torstai 13. syyskuuta 2018

Menovinkki viikonlopulle: taas laatuponeillaan!

Kaipaatko jotain tekemistä viikonloppuusi, muttet ole varma, mitä? Älä mieti enää, vaan lähde Hämeenlinnan Aulangolle. Siellä nähdään taas tänä viikonloppuna laatuponeja tositoimissa! 

Viime vuoden Junior Champion, welsh B Vliedberg Farley.


Tiedostan toistavani itseäni, mutta Laatuponikilpailu vaan on ihan paras ponitapahtuma. Näkee hienoja nuoria poneja monipuolisissa hommissa ja voi samalla nauttia rennosta tunnelmasta. Ja Aulangon ratsastuskoululla homma toimii. 

Lauantaina geimit alkavat kello 10.30 ja jatkunevat jonnekin 18.30 saakka. Estradilla on ennakkotietojen mukaan 34 ponia. Lauantaina siis 2 - 3-vuotiaat esittelevät tuomaristolle hyppytaitojaan irtohypytyskujassa ja liikkeitään siinä ohessa.

Sunnuntaina ensimmäinen esteratsastuskoe starttaa jo kello 9 ja viimeinen askellajitesti päättynee vasta kymmenisen tuntia myöhemmin. Sunnuntainakin kisailee sellaiset 30 ponia. Nämä 4 - 5-vuotiaat esiintyvät siis kaikki ratsain ja ne voivat suorittaa joko koulu- tai estekokeen, tai sitten molemmat. Edit. Kuten Raipe asianmukaisesti kommenttikentässä huomauttaa, osa poneista esiintyy ajaen.

Näkemistä ja jännitettävää siis riittää. Ponilistat on jo julkaistu tapahtuman Facebook-sivuilla.

Viime vuoden este- ja kouluvoittaja, ratsuponi Melvin As.

Jos blogin aiemmat Laatuponikisaraportit kiinnostavat, niin tässä linkit:


maanantai 10. syyskuuta 2018

Moka on mahdollisuus ja muita hevosenkoulutuksen perusperiaatteita

Sanotaan, että itse tekemällä saa sellaisen hevosen kuin haluaa. Minusta asia on ennemminkin niin, että itse tekemällä saa sellaisen kuin ansaitsee. (Tai, kuten eräs kaveri sanoi, itse tekemällä saa sellaisen kuin sattuu tulemaan.)

Ruusa on syntynyt perinteiseen karsinatalliin, jossa tallin säännöt asettivat reunaehtoja koulutuksen etenemiselle. Albertin sen sijaan olen saanut kouluttaa alusta asti ihan itse ja juuri niin kuin olen tykännyt.

Jo aikaa sitten minulta pyydettiin lisää tietoa siitä, kuinka tämä koulutus on tapahtunut. Toive oletettavasti oli käytännölle, mutta aloitetaan silti periaatteista. Olen jo vähän kirjoittanutkin aiheesta (Onko varsan (riimu)opetus väistämättä painia), mutta alempana vähän tarkempi selostus aiheesta. 

Vaikka hevonen reagoisi eri tavalla kuin ajattelit, kannattaa noudattaa brittihovin neuvoa stay calm and carry on. Kuva on vuodelta 2013.

En ole hirttäytynyt mihinkään yhteen koulutustyyliin, vaan poiminut kirsikoita monista kakuista.

Vahvana pohjana on kuitenkin operantti koulutus eli opetettava asia pilkotaan pieniin palasiin, oikeasta vastauksesta palkitaan ja väärästä vastauksesta pääsääntöisesti ei seuraa mitään (edit. tilanteissa, joissa hevosen käytös on potentiaalisesti vaarallista, kuitenkin käytän myös santioita). Sillä viisiin sitten kivutaan oppimisen portaita askelma kerrallaan, kunnes lopulta voidaan todeta, että poni osaa sen mitä haluttiin (ja jatkaa siitä seuraavaan kehitystehtävään).

Palastelutekniikan olen alun perin oppinut lh-kouluttajalta, joka auttoi minut Ruusan ajo-opetuksen alkuun (ja jonka opeista sai tämä blogikin alkunsa). Aluksi kapinoin, miksi pitää tehdä niin vaikeasti. Sittemmin olen todennut, että pienin askelin etenemällä päämäärään pääsee loppujen lopuksi nopeimmin, varmimmin ja turvallisimmin. Jopa täysi amatööri onnistuu!

On kuitenkin huomautettava, että myös tässä koulutustavassa onnistumiseen tarvitaan jonkin verran hevosenlukutaitoa.

Toivotunlainen mielentila. Tämäkin kuva taitaa olla vuodelta 2013.

Tärkeintä on mielentila.

Koulutus etenee toivotusti vain, jos hevonen pysyy koko ajan rentona. Se saa korkeintaan hiukan huolestua. Jos se sen sijaan esimerkiksi yhtäkkiä nostaa päätään, on parasta vähän helpottaa tehtävää.

Jos ensimmäisistä harjoituskerroista jää hyvä mieli, hevonen yhdistää samaan toimintaan jatkossakin hyvän olon. Hevonen muistaa tunteen. Siksi namikoulutus on niin tehokasta (ks. seuraava kohta).

Samahan pätee tietysti toisinkinpäin eli hermostuneessa mielentilassa koulutettu hevonen on tulevaisuudessakin opittua toistaessaan kiihtynyt. Tai, jos hevonen suorastaan pelkää, se ei opi muuta kuin yhdistämään pelon kyseiseen tilanteeseen. Sellaisen korjaaminen jälkikäteen on vaikeaa - siksi Anna Kärkkäinenkin korosti jokusen vuoden takaisella kurssillaan, että sisäänratsastus on ratsutuksen tärkein vaihe (kannattaa lukea linkitetty kurssiraportti, jos et ole vielä niin tehnyt).

Tässä semmoinen sisäänratsastettava, joka tapailee ensimmäisiä ravejaan ratsastajan kanssa. Onnistui ihan hyvin, vaikka täti itsepintaisesti halusi tehdä tämän tärkeän vaiheen itse. Ja sittemmin onnistui sössimään tämän hyvyyden pitkäksi aikaa.

Seuraavaan vaiheeseen voi siirtyä, kun polle pysyy edellisessä vaiheessa jokusen toiston ajan rentona ja luottavaisena.

Tuire Kaimion Hevosen kanssa -kirjassa on muistaakseni määritelty ihan numeroina, monenko toiston pitää onnistua, että tehtävää voi vaikeuttaa. Itse olen kuitenkin edennyt ihan perstuntumalta ja palannut sitten taaksepäin, jos olen huomannut, että poni ei ollutkaan valmis seuraavaan vaiheeseen. 

Kun kouluttaa maastakäsin perusjuttuja, hevosen kannattaa antaa olla harjoitusten aikana vapaana. Silloin se voi poistua paikalta, jos alkaa ahdistaa. Jos se käyttää tätä mahdollisuutta, olet joko ylittänyt ahdistuskynnyksen tai tylsistyttänyt eläimen.

Vapaana työskennellessä on se hyvä puoli, että siinä todennäköisyys sille, että ns. pilaat hevosen, on aika pieni. Lisäksi kun hommasta on pakko tehdä hevoselle motivoivaa, sen motivaatio ihmisen kanssa toimimiseen - tadaa - kasvaa.

Parivuotiaan Ruusan kuolainkoulutusta toivotunlaisessa mielentilassa. Jos haluat tietää, miten ponin voi kouluttaa ottamaan kuolaimet itse suuhunsa, lue tästä.
Huomautus kaltaisilleni keskittymisenaikaisista hengityskatkoksista kärsiville: Muista myös itse hengittää harjoitusten aikana!

Itsehän jonkin aikaa ihmettelin, miksi Albert ei tahtonut oikein rentoutua riimuharjoituksissa, kunnes tajusin pidättäneeni hengitystä. Varsa tietysti tulkitsi, että nyt on jännä tilanne päällä. Joskus hevosen jännitykseen siis auttaa ihan vaan se, että itse vetää syvään henkeä ja puhaltaa ilman rennosti ulos. (Toimii myös muissa kuin varsinaisissa koulutustilanteissa.)

Hevonen määrittää palkkion.

Kaikki hevosen kouluttaminenhan, tyylistä riippumatta, perustuu siihen, että ihmisen toivomasta käytöksestä tehdään hevoselle kannattavaa.

Minimimotivaattori on tietysti se, että paine poistuu, kun hevonen tekee oikein. Itse kuitenkin kuulun koulukuntaan, jonka mielestä hevosen sitouttaminen työhönsä onnistuu parhaiten, kun kopioi palkkauslinjan suuryritysten johtajasopimuksista. Koulutuskielellä sanottuna bonusten maksaminen tarkoittaa tietysti positiivista vahvistetta eli sitä, että yhtälöön lisätään jotain, mitä hevosen mieli halajaa. (Edit. käytän toki paljon myös negatiivista vahvistetta eli paineen poistamista.)

Minna Tallberg kirjoitti eri palkitsemistapojen vaikutuksista hevosen motivaatioon jokin aika sitten mielestäni niin hyvin, että en ala asiaa toistamaan. Suosittelen siis lukemaan aiheesta hänen kirjoituksensa.

Kun on päättänyt käyttää koulutuksessa positiivista vahvistetta, seuraava kysymys on tietysti, että mikä se palkkio sitten on.

Niin kovasti kun haluaisinkin, en voi määrätä, että vaikkapa rapsutus on hevoselle palkinto. Vain hevonen voi päättää, mikä sitä palkitsee. Toki vahvisteen laatu voi myös riippua tilanteesta. Esim. eräs Ruusa-poni inhoaa seistä paikoillaan, joten tätä asiaa harjoitellessa sille on palkinto päästä lähtemään liikkeelle.

Ruusa motivoituu eniten herkuista. Niitä voi helposti käyttää selästäkin käsin.

Oman empiirisen kokemukseni perusteella melko yleispätevä vahviste on kuitenkin herkkupala. 

Tehokkainta koulutus on, jos herkku seuraa jotain tiettyä ääntä. Koska naksutinkoulutus on ollut minulle jostain syystä kova pala niellä, olen Ruusan kanssa käyttänyt ihan vaan sanaa hyvä.

Albertin kanssa olen kuitenkin jo taipunut naksuttelemaan. Ja voin kertoa, että homma on sen jälkeen edennyt ns. nextille levelille. En ole tehokkaampaa koulutustapaa löytänyt! Monet sellaisetkin asiat, joita ei Albertille ole pakolla saatu tehtyä useammankaan ihmisen voimin (esim. Domosedan-geelin laitto kielen alle), pystyn naksuttelun avulla tekemään itsekseni ja aivan yhteisymmärryksessä varsan kanssa.

Naksautuksen (tai vihellyksen, tai mitä nyt käyttääkin) hyviä puolia on sen selkeä erottuvuus, eli sitä ei kuulu missään muussa tilanteessa, ja neutraalius: esimerkiksi hyvä-sana voi tahtomattamme latautua vääränlaisillakin tunteilla, jos koulutustapahtumaan vaikkapa liittyy turhautumista.

Olen naksutellut ihan vaan kielellä. En ole kovinkaan taitava muodostamaan erilaisia ääniä suullani, joten myönnettäköön, että ääni ei kuulosta joka kerta samalta. Mutta ainakin Albertille tuntuu riittävän, että naksu toistuu suunnilleen samankaltaisena.

Varsan kannattaa antaa olla vapaana, kun sitä kouluttaa. Tässä on yhtä aikaa menossa koulutus (päähän ja niskaan koskeminen riimutusta ennakoiden) ja ihan vaan hellittely. Huomautan, että etenkin varsan kanssa ihan aina sitä käsitellessä pitää miettiä omaa käytöstään siitä näkökulmasta, että mitä varsa siitä oppii. Koska joka käsittelykerralla se joka tapauksessa oppii jotain. 


Ajoitus ratkaisee.

Laitan tämänkin mukaan, vaikka ajoituksen tärkeys nyt varmaan on kaikille edes vähän harrastaneille hevosihmisille itsestäänselvyys.

Se, millä tavalla hevoselta pyytää asioita, on vähemmän tärkeää kuin se, millä hetkellä paine poistuu ja mahdollinen naksu naksahtaa.

Varsinkin koulutuksen alussa on tärkeää palkita jo siitä, että hevonen ajattelee oikeaan suuntaan eli harkitsee ratkaisevansa käsillä olevan pulman (paine) ihmisen toivomalla reaktiolla.

Eli jos vaikka kouluttaa hevosta liikkumaan, kun riimusta tulee sen niskaan painetta, pitää aluksi palkita ihan vaan siitä, että hevonen ajattelee oikeaan suuntaan. Ja toisaalta jos opettaa paikoillaan seisomista, jossain vaiheessa ei enää riitä, että hevosen jalat ovat paikoillaan, jos se edelleen ajattelee liikkumista.

Hitostako minä voin tietää, mitä se ajattelee, protestoin aikoinaan, kun lh-open kanssa näitä juttuja aloittelin. No, tässä tullaan siihen alussa mainittuun hevosenlukutaitoon. En osaa sitä selittää, mutta sen vaan näkee hevosen olemuksesta. Jos joku osaa pukea asian sanoiksi, esimerkiksi kommenttikentässä on tilaa.

Kuvan ponit liittyvät vahvasti aiheeseen.


Älä pelkää virheitä.

Jos et ole rutinoitunut varsankouluttaja niin todennäköisesti jossain vaiheessa teet harjoituksia liian pitkään, etenet liian nopeasti tai muuten vaan tyrit.

Ei ole kuitenkaan syytä hätääntyä tahi jäädä vellomaan itsesyytöksissä!

Varsa - tai aikuisempikaan hevoseläin - ei traumatisoidu pienistä virheistä, eikä yleensä isommistakaan. Tietystikin mitä nopeaoppisempi eläin on, sitä nopeammin se oppii myös ei-toivotun toimintatavan. (Welshinponin kyseessä ollessa tähän tarvitaan kokemukseni mukaan noin yksi toisto.) Mutta sitten vain korjaillaan, ei se sen vaarallisempaa (yleensä) ole.

Moka on mahdollisuus, toisteli aiemmin mainittu lh-opemme aina. Perfektionismiin taipuvaisena en silloin vielä ihan kyennyt sisäistämään ajatusta, mutta nyt vuosia myöhemmin voin jo olla samaa mieltä.

Mokasta oppii, ehkä paremmin kuin mistään muusta. Myös hevonen tekee virheitä ja oppii niistä. Sitä paitsi hevonen antaa yllättävän paljon virheitä ihmiselle anteeksi. Omat ponini ovat siitä eläviä esimerkkejä.

perjantai 7. syyskuuta 2018

Albertin kesäsiirtolakuulumisia ja syksyn kuvioita

Breaking news orilaitumelta: Albert on kasvanut! Tai ainakin sen pää. Viime käynnillä pony-riimu meni korvien yli vain runnomalla ja leukaremminkin sain kiinni vain vaivoin. Onneksi mobiilista hevostarvikevarastostani, merkiltään Kia, sattui löytymään cob-koon päävehje, merkiltään Bucas. Tosimiehethän pukeutuvat (neon)pinkkiin (aitoa retroa suoraan 90-luvun alun mallistosta)!

Tässä on nyt vakavasti sellainen vaara, että tulevaisuuden ponitätikuljetin onkin hevonen.

Kasvun lisäksi on ollut havaittavissa, että Albert on lakannut laihtumasta, mistä kiitos kuulunee soijan palauttamiselle ruokavalioon. Vielä saisi kuitenkin tulla ns. massaa, joten lisärehustusta on vielä hiukan lisätty. (En tarkoita, että varsan pitäisi olla pullukka, mutta mielestäni sen keväinen lihavuuskunto oli aika hyvä, tai saa se siitä jokusen kilon hoikempikin olla.)

Poikien välistä ystävyyttä. (Albertin toinen etukavio näyttää tässä ihan epämuodostuneelta, mutta livenä ihan normaalilta.)
Myös varsasosiaaliset suhteet vaikuttaisivat olevan ihan hyvällä tolalla.

Lauman hevosvoimathan ovat jo yli kuukausi sitten vähentyneet neljään, kun lauman päällysmies löysi uuden kodin. Mielestäni tämä ei ole ainakaan heikentänyt laumadynamiikkaa, vaan poikapoppoo tuntuu olevan hyvinkin harmoninen kokonaisuus.

Taitaa Albertilla olla myös jonkinlainen bestis, tai ainakin tämä kyseinen puoliverinen (kuvassa yllä ja myöhemmin alla) löytyy yleensä sieltä mistä Albertkin.

Käsi meni kuvankäsittelyssä aika oudon väriseksi. Mutta sormien väli on täynnä takkua.



Albertia on myös alkanut taas kiinnostella ajanvietto oman ihmisen kera. Tähän luullakseni on merkittävästi myötävaikuttanut se, että yhtälöön on lisätty mahdollisuuksia ansaita herkkupaloja. Ja herkuthan ovat näiden kanssa suorastaan oikoteitä onneen, tai ainakin oppimistuloksiin.

Albertin kanssa olen treenannut lähinnä paikoillaan seisomista hoitaessa - mukaan lukien erinäisten tököttien suihkuttelun aikana.

Häntään jouduin suihkuttelemaan hoitotuotteita ihan urakalla, kun havaitsin, että siihen oli groomaamattoman kesän aikana ilmestynyt melko merkittävänkokoinen takku. Jonkin aikaa lienee siellä hautunut, koskapa on jo melkoisen huopunut. Suihkuttelu näyttää kuitenkin olevan niin sanotusti liian vähän ja liian myöhään, tilanne vaatinee saksia.

Olisi ehkä kannattanut harjailla häntää vähän tässä välissäkin.



Kuten otsikostakin voi päätellä, olen myös päässyt itseni kanssa riittävään sopuun Albertin talviaikaisesta majoituskuviosta. Se kuvio sijaitsee äitiponin helmoissa.

Tämä ratkaisuhan tarkoittaa sitä, että ennen muuttoa pikkuoriin on kevennyttävä parin pallukan verran ja muutto tapahtuu hevosklinikan kautta.

Sikälihän tällainen aika aikainen ruunaus on hyvä, että pienimies ei ehdi ymmärtää omaa oriuttaan eikä miehistelytoiminta siis todennäköisesti koskaan haittaa sen hevossuhteita. Varsamittaisten killuttimien poisto myös vaatii pienemmän haavan kuin täysikokoisten.

On silti myönnettävä, että asia ottaa nyt yllättävän koville, kun en ole ruunaihmisiä. Mutta yritän ajatella järjellä: Kun ei ole tarkoitus Albertista leipoa jalostusoria, ruunaus olisi joka tapauksessa ajankohtainen jossain vaiheessa. Nyt se vaan tapahtuu puolisen vuotta aikaisemmin kuin alun perin suunnittelin.

Siellä ne odottavat pahaa aavistamatta, komeat pallukat. (Valkoisen läikän olen vahingossa tusannut tuohon kuvankäsittelyssä.)

Omaa elämääni Albertin paluu lähelle kotia helpottaa merkittävästi - ja myös pienentää hiilijalanjälkeäni toiseen vaihtoehtoon verrattuna. Ainoa oripihattopaikka, jota kävin katsomassa, oli nimittäin noin 40 kilometrin päässä. Se vaikutti oikein ihanalta paikalta, mutta on se kuitenkin aika kaukana.

Vaikka kävisin vain kerran viikossa, ajettavaa tulisi lisää 80 kilometriä viikossa, 320 kilometriä kuukaudessa, yli 2 500 kilometriä yhdessä talvikaudessa. Sen verran enemmän kasvihuonepäästöjä ja sen verran enemmän polttoainekustannuksia. Puhumattakaan ajasta, jonka joutuisin istumaan autossa, vuositasolla kokonaisen työviikon verran.

Sitä paitsi mitä järkeä maksaa satoja euroja kuussa siitä, että ehtii käydä poniaan katsomassa muutaman kerran kuukaudessa? Kun molemmat ponit ovat samassa paikassa, pieniä harjoitustuokioita voi sovitella muun tallitouhuilun lomaan sen sijaan, että pitäisi ajaa 40 minuuttia varta vasten varsaa opettamaan.

Se, että "muuta talleilua" tulee, ei edes vaadi Ruusa-ponin henkiinjäämistä. Nyt on nimittäin sillä lailla iloinen tilanne, että pääsen hevosen selkään aina kun ehdin ja siltä tuntuu, vaikka en ratsua omistaisikaan.

Tältä se nyt näyttää. Kuvausassarin puutteessa on mahdollista saada kokokuvaa vain tällaisessa asennossa. Ihan kuin olisi pientä takakorkeutta ilmassa? (Ensi viikolla minun pitäisi saada Albertista kunnon kuvaa.)


Albertin talvikauden sijoituspaikka onkin valittu puhtaasti oman jaksamiseni ehdoilla, sillä jaksaminen on ollut normaalia vähemmässä tässä viimeksi kuluneen vuoden aikana.

Monta vuotta olen taipunut vaikka rinkeliksi, että poneilla vain olisi optimaalisen hyvä olla, järjestänyt koko muun elämän sen mukaan. Nyt tuntuu, että on tullut joku raja vastaan. Ehkä voin olla riittävän hyvä poninomistaja, vaikka luopuisinkin sataprosenttisesta tinkimättömyydestä. 

Albertinkin on varmasti myös ruunana ja aikuisseurassa aivan hyvä olla. 

sunnuntai 26. elokuuta 2018

Liikuntakokeiluja ja hämmentävä klinikkareissu

Onko blogitähtemme monttukamaa vai onko sillä vielä toivoa? Tämähän tässä on ollut päivän kysymys jo aika monta päivää.

Ruusa-ponin vointi ei ole tarjonnut kysymykseen suoraa vastausta. Välillä ns. kulkee ja välillä sitten taas ei. Ja silloin kun kulkee, se vetelee nurmella sellaista ravia, että melkein kuin katselisi Ruusaa e.n.o. (ennen nivelongelmaa).

Ohjattuakin liikuntaa olen tarjoillut ponille suhteellisen säännöllisesti sillä ajatuksella, että liike on nivelongelmissa lääke. Kuntoilu on tapahtunut yksinomaan pellolla, koska joustava pohja. Poni on tepastellut menemään enimmäkseen ns. omalla moottorilla ja suorittanut toivotut liikkeet auliisti.

Pääosin jumppatuokiot ovat koostuneet kävelystä pitkien ohjien päässä. Myös ravia ja pari kertaa laukkaakin on otettu, mutta vähintäänkin maltillisesti eli vain pienissä pätkissä.

Koska Ruusan liikkuminen oli ollut mielestäni ihan oukkidoukki, päätin menneellä viikolla kokeilla nostaa rasitusastetta - tarkalleen ottaen ponitädin elopainon verran. 

Ponista olisi voinut tulla aika kiva ratsu. Mutta kuskin istunta olisi näköjään taas aika kiireellisen ammattiavun tarpeessa. Jos kuvaaja ei olisi huutanut, että katse eteen, tämä hirvitys olisi kruunattu ponin niskaan tuijottelulla.


Ratsastushommiin päädyin epäkurantin ponin kanssa muutamastakin syystä.

Ensinnäkin halusin nähdä, kestääkö ponin jalkatilanne ratsastusta edes lyhyissä pätkissä (olen ollut selässä noin 10 minuuttia kerrallaan). Toisekseen arvelin, että ontumatutkimuksesta saadaan enemmän irti, jos ponia ei ole sen alla säästelty. Kolmannekseen ihan vaan itsekkäästi halusin vielä istua ponini selässä.

Saa kivittää, jos on varma, ettei ikinä koskaan milloinkaan syyllistyisi samaan.

Ensimmäisellä ratsastuskerralla (tiistaina) poni tuntui sen verran ruutitynnyriltä, että oli pakko palauttaa omat jalat maan pinnalle ja juoksuttaa ensin pahimmat energiat ponista pois. Komeaa ravia siinäkin veteli pitkin pellon pintaa.

Torstain uusinnassa poni oli maastakäsin haluttoman oloinen, joten ajattelin ensin, etten mene selkään ollenkaan.

Tämä olisi kiva kuva, jos en vetäisi sisäohjasta. 


Koska kuitenkin myös kuvaaja oli pellon reunaan poikkeuksellisesti saapunut, päätin istua karvasatulaan sen verran, että voisimme poseerata ratsukkona vaikka ihan vaan paikoillaan seisten.

Vaan kun selässä istuen kävelytin ponia sopivaan kuvauspaikkaan, se alkoikin tarjoilla ravia ja jopa laukkaa, eikä mitään huonoa edes. (Kaikki nämä ratsastuskuvat ovat torstailta.)

Itse koulutetun ponin selässä hyvät pätkät maistuvat makeimmilta, mutta samalla niissä on katkera sivumaku. Tajuaa, mitä olisi voinut olla, mutta ei ole. Ruusa olisi voinut olla aika hieno ratsu, jos olisi saanut olla terve.

Poni halusi laukata. En oikein tiennyt, pitäisikö vain nauttia kyydistä vai käskeä lopettamaan.


Pidän hyvinkin mahdollisena, että näissä kuvissa näkyy viimeinen Ruusa-ratsastukseni. Seuraavana päivänä kaduin ratsastusta, koskapa ponin liikkuminen oli klinikalla huonoa.

Ortopedin mielestä askel eteni maneesin kuitupohjalla suhteellisen normaalisti (ponitädin mielestä ei ollut aivan priima siinäkään), mutta kovalla pohjalla meno näytti kaikkien läsnäolijoiden mielestä jokseenkin hirveältä.

Kuski yrittää suoristaa itseään ja muistuttaa ratsastajaa ennen istuntaremonttia. Ja ponikin on pullauttanut alakaulan esiin.


Ennen röntgensäteilytystä keskustelimme tilanteesta. Eläinlääkäri oli valmis yhtymään ponitädin ilmoille heittämään ajatukseen, että tässä saattaisi nyt olla se viimeinen korsi, joka ennenaikaisesti katkaisee Ruusa-ponin elämän.

Kuvauksen jälkeen eläinlääkärikin oli kuitenkin ihmeissään.

Oikea kavio (edestäpäin).

Vasen

Ensinnäkin ponin kavionivel näytti nyt lättänältä eri suuntaan kuin viimeksi. (Yksi vaihtoehto tietysti on, että eläinlääkäri on alun perin vahingossa merkinnyt kuvat väärin, mutta en kehdannut tätä esittää.)

Ja, mikä vielä hämmentävämpää, kun eläinlääkäri laittoi raspin kavion sisäreunan alle, aiemmin madaltuneelta näyttänyt nivelrako palautui normaaliksi.

Raspi sisäkannan alla.

Raspi.
Jos nivelestä olisi rusto sökönä, sen ei pitäisi palautua.

Aikansa pähkäiltyään eläinlääkäri päätyi arvelemaan, että kenties kaviokuume on löysyttänyt kavion lamellit niin, että kavioluu ikään kuin kelluu. Ei hän kieltänyt sitäkään, etteikö väärä vuolu ole voinut asiaan vaikuttaa. Kaviot ovat mielestäni edelleen vinot. Onko vika sittenkin kaviossa itsessään? Onko sillä sittenkin jonkin sortin kaviokuume? Voiko se parantua?

Varmaa on ehkä vain se, että Ruusa-ponilla on tapana kerätä itselleen erikoisia ongelmia. Lähdimme kotiin ilman varsinaista diagnoosia tai kovin kummoisia jatkohoito-ohjeita.

Eläinlääkärin mukaan kannattaisi nyt ainakin kokeilla parantaa tilannetta kengityksen keinoin. Hän tavoitti puhelimen päähän kengittäjämme, joka suhtautui visioihin terveellä skeptismillä, mutta lupasi kuitenkin edistää asiaa sen minkä pystyy.

Itse ajattelen, että ei se ota jos ei annakaan. Jos kengitysmuutos pelastaa ponin montun reunalta, hyvä niin. Jos ei, voin hyvästellä ponini tietäen, että yritin.

Laitoin tämän kuvan ihan siksi, että istun siinä ihan ok. Ponia sen sijaan ei pitäisi päästää näin etupainoiseksi.
P.S. Klinikkareissuun tuli pieni mutka matkaan, kun noin tunti ennen suunniteltua lähtöaikaa havaitsin, että autossani oli vain kolme ehjää rengasta. Laskin, että jos luottokuski lähtisi kotoaan heti, hän ehtisi paikalle juuri ja juuri ajoissa. Hän ei tietenkään juuri sillä hetkellä ollut tavoitettavissa. Seuraava puhelu lähti tallinpitäjälle, jonka naapurilta saatiin kuin saatiinkin lainaan pick up -auto. Tämän jälkeen yhdistelmä sitten vaatikin pikku e:n, jota ei ponitädin ajokortista löydy, ja tallinpitäjä joutui lähtemään kuskiksi. Emme silti edes myöhästyneet yhtään! Reissun jälkeen tuli kuitenkin kiire vaihtaa autoon vararengas ja käyttää sitä rengasliikkeessä. (Etä)töissä olin noin 15 minuuttia myöhässä. 

torstai 16. elokuuta 2018

Lomaltapaluu isojen mietteiden kera

Tuskin oli ponitäti päässyt lentokentältä kotiin, kun auton nokka jo suunnattiin kohti tallia. Melkein kolmen viikon reissu kotimaan rajojen ulkopuolelle päättyi perjantaina ja maanantaina palasin jo töihin.

Tämä oli poninomistaja-aikani pisin poissaolo omien luota. Pääsihän siinä irti arjesta, mutta kieltämättä ehdin myös ikävöidä kotiin jääneitä karvaisia perheenjäseniä.

Ponit olivat hyvässä huollossa poissaoloni ajan, Albertilta oli jopa kaviot vuoltu. En tiedä, oliko minua kerran viikossa näkevä varsa lähtöäni edes huomannut, mutta päivittäiseen pallutteluun tottuneen emäponin tilanne oli toinen. 

Ruusa oli ollut selvästi ikävissään, raportoi lomahoidosta vastannut tallikaveri. Ei hän osannut sanoa, ikävöikö poni omaa ihmistään erityisesti vai päivittäistä erityishuomiota yleisesti. Joka tapauksessa tallikaverin oli ollut pakko jakaa omasta läsnäolostaan myös tamman tarpeisiin. Tämä oli aiheuttanut närää setähevosessa, joka ei ilmeisesti ollut kovinkaan halukas jakamaan valokeilaansa.

Kuvituskuvaksi eilinen pokkariräpsy puuroaterioivasta tammaponista.



Kun itse palasin riveihin, Ruusa työntyi heti syliin ja töni päällään. Irvisteli mainitulle tarhatoverilleen, että tämän olisi parempi pysyä loitommalla.

Valitettavasti kuningatar Ruusa on kuitenkin sysätty valtaistuimeltaan alamaisen asemaan ja irvistelyottelu päättyi tamman häviöön. Tämän jälkeen setähevonen pysäköi eteeni ja ilmoitti suorasukaiseen tapaansa, että korvissa oli rapsutusvajetta. Ovat nämä aikamoisia persoonia.

Poissaollessani oli käynyt sellaistakin, että Ruusan kylkiluut olivat kadonneet rasvakerroksen alle. Sama kohtalo on ollut muillakin tallin hevosilla, vaikka tallinpitäjä on parhaansa mukaan säännöstellyt ravintoa. Uusi heinä on ilmeisesti niin hyvin sulavaa, että se tarttuu leppoisasti elelevien kylkiin kuin liima.

Lauantaina suuntasin myös pienelle ohjasajokävelylle Ruusan kanssa.

Melkein tuli itku, enkä nyt tarkoita liikutuksen kyyneliä. Tavallisesti muutaman viikon tauolta palaava poni pursuilee intoa ja energiaa, nyt olisi halunnut kääntyä koko ajan takaisin. Otti hiekkatiellä kovin varovaisen näköisiä askelia. Liikkuminen parani metsässä, mutta sielläkin poni käytti hyväkseen ensimmäisen tilaisuuden kääntyä kotiin. Takaisinpäin tepsutteli kyllä reippaasti.

Lauantain jälkeen olemme ohjasajelleet uudelleen pariin otteeseen, nyt vain metsäpoluilla ja saunakukkaa pukkaavalle härkäpapupellolle niitetyllä baanalla. Näillä pehmeillä pohjilla poni liikkuu ihan ok ja metsässä jopa esitti toiveita lenkin pidentämisestä.

Tilanne on kuitenkin herättänyt kysymyksen siitä, miten kipeät Ruusan juhannuksena viallisiksi diagnosoidut kavionivelet ovat. Realistisesti ajatellen voi olla todennäköistä, että tammaponin tiimalasissa alkaa hiekka käydä vähiin.

Kaikki nämä vuodet olen odottanut ihmettä, että Ruusa olisi käyttöponi. Nyt, kun se viimein olisi muuten täysin terveenveroinen, pettävätkin jalat. Eikä kadonnutta rustoa saa niveliin takaisin enää millään.

Jo kolme vuotta sitten otettiin muistokuvat, jokohan niille tulee nyt käyttöä. Kuva Rimma Photography.
Kieltämättä alan itsekin olla väsynyt. Olen väsynyt siihen, että hevosharrastukseni on typistynyt eläinlääkärin laskuihin, kuntoutukseen ja ainaiseen murehtimiseen. Haluaisin, että hevosharrastukseeni sisältyisi vähemmän murehtimista ja enemmän esimerkiksi ratsastusta.

Mutta jos lopullisten ratkaisujen tekeminen olisi helppoa, olisin tehnyt sellaisen Ruusan kohdalla jo vuosia sitten. Edelleenkin ajatus tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta. Varmaan siksi, että ponien näkeminen edelleen joka kerta läikähdyttää sydänalassa. Eihän niistä haluaisi ikinä erota, kummastakaan.

Käydään nyt ainakin vielä kerran klinikalla katsomassa, onko jalkatilanteeseen tullut mitään muutosta ja kysymässä, mitä eläinlääkärin mielestä kannattaisi tehdä.