Hullun huvit eivät ole halvat eli paljonko maksaa teettää varsa omasta tammasta

Hullulla on halvat huvit, sanotaan. Sanonta ei päde kovinkaan hyvin hevoshulluuteen. Eikä varsinkaan sellaiseen hevoshulluuteen, johon sisältyy tarve stressata itsensä tärviölle varsatuotannon muodossa. 

Voisi kuvitella, että omatuotanto olisi melko kätevä ja edullinenkin tapa hankkia itselleen hevonen, ainakin jos sattuu valmiiksi omistamaan tamman. Think again!

Meneillään oleva varsaprojektihan on, kuten moni tietää, elämäni toinen. Ensimmäinen oli sikäli menestyksekäs, että sen tulos on tämän toisen hankkeen kulmakivi.

Ensimmäisen varsaprojektin tulos, kuvassa päivän ikäisenä. 

Nämä kaksi varsaprojektia ovat jo tähän saakka olleet hyvin erilaiset.

Ensimmäisessä projektissa tuotantoprosessi oli luonnollinen, tässä toisessa ollaan keinohedelmöityslinjalla. Ero tuotantotavassa merkitsee eroa myös kustannuksissa: summa, joka Ruusa-hankkeeseen kokonaisuudessaan upposi, ei tässä toisessa projektissa ole riittänyt edes ensimmäiseen tiineysultraan asti.

Jos tämä käsillä oleva hanke etenee, kirjoittanen aiheesta myöhemmin lisää. Laskelma saattaa toimia jonkinlaisena lääkkeenä sitten, kun seuraava akuutti varsakuume iskee. (Tai voi olla, että ei. Mutta ehkä joku muu järkiintyy tämän tekstin ansiosta - tai sitten ei.)

Alla seuraa euromääräinen selvitys kahden eri varsaprojektin hinnasta.

Yhtäkkiä niitä olikin kaksi.

Ensimmäinen varsaprojekti oli helppo: tamma vaan tuttuun siittolaan, yksi kiimaultra siellä ja sitten ponille muutamat seksitreffit orhin kanssa. 11 kuukauden aikana pari kertaa varmistettiin, että poninalku oli vielä matkassa.

Ja sitten ihan yhtäkkiä ja noin vaan minulla olikin kaksi ponia. 

Ruusan tekokustannuksiksi olen joskus laskenut 1 600 euroa, mihin sisältyvät varsaan suoraan liittyvät kulut ensimmäisestä kiimaultrasta aina varsan vieroitukseen asti. Laskelman olen tehnyt jo monta vuotta sitten, joten en pysty sitä enää tarkistamaan.

Suurin kuluerä olivat astutus- ja varsamaksut, jotka olivat muistaakseni yhteensä 700 euroa. Muita kuluja olivat mm. tamman hoitomaksut siittolassa, ultrat, varsan eläinlääkärikulut (mm. 1 päivän ikäisenä vasta-aineiden mittaus), madotukset, tunnistus, rekisteröinti ja maitovarsalisä silloiseen tallivuokraan. 

Hintaa laski se, että Ruusan emä tiinehtyi ensimmäiseen kiimaan ja varsoi ilman avuntarvetta.

Tässä tekstissä esiteltyihin varsan valmistuskustannuksiin ei sisälly emätamman ylläpidon hintaa. Jos tekisi varsaa myyntiin, sekin pitäisi laskea mukaan.

4 päivää ennen h-hetkeä.

Varsaprojektin ihan ensimmäiset kustannukset tulevat kiimakontrollista.

Luomuna hevoset yleensä itse tietävät, koska lisääntymiselle on otollinen aika. Sitten vaan hypytetään oria tamman selkään noin joka toinen päivä niin kauan kuin tamma on suostuvainen. Silti Ruusan emäkin ultrattiin, koska ennen tositoimiin ryhtymistä on hyvä tsekata lisääntymiselinten kunto ja kiiman vaihe.

Siemennyksessä kiimakontrollien merkitys on isompi, koska siemenet pyritään tuikkaamaan sisään mahdollisimman optimaalisessa vaiheessa. Kuuleman mukaan pakasteella laitettaessa tammaa ultrataan jopa useita kertoja päivässä.

Ruusaa ultrattiin ensimmäistä (tuore)siemennystä varten kahdesti ennen oriasemalle menoa. Ensimmäisessä ultrassa, maanantaipäivänä, eläinlääkäri kertoi näkevänsä keltarauhasen (=ei kiimassa), mutta heti tiistaina ponin käytös oli kuin tietosanakirjan kohdasta "kiiman oireet". Jotta tietäisin, milloin tilata spermaa, eläinlääkäri saapui uudelleen keskiviikkona. (Tosin eläinlääkärin ohje oli olla tilaamatta perjantaiksi, tilasin silti.)

Ensimmäinen kiimaultra maksoi hieman alle 165 euroa, toinen noin 115 euroa. (Olen kuullut, että jossain päin Suomea eläinlääkärin saa kotiin aika paljon halvemmalla, mutta etelässä hintataso on tämä.)

Ikää kuukausi ja 20 päivää.

Kun on todennettu, että poni voidaan astuttaa, on ostettava varsansiemeniä.

Tässä tapauksessa spermanluovuttajan taksa on 1 000 euroa koko kaudelta ja lisäksi 90 euroa jokaisesta siemenlähetyksestä. 

Koska oriin siemenet tulivat Saksasta tuoretavarana, ne olisi voitu asentaa ponin sisään myös kotitallilla. Kiimaultrien tulosten poukkoilu ja tarve saada poni tiineeksi hetinyt saivat kuitenkin minut kääntymään hyvämaineisen oriaseman puoleen. 

Oriaseman laskusta odotin isoa, mutta se olikin vähän isompi. Ponin kahden päivän sikiämisloma maksoi vajaat 750 euroa! Summasta itse päätapahtuma lohkaisi leijonanosan, runsaat 680 euroa. Kaksi hoitovuorokautta lisäsivät loppusummaan runsaat 42 euroa ja hormonihoito (kiiman katkaisu?) vajaat 25 euroa.

Lisäksi pitäisi tietysti laskea kuljetuskustannukset oriasemalle. Ynnäilin, että polttoainetta kului ehkä 70 euron edestä.

Ponintaimi tasan 3 kuukauden iässä.

Summa summarum.

Ennen kuin on edes tietoa siitä, onko tiineys alkanut, projekti on syönyt jo noin 2 200 euroa. Halpaa kuin saippua! (Ei varmaan tarvitse kenenkään enää miettiä, miksi maitovarsoistakin pyydetään ihan rahaa.)

Ei voi sanoa muuta kuin että toivottavasti projekti saavuttaa sille asetetut tavoitteet.

Ensimmäinen välitavoitehan on, että maanantaina koittavassa ensimmäisessä tiineysultrassa näkyisi uuden elämän alku. Peukut ja varpaat pystyyn ja ristiin ja mitä näitä nyt on, että sitä seuraava rahanmeno aiheen tiimoilta olisi vasta tiineysultra numero kaksi.

Jännittää.

Huippumalli "studiossa"

Jos on trendistä jäljessä niin kannattaa olla niin paljon jäljessä, että on jo melkein edelläkävijä. Olisiko hevosten "studiokuvien" trendi taas valmis alkamaan uudelleen? Tai siis nämähän ovat ajattomia klassikoita!

Yksi omista suosikeista.

Pääsin viikko sitten ensimmäistä kertaa kokeilemaan tätä likimaagista kuvaustekniikkaa eli ponin seisottamista pimeän tallin ovella. Kuvaussessio tapahtui aika ex tempore viime maanantaina, kun sain tallikaverilta apua.

Parempi ennakkosuunnittelu olisi tehnyt homman vähän helpommaksi, nyt tuli hosuttua ja opittua kantapään kautta. Vauvaöljykin unohtui, sillä olisi saanut ponin ihoon näyttävää kiiltoa.

Mutta vaikka homma sujui vähän vaikeuksien kautta voittoon -tyylillä, tärkein tavoite - kuvaaja-poninomistajan itsensä tyytyväisyys - saavutettiin. Ehkäpä joku näistä päätyy jopa seinälle asti.

Tässä julkaistuu pieni osa kuvausten annista. Kaikki ovat nyt pystykuvia, mikä voi tehdä niiden katselun pieneltä ruudulta vähän hankalaksi. Tästä huolimatta laitan ne nyt tähän aika isoina.

Tässä kuvassa poniini seisoo aika hyvässä kohdassa, jälkikäsittely oli helppoa.
Tällaisen venytyksen saa, kun yksi tallikaveri pitää hihnasta
ja toinen heiluttelee vastakkaisella puolella porkkanaa.

Näemmä näihin kuviin ei tarvita edes mitään erityistä auringonpaistetta: riittää kun ulkona on valoa ja sisällä ei. Kun otin nämä, kello oli jo ehkä 19 ja aurinko paistoi jo tallin takaa eli ei todellakaan ovelle.

Kuvauksista opin, että kannattaisi pitää ponin pää oven ulkopuolella, niin kontrasti sisätilan ja varsinaisen kohteen välillä olisi suurempi ja jälkikäsittelyn tarve vastaavasti pienempi.

Aika pitkällä tallin sisälläkin onnistuu, mutta kuvia joutuu roplaamaan aika paljon kuvankäsittelyohjelmassa. Niin kuin nyt näitä.

Opin myös, että kannattaa käyttää täysmanuaalisäätöjä, jos ei halua, että kamera ponnistelee saadakseen koko kuvasta keskiharmaan. Sellaisessa ponnistelussa menee valotusaika melko pitkäksi.

Mainitusta syystä osa näistäkin kuvista saattaa olla hiukan tärähtäneitä.

Mitä, enkö kuvaa aina manuaalilla? No en. Yleensä käytän aukon esivalintaa, minkä ansiosta valotusaikaa ei tarvitse vaihtelevissa olosuhteissa jatkuvasti olla muuttamassa. Täysmanuaaliin turvaudun vain hankalammissa paikoissa kuten maneesissa. Tällä kertaa tajusin vasta kuvausten puolivälissä, että tämä "studiosessio" nyt oli sellainen maneesikuvaukseen verrattava tilanne. 

Ruusa itse yritti kuvausten aikana useaan otteeseen kertoa, että hän on runway-mannekiini eikä mikään valokuvamalli. 

Tai kenties Ruusa on katsellut Huippumalli haussa -ohjelmaa. Siinähän aina korostetaan, että kameran edessä pitää tarjota paljon erilaisia poseerauksia. Ei pidä olla yhden ilmeen ihme!

Vaikka ponin toiminta kuvaushetkellä tuntui turhauttavalta, sehän siis itse asiassa vain toimi kuin ammattilainen. Poseerauksiin kuului muun muassa ravistelua, pään heiluttelua, taaksepäin katselua ja porkkanan kaivamista kuvausassistentin taskusta.

Kuten Huippiksessa on huomattu, joskus livenä tyhmältä näyttävä poseeraus voi valokuvassa olla yllättävän high fashion. Kyllä Ruusa osaa tämän homman: 

Kainostelu

Unelmointi

Tukan cool heilautus.

Ehkä se siitä

Kun uusi päivä on valjennut Ruusan uudessa kodissa, pahin draama vaikuttaisi jääneen taakse. Poni on lakannut ramppaamasta. Tänäänkin näin sen kyllä juoksevan, mutta nyt se juoksi yhdessä muiden kanssa.

Jälkikäteen voisi sanoa, että olisi ehkä päästy helpommalla, jos ponin olisi ensalkuun vanginnut eri puolelle lankaa kuin tulevat laumatoverit. Ehkä ei olisi tullut niin kovaa juoksemista. 

Jälkiviisaushan se on viisauksista makoisinta. 

Minulla on kuitenkin Ruusan kanssa ennalta myös hyviä kokemuksia tällaisesta kertarysäyksellä muuttamisesta - ja myös huonoja kokemuksia siitä, kun poni on alkuun pantu yksiöasujaksi. 

Hölkkäkuva eiliseltä.

Juuri ramppaaminen oli isoin ahdistus ponitädille, sillä Ruusa ei ole ihan tällä tavalla aikaisemmin reagoinut. Tai on sen yhden kerran, jolloin se muutti laumasta yhtäkkiä yksiöön. 

Mistä näitä etukäteen tietää.

Toisaalta vaikka Ruusa eilen juoksi, se pysytteli silti muiden lähettyvillä. 

Koska tilaa on reilusti eivätkä toiset ponit kiusaa, Ruusa voisi halutessaan myös jököttää omissa oloissaan. Mutta se ei edes jää laitumelle, jos muut lähtevät tarhan puolelle. 

Toiset ponit menevät ötököitä pakoon pihattoon, mutta Ruusa ei ole tainnut vielä uskaltautua sisätiloihin. 

Ruusaa kaiketi vielä hirvittää johtajaruunan vankkumaton auktoriteetti. 

Ruuna on kyllä siitä mukava, että vaikka se siirtää Ruusaa aika rivakastikin, se ei jahtaa. 

Jokainen, joka on nähnyt hevosen tulevan jahdatuksi, tietää näiden kahden eron. Siirtäminen on normaalia laumakäytöstä, jahtaaminen kiusaamista. 

2-vuotiaalle vuonohevoselle Ruusa puolestaan on jo ilmoittanut olevansa se, joka vastaa toisen jalkojen siirtelystä. Mutta jahtaamiseen ei onneksi ole Ruusakaan tietääkseni sortunut, vaikka siltä sellainen ei olisi ennennäkemätöntä käytöstä. Sikäli ihan hyvä, että jollain on valta siirtää Ruusaakin. 

Nyt vaikuttaisi vähän siltä, että ehkäpä tämä tästä.  

Mitä ötököihin tulee, kävin varmuuden vuoksi ostamassa hyönteisloimen. Pitäköön poni sitä nyt ainakin alkuun ennen kuin on tottunut uuden paikan ötökkäkantaan. Kesäkolttu vähensikin hännän vispausta välittömästi. 

Ostin myös hupun (pari kymppiä ei paljon tässä konkurssissa paina), mutta jätin sen nyt ainakin tässä vaiheessa asukokonaisuudesta pois. Laumatoverien ilmeistä päätellen huppu sai nimittäin Ruusan näyttämään avaruusoliolta. Itsellekin tuli epämukava olo, kun ei nähnyt ponin ilmeitä. Lienee tutustumisvaiheessa parempi, että muut pystyvät niistä päättelemään, mitä Ruusan päässä liikkuu. 

Bucas Buzz Offista olen lukenut huonojakin arvosteluja, mutta sellainen oli nopeasti saatavilla ja Bucasin kaikki muut loimet ovat istuneet Ruusalle hyvin. Vaikka Ruusa on muuten käyttänyt nyt 125-senttisiä loimia niin ötökkäloimi pitikin ostaa 115-senttisenä. Silti mahakappale jäi roikkumaan, kuten kuvasta näkyy. Sain tilanteen korjattua tekemällä solmut mahakappaleen reunoihin.

Toivotaan, että poni alkaisi viihtyä. 

Viihtymisen ei ainakaan pitäisi jäädä kiinni puitteista, sillä näin isoa ja monipuolista elintilaa Ruusalla ei ole ennen ollutkaan. Lisäksi tallinpitäjällä on meneillään tarhan ja laitumen laajennusprojekti. 

P.S. Kun kävin Hipposportissa loimiostoksilla, kysyin samalla, missä mennään ikuisuusprojektissa nimeltä Ruusalle satula. Kuulemma tehdas on jo jokin aika sitten ilmoittanut lähettäneensä satulan eteenpäin, mutta se ei ole vielä ilmestynyt Espooseen. Jännitys siis tihenee tälläkin saralla.

Ei muutettukaan strömsöhön

Poni muutti tänään kesäkotiin. Itsehän stressasin itseni jo hyvissä ajoin tärviölle.

Ponin tuntien odotin, että muutto ahdistaisi sitäkin, mutta paikan tietäen toivoin varsin lievää reaktiota. No, ei mennyt kuin strömsössä. 

Juosta piti, koko ajan.

Ensimmäiseen tuntiin poni ei tehnyt juuri muuta kuin juoksi. Sen jälkeen ramppaaminen jatkui. 

Ruusa alkoi nopeasti puuskuttaa kovaäänisesti, mutta vauhti ei hyytynyt.

Välillä se kiljui uusille laumatovereille ja viuhtoi niitä kavioilla. Laumatoverit viuhtoivat lähes yhtä päättäväisesti takaisin, tai lähinnä johtajaruuna. Jättivät sentään potkujensa väliin vähän ilmaa, onneksi. (Edit: eivät ne nyt sentään koko aikaa toisiaan potkiskelleet.)

Lisää juoksemista. Ruusa on minusta valmiiksi vähän turhan kuivassa kunnossa, saa nähdä miltä se näyttää kaiken tämän jälkeen.

Mitä pitempään Ruusa juoksi, sitä vähemmän sitä kiinnostivat muut asiat kuten ruoka tai toisiin poneihin tutustuminen. 

Johtajaruuna ei lämmennyt Ruusalle, vaikka se kuulemma yleensä rakastaa tammoja. Ehkä kumpikaan ei ole valmis antamaan toiselle kuninkaallista asemaa tällä kukkulalla. 

Ruusa ei heti ollut valmis kaveeraamaan myöskään sympaattisen 2-vuotiaan vuonohevostamman kanssa. Tämä ei johtunut ainakaan vuonohevosen yrityksen puutteesta. Se olisi kyllä ollut halukas tekemään Ruusasta uuden ystävänsä. 

Ihana nuori vuonohevonen kyseli sitkeästi, voisiko Ruusa olla sen kamu. No ei, sanoi Ruusa.

Enpä ole ihan hetkeen nähnyt poniani tällaisessa stressitilassa. 

Tilaan epäilemättä vaikuttaa se, että uudessa paikassa on lentäviä verenimijöitä ehkä sata kertaa enemmän kuin lähtöpaikassa - ja enemmän kuin missään, missä Ruusa on koskaan asunut. En etukäteen tajunnut, miten paljon ötököitä todella on, koska kun kävin katsomassa paikkaa, ne eivät vielä olleet heränneet. 

Eikä täälläkään kuulemma aiemmin ole ollut näin paljon ötököitä. On pahin ötökkäkevät miesmuistiin - tyypillistä tuuriamme.

"Miksi olen täällä? Koska lähdetään takaisin kotiin?"

Sydän itkee verta, kun näkee oman kullannuppunsa tällaisessa tilassa. 

Ja tietysti mielen perukoilla pesii huoli siitä, miten tällainen annos stressihormoneita vaikuttaa mahdollisen alkion tilanteeseen. Periaatteessa suurin vaaran hetki on vasta alkion kiinnittymisvaihe, joka alkaa vasta ehkä viikon päästä, mutta kaikkihan on mahdollista.

Ruusa laitumen ja tarhan välisellä alueella. Kuten kuvasta näkyy, tilaa täällä riittää. Ja lisää on tulossa.

Valitsin tämän kesäpaikan - tai ehkä pitkäaikaisemmaksikin kodiksi suunnitellun - nimenomaan terveyssyistä: ajattelin, että varjoisassa metsätarhassa ponin hengitys pelaisi mahdollisimman hyvin.

Mutta muuttopäivänä hengitys oli alkuperäisen kodin suorassa auringonpaisteessa aivan hyvä, kun taas uudessa kodissa juoksemisen jälkeen ei tasaantunut edes lääkkeillä. Ilmeisesti stressikin siis pahentaa oireita - ja/tai intensiivinen urheilu.

Ikinä ei voi etukäteen tietää, miten hevosten kemiat osuvat yksiin. Toivotaan kuitenkin, että pian helpottaisi. 

Toivottavasti ei käy niin kuin pari vuotta sitten, jolloin Ruusan muutto kesti vajaat neljä päivää. Sen jälkeen oli pakko roudata nälkälakkoileva ja mahahaavaa pukkaava poni takaisin laidunpaikkaan. 

Katsellaan nyt alkuun muutama päivä. Ponini tuntien tiedän, että sellaisessa ajassa tilanne alkaa vähitellen helpottua, jos on helpottuakseen. 

Mieli tulee ensin

Mennyt talvi ja kevät ovat olleet minulle ratsastusmielessä hankalaa aikaa. Kun riittävän monta kertaa tulee hevosen selästä alas pettyneenä omaan tekemiseensä, pala palalta ratsastuksellinen itsetunto murenee ja katoaa jonnekin kentän hiekanmurusten sekaan.

Syksyllä meillä meni Veeran kanssa aika hyvin, mutta sitten pakkani yhtäkkiä hajosi.

Hajanaisella pakalla ratsastuskerrat ovat menneet suunnilleen näin: En saa Veeraa avuille ja oikeinpäin, se heiluttaa päätä ja minä ahdistun. "Anteeksi Veera, ota vähän lisää ohjaa. Anteeksi, yritän vaikuttaa vähän vähemmän."

Keskustelun lopputulos on pitkänä ja "litteänä" jolkotteleva ratsu sekä epätoivoinen ratsastaja.

Kuvat ovat kuvakaappauksia videolta, jota sain viime torstain tunniltamme. Ilouutinen: en istu enää takakenossa. Vähän ikävämpi uutinen on, että istun nyt etukenossa. Vähän etukenossa on hevonenkin, mutta parempaan suuntaan olemme ratsukkona jo menossa. Olen muuten huomannut näyttäväni ratsastuskuvissa aina pojalta. 

Mia-ope puolestaan on koko kevään tolkuttanut, että parantaakseni ratsastustani minun pitäisi ensisijaisesti ruveta uskomaan osaamiseeni ja olemaan tiukkana. Tiukkuus ei kuitenkaan tarkoita esim. ohjasta vetämistä, vaan asennetta (ja keskivartalon jämäkkyyttä).

Ei kuulemma pitäisi aina vaan ajatella, että hevonen ei tee, mitä haluan, koska en osaa pyytää. Sen sijaan pitäisi vaan päättäväisesti viedä avut läpi, vaikka pyytämisen taso ei ihan kyralaatua olekaan.

Jos hevonen pieneen pyyntöön vain ehdottaa omia ratkaisuja (Veera onneksi ehdottaa niitä erittäin kohteliaasti), ei pidä pyydellä anteeksi, vaan lisätä painetta. Tämä ei edelleenkään tarkoita väkivaltaa, vaan napakkuutta.

Katsokaa, hetkittäin istun melkein suorassa! Kuvassa myös itse ope.

Ja tiedättekö mitä, jokin aika sitten päätin ruveta tekemään niin. Päätin ruveta ihan ratsastamaan enkä vain matkustamaan.

Tästä on ollut sellainen jännä seuraus, että ratsastushommaan on alkanut tulla jotain tolkkua.

Vieläkään muoto ei pysy tasaisena läpi tunnin, mutta minulla on hevoseen huomattavasti parempi kontrolli kuin muutama kuukausi sitten. Ja kun itse saan paketin kasaan, Veera antaa syytä hymyyn. On se hieno hevonen!

Välillä tulee jopa sellaisia pätkiä, että ihan kuin maistuisi siltä kuuluisalta mansikkahillolta.

Ja sitten taas on hetkiä, jolloin en todellakaan istu mihinkään suuntaan suorassa... Harjoitusravi on edelleen vaikeaa, paitsi silloin kun hevonen liikkuu aivan oikein ja itse pääsen sen rytmiin mukaan. Sellaisiakin hetkiä on välillä.

Mieli tulee ensin.

Olen tässä kevään mittaan hakenut otetta paitsi hevoseen, myös itseeni.

On muuten aika valaisevaa tarkkailla, mitä kehossa tapahtuu, kun mieli ajattelee ratsastavansa! Kun minä ajattelen tosimielistä ratsastusta, ajatus vetää koko kehon kireäksi. Sitä jännitystä olen nyt keskittynyt rentouttamaan - toivoen, että rentoutus jossain vaiheessa siirtyy myös tositoimiin.

Osa ongelmista on tietysti ihan kehotasolla. Näistä suurimpia on se, että kun käytän vatsalihaksia, myös hartiat ja sitä kautta kädet jännittyvät. Ei auta kuin kuivaharjoitella. Autoillessa on hyvin aikaa tunnustella oman kehon toimintaa.

Näissä omatoimitreeneissä on ollut apua kehotietoisuuden häivähdyksestä, joka löytyi helmikuisella alexander-tekniikkakurssilla. Muuten kurssin opit ovat jääneet minulta pitkälti integroimatta normaalielämään, koska ainahan on kiire eikä ehdi.

Olemme hakeneet Veeran rankaan suoruutta tekemällä paljon avotaivutuksia. Ja voitteko kuvitella, viime tunnilla teimme sellaista menestyksekkäästi jopa laukassa! Kuvaa on nyt kuitenkin vain ravista.

Mutta. Kaikesta tästä on seurannut ainakin sellainen juttu, että olen ainakin välillä osannut istua laukassa pomppimatta ja rutistautumatta jaloilla. Voitteko kuvitella?

Puristautumistakin sattuu edelleen, mutta nyt tiedän, mitä silloin pitää tehdä. Pitää "tehdä" laukkaa istuinluilla, kunnes saan rytmistä ja liikkeestä kiinni. 

Kun rytmi ja lonkkien jousto on alkanut löytyä minulle vaikeimmassa askellajissa, on ollut helpompi tavoittaa samaa myös ravissa (hetkittäin). Kun pomppii ja hölskyy vähemmän, on mahdollista myös jännittää kättä vähemmän.

Voisiko olla, että minäkin vielä jonakin päivänä oppisin ratsastamaan? Se päivä ei ole vielä tänään, mutta minusta on alkanut tuntua, että se päivä voi jopa koittaa.

Kesää kohti ulkoasussakin

Blogissa on ollut vielä aika talvinen tunnelma, vaikka blogin ulkopuolisessa elämässä eletään jo täyttä kesää. Aika pitkään tätä asiaintilaa kestinkin, mutta nyt oli pakko tehdä asialle jotain. Tein siis uuden bannerin.

Bannerista tuli melkein samanlainen kuin edellisestä pitkälti siksi, että muuten olisi pitänyt muokata css:ää. Tämä ei olisi mikään ongelma, jos tietäisin, mistä löytäisin sen css:n, jonka edellistä ulkoasua varten pykäsin. Tietääkö joku, miksei blogger näytä jo tehtyä css:ää, jos menee ulkoasuasetuksista siihen kohtaan?

No, tällainen tämä nyt on. Olkoon sen aikaa kun jaksan katsella. Ehkä olisi tuo lense flare pitänyt laittaa johonkin muualle kuin ponin persukseen, mutta onhan tässä aika paljon luvassa juttua asianomaiseen suuntaan liittyen.

Uusi:

Vanha:

P.S. Sorry niille, joita ei voisi vähempää kiinnostaa tällainen ulkoasupäivittely. Itse tykkään kuitenkin kirjata ylös ulkoasumuutokset, niitä on hauska myöhemmin selailla ja vertailla.

Kotiuduttu, hetkeksi ennen muuttoa

Täällä sitä taas ollaan, tutulla kotitallilla. Ruusan sikiämisloma jäi kahteen päivään. Kun hain ponia oriasemalta, kuulin sen jo pitkästi ennen kuin näin. Puhelias tyyppi, tuumi oriaseman pitäjä, sillä Ruusa oli ollut vieraassa paikassa kovasti juttutuulella.

Sillä aikaa, kun Ruusa oli tietämättään yrittämässä raskautua, kotitallilla muu porukka oli korkannut laidunkauden.

Omalle laidunlohkolle päästyään rimpulakin ryhtyi keskittymään olennaiseen eli pudotti turvan välittömästi maan tasalle ja ryhtyi parturoimaan nurmea. Pää ei tainnut sen jälkeen juuri nousta, paitsi kun vein ponille lastauksesta jääneet myslinjämät. (Sunnuntaina poni oli toki jo toimintaa vailla.)

Poni keskittyy olennaiseen.

Rimpulan astutushommat menivät sillä lailla nappiin, että se siemennettiin kertaalleen perjantaina ja lauantaina ponin sai jo hakea kotiin. Rivakkaa toimintaa. Kuulemma ovat siellä oriasemalla toiveikkaita operaation onnistumisen suhteen.

Laskun (josta sivumennen sanoen odotin aika isoa, mutta se olikin isompi) perusteella ponille on annettu jotain hormoniakin. En hoksannut kysyä, mitä, mutta veikkaisin, että ehkä kiiman katkaisupiikki. 

Itsehän olen tässä ollut pari päivää aivan paniikissa. Miksi ihminen tekee tällaista itselleen? Ja ennen kaikkea ponilleen, vaikka ponihan ei vielä tiedä, mitä sille on tehty.

Voisikohan tämän koko homman vielä perua?

Tietysti voisi, siihenkin on omat piikkinsä. Sehän se ei yhtään hullua olisikaan. Ehkä kuitenkin vaan on kestettävä seuraukset, tuli mitä tuli. Kyllähän tässä kuitenkin on tavoitteena, että tulisi varsa. Sellaisen minä Ruusasta ihan oikeasti haluaisin.

Operaatio pikku-Ruusan seuraava etappi on ensimmäinen tiineystarkastus, jonka ajankohta on 16 päivää astutuksesta. Tai tässä tapauksessa 17 päivää, koska silloin on maanantai. Noihin aikoihin ajoittuu alkion kiinnittyminen, jos sellainen on tapahtuakseen.

Koska Ruusa ei viivy kauaa, se joutui laidunyksiöön. Urho puolestaan jäi omassa laumassaan vähän viidenneksi pyöräksi ja mietti, voisiko Ruusasta tulle sen kamu. 

Mahdollisen alkion kiinnittymisen aikoihin pitäisi välttää stressiä. Paha kyllä tämän kriittisen hetken ja nykyhetken välille ajoittuu erittäin stressaava tapahtuma, nimittäin muutto ihan uuteen paikkaan ja uuteen porukkaan. 

Jotta raskauden alkamisen kannalta kriittinen hetki ei menisi muuttostressin takia aivan reisille, siirtymistapahtuma kannattaisi kuulemma ajoittaa jo alkavalle viikolle.

Olisin vienyt ponin uuteen paikkaan suoraan oriasemalta, mutta kaviot raudoitettuna sitä ei kukaan halua omansa kanssa välejä selvittelemään. Sen verran kipakasti saattaa Ruusa kavioilla komentaa, jos muiden väistämisvauhti ei miellytä. Kengittäjä lupaili ilmestymistään keskiviikolle.

Ruusa lähtee kesäsiirtolaan samasta syystä kuin edellisenäkin kesänä: nykyisellä tallilla laitumet ovat täysin varjottomalla pellolla. Sellainen ei passaa ponille, jonka hengitystieongelmat aktivoi nimenomaan auringossa paistattelu. 

Nämä eivät enää kohtaa, snif. Mahdollisen varsan isä on muuten samaa kokoluokkaa kuin hevonen tässä kuvassa, mutta rakenteeltaan kevyempi.

Valitettavasti poni ei pääse kahden aikaisemman kesän paikkaan, sillä tutut kesälaumatoveritkaan eivät mene sinne. Olisin halunnut tarjota Ruusalle kesän ihanan bestiksen kyljessä. Bestis kuitenkin laiduntaa ehkä vain loppukesästä eli Ruusa joutuisi joka tapauksessa ensin olemaan ihan vieraiden hevosten kanssa ihan vieraassa paikassa. 

Joten miksipä ei samantien kokeilla jotain uutta. Nimittäin paikkaa, jossa laidunta on vähemmän (kuitenkin pari hehtaaria), mutta halutessaan poni voi viettää päiviään myös varjoisassa metsätarhassa (jonne myös annetaan säilöheinää) ja pihatossa. Myös itse laitumella saattaa olla varjoa.

Jos aurinkoaktivoituva astma ei näissä oloissa pysy kurissa, se ei pysy kurissa missään. 

Väsynyt vaeltaja eilen.

Kesäkodissa on tällä hetkellä kolmen ponin lauma, joka kasvaa pian viisikoksi. Ruusan lisäksi lauman jatkoksi odotetaan nimittäin uutta varsaa! Varsakesä onkin ainoa oikea kesä.   

Kenttää tai hienouksia ei kesäkodissa ole, mutta polkuja riittää samoiltavaksi. Ja jos nyt iskee aivan vastustamaton tarve päästä hiekkalaatikkoleikkeihin, aika lailla naapurista löytyy kaksi maneesitallia ja muutaman kilometrin säteellä vielä muutama lisää.

Juuri tämän kesäkodin puolesta puhui myös se, että sinne on mahdollista majoittua pitemmäksikin ajaksi. Jos poni tiinehtyy ja kesä menee kaikkien osapuolten näkökulmasta kivasti, Ruusa ei ehkä syksyllä palaakaan nykyiselle tallille. 

Ponia väsytti niin, ettei jaksanut edes seistä. 

Kesäkotia parempaa paikkaa ponille on vaikea kuvitella.

Ihmiselle siellä ei kuitenkaan ole mitään mukavuuksia. Mukavuuksilla tarkoitan tässä yhteydessä esimerkiksi ulkovalaistusta tai vesipistettä tallissa, ja sitä kenttää. 10 vuotta sitten tämä olisi ollut minusta normimeininkiä, mutta viime vuosina olen päässyt tottumaan vähän lokoisampiin olosuhteisiin. 

Mahdollisen varsomisen kannalta kesäkoti olisi kuitenkin myös sikäli passeli paikka, että se sijaitsee noin 20 minuutin päässä kotoani. Nykyiselle tallille ajan 40 minuuttia. Kesäpaikassa tallinpitäjä tekee töitä kotoa, joten varsavalvontaankin olisi enemmän silmiä ainakin päiväsaikaan.

No, katsotaan nyt ensin, onko sellaista varsaa edes luvassa.

Ponitädille muutto tarkoittaa muuten paluuta teini-iän maisemiin. Teininä kävin samassa kylässä monessakin paikassa hoitamassa hevosia. Ihan lähellä kesäpaikkaa kävin hoitamassa tallilla, jonka pitäjä myöhemmin muutti ja hankki oriin, josta tuli Ruusan isä. Vähän kauempana, muutamien kilometrien päässä, puolestaan alkunperin tutustuin Ruusan emään.

Pienet ovat ihmisen ympyrät.

Orivalinta on helppoa kuin heinänteko

Kun ponitätiin iski akuutti varsakuume, ponin seuraavan kiiman alkamiseen oli äkkinäisen laskennan perusteella todennäköisesti noin viikko tai kaksi. Ja siihen kiimaanhan olisi iskettävä, jotta tavoiteaikataulu huhtikuisesta varsasta voisi toteutua.

Suunnitelma oli nopeasti valmiihko. Vain yksi "pieni" yksityiskohta oli avoin. Mistä Ruusan ainokaiselle tarpeeksi hieno isäori? (Vinkki: jos haluat suoraan orivalintaan, skrollaa pitkän tekstin loppupuolelle.)

Niin kovasti kuin haluaisin pysytellä B-welsheissä, on myönnettävä, että niistä harva kasvaa ideaalikokoiseksi ratsuksi lähes 160-senttiselle ihmiselle. Ratsunkasvatusaikeissa on siis tyydyttävä vähäisempään welsh-prosenttiin.

Potentiaalinen emätamma, jonka rakenteen puutteet kiteytyvät kutosen arvoisiin jalkoihin. Jaloissa on heikko luusto, etuset ovat hajavarpaiset ja vuohiset vennot. Sen liikkeet ovat ahtaat. Lautanen saisi olla pitempi ja kaula vähemmän alakaulaisuuteen taipuvainen. Kaulan liittymät saisivat olla vähemmän paksut.

Orivalinnassa tärkeää on tietysti se, että orilla ei olisi samoja vikoja kuin tammalla.

Oman listani kärjessä on isomman koon lisäksi myös emää paremmat jalka-asennot, parempi jalkojen luusto, hyvä takaosa ja hyvä ylälinja. Ja kun tavoitteena on paitsi hieno poni, myös tätiratsu, ori ei saisi olla mikään silmänpyörittelijä - vaikka tässä kohtaa tamman ominaisuudet eivät kompensaatiota tarvitsekaan.

Oriin pitäisi minusta olla sellainen, että ei harmittaisi, jos oma kullannuppu työntäisi ulos isäoriin täydellisen kopion.

Sukutaulujakin on toki katseltava. Vähintään sen verran, että mahdollisesti tuleva varsa on kantakirjauskelpoinen. Koska welsh part bredillä ei ole enää omaa kantakirjaa, isäoriin olisi täytettävä suomalaisen ratsuponin polveutumisvaatimukset. Tämä kriteeri sulki välittömästi pois monta muuten ihan varteenotettavaa suomalaista wpb-oria.

No, montako kantakirjattua ratsuponioria Suomessa tällä hetkellä on? Vastaus: noin kaksi. Monellako niistä astuttamalla voisi todennäköisesti saada Ruusasta emäänsä isomman jälkeläisen? Vastaus: mahdollisesti yhdellä. Moniko niistä miellyttää ponitädin silmää? Vastaus: nolla. 

Orivalinnan tekeminenhän on helppoa kuin heinänteko!

Ei muuta kuin yökaudet läpeensä netissä roikkumaan. Löytyisikö prinsessaponille unelmien prinssi muiden maiden hoveista?

Kuvakaappaus. Aika moni esim. näistä kelpaisi. Mutta sitä varten pitäisi viedä poni Hollantiin. Ruutukaappaus osoitteesta www.stalnieuwmoed.nl/

Hollannissa tuntuisi olevan isoin tarjonta, siellä kun wpb on otettu tosissaan. Heikolla hollannilla tavaten kovin monen siittolan sivuilta ei kuitenkaan löytynyt tietoja siitä, onko ori käytettävissä ulkomailla. Niillä sivuilla, joilla asiasta kerrottiin, sanottiin, että siemennys onnistuu vain paikan päällä. Yksi siittola vastasi sähköpostikyselyyn, ettei lähetä spermaa muihin maihin.

Aika nopeasti siis kävi ilmeiseksi, että käytettävissä olevalla ajalla Ruusalle ei löytyisi sopivaa oria ponikategoriasta. Mutta mitä sitten, jos ei ratsuponia?

Ei kai pikkuponille uskaltaisi puoliveristä harkita? 

Uskaltaa, vakuuttivat nekin, jolla ei ollut oma lehmä ojassa (en tosin ehtinyt tehdä kovin kattavaa kyselykierrosta). Sukupostista tutkin yökaudet, millaisia yhdistelmiä wpb- tai ratsuponien taustalla on. Löysin aika monta, joissa B-welsh oli menestyksekkäästi astutettu puoliverisellä, isollakin. Jopa pari mountia oli laitettu 170-senttisillä oreilla.

Väittävät, ettei varsa kasva isommaksi kuin mitä tammasta mahtuu ulos. Silti valehtelisin, jos väittäisin, etteikö hevosella astuttaminen pelottaisi. Ponivaihtoehtoja vaan ei oikein tähän hätään ole.

Tällaista onnea pitäisi saada lisää.

Kun olin taipumassa puoliveriseen, kaveri heitti ehdotuksen: miten olisi Aqua Marin.

Se on hevoseksi pieni, vain 161 cm. Ykkösen kantakirjaori, jolla on kasin jalkapisteet ja sen luonnetta on myös erikseen kehuttu. Sen 10 jälkeläisestä yksi on wpb/ratsuponi, jonka näin viime kesänä näyttelyssä - ja se oli aika hieno. 

Ja mikä parasta, itsehän ihastuin Aqua Mariniin tämänkeväisillä oripäivillä kovasti.

Mitä enemmän ajatusta makustelin, sitä varmemmaksi tulin siitä, että tässä olisi nyt Ruusan sulho. Vaikka se onkin tällä kaudella saatavissa vain pakasteena.

Katsokaa, kuinka ihana se on. Aqua Marin siis. 

Ta-daa, parissa päivässä orivalinta oli kunnialla suoritettu.

Tai niin luulin, kunnes soitin oriasemalle. Kävi ilmi, että Aqua Marinin spermaa ei vielä ollut Suomessa. Siittolan hoitaja lupasi selvittää, millä aikataululla siementä olisi saatavilla. "Soita ensi viikolla."

Seuraavalla, eli tällä, viikolla kävi ilmi, että ori oli hypytetty, mutta sperma ei vieläkään ollut matkalla armaaseen kotimaahan. Ei ollut tietoa, voisiko siementä saada seuraavalla viikolla, jolle eläinlääkäri maanantaisen ultrauksen perusteella arveli kiiman voivan sijoittua.

Kun poni sitten tiistaina alkoi nostella häntäänsä ja tuijottaa naapuritarhan Urhoa sillä silmällä, iski paniikki. Saisiko siementä jo tällä viikolla? No ei saisi.

Tässä vaiheessa oli jo torstai ja Ruusan kiima oli alkanut tiistaina. Deadlinen eli ovulaation lähestyminen söi wannabe-kasvattajan yöunia yhä ahnaammin.  

Suunnilleen tältä poni on tällä viikolla näyttänyt. Kuva on pari vuotta vanha.

Onneksi plan B oli alkanut muodostua hyvissä ajoin eli edellisenä päivänä.

Sain keskiviikkoaamuna puhelinyhteyden Carrus Dressageen, joka välittää Suomeen saksalaisen oriaseman Schockemöhlen oreja. Puhelimen päähän saamani henkilö kuunteli toiveet, kaivoi rimpulan tiedot sekä kuvat Sukupostista ja lähetti Saksaan tiedustelun mahdollisista oriehdotuksista juuri tälle tammalle.

Kului ehkä tunti, ja vastaukset saapuivat!

Vaikka minulle oli luvattu suositukset vain sähköpostiin, Carrukselta myös soitettiin takaisin. Koska rotuponi-ihminen tulee luomuastutusten maailmasta ja on siemennysasioissa ummikko, Carruksen edustaja selosti, miten homma toimisi, jos päätyisin firman välittämään oriin. Jostain siis saa edelleen palvelua!

No niin, ne suositukset. Esteoreista ehdotettiin jo kannuksia hankkinutta Diaradoa, joka on itse 169-senttinen (jaiks!), mutta jättää kuulemma pienten tammojen kanssa pientä (hinta: 1 900 euroa/kausi). Yhdellä tutulla on Diaradon poika puoliveritammasta ja se tosiaan on aika pieni. Kyseisessä ruunassa myös on "sitä jotakin", kuten myös isäoriissa. Ehdotus siis kovasti kiehtoi, vaikka kieltämättä hinta meni yli budjetista.

Ruutukaappaus osoitteesta www.carrusdressage.com/oriit/diarado.htm

Kouluoreista rimpulalle passeleimmaksi arvioitiin Tailormade Top Gear (hinta: 1 000 euroa/kausi). En tiedä, oletteko joskus kuulleet Top Gearin isästä, se on sellainen kuin Totilas (joka on 170 cm).

Top Gearkin on pelottavan iso, 167 cm, mutta rakenteeltaan jalo. Carruksen edustaja oli nähnyt Top Gearin livenä ja se on kuulemma pienemmän oloinen. Myös luonne oli vaikuttanut miellyttävältä. Ori on vasta 4-vuotias, mutta sen ensimmäiset varsat ovat jo syntyneet eli joku käsitys niiden syntymäkoosta on olemassa.

Ruutukaappaus osoitteesta www.carrusdressage.com/oriit/tailormarde_top_gear.htm

Kuvien ja videoiden perusteella en innostunut kummastakaan samalla lailla kuin Aqua Marinista - osittain toki jo oriiden säkäkorkeuden vuoksi. Sellaista se on, kun johonkin ihastuu ja sitten ihastuksen kohde jääkin haaveeksi.

Mutta kun ovulaatio painaa päälle, ei auta itku orimarkkinoilla. (Ja ovathan nämä maailmanluokan oreja kuitenkin.)

Niinpä panin torstaiaamuna toimeksi: tilasin Carrukselta siementä, maksoin laskun, kysyin siemennysmahdollisuutta Ordenojalta ja kuljetin ponin sinne. Kaikki siis tosiaan järjestyi yhdessä päivässä, voitteko kuvitella!

Ja nyt, vihdoin ja viimein, (rumpujen pärinää) se orivalinta: jos Ruusa todella saa varsan, varsa on Totilaksen lapsenlapsi.

Eli pikavalinta kohdistui Tailormade Top Gear -nimiseen oripoikaan, joka esiintyy alla näkyvässä videossa. Siinä on ääniraitakin, jos joku haluaa kuunnella selvitystä orhin erinomaisuudesta.


Linkki videoon

Top Gearin jalat eivät välttämättä ole paksuimmasta päästä, mutta jalka-asentojen pitäisi olla hyvät.

Tärkeämpien kriteerien ohella Top Gear täyttää sellaisiakin isäoriille - vähän salaa - asetettuja toiveita kuin nätti naama (koska sellainen on welshillä must) ja kiva väri (koska musta on ponitädin suosikkivärien listan jaetulla ykkössijalla).

Niin että eiköhän sitä puskatädin aikanaan kelpaa Top Gearin varsalla kevennellä, jos niin pitkälle joskus päästään! (Edit: jos varsa perii isänsä liikkeet niin harjoitusravistahan on näillä taidoilla turha haaveilla.)

Ruusa on joka tapauksessa nyt siemennetty ja jännitys tiivistyy.

Peukut pystyyn, että tiineystarkastuksessa näkyisi alkio (vain yksi!) ja että se pysyisi matkassa varsaksi asti. Ja että poni selviytyisi puolihevosen ulos puskemisesta sekä hengissä että hyvissä voimissa.

Yhtä aikaa innostaa ja pelottaa.

P.S. Tässä vielä pari kuvaa yhdistelmistä pikkuwelsh-emä ja pv-isä (koska ennen kaikkea itse kaipaan tässä vahvistusta siitä, että poni voi selvitä tästä hengissä, selvisiväthän näidenkin emät, jotka ovat ruumiinrakennetta myöten samaa kokoluokkaa kuin Ruusakin):

1-vuotias wpb. Isä: 169 cm pv, emä C-welsh, jonka isä on B-welsh.

2-vuotias wpb. Isä: 166 cm pv, emä B-welsh.

Hulluus uudelle tasolle

Kevät on tammanomistajalle levotonta aikaa. Suunnilleen samaa tahtia päivien pidentymisen kanssa alkaa tammanomistajan rinnuksilla poltella varsakuume. Tilannetta ei helpota se, että viimeistään tähän aikaan vuodesta FB-feedin täyttävät toinen toistaan hurmaavammat ponintaimien kuvat. 

Oman ponin perussairaus on kuitenkin toiminut jonkinlaisena lääkkeenä varsakuumeeseen. Ei uskalla, eihän?

Melkein 5 vuotta sitten. Tällainen olisi ihku taas...

No, jostain syystä nyt kuitenkin on käynyt niin, että Ruusa on tällä hetkellä Ordenojalla. Jaiks! Ja kaikkihan me tiedämme, mitä se tarkoittaa. Hulluuden etenemistä aivan uudelle tasolle.

Miten tässä näin pääsi käymään?

Tämä hulluuden pahenemisvaihe alkoi lähes yllättäen noin kaksi viikkoa sitten. Silloin iski käsittämätön tarve saada elämäni ponista varsanmuotoinen muisto. Tämän pitäisi olla toteutettavissa, onhan mainittu elämänponi kuitenkin tamma.

Kokeilunhalua lisäsi käsitys siitä, että ponin kunto olisi tänä keväänä sallinut varsomisen - miksei siis ensi keväänäkin. 

Ponia päivittäin näkevät henkilöt (tallinpitäjä ja ahkerasti käyvä tallikaveri), joiden voisi kuvitella toimivan järjen ääninä tädin hulluuden edetessä, heittivät estoitta bensaa liekkeihin. Kyllä Ruusalle nyt varsa pitää saada, ilman muuta.

Päätös astuttamisesta ei tietenkään ole syntynyt ilman eläinlääkärikonsultaatiota. Ruusaa 1-vuotiaasta lähtien hoitaneet klinikkaeläinlääkärit (kyllä, monikossa) pitivät astutusideaa jo viime keväänä hyvänä (kyllä, heidän spontaani kommenttinsa nimenomaan oli "hyvä idea") eikä nykyinenkään eläinlääkäri pitänyt hanketta eettisesti arveluttavana.

Toisin sanoen yhteensä kolme hoitavaa eläinlääkäriä on näyttänyt varsaprojektille vihreää valoa.

Ruusa on aina rakastanut varsoja. Tässä kesän 2013 bestiksen kanssa.

Yleisesti toisteltu väite on, että hengitystieongelmaiset tammat usein voivat paremmin ollessaan tiineenä. Sekös olisikin ihanaa, mutta sen varaan ei voi laskea. Ei liene kovin todennäköistä, että poni voisi elää mahdollisen tiineysaikansa ainakaan kokonaan ilman lääkkeitä.

Niin, ne lääkkeet. Sikiövaurion riskiä ei eläinlääkärien mukaan ole, mutta lääkkeet voivat lisätä keskenmenon riskiä. Toisin sanoen lääkkeistä pitäisi aiheutua korkeintaan sama riski kuin astuttamatta jättämisestä. Että ei tule varsaa. 

Tosin lääkkeiden kanssa varsan tulemattomuus on sen verran kalliimpaa, että sillä rahalla ostaisi jo ihan kivan valmiiksi syntyneen ponin. Sellaisen valmiiksi syntyneen saisi valita ihan omien mieltymysten mukaan, kun taas omatuotantona voi tulla aika lailla mitä vaan.

Mutta kun muut varsat eivät ole Ruusan varsoja. Eivätkä omakasvatteja. 

Jokainen, joka on joskus kasvattanut itselleen hevoskaverin siemenestä asti, tietää, mistä puhun. Moni muukin voi varmasti kuvitella, mistä puhun. Eihän sellaiselle vedä vertoja mikään, vaikka ratsastusjuttuihin pääsyä pitääkin odottaa vuosikausia.

Toki tässä on se mahdollisuus, että Ruusan hengitystieongelma onkin periytyvä. Klinikkaeläinlääkärit tosin pitivät todennäköisenä, että Ruusan sairastuminen oli enemmän huonoa tuuria kuin genetiikkaa. Myöskään Ruusan suvussa - kummallakaan puolella - en tiedä toista keuhkovammaista.

Tästä huolimatta on tietysti henkisesti valmistauduttava siihen, että uusikin varsa sairastuu. Luulen, että Ruusan kanssa koetun jälkeen olen kuitenkin pätevämpi ehkäisemään ongelmia kuin ennen Ruusaa.

Pikku rimpula pienenä. Ilmeisesti varsoja ei kuuluisi tällä tavalla halia. Halin silti.

No, katsotaan nyt, tuleeko sitä edes, uutta varsaa.

Oriasemalle poni ainakin tuli vietyä kuulemma ihan oikeaan aikaan ja Ordenojahan on kuuluisa siitä, että siellä jos missään saadaan tammat tiineeksi.

Poni meni oriasemalle eilen ja tänään sille tulee siemenlähetys. Samaa oria on asemalla myös pakasteena, joten jos tuoretta ei saada sisään oikeaan aikaan niin tuikataan vielä pakastetta perään.

Orivalinta itsessään oli melkoinen souvi eikä poni lopulta saanut sitä sulhoa, jonka todella olisin halunnut. (Siitä lisää myöhemmin.) Koin, että jos haluan Ruusasta varsan, toimeen on ryhdyttävä tismalleen nyt. Mahdollisen tiinehtymisen ajankohta on juuri tässä varsaprojektissa tärkeämpi kuin juuri tietty isäori. Orejahan tässä maailmassa riittää.

Jos Ruusa tiinehtyisi tähän kiimaan, se varsoisi huhtikuussa. Tämä olisi ideaaliaika ennen kaikkea potentiaalisen emätamman voinnin vuoksi: mitä lämpimämmin aurinko paistaa, sitä hankalampaa ponin olisi ison varsamahan kanssa olla.

Toisaalta huhtikuu on myös varsan kannalta hyvä aika syntyä. On yleensä jo sen verran lämmin, että vastasyntynytkin voi turvallisesti ulkoilla. Kevätvarsa saa kaiken irti laidunkaudesta ja kun syksy tulee, se on jo iso ja vahva. Toivottavasti ainakin.

Ennen kuin ollaan niin pitkällä, että varsa on ulkona, wannabe-kasvattaja ehtii toki moneen kertaan stressata itsensä kipeäksi monipuolisilla, koko prosessin kattavilla kauhukuvilla. Kunpa kaikki menisi hyvin!

Kerran vielä ponioripäivät: new forestit (yleisön pyynnöstä)

Yleisön pyynnöstä vielä pieni paluu ponioripäiville. New forestit jäivät edellisessä tekstissä käsittelemättä kokonaan, kun kirjoittajalta loppui puhti kesken. 

Rodun sivuuttaminen oripäiväjutussa osoittautui virheeksi, kun sitä heti ensimmäisessä kommentissa kaivattiin. Kyllähän siitä edellisestä puuttuivat myös vuonohevoset, mutta ne jätän suosiolla käsittelemättä, kun en katsonut niitä ollenkaan. Tämä päivitys on siis omistettu kokonaan new forest -oreille.

Tänä vuonna nf-osasto jätti minut vähän kylmäksi, vaikka siellä hienoja poikia olikin. (Sanottu ei koske alla olevassa kuvassa esiintyvää oria, jonka kuvasin oriparaatissa.)

Klockas Ikaros on jotenkin hirmuisen symppis ori ja sillä on ratsastajansa kanssa selvästi läheinen suhde.

Forestien on EU-sääntöjenkin mukaan edelleen läpäistävä rakennearvostelu, jotta saavat orilisenssin. Lisenssi kourassa kotiin lähti seitsemästä oriista neljä, eli ihan hyvä hyväksymisprosentti niillä.

Ei-foresti-ihmisen silmään rodussa on hurjan paljon tyyppivaihtelua. On ihan pikkuista ja aika siroa, mutta toisessa ääripäässä sitten poneja, jotka joku voisi minulle ihan hyvin esitellä piensuokkeina ilman, että tajuaisin tulleeni huijatuksi. Oripäivienkin tarjonta oli aika lailla laidasta laitaan. (Mutta ei ihan sitä suokkimaisinta sakkia.)

Tässä forestit esiteltynä samalla lailla kuin muut edellisessä tekstissä: kuva ja rakennelausunto.

Parhaaksi new forestiksi kruunattiin tällä kertaa 3-vuotias Leafhills Aiden. Siitä en saanut kunnollista rakennekuvaa, joten on tyytyminen raviotokseen.

Lausunto: "Ryhdikäs ja hyvinkehittynyt ori, jolla on hyvä rotutyyppi ja ponileima. Sillä on ilmeikäs pää, hyvänmuotoinen kaula, hyvä säkä ja hyväasentoinen lapa. Takaosa on lihaksikas. Jaloissa on riittävä luusto. Etupolvet ovat hieman pienet. Liikkeet ovat suorat. Käynti on aktiivista ja irtonaista. Ravi on kevyttä ja tahdikasta, vielä voimatonta. Laukka on rytmikästä, joustavaa, tasapainoista ja hyvin pyörivää. Kavioissa ei huomauttamista. Rakennepisteiden keskiarvo 8,0."

Ykköspalkinnon sai myös 3-vuotias ori Klockas Nikolai. Mahtavatkohan siellä Klockas-siittolassa itsekään pysyä laskuissa siitä, kuinka monta jalostusoria ovat jo kasvattaneet?  

Lausunto: "Ryhdikäs ja hyvinkehittynyt ori, jolla on erittäin hyvä rotu- ja ponileima. Sillä on ilmeikäs pää ja hyvänmuotoinen, hyvin liittyvä kaula. Ylälinja on sopusuhtainen. Sillä on hyväasentoinen lapa. Rungossa on hyvä syvyys. Takaosa on lihaksikas. Etujaloissa on hento luusto. Etupolvet ovat painuneet. Liikkeet ovat ahtaat ja kerivät edestä, pihtiset takaa. Käynti on tarmokasta, ajoittain vaikeuksia säilyttää tahti. Ravi on kevyttä, vielä voimatonta. Laukka on tahdikasta, hieman etupainoista. Kavioissa ei huomauttamista. Rakennepisteiden keskiarvo 7,8."

5-vuotias ori Vernons Vision sai kakkospalkinnon. Sen piti tehdä myös vapaaehtoinen ratsastuskoe, mutta se alkoikin ontua kesken kaiken. Tämä oli sellainen ori, josta en oikein osannut itse sanoa, tykkäänkö vai enkö tykkää. Se on jollain tapaa erikoisen näköinen.

Lausunto: "Oriilla on hyvä rotuleima, orileima saisi olla selvempi. Sillä on ilmeikäs pää, pitkä, alhaalta liittyvä kaula. Lapa on melko hyväasentoinen, rungossa on hyvä syvyys. Lanne on pitkä. Lautanen on pitkä, mutta luisu. Reisi on lyhyt ja koipi on ohut. Jaloissa on hento luusto. Etusääret ovat pitkät ja supistuneet. Kinner on kiverä. Liikkeet ovat ahtaat ympäriinsä. Käynti on irtonaista, siinä on puutteellinen työntö. Ravi on kevyttä, mutta voimatonta. Laukka on rytmikästä ja tasapainoista. Etukavioissa on hieman korkeat kannat. Rakennepisteiden keskiarvo 7,4."

Ja vielä kolmosella palkittu 3-vuotias Wind in the Willows. Minä jotenkin tykkäsin tästä oriista, se on yläkerrasta aika kivannäköinen. Alakerrassa eli jalkaosastossa sitten onkin sanomista.

Lausunto: "Suurilinjainen ja hyvinkehittynyt ori. Sillä on ilmeikäs pää, hyvänmuotoinen kaula, hyväasentoinen lapa ja hyvä säkä. Lanne on pitkä. Rungossa on hyvä syvyys. Reisi on lyhyt. Etujalat ovat voimakkaasti hajavarpaiset, kerii liikkeessä edestä. Kinner on kiverä ja takavuohiset ovat vennot. Liikkeet ovat ahtaat ympäriinsä. Käynti irtonaista. Ravi on kevyttä, saisi työntää paremmin takaa. Laukka on energistä, matkaavoittavaa ja siinä on hyvä tasapaino. Kaviot hieman pitkät varpaalta. Hieman juovaiset kaviot. Rakennepisteiden keskiarvo 7,3."

Ihan vertailun vuoksi, laitetaan tähän nyt kuvat myös ei-hyväksytyistä. 

Yllä ori Jack of All Trades. Tämä 4-vuotias ori nähtiin ponioripäivillä myös viime vuonna. Se oli myös tämän vuoden ratsuoripäivillä hakemassa ratsuponikantakirjaan, sillä nykyisinhän kaikki ratsuponijalostukseen toivottujen rotuponiorienkin pitää käydä suorittamassa samoissa karkeloissa hevosten kanssa. 

Tämä ori liikkuu minusta hienosti ja viime syksyn Laatuponikisassa se myös väläytteli aikamoisia esteponin lahjoja. Mutta rehellisesti sanottuna minä en siinä kyllä jalostusoria näe mitenkään, eikä ole nähnyt orilautakuntakaan.  

Ratsuoripäivillä tämän forestiorin matka tyssäsi jo eläinlääkärin tarkastukseen. Ponioripäivillä se pääsi irtojuoksenteluun asti, mutta sen päätteeksi ori oli (takapolvista) niin epäpuhdas, että pahaa teki. 

Samaa äärimmäisen kevyttä tyyppiä edustaa saman omistajan toinen ori, Obsidian Elf. Tämä ori oli irtojuoksutuksessa hyvin viihdyttävää katseltavaa, aika vekkuli tyyppi. Hienosti liikkuva, sporttinen poni tämäkin, mutta enemmän käyttöruuna- kuin jalostusoriainesta.

Rakennelausunto: "Jalo poni, mutta alkuperärodun edustajaksi liian hento. Sillä on ilmeikäs pää. Kaulan ylälinja on hyvä, muutoin lihasköyhä ylälinja. Lanne on pitkä. Lapa on lyhyt, runko on kaita ja rungossa on puutteellinen syvyys. Lautanen on luisu. Jaloissa on erittäin hento luusto. Etupolvet ovat piirteettömät, etujalat ovat hajavarpaiset. Kintereet ovat pienet. Takavuohiset ovat vennot. Käynti on matkaavoittavaa, ajoittain kiireistä. Ravi on kevyttä, melko lennokasta, vielä voimatonta. Laukka on energistä ja matkaavoittavaa. Kaviot hieman pitkät varpaalta. Rakennepisteiden keskiarvo 7,0."

Lopuksi vielä 4-vuotias Solranda Ariel, joka oli lopulta ainoa ratsastuskokeen suorittaja. Se kävi oripäivillä myös viime vuonna. Lausunto: "Ponilla on hyvä rotutyyppi, saisi olla sopusuhtaisempi. Sillä on pitkä pää. Kaula on hyvänmuotoinen. Lapa on hyväasentoinen. Selkä ja lanne ovat pitkät. Lautanen on lyhyt. Koipi on ohut. Jaloissa on hento luusto. Etupolvet ovat piirteettömät ja painuneet. Liikkeet ovat ahtaat edestä. Kinner on kiverä ja epävakaa. Käynti on irtonaista, saisi olla tahdikkaampaa. Ravi on kevyttä, takaa voimatonta. Laukka on matkaavoittavaa ja hyvin pyörivää. Kavioissa ei huomauttamista. Rakennepisteiden keskiarvo 7,1."

Yritin etsiä Hippoksen sivuilta jalostusohjesääntöä nähdäkseni, mikä ratkaisi vähän päälle seiskan keskiarvon saaneiden orien palkinnon tai palkinnotta jäämisen. Vaan en löytänyt.

Joku keskiarvoraja siinä on, mutta palkintoluokkaa määrittää muukin kuin rakennepisteiden keskiarvo. Muistaakseni tyypillä on ainakin iso merkitys.

Ennen oli niin, että mikään kohta ei saanut olla huonompi kuin 7, mutta nyt esim. Wind in the Willowsilla olivat jalkapisteet molemmat 6. Ennen tosin oreja ei myöskään hyväksytty kolmospalkinnolla, vaan asteikko oli I, II, ei-hyv. (Tammoillahan kolmonen on ollut koko ajan käytössä.)

Palkitsemisessa taitaa olla myös rotukohtaista vaihtelua, sillä welsh-oreilla ei tietääkseni vieläkään ole kolmospalkintoa. Ainakaan sellaisia ei ole jaeltu.

Olisipa kiva lukea aiheesta.

On minusta ihan käsittämätöntä, että rotuponien voimassa olevia jalostusohjesääntöjä ei löydy netistä. Vanhat, vuoteen 2012 voimassa olleet kyllä löytyvät helposti. Joskus Hippoksen sivuilla oli vielä joku valmisteluvaiheen powerpoint-versio, mutta nyt en raivokkaalla etsimisellä löytänyt sitäkään.

Haloo Hippos, uudet säännöt ovat kuitenkin olleet voimassa jo vuodesta 2013! Tai jos säännöt ovat jossain kaivettavissa niin voisiko joku pliis laittaa linkin vaikka tuohon alle?