perjantai 16. lokakuuta 2020

Kun yksi ongelma ratkeaa, toinen kampittaa

Otsikon tunnelmissa täällä mennään taas Ruusa-ponin kanssa.

Eläinlääkäri kävi maanantaina ja Ruusa-poni kävi ns. kaikissa laitteissa - ilman rauhoitusta muuten, toisin kuin poikansa, joka vaati esilääkitystä ja lisälääkitystä suostuakseen yhteistyöhön. 

Ruusan saamat uutiset olivat hyviä ja huonoja. Hyvä uutinen on se, että keväällä hajonnut patellaligamentti näyttää viimein ultrassa siistiltä eli sen puolesta voidaan alkaa vähitellen lisätä vauhtia lenkkeihin. Jee! Eivät ole menneet hukkaan neljä käveltyä kuukautta.

Huonompi uutinen oli se, että vielä ei päästä ravaamaan, koska kavioluu oli vasemmassa etujalassa kääntynyt 4 astetta ja varvasakseli oli aivan pyllyllään. Toisessa etusessa ongelma oli lievempi.

Mielestäni ponin lihavuuskunto on nyt aika passeli. Väitän, että takaosaan on saatu vähän jumpattua lihastakin, koskapa takaosan pienuus ei ainakaan tässä kuvassa pistä silmään. Kuva Sini Tuhkunen.



Vaikka toisin jo ehdin hätääntyä, tilanne ei sentään johdu kaviokuumeen revanssista. 

Ikävää on, että iso syy ongelmaan on kengitysvirhe. Osa ongelmaa on toki myös se, että ponin kengitysväli venähti 8 - 9 viikkoon aikataulusyistä ja siksi, että kengittäjä halusi mieluummin odottaa kuvia ennen kuin laittaa (iso peukku hänelle tästä). 

Itse asiassa yksi iso syy kaviokuvien ottamiseen oli juuri se, että en ole ollut tyytyväinen kaviobalanssiin. Ruusalla on myös ollut kipuun viittaavia oireita, kuten se, että poni on viime aikoina liikkunut hyvin haluttomasti. Tarkkaan katsottuna minusta on näyttänyt, että se on liikkunut edestä vähän köpösti - ei kuitenkaan koko aikaa ja se on namilla palkitsemalla reipastunut. 

Ruusan kaviot ovat vuosien varrella osoittautuneet aika vaikeaksi palaksi monelle kengittäjälle. Nimittäin siinä kohtaa, kun ne ovat Ruusalle hyvät, ne eivät muistuta paljonkaan ideaalikaviota. Harva kengittäjä uskaltaa tehdä niin "rumaa" jälkeä kuin Ruusan hyvinvointi vaatisi.  

Kuva Sini Tuhkunen

Uskon, että kavioita tähän asti laittanut kengittäjä olisi osannut korjata työnsä jäljen kuvien perusteella, sillä hän on korjannut vaikeampiakin tapauksia (muiden jäljiltä). 

Yön yli nukuttuani totesin kuitenkin, että olisi ihan sama, miten hyvää työtä kengittäjä tekisi, en kuitenkaan luottaisi lopputulokseen. Oman mielenrauhani takia soittelinkin tiistaiaamuna hevosklinikalle. Kun vielä sain klinikkakengittäjälle ajan vielä samalle päivälle ja satuin olemaan lomalla, päätin lähteä ponin kanssa päiväretkelle. 

Matkalla laskin, että tämä kengittäjä taisi olla kymmenes (edit: tarkistuslaskennan perusteella sittenkin 11.) Ruusan kavioita laittanut sen jälkeen kun sitä 3,5-vuotiaana alettiin kengittää. Yhdeksästä (edit. tai kymmenestä) edellisestä olen ollut tyytyväinen kolmeen tai neljään ja niihin muihin mahtuu muutama, joiden jäljiltä Ruusa on ollut kipeä. Eli jos sinulla, rakas lukija, on hevosellesi hyvä kengittäjä, älä hitossa vaihda vaikka hinta tuplaantuisi.

Vasen etukavio


 




Klinikkakengittäjä ei pitänyt Ruusan ongelmaa kovin suurena, mutta piti ongelman ytimenä korkeita kantoja, joista olin kengittäjälle toistuvasti huomauttanutkin. Klinikkakengittäjä uskoi tilanteen korjaantuvan yhdellä laitolla, kuten eläinlääkärikin. 

Etukäteen vähän jännitti Ruusan käytös vieraassa paikassa, se kun on välillä ollut vähän raskas takakinttujensa kanssa lähinnä naulauksen aikana. Pahimmillaan se on saattanut hypätä kaikki jalat ilmaan ja huitoa samalla sillä jalalla, jota kengittäjä kannattelee, mutta viime aikoina se on tyytynyt vain nyppimään laitettavaa jalkaa vaihtelevalla voimakkuudella.  

Nytkin Ruusa vähän protestoi takajalkojen kanssa, mutta kengittäjä ei kaivannut sille loiventavaa lääkettä, vaikka hän työskenteli toinen käsi murtuneena. Eikä Ruusa hänestä ollut mitenkään hankala, vaan tyypillinen welsh - eli poni tulisilla mausteilla.    

Täytyy toivoa, että yksi korjauskengitys tosiaan poistaa ongelmat. Toistaiseksi poni vaikuttaa edelleen kipeältä. 

Askellaji pidetään käynnissä jo ihan eläinlääkärinkin määräyksestä vielä viikon tai pari, jotta ponin jäsenet ehtivät tottua isoon asentomuutokseen ennen kuin nostamme rasitustasoa. Tokikaan liikuntaa ei lisätä ellei poni vaikuta paremmalta. 

Meinasin ensin antaa Ruusalle ihan lomaa, mutta se alkoi oireilla mahaansa ja aloitin psyllium-kuurin, enkä hiekanpoiston aikana uskalla olla liikuttamatta. 


Täti ja sen poni. Olen itse käsitellyt tämän postauksen kuvat ja tämä meni kyllä aika keltaiseksi! Kuva Sini Tuhkunen

Kunhan tästä akuutista tilanteesta selvitään, pitää pitää miettiä, kuka ponien pedikyyreistä huolehtii jatkossa. 

Klinikkakengittäjä oli sitä mieltä, että tähän asti Ruusaa laittanut kengittäjä osaisi kyllä jatkaa.  En kuitenkaan ole varma, pystynkö enää luottamaan häneen. Toki ymmärrän, että parhaillekin sattuu virheitä, mutta en myöskään halua valvoa öitäni miettien, tuliko kaviobalanssi nyt kohdilleen. Tilanne olisi eri, jos kengitysvirhe olisi yksittäinen, mutta tässä on kyseessä pitempään kaivertanut näkemysero, jossa oma näkemykseni on osoittautunut jos nyt ei oikeaksi niin ainakin oikeansuuntaisemmaksi. (Edit: Mielestäni vuolu oli kyllä menossa parempaan suuntaan ja se oli yksi syy miksi en heti etsinyt uutta kengittäjää, kun tätä moni tallilla kehui.)

Haluaisin sellaisen kengittäjän, jonka työtä en kokisi tarvetta kyseenalaistaa. Toki tällainen yhtälö voi olla poninomistajallisista syistä melko mahdoton, koska kyseenalaistaminen on minulla verissä. (Tiedostan olevani hankala asiakas ihan kaikille palveluntarjoajille.) 

Todennäköisesti vien ponin vielä toisenkin kerran klinikalle ja otatan oman mielenrauhani vuoksi vielä uudet kaviokuvat. Eli tässä on vielä pari kuukautta aikaa miettiä, kuka kavioita jatkossa laittaa. 

Albert vielä laitumella.

Seuraavalle klinikkareissulle ajattelin ottaa mukaan myös jälkikasvun. Albertista kaviokuvat jäivät maanantaina jostain minullekin käsittämättömästä syystä ottamatta, vaikka en ole senkään kaviobalanssiin ollut ihan tyytyväinen. Albert kuitenkin vaikuttaa tällä hetkellä iloiselta ja liikkuukin mielellään.  

Albertkin silti altistettiin säteilylle. Siltä kuvattiin (pari vuotta sitten irtopalaleikatut) etuvuohiset, irtopalakuvauksessa hieman muutoksia näyttänyt oikea kinner sekä selkä korvista häntään. 

Lähitulevaisuudessa häämöttävä sisäänratsastus mielessäni olin hieman ollut huolissani siitä, olisiko Albertille tullut lapsuuden onnettomuuksissa jotain vaurioita selkään tai niskaan. Mitään hälyttävää ei onneksi näkynyt! Eläinlääkärin mukaan niskakuvien pitäisi antaa viitteitä siitäkin, jos ligamentteihin olisi tullut isompia vaurioita - eli ainakin yhdestä asiasta murehtimisen voin nyt lopettaa. 

Junioriosaston läpivalaisu toi muutenkin pelkkiä hyviä uutisia, sillä kaikki kuvat näyttivät priimoilta! Voimme siis tältä osin hyvillä mielin alkaa lastata Albertin selkään elopainoa sitten kun näen sen ajan koittaneen.

Hammaskalusto oli kyllä edelleen hyvin hankalassa vaiheessa ja yhden maitohampaan palasen eläinlääkäri suusta poimi poiskin. Arveli, että ehkä puolen vuoden päästä alkaa helpottaa. 

Aika hankalasti nämä hampaanvaihdot osuvat juuri sille ajanjaksolle, jona varsat yleensä alkavat harjoitella uutta ammattiaan. Väkisinkin miettii, millaisia vaikutuksia ikävällä suutuntumalla on siihen, miten hevoset ratsu- tai ajohommansa kokevat. Tätähän ei voi välttää edes käyttämällä kuolaimettomia suitsia, koska ne painavat poskia vasten hampaita.   

torstai 1. lokakuuta 2020

Laki koskee myös hevossomea - Somettaja, merkitsetkö kaupalliset yhteistyöt määräysten mukaisesti?

Miksi bloggaaja kehuu tuotetta tai palveluntarjoajaa x? Joskus siksi, että saa kehumisesta korvauksen. Valitettavasti vähän väliä tulee hevossomessakin vastaan mainoksia, joista ei selviä, onko pelissä rahaa tai muuta hyödykettä.

Voi tulla yllätyksenä osalle somettajista, varsinkin harrastajista, että myös heidän postauksiaan koskee kuluttajansuojalaki. Tämän tekstin aiheeseen liittyen kyseessä on pykälä mainonnan tunnistettavuudesta

Kaupalliseen yhteistyöhön lähtevällä somettajalla on velvollisuus tutustua alan pelisääntöihin. Jos bloggaaja on markkinoinnissa kokematon, mainostavan yrityksen pitäisi opastaa. Viimekädessä lopputuloksesta on nimittäin vastuussa mainostava yritys.

Kuluttajansuojalaissa ei ole erikseen somesäännöksiä, vaan sisältöjä koskevat lain yleiset pykälät. Kuluttaja-asiamies on kuitenkin jo seitsemän vuotta sitten laatinut ohjeet siitä, miten kaupallinen yhteistyö tulisi blogeissa merkitä. Tästä huolimatta lausuntopyynnöt Mainonnan eettiseen neuvottelukuntaan ovat lisääntyneet viime vuosina.

Aihekuva liittyy ja on liittymättä aiheeseen. Olen tietenkin kateellinen bloggaajille, jotka ovat saaneet esim. tällaisia ns. ilmaiseksi. Toisaalta en omista yhtään satulaa, että hukkaanhan tällainen menisikin. 

Koska olen siinä määrin nipo, että mielestäni pelisääntöjä pitäisi noudattaa ja koska pidän listoista, laadin listamuotoisen pikaoppaan kaupallisen sisällön merkitsemiseen blogeissa sekä muissa somekanavissa (perustuu tässä postauksessa linkattuihin lähteisiin ja pari vuotta sitten tekemääni asiantuntijan haastatteluun):  
  1. Ketä kaupallisen yhteistyön merkintäpakko koskee?Kaikki alla mainittu koskee kaikenlaista sosiaalisen median sisältöä ja jokaikistä Suomessa vaikuttavaa somettajaa. Eli myös Instagram-kuvista tai Youtube-videoista pitää välittömästi käydä ilmi, että vastaanottaja on kohtaamassa kaupallista viestintää.
  2. Milloin kaupallisesta yhteistyöstä pitää kertoa?
    Maininta tarvitaan aina, jos somepostauksesta on saatu jotain korvaukseksi - korvaus voi olla myös tavaran saaminen ilmaiseksi tai alennuksella mainintaa vastaan.
  3. Miten kaupallinen yhteistyö pitää merkitä?
    a) Kaupallisen yhteistyön pitää selvitä lukijalle heti ensisilmäyksellä. Se pitää siis merkitä selkeästi ja näkyvästi.
    b) Heti ensisilmäyksellä pitää selvitä myös se, kenen lukuun markkinoidaan, eli mainoksen maksaja.
  4. Mitä tämä tarkoittaa käytännössä?a) Kakkoskohta edellyttää, kaupallisesta yhteistyöstä kerrotaan selkeästi heti postauksen alussa. Viestin vastaanottajalla pitää nimittäin olla jo ennen sisältöön perehtymistä olla mahdollisuus päättää, haluaako hän altistua mainonnalle vai ei. Pitkän postauksen perässä lukeva pieni präntti "yhteistyössä senjasen kanssa" ei siis todellakaan riitä, saati sitten pelkkä mainostajan tägäys. Jos postaus alkaa kuvalla, markkinointitarkoituksesta on kerrottava ennen sitä.
    b) Pelkkä "yhteistyössä senjasen kanssa" ei tee mainonnasta riittävän tunnistettavaa. Lukijalle pitää käydä heti selväksi, että kyse on nimenomaan kaupallisesta yhteistyöstä. Näin linjasi Mainonnan eettinen neuvosto jo vuonna 2017
  5. Tiivistelmä
    Jos olet saanut somepostauksesta vastineeksi rahaa, tavaraa tai palvelua, kirjoita heti otsikon alle esimerkiksi "kaupallisessa yhteistyössä senjasen kanssa". Tekstin voi vaikka boldata, että se erottuu riittävän selvästi.
On vaikea sanoa, miten yleistä piilomainonta on hevossomessa, mutta epäilyjä silloin tällöin herää.

Se on kuitenkin helppo todeta, että mainosta lähes pääsääntöisesti ei hevossomessa merkitä lain edellyttämällä selkeydellä. Tämä koskee ihan kaikenkokoisia tilejä. On esimerkiksi hyvin tavallista, että mainontatarkoitus tulee ilmi vasta kuvan jälkeen tai se on merkitty epämääräisesti pelkällä "yhteistyössä"-termillä.

Toki joskus voi olla, että bloggaaja ihan vastikkeettakin mainostaa hyväksi kokemaansa tuotetta tai palvelua. Kun muuta kaupallista viestintää sisältävässä somekanavassa kuitenkin on kovin kehuttu jotain palvelua ja linkattu ostopaikkakin, herää kysymys, onko kuitenkin saatu vähintään alennusta.

Jotkut bloggaajat lisäävät tällaisissa tapauksissa maininnan, että kyse ei ole maksetusta mainoksesta. Tätähän laki ei millään tavalla edellytä, mutta kyllähän se selkeyttää tilannetta, jos kyseisellä kanavalla on myös maksettua mainontaa. Itsekin toimin näin, vaikka blogissa ei ole koskaan ollut yhtään mainosta - ainoa kaupalliseksi luokiteltava yhteistyö on ollut bloggaajapassin saaminen hevosmessuille. (Tilanne olisi toki nyt otollista korjata, vink vink vaan kaikki sponsoriehdokkaat, eikös mikromarkkinointi ole nyt pop ja tämän mikrommaksi ei paljon enää voi mennä.)

maanantai 21. syyskuuta 2020

Odotusten mukainen Laatuponikisasuoritus

Historia näemmä toistaa itseään. 

Kuusi vuotta sitten kuljetin Laatuponikisaan 3-vuotiaan omakasvatin, joka liikkui surkeasti ja hyppäsi haluttomasti sekä jäi luokkansa jumboksi. Menneenä lauantaina vein Laatuponikisaan 3-vuotiaan omakasvatin, joka esiintyi kokonaisvaltaisen haluttomasti ja jäi viimeiseksi koko päivän surkeimmilla pisteillä. 

Albert oli äärimmäisen jännittynyt eikä olisi halunnut tehdä mitään siltä odotetuista tehtävistä. Okserin edessä sille tuli joka kerta rimakauhu. Kerran se hyppäsikin okserin paikoiltaan, mutta ponneton ponnistus ei riittänyt kantamaan takapäätä koko esteen yli ennen laskeutumista.  

Estevälejäkin jo lyhennettiin, mutta okseri oli silti ylitsepääsemätön ongelma. Lopulta viimeinen este muutettiin pikkuiseksi pystyksi, ja saimme sentään lopettaa hyppelyt aika sujuvaan kujanjuoksuun.   



Kuvasarja siitä, miten käy kun ponnistaa okserille paikoiltaan. Kuvasarjaan kuului vielä yksi kuva, jossa Albertin takajalat laskeutuvat puomin päälle, mutta priorisoin kuvapakettiin sen sijaan toisenlaisen kuva-aiheen. Kuvat Mirella Ruotsalainen/Hertjekker.net


Kovin paljon edustavammin ei tällä(kään) kertaa onnistunut askellajien esittäminenkään. 

Ravi oli tahditonta töpöttelyä eikä laukka pyörinyt yhtään. Ponilla ei ollut yhtään omaa ajatusta eteenpäin. 

Esitys oli siis kauttaaltaan varsin onneton. 

Siinä, missä tuomareilta viime vuonna tuli rohkaisevia kommentteja ja kiitoksia ponin luonteesta, nyt kehut olivat vähissä. Tämä näkyi pisteissäkin: keskiarvot romahtivat viimevuotisesta noin kokonaisen pisteen verran kautta linjan. 

Albertin suoritusta häiritsi merkittävästi paitsi oma mitä-ikinä-onkaan-meneillään, myös kaveriponin kanssa maneesin seinän läpi käyty kiihkeäsävyinen keskustelu äkillisesti koittaneesta erosta. 



Vaikka esitys oli mahalasku, en ollut ponin suoritukseen varsinaisesti pettynyt. Harjoitusten perusteella osasin odottaa juuri tätä. 

Albert on ollut haluton hyppäämään eikä muussakaan liikkumisessa ole ollut mitään suurta tunteenpaloa mukana. Vein sen silti kisaan ajatellen, että tuleepahan edes kokemusta. 

Jälkikäteen kyllä mietin, että ehkä huonon kokemuksen välttäminen olisi kuitenkin ollut suurempaa viisautta. Jälkiviisaushan on aina sitä viisainta, mutta ehkäpä nyt jo opin läksyni ja osaan jatkossa valita taisteluni paremmin.  Tai sitten lyön seuraavalla kerralla pääni ihan samaan seinään, ei sekään uutta olisi.

Vaikka Albert esitti Laatuponikisassa huonointaan, se ansaitsee kehut käytöksestä. Jännityksestä ja haluttomuudesta huolimatta Albert oikeasti yritti. Se myös lastautui ja matkusti jälleen ihan mallikkaasti. 

Jokaiselle paikalle asti ilmaantuneelle jaettava osallistumisruusuke miellettäköön siis tässä tapauksessa tsemppipalkinnoksi. 

Plussapuolelle laskettakoon myös se, että tässä oli nyt oiva tilaisuus tutustua taas yhteen blogituttuun eli Annikaan, joka ystävällisesti lähti kuskiksi. Lisäksi tuli taas nähtyä Anua. Käsillä oli siis laatuponeilun lisäksi pienimuotoiset bloggaajatätimiitit. Että jos ei muuta niin ainakin seura oli syysretkellä hyvää. Suurkiitos molemmille!

Myös Albertilla oli tosiaan seura kohdallaan eli vierailevana tähtenä nähtiin sama tukiponi kuin taannoisella kesäretkelläkin. Se käyttäytyi jälleen mallikelpoisesti.

Tässä vissiin suhteellisen sujuva suoritus menossa. Kuva Mirella Ruotsalainen/Hertjekker.net


Vaisut esitykset niin harjoituksissa kuin kisoissakin jälleen kerran toki panevat mielenperällä  pysyvästi roikkuvat huolikellot kilkattelemaan. Lähtöoletukseni toki on, että sillä on jotain pahasti rikki jossain eikä siitä tule ikinä käyttöponia. On toki myös mahdollista, että kyse on hankalasta kasvuvaiheesta tai jostain henkisestä blokista. 

Niin tai näin, Albertille on jo varattu eläinlääkäri, jossa siltä läpivalaistaan ainakin etujalat ja selkä. Katsotaan sen jälkeen, pitääkö vielä tutkia enemmän.

Joka tapauksessa pikkumies saa nyt hyppyhommista kunnon tauon ja jos se jossain vaiheessa alkaa muuten vaikuttaa reippaamalta, aloitetaan treenit alusta hyvin helpoilla tehtävillä yksi este kerrallaan.

Tässä vielä arvostelut.

ESTEET

Hyppytekniikka: Ei voida arvioida tänään jännittyneisyyden takia, muutamalla esteellä näytti melko lupaavalta. Pisteet 6,0
Kapasiteetti: Ei voida arvioida tänään jännittyneisyyden takia. 5,0
Yleisvaikutelma: Tänään jännittynyt ja epävarma, tarvitsee enemmän rohkaisua.

Pistekeskiarvo 5,5

ASKELLAJIT

Käynti: Puhdas, tänään jännittynyt ajoittain. 6,5
Ravi: Ongelmia tasapainon kanssa, ei aina aivan tahdissa. 6,0
Laukka: Saisi pyrkiä paremmin eteenpäin, tänään ei esitä mielellään laukkaa. 6,0

Pistekeskiarvo: 6,167

Tätä kuvaa kun katsoo niin röntgenkuvaus on kyllä ihan paikoillaan. Silmämääräisesti näyttäisi olevan varvasakselit taitoksissa. Toki vuolu olisi ollut ennen kisaa paikallaan. Kuva Mirella Ruotsalainen

RAKENNE

Tyyppi: Jalo, ryhdikäs 8,0
Pää ja kaula: Erittäin ilmeikäs pää, alakaulainen kaula. 7,5
Ylälinja: Ylälinja saisi olla sopusuhtaisempi. Pitkä selkä ja lanne. 7
Etuosa: Pitkä pysty lapa, hyvä syvyys. 7,5
Takaosa: Luisu lautanen, kapea pitkä koipi 6,5
Etujalat ja liikkeiden säännöllisyys: Pitkät sääriluut, kapea kyynärvarsi, erittäin ahdas 6
Takajalat ja liikkeiden säännöllisyys: Pitkät sääriluut, kiverä kinner, melko suorat liikkeet 6
Yleisvaikutelma: Jalo, hyvin kehittynyt, esitetty erinomaisessa kunnossa. 7

Pistekeskiarvo 6,938

P.S. Jotta päivä olisi täydellinen, toki myös Albertia pestessäni samalla uitin myös (työsuhde)kännykkäni ja auton sähköavaimen. Kumpikaan ei kylpyä arvostanut. Kännykän simahdus ei sinänsä hirveästi nostanut tunteita, sillä ensinnäkin sen uusiminen ei tee lovea henkilökohtaiseen talouteeni ja toisekseen se toimi jo ennestään niin huonosti, että minulla oli vaihtokone jo valmiina. Sähköavaimen kohtalo sen sijaan jonkin verran ottaa päähän. Näin fiksu ja hyvämuistinen voi olla ihminen, että unohtaa elektronisia laitteita kura-asun taskuun pesun ajaksi.

tiistai 15. syyskuuta 2020

Uskomatonta, mutta totta: Albert tarvitsee taas viime tingassa kyydin tai Laatuponikisa jää välistä

Otsikosta tilanne jo selviää: Nyt on taas se tilanne, että olisi viime tingassa Albertille chaufööri haussa. Laatuponikisa kolkuttelee jo ovella, mutta kyyti ei nyt onnistukaan suunnitellusti. 

Suunnitelmanmuutos ei johdu aiemmin sovitusta kyydistä, joka on edelleen menossa.

Nyt kävi niin, että Aulangolla on todettu joillakin hevosilla sieni-infektiota. Tämän olosuhteen pakosta Albert ei todellakaan majoitu paikan päällä ja ilman karsinaa se ei voi mennä sovitulla kyydillä, joka on perillä noin kuusi tuntia ennen Albertin vuoroa. 

Jotenkin en jaksanut asioiden saamasta käänteestä erityisemmin hämmästyä. Tällaisethan ovat ponielämäni peruskauraa.

Niin tai näin, nyt pitäisi taas jostain hihasta ravistua pikku-e:llinen kuljettajahenkilö, joka olisi suostuvainen viettämään lauantaita kahden kiltin poniherran ja niiden entouragen kanssa. Reitti kulkee Paimiosta Hämeenlinnaan. 

Kyseinen päivähän on ihan tämän viikon lauantai eli 19. syyskuuta. Albertinhan on tarkoitus olla karkeloissa sokerina pohjalla eli aikataulun mukaan arviolta kello 17.20. Syysretki ajoittuu siis niin aamu- kuin iltaihmisenkin näkökulmasta suhteellisen inhimilliseen vuorokaudenaikaan.

Ihmeellistä kyllä, meiltä puuttuu siis vain ja ainoastaan muodollisesti pätevä kuljettaja. Eli traikku on ja tarvittaessa vetoautokin. Myös matkatoveri on varattu ja apukäsiäkin saatamme saada matkaan omalta tallilta. En toki vastusta lainkaan, vaikka kuljettaja olisi valmis myös varsinaisessa toiminnassa avustaviin tehtäviin.

Tänä vuonna sama paikka, uusi aika? Tyylikkään Albertsonin kuvasi viime vuonna Mirella Ruotsalainen/Hertjekker.net 


Laatuponikisareissu meinasikin järjestyä vähän liian helposti. Osallistuminen ei nimittäin tässä ponitaloudessa ole kertaakaan ollut mikään läpihuutojuttu. 

Ruusan kanssa emme päässeet 2-vuotiskaudella osallistumaan jonkun vammaepäilyn takia ja 3-vuotiskaudella se liikkui niin huonosti, että se olisi kannattanut silloinkin jättää kotiin. Myöhemmin Ruusa ei osallistunut, koska ei ollut ratsastuksellisesti riittävän pitkällä - ja 5-vuotissyksynä sillä oli lisäksi ojentajajänne rikki. 

Albertin kanssa reissu meinasi viime vuonna jäädä välistä samasta syystä kuin nytkin eli kyytiongelmien takia. Silloin luulin varanneeni meille hevosauton, vaan edellisenä iltana selvisikin, että olin ymmärtänyt väärin.

Toivotaan, että tänäkään vuonna ei tarvitsisi perua osallistumista. Sekään ei tosin välttämättä olisi Albertin kannalta kovinkaan huono ratkaisu, sillä påni ei todellakaan ole siltä odotettavien tehtävien tasalla. Treeneissä vauhti on kujassa hyytynyt. Ylikorkeiden 3-vuotiaiden maksimikorkeutta, 110:tä senttiä, Albert ei ole saanut ylitettyä kertaakaan. 

Silti lähtisin mielelläni matkaan ihan kokemuksen vuoksi ja kerta osallistumismaksukin on pulitettu. Luotan Laatuponikisan tuomareihin, että he ymmärtävät olla vaatimatta Albertilta ponnisteluja, joihin se ei ole valmis. Vaikka se sitten hyppäisi vain pari maahankaivettua.

Edit. Olemme lähdössä matkaan. Katsotaan, miten käy!

lauantai 12. syyskuuta 2020

Ratkaisu Ruusan raivostuttavaan tapaan varastaa ruohoa kesken lenkin?

Ruusa-ponin maastolenkit ovat vehreään vuodenaikaan aina olleet suoraan sanoen veemäisiä. Ponilla on nimittäin tapana pyrkiä muuttamaan kuntolenkit piknikeiksi eli se riuhtoo tiensä ruoholle yhtenään. Nyt, kun poni ei laidunna itsenäisesti lainkaan, ponin ruohostustarpeesta on tullut entistä isompi ongelma.

Kuluvana kesänähän liikutukset ovat pääasiassa koostuneet pitkin maastoja taluttelusta tai ohjasajelusta, ja Ruusan laidunnuspyrkimyksen vuoksi lenkit ovat muistuttaneet enemmän vastentahtoista köydenvetoa kuin kivaa yhteistä tekemistä. 

Ruusan taannoinen karkuretki kesken saikkunsa oli jonkinlainen herätys. Tajusin, ettei meillä ole ollut yhdessä kivaa pitkään aikaan. Olemme vain raahustaneet pitkin maita ja mantuja peräkkäin kuin robotit, paitsi että robotteina meitä ei ketuttaisi. 

Herätyksen ansiosta aloin miettiä näitä köydenvetokisojamme uudelleen. Että olisiko tämä riitelyn tie kuljettu loppuun ja voisiko tilannetta yrittää ratkaista miellyttävämmin eli koulutuksellisella toiminnalla.  

Ei ole nyt tuoretta kuvaa talutusaksönistä, joten laitetaan tällainen neljä vuotta vanha. Tämä voisi olla sellainen tavoitetila, että poni astelee rennosti löysällä narulla eikä yhtään pyri ympärillä viheriöiviin puskiin.


Sinänsähän minulla oli jo tiedossa, että ruohon ryöstelyä voisi korjata ottamalla käyttöön luvalliset ruohostustauot. Itse asiassa olin tätä jo aiemmin yrittänyt, mutta ilman tulosta. 

Nyt yhtäkkiä iski ahaa-elämys siitä, mitä olin tehnyt väärin. 

Luvallisia herkkuhetkiä ei ollut ollut riittävällä tiheydellä, jotta ne riittäisivät motivoimaan ponia oma-aloitteisen ruohostuksen lopettamiseen. Itse asiassa poni ei edes tainnut ymmärtää yhteyttä oman käytöksensä ja luvallisen syömisen välillä.

Märässä tarhassakin voi saada ihan kivoja kuvia. (Tarhan pohja pannaan uusiksiihan näinä päivinä - vähän jännittää, sillä tuleva pohja on hiekkaa. Saa nähdä, miten käy hiekansyöjän...) 

Ahaa-elämyksen jälkeen lähdin liikkeelle ehkä vähän ex tempore -tyyppisesti. Eräänä päivänä pihassa kävellessämme vain tulin antaneeksi ponille luvan syödä, jos se otti minuun kontaktia - vähän niin kuin koiraa kouluttaessa. Luvan annoin ihan sanomalla "ole hyvä" ja ohjaamalla sen kädellä kohti ruohoa. 

Ehkä ei pitäisi olla yllättynyt, että poni hoksasi ruohonsyöntiluvan idean ihan parilla toistolla. 

Aluksi palkitsin ponia aina, kun se pyysi syöntilupaa ottamalla kontaktia. Eli vaivalloisen tiheästi. Sitten vähitellen olen pidentänyt syömättä olemisen aikaa. Lisäksi olen siirtänyt palkitsemisen painopistettä tilanteisiin, joissa poni kävelee rennosti ja kiltisti suoraan. Tarkoitus ei kuitenkaan ole, että poni kävelisi jatkuvasti pää kenossa tai kerjäten.

Pyrin ajoittamaan palkitsemisen kohtaan, jossa poni ei ajattelisi ruohoa ja olisi rauhallisessa mielentilassa. Tarkoitus ei siis ole pelkästään vaikuttaa ruohon varastelukäytökseen vaan myös vähentää ruohon ajattelemista ja siten rauhoittaa ponin mielentilaa. Jää nähtäväksi, miten tässä onnistutaan!

Poni jokin aika sitten. Lihavuuskunto on vähän heitellyt viime aikoina.


Kun palkintoruohostusta on useita kertoja lenkin mittaan, herkkuhetkien ei tarvitse olla pitkiä. Annan ponin ottaa muutaman haukun ja sitten jatketaan matkaa.

Ajoittaisen luvan antamisen lisäksi olen myös sanonut "ei" aina kun näen, että poni on menossa omin luvin ruoholle. Kiristän narua vasta, jos sanallinen kielto ei riitä. Tässäkin poni yllätti: se tajusi ei-sanan merkityksen heti ja useimmiten myös uskoo sitä.

Prosessi on vielä keskeneräinen, joten lopullinen totuus metodin toimivuudesta on vielä vahvistamatta. Poni livistää edelleen ruoholle varkain, mutta tämä vähentyi varmaan 90 prosentilla ihan parissa lenkissä! Ohjasajossa varastelua esiintyy edelleen aika paljon ja ratsain olen metsässä antanutkin syödä, kunhan matkanteko ei häiriinny.

Köydenvedon vähenemisen lisäksi harjoittelusta on ollut pari muutakin myönteistä seurausta: Ensinnäkin hitaaseen raahustamiseen taipuvainen poni kävelee reippaammin, koska sen pitää kulkea (minun reippaampaa tahtiani) vierellä. Toisekseen lenkeistä on tullut samalla vuorovaikutteisempia eli emme ole enää kaksi erillistä hihnan yhdistämää yksilöä, vaan ponikko. 

Lenkeistä on samalla tullut ainakin 90 prosenttia mukavampia! Ainakin minulle, ja uskon, että myös Ruusalle. Ei sekään varmasti tykkää, että kiskon sitä yhtenään ohjasta tai naruriimusta. 

Taas kerran opetus siitä, että on parempi kouluttaa kuin tapella. Julistan tätä opetusta aina ja kaikkialla, joten en ihan itsekään ymmärrä, miten minun on ítse sitä joskus (tai usein) niin vaikea soveltaa käytännön ponielämään.