lauantai 1. elokuuta 2020

5 asiaa, jotka olen poninomistajuudesta oppinut 10 vuodessa

Tapahtui kesäkuussa vuonna 2010: Erään ikuisen ponitytön suurimmasta haaveesta tuli totta eli ensimmäistä kertaa ikinä nimeni kirjattiin ponin papereissa omistajatietoihin. 

Voisi kuvitella, että elämänmittaisen haaveen toteutumispäivämäärä olisi tatuoitu muistiin pysyvästi, mutta ehkäpä siinä oli sen verran muutakin mietittävää, että tarkka päivämäärä jäi hennon aivosumun peittoon. Muistelisin allekirjoittaneeni kauppakirjan päivää Ruusan isosiskon syntymän jälkeen - mikä tarkoittaisi, että Ruusan synttäri olisi myös poninomistajuuteni vuosipäivä. Siinäpä onkin yhdelle päivälle juhlaa kerrakseen!

Kauppakirjahan kirjoitettiin ponista, joka oli teini-iän ihastukseni ja ainakin 10 vuotta vanhempi kuin olin koskaan kuvitellut ostavani. Se oli kuitenkin rakas jo valmiiksi. (Lue ensiponista ja yhteiselostamme lisää täältä.) Kyseessä oli siis perinteinen sydän aivojen edelle -tilanne.

Tässä sen ensimmäisen ponin jälkeläistöä alenevassa polvessa. Jos ei muuta niin ovathan ne söpöjä! Kävisivät hienosti sellaisiksi paljon puhutuiksi pihakoristeiksi, kun vain olisi piha, jota koristaa. Kuva Leena Kahisaari.






Näin vuosikymmen myöhemmin ymmärrän, miksi työkaverini reaktio poninostouutiseeni aikoinaan oli "otan osaa". 

En voi suositella oman hevosen taikka ponin ostoa kenellekään. Toisaalta en osaa tätä ratkaisua oikein katuakaan. 

Tähän oravanpyörään lähtemistä vasta harkitseville kokosin pienen listan asioista, joita olen tässä 10 vuoden aikana poninomistajuudesta oppinut.

1. Hevosen omistaminen ja ratsastaminen ovat kaksi eri harrastusta
Kun vasta haaveilin ponin omistamisesta, ajattelin aina, että jos olisi oma poni niin saisin ratsastaa niin paljon kuin haluaisin. 

Väärin! En ole ehkä koskaan ratsastanut niin vähän kuin poninomistajana, jos ei lasketa niitä lyhyitä ajanjaksoja, jolloin minulla ei ole ollut hevoskontaktia ollenkaan (näiden kestot lasketaan korkeintaan kuukausissa). Myöskään ei ole ollut koskaan niin vähän aikaa ratsastaa. 

Se, etten juuri ratsasta, johtuu toki pääasiassa siitä, että minulla ei vielä ole ollut tervettä käyttöikäistä ponia. Tämä on tietysti seurausta omista valinnoista eli siitä, että ensimmäiseksi ostin vanhan ja oletettavasti jollain tasolla risan ponin, toisekseen en ole hankkiutunut eroon sairaista ennen kuin on ollut pakko ja kolmannekseen olen kasvattanut kaksi kolmesta ponistani siemenestä asti, mikä ratsastusharrastuksen osalta tarkoittaa vuosien odotusta. 

Jälkimmäinen fakta, eli että ei olisi aikaakaan ratsastaa, tietysti johtuu siitä, että omat ponit on hoidettava, vaikkei pääse selkään.

Joku minua viisaampi on sanonut, että hevosen omistaminen ja ratsastus ovat kaksi eri harrastusta. Kokemusasiantuntijana olen taipuvainen myötäilemään tätä ajatusta. 

Toisenlaisilla valinnoilla ja paremmalla tuurilla toki voisi olla, että hevosenomistajuuteen sisältyisi paljonkin ratsastusta. Mutta on hyvä tiedostaa, että se ei ole automaatio.

Olen minä joskus omalla ponilla ratsastanutkin, todistettavasti. Tässä se ihan ensimmäinen. Huomaatteko poneissani mitään samaa?



2. Hevosen omistaminen on vielä kalliimpaa kuin kuvittelit
Aina, kun jossain somessa joku kysyy, paljonko siihen omaan hevoseen oikein menee rahaa, viestiketjussa joku kertoo, että hänen hevosensa elävät pyhällä hengellä. Että ei mene kuin 50 euroa kuussa per turpa.  

En epäile, että joku jossain voi saadakin pidettyä hevosia lähes ilmaiseksi. Mutta se vaatii suunnilleen sen, että hevoset ovat omassa (valmiiksi maksetussa) pihassa, heinät ja kuivikkeet tulevat lähes ilmaiseksi jostain, kaviot hoidetaan itse, aidat ja muut materiaalit kestävät ikuisesti ja eläinlääkäriä ei tarvita kuin korkeintaan raspaamaan hampaat kerran vuodessa. 

Käytännössä todennäköisyys päätyä tähän hevosenomistajaryhmään ainakaan hevosensa huolella hoitaen ainakaan eteläisessä Suomessa on loton päävoiton luokkaa. 

Meille, joilla ei ole valmiina omaa tallia tai edes pihaa, kulut lähtevät muutamista satasista ja nousevat siitä sitten tilanteen mukaan. 

Edes omassa pihassa pitäminen ei useimmille ole ilmaista. Olen laskeskellut, että omatallihommassa niihin asioihin, joista nyt maksan tallivuokraa, menisi eteläisessä Suomessa sellaiset 100 -  150 euroa hepoa kohti. Jo pelkkä yhden hevosen kuukausiannos laadukasta ostoheinää sekä ja kaupallisesti myytävää kuiviketta maksavat helposti sen satkun verran kuussa. Lisäksi tietysti menisi vielä se pari kolme satkua per poni per kuukausi, minkä nytkin maksan tallivuokran päälle (ks. viime vuoden ponitilinpäätös täältä).

Halvan hevosenpidon lottovoittoa todennäköisempää onkin osua siihen kolme oikein ja lisänumero -ryhmään, jossa pelkkiin eläinlääkärikuluihin menee joka kuukausi enemmän kuin se 50 euroa ja kengittäjääkin tarvitaan vähintään 6 viikon välein plus ehkä irtokengät siinä välissä. 

Kun (huom, se ei ole jos) hevonen sairastuu, lasku on melkeinpä välittömästi kolmenumeroinen. Summa pyörähtää yllättävän helposti nelinumeroiseksikin, eikä siihen tarvita edes mitään varjoainekuvauksia tai leikkauksia. Esimerkiksi Ruusan patellaligamentin eläinlääkärilaskut ym. ovat nyt olleet yhteensä noin 650 euroa, ja vielä ainakin kerran pitää ultrata, todennäköisesti useammankin kerran.

Hevosen omistaminen on elämäntapa, johon olisi oikeasti varaa lähinnä pörssiyhtiöiden toimitusjohtajilla, Hollywood-tähdillä ja diplomi-insinööreillä. 

Käytännössä kuitenkin valtaosa hevosista on ihmisillä, joiden nimiä ei julkaista lehdissä veropäivänä. Tämä tarkoittaa, että vähintäänkin suuri osa hevosenomistajista tinkii kaikesta muusta elämästä. Kampaaja, mikä se on? Uudet vaatteet, ai hevoselleko?

Toivottavasti sinulla, omaa hevosta harkitseva, on säästöjä, koska todennäköisesti tarvitset niitä.

G-poni oli vähän sopivamman kokoinen minulle kuin tyttärensä. Kuvan on ottanut siskoni aika tarkkaan 10 vuotta sitten.

3. Hevosen pitäminen (terveenä) on yllättävän vaikeaa
Vaikka olin harrastanut hevosia jo lähes 20 vuotta ennen ensimmäisen oman hankintaa, omistajaksi tultuani tajusin, että enhän minä tiedä hevosenpidosta hittojakaan.

Kun hoitaa muiden poneja, terveyspulman havaitsemisen jälkeen ei tarvitse muuta kuin ilmoittaa havaintonsa omistajalle ja homma on sillä selvä. 

Oman ponin kanssa pitäisikin yhtäkkiä tietää, onko vaiva akuuttiosastoa vai kestääkö sitä katsella vähän pidempään. Sitten kun päättää soittaa paikalle ammattiapua, pitäisi tietää, hakeeko sitä eläinlääkäriltä, hierojalta, satulansovittajalta vai kenties henkiparantajalta (usein on hyvä aloittaa ensinmainitusta).

Ja tätä laatuahan on omaponiharrasteessa luvassa yhtenään! Milloin on poni telonut itseään, milloin sillä korventaa masussa. 

Hevosen pitäminen terveenä on kutakuinkin yhtä helppoa kuin lasihevosen säilyttäminen ehjänä läpi peruskoneen linkousohjelman. Hevosen anatomia tarjoaa lukemattomia mahdollisuuksia erilaisiin vikatiloihin.

Jos antaa liian vähän heinää, tulee mahahaava, jos antaa liikaa, tulee metabolia ja kaviokuume. Entäs sitten jalat! Ne voivat mennä rikki noin tuhannella eri tavalla ja ihan missä tahansa tilanteessa - niitä on katkennut ihan hevosen oleillessa yksin tasaisessa tarhassakin, puhumattakaan miten pienestä jänteet voivat paukkua. Vieläkö on tarpeen jatkaa listaa?

Terveenkin hevosen pitäminen terveenä on haaste, ja perussairaan pitäminen oireettomana on jatkuvaa tasapainottelua.

Tässä pelissä ei voi voittaa ja lopulta se kuolee kumminkin.

Albert laitsalla kesäkuussa. Siellä on aika kuvauksellinen maisema. 





4. Hevosen omistaminen on yllättävän stressaavaa
Ks. edellinen kohta.

Ennen kuin ostin oman ponin ja vähän sen jälkeenkin kävin sellaisella tallilla, jonka omistaja oli äärimmäisen tarkka monista asioista. Hän oli mestari näkemään vaaroja joka paikassa, maalaili aina erilaisia kauhuskenaarioita, joita seuraisi, jos tekisimme tavalla x tai y. 

Ajattelin aina, että itse en olisi kyllä noin hysteerinen. No en olekaan, olen todennäköisesti vielä pahempi. 

Kun poni on oma, riskejä alkaa nähdä vähän eri kulmasta. Jonkun muun suorittama viaton maastolenkki kallisarvoisella ponilla muuttuu helposti raatteentieksi. Mitä jos... -skenaarioiden potentiaali on loppumaton, kun sille tielle lähtee.

Puhumattakaan ns. hiljaisista signaaleista, että kaikki ei ehkä ole hyvin. Kun ponin oppii tuntemaan, ei tarvita kuin tavallista apeampi ilme ja on varmaa, että huoli alkaa käyttää pääkoppaa ralliratana. Tallipaikan vaihdostilanne se vasta sisältääkin epävarmuustekijöitä.  

Vaikka olen taipuvainen murehtimaan, ennen oman ponin ostamista en jostain syystä koskaan osannut odottaa sellaista mahdollisuutta, että omaponeilu voisi olla rentoutuksen sijaan stressin lähde. 

Mutta muste oli tuskin ehtinyt kuivua kauppakirjassa, kun sain ensimmäisen paniikin. Apua, olen sataprosenttisesti vastuussa! Mitä jos en osaakaan hoitaa sitä? Mitä jos se kuolee käsissäni? Teinkö juuri elämäni virheen? 

Kaipa tämä on persoonakysymys. Heikolla hermorakenteella varustetulle omaponiharrastus tarkoittaa helposti unettomia öitä. 



5. Poninomistajuus on ihanaa
Edellisten kohtien jälkeen tämä väliotsikko voi tuntua yllättävältä.

Kieltämättä aika usein mietin, miten paljon helpompi poniharrastus olisi, jos vain kävisi ratsastelemassa muiden poneilla. Muillakin on nimittäin tosi mukavia poneja ja hevosia, jopa sellaisia taruolentoja kuin terveitä! 

Mutta en ehkä enää osaisi olla ilman omaa ponia. Jos joutuisin luopumaan nykyisistä, olisin aika äkkiä selailemassa myyntiponeja.

Oma tupa, oma lupa, sanotaan. Sanonta toimisi myös korvaamalla tupa-sana ponilla, paitsi että sitten se ei enää rimmaisi. Mutta silti, oma on aina oma! 

On ihanaa, kun saa itse päättää, missä ponit asuvat, mitä ja miten niiden kanssa touhuaa sekä sen, kuka muu niiden kanssa toimii ja miten. Omilleen voi hankkia sellaiset varusteet kuin haluaa ja ongelman havaitessaan sen voi itse ratkaista niin kuin parhaaksi näkee. Ja niin edespäin. 

Teini-iän katkerat hoitoponinmenetykset ja sen jälkeenkin tapahtuneet lainaratsujen omistajien suunnitelmanmuutokset ovat opettaneet, että kun poni ei ole oma, se voi lähteä koska vain. Kun poni on oma, yhteiselo sen kanssa jatkuu niin kauan kuin itse haluaa tai kuolo ponin korjaa (tai kunnes rahat loppuvat). 

En ole teini-iän jälkeen kiintynyt muiden omistamiin eläimiin kovin syvällisesti, vaikka olenkin monesta bonuskaverista kovasti tykännyt. Omat sen sijaan ovat käsittämättömän rakkaita molemmat, tai kaikki. On ihanaa huomata, että minäkin olen niille merkityksellinen, ehkä jopa tärkeä. 

Ja kun oman ponin kanssa on hyvä päivä, mikään ei ole niin hyvä päivä kuin se.

Kuva Leena Kahisaari


---

Väitän, että näiden 10 vuoden aikana minusta on tullut aika paljon parempi hevosenomistaja ja ylipäätään parempi hevosihminen. Jopa jollain tapaa parempi ratsastaja, vaikka sitä ei ehkä ulospäin juuri näe. 

Olen jopa onnistunut vähän relaamaan eli en enää ihan jokaisesta kolhusta vakuutu, että kuolo korjaa ponin enkä enää kutsu jokaisesta pikkujutusta eläinlääkäriä. (Vain joka toisesta.) 

Olin jo 10 vuotta sitten kiinnostunut lempeämmästä otteesta hevosteluun ja operantimmasta koulutustavasta. 10 vuodessa olen kuitenkin ottanut aimoharppauksen kohti tätä kiinnostuksen kohdetta. En ole vieläkään sillä tasolla kuin haluaisin ja aika usein palaa edelleen hermokin ikävin seurauksin, mutta Albert on jo saanut nauttia paljon reilummasta kohtelusta kuin G tai Ruusa. 

Kehityksestä kiitos kuuluu pääasiassa omille poneilleni -  kaikesta vaivasta, stressistä ja murheesta huolimatta ne ovat maailman paras kolmikko. Terveisiä vain sinne pilven päälle, G, sinua ja antamiasi oppeja ei ole unohdettu. 

P.S. Kirjasin ylös poninomistajuudesta oppimaani jo seitsemän vuotta sitten, ja näköjään oppien sisältö ei ole muuttunut vaan ainoastaan laajentunut ja syventynyt.   
 

keskiviikko 29. heinäkuuta 2020

Taas haussa Albertille kyyti karkeloihin!

Vieläkään en ole saanut aikaiseksi ajaa pikku-e:tä, ja taas se kostautuu. Eli jälleen on etsinnässä Albertille kyytiä näyttelyyn!

Tarkoitus oli mennä 15. elokuuta Sastamalaan kesän ainoaan welsh-näyttelyyn, mutta tänään selvisi, että kuski ei pääsekään. Samalla meni myös traileri, joka oli suunniteltu kulkupeliksi. Vetoautoa ei vielä ollutkaan tiedossa. 

Eli sattuisiko blogin lukijoissa tai tutuissa olemaan henkilöä, joka kykenisi kuljettamaan Albertin ja matkaseuralaisen Paimiosta Sastamalaan 15. elokuuta? Kalustokin siis tarvittaisiin, mutta ainakin trailerin löytänee jostain vuokralle. 

Maksan toki korvauksen kuskin vaivoista ja kaluston lainasta, mutta ammattilaisten taksoihin ei ole rahkeita.

Erityisesti kiinnostaa jos joku seudulla vuokraa B-kortilla ajettavaa hevosautoa!

Voi olla, että tämän metsäläisen näyttelykuntoon saaminen vaatii vähän työtä.


Näyttelyyn ilmoittautumisaikaa on jäljellä 3. elokuuta saakka eli suhteellisen hoppu olisi tietää, järjestyykö kesäretki Sastamalaan.

Ja samalla kyselen jo kyytiä Laatuponikilpailuun Hämeenlinnan Aulangolle 19. syyskuuta. Se on aivan must-reissu eli sinne meno ei oikeasti voi jäädä kyydistä kiinni. 

Myös Albertin viimeinen mahdollisuus Hippos-arvosteluun olisi kiva käyttää ja siihen sopiva näyttelyhän olisi esimerkiksi Lohjalla 9. syyskuuta tai Urjalassa 15. syyskuuta. Tämä ei ole niin pakollista kuin Laatuponikisaan pääsy.

Eiköhän tässä nyt pitäisi vähitellen se pikku-e käydä ajamassa niin ei tarvitsisi etsiä Albertin reissuille kuin kuljetuskalusto. Toki ensin pitäisi treenata sitä tarkkuusperuutusta.

Edit: Kyyti welsh-näyttelyyn järjestyi ja Albert on nyt peräti ilmoitettu sinne. Varsinais-Suomessa asuu avuliasta väkeä!

maanantai 27. heinäkuuta 2020

Ruusan karkauspäivät ja perinteinen loman avaus seitinohuilla (ponin)

Niin se loma vierähtää nopeasti, viimeinen viikko alkoi tänään! 

Loman alkupuolihan kului aika perinteisissä merkeissä eli heti alkajaisiksi näppäilin puhelimeen eläinlääkärin numeroa. Koska suurin osa alueen eläinlääkäreistä on heinäkuussa lomalla, soittelin sille klinikalle, joka oli auki. 

Syy puhelulle oli se, että Ruusa-ponilla on ollut eläinlääkärinsä kanssa eri mielipide aiheesta tässä kuntoutusvaiheessa sallitut askellajit (käynti).

Lammella kasuaalisti tavanomaiseen talliasuun pukeutuneena. Kuva: Leena Kahisaari


Virallista loman alkua edeltäneenä sunnuntaina kävi nimittäin niin, että menin ihan vain nopeasti laittamaan vesiletkua Ruusan juomakuppiin. En kiinnittänyt hirveästi huomiota siihen, menikö ovi kunnolla kiinni, olinhan ihan vain nopeasti käymässä muutaman metrin päässä, Ruusa söi puuroja ja se ei ole ennenkään lähtenyt, vaikka ovi olisi ammollaan.

"Eihän se ennenkään" on usein katastrofin resepti, niin nytkin. Ei poni ennen ole lähtenyt, mutta nyt läksi. 

Siellä se jännevammatoipilas sitten kirmaili pihassa ilman rihman kiertämää ja esitti koko repertuaarinsa - kaikkea muuta kuin sitä käyntiä. Näimme muun muassa liitoravia, kiitolaukkaa ja pukkilaukkaa, tiukoilla kurveilla ryyditettynä. 

Näiden esitysten välillä kaviokuumetaustainen elikko nautti niin paljon tuoretta ruohoa kuin suinkin ehti ennen seuraavaa spurttia. Eikä muuten ollut missään aikeissa antaa kiinni. Kiinnijäämishaluttomuuteen toki saattoi vaikuttaa oma mielentilani ja käytökseni, jotka eivät kaikilta osin olleet mallikelpoisia. Tai no, miltään osin. 

Toisella lammella. Kuva: Leena Kahisaari


Menoa ja meininkiä jatkui pihamaalla ja pikkutiellä ehkä puoli tuntia, kunnes tallikaverit saivat ohjattua ponin vanhalle kentälle. Vielä sieltäkään en saanut sitä kiinni noin puoleen tuntiin, vaikka pidin välissä tauon omien jokseenkin ylikuumentuneiden hermojeni viilentämiseksi. 

Seikkailun jälkeen vammainen polvi oli selvästi turvonnut. Kylmäsin jalan, vaikka oikeasti teki mieli ampua koko elikko. 

En kuitenkaan ampunut vaan, kuten tekstin alusta voi lukea, varasin ponille ajan klinikalle. Halusin tietää, miten silpuksi oli jo valmiiksi harvakaikuinen patellaligamentti mennyt. Tätä tietoa odotellessa sain ohjeeksi kylmätä polvea ja pitää poni levossa. Korkeintaan 10 - 15 minuuttia kävelytystä päivässä. Sillä lailla meni ensimmäinen lomaviikko. 

Kuva: Leena Kahisaari


Totuuden hetki koitti vielä samalla viikolla eli viikko sitten perjantaina, kun Ruusa otti nk. seitinohuet lähimmällä klinikalla.

Hämmästyttävää kyllä, vapausseikkailu ei ollut repinyt ligamenttia silpuksi, vaan diagnoosi oli kutakuinkin sama kuin paria viikkoa aiemmin. Tosin nyt ilmeni, että vaurio on aiemmin tietämääni laajempi: harvakaikuisuutta on kahdessa eri patellasiteessä. Ei ilmennyt, oliko toisessa ligamentissa ollut vaurio tämän koko ajan vai oliko se uusi.  

Niin tai näin, harvakaikuisuus ei tämänkään eläinlääkärin mukaan ollut niin pahaa, ettemmekö voisi palata kuntoutusohjelman pariin. 

Kuva: Leena Kahisaari


Kuntoutus alkoi uudelleen heti klinikkareissua seuraavana päivänä, jolloin suuntasimme kahdestaan lammelle. 

Poni kahlaili upeasti, vaikka itse kirjaimellisesti keikuin selässä ilman satulaa (pitkälti harjoitellakseni tämän postauksen kuviin johtanutta sessiota varten). Selässä oli aika paljon kiikkerämpää kuin muistin edelliseltä ilman satulaa -ratsastuskerralta viiden vuoden takaa! Ponin ei olisi tarvinnut tehdä kummoistakaan peliliikettä, ja olisin läiskähtänyt perunasäkkinä veteen. Ruusalle pisteet kärsivällisyydestä. 

Kotimatkalla sitten koeteltiinkin kärsivällisyyttä taas kädellisen päässä. Kahlailun kastelema Ruusa oli pian lammelta lähdön jälkeen köllöllään maassa. Piehtaroituaan sen ei tarvinnut kuin ravistaa päätä ja vähän vetäistä - ja tadaa, pitelemieni ohjien toisessa päässä ei enää ollutkaan kuin suitset. 

Lammen vieressä. Kuva: Leena Kahisaari


Vapauden koitettua poni jaksoi hetken keskittyä ruohoon ja karkuun kävelyyn, mutta aika pian se rynnisti laukalla ohitseni ja suuntasi kohti tallia. Matkalla vetäisi komean kunniakierroksen kaurapellossa.

Sain kävelymatkalla tallinpitäjän kiinni puhelimitse ja paikalle ehtiessäni Ruusa oli jo vangittu tarhaan. Tällä kertaa se antoi jopa heti kiinni. Jotain oli ponitäti edellisestä selkkauksesta oppinut ja hermojen jäähdytysjärjestelmä tällä kertaa toiminut. 

Se täytyy kyllä muistaa kuntoutuksen jälkeiseen liikutukseen, että ponilla on yllättävän hyvä kunto. Noin 1,5 kilometrin laukkapätkä sai sen palkeet toki käymään, mutta hengitys tokeentui ihan kohtuullisessa ajassa. 
 
Kuva: Leena Kahisaari


Karkauspäivä kakkosen jälkeen en tilannut uutta ultraa. Jos jalka on tällä kertaa ottanut itseensä, sitten on. Tosin on mahdollista, että eräs eläinlääkäri jossain vaiheessa tulee harjoittelemaan jänneultrausta Ruusalla.

Maallikkomutulla tilanne vaikuttaa ihan hyvältä, sillä seikkailunsa jälkeen poni on tuntunut tyytyväisemmältä ja se on kävellyt huomattavasti paremmin kuin aiemmin. Ehkä Ruusa tarvitsi tätä, henkisesti ja fyysisesti.

En silti ajatellut ottaa enää yhtään mitään riskejä. Muistan taas letittää suitsien niskahihnan harjan sisään - jopa ohjasajossa, vaikka poni ei siinä ole koskaan saanut suitsia päästään - enkä jätä pihaton ovea hetkeksikään lukitsematta. Se, että aiemmin välillä näistä lipesin, oli tietysti silkkaa tyhmyyttä. 

Katsotaan, löytääkö poni vielä lisää aukkoja turvajärjestelmästäni.

P.S. Lampikuvat on otettu eilen, kun Kani kävi taas vierailulla. Valo oli vähän hankala, mutta ihania kuvamuistoja tuli!

sunnuntai 5. heinäkuuta 2020

Polvivammaisen uusi kuntoutusohjelma - joko nyt saataisiin viimein lihakset kuosiin?

Terkkuja taas pitkästä aikaa täältä ponisairastuvalta! Tilannehan on täällä sikäli pysynyt vakaana, että hoidamme edelleen samaa vammaa kuin viime puheilla. Eli patellajänteen revähdystä oikeassa takajalassa.

Diagnoosin yhteydessähän sovittiin, että kävelytän ponia 30 minuuttia päivässä neljän viikon ajan ja sitten katsotaan jänteen tilanne uudelleen.

Tuo neljä viikkoa tuli täyteen tällä viikolla, joten eläinlääkäri saapui paikalle kuvantamislaitteineen. 

Jänteessä oli vielä hieman harvakaikuisuutta ja valitettavasti jänteeseen oli muodostunut myös pikkuisen arpikudosta. Edistystä oli kuitenkin saavutettu siinä määrin, että nyt on eläinlääkärin mukaan aika siirtyä kuntoutusvaiheeseen. 


Kuntoutus alkakoon! Ruusa näyttää niin pikkuruiselta nyt kun se on saikkuilun jäljiltä tavallistakin rimpulampi. Mutta kuvasta näkyy kahlailun teho: kyllä jalka nousee. Kuva Sini Tuhkunen.

Nythän tilanne on se, että poni on käytännössä pääsiäisestä asti ollut tavallistakin kevyemmällä liikunnalla - tai oikeastaan jo koko kevään, koska asuin alkuvuoden sen kanssa eri paikkakunnalla. Tällä välin vähätkin lihakset ovat tehneet katoamistempun. Niinpä ponia odottaa nyt kunnon tee-se-itse-fysioterapia. 

Kuntoutusjumpalla on tarkoitus voimistaa polvea tukevia lihaksia ennen kuin siirrymme perinteisemmän ratsastusjumpan pariin. Samoilla harjoituksilla vahvistuvat lihakset myös lannerangan tienoilla.  

Tässäpä ohjeet:

1. Puomeja, paljon puomeja

Yksi puomiharjoitus on vain laittaa kentän pitkälle sivulle paljon puomeja ja tallustella niitä sitten edestakaisin. En muista, oliko siitä puhetta, mutta itse ajattelin korottaa ainakin osan puomeista, jotta poni joutuisi oikeasti nostelemaan jalkojaan.

Toinen puomiharjoitus, jota olemme joskus tehneetkin, tapahtuu ympyrällä. Sinne laitetaan muutama puomi, joita kutakin korotetaan toisesta päästä. Tässä harjoituksessahan helpoin puominkorotus on sisäreunassa: silloin sisäjalka joutuu ottamaan korkeaa ja ulkojalka pitkää askelta. Jos korottaa ulkoreunan, ulkojalka joutuu ottamaan sekä pitkää että korkeaa askelta.

Yllämainittu puomiharjoitus on kuvattu tarkemmin tässä postauksessa: Toiveikkuutta ilmassa, laiska kinttu hommiin, Aischa jne.

Puomiharjoitusten aloittamista joudumme vielä vähän aikaa odottamaan kirjaimellisesti kuin maalin kuivumista. Sudimme nimittäin eilen tallin uusiin puomeihin upeat maalaukset eivätkä tallinpitäjät toivo niiden makuuttamista hiekassa ennen kuin maali on kuivaa. Sanoinko jo, että maalasimme niistä aika upeat? 

Kuva ympyräpuomitreenistä vuodelta 2014.


2. Kahlaamista

Vedessä kahlaaminen toimii ihan samanlaisena harjoituksena kuin puomitkin, mutta mukana on vielä veden tarjoama vastus.

Eläinlääkärin mukaan veden ei tarvitse olla kovin syvää toimiakseen kuntoutuksessa - jo kavionsyvyinen vesi riittää! Polven syvyisessä vedessä kahlaaminen on sitten jo melkoisen rankkaa treeniä.

Matalassa vedessä voi kahlata pitempään, syvemmässä vedessä maltti on enemmän valttia.

Onneksi tallin lähellä on parikin hiekkakuoppaan muodostunutta lampea, joista matalammassa on juuri sopiva syvyys kahlaustreeneihin ja syvemmässä pääsee uimasillekin - kunhan nyt tulisi sen verran lämmintä, että tarkenisi! Eläinlääkäri ei ainakaan kieltänyt myös uimasta. En ole koskaan uinut Ruusan kanssa, mutta sitä olisi hienoa kokeilla.

Kahlaukseen olemmekin Ruusan kanssa ottaneet ensikosketusta jo hellekaudella. Aiemmin emme ole hirveästi vedessä käyneet, joten ponin ensireaktiot ovat ymmärrettävästi olleet varautuneet. Mutta kun se on huomannut, että vedessä ei ole poninsyöjäpetoja, se on rentoutunut ja viime reissulla (jolta kuvatkin ovat) tuntui lopulta jopa vähän nauttivan!

Sade ei hyydyttänyt hymyä lauantaina, kun ensimmäinen yritys ratsastaa Ruusa lampeen meni superhienosti! Apuna oli kaveri, joka meni ensimmäisellä kerralla edeltä, mutta sitten Ruusa suostui jo vaikka kaveri jäi rannalle. Kuva Sini Tuhkunen


3. Peruutuksia

Peruuttaminen on tehokasta takaosan ja selän jumppaa, jos sen tekee oikein. Eli ponilla pitäisi olla pää alhaalla, selkä ylhäällä.

Peruutuksissahan Ruusa on jo valmiiksi varsin pro, eli tätä ei tarvitse erityisemmin opetella. Ponin ainoa peruutusheikkous on vinous, mutta toivon, että sekin helpottuu näiden harjoitusten avulla. 

Peruuttaa voi myös ylämäkeen, kuten alla olevassa kuvassa:


Suosikkikuvani ylämäkiperuutuksesta. Siitä näkyy mielestäni erinomaisesti kyseisen harjoituksen vahvistava vaikutus.


4. Mäkitreeniä

Mäkiä pitäisi eläinlääkärin mukaan mennä edestakaisin ylös ja alas, koska poni käyttää eri lihaksia mennessään alas kuin ylös. Tämä oli minulle ainoa vähän uusi asia ohjeissa, sillä olin kuvitellut, että alasmäkeen taivaltaminen ei olisi kuntoilunäkökulmasta erityisen hyödyllistä. Toisaalta yleensä se, mikä menee ylös, tulee myös alas, ja tämä pätee myös maastonmuotoihin.

Mäkitreeni on eläinlääkärin ohjeista ainoa luovuutta vaativa, sillä nykyisen tallimme läheisyydessä on harmillisen tasaista. 

Yksi vähän korkeampi ja jyrkempi huippukohta on aivan lähellä, mutta se on tällä hetkellä sellaisen viidakon uumenissa, että meikäläistä ei sinne saa ennen kuin voin paeta punkkeja ponin selkään. Ruusa on kyllä niin matala, että en ole varma, saanko sen selässäkään heinikkoon riittävää turvaväliä. 

Mutta yritetään nyt tätäkin ohjetta toteuttaa edes silloin tällöin niissä pienissä mäissä, joihin suuntaaminen ei kesälläkään ole terveysriski. 

---

Kuntoutusohjelmaa olisi tarkoitus toteuttaa ainakin ensimmäiset kaksi viikkoa ihan vain omilta jaloilta käsin. Sitten voi vaikeuttaa tehtävää lisäämällä selkään tädin verran lisäpainoa. 

Ratsastuksen ottaminen ohjelmaan pitää kyllä tehdä erittäin asteittain, koska ponilla ei tosiaan nyt ole semmoiseen hommaan soveltuvia lihaksia esim. selässä.

Sen verran sentään sain luvan jo nyt rasittaa ponia elopainollani, että ei tarvitse lammella kastella omia varpaita. Omien jalkojen kastelua olen (helteellä) jo kokeillut kumisaappaat jalassa, minkä jälkeen kumisaappaat olivat sisältä märät monta päivää ja yksiön eteiseen sijoitettuna toimivat kivasti koko kämpän viehkeänä hajusteena. Kuka nyt ei haluaisi kämppänsä löyhkäävän mädältä? Muita kenkiä en halua kastella, koska tarvitsen niitä kuivina. Ilman kenkiä en ponin kanssa lampeen astele, koska haluan pitää varvaslukuni kymmenessä.

Jumpan kesto voi aluksi olla vain kymmenisen minuuttia, mutta aikaa on tarkoitus pidentää. Se, mikä on tavoitekesto, valitettavasti lipsahti jo harvasta päästä, mutta eiköhän sellainen 20 - 30 minuuttia kerrallaan ole jo aika hyvä, varsinkin yhdistettynä pitkiin alku- ja loppukäynteihin. 

Kuntoutusjumppia on soviteltava ponin lukujärjestykseen peräti viidelle päivälle viikossa eli tämä käy ihan työstä! Tarkoitus ei ole tehdä kaikkia samana päivänä, vaan vaihdella treenejä. 

Välipäivinä voi kävellä niin paljon kuin emännän kintut kestävät.

Lammen tienoilla on monensyvyistä vettä. Ensitreenin lopussa Ruusa rentoutui kivasti. Kuvat on otettu kännykällä ja tämä oli sen verran tumma, että meni käsittelyssä aika erikoisen näköiseksi. 


Käyntiä on tosiaan nyt luvassa vielä kuukausi-puolitoista. Siihen mennessä jänteen pitäisi olla jo siinä kunnossa ja takaosan lihakset jumpattu riittävän vahvoiksi, että voimme ottaa lukujärjestykseen pieniä pätkiä ravia suoralla uralla. 

Onhan se harmi, että tässä menee pitkälle syksyyn ennen kuin pääsemme taas nauttimaan maastossa laukkasuorista ja kentällä keventelystä (jälkimmäinen ei kyllä ole Ruusan mieleen muutenkaan). 

Toisaalta nämä kuntoutustreenit ovat samoja, joihin olen saanut ohjeita jo lukuisilta ponikehonhuollon ammattilaisilta jo aiemmin. Nämä ammattilaiset ovat toistuvasti varoittaneet, että jos en saa ponin takaosan lihaksia vahvistettua, takapolvista tulee vielä todellinen ongelma. 

Minulla olisi ollut työkalut käytössäni jo vuosia, mutta olen ollut liian laiska tarttuakseni niihin riittävällä säännöllisyydellä. 

Nyt, kun jumppiin on oikein eläinlääkärin määräys, on vaikea keksiä tekosyitä olla ryhtymättä toimeen. Ehkäpä saamme viimeinkin takaosan lihakset siihen kuntoon, että ne oikeasti tukevat jo valmiiksi löysiä polvia. Muuten riskinä on jänneongelmien lisäksi nivelrikko.

perjantai 5. kesäkuuta 2020

Ja taas synttärit! Ruusa on selviytynyt jo 9-vuotiaaksi

Ruusa-ponin synttäripäiviä ei ole tavattu täällä blogin puolella suuremmalti hehkutella sen jälkeen kun ponista tuli ns. täysi-ikäinen. 

Mutta tänään juhlitaan ja miksipä ei juhlittaisi, onhan Ruusa-ponin selviytyminen 9-vuotiaaksi asti jo aikamoinen saavutus itsessään! 

Blogin pitkäaikaisimmat lukijat saattavat muistaakin, että olen useaan otteeseen ollut kohtalaisen varma, että käsillä oleva vamma tahi sairaus on ponin kohtaloksi. Vaan tuossa se nyt edelleen kulkee rinnalla. 

Poni 23.5.2020, maha on kipeä koskapa vetää vatsaa sisään. Kuva Leena Kahisaari


Vaikka en saanut toivomaani täyden käytön ponia, olen kiitollinen, että sain Ruusan. Se on ehdottomasti elämäni poni, peilini hyvässä ja pahassa, ikään kuin osa minua. 

Monet päivät tämän alatisairaan kanssa vaihtaisin pois, mutta olen silti kiitollinen jokaisesta yhteisestä päivästä. Tosin juuri tällä hetkellä kiitollisuus ei taas ole ihan päällimmäisenä mielessä, poni on nimittäin taas sairauslomalla.

Kun aloin edellisen saikun jälkeen liikuttaa ponia vähän enemmän, se alkoikin liikkua ajoittain epäpuhtaasti. Välillä se taas liikkui minun silmääni puhtaasti. Oikein tarkasti kun katsoin, mielestäni epäpuhtaus oli peräisin oikeasta takapolvesta. 

Kuva Leena Kahisaari


Epäpuhtauden vuoksi kutsuin eläinlääkärin. Juoksutuksessa poni ontui ensimmäiset askeleet, sen jälkeen eläinlääkärin mielestä ei ollut ep, mutta minusta poni se ei liikkunut ihan puhtaastikaan. 

Ultra sitten paljastikin, että oikeasta takapolvesta oli patellajänne revähtänyt. 

Epäilen, että tämä vamma on peruja jo sieltä pääsiäisen loimiepisodista. Silloin unohdin pyytää eläinlääkäriltä, että hän tutkisi myös polven, eikä hänkään kopeloinut jalasta muita kohtia kuin sen, jossa sanoin olleen turvotusta.  Tylsä juttu. Toisaalta kyseessä voi olla myös uusi vamma. 

Niin tai näin, nyt taas vain kävellään ainakin neljä viikkoa. Sitten ultraillaan uudelleen ja katsotaan, miten tästä eteenpäin. 

Mahakin on ponilla kipristellyt, kipristely näkyy selvästi myös tuossa avauskuvassa. Tamma on myös oudon hoikka ottaen huomioon, että on ollut pari kuukautta enemmän lähes vapaalla heinällä kuin kovin rajoitetulla. Talvikarvaakin on vielä kyljissä haituvat jäljellä. 

Tiedä sitten onko jalkavaivan peruja nämä muut oirehdinnat vai onko jotain muutakin. Omepratsoli joka tapauksessa otetaan käyttöön viikonloppuna, kun Ruusa joutuu eroamaan rakkaasta lapsestaan kesäksi.

Ruusa-polo tuntuu aina muuton yhteydessä kehittävän itselleen uuden vamman. Ehkä mitään maailmassa en toivo niin paljon kuin sitä, että voisin hankkia oman paikan ja ottaa ponit omaan pihaan eikä Ruusan tarvitsisi enää muuttaa. Vaan eipä tuo työtilanne vieläkään näytä siltä, että uskaltaisi johonkin juurensa kasvattaa. Sori Ruusa.

Lopuksi vielä "muutama" kuva Ruusan elämän varrelta.

Jostain ihan alkutaipaleelta tämä kuva.

Noin kuukauden ikäinen ponteva tyttö.



2-vuotiaaksi kääntyneenä oli poseerauksen alkeet hallussa.


2-vuotiskesän riemua.

Tämäkin on 2-vuotiskesältä.

2-vuotiskuvia riittää! Tässä uljasta esiintymistä Vermon poninäyttelyssä. Kuva Leena Kahisaari

3-vuotiskesän päätteeksi muutettiin taas uuteen kotiin.


4-vuotiskeväänä alettiin ratsuhommiin ja ensimmäiset laukat menivät paikoin näin hienosti ponin osalta (kuskia sen sijaan taisi vähän jännittää). 

4-vuotiskesänä käytiin ekassa mätsärissä ja Ruusa oli BIS II.


4-vuotissyksynä maastoiltiin paljon, ja kuskin istuntaremontti oli aika pahassa vaiheessa.

5-vuotissyksynä päästiin sänkkäreille, mukana jo Pulla-Albertkin.

6-vuotissyksynä Ruusa palaili taas äitiyslomalta ratsuhommiin.

Ja sitten hyppäys 8-vuotiskesään ja Kansalliseen poninäyttelyyn, missä Ruusa oli rotunsa paras. Kuva Mirella Ruotsalainen.