tiistai 8. elokuuta 2017

Miten kasvattaa hevoselle lihaksia ja tarvitaanko siihen spiruliinaa - David Marlinin ruokintaluennolla osa 2

Miten hevoselle lihasta, siinäpä kysymys, jota varmaankin jokainen hevosenomistaja on joskus miettinyt. Tähän kysymykseen vastasi professori David Marlin taannoisella luennollaan Horse in Motion -tapahtumassa.

Jos joku odotti jotain mullistavaa taikakonstia niin pettyi.

Fysiologian professorin vastaus oli nimittäin, että lihasten kasvatukseen tarvitaan liikuntaa ja ruokaa. Liikunnan pitää olla riittävän rasittavaa ja säännöllistä, ravitsemukselta vaaditaan sekä määrää että laatua.

Jotta lihas kasvaisi, hevosen pitää saada enemmän ruokaa kuin mitä se kuluttaa. Tämä on aika hyvin linjassa sen arkikokemuksen kanssa, että laihaan hevoseen alkaa tulla lihasta vasta, kun lihavuuskunto on ensin korjattu.

Google löytää monenlaisia aineita hevosen lihastenkasvatuksen tueksi, mutta onko näistä joistakin apua?

Yllätys ei ollut myöskään se, että kasvaakseen lihakset tarvitsevat proteiinia. Mitä rankemmassa käytössä hevonen on, sitä enemmän proteiinia se tarvitsee. 500-kiloinen oloneuvoshevonen tarvitsee proteiinia 650 grammaa päivässä, kovassa työssä määrä pitää tuplata. (Edit: puhe on raakavalkuaisesta.)

Kannattanee kuitenkin huomioida, että proteiinin ylisyöttö rasittaa maksaa ja munuaisia.

Hevosen pitää saada ravinnosta myös riittävästi välttämättömiä aminohappoja. Ne ovat aminohappoja, joita hevonen ei pysty itse valmistamaan eli ne on saatava ravinnosta. Näistä tärkeimpiä ovat lysiini ja leusiini sekä leusiinin aineenvaihduntatuote HMB (beeta-hydroksi-beeta-metyylibutyraatti).

Hyvälaatuisessa proteiinirehussa pitäisi olla noin 0,65 prosenttia lysiiniä. Jos proteiinia tulee 1 300 grammaa päivässä, lysiiniä kertyy silloin noin 9 grammaa. Lysiiniähän on saatavissa myös lisäravinteena ja ajatus on, että enemmän lysiiniä tarkoittaa enemmän lihaksia. Mutta hassu juttu, vaikka syöttäisi 90 grammaa lysiiniä päivässä, lopputulos on sama kuin sillä 9 grammalla.

Muutenkin hevosen lihasten kasvatukseenhan on kaupan hyllyllä tarjolla jos jonkinlaista pulveria ja raetta. Niiden syöttämisestä ei David Marlinin mukaan liene haittaa hevoselle, mutta jos panee rahansa esimerkiksi kreatiiniin tai gamma oryzanoliin, ainoa tulos on rahanmeno. Kummankaan ei ole todettu hevosella edes imeytyvän.

Kuvituskuva eräästä welsh-ponista erään laidunkesän lopussa.

Mutta entäs sitten viime vuosien suosikki, sinilevä nimeltä spiruliina, sehän on kaikkein paras lihasten kasvatukseen (ja ehkä vähän kaikkeen muuhunkin)? Niinhän meille on kyseistä ainesosaa hyödyntävän tuotteen mainoksissa todisteltu ennen-jälkeen-kuvilla.

Eikö spiruliinassa olekin aivan erityinen aminohappokoostumus?

Ei, sanoo David Marlin.

Spiruliinassa on toki David Marlininkin mukaan paljon proteiinia ja aminohappoja, selvästi enemmän kuin esimerkiksi kaurassa tai pellavansiemenissä. Ne ovat hänen mukaansa kuitenkin aivan samanlaista proteiinia ja samanlaisia aminohappoja kuin tavanomaisemmissa rehuissa, vieläpä hyvin samankaltaisessa suhteessa.

Spiruliinassa on myös runsaasti B-vitamiinia ja rautaa. Ei kuitenkaan ole oikein näyttöä siitä, miten hyvin imeytyvässä muodossa spiruliinan B-vitamiini on ja rautaahan hevoset muutenkin tuppaavat saamaan ruokavaliostaan vähän liikaa. (Raudan liikasaanti on potentiaalisesti hevosille haitallista.)

Takaisin proteiiniin ja aminohappoihin. Jos haluaisi niitä kaurasta saman verran kuin desistä spiruliinaa, pitäisi kauraa Marlinin mukaan syöttää - kaksi desiä.

Marlinin Horse in Motionissa esittelemässä pylväsdiagrammissa 20 grammaa spiruliinaa tai 50 grammaa Equitop Myoplastia vastaa aminohappokoostumukseltaan suunnilleen 70:tä grammaa kauraa tai 65:tä grammaa pellavansiementä.

Suurin ero spiruliinan ja esimerkiksi kauran, soijan tai pellavansiemen välillä onkin Marlinin mukaan - kilohinta.

Erityisen kallistahan spiruliina on sokerilla leikattuna ja tuotenimellä varustettuna. Sellaisessa purkissa levän ja sokerin jälleenmyyntihinta on noin satakertainen verrattuna raaka-aineiden hintaan.

"En yleensä mainitse muiden tuotteiden nimiä, mutta Equitop Myoplastista minulla on vahva mielipide. Se on vain spiruliinaa, ei taikaa, ja se on hyvin kallista. Minusta hevosihmisiä on huijattu", sanoi David Marlin.

Suositeltu syöttömäärä on hänen mukaansa niin pieni, että sillä ei voi olla mitään vaikutusta hevosen lihastenkasvuun. 

Kuvan pussukasta löytyi Equitop Myoplastia.
Minulla ei ole puheena olevasta tuotteesta muuta omakohtaista kokemusta kuin että Ruusa voitti sitä pönikän mätsäristä  kesällä 2015.

Olen katsellut avaamatonta purkkia hyllyssä toista vuotta, kun en ole keksinyt syytä annostella sitä Ruusan ruokaan. Meinasin käyttää ravintolisän tänä talvena ennen kuin sisältö helmikuussa meni vanhaksi, mutta eläinlääkärimme ei suositellut syöttämään sitä tiineelle. (Harmittaa, etten saanut aikaiseksi myydä sitä jollekin, alehinnallakin olisin saanut ihan kivasti rahaa. Ruoka-asioiden haaskuu harmittaa muutenkin aina.)

Equitop Myoplastin mahdollinen taika jäi siis meidän kohdaltamme testaamatta. Ja todennäköisesti jää tulevaisuudessakin.

Jo mainituissa ennen ja jälkeen -kuvissa tai videoissa kyseistä tuotetta syövistä hevosista en nimittäin ole ikinä nähnyt mitään sellaista, mitä ei yhtä hyvin voisi saavuttaa samalla liikunnalla yhdistettynä tavalliseen ruokintaan. Eli ennakkoasenteeni oli jo valmiiksi luennoitsijan linjoilla.

--

Tähän tekstiin olen käyttänyt lähteenä paitsi David Marlinin luentoa ja sen materiaalia, myös aiheesta kertovaa artikkelia professorin omilla kotisivuilla. Jos aihe kiinnostaa eikä kielimuuri estä, kannattaa lukea sekin. Kyseisen artikkelin lopusta myös löytyy asianmukainen lähdeluettelo tutkimuksista, joihin Marlinin väitteet perustuvat. (Koska jos sanoo "tutkimusten mukaan", pitää pystyä myös nimeämään sellainen tutkimus.)

P.S. Ruokintaluentoraportin ensimmäinen osahan käsitteli elektrolyyttien, erityisesti suolan, syöttöä.

torstai 3. elokuuta 2017

Sittenkin halivarsa

Vielä alle kuukausi sitten harmittelin, että Albertia ei ihmisseura kiinnosta, mutta enpä harmittele enää. Nyt kiinnostusta alkaa meinaan olla jo jonkun makuun vähän liiankin kanssa. Onneksi en itse ole sellainen joku.

Käänteispsykologia tehosi Albertiin yllättävänkin nopeasti. Kun se viimein alkoi uskoa, että ihminen ei aina tarkoita esim. neulalla tökkimistä tai asioiden pyllyreikään tunkemista niin siitä alkoi sukeutua varsinainen ns. perskärpänen.

Myös mammaponi haluaa osansa.

Asiassa on toki saattanut olla tekoa myös sillä, että varsakarva alkoi toden teolla irrota ja sehän on omiaan luomaan kysyntää vaikeisiinkin paikkoihin yltävälle rapsutuspalvelulle. Esimerkiksi perskannikat ja sisäreidet sekä etujalkojen väli tarjoavat mahdollisuuksia ostaa varsan suosiota. Myös lanneselkää ja mahan alusta varsa usein pyytää hinkuttamaan. Joo, se osaa kertoa, mistä kutittaa. "Hyvin se on sinut kouluttanut", virnisti tallinpitäjä rapsutusleikkiä kerran katsellessaan.

Joka tapauksessa sain sitten kuitenkin sen, mitä tilasin. Sittenkin halivarsan. Näköjään niistä tulee sellaisia kuin niistä tekee.

Nyt varmaan kurin kannattajat jo repivät hiuksia päästään, että ei orivarsaa tuolla lailla saa pallutella, piloille menee. No, katsotaan, meneekö. Veikkaan, että ei pilaannu. Hyvä tulee.

Ei tässä nyt sentään ihan rajatonta rakkautta ole osoitettu, vaan liian kärkkäästi syliin työntyvä varsa saa kyllä vetäytyä vähän kohteliaamman etäisyyden päähän ennen kuin saa hellyyttä.

Samaten hampaiden testailu ihmisasioihin johtaa välittömästi saavutettujen etujen hetkelliseen menetykseen. Tosin yritän välttää tilanteiden päästämistä ollenkaan hammasteluasteelle asti, vaan ohjata turpavärkkiä toiseen suuntaan jo aievaiheessa. Ei ole luottamussuhteen luomisen kannalta hyvä, jos joutuu kauheasti käyttämään sanktioita. (Edit: Selvennykseksi, että käytännössä en rankaise Albertia oikeastaan koskaan, vaan yritän ennakoida niin, että voin pyytää nätisti.)

Tämä toimii yleensä hyvin, ei ole tädissä ollut hampaiden aiheuttamia mustelmia. Valitettavasti toinen tilanne taitaa olla maanantaina vierailulla käyneen ponitytön käsivarressa. Näin tilanteen kehittymisen ja olin jo ojentautumassa siirtämään Albertin päätä toiseen suuntaan, mutta sekunnin liian myöhään. Onneksi ponityttö ei antanut tämän säikyttää, vaan pian taas paijasi Albertia. 

Moi, mä tuun taas, sanoo Albert.

Albertilla on käynyt hyvin vähän vieraita ja aikaisemmin näkemiinsä vieraisiin ihmisiin se on tykännyt pitää etäisyyttä. Odotin siis tälläkin kertaa epäluuloa ja ujostelua, mutta varsapa marssikin korvat törössä suoraan tuttavuutta tekemään.

Ilmeisesti vieraat eivät haisseet eläinlääkäriltä - ehkä heppanamuilta, koskapa muun muassa sellaisia löytyi Albertin saamasta lahjapussukasta.

Lahjanamuja veteli ihme kyllä Ruusa-ponikin kitusiinsa suurella halulla. Tämä on sama poni, joka muutama vuosi sitten ei huolinut edes tuoretta omenaa, jos se ei ollut kotimaista. Silloin ostamani valmiskarkit sylki suustaan. Hieman on ääni muuttunut kellossa, etten sanoisi.

Itse päätähti innostui hoplop-tarhassa esittelemään vieraille kaikki parhaat muuvsinsa kunnon laukkaspurteista erilaisiin loikkiin. Kävi välillä kiertämässä aidan viertä kuin varmistaakseen, että siellä tönöttävä yleisö varmasti näki, miten hienosti hän osaa mennä.

Vieraat tietysti ihastelivat Albertia asianmukaisella innolla. Emäponiakin kohteliaasti kehuivat, vaikkei sen käytös juuri kehuille aihetta antanutkaan. Se oli sellaista jo törkeyden rajoja hipovaa tungettelua. Yritän tehdä vähän laadukkaampaa koulutustyötä tämän nuoremman yksilön kanssa.

Ehkä vähän tuli vieraille varsakuume. Kenties vierailun ajoittaminen näin loppukesään oli strategisesti hyvä veto, varsakuume kun tammanomistajaan iskiessään tuppaa olemaan aika sitkeässä.

Jalat kannattaa pitää tukevasti harallaan, kun tuijottaa, jos vaikka tulee lähtö.

P.S. Albert-fanit, käykääpä tsekkaamassa Kouluratsastajan treenipäiväkirja -blogi. Siellä seikkailee nyt Albertin velipuoli! Ehkä vähän on samaa näköäkin?

tiistai 25. heinäkuuta 2017

Iltapuhteita paratiisitarhassa

Poneja on kohdannut pitkän tylsyysjakson jälkeen jokailtainen onni päästä seikkailemaan metsätarhassa, jota voi melkein-sairastarhaan verrattuna hyvin kutsua myös paratiisiksi. 

Tosin jos poneille annettaisiin tässä äänioikeus niin epäilemättä ne toivoisivat tarhanpohjaan lisää vihreyttä. Kyllä siellä ruohokin kasvaa, mutta sillä lailla ohuesti, ettei tarvitse miettiä, miten kauan siellä uskaltaa antaa kaviokuumetoipilaan seikkailla (ei se puita kuitenkaan jaksa niin paljon kaluta).
Tallinpitäjä kutsuu tätä tarhaa ponien hoplopiksi. Ja kyllähän siellä riittääkin pikku ponipojalle vaihtelevaa maastoa tutkittavaksi ja kiviä hypeltäviksi. Mammalle kasvustoa raivattavaksi. 

Tilaa ja kasvillisuutta on sen verran, että aitauksen lyhyeltä sivulta ei näe vastakkaisen reunan aitaa. Kuvistakaan en ole aitaa retusoinut pois eli siellä missä aitaa ei kuvassa ole niin sitä ei livenäkään näy. Jos siellä vielä olisi pihatto niin saattaisin vienosti toivoa ponieni täysipäiväistä hoploppailua.

Vaikka tallillamme on rakennuskannallisesti vaatimattomat puitteet niin ponien ulkoilutilojen näkökulmasta pääsemme kyllä nauttimaan aikamoisesta luksuksesta - etenkin kun miettii, ettei Kehä kolmoselle kovin pitkä matka ole. 

Ravia irtoaa!
Viriketarhassa Albert pinkoo häntä kirjaimellisesti suorana - ja välillä on mammatammallakin kannat siinä määrin kohti kattoa, etteivät etukaviot voi olla ainakaan kovin kipeät. 

Kivempaa Albertilla olisi vain, jos sillä olisi nujutoveri. Kieltämättä varsan kaverivaje jonkin verran kaihertaa kukkahatun alla. Kyllä se varmaan enemmän liikkuisi, jos olisi seuraa. Puhumattakaan siitä, millainen henkinen merkitys kaverilla olisi.

Onneksi Albert on kuitenkin sillä lailla rauhallinen, että nyt kun se pääsee jumppailemaan niin koikkaloikkailutarpeet tuntuvat tulevan tyydytetyiksi ilman painikaveriakin. Nenän ja muiden ihmisosien kannalta tämä tietää turvallisempaa harrastusta. 




Tosin vauhdin hurmaa ihaillessa on tullut huomattua, että nyt alkaa olla aika harjoitella Albertin kanssa luoksetulon sijaan väistämistä. Selvästikään sillä ei ole tällä hetkellä ole käsitystä siitä, miten läheltä ihmistä on sopiva singahdella. Yksi kolari on jo tullut, kun en kameran takaa tajunnut reagoida ajoissa. 

Semmoista se on, ensin opetellaan yhtä ja sitten toista. Albert on kuitenkin kiltti poika, uskoo kun sanotaan.

Melko söpö, vaikka itse sanonkin.

Metsälaitumella ja sen oheisohjelmana koetuilla ruohosteluhetkillä on tarkoitus myös tunnustella, josko ponit kuitenkin voisi vielä tänä kesänä päästää seisovaan pöytään. 

Vähän laajamittaisempi ruohon syönti tekisi epäilemättä hyvää Albertille, jonka BMI on vähän alakantissa.



Ruusa muistutti samassa iässä syöttöpossua, Albert puolestaan on vähän tuollainen kuivan kesän orava. (Ennen kuin joku ehtii kysyä niin Albert on madotettu reilu viikko sitten.)

Kuten arvata saattaa, varsan elopainoasia on askarruttanut ponitätiä siinä määrin, että kun eläinlääkäri sattui - kerrankin jonkun muun omistaman eläimen asioissa - samaan aikaan tallille, pyysin varsasta lihavuuskuntoarviota.

Ei hätää, oli viesti. "Parempi hoikka kuin lihava", kuittasi eläinlääkäri.  

Tälle kuvalle olisi kyllä tehnyt ihan hyvää, jos olisin käsitellyt nuo aidat pois.


Eläinlääkärin mielestä oli kuitenkin ihan hyvä idea tarjoilla Albertille myös omasta kiposta. Tätähän Albert on opetellut jo kuukauden verran. Tapa alkoi, kun Ruusan puurossa oli lääkettä ja varsa piti saada pidettyä siitä erossa. Nyt oma ruoka on energian saantia varten ja Albert osaa jo marssia suoraan omalle kipolle pyrkimättä ensin yhteisruokailuun.

Loppuun vielä todiste siitä, että kun hepuli iskee niin pikkutarhassakin mahtuu juoksemaan. (Ja joku lähes aikuinen poni ehkä kaipaa välillä ihmishuomiota.)

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Hamppukuivike - ei kiitos enää

Jos mainoksiin on uskominen, hamppu on kuivikkeena joka suhteessa ylivertainen. Ja minähän uskoin. Ostin siis viime syksynä luottavaisin mielin lavallisen hamppua. Erityisesti houkutti pölyttömäksi kehuminen, olinhan etsimässä petimateriaalia äärimmäisen pölyherkälle ponille. 

Hankin tarkoituksella kotimaista, vaikka se oli kalliimpaa. Paitsi, että mielelläni tuen suomalaista työtä, ajattelin että kotimainen tavara olisi laadultaan ensiluokkaista. 

Kun levitin hamppua ensimmäistä kertaa pihattoon, ymmärsin, miksi pölyttömyysväitteen yhteydessä on aina lukenut "asetuttuaan". Levitysvaiheessa pöly oli nimittäin sen verran sankka, että yskin loppuillan. Huom. en ole astmaatikko tahi allergikko.

Kuukautta myöhemmin mietin, kuinkahan pitkään siinä "asettumisessa" menee. Kuivike edelleen pölysi heti, jos sitä potkaisi. 

Ennen varsomispihattoon siirtymistä tallinpitäjä kerran huomautti, että Ruusan asuttama pihatto haisi homeelta. Rakennus ei kuitenkaan ollut homehtunut, siellä vaan oli hamppukuivitus. Kieltämättä sama hamppu lojui pihaton pohjalla aika pitkään, koska ponit eivät käyttäneet sitä vessana (tai juuri mihinkään tarkoitukseen), mutta vastaavassa ajassa turve ei ala haista miltään.

Jos hamppu kostuu, haju on voimakkaan homeinen. Ja kyllä se äkkiä kastuukin läpimäräksi.

Tältä se näytti oljen alla.


Aika pitkään myös odottelin, että hampusta alkaisi muodostua jonkinlainen patja. Turhaanpa odottelin. Patjoittumisen sijaan kuivike pyörähti aina liukkaasti jalan alta. Yksi piehtarointikerta riitti paljastamaan pihaton pohjan, vaikka hamppua oli mielestäni reilu kerros (noin 30 cm). 

No, ajattelin, ehkä kuivike vaatii vähän enemmän tallausta patjautuakseen. Päätin siis antaa hampulle vielä mahdollisuuden, kun poni varsavalvojaisten vuoksi oli sisällä enemmän. Tämä oli järkevääkin, kun kalliit paalit makasivat pihassa.

Kun poni vaihtoi pihattoa ja uudessa majapaikassa oli edellisten asukkaiden jäljiltä turvetta, tilanne helpottui. Turve-hamppu-sekoituksesta tuli ehkä paras patja ikinä.

Myös myöhemmin kuvioon tullut olki sai jonkin verran sidottua hamppua paikoilleen. Oljen alla kuivike oli kuitenkin edelleen irtonaista. Jos siivotessa joutui sitä pöyhäisemään, alkoi välittömästi yskittää.

Hamppupöly on hyvin hienojakoista, joten se epäilemättä pääsee poninkin hengitysteissä ihan keuhkojen perukoille saakka. Ei jatkoon!

Jo ennen hamppupaalien loppumista luovutin ja kippasin ponini alustaksi kärryllisen tallin tarjoamaa kuiviketta. Ah, miten ihanasti turve asettui pihaton pohjalle välittömästi tiiviinä ja joustavana, ei karannut jalan alta eikä upottanut. Pölyäkään ei hengityselimistöön asti noussut.

Ei mahda mitään, turve vaan on kuivikkeena ylivertainen. Kylmäpihatossa se tosin jäätyy talvella ja liian kuivana pölyää aika lailla ennen patjautumistaan. (Väittävät kuitenkin, että turpeen pöly on sen verran karkeajakoista, ettei päädy koskaan hevosen keuhkoihin asti.)

Isoin ja typerryttävin miinus turpeen käytössä on kuitenkin sen ekologinen jalanjälki. Turpeen nimittäminen uusiutuvaksi luonnonvaraksi on, poliitikkokielellä, vähintäänkin muunneltua totuutta. 

Laadukas (eli pölytön) olkihan olisi muuten ihan ykköskuivike, mutta pissalle se ei mahda mitään. Tarvitaan siis pohjalle jotain imukykyistä. On myös myönnettävä, että olkikarsinan siivoaminen on aivan oma (ärsyttävä) taiteenlajinsa. Puhumattakaan siitä ongelmasta, että pölytöntä olkea ei saa juuri mistään.

Olki on paras, tuumii pikku-Albert noin 1 viikkoa.
Valitettavasti ensiluokkainen olki loppui ja ponit syövät olkea niin reilusti,
että en uskalla kaviokuumeen jälkeen sitä pitää.

Tässä postauksessa mainittujen kuivikkeiden lisäksi olen kokeillut seuraavia:
  • Pölysuodatettu puru (kutteri): tähän asti ehkä pölyttömin kuivike. Litistyy jonkin verran, mutta ei varsinaisesti patjoitu. Imukyky on purun imukyky eli tarkka siivoaminen on tarpeen. Maatuu huonosti, joten vaikea hävittää. Lisäksi juuri tätä pölysuodatettua kutteria ei kai enää saa mistään. 
  • Olkipelletti (Streufex): Vähäpölyinen, muhjuunnuttuaan patjoittuu, kevyt siivota, kuivikehävikki erittäin pieni, helppo hävittää. Ongelma: kevyellä kengättömällä ponilla ei tahtonut muhjuuntua millään, vaan poni seisoi jatkuvasti "helmien" päällä. Rupeaa myös helposti haisemaan eli pissat siivottava huolella. Lisäksi kallista.
  • Virolainen olkipelletti: Muuten aika lailla kuin edellinen, mutta pöly aivan helvetillinen - jopa hamppua hirveämpi.
  • Puupelletti: Hitusen vähemmän pölyävä versio edellisestä.

Onko olemassa kuivike, jolla olisi turpeen imu- ja hajunsitomiskyky sekä patjoittumisominaisuudet, mutta joka ei pölyäisi ja jota saisi ilman soiden kuivattamista? Luulenpa, että jos sellainen olisi keksitty niin kaikki käyttäisivät sitä.


perjantai 21. heinäkuuta 2017

Kaksi kuukautta Albertia

Miten paljon voi varsa kasvaa ja muuttua kahdessa kuukaudessa? No aika hirveästi! 

Albert täyttää tänään kaksi kuukautta. Kun katsoo alkuvaiheen kuvia, tajuaa, miten hirveän lyhyt se lutuinen aivan pikkuvarsavaihe on. 

Kuva on viime viikonlopulta. Siinä Albert on 8 viikkoa. Ehkä vähän takakorkea?
Eihän Albert näytä enää ollenkaan samalta kuin vaikka pariviikkoisena! Se on ihan eri värinenkin, tosin nyt haalistuneen varsakarvan alta alkaa pukata taas vähän tyylikkäämpää värisävyä. Ei kuitenkaan välttämättä pikimustaa kuten oletus oli, vaan silmänympärykset ovat suklaanruskeat. 



Synttärien aattona Albertia hemmoteltiin puolituntisella paratiisissa. Olivat ne kunnon irrottelua kaivanneetkin.

Niin äiti kuin poikanenkin ottivat ilosta kaiken irti. Kaviotoipilaalta olisi toki toivonut asiaan hiukan maltillisempaa otetta, mutta minkäs teet. Tosin siinä vaiheessa, kun mainittu toipilas alkoi uhmata painovoimaa neliraajaloikilla ja testata toden teolla kiihtyvyyttään, alkoi tuntua tarpeelliselta siirtää se takaisin tilaan, joka hillitsee liikkumisen riemua.

Jännittää, miten monelle jalalle astuva mammaponi tallilla tänään odotteleekaan.

Jatkoa paratiisihommille kuitenkin seuraa, sillä kuukausi pikkutarhassa kököttämistä ei ole ollut pikkumiehen fyysiselle kehitykselle eduksi. Sen täytyy päästä juoksemaan kunnolla. 

Albert juoksi niin hienosti, ravasikin. Mutta miten aina onkin niin, että ihailee varsan hienoa menoa ja kun ottaa videoivan laitteen esille, se jähmettyy? No, onpahan edes jotain. Isompikin ponieläin on päässyt vähän videolle vilahtamaan.


Linkki videoon.

P.S. Albertilla on nyt vakuutus. Kiitos kaikille kommentoijille niin täällä kuin Facebookissa. Kommentit ja oma pohdinta johtivat siihen, että Albertin vakuutusyhtiö on If. Se olikin halvempi kuin alun perin kerrottiin. Jostain syystä olivat laittaneet henkivakuutuksen pyytämäni 2 500 euron sijaan 4 000 eurolle. Ei siis ihme, että Ifin tarjous näytti vertailussa aika kalliilta! Kun henkivakuutus laskettiin 3 000 euroon niin vakuutusmaksu laski melkein satasen.