keskiviikko 8. tammikuuta 2020

Miten keskituloisella on varaa kahteen poniin ja vielä pk-seudun tuntumassa?

Rahapäivitykset jatkuvat!

Yksi harvoista asioista, joista en aikuisena olemisesta tykkää, on budjettivastuu omasta elämästä. Jokaiseen budjetin miinusriviin pitäisi saada yhdistettyä plussarivi. Se ei ole ihan helppo tehtävä, koska elämä on, nimittäin hitokseen kallista.

Ja kuten hyvin tiedämme, hevosihmisen elämän tasapainoinen budjetointi on vain niin paljon muita raskaampaa, ainakin jos ei satu nauttimaan toimitusjohtajan palkkatasosta.

Kuten olen saattanut jonkin kerran mainita, minähän en ole koskaan ollut huipputuloinen vaan työsopimuksessa lukeva bruttosumma osui edellisessä työssä aika liki suomalaisten mediaanipalkan kohdalle. Uudessakin työssä palkka mahtuu vielä keskituloisten kategoriaan.

Tähän asti kuukausittain tilille napsahtava palkkakertymä on ollut vuorolisistä riippuen sellaista 2 200 - 2 600 euron luokkaa (bruttona noin 3 100 euroa plus lisät). Jonkun mielestä tämä voi kuulostaa ihan komealtakin, mutta pk-seudun tuntumassa summa tietää yhdenkin hevosen yksin asuvalle omistajalle varsin tiukkoja talouspaineita.

Pari vuotta vanha kuva, nykyisin tämän ottaminen olisi vaikeampaa koska emäponi ei huoli varsaa käsihevoseksi. HUOM, lupa pellossa poseeraukseen oli. Kuva aaveen.net

Viime vuodenhan ensimmäistä kertaa elämässäni pidin melko tarkkaa exceliä ponikuluista ja päädyin tajuamukseen, että bruttona tienaamistani euroista vähän yli joka kolmas menee poneihin. Lopuista bruttotuloista maksellaan sitten verot ynnä muut sivukulut, asumismenot, autokulut, koiran elatus, omat ruoat, omat vakuutukset ja mitä nyt nykyihminen elääkseen tarvitseekin.

Nettotuloista poneihin onkin mennyt sitten jo puolet.

Kuinka sitten on mahdollista, että olen pystynyt jo pari vuotta elättämään kahta ponia joutumatta velkakurimukseen?

No, heti alkuun on myönnettävä, että tämä ei olisi ollut mahdollista ilman säästöjä. Niitä on todellakin tarvittu isojen eläinlääkärilaskujen kanssa - ei siis sentään säännöllisiin käyttömenoihin. Käytännössä säästöistä on tässä viimeksi kuluneen parin vuoden aikana kadonnut sellainen siivu, että onneksi en edes tiedä tarkkaa summaa. Muuten voisi ketuttaa aika paljon.

Mammaponin kanssa Ypäjän BIS-kehässä viime kesänä. Kuva Satu Pitkänen.

Toisekseen vanha totuus pitää paikkansa: ei ne suuret tulot, vaan pienet menot. Keskituloisella on varaa melkein mihin vain, mutta ei kaikkeen. Eli jos haluaa panna rahansa poneihin, kaikesta muusta pitää tinkiä.

En muista, milloin olen viimeksi käynyt kampaajalla, mutta tiedän, että siitä on enemmän kuin kaksi vuotta. Kosmetologilla käynnistä on paljon pitempi aika, ja sen kyllä hipiästä huomaa. Jos ostan uuden vaatteen, sen käyttäjällä on todennäköisesti neljä jalkaa. Jos, noin kerran vuodessa, hankittu vaate on tarkoitettu omaan ihmisvaatekokoelmaan, sillä on yleensä oranssi hintalappu.

Kaikki hankinnat, sekä omaan että ponien käyttöön, on punnittava akselilla välttämätön - ei välttämätön, ja lähinnä ensinmainittu ääripää johtaa lompakon raottamiseen.

Lounasbudjetti on noin kaksi euroa päivässä eli en lounasta ravintoloissa (ainakaan omalla rahalla). Kofeiinin nautin kotona tai työpaikalla (jälkimmäinen firman piikkiin), en kahvilassa. Matkoista olisi turha haaveilla ilman niin kutsuttua henk.koht. sponsoria.

Säännölliset ratsastustunnit on myös kahden ponin kanssa saanut pitkälti unohtaa eli käytännössä tällainen poninomistajuus tietää rapistuvaa ratsastustaitoa.

Jos talouteeni kuuluisi ihmisentaimia, ei olisi varaa todennäköisesti yhteenkään poniin.

Kuva Satu Pitkänen.
Ja let's face it, vaikka miten säästäisi kaikesta muusta, parin tonnin nettopalkalla ei pidetä kahta hevosta maneesitallilla, eikä pk-seudulla edes yhtä.

Keskituloisen poninomistajan on siis valittava tallipaikka paitsi poneille sopivuuden, myös hinnan mukaan.

Nykyinen tallipaikka maksaa 300 euroa kuukaudessa per poni. Summaan ei sisälly muuta hoitoa kuin heinien jako ja puitteet ovat varsin vaatimattomat - poneilla on kuitenkin siellä hyvä ja siksi olemmekin pysyneet samassa paikassa lähes neljä vuotta.

Kun rahaa on rajallisesti, ei ole varaa maksaa toiselle ponikakkojen siivouksesta.
Vaikka poneilla onkin edullinen tallipaikka, pk-seudun hintatasossa on tingittävä myös omasta asumismukavuudesta. Omistusasunto on ulottumattomissa ja vuokrakämppääkään ei voi mistään Helsingin keskustan tuntumasta katsella. Tai ylipäätään mistään varsinaiselta pk-seudulta.

Olikin aikamoinen onnenkantamoinen, että pari vuotta sitten löysin pienen vuokra-asunnon vain muutaman kilometrin päästä tallilta ja 35 minuutin ajomatkan päässä Vantaalla sijaitsevalta työpaikalta.

Jonkun mielestä ehkä 20 neliön vuokrakämppä keskellä peltoa ei olisi kovin suuri onnenpotku, mutta kahden ponin loukussa ei paljon paremmin olisi voinut käydä. Asuminen kyseisessä kämpässä on nimittäin maksanut vain kiinteät 350 euroa kuukaudessa. Siis kaikki asumiskustannukset yhteensä: vuokra, lämmitys, vesi, sähkö, netti (joka tosin ei ole koskaan toiminut) ja lämmitystolpallinen pysäköintipaikka.

Koska asunto on ollut lähellä tallia, tallimatkoihinkaan ei juuri ole mennyt rahaa. Lisäksi käytin runsasmitallisesti hyväksi edellisen työn etätyömahdollisuutta, joten siinäkin on löpöä (ja ympäristöä!) säästetty.

Kuva aaveen.net


Käytännössä juuri puoli-ilmainen asuminen on ollut avain tuplaponinpitoon ilman henkilökohtaista konkurssia.

Mutta vaikka olen tinkinyt kaikesta mistä keksin, raha on silti koko ajan tiukilla (asiaa ei ehkä auta se, että myös koiran eläinlääkäri- ja lääkekulut ovat melko merkittävät). En siis suosittele tällaista hevoselämänmuotoa kenellekään.

Eikä tilanne ole palkankorotuksen jälkeenkään kovin paljon parempi, sillä nousevat kustannukset syövät palkankorotuksesta sen mikä nousevalta veroprosentilta käteen jää. Asumiskulut nousivat Turkuun muutossa yli 200 eurolla kuussa ja tallipaikoistakin joutunee maksamaan yhteensä 100 - 200 euroa enemmän. Sitten vielä päälle pidentyvät tallimatkat nykyisillä dieselin hinnoilla niin siinä on kivasti palkankorotus syöty.

Eli vyönkiristys jatkuu.

No, ainakin eläkettä karttuu vähän rutkemmin - sikäli mikäli suuret ikäluokat eivät ole eläkekertymiä syöneet siihen mennessä jos joskus pääsen eläkkeelle asti.

P.S. Niinhän siinä kävi, että suunniteltu uusi ponien asumisratkaisu kaatui viimemetreillä. Edelleen siis haussa pihattopaikka kahdelle mahdollisimman läheltä Turkua! Kriteerit löytyvät marraskuisesta päivityksestä. Alkaa näyttää siltä, että ihan nykyisen veroista paikkaa ei poneille löydy edes budjettia selvästi kasvattamalla, ja kuten sanottua, kasvunvaraa ei budjetissa edes liiemmin ole. Onneksi ei ole ajolähtöä eli Ruusan ja Albertin tilalle ei ole tulossa uusia asukkaita. Mutta tietysti tahtoisin ponit lähemmäs niin pian kuin mahdollista - autopelkoista koiraakaan en raatsi tuoda Turkuun ennen kuin jokaviikonloppuinen reissaaminen loppuu. Kaipaan jo arkeeni muutakin sisältöä kuin työ!

torstai 2. tammikuuta 2020

Vuoden 2019 ponitilinpäätös euroina

Päättynyt vuosi oli poninomistajuuskauteni historiallinen tapaus siinä mielessä, että 1.1.2019 aloin pitää tarkkaa kirjaa poneihin uppoavista euroista. 

Moni viisaampi hevosenomistajahan on näin tehnyt jo vuosia, mutta itse elin ensimmäiset melkein kahdeksan vuotta onnellisessa tietämättömyydessä. Kuitenkin siinä vaiheessa, kun tili alkoi mennä toistuvasti miinukselle, totesin että ehkä on syytä selvittää, mihin tarkalleen ottaen (poni)rahani käytän. 

Ihan täydellinen tämä tilinpäätös ei ole. En ole vielä hakenut vakuutuskorvauksia Albertin silmätulehduksesta ja menopuolelta puuttuu ainakin syksyn madotuksen ja marraskuisen hieronnan hinta, koska en ole vielä saanut laskuja. Myös voi puuttua joitakin porkkanapusseja, jotka olen unohtanut kirjata.

Voi kuitenkin olla, että puuttuvat plussat ja miinukset kutakuinkin kumoavat toisensa eli isojen linjojen pitäisi olla laskelmassa kohdallaan. Vahvasti ehkä. Myöhemmin tulevat laskut ja korvaukset joka tapauksessa kirjaan tämän vuoden exceliin.

Syylliset vissiin joskus keväällä.


Kun ponitulot on vähennetty menoista, tilinpäätöksen loppusumma on -13 370 euroa.

Tämä tarkoittaa, että poneihin on kuukausitasolla uponnut keskimäärin 1 125 euroa. Eli kun ennen excelöintiä olin ajatellut käyttäväni poneihin noin tuhat euroa kuussa niin ei se aivan riittänyt.

Viivan alle jääneeseen summaan sisältyy menoja 14 658 euroa ja tuloja 1 278 euroa

Tulopuolelle on päästy kirjaamaan Albertin vakuutuskorvauksia 707 euroa ja Ruusan näyttelypalkkioita 570 euroa. Näyttelypalkkioista 270 euroa napsahti tilille Ruusan toissavuotisen jalostusarvostelukakkosen ansiosta ja 300 euroa tuli tilivuotisen Kansallisen poninäyttelyn champion-tittelistä.

Vakuutuksesta tuli takaisin enemmän kuin vakuutusmaksujen verran ja näyttelytkin lähestulkoon maksoivat itse itsensä.

Halvin kuukausi oli heinäkuu, lähinnä siksi, että silloin tuli tuo Albertin vakuutuskorvaus. Ponitalous meni miinukselle vain 544 euron verran. Kallein kuukausi olikin sitten heti elokuu, jolloin ponit verottivat tiliä melkein tonnin enemmän, 1 534 euroa.

Ponit samaisena keväänä. Kuvassa näkyy iso osa siitä, miksi ponini asustavat siellä missä asuvat, eli vain osa niiden tarhaa.



Mutta mistä tuo keskituloiselle varsin messevä 14 400 euron menoerä sitten oikein muodostui?

Suurin yksittäinen kulu ovat olleet tietenkin tallivuokrat, joihin upposi 7 200 euroa eli 600 euroa kuukaudessa. 

Summaa voidaan pitää kahdelta ponilta etenkin pk-seudun tuntumassa vähintäänkin kohtuullisena, mutta on huomattava, että se ei ole täysihoitopaikka eikä tallilla ole kenttääkään. Poneille on kuitenkin hyvät olot, mikä on vaikuttanut valintaan hintaakin enemmän. 

Albertia läpivalaistiin keväällä (ja Ruusaa syksymmällä).

Panokseni eläinlääkärikunnan työllistämiseksi oli myös vuonna 2019 melko merkittävä: 2 286 euroa. Sentään se 707 euroa takaisin vähän lievitti tätä tuskaa. Mutta vain vähän.

Vuodelle 2019:han asetin tavoitteeksi, että eläinlääkärikuluja saataisiin leikattua. No, se toteutui verrattuna kahteen edelliseen vuoteen, sillä yksin lokakuussa 2018 ponieläinlääkäreihin meni noin viisi tonnia ja kesäkuussa 2017 lähemmäs kolme tonnia. Mutta jos nämä isot kertaluontoiset rysäykset jätetään huomiotta niin eläinlääkärikulujen perustaso ei kyllä mutuni mukaan ole merkittävästi alentunut.

Sellaisia kuukausia, jolloin ponit eivät ole eläinlääkäriä (mielestäni) tarvinneet, oli menneenä vuotena vain neljä. Eli eläinlääkäri on käynyt kahtena kuukautena kolmesta!

Kaikista näistä käynneistä kaksi on ollut ihan perushuoltoa eli raspausta ja rokotuksia, minkä osuus eläinlääkärikuluista oli yhteensä 461 euroa. Valtaosa rahasta on siis mennyt ihan vaivojen hoitoon. Ponivahvuuden molempia jäseniä läpivalaistiinkin vuonna 2019, molemmilla kerroilla säteilytyskohteena olivat kintut.

Kallein eläinlääkärikuukausi oli marraskuu, jolloin eläinlääkäreihin meni 676 euroa. Tästä Ruusan klinikkareissuun kului 498 euroa ja loppusumma ponien purukaluston huoltoon. Ennen klinikalle menoa Ruusan hengitystieoireiluun oli mennyt jo useampi satanen.

Muuten eläinlääkäri kävi useamman kerran katsomassa Albertin telomaa jalkaa, Ruusan kesällistä huonoa liikkumista ja ponien vuotavia silmiä.

Eläinlääkärikuluihin ei edes ole laskettu mukaan lääkkeitä, paitsi sellaiset, jotka olen saanut suoraan eläinlääkäriltä käynnin yhteydessä.

Anna kävi keväällä 2019 ensimmäistä kertaa ratsastamassa Ruusalla. Aika hyvin meni. Vierailu oli budjettineutraali.
Kolmanneksi suurin kuluerä oli ponien kehonhuolto: 944 euroa. Tämä summa on hurjasti enemmän kuin aikaisemmin, koska hoidatin poneja monta kertaa. Lukuun sisältyy pari 250 euron arvoista kiropraktikkokäyntiä (sis.molempien ponien hoito), muutamia hierontoja Ruusalle ja laserointeja Albertin jalkoihin. 

Sitten loput menosarakkeet suuruusjärjestyksessä:

KAVIONHUOLTO 854 euroa: Tämä on valtaosin Ruusan tekosia. Albertin osuus on ainoastaan 50 euroa, mikä on mennyt kahteen vuoluun - sen enempää ei vain ole tarvinnut, koska Albertin kaviot ovat kuluneet niin paljon itsekseen ja melko hyvien jalka-asentojen ansiosta vieläpä varsin tasaisesti.

Ruusan kengityksiin mennyt runsaat 800 euroa sisältää seitsemän ympärikengitystä ja neljä irtokenkää. Tämä on pk-seudun tuntumassa varsin maltillinen hinta oikeasti osaavan sepän palveluista.

LISÄREHUT JA -RAVINTEET 812 euroa: Tästä suurempi osa meni lisäravinteisiin, 435 euroa. En edes jaksa jaotella kaikkia. Kalleimmat ovat olleet Flexadin-nivelvalmiste Albertin irtopalaleikkauksen jälkeiseen hoitoon (en ole kirjannut ylös sen hintaa, mutta jotain yli 120 euroa se oli) ja psyllium, johon upposi vuoden aikana 112 euroa. Lisäksi olen ostanut msm:ää ponien keuhkojen hyvinvointiin, ruokasoodaa löysille mahoille, rehukalkkia, vitamiineja ja suolaa.

Lisärehuihin meni 377 euroa, mistä kivennäisiin 197 euroa, greenlineen 40 euroa (2 säkkiä), hampputuotteisiin (soijan ja pellavan tilalle) 61 euroa (yksi hamppurouhesäkki ja yksi pieni pakkaus hamppuproteiinia), soijaan 30 euroa (1 säkki), pellavaan 26 euroa (1 säkki).

"MUUT KULUT" 790 euroa: Suurin osa tästä summasta meni näyttelyihin (ml. Laatuponikisa), noin 600 euroa. Siihen sisältyy ilmoittautumismaksuja 165 euroa ja Albertin kuljetuksia 395 euroa (kolme hevosautovuokraa polttoainekuluineen ja yksi lainakuskikin). Loput näyttelykulut ovat esimerkiksi apurien kahvitusta ja polttoainekuluja Ruusan kuskauksesta omalla kalustolla.

Luokittelemattomiin olen laskenut myös Albertin ohjasajokoulutuksen, 130 euroa. Loput "muut kulut" ovat lähinnä porkkanoita.

LÄÄKKEET 699 euroa: Kalleimpia ovat olleet Ruusan hengitystielääkkeet, joihin upposi syksyn mittaan 376 euroa (ja itse asiassa tästäkin saattaa puuttua muutama kymppi). Matolääkkeiden osuus on 162 euroa, mutta tosiaan yksi madotus tästä laskelmasta vielä puuttuu eli noin 200 euroon mennään. Silmätulehduksen hoitoon meni lääkkeitä ehkä 100 eurolla (lisäksi meni boorivettä puhdistukseen ja kumihanskoja lääkkeen annosteluun). Antepsiniakin olen syöttänyt 38 euron edestä. Loput rahasta on kulunut pariin lyhyeen kipulääkekuuriin.

VAKUUTUKSET 622 euroa: Tähän sisältyy molempien ponien vakuutukset. Ruusalla on LähiTapiolassa henkivakuutus ja vastuuvakuutus, Albertilla Ifissä henkivakuutus, vastuuvakuutus ja laaja hoitokuluvakuutus.

VARUSTEET JA TARVIKKEET 481 euroa: Tässä suurin kulu oli, kun otin Ruusalle kuukaudeksi vuokralle satulan. Satulan lähetys maksoi 18 euroa ja vuokra 199 euroa. Muuten olen ostanut mm. kylmäyspatjat vajaalla 60 eurolla, Albertille suojat Laatuponikisaan vajaalla 30 eurolla, pari riimunnarua, pari ruokakippoa, ötökkäkarkotetta, karvankiilloketta, työhanskoja jne.

Minäkö muka kallis?

Kun lasken pelkät menot ilman "tuloja", poninpitoon meni tallivuokran lisäksi yhteensä 7 281 euroa eli keskimäärin noin 631 euroa kuukaudessa. Eli muihin kuluihin meni enemmän kuin tallivuokriin!

Tästä ei voi suoraan laskea, että yhden ponin kustannus olisi puolet tuosta, koska esimerkiksi raspauksissa on mennyt käyntimaksu vain yhdestä ponista ja toisen maksu on ollut vain kymppejä.

Että sellaista. Halpaa kuin saippua.


Lopuksi on hyvä miettiä, mitkä kulutetuista euroista olisivat olleet järkevästi säästettävissä. Noin ihan niin kuin vinkiksi sekä tulevien vuosien itselle että myös muille. 

Ensinnäkin olisin säästänyt eläinlääkäri- ja lääkekuluissa monta satasta jo ihan sillä, että olisin vienyt Ruusan suoraan klinikalle hengitystieongelmiensa kanssa. Nyt meni satasia turhaan lääkitykseen ja eläinlääkärin kotikäyntiin.

Toisekseen Albertin kevättalvella teloma jalka ei näin jälkikäteen ajateltuna ehkä olisi vaatinut  ihan niin tarkkaa seurantaa saati röntgenkuvausta. Tämän voisi lukea menneen vuoden läksyksi: olen oppinut vähän katsomaan varsan kolhuja läpi sormien. Tulevaisuudessa tuskin enää joka pattia tutkitutan, jos poni ei onnu. (Itse asiassa en välttämättä olisi tätäkään tutkituttanut, ellen olisi sattunut näkemään siihen johtanutta pahannäköistä kaatumista.) Toki myös ne laseroinnit samaisiin jalkoihin olisi voinut jättää tekemättäkin, mutta ne saattaisin tehdä uudelleenkin.

Summa summarum, eläinlääkäri- ja lääkekuluista olisi ollut säästettävissä ehkä 400 - 500 euroa (ei tämän enempää, koska Albertin jalkavammakuluista maksoin vakuutuksen ansiosta itse vain 25 prosenttia). Kyllä sillä olisi jo lisäravinteet maksettu.

Harrastuksen suolaa maistelemassa. Kuva Leena Kahisaari.



Joku voisi sanoa, että myös näyttelyt ovat turhaa rahanmenoa. Minulle näyttelyt kuitenkin ovat harrastuksen suolaa, joten niistä en ajatellut säästää jatkossakaan, ellen ajaudu pahoihin maksuvaikeuksiin. Sitä paitsi viime vuonnahan pääsin näyttelyharrastuksessa lähes nollille, kun Ruusa sai kivasti mallituloja.

Yleisesti ottaen en ole mielestäni edes tuhlaillut yhtään. En esimerkiksi ole shoppaillut varusteita, joille ei olisi ollut välttämätöntä tarvetta. Lisärehut ja -ravinteetkin on tarkasti mietitty ponien tarpeiden mukaisiksi ja  kehonhuolto teetetty vain hyvästä syystä. 

Sen verran tosin törsäsin tänä vuonna, että vaihdoin edullisen ulkomaisen soijan sairaan kalliiseen kotimaiseen hamppuun. Tämä loppuvuodesta tapahtunut vaihdos tulevaisuudessa noin nelinkertaistaa proteiinirehukustannukset. Tämäkään ei ollut minusta silti turhaa tuhlunkia, vaan vastuullisuutta. Vaihdoin rehua nimittäin puhtaasti ympäristösyistä.

Valitettavasti ei ole odotettavissa, että nyt alkanut vuosi tulisi halvemmaksi. Toimikoon tämä laskelma rokotuksena omahevoskuumeeseen niille, jotka ovat tältä hulluudelta tähän asti välttyneet.

tiistai 31. joulukuuta 2019

Tässä ovat blogin vuoden viisi luetuinta päivitystä - ja tämä fiilis jäi menneestä ponivuodesta

Ihan ensiksi oikein hyvää uuttavuotta kaikille!

Näin uudenvuoden kunniaksi voinkin julistaa erään bloggaustavoitteen tulleen kohta päättyvänä vuonna saavutettua.

Tämä tavoite oli siis se, että päivitysten määrä ei jatkaisi laskevan trendin tiellä vaan ehkä jopa hieman nousisi. Tai no, salaa toivoin että saisin kasaan edes 50 tai jopa 52 tekstiä tälle vuodelle, mutta joulukuun työpaikanvaihdos sotki kuviot. Minkäs teet. Joka tapauksessa blogin toisesta vuodesta lähtien laskeva tilastokäyrä on nyt pysäytetty ja jopa karvan verran käännetty vastakkaiselle liikeradalle.

Niin että nyt voidaan lopettaa puheet siitä, että kaikissa hevosblogeissa päivitystahti vain hiipuisi koko ajan. Ei ainakaan tässä blogissa, ainakaan tänä vuonna!

Yksi tämän vuoden kohokohdista: Oman kasvatin kanssa Kansallisen poninäyttelyn BIS-kehässä ja Best Turned out -palkinto. Kuva Satu Pitkänen


On näitä juttuja muutama tyyppi lukenutkin. Ei tässä nyt millään tuhansien lukijoiden massoilla voi kehua, mutta tällaisen fiilispohjalta harvakseltaan päivittyvän ponitätiblogin  pitäjänä olen ollut ihan tyytyväinen, kun kuukausittainen lukijamäärä on Google Analyticsin mukaan keikkunut sellaisessa 600 - 800 ihmisessä.

Mitä nämä ihmiset sitten lukivat? Koska en osaa/jaksa kaivella tekstikohtaisia lukuja kuukkelista, suosituimpien päivitysten lista lukijamäärineen on peräisin Bloggerista.

Tässäpä top 5, joka sisältääkin käytännöllisesti kaikki blogin yli 500 sivulatausta keränneet tekstit (kaukana ovat ajat, jolloin vuoden aikana useampi teksti keräsi Bloggerin mukaan yli tuhat lukukertaa):

1. Muutoksen tuulia - etsinnässä pihattopaikka Turun seudulta (598 lukukertaa), marraskuu

Otsikko kertoo oleellisen: olin juuri allekirjoittanut uuden työsopimuksen ja etsin poneille paikkaa. Asia on vieläkin auki, mutta elätän toivoa että uutisia saataisiin tässä viikon parin sisään. Jos kyseinen paikka ei natsaakaan niin otsikon asia tulee uudelleen ajankohtaiseksi.



2. Klinikkareissulta hyviä ja huonoja uutisia (553), marraskuu

Hengitystieoireilu vei Ruusan tänä syksynä pitkästä aikaa klinikalle, ja uutiset olivat otsikon mukaisesti hyviä ja huonoja. Hyvä uutinen oli, että kovin pahaa vikaa ei löytynyt. Huono taas oli, että oireilun aiheuttaviin mast-soluihin ei ole oikein mitään lääkehoitoa saatavissa.

3. Kun luonto yrittää tappaa - liukkausinvalidien määrä kasvaa (518), helmikuu

Teksti kertoo Albertin kaatumisesta liukkaalla. Liukkausinvalidi-sana viittaa tässä myös kädelliseen, joka kaatui liukkailla päin persittä jo tammikuussa eikä häntäluun kiukuttelun vuoksi päässyt ponin selkään ennen huhtikuuta.

Albertin kaatuminen siitä seuranneine luupatteineen osoittautui lopulta harmittomaksi, mistä vakuuttumiseen toki tarvitsin useita eläinlääkärin laskuja ja jopa röntgenkuvat.

Tällaisten puuhien yhteydessä tapahtui kaatuminen. Tämä on myös ehkä epäedustavin kuva, joka kuunaan on nähty curly-sedästä.


4. Kuka vei ponivarsani ja toi tilalle hevosen? Sekä katsaus ponikaksikon suu- ym. terveyteen (515), maaliskuu

Tässä postauksessa päivittelin ponivarsani venymistä. Olin mitannut Albertin 145 cm korkeaksi niinkin tarkalla mittauksella, että seisoin sen vieressä, katsoin mihin asti se minua ylsi ja sitten kotona mittasin etäisyyden maasta mainittuun mittapisteeseen. Myöhemmin saimme saman tuloksen hevosmittaukseen valmistetun välineen avulla, joten voinen tulevaisuudessakin luottaa omiin mittaustekniikoihini.

Ruusan erinomaisesta suuterveydestä menin tässä postauksessa kehuskelemaan, ja eiköhän sitten jo syksyn raspauksessa ollut ilmaantunut yhteen hampaaseen iso karieskuoppa.

Yksi ehdottomista suosikkikuvistani näistä kahdesta, aikaansaatu soittamalla Youtubesta hevosen hirnuntaa.

5. Heinää muutaman tunnin välein vuorokauden ympäri  - oodi ajastinportille (501), kesäkuu

Tässä postauksessa on esitelty yksi hevosmaailmankaikkeuden hienoimmista keksinnöistä, ajastinportti! Se on ollut aivan mahtava ruokintavälien lyhentäjä ja pienten heinäannosten syöttämisen mahdollistaja pihatossa. Etenkin yöaikaisen ruokintavälin lyhentämiseen aivan erinomainen, ja vielä suhteellisen edullinenkin, ratkaisu.

Alkuvuodesta oli ihania säitä. Tätä loisto-otosta Albertista ei olekaan taidettu aiemmin blogissa nähdä.


Mennyt vuosi ei - joistakin ongelmista huolimatta - ollut hassumpi. Oli kivoja tapahtumia ja menestystäkin, mutta parasta on silti ollut poniarki edistysaskeleineen.

Albert jatkoi kehittymistään epäluuloisesta ja reaktiivisesta varsasta kohti kaikki käy -luottoponia. Joku hyppäys tilanteeseen tuli, kun aloin vain käydä sen kanssa erilaisissa paikoissa - naapurin kentällä, näyttelyissä, Laatuponikisassa. Kerta kerralta vakuutuin enemmän siitä, että varsaan ja sen käytöksen tolkullisuuteen voi luottaa.

Jotenkin tykkään tästäkin kuvasta kaikkine harmauksineen.


Ruusan kanssa menneen vuoden hienointa antia on ollut tekeminen. Siis kaikki tekeminen, mutta aivan erityisesti ratsastus. Enpä nimittäin muista, että olisin koskaan saanut sen kanssa näin pitkää ratsastuskautta.

Alkuvuodesta ratsastukset esti pelkästään oma loukkaantumiseni. Kesällä oli ehkä kuukauden pätkä, jolloin ratsu oli telakalla sen omaan terveyteen liittyvästä syystä. Muuten olen huhtikuusta joulukuuhun vain sitkeästi ratsastanut!

Tämä on johtunut osittain ponin pääosin ihan hyvästä terveystilanteesta, mutta myös siitä omasta asennemuutoksesta, mistä jo keväällä kirjoitin. En enää yhtä pienestä ripusta ratsastushanskoja naulaan, vaan korkeintaan kevennän rasitusta. En minä nyt mitenkään ns. kunnolla ole päässyt ratsastamaan kuin hetken aikaa kesällä, mutta Ruusa-ponin kanssa kaikki selässä istuminen on kotiinpäin ja laskettavissa ratsastukseksi!

Ihan hyvät fiilikset siis on tästä vuodesta. Ensi vuodelta odotan vielä parempaa, tietty.


keskiviikko 25. joulukuuta 2019

Hyvää joulua! Ja sekalainen lista kuulumisia

Vaikka siltä ei ulos katsoessa oikein tunnu niin joulu on täällä!

Sen kunniaksi tuossa sunnuntaina otettiin pienet joulukuvaukset, kun tallikaveri oli varustautunut asianmukaisella rekvisiitalla. Ruusa ei ollut ihan vakuuttunut. Albert jäi kuvien ulkopuolelle, koska se oli kasvanut ulos näyttelyriimustaan.


Ruusa on nyt syönyt limaa irrottavaa lääkettä klinikkareissusta lähtien ja tuntuu, että happi on kulkenut rööreissä paremmin.

Välillä hengitys on kulkenut suorastaan erinomaisesti, mutta nyt on taas parina viime ratsastuksena aiempaa helpommin tullut puhallus ja väsähdyskin - toisaalta ponin talviasu on saavuttanut täyden komeutensa ja on lievästi sanottuna ylimitoitettu tähän Etelä-Suomen nykytalveen. Turkin paksuuden voi päätellä oheisista otoksista, joissa osa lampuista on hautautunut karvaan.

Metsälenkillä Ruusan reittivalinnat myös kulkivat sunnuntain yhteismaastossa rankimpia ylämäkiä ja erikoisia mutkia. Ruusa ei usko valmiiden polkujen kulkemiseen, joten se tallaa omiaan.  Jouluaaton tiemaastossakaan se ei kääntynyt takaisin heti kun ehdotin, vaan halusi mennä vielä vähän pitemmälle. Että sikäli ihan lupaavaa.

Poni on kyllä liikkunut nyt letkeästi niin ratsain kuin vapaanakin. Järkyttävän vino ja aika epätasainenkin se kyllä edelleen on. Vinous on sitä luokkaa, että tässä hetki sitten ihan käsikopelolla erotin selkälihaksissa puolieron. Ilmankos on tuntunut, että ponin selkä heittää kankkuni aina roikkumaan vasemmalle, vaikka luonnostani olen kallellani oikealle. Tarvitsisimme ammattiapua.


Ruusan olo on silti vähän kyllä aiheuttanut harmaita hiuksia. Isoin huoli on ollut se, että jonkin aikaa se lähti usein kävelemään toiseen suuntaan, kun tulin tarhaan riimun kanssa. Kyllähän minä sen kiinni sain, mutta ennen antautumistaan poni selvästikin esitti oman mielipiteensä, joka ei ollut suunnitellulle aktiviteetille suotuisa.

Tämän lisäksi Ruusa pari viikkoa sitten - toista kertaa ikinä - heitti minut selästään.

Putoamistilanne oli tosi outo: olimme olleet naapurin radalla, missä oli kaikenlaista kuohuttavaa ja Ruusasta oli kokonaisuudessaan ollut superjännää. Silti se oli kivasti pysynyt pöksyissään ja jopa laukannut ihan ilman pukkeja.

Sitten kun poistuimme radalta pitkin ohjin, poni veti rennosta kaulanvenytyskäynnistä aivan varoittamatta sellaisen neliraajailmaveivin, että valmistautumattomana ei ollut mitään mahdollisuuksia pysyä kyydissä. Kävimme ilmeisesti niin korkealla, että paluu maan pinnalle tuntui hidastetulta filmiltä. Ilmalennon aikana ehdin asettautua optimaaliseen iskeytymisasentoon, eikä maakontaktin ottaminen edes sattunut. Menin siis uudelleen selkään, ravailin vähän ja talutin sitten tallille.

Vähän oli niskalihakset jäykkänä seuraavana päivänä, mutta muuten ei jäänyt mitään traumoja, edes henkisiä.

Siinä mielessä loikkaus jäi painamaan mieleen, että se oli niin, noh, kummallista toimintaa Ruusa-ponilta. Etenkin, kun mielen pohjalla oli jo ennen tätä pyörinyt tilanne, jossa poni jokin aikaa sitten ensimmäistä kertaa ikinä lähti ratsastaessa viemään. Toki olin siinä itse vähän kaivanut verta nenästäni ratsastamalla pellon yli kotiinpäin niin, että vapaana ollut Albert veti vieressä kiihdytysajoja. Mutta silti, outoa käytöstä varsinkin kun kiikutus sattui ponin ollessa jo vähän väsynyt.



Joka tapauksessa lähes viisi vuotta saman ihmisen ratsastama poni ei käsitykseni mukaan yhtäkkiä vain aloita tällaisia ei-toivottuja harrasteita, vaan sillä on toimiinsa joku hyvä syy. Valitettavan usein se syy on jonkin sortin kipu.

Hetken asiaa mietittyäni ymmärsin, että outo käytös oli alkanut, kun aloin syöttää Ruusalle pieniä määriä kauraa. Isoimmillaan annos taisi olla kaksi desiä.

Ensin olin vauhdin lisääntymisestä iloinen, kun poni oli niin pitkään ollut vähän haluton, mutta edellä kuvattuja käytösmuutoksia pohdittuani totesin, että taitaa nyt virta olla vähemmän positiivista laatua.

Nyt on kulunut reilu viikko siitä, kun Ruusa lakkasi saamasta kauraa ja alkoi saada soodaa. Viikonloppuna poni tuli taas luokse, kun menin hakemaan sitä tarhasta, samoin on ollut tilanne nyt jouluna (paitsi jouluaattoratsastuksen jälkeen kun hain sitä toista kertaa tarhasta tarkoituksenani huuhdella sen suu).

Mitä tästä opimme, älä anna kauraa Ruusalle. Lisäksi tietysti taas vahvistui se käsitys, että jos poni käyttäytyy oudosti, sillä on jotain asiaa.

Arkistokuva Albertista Laatuponikisassa. Nyt on jo "vähän" karvaisempi tämäkin kaveri.


Sitten lyhyesti Albertin kuulumisia.

Sen jälkeen kun varsa sai niin näyttelykehissä kuin Laatuponikisassakin mainintoja voimattomasta menosta, sen lukujärjestyksessä on ollut säännöllisiä metsäseikkailuja vapaana juosten. Välillä, kuten tänään, valtoimenaan ovat myös aikuiset seuralaiset (aidatulla alueella), ja välillä, kuten sunnuntaina, aikuiset ovat ratsutöissä ja vain Albert vapaudessa.

Metsässä kiipeilyn ja juoksentelun pitäisi vahvistaa! Selvästi on ollut iloa tästä, sillä pari vuotta sitten kadonnut ravi on taas välähdellyt Albertin repertuaarissa. Ja se ravi on muuten melkoisen hienoa se.

Albertin jumppalukkarissa on myös ollut ohjasajoa vähän kokeneemman kuskin kanssa, kuten Instagram-tiliämme seuraavat ovat ehkä huomanneetkin. Nyt ulkopuolisen kuskin käynneissä on erinäisistä syistä taukoa ja tarkoitus olisi edistää asiaa omin neuvoin.

Kovin paljonhan ponnyt eivät nyt joulukuussa ole urheilleet, koska ovat edelleen samassa kodissa, kun taas minä olen arkisin jo uudessa. Olen siis puuhastellut karvalasten kanssa viikonloppuisin ja näin pyhinä.

On ollut ihan hyvä, että järjestely on ollut tämä, koska uusi työ on vienyt aivan kaiken ajan. Lyhimmät työpäivät ovat olleet 10-tuntisia. Ei ole hirveästi ollut aikaa tahi energiaa harrastuksille! Toiveissa on, että tämä tästä vähän edes tasaantuisi, kun saamme töiden suunnittelun ja sitä myötä koko arjen rullaamaan uudessa tahdissa.

Tällä hetkellä tarkoitus olisi, että ponit muuttaisivat Varsinais-Suomeen tammi-helmikuun vaihteessa. On periaatteessa sovittu, mihin ne asutetaan, mutta matkassa on ollut jonkin verran mutkia. Asumisjärjestelyistä enemmän sitten kun on nimiä papereissa.

P.S. Ruusa-ratsasteluissa on palattu karvareuhkalinjalle. Ihana Amerigo lähti takaisin Satula.comiin sen jälkeen kun hieroja oli suositellut, etten ostaisi sitä. Että eipä juuri uutta auringon alla (eikä kyllä hirveästi myöskään sitä aurinkoa ole näkyillyt). Palaamme satula-asioihin muuton jälkeen, jos ponin kunto vaikuttaa siltä että satulainvestoinnille tulee jotain vastinetta.

maanantai 25. marraskuuta 2019

Klinikkareissulta hyviä ja huonoja uutisia

Kuten joissakin aiemmissa teksteissä olen sivumennen maininnut, Ruusa-ponin astmaoireilu on ollut tänä syksynä kovin sitkeää eikä ole vastannut lääkkeisiin ainakaan positiivisesti. Niinpä pikku karvamonsteri kävi keskiviikkona kaupungissa vetämässä aamukännit. 

Kävi muuten harvinaisen sutjakkaasti tämä klinikkavierailu, reilussa tunnissa oli kaikki tehty ja poni pakattu paluumatkalle. Tämä ei kokemukseni mukaan ole Viikissä pääsääntö, johtuen varmaan Yliopistollisen hevossairaalan isosta päivystysvastuusta.

Tähystyksessä ei havaittu mitään kovin suuria huolenaiheita, mutta kylläkin pientä limanmuodostusta. Vähäinen lima oli koostumukseltaan sitkeää, joten poni voisi eläinlääkärin mukaan hyötyä limaa notkistavista tropeista. Ne ovatkin lähes ainoat lääkkeet, joita ei tällä kierroksella vielä ole kokeiltu. Lisäksi kokeilematta on vielä suun kautta otettava kortisoni. 

Viime viikolla, jolloin olin iltavuorossa (urani toistaiseksi viimeinen iltavuoroviikko, niisk), oli yhtenä aamuna hieno sumu. Ruusan perusilme on nykyään laumassa usein tuo. Onko lauma sille huono? Onko se kipeä?

Klinikallehan lähdettiin näytteiden takia, ja ensiluokkaisia näytteitä saatiinkin. Niiden uutisanti oli sellainen kuin otsikossa on kuvattu. 

Hyvä uutinen on se, että ponin keuhkoissa ei yleisimmin astmaoireita aiheuttavia soluja, neutrofiilejä, ole yhtään enempää kuin keuhkoterveilläkään hevosilla. Ei ole odotettavissa, että Ruusalle puhkeaisi lähiaikoina puhkuri. 

Huono uutinen on, että raja-arvot ylittyivät mast-solujen sarakkeessa. Aikaisempien klinikkakäyntien annista muistan, että mast-solujen yhteys astmaoireiluun on jossain määrin epäselvä, mutta nyt eläinlääkäri epäili niitä Ruusan oireiden aiheuttajiksi.

Huonoksi tämän uutisen tekee erityisesti se, että mast-soluihin tepsivää hoitoa ei kuulemma nykyeläinlääketiede tunne. Eläinlääkärin mielestä on ihan turhaa antaa edes avaavaa lääkettä, koska  poni ilmeisesti ei kärsi keuhkoputkien supistumisesta kuten useimmat astmaatikot.

Että olipa hyvä, että säästin rahaa olemalla ensin viemättä klinikalle. Ihan niinkin paljon "säästin" kuin pari satasta laitoin turhiin lääkkeisiin.

Kuulemma 95 prosenttia hevosten astmasta aiheuttavat neutrofiilit, joita voi tehokkaasti nitistää kortisonilla. Onko mikään yllätys, että minun ponini kuuluu siihen viiteen prosenttiin, jolle ei ole tarjolla mitään lääkehoitoa.

Klinkkareissun ajan Ruusa puuskutti levossakin. Tämä alkoi jo trailerissa ja loppui kotona. Liekö lämpö vai stressi syynä siihen vai kenties molemmat.

Ainoa hoitokeino on olosuhteiden muokkaus optimaaliseksi. Tämä tarkoittaa käytännössä pihattoelämää, pölytöntä säilöheinää, mahdollisimman pölyttömiä kuivikkeita, heinien antamista maan tasalta jne.

Miten nämä asiat kuulostavat jotenkin tutulta? Ehkä siksi, että kaikki nämä on jo yritetty optimoida nykyisessä tallipaikassa.

Nähdäkseni ainoa keino vähentää heinäpölyä olisi ruveta kastelemaan/höyryttämään esikuivattu heinä tai hankkia märkää säilörehua. Kastelua ja höyryttämistä olen jo joskus aiemmin kokeillut, mutta en ole havainnut kummastakaan suuremmin vaikutusta, paitsi oman työmäärän merkittävän lisääntymisen - tosin tee-se-itse-höyrytin ei ihan toiminut. Märässä säilössä on sitten omat hankaluutensa.

Kuivikkeista meillä on jo käytössä parhaaksi toteamani eli turve. Sen voisi ehkä vaihtaa pussitavaraan, ettei tulisi sateessa kastuessa mitään homeitiöitä, tai sitten turve pitäisi kastella, ettei yhtään pölyäisi.

Nuo ovat ainoat asiat, jotka keksin Ruusan elämän muuttamiseksi vähemmän altistavaksi.

Lisää sumukuvia, yhdessä kuvassa koko lauma. Jostain syystä Ruusa on ollut päähenkilönä aika harvassa kuvassa viime aikoina. Olisi varmaan syytä tsempata.


Jos oireilu äityy oikein pahaksi, voidaan vielä kokeilla yleiskortisonia eli sitä suun kautta annettavaa. Tätä eläinlääkäri ei ääneen sanonut, mutta se oli helposti pääteltävissä: jos yleiskortisonikaan ei pahassa tilanteessa auta, ainoa hoito on eutanasia. 

Vielä ei olla tuossa pisteessä, mutta asiain tila on ihmisen terveellistä tiedostaa. Että tämän tien on mahdollista tulla loppuun kuljetuksi lähitulevaisuudessakin. Ennen sitä aion toki tehdä aivan kaiken mitä voin, että loppu ei ihan vielä häämöttäisi. Jos se ei riitä niin sitten ei riitä mikään mahti tässä maailmassa.

Tähän asti oireilu on onneksi ollut sen verran lievää, että eläinlääkäri ei ollut Ruusasta hurjan huolissaan. Hänen mukaansa ponia voi liikuttaa sen jaksamisen mukaan. Hän arveli, että astma elää omaa elämäänsä ja tilanne saattaa hyvinkin korjaantua ajan sekä säämuutosten kanssa itsekseen.

Joka tapauksessa näyttäisi, että toivoa säätilan mukana paranevasta hengitystilanteesta olisi. Kun viikonlopun kuivassa pikkupakkasessa pääsin ratsaille niin poni pötki menemään ihan kivasti. Lauantaina, kun maa ei vielä ollut kivikova, pääsin jopa sitä hiukan ratsastamaankin sekä ravissa että laukassa.

Hengitys on edelleen raskaanpuoleista, mutta Ruusa ei viikonlopun jumpissa hengästynyt niin voimakkaasti kuin vielä aiemmin ja se palautui hyvin. Ehkä emme vielä ala kaivaa kuoppaa, ja sellainen vaatisikin tällä hetkellä aika järeää kaivukalustoa.



Kaikkein kurjintahan tässä tilanteessa on se, että samoja mast-soluja on löydetty myös Albertin keuhkoista. Olen ollut Albertin palautumisesta huolissani ihan pikkuvarsasta asti ja siksi sen keuhkoista otettiin näytteet vuosi sitten. Silloinen hoitava eläinlääkäri ei uskonut mast-solujen aiheuttavan mitään. Nykytietämykseni valossa epäilen kuitenkin, että ne vaikeuttavat Albertinkin palautumista. (Sen oireethan ovat sentasoisia, että niihin eivät muut ihmiset kiinnitä mitään huomiota.)

Kaiken tämän vuoksi mietin, että Ruusan sairastuminen ei johdukaan ainakaan pelkästään varsana sairastetusta keuhkotaudista, väärästä tallivalinnasta ja muista sen hoidossa tekemistäni virheistä. Voi olla, että se johtuu jopa etupäässä huonosta tuurista geenilotossa.

Tämä tietenkin tarkoittaa sitä, että lisää Ruusan lapsia ei tähän maailmaan tule. Ikävää sikäli, että tähän asti ainoa oikeasti toimiva lääke sen oireiluun ovat ilmeisesti olleet tiineyshormonit. Kerta-annos näyttäisi kantavan sellaiset kolme vuotta.

Tämän jo maailmassa olevan jälkeläisen kohtalon näyttää sama kuin emänkin eli aika. Enkä minä osaa Albertin hommaamista katuakaan. Ihan hyvä elämä sillä on ollut ja omasta mielestäänhän se on aivan terve ja iloinen poika.