muistutukseksi siitä, millaisia pukkeja Ruusasta sen niin halutessa lähtee.

Kunnon heppatyttönä ensimmäiseksi tietenkin talutin ponin karsinaan (poni ei ihme kyllä ollut jatkanut matkaansa omatoimisesti), riisuin karvasatulan ja suitset sekä heitin eteen vähän evästä. Sitten lähdin katselemaan, sattuisiko kotona olemaan joku, joka voisi toimittaa minut lääketieteellisen avun piiriin. 

Päättelin, että itse ei kannattanut istua rattiin, enhän uskaltanut liikuttaa kipeää niskaa yhtään. Olen kuullut liikaa juttuja siitä, miten niskamurtuma voi ensin tuntua pikkuvenähdykseltä, kunnes pieni väärä liike niksauttaa sen kohtalokkaaseen asentoon. Ennen kuin ehdin tallinpitäjän ovelle, tallikaveri kurvasi pihaan ja lupautui ilman muuta kuskiksi. 

Terveydenhuollon asiakastapahtuma kestikin sitten loppupäivän.

Ponitädin yläulokkeita tutkittiin vallan nykyaikaisen kuvantamisteknologian voimin. Lopputulemana voitiin todeta, että mikään ei ainakaan ollut murtunut tahi vuotanut kallon sisään. Huh, helpotusta. 

Päästä en itse ollut hoksannut olla kauhean huolissani, tunsinhan olevani täysissä järjissä ja tapahtumien kulkukin oli tallentunut kolhitulle kovalevylle aukottomasti. 

En ajatellut, että pääkopalle olisi varsinaista vahinkoa aiheutunut ennen kuin seuraavana päivänä menin töihin ja tajusin, että en tajunnut. Ajatus ikään kuin joutui ponnistelemaan läpi paksun puuron päästäkseen sinne, minne yritin sitä ohjata. Hieman haastava yhtälö ottaen huomioon, että työssäni ei ole ajattelutta onnistuvia elementtejä.

Vaikka varsinaista aivotärähdystä ei diagnosoitukaan, aivot taisivat siis kuitenkin vähän ottaa tapahtuneesta itseensä. 

Tästä huolimatta en ole oikein osannut jäädä sairauslomallekaan. Kun oli kaikenlaista sovittuna ja lääkärikin sanoi, ettei töihin osallistumisesta ole haittaa. Ilmeisesti kärsin siis myös tunnollisen työntekijän syndroomasta. Tosin työteho on ollut siinä määrin vajaa, että panoksestani ei välttämättä ole ollut työnantajalle myöskään merkittävää hyötyä. 

Maanantain aivosumu säikytti aika lailla. Nyt onneksi tuntuu jo vähän lupaavammalta. Ajatuskapasiteetti riittää varsinaiseen työntekoonkin eikä pelkkään hengessä mukana olemiseen. Vähän kyllä iltapäivällä alkaa puristaa ohimolta. 

Mutta olisinkohan nyt töissä, jos en olisi käyttänyt kypärää tai pään suojana olisi ollut potta jostain Väinämöisen ajoilta? 

Minähän ostin uuden kypärän reilu vuosi sitten ja ero monia vuosia vanhempaan malliin on kyllä ihan silmämääräisestikin havaittavissa. Kypärättä ratsastamisen typeryydestä en viitsi edes aloittaa.

Joulukuulta 2016 olevassa kuvassa mukana myös mainittu kypärä. Ja tämäkin usvatus jatkui kuvan ottamisen jälkeen pukkilaukalla, mutta tilanne ei päättynyt ratsukon erkanemiseen. 

Tapahtunut sai kyllä mietteliääksi. 

Ensinnäkin ihmetyttää, miksi poni pukitti omistajansa peltoon, vaikkei koskaan ennen ole sellaista harrastanut. Onko se jostain kipeä? Olisiko pitänyt herkemmin kuunnella, kun se ratsastuksen alussa sanoi, että tänään ei hotsittaisi. Edellisen päivän irtojuoksutuksessakin oli ollut vähän haluton. 

Vai onko kyse vaan kipakan ponin mielenilmauksesta, kun ihmisenkanniskelutehtävä on säännöllistyttyään alkanut maistua työltä? 

Onhan Ruusa ennenkin laukassa pukitellut, muttei koskaan niin, että olisin ollut edes kovin lähellä putoamista. Nyt veti sellaisen linkousohjelman, että ei tuskin olisin pysynyt kyydissä, vaikka se ei olisi tullut niin yllättäen. 

Toisekseen mietityttää, onko tässä nyt odotettavissa linkouspukkeja jatkossakin. 

Niskakivun vuoksi en uskaltanut mennä putoamisen jälkeen takaisin selkään, joten poni sai pompuistaan maksimaalisen palkinnon. Tuskinpa se osasi suunnitella heivaustani, kun sen selästä ei aiemmin ole pudottu (lukuun ottamatta yhtä selkäännousupyllähdystä), mutta oppiko nyt kerrasta? En välittäisi ottaa putoilemista tavaksi, etenkään volttityylillä.

Postauksen kiintiö-Albert. Sekin pääsee kovaa.

Lisäksi on vaikea välttyä mitä jos -ajatuksilta. Nyt oli onni matkassa, mitä jos seuraavalla kerralla enää ei? Onko harrastus todella sen riskin arvoinen? 

En pelkää ratsastusta itsessään, mutta olen jo kauan pelännyt putoamista. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä harvempi putoaminen on pelkkä harmiton pyllähdys. Vähemmänkin dramaattiset mätkähdykset kalvavat kropassa pitkään. Ja mielessä.

Kovin tiheästi en kylläkään ole kanveesiin iskeytynyt. Edellinen varsinainen selästäsuistuminen tapahtui aika tarkkaan kuusi vuotta sitten. En ainakaan muista pudonneeni sen jälkeen kun Ruusan emällä menin viimeisiä kertoja ennen sen selkävaivan toteamista. Lähellä putoaminen on kyllä muutaman kerran ollut.

Se, miten paljon mitä jos -ajatukset haittaavat harrastusta, paljastuu vasta, kun on aika palata satulaan. Siihen menee hetki, koska ihan heti ei kannata ottaa uuden tällin riskiä. Ehkäpä se vielä kuitenkin tapahtuu.

Lisäys: myös uusi kypärä on tietenkin hankittava ennen selkään palaamista. Ikinä ei pidä ratsastaa samalla kypärällä enää sen jälkeen, kun on pudonnut niin, että päähän on osunut tai edes voinut osua!