tiistai 19. helmikuuta 2019

Albertin käytöskoulu: Riimun pukeminen ja pitäminen

Albertin käytöskoulun tässä jaksossa mennäänkin ajassa roimasti takaisinpäin ihan maitovarsakesään asti. Riimuopetuksesta olen kirjoittanut jo ainakin kerran.

Meinasinkin mennä nyt talutukseen ja kiinni sitomiseen, mutta jotenkin tuntui, että tämä riimuopetus pitää käydä ensin tarkemmin läpi. Jos hevonen ei hyväksy käytettävää välinettä, sen voi olla vaikea rentoutua varsinaisessa tekemisen harjoittelussa. Toki hevonen voi tottua yhtä aikaa välineeseen ja tekemiseen, mutta itse tykkään edetä siedättämällä.

Riimun pukeminen on Albertille nykyään ihan ns. pala kakkua eli se työntää naamansa riimuun itse, kuten emänsäkin. Pidän lopputulosta varsin hyvänä ottaen huomioon, että  koulutuksen lähtökohtana oli varsa, jossa riimun näkeminen herätti stressireaktion. Albert ei siinä vaiheessa muutenkaan oikein luottanut ihmisen hyväntahtoisuuteen.

Tässä ollaan jo pukemisvaiheessa. Pahoittelut, että riimuopetuksesta ei ole kuin nämä jo moneen kertaan käytetyt arkistokuvat.


Riimuopetuksen aikaan ainoa, mitä pikku-Albert minulta halusi, oli sen jättäminen rauhaan. Niinpä käytin palkintona tätä. Toisin sanoen opetin sen riimuun pääasiassa negatiivisella vahvisteella eli paineen poistolla.

Tässä tapauksessa paine oli riimu ja vahviste sen poistuminen varsan läheltä.

Pienimmillään vahviste eli palkinto oli se, että siirsin riimua poispäin varsasta. Suurimmillaan vahviste oli se, että kävelin itse pois riimun kanssa. Siihen välille mahtui mm. riimun piilottaminen selkäni taakse tai kääntyminen selin varsaan.

Seuraavassa kuvaan vaiheet, joilla pääsimme tavoitteeseen. Sen voi jakaa oikeastaan kolmeen päävaiheeseen, joiden sisälle mahtui monta pienempää koulutusporrasta.

Riimua voi vaikka maistella.

1. Pukemiseen valmistautuminen.


Albertin riimukoulutuksessa ensimmäinen välitavoite oli saada Albert kiinnittämään riimuun huomiota. Siis ihan mitä vain huomiota. Tämän jälkeen varsa piti kääntää katseensa riimuun, sitten kääntää päätään kohti riimua. Ja oikeasta vastauksesta riimu aina siirtyi poispäin tai jopa katosi näkyvistä.

Kun varsa ymmärsi jo hyvin, että tarkoituksena on olla aktiivinen riimun suuntaan, päästiin koskettamisasteelle.

Tässä vaiheessa varsan piti ensin vain koskettaa riimua turvallaan. Ei ollut väliä, millä tavalla se riimua kosketti tai mihin kohtaan, kunhan turpa ja riimu olivat fyysisessä kontaktissa. Riimua sai siis ihan vapaasti vaikka pureskella, jos siltä tuntui. Tarkoitus oli muuttaa riimun herättämä tunnetila ahdistuksesta vähintään ihansamaksi, mielellään jopa myönteiseksi.

Pohjustin riimun pukemisvaihetta myös ilman riimua totuttamalla varsaa pään ja niskan kosketteluun.

Jälleen yksi monta kertaa nähty kuva, jossa pään ja niskan lääppimistä hellittelyn varjolla. 


2. Riimun pukeminen.

Kun riimun läsnäolo ja koskettaminenkin oli varsasta ok, päästiin harjoittelemaan itse pukemista.

Ensin varsan piti palkinnon saadakseen laittaa turpaansa ihan pikkuisen riimun turpahihnan sisäpuolelle, sitten vähän enemmän.

Alkuperäinen tavoitteeni oli, että varsa työntäisi päänsä kokonaan riimun sisään, mutta  tämä oli Albertille tosi vaikea tehtävä. Jotta riimuopetus ylipäätään etenisi, tyydyin siihen, että se antoi minun pukea riimun. Pään omatoimisen riimuun laittamisen aika tuli vasta myöhemmin, kun riimun pukeminen oli Albertille jo aivan ok.

Kun riimun turpahihna oli tuttu juttu, aloimme harjoitella niskahihnan nostamista kohti korvia. Ensin nostin pikkuisen, sitten vähän aina hiukan enemmän ja lopulta kokonaan yli niskan. Tämän jälkeen harjoiteltiin samalla periaatteella riimun kiinnittämistä.

Kun niskahihna alkoi olla ihan ok, treenattiin pukemista isojen poikien tyylillä eli pujottamalla valmiiksi kiinni oleva niskahihna korvien yli. Tämäkin tehtiin toki pienin askelin ja aluksi laitoin riimun niin löysälle, että se tuskin kosketti korvia niiden yli sujahtaessaan.

Koulutuksen alkuvaiheessa kannattaa olla varovainen, ettei pelästytä varsaa, mutta jos ei halua ikuisesti hissutella sen kanssa, koulutuksen edetessä kannattaa totuttaa sitä myös vähän ronskimpiin otteisiin. 


3. Riimun pitäminen.

Kun riimu oli viimein saatu Albertille päähän, aluksi otin sen välittömästi pois, jotta varsa ei ehtisi ahdistua siitä.

Vähitellen pidensin riimun päässäoloaikaa ja aloin sitten laittaa riimun päähän aina, kun olimme menossa laitumelle tai otin ponit muuten pois tarhasta. Tarkoitus oli totuttaa varsaa ajatukseen, että riimun pukeminen tarkoittaa lähtöä jonnekin kivaan paikkaan. Näinhän toimitaan myös ns. perinteisemmässä riimukoulutuksessa, jossa varsalle puetaan ihan alusta lähtien riimu päähän aina kun lähdetään karsinasta ulos.

Riimun pukeminen aina ennen siirtymiä on samalla valmistautumista seuraavaan vaiheeseen eli talutukseen. 

Kun riimu oli ok, sitä ruvettiin pitämään päässä.


Aikaa koulutuksen aloittamisesta riimun päässä pitämiseen meni kuukauden verran, mikä varmasti kuulostaa todella pitkältä ajalta ja siltä se totta puhuen tuntuikin. Osaavampi kouluttaja olisi varmaan saanut tuloksia nopeammin, mutta jouduimme tyytymään minun taitotasooni. Vaikka edistys oli hidasta, lopputulos palkitsi.

Kun Albert oli sinut välineen kanssa, välineeseen liittyvät toiminnot oli huomattavasti nopeampi ja helpompi opettaa. Eli talutus, kiinni sitominen ja sen sellainen. Menemme niihin sarjan seuraavassa osassa.

Tällä samalla tavalla voi opettaa ihan aikuisenkin hevosen uudelleen riimuun, jos tuntuu että hevonen voisi suhtautua riimutukseen myönteisemminkin. Jos haluaa oikein innokkaan riimun pukijan, voi käyttää vahvisteena herkkua. Varoitan kuitenkin, että intoa voi namin kanssa tulla vähän enemmänkin kuin toivoisi.

Samalla taktiikalla voi opettaa hevosen myös työntämään päänsä myös loimen kaula-aukosta, ottamaan kuolaimet itse suuhun ja niin edespäin.

P.S. Tätä tekstiä on pohjustettu näissä:
Onko varsan (riimu)opetus väistämättä painia? (Jos mietit, miksi opetin varsan riimuun näin pitkän kaavan mukaan, vastaus löytyy tästä linkistä.)
Moka on mahdollisuus ja muita hevosenkoulutuksen perusperiaatteita

Albertin käytöskoulun edellinen osa: Albertin käytöskoulu: Kohti miellyttävämpiä kavionpuhdistuksia 

torstai 14. helmikuuta 2019

Hyvää ystävänpäivää blogin parhailla kaverikuvilla ja ehdokkuus blogiäänestyksessä

Hyvää ystävänpäivää kaikille! Kuten kaikki toivottavasti tietävät, ystävät ovat hevoselle vielä tärkeämpiä kuin ihmisille.

Tässäkin blogissa on vuosien varrella julkaistu monia kuvia, joissa hevosten välinen ystävyys näkyy. Näin ystävänpäivän kunniaksi tässä pieni kooste. Lopussa nähdään vielä vähän ihmis-hevos-ystävyyttä. Hevonenhan pystyisi hyvin elämään ilman yhtään ihmissuhdetta, mutta hevosihmisen olisi vaikea elää ilman hevossuhdetta. Eli tärkeä asia tämäkin!

Tämä on yksi kaikkien aikojen suosikkikuviani. Siinä on jotenkin niin liikuttava tunnelma. Se on otettu jokunen vuosi sitten kesälaitumella, olisikohan ollut 2015. Ruusan silloinen bestis, tuo kaunis, lempeä ja viisas ruunikko tamma, laukkaili ikivihreille laitumille muistaakseni viime syksynä. 

Vähän tuoreempi herkkiskuva, eli tässä Albert ja laidunkaveri ihan viime laidunkesän loppupuolella.
Ja sitten ihan toiseen asiaan! Ennakkoonhan arvelin, ettei blogini tällä kertaa sopinut oikein mihinkään parhaiden blogien äänestyksen kategoriaan. Niin kuitenkin kävi, että kun äänestys 25. helmikuuta alkaa, myös tätä blogia on mahdollista äänestää Pinnalla-palkinnon saajaksi! Kukapa olisi uskonut?


Seuraavaksi  hyppy aikaan ennen blogia! Kuvassa Ruusa ja sen ihkaensimmäinen bestis, samanikäinen welsh cob -tamma. Molemmat ovat tässä kuvassa vuoden vanhoja. Ne tekivät kaiken yhdessä ja toisiaan liki. Ystävyys päättyi, kun cobi muutti pois, eikä sydänystävyys enää palannut, vaikka cobi muutti takaisin. Tämäkin ystävä on jo edesmennyt, se lähti äkillisesti jo kolmevuotiaana.  

Minusta Takaisin lähtöruutuun ei ole koskaan oikein ponnahtanut pintaan asti vaan jäänyt enemmänkin sellaiseksi bubblin' under -tyyppiseksi. Mutta ei nyt takerruta palkinnon nimeen, vaan iloitaan ehdokkuudesta!

Sitähän en tiedä, kuinka moni bloggaaja edeltäni kieltäytyi ehdokkuudesta, mutta ei takerruta siihenkään. Tämä on vähän sama juttu kuin näyttelyissä, siellä valitaan paras niistä, jotka ovat mukana. Jos joku parempi ei ole mukana, se on hänen häpeänsä.

Yksi leikkikuvakin! Tämä ja alempi kuva ovat samalta kesältä, vuodelta 2013. Ruusan silloinen bestis oli tällainen B-welsh-orivarsa. Syksyä kohti niiden leikit kävivät vähän turhan K-18-henkisiksi, mutta kesällä elivät vielä ihan viatonta lapsuutta.

Menestystä en blogiäänestyksestä tälläkään kertaa odota, sen verran kovia ovat kilpailijat! Nehän ovat tällä kertaa äänestyksenkin järjestävä Playsson sekä kouluratsastusblogit Kootussa Ravissa ja Roosa's Horsey Life. Viimeiseksi mainittu oli minulle uusi tuttavuus, englanninkielinen blogi.

Tässä kuvassa on samaa porukkaa kuin ensimmäisessä ja se saattaa olla jopa samalta kesältäkin, kuten myös kaksi seuraavaa. 

Minusta kaikkiin kategorioihin on löydetty tosi hienoja ehdokkaita.

Kattaus on tosin silmiinpistävän aikuinen! Korumies Arvi taitaa olla ainoa alaikäinen ehdolla. Blogipuolella en tätä yhtään ihmettele, sillä nuoriso tuntuu jo siirtyneen tältä alustalta toisaalle. Blogijumittuneena kalkkiksena en osaa arvioida, olisiko muista kanavista löytynyt ehdolle nuorisoakin. Uskon kuitenkin, että some-osaajista koostuva raati on ollut tehtävänsä tasalla.

Kaveriin on kiva vaikka pyyhkiä naama. Tässä kuvassa Ruusan kaverina on 2-vuotias suomenhevostamma, joka on nykyään jo pätevä ratsu.
Minusta on joka tapauksessa kiva, että Playsson jaksaa järjestää tällaista. En näe, että parhaiden äänestys olisi keneltäkään pois, vaan tuo puhtia ja näkyvyyttä koko hevosblogiskenelle. Ja toki myös muille hevosaiheisille somekanaville, jotka ilmeisesti muutenkin alkavat olla blogeja huomattavasti suositumpia.

Yhtä kaveria parempi on vain laumallinen kavereita!
Nykyisin kuulemma blogi harvemmin riittää, vaan pitää olla pöhisemässä monessa somessa. Siksi on minusta erityisen kiva, että myös tällainen toistaiseksi yksikanavainen perusblogikin mahtuu  vielä mukaan äänestykseen.

Olen kyllä harkinnut monikanavaisuutta. Katsotaan, saanko joskus inspiraation toteutukseen saakka. Ja jos päästään toteutukseen asti, onko minulla kaikkien somejen päivitykseltä enää aikaa käydä tallilla.

Niin tai näin, lopuksi vielä ne ihmis-hevoskuvat. Pahoittelen, että niissä on kaikissa meikäläisen naamataulu, mutta en nyt viitsinyt muidenkaan kuvia laittaa.

Mikä olisi ihanampaa kuin oma halivarsa!

Melkein-halivarsa ja isoksi kasvanut ex-halivarsa.
Lopuksi vielä samat tammat kuin ensimmäisessä kuvassa, nauttimassa siitä missä ihminen on niiden mielestä parhaimmillaan.  

tiistai 12. helmikuuta 2019

Olen oman elämäni Mr. Bean

Tuntuuko muista koskaan siltä kuin eläisi Mr. Bean -sarjassa, ja nimenomaan Mr. Beanin roolissa? Kun yksi huolimattomuusvirhe johtaa pitkään virhearviointien ketjuun. Myönnettäköön, että oma versioni nolojen tilanteiden henkilöstä on usein hieman kiukkuisempi kuin Rowan Atkinsonin.

Yksi jakso Mr. Bean -elämässä voisi mennä vaikka seuraavaksi kuvatulla tavalla: Tilanne alkaa viattomasti, kun yhdessä asuvista poneista tammaponi R tarvitsee jalkaan kylmäystä ja varsaponi A leikkiseuraa.

Ponitäti käärii ensin kylmäyspatjan tamman turvotelleeseen kinttuun ja sitten ryhtyy päästämään varsaa naapuritarhaan leikkitreffeille. Kaikki hyvin tähän asti, kunnes (yleensä kuuliainen) curlyponi S huomaa ponitädin puolihuolimattoman otteen ja ryntää portista vastavirtaan.

Kuvat eivät liity tapaukseen muuten kuin kuvaamiensa eläinten osalta.


Curlyhan oman käsityksensä mukaan  hoippuu jatkuvasti nälkäkuoleman partaalla, joten kun se on viekkaudella päässyt all you can eat -buffetiin, se ei tietenkään ensimmäisenä harkitse suostuvansa kiinniotettavaksi.

Tällaisissa vekkulointitilanteissa ponitädillä on tapana panna kiinniottoa vastustava nelijalkainen liikkeelle. Puolen hehtaarin tarhassa käytännön toteutus toimii curlyn mielestä ihan kivasti, kun yhdellä spurtilla pääsee hotkimaan suun täydeltä hyvälaatuista korsirehua ennen kuin ihminen ehtii kipittää taas hätistelyetäisyydelle.

Kun S ja perävaununsa A on saatu kivaan vauhtiin, alkaa meno yltyä myös neiti potilaan osalta. Tämä ei tunnu kovin hyvältä ottaen huomioon a) jalan turvottelun b) kylmäyspatjan kyseisessä jalassa. Mutta suostuuko juoksemisen makuun päässyt welshinponi antamaan kiinni? No ei tietty. Tuskinpa ponitädin päästä nouseva sauhu ja suusta livahtelevat voimasanat tähän vaikuttavat?

Näin se normaalisti sujuu.


Lopulta ponitäti saa omansa lassottua - curlyn kaksi numeroa liian isolla riimulla, koska muuta välinettä ei ole heti käden ulottuvilla. Sillä kuitenkin saa ponin äkkiä aidan toiselle puolelle.

Tässä vaiheessa ponitäti hoksaa myös, että sedät olikin suljettu tarhan pieneen etuosaan ja ajastinportin toisella puolella on heinää eli leikkitreffit eivät olisikaan siinä tarhassa kovin hyvin onnistuneet. No, se ei haittaa, kun tarkoitus on saada poni rauhoittumaan.

Paha kyllä myös tarhaansa yksin jääneen toisen sedän pää muiden menosta kuumentunut, joten se ryhtyy juoksuttamaan R-ponia.

Ei kun äkkiä taas siirtämään tammaa. Tässä vaiheessa ihmisellä välähtää, että ehkä karsina olisi kuitenkin tähän väliin paras ratkaisu. Ei ehdi hakea sopivan kokoista riimua, joten curlyn riimulla mennään.

Päätöksen seurauksena tammaponi onkin hetken päästä pihassa vapaana ilman päävehkeitä. Selässään sillä kyllä on varsan vinoon leikkimä loimi, josta roikkuu puoliksi irti askarreltu (ex-)kiinteä kaulakappale. Tässä kohtaa ponitäti miettii, olisiko loimi kannattanut kuitenkin riisua ennen kuin yrittää saada varsaa toiseen tarhaan.

Ainakin tammalla on hauskaa, ponitädillä sen sijaan alkaa olla (tuskan)hiki.

Lopulta R juoksee pienelle aidatulle laidunlohkolle, jonka portin ponitäti sentään ymmärtää sulkea ennen ponin vangitsemisyrityksiä. Tässä vaiheessa kylmäyspatjaa pitelevä pinteli on jo antanut periksi ja ponitäti saa keräillä virityksen hangesta. Ihme kyllä sekä pinteli että kylmäyspatja ovat ehjät.

Setä siirtää lasta, jonka mielestä tässä leikitään.
Tammaponi saa jäädä peltoon miettimään tekosiaan ja ponitäti palaa liikuttamaan curlya, jotta se karkuretkellään myös vähän polttaisi kaloreita eikä vain nauttisi niitä - ja siinä sivussa varsakin saa vähän liikuntaa.

Sentään jossain kaiken karkuunjuoksemisen ja ponitädin suuttumuksen keskellä varsaponi A saapuu luokse korvat hörössä kuin sanoakseen, että Albert voi tulla mamin kanssa, Albert kiltti poika.

Loppujen lopuksi siis ainoa, jonka pää on pysynyt härdellissä kasassa, on kaksivuotias. Sentään siitä saa olla ylpeä, vaikkei aina itsestään voi sanoa samaa.

Se on kiltti ja nättikin vielä.
Tarinasta saattaa herätä esim. kysymys, että mitäs nyt taas Ruusalla. Juu niin kävi, että kun paukuttelin henkseleitä, että ponit olivat tammikuun terveinä, seuraavana päivänä oli Ruusalla toinen takakinttu paksuna. "Mitä sinä menet sellaisia kirjoittamaan", kysyi tallinpitäjä. Hyvä kysymys, vaikka retoriseksi tarkoitettu. Sitä mietin ihan itsekin jo siinä vaiheessa, kun lause ruudulleni muodostui.

Ruusan oikean takajalan - sen ikuisen murheenkryynikintun - turvotus täytti aluksi jännetupet ja kipusi siitä takimmaisten jänteiden välissä puoleen sääreen asti. Aluksi turvotus oli kovaa, kuin impparissa, mutta seuraavana päivänä oli muuttunut pehmeämmäksi. Muutaman päivän kylmäyksillä turvotus hävisi kokonaan. Ja ainakin sunnuntaisella karkureissulla näytti liike ihan puhtaalta.

Luulen, että jalka ei ole kovin rikki, kun oli vielä railakasta karkureissua seuraavana päivänä suunnilleen samoissa mitoissa vasurin kanssa. Nyt kun kirjoitin näin niin tänään jalassa on varmaan joku katastrofi.

Mutta eipä muuta kuin leuka rintaan ja kohti seuraavia nöyryytyksiä!

maanantai 4. helmikuuta 2019

Kuudessa vuodessa on päästy takaisin sinne, mistä lähdettiin

Neljänteen päivään helmikuuta on vuosien varrella mahtunut monia merkittäviä tapahtumia. Esimerkiksi 4.2.1956 Porkkalan vuokra-alueen asukkaat pääsivät palaamaan kotiseudulleen, 4.2.1951 haudattiin marsalkka Mannerheim ja 4.2.1972 Suomi ja muut Pohjoismaat tunnustivat Bangladeshin. (Lähde: päivyri.fi)

Neljäntenä päivänä helmikuuta 2013 puolestaan interwebsiin ilmestyi Takaisin lähtöruutuun -nimisen blogin ensimmäinen päivitys. Toki sen julkistaminen kaikelle kansalle tapahtui vasta myöhemmin, mutta neljäs helmikuuta joka tapauksessa jäi blogin historiaan perustamispäivämääränä.

Nykyinen kaksivuotias.

Helmikuussa 2013 omistin kaksivuotiaaksi kääntyneen omakasvattiponin, jonka kanssa harjoiteltiin ohjasajon ja ponina olemisen perusteita. Helmikuussa 2019 omistan kaksivuotiaaksi kääntyneen omakasvattiponin, jonka kanssa harjoitellaan ohjasajon ja ponina olemisen perusteita.

On siis tultu aika lailla täysi ympyrä! Blogin nimi on edelleen, ja jälleen, osuva.


Se ero entiseen toki on, että nyt minulla on myös aikuinen poni ja varsankin kanssa tekemiseen jo ehkä vähän erilainen ote. Kuusi vuotta sitten yhden kaksivuotiaan kanssa vasta tutustuin koulutustapaan, jota olen - pienin muokkauksin - noudattanut nykyisen kaksivuotiaani kanssa sen ensihenkäyksestä lähtien.

Toisin kuin kuusi vuotta sitten, nyt minulla on jokapäiväisessä käsittelyssä täysin toimiva kaksivuotias - vaikka tämä nykyinen kaksivuotias on ollut huomattavasti ensimmäistä haastavampi. Luulen, että ilman niitä kuuden vuoden takaisia oppeja olisin ollut Albertin kanssa pulassa.

Kuudessa vuodessa on palattu lähtöruutuun, mutta täyden ympyrän varrella on tapahtunut paljon. 

Kuuden vuoden takainen kaksivuotias. On se ollut surkea pieni rimppana!

sunnuntai 3. helmikuuta 2019

Elämä alkaa palata elämään

Olen miettinyt, että tämän blogin nimen voisi vaihtaa vaikka sellaiseksi kuin "Terkkuja sairastuvalta" tai vastaavaa. Ei tarvitsisi aina kirjoitella sitä näihin päivitysten alkuun. 

Hämmästyttävää kyllä, potilaana on edelleen ollut vain ponitalouden kädellinen osapuoli. Ponit selvisivät koko tammikuusta ilman yhtään uutta eläinlääkärilaskua, jei! Tai ainakin melkein. Albertin kollageenivalmisteesta on kyllä lasku tulossa.

Saikun aikana oli kaunistakin. Nyt sataa vettä.
Jostain syystä kamera ei tuona päivänä tarkentanut yhtään kuvaa oikein. 
Mitä omaan potilaskertomukseeni tulee, ihan ei olla vieläkään normaalitilanteessa, mutta nyt viimein tuntuu siltä, että elämääni alkaa palata elämää. 

Sairauslomalla olin melkein kokonaisen viikon. Sen aikana en tehnyt oikeastaan mitään, edes istunut. Kokeilkaapa huviksenne olla viikko istumatta, ei ole helppoa! Mutta hevosenomistajalle on oikeastaan vähän luksusta olla tylsistynyt. Nukuinkin jotain kymmenen tuntia yössä. Eipä tule normaalisti harrastettua. 

Nyt on työrintamalla palattu arkeen - ja ilouutisena koiralle olen pystynyt tämän viikon myös kävelemään normaalisti. Muistaa taas kävelykykyäkin erikseen arvostaa.

Pojat pellolla ennen omaa saikkuani.

Torstaina jopa aloitin ponien liikuttamisen. Selkään ei tee mieli istua vieläkään, mutta pitkien ohjien päähän oli hinku.

En tiedä, oliko kahden viikon tauko tehnyt hyvää ponille, kuskille vai kenties molemmille, mutta näin hyvä Ruusa ei ole ollut sitten en muista milloin!

Ennen häntäluusaikkuani olin lähes epätoivoinen, sillä peräänanto oli suunnilleen kadonnut Ruusan repertuaarista. Nyt poni haki hyvän muodon heti, kun otin ohjat tuntumalle, ja pysyi siinä lähes koko lenkin. Puhtiakin oli niin, että pidätteisiin vastauksena tuli ensisijaisesti kokoamista. Toki toivon, että kun pyydän käyntiä, ravi ei jatkuisi. Mutta silti ei haittaisi kyllä yhtään, jos tällaista olisi joka kerta!

Perjantaina ajattelin ottaa vahingon takaisin, kun talven ihanat hanget ovat menneet ponitreenillisesti täysin hukkaan. Ajatuksena oli siis hankitreeni liinassa, mutta hanki olikin jonkin verran syventynyt sitten viimenäkemän. Puolimetrisessä lumessa tarpominen olisi ehkä äkkiseltään ollut vähän turhan raskas jumppa. Muutaman minuutin pituisenakin umpihankimarssi riitti yhten jännesuojan hukkaamiseen - ehkä se löytyy keväällä, ehkä ei.  

Nietosten korkeudesta huolimatta Albertilla oli tänään tarvetta hankitreenille. Itse pysyttelin tien puolella, mutta varsa könysi mieluummin pellolla yli polvenkorkuisessa lumessa. Ei ollut edes kovin kevyttä hankea, kun lämpötila oli nollan yläpuolella ja vettäkin vihmoi. Mutta mikäpä siinä, antaa pojan nostella kinttujaan, kun kerran intoa riittää. Myös jokaiseen auran kasaamaan kinokseen piti kiivetä. Sellaisia ne lapset ovat, poniversionakin.

Pari kävelylenkkiä teimme Albertin kanssa nyt viikonloppuna, tarkoituksena pieni ihmisen kanssa tekemisen muistuttelu ja ohjasajon äänikäskyjen harjoittelu. Kiltisti on Albert askeltanut, vaikka tänään olikin vähän tavallista enemmän intoa. Jospa pian pääsisimme taas harjoittelemaan ihan ohjasajoakin. 

Albertiin liittymättömällä tasolla toki odotan eniten sitä, että takapuoli kestäisi taas ratsastusta. Siihen on todennäköisesti vielä ainakin parin kolmen viikon matka.