Miten ratsu pidetään tyytyväisenä ja muuta hevosmessujen antia

Jösses, että olikin porukkaa tuolla Tampereen Hevosmessuilla! Sain ilmaisliput Ruusan heinäntoimittajalta (kyllä, ostan sille säkkiheinää tavallisen heinän lisäksi), joten aion ottaa kaikki tehot irti messujen hyödyllisistä esityksistä. Huomiselta odotan erityisesti Kari Vepsän esitystä.

Tänään aamulla oli vuorossa Stella Hagelstam. Vaikka olen lukenut hänestä etukäteen juttuja niin en ollut ihan perillä hänen metodeistaan ennen kuin istahdin messukatsomoon. Otsikko Millaisella ratsastuksella saavutetaan motivoitunut ja hyvin liikkuva hevonen kuitenkin houkutteli.

Ilahduin, sillä Stella korosti hyvin hevosystävällisiä keinoja. Hän korosti, että ratsastajan pitää olla hevoselle luotettava johtaja ja että työnteon pitää olla hevosesta kivaa. Tärkeää on, ettei koskaan hermostu vaan pysyy aina rauhallisena. Justiinsa näinhän minäkin ponini kanssa olen aina toiminut, tai sitten ei...

Ihan lopussa Stella nousi itse selkään ja demonstroi vastauksia yleisöstä nousseisiin kysymyksiin. Minä en uskaltanut kysyä mitään, mutta onneksi muutama muu uskalsi. Viimeinen kysymys oli Stella Hagelstamin suosikki, ja niin kyllä minunkin. Miten tehdä ratsastuksesta hevoselle motivoivaa, niin se kysymys suunnilleen meni. Tämähän on meilläkin aivan avainkysymys, kun Ruusaa ei niin kauheasti nappaisi tehdä niin kuin käsketään.

Eihän tädin lahossa päässä ihan koko vastaus pysynyt, mutta kevyessä istunnassa puolilöysin ohjin kiitolaukkaava kouluratsastaja on sen verran mieleenpainuva näky, että vastauksen jälkimmäinen puolikas syöpyi paitsi mieleen myös verkkokalvoille. Nimittäin pitää muistaa kiittää. Ja kiitoksen pitää ainakin välillä olla niin iso, että hevonen todella kokee tottelemisen olleen kannattavaa.

Stella Hagelstam demonstroi tätä ensin pyytämällä hevosta kokoamaan itseään laukassa. Kun hevonen teki hetken hyvin, Stella todellakin antoi sille lähes pitkän ohjan ja revitteli ympäri areenaa.

Iso kiitos hevoselle á la Stella Hagelstam.

Kiitolaukka on mainio palkkio sellaiselle hevoselle, joka tykkää vauhdista. Nihkeämmälle kaverille kivempi palkkio voisi olla kävelysessio pitkin ohjin. Tai, voisin itse lisätä, vaikkapa koko treenin päättäminen siihen paikkaan, ratsastajan hyppääminen alas ja loppukäyntien talutus.

Kotioloissa Stella Hagelstamin valmentamia hevosia ratsastetaan pääosin hyvin pyöreässä muodossa, pyöreällä selällä. Tämä on hyvin tärkeää, korosti ratsastaja-valmentaja. Ennen kuin hevosta voi pyytää korkeaksi ja kootuksi, pitää rakentaa hyvä peruskunto ja vahvat, joustavat selkälihakset. Ei ole reilua pyytää hevosta korkeaan, lyhyeen muotoon ennen kuin se on tarpeeksi vahva. Kiiruhdetaan siis hitaasti. Oikotietä onneen ei ole! (Oma huomio.) Tämä taisi muuten olla myös osa sitä, miten hevonen pidetään tyytyväisenä. Kait.

Hevosen pitää Stella Hagelstamin mielestä myös katsoa mieluiten eteenpäin eli hän ei suositellut liian syvää muotoa. Se sitoo hevosen etupäätä liikaa eikä liike pääse täyteen kukkaansa.

Avut

Avuista kouluratsastaja korosti eniten istuntaa. Koska hevonen kuuntelee istuntaa ensimmäisenä, sen pitäisi olla vahvin apu. Ja toisaalta moni ratsastaja on vino (pois se minusta!) ja kertoo siksi istunnallaan hevoselle esimerkiksi kääntyessä ihan muuta kuin mitä yrittää muilla avuilla pyytää. Moni hevonen, joka tuntuu kaatuvan toiselle puolen tai on "kuuro" sisäpohkeelle, itse asiassa vain kuuntelee ratsastajan painoapuja. 

Kun sen osaa, kaariakin saa ratsastettua käytännössä pelkällä istunnalla.

Oikeaoppinen laukannosto. Harmi vaan, että en nähnyt kunnolla, mitä ratsastaja oikein teki.

Messudemossa ratsukot esittivät melko kiistattomasti sen, että rentona istuva ratsastaja, jonka painopiste on hiukan istuinluiden takapuolella, saa hevosesta esiin aika paljon ilmavampaa ja takapainoisempaa ravia kuin sellainen, joka vähän kinnaa hevosta joka askeleella. 

Pohkeesta Stella Hagelstam sanoi, että yleensä sen pitäisi pääosin olla kokonaan irti hevosesta, mutta kuitenkin lähellä. Nyt on kyllä myönnettävä, että minulle on opetettu, että jalan pitäisi olla koko ajan kiinni hevosessa, mutta ei puristaa muulloin kuin silloin, kun pyytää hevoselta jotain. Hmm, tässä voi olla joku yhteys siihen, miksi neiti S ensimmäisellä kokeilukerralla tuntui niin räjähtävältä...

Käden pitäisi tietysti olla aina kevyt. Stella Hagelstam kuitenkin näytti, miten kättä voi käyttää nostamaan kädelle painuvaa hevosta. Käsi ylös - kiitos - käsi ylös - kiitos. Kättä ei tietenkään tässäkään käytetä ilman muita apuja. Jos hevonen on raskas toiselle ohjalle, myös avotaivutus voi auttaa saamaan sen pehmeämmäksi ohjalle.

Liian alas painuvaa tai kädelle raskaaksi tulevaa hevosta voi irroittaa nostamalla kättä.

Kiitoksen pitää olla iso. Hevosta voi esimerkiksi taputtaa kaulalle.
Tämän konstin tätikin on kuullut monta kertaa, ja tällä tyylillä täti myös 10 vuotta sitten opetteli päästämään sisäohjasta. Eli passeli muuvi myös ratsastajan omaksi muistutukseksi.

Viimeisenä apuna Stella Hagelstam mainitsi raipan. Hevonen ei saa pelätä raippaa, korosti ratsastajatähti moneen otteeseen. Sen pitää toki kunnioittaa piiskaa, mutta piiska on todellakin vain lisäapu eikä rangaistusväline. Voi kun tämän oppisivat ne poniratsastajat, joiden raipat viuhuvat esteradalla, kun tyhmä poni ei hypännytkään.

Stellan mukaan raippaa voi käyttää esimerkiksi GP-liikkeitä opetellessa auttamassa hevosta saamaan rytmistä paremmin kiinni. (Meikäläiselle tämä nyt oli lähinnä kiinnostava sivuhuomio, koskapa todennäköisyys sille, että puskatädistä kuoriutuu GP-ratsastaja, saati -ratsuttaja, on sen verran pieni että vedonlyönnissä sille saisi melko huikeat kertoimet.)

Ennen raipan käyttöä apuna maastakäsin Stella Hagelstam
sivelee hevosen piiskalla läpi varmistaakseen, ettei hevonen pelkää sitä. Tällaista "säkitystähän" meidän Sari-opemmekin aina kehottaa tekemään uusien varusteiden kanssa. Näemmä ei ole pelkkää lh-juttua tämä.

Raipalla voi auttaa maastakäsinkin.
Nuoren hevosen kanssa kannattaa kuulemma naputtaa raipalla hännänjuureen, koska hevonen reagoi siihen ottamalla takajalat alleen - mutta sitten ratsastajan on oltava valmis siihen, että hevonen todellakin lähtee reippaasti eteen.

Viihdyttävää valjakkoa

Vaikka osa esityksistä oli virustaudin takia peruttu, minusta tuntui että sain rahoilleni (eli diesel-kuluille ja vitosen parkkimaksulle) hyvin vastinetta. Ihanat issikat tölttäilivät (hitto, olisiko sittenkin pitänyt pysyä issikoissa?) ja näin ajohommia aloittelevalle huippua oli tietysti myös nähdä valjakkoajon näytöskisa. Olenhan minä nyt joskus nähnyt jonkin sortin valjakkoajoa, mutta en ole koskaan käynyt kisoissa. Siis tämähän on yleisölaji! Huimaa menoa, ei meistä Ruusan kanssa kyllä ihan heti taida sellaiseen olla... Mutta ei tietysti tarvitsekaan olla kuin vasta monen vuoden päästä, jos sinne asti mennään.

Shettisparivaljakko oli ihan huippusöpö!

Shoppailu oli aika tuskallista hillittömän tungoksen takia, mutta Hevarin rekasta ulkoa onnistuin kuin onnistuinkin hankkimaan Ruusalle sen sekin. Ja raviohjat. Poniparka ei tiedä, mikä sitä odottaa... Suhtaudun tosin hiukan epäillen siihen, sainko tosiaan kaikki tarvittavat sekin osat. On siinä ainakin kolme osaa, että ehkäpä saan värkin Ruusan päälle viritettyä.

Ruusa sai myös kuolaimet, suorat omppukuolaimet. En oikein tiedä, tuliko oikea koko, mutta kun halvalla sai niin pitihän ne ostaa. Sudenhampaat on poistettu pari viikkoa sitten eli kuolainten sovittamiselle ei ole enää varsinaisia esteitä. Siis muita kuin se perinteinen pilaan ponin kuitenkin -ajatus, joka takaraivossa jyskyttää.

P.S. Minä se voitin Agrimarketin hedelmäpelissä! Palkintolaarissa ei ollut kuin minichapsejä ja heijastinliivejä. Minichapsit olivat kokoa L tai XL. Heijastinliivejähän tarvitsee aina, mutta hei, kun ilmaiseksi saa silloin tartutaan johonkin söpöön mutta ei välttämättä tarpeelliseen. Vai? En tiedä, olinko enemmän iloinen vai masentunut, kun chapsit eivät olleet tolkuttoman löysät mielestäni simpsakan S-kokoisiin sääriini. Mutta meillä alkaa Ruusan kanssa olla tämä värimätsäys jo aika hyvässä vauhdissa. Kunhan joskus pääsen ponnyn selkään niin käytän sitten Ruusalla niitä sen vaaleansinisiä suojia ja itse pukeudun vaaleansinisiin mihichapseihin. Jumantsukka, eihän tämän tyylikkäämmäksi enää ratsukko mene! Suunnitelmasta puuttuu enää vaaleansininen satulahuopa. Ja tokihan ratsastajallekin löytyisi vielä vaaleansinistettävää vermettä ylle. T: Tekstiiliratsastaja, jonka tekstiileistä pääosa on mennyt muodista vuosituhannen vaihteeseen mennessä.