maanantai 22. helmikuuta 2021

Nyt äkkiä äänestämään! Takaisin lähtöruutuun on taas Somegaala-meiningeissä mukana

Semmoista kävi kuulkaas tässä hetki sitten, että Instagramissa kilahti viesti. Siellä oli iloinen yllätys: tämä blogi on ehdokkaana Vuoden hevosblogiksi Playssonin Somegaalassa. 

Tai tarkemmin ottaen viestissä kyllä kysyttiin mitä kohteliaimmin, otanko ehdokkuuden vastaan. Vähän mietin kyllä, että kehtaako, kun ei noita päivityksiä nyt ihan joka viikollekaan ole osunut. Koska periaatteeni kuitenkin on, että kaikki hyvä tänne mitä irti lähtee, tokihan vastasin myöntävästi. Hienoahan se on, että joku muistaa olemassaolomme!

Blogi on ollut ehdokaslistoilla parina aiempanakin vuonna, mutta pariin viime vuoteen ei ole tullut ehdokkuttakaan. Niin että nyt ollaan ikään kuin back in business.

Ehdokkaitahan tässä Vuoden hevosblogi -sarjassa riittää, samoin kuin muissakin kategorioissa. Niin että ei pitäisi jäädä ainakaan siitä kiinni, ettei löydy sopivaa äänestettävää! Äänestykseen pääset tästä.

Kuvituksena "hymyilevät" ponit syksyltä.


Pari päivää sitten kävin jopa ht.netissä huvikseni katsomassa, miten kekseliäästi siellä ehdokkaita nälvitään. 

Ihmetykseni oli suuri, kun kohtasin pelkkää kehua ehdokkaista. Mitä oikein on tapahtunut, ovatko kyseisen palstan yrmyt kyynikot talviunilla vai näenkö itse unta vain? En ole uskaltanut sen jälkeen mennä katsomaan, onko tilanne ns. korjaantunut, joten elän siinä uskossa että pelkkää hattaraa on jopa ht-netissä.

Liekö Somegaalan kiusaamisen vastainen teema tehnyt tehtävänsä?  

Kiusaamisen vastainen teema sopii minulle paremmin kuin hyvin. Minulle talli oli teini-iässä pakopaikka koulusta, jonka sosiaalisissa ympyröissä sitten menikin koko yläaste astetta ikävämmin. Nykylapsiin verrattuna pääsin helpolla, koskapa somea ei ollut vielä keksitty. Kännykätkin vasta tekivät tuloaan tavallisen kansan taskuihin. En tiedä, miten someajan koulukiusatut selviytyvät, kun kiusaajia ei pääse pakoon vapaa-ajallakaan. 

Koulukiusaamisesta suivaantuneena toleranssini epäasialliselle kohtelulle on hyvin pieni, kohdistui se itseeni tai muihin. 

Usein kuulee kiusaajien sanovan, että jos laittaa vaikka ratsastusvideon verkkoon, pitää kestää kaikki mahdollinen, mitä ilkeimmät ihmiset suinkin keksivät videosta sanoa. Se on vähän sama kuin sylkisi kanssaihmistä kasvoihin kadulla ja sanoisi, että mitäs läksit kadulle. Olisit pysynyt kotona. 

On tärkeää muistaa, että kiusaamisen syy ei ole kiusatussa, vaan kiusaajassa. Jokaisella on oikeus olla oma itsensä niin verkossa kuin muuallakin ilman, että pitää pelätä joutuvansa toisten henkiseksi nyrkkeilysäkiksi. 

perjantai 12. helmikuuta 2021

Vuosi 2021 ei ole ponien vaivaistalossa sen parempi kuin muutkaan

Uusi vuosi, uudet kujeet, sanotaan. 

Valitettavasti vuosi 2021 ei näytä tässä ponitaloudessa olevan edeltäjiään ainakaan menestyksekkäämpi, sikäli kuin vuotta voi tuomita ensimmäisen runsaan kahdestoistaosan perusteella. Fiksumpi voisi varmaan vetää johtopäätöksen, että niin kauan kuin ponikalusto pysyy nykyisellään, kovin uudet tuulet eivät taloutta tai huolimittaria raikasta.

Sikäli tämä vuosi kyllä on poikennut kahdesta edellisestä kirjanpitovuodesta, että tammi- ja helmikuu eivät ole keskimääräistä halvempia. Helmikuu on tuskin korkattu, kun ponimenoexcelissäni on kertynyt eläinlääkärikulujen kohdalle jo likemmälti tuhat euroa.

Vaikka potentiaalia eläinlääkärikulujen paisutteluun olisi myös mammaponissa, tämän vuoden kulupuolta on kuitenkin dominoinut junnuosasto. 

Ensin kulutettiin noin 350 euroa takakavioiden röntgensäteilytykseen kotioloissa, sitten matkattiin klinikalle jatkotoimiin ja tultiin takaisin rapiat 600 euroa köyhempinä. Tietääpähän, miksi pitää töissä käydä, vaikka yhden piti-olla-työpäivän kyseiseen klinikkareissuun kulutinkin.

On se ainakin kuvauksellinen, jos ei muuta.

Kaikesta tästä on seurannut se, että äkisti minulla onkin kaksi kengällistä ponia.

Kerron, kuinka näin pääsi käymään. No, eräänä päivänä Albertin ja bestiksensä toisen -bertin kirmaillessa kentällä valtoimenaan havaitsin oman -berttini klenkkaavan vasenta takajalkaansa. Kyseisessä takasessahan todettiin marraskuun lopussa kavioluussa "linja" eli mahdollinen hiusmurtuma. Tätä tietoa vastaan ontuma aiheutti pienen huolen kasvamista sen verran isoksi, että ilmoitin Albertin joukon jatkoksi, kun eläinlääkäri oli jo tulossa tallillemme kaikkien laitteiden kera ihan lähipäivinä. 

Myös eläinlääkäri näki Albertin ontuvan vasenta takajalkaa. Yllätyksemme olikin jonkinmoinen, kun röntgensäteet paljastivat murtuman oikean takakavion kavioluussa. Vasemmassa oli edelleen se linja, mutta toisista kuvakulmista tarkasteltuna ei paljastunut murtumaa vaan ruhje. Jännää on elämä näiden kanssa! 

Huomaatko murtuman? Vihje, se on kavion reunassa.

Eläinlääkäri suositteli ratkaisuksi takajalkojen kengitystä silikonitäytteisin pohjallisin. Mistä pääsimmekin jo mainittuun päiväretkeemme. 

Poneilla oli kyllä kotitallilla audienssi kengittäjän kanssa peräti kotitallikuvausta seuraavana päivänä, mutta rautasuojuksia ei Albertin kavioihin sillä kertaa edes yritetty. Juniori oli jo pelkästä vuolusta sen verran epäileväisellä mielellä, että kaikkien osapuolten henkisen ja fyysisen terveyden kannalta oli parempi ottaa kuvioon mukaan eläinlääkäritason rauhoitusmenetelmät. 

Helmikuu korkattiin siis klinikkakengityksellä. Koska ajatus hokeista takana ja paljaista kavioista edessä kuulosti mielestäni potentiaalisesti ponin kipeyttävältä yhtälöltä, raudoitettiin saman tien etusetkin. 

Eipähän tarvitse enää pelätä sitä hetkeä, kun kaikki tämä nyt vallitseva ihana satutalvi sulaa jäätiköksi. Siis siinä tapauksessa, että Albert suostuu pitämään kenkiä - enteet eivät ole tämän tulkinnan puolella, sillä poni pysyi ympärikengitettynä ensiyrittämällä vain viikon.



Takaisin klinikalle. Nopeaälyisimmät lukijat saattavat jo ihmetelläkin, viilattiinko ponitätiä klinikalla niin pahasti linssiin, että pulitti 600 euroa pelkästä kengityksestä. Ihan niin reippaasti ei kuitenkaan lipsuttu ylilaskutuksen puolelle, vaikka eläinlääkäripalvelut ovatkin täälläpäin mielestäni jopa kalliimpia kuin pääkaupunkiseudulla. 

Laskuun sisältyi myös monenmoisia keuhkoaiheisia tutkimuksia, kun silmä rupesi toistuvasti tarttumaan Albertin jo kävelytyksessä hienoisesti laajeneviin sieraimiin ja korva ajoittain raskaan oloiseen hengitykseen. Olen kytännyt sitä silmä kovana eri tilanteissa ja välillä ollut varma sairaudesta, välillä hylännyt huolen. 

Kuten tavallista, kukaan muu ei ole huomannut Albertin hengityksessä mitään kummallista. Mutta huolta ei hiljennetä muulla kuin tutkimuksella, joten päätin turhan rahanhukan uhallakin tähystyttää keuhkot, kun kerran oltiin klinikalla. 

Ja kas, ponin keuhkoputkissa olikin runsaahkosti sitkeää limaa. 

Päässä alkoi pyöriä välittömästi dejavu. Ruusan hengitystieongelmathan alkoivat juuri niin, että ensin oli kuumetauti, sen jälkeen hyvin lievää satunnaista yskähtelyä, ja lopulta tähystyksessä löytyi räkää. No, sentään räkä Albertin rööreissä ei ollut myrkynvihreää kuten emänsä, vaan valkoista. Oli väri mikä vain, liman määrä ja laatu riitti eläinlääkärin mukaan aiheuttamaan hengitystieongelmia.

Mikä huolestuttavinta, Albertin ilmapussi vähän pullotteli. Siksi eläinlääkäri halusi testata vielä pääntaudinkin, vaikka Albert jo syksyllä todettiin siitä puhtaaksi ja vaikka kukaan muu tallilla ei viime aikoina ole oireillut mitenkään. 

Kaikki kokeet olivat Albertilla kuitenkin normaalit, joten minulla ilmeisesti ei välttämättä olekaan kahta keuhkokroonikkoa. Tilanne saattaa tokeentua pelkällä olosuhdemuutoksella, mutta tarvittaessa syötämme limaa irrottavan kuurin. Tosin se ilmapussi kummittelee mielessä edelleen. Ja ilmeistä joka tapauksessa on, että vaikka Albert ei ole keuhkosairas, sillä on vahva alttius sellaiseen.


Kaikesta tästä on seurannut se, että ponini elävät taas symbioosissa. Päätin tämän parhaaksi ratkaisuksi Albertin terveydelle sekä jalan että keuhkojen osalta. Ja onneksi se onnistui.

Jalan kannalta on hyvä, että poni vähän vähemmän harrastaa pystyssä tanssimista ja yleistä riekuntaa. 

Keuhkojen kannalta on hyvä päästä pois olkikuivitukselta ja pyöröpaali ruokintatelineessä -ruokinnasta. Se, että voi syödä pää alhaalta, on kaikkien hevosten keuhkoille tärkeää, mutta näille vaivaisille/herkkiksille se on melko kirjaimellisesti elintärkeää. 

Asumisjärjestelyiden muokkauksella ajattelin myös Albertin tovereita, sillä hokkikengällinen selkäänhyppijä olisi niille ilmeinen terveysriski.

Ratkaisussa mietitytti lähinnä uuden pihaton metallinen portti, jossa on pienat juuri sillä etäisyydellä toisistaan, että pieni kavio sujahtaa helposti läpi, mutta vaikeasti pois. Lisäksi porttia ei ollut mahdollista kiinnittää seinään silloin kun se ei ole käytössä. Koska tallinpitäjä ei jakanut huoltani, päätin sivuuttaa asian ja palata siihen myöhemmin.

Meni kaksi päivää ja sain tallikaverilta soiton, että Albert oli ollut pihattokarsinaan lukittuna ja saanut jalkansa porttiin jumiin juuri sillä tavalla kuin olin pelännyt. (Korjaus: paitsi että olin kuvitellut, että porttiin jää kiinni sitä potkaissut Ruusa takajalastaan.) Myöskään Albertin ei ollut ollut tarkoitus olla vankina pihatossa, vaan se oli itse askarrellut portin kiinni. 

Porttionnettomuus oli  onnettomien sattumusten summa. Se kuulemma sai alkunsa siitä, että Albert innostui toverinsa kotiinpaluusta. Kotiinpaluun ei pitänyt tapahtua kyseisenä päivänä eikä myöskään suoraan kyseiseen naapuritarhaan, mutta asiathan eivät näiden kanssa aina tai yleensäkään mene ihan justiinsa niin kuin on suunniteltu. 

Tallille saapuessani näin heti, mistä jalasta Albert oli jäänyt kiinni, koskapa se voimakkaasti lepuutti oikeaa etujalkaa. 

Missään ei kuitenkaan tuntunut turvotuksia eikä poni ontunut ainakaan siinä mummoravissa, jota sain sen kentällä kipittämään tallikaverin kytätessä vieressä. Joten kylmäsin jalan siinä määrin kuin se oli kylmäyspatjalla tehtävissä ja truuttasin ponin suuhun kipulääkettä (Finadyne). Onneksi sitä oli jäänyt kuumetaudista.

Ontumaa tai mitään selkeää turvotusta ei ole tähän päivään mennessä ilmaantunut, mutta toki jalka on tarkoitus tutkituttaa, ja sen aika koittaa tulevana maanantaina. (Edit. Portti on korjattu turvallisemmaksi.)







Maanantaisen eläinlääkäriajan olin varannut jo ennen Albertin onnettomuutta, sillä osteopaatin mielestä Albertin takajalassa todennäköisesti on ongelmaa ylempänä kuin kavioluussa. Mahdolliseksi kipupisteeksi arveli polven, koska siinä oli nestettä. 

Kunnollista ontumatutkimustahan ei vielä kyseiselle jalalle olekaan tehty, koska en ole sitä hoksannut erikseen pyytää. Täkäläiset eläinlääkärit tuntuvat pääosin tekevän ainoastaan ne tutkimukset, joita omistaja keksii pyytää. Eli nyt olen keksinyt pyytää ontumatutkimusta. 

Takajalan tutkimusta varmaan olisi voinut lykätä seuraavaan kontrolliaikaan, mutta halusin hoitaa asian pois päivänjärjestyksestä jo nyt, olenhan hysteeristä tyyppiä. 

Lisäksi maaliskuun alussa vanhettuvat kuitenkin ponien rokotukset ja Ruusan revähtänyt ojentajajännekin olisi aika taas tsekata. Näin kivasti lyödään yhdellä iskulla kahdesta neljään kärpästä per poni, kun tuuppasin samaan syssyyn vielä molemmille niin ikään ajankohtaisen hammashuollon. 

Hankikävelyllä jokunen viikko sitten, ennen tuoretta sairauslomaa. Jotenkin Albert tässä kuvassa näyttää tosi paljon Ruusalta.


Maanantaina paikalle saapuu myös kengittäjä (jälleen meille uusi), jotta voin yrittää uudelleen Albertin ympärikengällisyyttä. Kadonneesta kengästä löysin tilsakumin, varsinaista kenkää en. No, näistä kahdesta kenkä taitaa olla jonkin verran halvempi, että sikäli jos vain toinen piti löytää niin mieluummin kumi. (Jotta jonkinlainen tasapaino liikkeessä olisi mahdollinen, myös Albertin omatoimiselta poistolta säästynyt etukenkä on irrotettu.) 

Tätä maanantaina paikalle saapuvaa kengittäjää on minulle suositellut useampikin tyytyväinen asiakas (joista yksi vieläpä tallikaveri), joten aion yrittää tämän irtokengän varjolla luikerrella hänen vakioasiakkaakseen. Meillähän ei ole tällä hetkellä vakiokengittäjää ja klinikkakengityksestä ei yhden tavallisen palkansaajan tuloilla ole mahdollista tehdä kovin pitkäkestoista järjestelyä. Se nimittäin maksaa kotiinkuljetettunakin noin 200 euroa per elikko.

Ylipäätään ponikulut ovat viime aikoina räjähtäneet sellaisiin mittoihin, että tili on jatkuvasti tyhjä jo pian palkkapäivän jälkeen. Näin ei voi jatkua, joten jos tilanne ei ala lähikuukausina parantua niin on pakko miettiä isoja muutoksia ponielämään. Käytännössä se tarkoittaisi vähintään yhdestä ponista luopumista. Mutta toivotaan nyt, että alkaisi näkyä valoa tunnelin päässä ennen itse asettamaani isojen ratkaisujen deadlinea. 

P.S. Albertillehan oli jo varattuna ratsutuspaikka, jonne ruunan piti matkata helmi-maaliskuun vaihteessa. Se on selvää, että tämä suunnitelma ei toteudu sellaisenaan, mutta epäselvää on, millaisena sitten toteutuu. 

keskiviikko 6. tammikuuta 2021

Ponitalouden tilinpäätös 2020

Taas on vuosi lusittu ja rahaa poneihin syydetty vasemmalta ja oikealta. Vuosi 2019:han oli ensimmäinen, jolloin pidin ihan kirjaa ponitaloudesta. Ennen tätä olin ajatellut käyttäväni poneihin tuhat euroa kuussa, mutta jouduin vähän järkyttymään, kun totuus olikin pari satasta enemmän. 

Noin vuosi sitten tilinpäätöstä tehdessä en uskonut, että seuraava olisi sen halvempi, ja oikeassa olin. 

Vuoden 2020 ponitilinpäätöksen loppusumma oli nimittäin miinuksella hieman yli 15 700 euroa eli 1 310 euroa kuukaudessa. Kavioelätit siis köyhdyttivät minua vuositasolla yli 2 000 euroa enemmän kuin vuonna 2019, jolloin vähän järkytyin jo 13 370 euron ponimenoista (kun tulot oli vähennetty menoista). 

Jos kirjaisin ylös myös lisääntyneet polttoainekulut, kun tallille ei ole enää 3 vaan 40 kilometriä suuntaansa, kulujen nousu näyttäisi vielä jyrkemmältä. Verkkopankin mukaan polttoainekulut ovat olleet kaikkiaan noin 150 euroa kuukaudessa, ja paljon muuta en ole ajanut kuin poniaiheisia matkoja. 

Yllä mainitusta tuloksesta on jo vähennetty "tulot", joita kertyi 155 euroa. Koko summa oli vakuutuskorvaus yhdestä Albertin kuumetaudin vaatimasta eläinlääkärikäynnistä. Olen hakenut muutamaa muutakin vakuutuskorvausta, mutta mahdolliset korvaukset eivät ehtineet tähän tilinpäätökseen. 

Kallis, mutta sentään kaunis. Tämä aika simppeli kuva oli yksi ehdottomia suosikkejani viime kesältä. 
Viime vuoden kallein ponikuukausi oli marraskuu, jolloin hevosvoimat veivät tililtäni typerryttävät 2 419 euroa.   

Halvimmalla päästiin helmikuussa, jolloin poneihin meni "vain" 905 euroa. Alle tuhannen euron kuukausia olivat myös tammikuu ja joulukuu (joulukuu 7 euroa alle - vain siksi, että ratsutuslasku tuli vasta tammikuussa).  

Ei ole ihan normaalin ihmisen hommaa tämä poninpito, ainakaan kahden. Seuraavassa erittelen kulut aika lailla kalleimmasta halvimpaan. Suluissa on aina edellisen vuoden vastaava luku.

Kaksi kaunista, joista onneksi vain toinen syö minun tilipussistani. 




Suurin menoerä on tietystikin ollut tallivuokrat, joihin upposi kahdelta ponilta vuodessa 8 315 euroa (7 200 vuonna 2019) eli kuukaudessa 693 euroa

Alkuvuosi oli hieman halvempi, mutta huhtikuusta lähtien kahden ponin tallivuokra on ollut yhteensä 700 euroa kuukaudessa. Kyllä, kun muutimme pk-seudun tuntumasta Turun seudulle, tallivuokra nousi.

Tallivuokran lisäksi poneihin meni viime vuonna 7 564 euroa (7 448 euroa vuonna 2019). Tämä tekee kuussa 639 euroa eli runsaat 300 euroa per poni.

Tässäkin kuvassa vain yksi minulle kustannuksia aiheuttava hevosvoima. 
Eniten tilinpäätöksessä kirvelee yksi tietty rivi, nimittäin eläinlääkärikulut. Ponini tuottivat kyseiselle ammattikunnalle viime vuonna 2 916 euroa (2 286 e vuonna 2019) eli 243 euroa kuukaudessa. 

Suurin yksittäinen eläinlääkärilasku tuli marraskuun viimeisenä päivänä, jolloin vingutin luottokorttia klinikalla noin tuhannen euron arvosta. Osa loppusummasta kuitenkin kului kengityksiin ja lääkkeisiin, jotka olen eritellyt niiden menojen kohdalle. Eläinlääkärikuluihin meni marraskuussa silti 979 euroa, mihin sisältyy klinikkatutkimusten lisäksi kaksi Albertin kuumetaudin vuoksi tilaamaani eläinlääkärikäyntiä (ensimmäinen käynti taisi kyllä olla lokakuussa, mutta lasku tuli marraskuussa). 

Eläinlääkärin laskulta vältyin keskimäärin joka kolmas kuukausi. Tämä näyttää näiden ponien kanssa olevan kutakuinkin vakio, koska eläinlääkärikuluttomia kuukausia oli neljä myös vuonna 2019.

Eläinlääkärikulujahan tänä vuonna tehtaili tavanomaiseen tapaan erityisesti Ruusa, jonka osuus niistä oli 1 861 euroa. 

Leijonanosa Ruusan osuudesta aiheutui jännevammoista. Pelkästään polviultrauksiin upposi puolen vuoden aikana lähes 1 000 euroa. Uuden jännevamman ensimmäinen tutkimus maksoi 187 euroa. 

Jänneultrien lisäksi Ruusan osuuteen kuului myös muun muassa kaksi hiekkakuvausta ja yksi mahan tähystys.

Lisäksi kuluja lisäsi se, että valitsin poneille keväällä väärän kengittäjän. Virhe heijastui paitsi eläinlääkäri-, myös kavionhuoltokuluihin, kun molemmat kävivät klinikkakengittäjän luona. 

Albertin eläinlääkärikuluihin kuului kaviokuvien sekä kuumetaudin vaatimien verikokeiden lisäksi muun muassa selän röntgenkuvaus, jonka halusin liikkumishaluttomuuden sekä varmuuden vuoksi tehdä ennen kuin ruunan selkään alettiin ladata ihmisen elopainoa. Mielenrauhan hinta oli noin 200 euroa eli sen poisjättämisellä ei budjettia olisi pelastettu. 

Lisäksi eläinlääkärikuluihin toki kuului myös normaaleja hampaiden raspauksia sekä jokakeväiset rokotukset. Näiden osuus laskuista on joitakin satasia.

Kuva Leena Kahisaari.


Kolmanneksi suurin menoerä excelissämme on kavionhuolto, 910 euroa (854 euroa vuonna 2019) eli 76 euroa kuukaudessa.

Koska Albertille ei toistaiseksi ole tarvinnut naulata rautaa kavion suojaksi enkä ole myöskään ostanut sille kengättömien hevosten saapikkaita, sen tassujen huoltoon meni vuoden aikana vain 100 euroa. Summaan sisältyy kaksi pedikyyriä kotitallilla ja yksi klinikalla. Albert sai lisäksi yhden kavionmuotoilun kotioloissa, mutta siitä en ole saanut ex-kengittäjältä laskua. Toivon, että hän ei sitä 30 euron suuruista laskua koskaan lähetäkään, ottaen huomioon kuinka paljon lisäkuluja hänen virheensä aiheuttivat.

Ruusan kengityksiin upposi siis 810 euroa, mihin sisältyy yksi (!) irtokenkä (30 e) ja seitsemän ympärikengitystä. 

Kengityskuluihin ei ole laskettu klinikkakengitysten kuljetuskustannuksia eikä niistä toisen klinikkamaksua. Jälkimmäinen on huomioitu eläinlääkärikulut-rivillä ja ensimmäinen osastossa muut kulut. Ensimmäiseen klinikkakengitykseen ei sisältynyt tutkimuksia, joten siinä klinikkamaksu on mukana (silloin hinta oli kaikkiaan 170 euroa).


Vakuutuksiin upposi viime vuonna 876 euroa (621 euroa vuonna 2019, tosin vuosi sitten summassa ei ole mukana trailerin vakuutusta ja epäilen siitä unohtuneen myös yhden Albertin vakuutusmaksun, koska kertamaksu ei ole noussut noin paljon) eli 80 euroa kuukaudessa. 

876 eurossa on 128,50 euroa Ruusan vakuutusta (henki- ja vastuuvakuutus LähiTapiolassa) ja 74,50 euroa trailerin vakuutusta (liikennevakuutus ja laaja kasko Ifissä). 

Loput vakuutusmaksuista ovat menneet Albertin laajaan vakuutusturvaan.



Varusteet ja tarvikkeet imaisivat vuonna 2020 mutulla arvioiden enemmän kuin vuosiin, 828 euroa (481 euroa vuonna 2019) eli 69 euroa kuukaudessa.

Viime vuonna ostin muun muassa molemmille poneille uudet suitset (Albertin suitset 85 e, Ruusan 16) ja Albertille ohjat (n. 50 e). Molemmat saivat myös uudet Bucasin riimut (á 22 e).

Albertille ostin kaksi uutta loimea (Bucas Freedom 119 e ja Fairfield Barney 64 e). Silmien vuotamisen vuoksi se sai kesällä myös Horsewaren kärpäshupun (43 euroa), jota se käytti koko vuonna ehkä tunnin ajan. 

Klinikalta ostin myös ison suunhuuhteluruiskun, joka maksoi 60 euroa. Polarpadejakin ostin noin 50 eurolla, mutta ne eivät sopineetkaan Ruusan kenkiin. Pohdin vielä, palautanko vai pidänkö tulevaisuuden varalle. 

Muuten varustehankintojen loppusumma kertyi kaikenlaisesta pienestä, suurimpana näistä mainittakoon neljä uutta heinäverkkoa Ruusan yöheinille. Myös uusia heijastimia ostin jokuset, uuden rehukipon Ruusalle, letityskuminauhoja, hokkeja, kierretapin ynnä muuta sälää.


Lääkkeisiin meni viime vuonna 628 euroa (699 e) eli 52 euroa kuukaudessa.

Lääkemenoista valtaosa eli 500 euroa on uponnut mahalääkkeisiin.  

Ruusan syksyisen mahaoireilun alettua hankin apteekin käsikaupasta Antepsinia jo ennen klinikkareissua 115 eurolla. Klinikalta lunastin lääkkeitä, Gastrogardia ja Antepsinia, 207 eurolla. 

Omepratsolia kului myös ehkäisevästi keväällä tallinvaihdon yhteydessä muistaakseni aika tasan molemmille poneille. Tallinvaihtolääkkeet maksoivat kaikkiaan 178 euroa.

Muut lääkehankinnat olivat kipu- ja matolääkkeitä. Ostin sekä Finadynea (58 e) että Rheumocamia 31 e). Finadyneä on jäljellä tuubi tai pari, mutta Rheumocam jäi kokonaan odottamaan seuraavaa pahaa päivää.



Lisäravinteisiin kulutin viime vuonna 473 euroa (435 e vuonna 2019) eli 39 euroa kuukaudessa. 

Se, että vuoden 2020 summa on suurempi kuin vuoden 2019, on jännä, koska mielestäni olen ostanut vähemmän lisäravinteita. Nykyisellä tallipaikalla kivennäinen sisältyy vuokraan, tosin alkuvuodesta 2020 ostin yhden paketin mineraaleja 53 eurolla.  

473 eurosta 148 meni psylliumiin, jota olen syöttänyt varsinkin Ruusalle ahkerasti. Albert ei syö hiekkaa joten sille annoin vain pari psyllium-kuuria.

Kesällä sain tallikaverilta pari pakettia MSM:ää (usean kuukauden annos) ihan ilmaiseksi. Tästä avokätisestä lahjoituksesta huolimatta kulutin kyseiseen aineeseen vuoden aikana 123 euroa. 

Muuten lisäravinnerahat menivät vitamiineihin (105 e, lähinnä luonnolliseen e-vitamiiniin), pan-suolaan ja elektrolyyttiäkin ostin kesällä purkillisen.



Lisärehuihin meni 2020 varsin kohtuulliset 277 euroa (377 euroa) eli 25 euroa kuukaudessa. 

Suurin lisärehukulu oli Albertin täysrehu, Krafft Groov Original, jota ostin syksyllä tallin kautta viisi säkkiä yhteishintaan 97 euroa. 

Viime vuoden alussa ostin yhden säkin Racingin Proteinia noin 25 eurolla (proteiinirehu sisältyy nykyisin tallivuokraan). 

Greenlineäkin olen ostanut alkuvuodesta yhden säkin noin 20 eurolla, mutta enää en ole nähnyt tarvetta syöttää sitä. 

Syksyllä lisäsin puuroaineksiin säkillisen Progut Farmia, joka maksoi 23 euroa. Syötän ainetta molemmille poneille desin päivässä, mutta en osaa sanoa, onko siitä jotain hyötyä vai ei. 

Kun Albert oli keväällä hälyttävän laiha, ostin sille ruokaöljyä yhteensä 30 eurolla. Öljyä syötän edelleen pois, vaikka poni ei sitä oikeastaan enää tarvitsisi. Myös täysrehun määrää on saatu pudotettua, joten voisi toivoa, että lisärehustuksen osuus ponibudjetista olisi tänä vuonna vielä pienempi. 

Rivillä muut kulut on tuoreimmassa ponitilinpäätöksessä 427 euroa (750 e vuonna 2019) eli 36 euroa kuukaudessa.

Tähän sisältyy muun muassa kuljetuskustannuksia, näyttelyn ja laatuponikisan osallistumismaksut sekä yksi irtohypytyksestä maneesilla. 

Lisäksi noin 70 euroa meni loimien pesetykseen ja kyllästämiseen (neljästä pestystä loimesta kaksi oli parissa viikossa riekaleina - Albertille ostin uuden, Ruusalle en, koska sille jäi kaksi 100 - 150 gramman sadeloimea). 

Porkkanoitakin tuli joillakin kympeillä osteltua. Jokaista pikkupussia tuskin olen muistanut kirjata ylös, mutta toisaalta olen niistä herkuista pilkkonut osan ihan omallekin lautaselleni. 

 


Kehonhuoltoon meni vuonna 2020 varsin vähän, vain 230 euroa (944 e), ja siitäkin rahasta 60 euroa oli joulukuussa 2019 tehdystä hieronnasta. 

Viime vuonna tehdyistä hoidoista kaksi oli hierontoja, yksi laserhoito polvelle ja yksi black friday -alennuksella ostettu fysioterapia, joka sekin kyllä sisälsi etupäässä hierontaa. 

Koko summa meni Ruusan hoitoon eli Albert jäi viime vuonna kokonaan ilman. En tiedä, miten näin pääsi käymään, mutta tilanne kyllä korjataan jo ensi viikolla.  




Että kyllä sitä rahaa vain menee yhteen jos toiseenkin. Jo viime vuonna tilinpäätöstä tehdessäni totesin, että olisipa kiva, kun voisi jostain säästää. Juu, olisihan se kiva, mutta eipä merkittäviä säästöjä taida olla odotettavissa niin kauan kuin molemmat ponit pysyvät hengissä. 

Tallivuokrasta ei pysty säästämään kovin paljon tinkimättä tärkeimmistä perusasioista. 

Eläinlääkärikuluista säästäisin todella mielelläni, mutta se edellyttäisi, että ponit pysyisivät terveinä. Ottaen huomioon ponikalustoni laatu, tämä ei näytä todennäköiseltä skenaariolta. 

Toki voisin jättää jännevamman väliultraukset tekemättä, mutta sitten en voisi olla varma, missä vaiheessa vamman paraneminen on. Esimerkiksi Ruusan viimevuotinen polvivamma näytti eläinlääkäristä jo kesällä siltä, että parin viikon päästä voisi ottaa ravia, mutta ultrausten jatkaminen paljasti, että siinä pisteessä oltiin vasta pari kuukautta myöhemmin.

Myöskään varustekaupassa en ole koskaan villiintynyt. Varustekulut kasvoivat viime vuonna pitkälti siksi, että junnuponikin kasvoi - ulos melko kattavan varustevarastoni inventaariosta. Varusteita myös hajosi normaalia enemmän. 

Varustekulut paisunevat tänä vuonna vielä lisää, koskapa junnueläin alkaa - ainakin toivottavasti - tarvita varusteista kalleinta eli satulaa. Muita kuluja lihottaa tänä vuonna myös Albertin ratsutus. 

Viestini hevosen hankinnasta haaveilevalle ihmiselle pysyy samana kuin aiemmin: jos pystyt elämään ilman omaa hevosta ja/tai haluat rahaa jäävän muuhunkin elämään, älä hemmetissä osta. Paitsi jos olet sikamaisen rikas, sitten sama vaikka ostaisitkin.

Lue myös: Miten keskituloisella on varaa kahteen poniin ja vielä pk-seudun tuntumassa?

torstai 31. joulukuuta 2020

Hei hei mitä kuuluu

Kyllä on siinä osannut kotimainen orkesteri luoda lausahduksen, joka sopii vaikka joka toisen blogipostauksen otsikoksi, jos kirjoittajaa vaivaa otsikoinnissa valkoisen ruudun syndrooma. 

Tosin ei ole niinkään vaivannut valkoinen ruutu kuin totaalinen ajan puute ja sen sellainen. Kuulumisista pulaa ei sen sijaan ei varsinaisesti ole ollut, kuten 40_with_ponies-tiliä seuraavat jo tietävätkin. 

Esim. marraskuun viimeisenä päivänä ponit viettivät vähän äiti-poika-aikaa ponitaksissa ja päiväretkellä sinne, minne tämän blogin tähtien päiväretket tuppaavat suuntautumaan. Eli siis klinikalle.


Ruusa matkusti poliklinikalle korventavan tyhjin mahoin, sillä pitkään vaivannut mahakipu oli osasyy ekskursioomme. 

Toinen Ruusa-aiheinen syy oli ihan vain kengitys, sillä halusin ponin vielä toisen kerran kyseisen osaajan käsiin. Kotitallilla kengitysten välissä tehdyn röntgensäteilytyksen perusteella etusten kavioluut alkoivat jo olla kivassa kulmassa, mutta takakavioissa oli vielä kääntämistä. Takasiahan ei ensimmäisellä kuvauskerralla katsottukaan.  

Niin, se maha. Ilmeni, että olin osannut sekä diagnosoida että hoitaa ongelmaa oikein, olinhan klinikalle pääsyyn mennessä ehtinyt syöttää Ruusalle jo kuukauden verran Antepsinia. 

Mahahaavaa ei löytynyt, mutta rauhasmahassa oli aika ilkeän näköisiä punaisia viiruja. Eroosiota, kirjoitti eläinlääkäri papereihin, ja lääkemääräyskohtaan hän kirjoitti lisää Antepsinia sekä kolmen viikon kuurin Gastrogardia. Ihanan halpaa! No, onneksi omepratsoli oli ihan oikeasti halvempaa kuin viime tapaamiselta muistin. Mutta halvaksi sitä kyllä edelleen voi nimittää vain sarkastisesti.



Junnuosasto oli paikalla ensisijaisesti tapaamassa samaa kengittäjää kuin emänsä, vaikkakin edelleen ilman varsinaista kengitysosuutta. Koska satuimme nyt olemaan jo laitteiden äärellä, Albertin kavioista napattiin needellisellä säteilytyskerralla käsittämättömästi ottamatta jääneet kuvat. Ja hyvä, että otettiin. 

Kolme kaviota oli ihan ok, mutta vasemmassa takakaviossa oli kavioluu aivan ns. keturallaan. Kyseisessä kavioluussa näkyi myös "linja", joka eläinlääkärin arvion mukaan oli todennäköisesti hiusmurtuma.

Murtuma, siinäpä sana, jota en tältä reissulta odottanut. Onneksi linja oli sellaisessa paikassa, että eläinlääkäri arveli sen korjaantuvan ilman erityisiä elämisen rajoitteita, kun samalla kertaa saatiin helpotettua kavioluun virheasennon luomaa painetta uudella uljaalla vuolulla. Olisikin ollut vähän liikaa yhdelle 3-vuotiaalle, että juuri kun se on kuumetaudin jälkeen päässyt takaisin bändiin, joutuisi taas soolouralle. 

Klinikalta kotiuduttuamme ihailin kavion uutta asentoa, sillä se näytti jo kertakäsittelyllä huikeasti paremmalta. Joskus kengittäjäkin paranee ihan vaihtamalla.

Ei siis mikään turha päiväretki, vaikka olisihan sitä vähän vähemmilläkin uutisilla pärjätty, Pitää vielä kerran kiittää Annikaa, joka mahdollisti reissun ottamalla töistä vapaata ja lähtemällä kuskiksi. Aivan mielettömän mahtavaa!



Kuten jo viime päivityksessä avauduin, kaikesta 2020-meiningistä on seurannut se, että syksyn mittaan tallille menemisestä alkoi muodostua enemmänkin lisästressi kuin rentouttavaa vapaa-ajan viettoa. 

Hermonkiristelystä seurasi, että tallireissuni taisivat alkaa tuntua rasitteelta myös poneista. Olen bongannut kullannuppujeni rauhoittavia eleitä eli ne ovat esimerkiksi haukottelleet, kun olen tehnyt niiden kanssa jotain. Koska haluaisin, että poneilla olisi kanssani kivaa, niiden stressi on lisännyt omaani, mikä taas on stressannut niitä jne. Kiva pikku noidankehä. 

Noidankehä johti aika nopeasti totaaliseen itseluottamuksen romahdukseen. Epäilin ihan jokaista liikettäni etenkin Albertin kanssa ja pohdin yön unettomina tunteina sitä, mitä kaikkia virheitä olin mahdollisesti tehnyt ja miten pilalle olin varsan niillä saanut. 

Lopulta totesin, että näin ei todellakaan voi jatkua tai omistajaportaassa romahtaa joku muukin osa kuin itseluottamus. Päätin, että annan Albertin koulutuksen jonkun muun tehtäväksi. Ehkä jopa niin, että Albert lähtee sisäoppilaitokseen.

Ajatus siitä, että minulla olisi vähän aikaa huollettavana vain yksi poni ja että minun ei tarvitsisi vajavaisilla taidoillani kouluttaa Albertia, oli yllättävän iso taakka pois hartioilta.  

Taakattomien hartioiden ansiosta henkinen ryhti oikeni välittömästi. Aloin taas hymyillä tallilla ja nukkua yöllä (jälkimmäinen on kyllä sittemmin taas kärsinyt, osittain ponimietteiden mutta vielä enemmän työkuviopohdintojen vuoksi). 

Lisäksi kun en enää ajatellut kouluttavani Albertia, aloinkin - kouluttaa sitä. Vähän vahingossa ja vähän tahallaankin aloin ajatella, että joku muuhan hoitaa varsinaisen koulutuksen, minä vain teen jotain pientä kivaa Albertin kanssa. Ja siinä pientä kivaa tehdessä Albert on edistynyt enemmän kuin aikoihin ja olen tajunnut, että se ei todellakaan ole pilalla vaan erittäin kiltti ja toimiva.

Heti tuli heppailusta taas vähän mielekkäämpää. 

Kuvan otti Päivi Wall.

Olen kyllä pysynyt myös siinä synkällä hetkellä tehdyssä päätöksessä, että joku muu kouluttaa Albertin ratsuksi. Tallillamme käyvä ratsuttaja Katja Järvenpää, joka on työskennellyt vuosia McLeanin tallilla Saksassa, on nyt pari kertaa käynyt Albertin selässä ihan karsinassa. Hän kuulemma tykkää hoitaa homman näin, joten näin olemme tehneet. Albertia on tapahtuneen aikana eniten kiinnostanut se, koska ja keneltä saa porkkanaa. 

Tässä kohtaa otin vapauden taputtaa omaa selkääni. Tuskinpa selkäännousu niin kivuttomasti olisi käynyt, ellen olisi varsaa tähän määrätietoisesti valmistellut ja siinä myös onnistunut. 

 

Tämäkin kuva Päivi Wallin käsialaa.

Aikaahan Albertin kanssa kivailuun on ollut, koska muutaman päivän lääkityksen jälkeen Ruusan Gastrogard-vastuu siirtyi minulle. Kuulemma aamutallin tekijällä ei ole aikaa käyttää kolmea varttia yhden ponin jahtaamiseen, jännä. 

Gastrogard pitää antaa tyhjään mahaan, sitten tunti - puolitoista odottelua, sitten Antepsin ja sen jälkeen heinät. Eli pelkkään Ruusan lääkintään meni joka päivä pari tuntia. Onneksi Gastrogard-kuuri oli vain kolmeviikkoinen! Varsinkin, kun loppua kohti ponin lassoaminen alkoi olla minullekin konsulttikielellä sanottuna haaste.

Ruusalla pääsin tuossa jo vähän ratsastelemaan ja se oli itse asiassa todella kiva. Pari kertaa ehdin laukkaillakin selästä käsin, kerran jopa kentällä, ja myös laukka oli hyvää. Fysioterapeuttikin ponia hoiti ja kehotti vain lisäämään rasitustasoa. Sitä seuraavana päivänä Ruusalla oli ojentajajänne paksuna, eikä ihan vähän.  

Hiukan korpesi, että poni teloi kinttunsa kaksi viikkoa klinikkareissun jälkeen. Ja kun eläinlääkäri saapui, selvisi että kotidiagnoosini oli jälleen ollut oikea. Kyseinen ojentajajänne on todellakin revähtänyt. 

Sama jännehän meni 4,5 vuotta sitten ja nyt siis uudelleen. Vamman vaikeusastekin oli eläinlääkärin arvion mukaan samaa luokkaa, 10 prosenttia. Varma ei voinut olla, koska turvotusta oli kuulemma edelleen reilusti. Ja se oli kuitenkin jo laskenut ainakin puoleen...

Ruusan saldo vuodelle 2020 on tässä vaiheessa vuotta siis kaksi jännevammaa. Lisäksi on ollut kengitysvirhe, mahaeroosio ja olihan sillä kesällä myös pieni hiekkakertymä. Unohdin varmaan jotain, mutta parempi niin.  

Nyt sitten kävelytellään pari kuukautta ja katsotaan sitten, missä mennään. Seuraava jo tiedossa oleva eläinlääkärin ajanvaraus on 4. helmikuuta. Silloin paitsi ultraillaan, myös tutkaillaan Albertin kavioluun tilannetta röntgensäteillä. Lääketieteen kiitos aika paljon pystytään nykyään tekemään ilman taksikyydin tarvetta, ja laitteisto tulee tällä kertaa siis ponien luokse.

 


Että on tämä kohta päättyvä vuosi ollut poniosastolla aika, no, vuosi 2020. Mutta on tässä hyviäkin juttuja ollut, kuten että olen tavannut täällä Varsinais-Suomessa mahtavia hevosihmisiä. Ei ole tullut yksinäinen olo, vaikka olen alueella uusi. Se on hieno asia se. 

Nyt toivon vain, että vuosi 2021 olisi edes vähän mukavampi myös poniterveydellisesti. Ainakin tarkoitus olisi juhlia erään blogitähden ensimmäisen elinvuosikymmenen täyttymistä. 

Oikein hyvää uutta vuotta kaikille! 

P.S. En ole vielä päättänyt, koulutetaanko Albert nykyisessä kodissa vai päädynkö kuitenkin sisäoppilaitostyyppiseen ratkaisuun. Olen kuitenkin edelleen sen verran väsynyt, että olen kallistumassa jälkimmäisen puoleen. Paikkakin on jo tiedossa, mutta ei vielä varattu. Tähän aiheeseen on tarkoitus palata alkuvuodesta, mutta ratsukoulutusta ei ole tarkoitus erityisemmin edistää ennen kuin Albert on todettu terveeksi. 

keskiviikko 11. marraskuuta 2020

Lokakuu ja marraskuu, miksi olette niin lokaisia?

Lokakuu, siinäpä vasta osuvasti nimetty kuukausi, vaikka tänä vuonna ulkoilman loka jäi ihan siedettävälle tasolle. 

Tässä ponitaloudessahan loka ei kuitenkaan ole tavannut jäädä fyysisen ulkoilman riesaksi, vaan samaan aikaan on roiskunut myös kuvainnollinen kura. 

Mistäköhän johtuu, että kun mieli muutenkin kamppailee selvitäkseen pimeydestä, ponihommista ei ole yhtään piristeeksi?   

Poninihan ovat perinteisesti loka-marraskuussa sairastaneet, yleensä molemmat yhtä aikaa. Tämä on perinne, jonka mielelläni rikkoisin, mutta olisi epäilemättä ollut liikaa vaadittu, että kaikista vuosista juuri 2020 antaisi tähän mahdollisuuksia. 

Lokakuun alussa oli vielä auvoisaa, tai niin kuvittelin.
Tykkään kovasti näistä kuvista, joita Sini otti meistä sänkipellolla.
Enkä näytä tässä edes yhtään isolta Ruusalle.
Kuva Sini Tuhkunen (kuvankäsittely minä)

Kuten edellisessä postauksessa kerroin, lokakuussa paljastui Ruusaa koetellut kengitysvirhe. Korjauksen jälkeen poni meni vielä kipeämmäksi. En ollut varma, miksi poni oli niin kipeä, mutta se liikkui huonosti ja haluttomasti ja vatsa oli koko kyljen matkalta krampissa.

Aluksi arvelin liikkumishaluttomuuden syyksi jalkakipua, olihan kaviobalanssia juuri rukattu ns. isommalla kädellä. Toista viikkoa kävelytettyäni aloin kuitenkin hiukan ravuuttaa Ruusaa, ja kaksitahtinen askellus näyttikin paremmalta kuin käynti. Tästä päättelin haluttomuuden syyksi ennemmin mahakipua. Ajatus ei ole kokonaan omaa tuotantoa, vaan peräisin eläinlääkäriltä, jolle noin viikkoa kengitysmuutoksen jälkeen hänelle soittelin. 

Olen juuri syöttänyt Ruusalle kahden viikon psylliumkuurin ja poni on saanut jo monta viikkoa Antepsinia kahdesti päivässä. Silti se edelleen vetää vatsaa sisään ja pakollisiksi katsomani pienet lenkit menevät perässävetämisen merkeissä. 

Tällä hetkellä ponitodellisuus näyttää tältä.


Oireita ei selitä ainakaan hiekkakeräymä, jota pelkäsin, koska tarhanpohja on hiljattain laitettu hiekalle. Tänään otetun röntgenkuvan mukaan tämänhetkinen hiekkakeräymä on nimittäin mallia pikkuruinen viiru. (Myös kavioluut olivat suoristuneet sitten viime näkemän.) 

Muutama päivä sitten luin @anninageen Instagramista postauksen, että hänen hevoselleen vastaavia oireita oli aiheuttanut munkinpippuri. Kah, sitähän Ruusakin oli saanut jokusen viikon! Lopetin syötön saman tien - ja sekä oman että tallinpitäjän havainnon mukaan oirelu on sen jälkeen ainakin loiventunut. 

Vaikka mahatilanne on parempi, ongelma ei ole kokonaan poissa. Että nyt sitten arvon, katselenko tilannetta Antepsinin voimalla vielä vähän aikaa vai varaanko tulevan klinikkakengityksen yhteyteen myös mahatähystyksen.  

Myös lokakuun alusta. Kuva minä.

Tosin yksi mahdollinen selitys nihkeilylle voi olla myös virus. 

Tätä vaihtoehtoa en muilta hyvin potentiaalisilta vaisuuden syiltä hoksannut edes epäillä tilanteen akuuteimmassa vaiheessa, joten mahdollinen ruumiinlämmön poikkeama jäi todentamatta. (Kyllä, aiemmin harrastamani säännöllinen lämmön mittaus on viime aikoina vähän unohtunut, paitsi nyt olen petrannut ja tsekkaan tilanteen joka päivä - ennen liikutusta.) 

Virusta aloin epäillä Ruusalla siinä vaiheessa, kun oireet iskivät Albertiin. 

Sillä eihän yhden ponin saikkuilu lokakuulle riitä, vaan samaa herkkua on ollut tarjolla myös junioriosastolla. 

Pari viikkoa sitten lauantaina tallikaveri soitti kertoakseen, että Albertilla rähmivät silmät. En tästä erityisemmin huolestunut, sillä vastaavaa on aiemminkin pikkumiehellä ilmennyt eikä se ole vaatinut silmien puhdistamista kummempia toimenpiteitä. Kun myöhemmin samana päivänä saavuin itse paikan päälle, löysin kuitenkin tihkusateesta nuorisolaisen, joka tärisi kuin horkassa. Lisäksi se nosteli oudosti jalkojaan.

Ensimmäinen toimenpide oli ilmeinen: talutin ponin välittömästi talliin ja työnsin kuumemittarin sen takalistoon. Mittari nousi yli 40 asteeseen! En voinut uskoa näkemääni, joten mittasin uudelleen, ja sama meno vain jatkui. Tunnin parin päästä lukema oli jo 40,8! 

Ajoitus oli valitettavan täydellinen: seuraavana päivänä oli Kyvyt esiin -finaali, johon yksi Albertin tarhakaveri oli kvaalautunut. Omistajat toimivat vastuullisesti ja jättivät menemättä, mutta olihan se hirveä harmi. Varsa olisi voinut hyvinkin pärjätä.

Lapsi on omasta mielestään terve. Kamerani sen sijaan on alkanut tehdä hirveän rakeista jälkeä.


Oletettavasti Albertin ongelma oli alkanut jo perjantaina, sillä tuolloin hakiessani ponia se oli pihatossa makaamassa. Kyseessä oli sen verran epätavallinen lepäilyajankohta, että kiinnitin asiaan huomiota. Kun palautin Albertia tarhaan, se käveli jäykästi, kuin kavioitaan arkoen. Näistä oireista en kuitenkaan hoksannut mitata lämpöä.

Albertilla kävi kyllä siinä mielessä tuuri, että olin juuri saanut Ruusan outoon oireiluun eläinlääkäriltä tulehduskipulääkkeitä. Joten kun kuumemittari lauantaina tavoitteli lämpöennätyksiä, minulla oli Finadyneä tuikata nuorisolaisen suupielestä sisään. 

Varsa vangittiin potemaan karsinaan, eikä se vaikuttanut olevan tilanteesta harmissaan. Välillä se näytti aivan surkealta, välillä ilme oli kirkas ja ryhti ylväs kuin terveinäkin päivinä. Sunnuntaina poni kyllä oli köllötellyt karsinassa niin pitkään liikkumatta, että tallikaverit epäilivät sen olevan jo henkitoreissaan. 

Onneksi Albert muuten noudatti omia tapojaan eli sen syöttämiseksi ja juottamiseksi ei tarvinnut keksiä vippaskonsteja. Heinä maistui makuuasennossakin ja karsinan juoma-automaatti suhisi ahkerasti. Poika on tässä ehdottomasti paranneltu versio emästään, joka heittäytyy  juomattomaksi vähemmästäkin kolotuksesta. 

Laadukasta kännykkäkuvamateriaalia Albertin karanteenitiloista. 

Sunnuntaina Albertin kuume oli laskenut noin 39:ään ja illalla mittari näytti jopa alle 38:aa. Koska maanantaiaamun lukema kuitenkin oli taas 39, päätin kutsua eläinlääkärin paikalle ottamaan näytteitä. Tilasin verikokeet ja varmuuden vuoksi myös pääntautitestin, onhan Varsinais-Suomessa sitäkin liikkunut.

Maanantaina Albert myös maanantaina korona- ei kun siis pääntautikaranteeniin noin 10 minuutin ajomatkan päähän, jotta tauti - mikä ikinä olikin - ei leviäisi koko talliin. Kaveriksi karanteenitiloihin uhrattiin samasta laumasta aikuinen hevonen, joka sattui olemaan joutilaana ja jolla ei ole infektioille altistavia perussairauksia. 

Tiistaina eläinlääkärin saapuessa paikalle potilaamme ruumiinlämpö oli laskenut jo lähelle normaalia, vähän päälle 38 asteeseen. Oli jo aika selvää, että pääntautia tämä ei ollut, mutta testi otettiin silti. Pääntautitesti olikin negatiivinen, verikokeissa fibrinogeeni koholla ja muut tulehdusarvot normaalit. Tämä viittasi siihen, että tauti oli taittumassa, sillä fibrinogeeni kuulemma laskee tulehdusmarkkereista hitaimmin.

Jotta mikälie pöpö ei siirtyisi kahden tallin välillä, toimin runsaan viikon ajan seuraavasti: ensin kävin hoitamassa Ruusan, sen jälkeen ajoin toiseen paikkaan, vaihdoin kengät ja pipon, hoidin Albertin, ja seuraavana päivänä pesin kaikki tallivaatteet.

Tarhanpohjat uusittiin tänä syksynä.

Valitettavasti hygieniaponnistelut eivät kuitenkaan tuottaneet tulosta, sillä kuumetauti on iskenyt tallillamme jo kahteen muuhunkin hevoseen. Tauti näyttää iskevän jännästi niin, että edellisestä tapauksesta kuluu aina viikko seuraavan ilmenemiseen. Herpes-rokotetulla kuume kesti vain päivän, mikä sai meidät pitämään kyseistä virusta todennäköisimpänä epäiltynä. Onneksi tontilla ei ole tiineitä tammoja.

Hoitava eläinlääkäri ei kylläkään usko herpesteoriaan, sillä samanlaisesta taudista kärsivien kärsistä on kuulemma joillakin muilla talleilla saatu negatiivisia herpestestejä.   

Niin, sen pääntaudin lisäksi alueella kuulemma liikkuu myös tällaista virusta, jonka ainoa oire on useita päiviä kestävä kuume. 

Albertillekaan kuumeen kaveriksi ei toistaiseksi ole ilmaantunut muita oireita kuin se kovassa kuumeessa esiintynyt jalkasärky - jotain onnea sentään matkassa. Silmäoireilukin rajoittui siihen yhteen rähmäerään, jonka tietysti putsasin pois steriilillä suolavedellä. Kahdella muulla potilaalla on ollut myös takajalat tukkeina.

Nyt Albert on ollut normaalilämpöinen melkein kaksi viikkoa ja se siirrettiin viikko sitten takaisin tallille. 

Koska tuoreet kuvat loppuivat kesken niin laitetaan tällainen syyskuinen kuva laitumelta.


Vanha nyrkkisääntöhän on, että hevoselle pitäisi antaa lepoa viikko jokaista kuumepäivää kohti. Ihan neljää tai viittä viikkoa Albert tuskin on aloillaan, mutta se ei vielä ole palannut pihattolaumaansa, jossa leikit ovat aika vauhdikkaita ja toistuvat säännöllisesti pitkin päivää. 

Viikonloppuna kyllä yritin antaa Albertin hetken olla omassa porukassaan ja toisen kerran yhdistää sitä Ruusan ja kaveriruunan kanssa, mutta molemmista yrityksistä oli seurauksena itsensä tärviölle juossut toipilas.

Albert on siis nyt ulkoillut ihan vain itsekseen. Aluksi se vietti yöt karsinassa, mutta epäonnistuneiden kaverikokeilujen jälkeen sille rajattiin vakiolauman pihatosta oma yksiö. Tämä ratkaisu oli tervetullut, sillä tallin sairastarha on etäällä muista ja jo muutama siellä vietetty päivä sai Albertin haukottelemaan ja kipristelemään takavatsaansa. 

Loka-marraskuu on taas vaihteeksi ollut sellaista ponielämää, että tallille lähtöä tehdessä rintalastan alle on alkanut ilmestyä kirvelevä möykky. On ollut pikkuisen vaikea samaistua taannoisen hevosenomistajuuspostaukseni viimeiseen kohtaan eli "poninomistajuus on ihanaa". Enempi se on tuntunut lisäkuormitukselta suhteellisen vaativan työn ja muun elämän viimeaikaisten vastoinkäymisten ohessa.  

P.S. Jos joku ei uskonut, että muka joka vuosi tähän aikaan on poni pipinä, tässä todisteeksi aiemmat syysvaivapostaukset (vaivat ovat yleensä alkaneet juuri loka-marraskuussa, vaikka kaikki kirjoitukset eivät tähän ajankohtaan osukaan):

Tallil eka, tallil vika (lokakuu 2019)
Terveiset konkurssin partaalta eli sairastuvalta (marraskuu 2018)
Munaton ja vähän muutakinton mies kotiin (lokakuu 2018)
Sittenkin kaviot? (joulukuu 2017)
Synkissä vesissä (joulukuu 2016)
Flunssaa ja allergiatestin tuloksia (marraskuu 2015)
Niin tai näin, aina väärinpäin (marraskuu 2014)
Voihan mast-solu (marraskuu 2013)