sunnuntai 23. helmikuuta 2020

Monilla hevosihmisillä on negatiivinen hevoskuva

Hevosmaailma jakautuu tällä hetkellä aika jyrkästi kahtia sen perusteella, millaista hevosenkäsittelylinjaa edustaa. Kärjistetysti jakolinja kulkee kurin ja namin välillä.

Blogia yhtään seuranneelle ei tule yllätyksenä, että sijoitan itseni namilinjalle. Jos tämän kertoo kurin nimiin vannovalle hevosihmiselle, reaktio saattaa olla olla hyvinkin aggressiivinen. 

Minun on aina ollut hirveän vaikea ymmärtää tätä vihamielistä reaktiota, ikään kuin positiivisen vahvisteen käyttö olisi henkilökohtainen loukkaus namikoulutuksesta kieltäytyviä kohtaan. Käsitykset sisältävät usein myös väärinymmärryksiä, joita tuntuu olevan hyödytöntä yrittää oikaista. 

Olen miettinyt, mistä tämä kumpuaa, ja tullut siihen tulokseen, että kyseessä on lähtökohtaisesti erilainen käsitys hevosesta eläimenä.

Kuva: Rimma Photography. Kuva on otettu syksyllä 2015.
Monen hevosihmisen hevoskuva on varsin negatiivinen. 

Negatiivisen hevoskuvan hevonen koko ajan pyrkii "pääsemään niskan päälle" tai "ottamaan johtajuuden". Hevonen "testaa" tai jopa "jallittaa" ihmistä, hakee konfliktia ihmisen kanssa.

Ihmisen on jatkuvasti oltava varuillaan, että hevonen ei pääse luulemaan itsestään liikoja. Hevonen näyttäytyy ikään kuin vastustajaksi, joka pitää päihittää tai alistaa tahtoonsa.

Kun miettii tätä hevoskuvaa, ymmärtää yhtäkkiä oikein hyvin, miksi osa hevosihmisistä pitää niin tiukkaan kiinni kurista ja kokee hevosen omat aloitteet uhaksi. Jos hevoskuva on yllä kuvattu, onkin ainoastaan loogista, että hevoselle vapautta antava käsittelytapa tuntuu vaaralliselta.

Kuva Rimma Photography
Oma hevoskuvani on, kuten arvata saattaa, hyvin toisenlainen. Minä näen hevosen lempeäksi, nöyräksi ja ystävälliseksi eläimeksi, joka haluaa elää sovussa niin lajitovereidensa kuin ihmisenkin kanssa. Se toimii niin kuin on sen mielestä kannattavinta toimia.

Kun ei tarvitse koko ajan vahtia, ettei hevonen vain luule itseään pomoksi, sen voi antaa ilmaista omia mielipiteitään, ehdottaa asioita ja aktiivisesti kokeilla, mitä ihminen tällä kertaa haluaa. Sitä voi jopa palkita oikeasta vastauksesta. 

Siinä, missä moni kurilinjan hevosharrastaja pitää minun hevosenkäsittelytapaani vaarallisena, minä pidän heidän hevoskuvaansa surullisena. 

Negatiivinen hevoskuva on surullinen tietysti ensinnäkin hevosen kannalta: Jos kaikki ei-toivottu käytös nähdään temppuiluksi tai jopa johtajuustaisteluksi, jää havaitsematta paljon kipua ja pelkoa, jotka oman kokemukseni mukaan ovat yleisimmät syyt hevosen rajun käytöksen takana. 

Toisekseen hevosen näkeminen vastustajaksi on surullista myös ihmisen näkökulmasta. On nimittäin aika paljon ihanampaa käydä tallilla ystävän kuin vastustajan luona.


maanantai 17. helmikuuta 2020

Hei hei mitä kuuluu

Hupsista, yli kuukausi edellisestä julkaisusta! Jotenkin tuo aika menee rattoisasti, kun puskee sellaisia 50-tuntisia työviikkoja ja viikonlopuiksi ajelee Uudellemaalle hoitamaan poneja.

Kyllä, vaikka minun elämäni on siirtynyt pitkälti Turkuun, ponit ovat vielä saaneet jatkaa auvoista eloaan tutussa kodissa. 

Tosin muutos ei ole niiltäkään jäänyt huomaamatta, kun omaa ihmistä näkee viikoittain seitsemän päivän sijaan vain kahtena. Muina päivinä tallikaveri on paikannut ja hoitanut pihaton puhtaanapidon, ponien puurotarjoilut, vedenkannon ja sadevaatetuksen. Mainitut asiat eivät siis sisälly meillä tallivuokraan, vaikka tallinpitäjä toki poikkeustilanteissa huolehtii niistäkin (siivousta lukuun ottamatta).

Kuva jostain syksyltä. Tämä tarha on ollut poneille niin ihana.


Tallikaverille on ihmisten kesken sovittujen hommien lisäksi kaatunut myös ponien vaatimia viihdytystehtäviä. Eihän se nyt käy päinsä, että seitsemänpäiväiseen erityishuomioon tottuneita poneja palluteltaisiin vain pari kertaa viikossa! Varsinkin Albert on kovasti päivittäisen ihmishellyyden tarpeessa.

Täytyy sanoa, että itsekin aina viikonloppua kohti kovasti kaipaan turpaterapiaa!

Ruusan kanssa rapsutellaan välillä pitkäänkin. Albertilla puolestaan on jotenkin niin superrauhoittava energia, että kun painan naamavärkin sen kaulaa vasten ja hengittelen niin oma levoton mieleni tyyntyy. Ruusa ei tällaista nojailua edes suvaitse, vaan kävelee pois. Albert jaksaa seistä siinä juuri niin kauan kuin minä tarvitsen. Lisäksi Albert on aina hyvällä tuulella.

Miten pärjäsinkään ennen terapia-Albertiani!

Albertilla on tarpeita. Ruusalla on samanlaisia, mutta jostain syystä tulee otettua paljon vähemmän kuvia siitä. Albert on viimein oppinut pussaamaan ilman hampaita.
Ruusassa poissaoloni näkyy siinäkin, että viikonloppuisin se lähes juoksee työntämään päänsä riimuun ja tapailee ravin askeleita matkalla talliin. Ihan tällainen sen työmotivaatio ei säännöllisemmässä liikunnassa ole ollut, vaikka ei se kyllä tapaa karkuunkaan juosta.

Lukujärjestys on ollut sellainen, että lauantaisin olen ratsastanut, sunnuntaisin puolestaan irtojuoksuttanut sekä taluttanut metsässä kera vapaana kirmaavan Albertin.

Ruusan hengitys on kyllä taas herättänyt aiempaa enemmän huolta. Pelkään, että se ei tällä kertaa vain tokene ennen kuin vuoden perinteisesti hengitysvaikein aika eli kevät alkaa. Toisaalta on myös säätilasta riippuvaa vaihtelua. Vaihtelun voisi tiivistää niin, että mitä enemmän sää houkuttelee ihmistä kääriytymään vilttiin kotisohvalle, sitä paremmin virtaa happi tammaponin rööreissä. Sama toimii päinvastoin. Eli viileä kaatosade on paras, tihkusadekin ok. Toisaalta aurinkoinen päivä on väistämättä kehnompi ja mitä lämpimämpi, sitä huonompi.

Olen kuitenkin ratsastanut Ruusalla joka viikko jaksamisen mukaan. Poni on siinä väläytellyt aika hienoakin tekemistä (varsinkin sillä viikolla kun olin käynyt kahdesti pilateksessa), mutta pohjat eivät ole ihan suosineet varsinaista treeniä. Ja koska olemme vain kahdestaan humputelleet maastossa niin ei ole kuviakaan.

Jostain syystä kun siivoan, ponien on pakko olla juuri siinä kohdassa tarhaa. Muualle ei 1,5 hehtaarin aitauksessa mahdu, paitsi heinätarjoilun aikaan.

Albertilla on ollut parempi liikuntatilanne, sillä se on poissaollessanikin päässyt mukaan poikien jumppahetkiin niin peltojuoksun, metsäseikkailun kuin leikkitreffienkin merkeissä. 

Albert on poissaollessani vieraillut välillä naapuritarhassa vuotiaan vuonispojan painikaverinakin. Tallinpitäjä oli kokeillut myös Albertin, vuonispojan ja curlyn kolmistaan oloa, mutta Albert oli ilmeisesti leikittänyt nuoremman toverinsa liian uuvuksiin. Leikkitreffit ovat toimineet paremmin, etenkin kun niillä on ollut virallisena valvojana varsan mummo, jonka taakse juniori on voinut piiloutua lepäämään.


Laadukkaiden puhelinkuvien kimara se vain muuttuu laadukkaammaksi.
Tästä kaikesta on tietysti pääteltävissä, että tallipaikkakuviot ovat edelleen levällään. Oikeastaan on ollut viime aikoina niin superkiire, että maksettuani helmikuun tallivuokran en pariin viikkoon jaksanut uhrata asialle ajatustakaan.

Nyt olen kuitenkin aktivoitunut. Olen jo periaatteessa alustavasti varannut yhden paikan, mutta olen sanonut tallinpitäjälle vielä tsekkaavani yhden tai kaksi paikkaa.

Syy epäröintiin on se, että on ollut yllättävänkin vaikea löytää Turun seudulta paikkaa, jossa muuten Ruusa-ponin ongelmille soveltuvaan hoitoon yhdistyisi isohko tarha. Ajatus siirtää ponit 1,5 hehtaarin metsätarhasta (jota ne käyttävät täysimääräisesti) 500 neliön tasaiseen länttiin tuntuu vaikealta. Muuta vaihtoehtoa ei välttämättä kuitenkaan ole, jos ja kun haluan ponit lähemmäs lähitulevaisuudessa.

Tallipaikkapäätös pitäisi saada tehtyä tässä kuussa. En halua elää loputtomiin näinkään, että saan seurustella ponieni kanssa vain viikonloppuisin. Ruusan hengitystiet ja muu kunto varmasti hyötyisivät edes vähän säännöllisemmästä jumpasta. Puhumattakaan omasta hyvinvoinnistani!

Pitäkää peukkuja, että osaan valita oikean paikan, jossa ponit viihtyvät! Jos ponit viihtyvät ja voivat hyvin, viihdyn minäkin.


keskiviikko 8. tammikuuta 2020

Miten keskituloisella on varaa kahteen poniin ja vielä pk-seudun tuntumassa?

Rahapäivitykset jatkuvat!

Yksi harvoista asioista, joista en aikuisena olemisesta tykkää, on budjettivastuu omasta elämästä. Jokaiseen budjetin miinusriviin pitäisi saada yhdistettyä plussarivi. Se ei ole ihan helppo tehtävä, koska elämä on, nimittäin hitokseen kallista.

Ja kuten hyvin tiedämme, hevosihmisen elämän tasapainoinen budjetointi on vain niin paljon muita raskaampaa, ainakin jos ei satu nauttimaan toimitusjohtajan palkkatasosta.

Kuten olen saattanut jonkin kerran mainita, minähän en ole koskaan ollut huipputuloinen vaan työsopimuksessa lukeva bruttosumma osui edellisessä työssä aika liki suomalaisten mediaanipalkan kohdalle. Uudessakin työssä palkka mahtuu vielä keskituloisten kategoriaan.

Tähän asti kuukausittain tilille napsahtava palkkakertymä on ollut vuorolisistä riippuen sellaista 2 200 - 2 600 euron luokkaa (bruttona noin 3 100 euroa plus lisät). Jonkun mielestä tämä voi kuulostaa ihan komealtakin, mutta pk-seudun tuntumassa summa tietää yhdenkin hevosen yksin asuvalle omistajalle varsin tiukkoja talouspaineita.

Pari vuotta vanha kuva, nykyisin tämän ottaminen olisi vaikeampaa koska emäponi ei huoli varsaa käsihevoseksi. HUOM, lupa pellossa poseeraukseen oli. Kuva aaveen.net

Viime vuodenhan ensimmäistä kertaa elämässäni pidin melko tarkkaa exceliä ponikuluista ja päädyin tajuamukseen, että bruttona tienaamistani euroista vähän yli joka kolmas menee poneihin. Lopuista bruttotuloista maksellaan sitten verot ynnä muut sivukulut, asumismenot, autokulut, koiran elatus, omat ruoat, omat vakuutukset ja mitä nyt nykyihminen elääkseen tarvitseekin.

Nettotuloista poneihin onkin mennyt sitten jo puolet.

Kuinka sitten on mahdollista, että olen pystynyt jo pari vuotta elättämään kahta ponia joutumatta velkakurimukseen?

No, heti alkuun on myönnettävä, että tämä ei olisi ollut mahdollista ilman säästöjä. Niitä on todellakin tarvittu isojen eläinlääkärilaskujen kanssa - ei siis sentään säännöllisiin käyttömenoihin. Käytännössä säästöistä on tässä viimeksi kuluneen parin vuoden aikana kadonnut sellainen siivu, että onneksi en edes tiedä tarkkaa summaa. Muuten voisi ketuttaa aika paljon.

Mammaponin kanssa Ypäjän BIS-kehässä viime kesänä. Kuva Satu Pitkänen.

Toisekseen vanha totuus pitää paikkansa: ei ne suuret tulot, vaan pienet menot. Keskituloisella on varaa melkein mihin vain, mutta ei kaikkeen. Eli jos haluaa panna rahansa poneihin, kaikesta muusta pitää tinkiä.

En muista, milloin olen viimeksi käynyt kampaajalla, mutta tiedän, että siitä on enemmän kuin kaksi vuotta. Kosmetologilla käynnistä on paljon pitempi aika, ja sen kyllä hipiästä huomaa. Jos ostan uuden vaatteen, sen käyttäjällä on todennäköisesti neljä jalkaa. Jos, noin kerran vuodessa, hankittu vaate on tarkoitettu omaan ihmisvaatekokoelmaan, sillä on yleensä oranssi hintalappu.

Kaikki hankinnat, sekä omaan että ponien käyttöön, on punnittava akselilla välttämätön - ei välttämätön, ja lähinnä ensinmainittu ääripää johtaa lompakon raottamiseen.

Lounasbudjetti on noin kaksi euroa päivässä eli en lounasta ravintoloissa (ainakaan omalla rahalla). Kofeiinin nautin kotona tai työpaikalla (jälkimmäinen firman piikkiin), en kahvilassa. Matkoista olisi turha haaveilla ilman niin kutsuttua henk.koht. sponsoria.

Säännölliset ratsastustunnit on myös kahden ponin kanssa saanut pitkälti unohtaa eli käytännössä tällainen poninomistajuus tietää rapistuvaa ratsastustaitoa.

Jos talouteeni kuuluisi ihmisentaimia, ei olisi varaa todennäköisesti yhteenkään poniin.

Kuva Satu Pitkänen.
Ja let's face it, vaikka miten säästäisi kaikesta muusta, parin tonnin nettopalkalla ei pidetä kahta hevosta maneesitallilla, eikä pk-seudulla edes yhtä.

Keskituloisen poninomistajan on siis valittava tallipaikka paitsi poneille sopivuuden, myös hinnan mukaan.

Nykyinen tallipaikka maksaa 300 euroa kuukaudessa per poni. Summaan ei sisälly muuta hoitoa kuin heinien jako ja puitteet ovat varsin vaatimattomat - poneilla on kuitenkin siellä hyvä ja siksi olemmekin pysyneet samassa paikassa lähes neljä vuotta.

Kun rahaa on rajallisesti, ei ole varaa maksaa toiselle ponikakkojen siivouksesta.
Vaikka poneilla onkin edullinen tallipaikka, pk-seudun hintatasossa on tingittävä myös omasta asumismukavuudesta. Omistusasunto on ulottumattomissa ja vuokrakämppääkään ei voi mistään Helsingin keskustan tuntumasta katsella. Tai ylipäätään mistään varsinaiselta pk-seudulta.

Olikin aikamoinen onnenkantamoinen, että pari vuotta sitten löysin pienen vuokra-asunnon vain muutaman kilometrin päästä tallilta ja 35 minuutin ajomatkan päässä Vantaalla sijaitsevalta työpaikalta.

Jonkun mielestä ehkä 20 neliön vuokrakämppä keskellä peltoa ei olisi kovin suuri onnenpotku, mutta kahden ponin loukussa ei paljon paremmin olisi voinut käydä. Asuminen kyseisessä kämpässä on nimittäin maksanut vain kiinteät 350 euroa kuukaudessa. Siis kaikki asumiskustannukset yhteensä: vuokra, lämmitys, vesi, sähkö, netti (joka tosin ei ole koskaan toiminut) ja lämmitystolpallinen pysäköintipaikka.

Koska asunto on ollut lähellä tallia, tallimatkoihinkaan ei juuri ole mennyt rahaa. Lisäksi käytin runsasmitallisesti hyväksi edellisen työn etätyömahdollisuutta, joten siinäkin on löpöä (ja ympäristöä!) säästetty.

Kuva aaveen.net


Käytännössä juuri puoli-ilmainen asuminen on ollut avain tuplaponinpitoon ilman henkilökohtaista konkurssia.

Mutta vaikka olen tinkinyt kaikesta mistä keksin, raha on silti koko ajan tiukilla (asiaa ei ehkä auta se, että myös koiran eläinlääkäri- ja lääkekulut ovat melko merkittävät). En siis suosittele tällaista hevoselämänmuotoa kenellekään.

Eikä tilanne ole palkankorotuksen jälkeenkään kovin paljon parempi, sillä nousevat kustannukset syövät palkankorotuksesta sen mikä nousevalta veroprosentilta käteen jää. Asumiskulut nousivat Turkuun muutossa yli 200 eurolla kuussa ja tallipaikoistakin joutunee maksamaan yhteensä 100 - 200 euroa enemmän. Sitten vielä päälle pidentyvät tallimatkat nykyisillä dieselin hinnoilla niin siinä on kivasti palkankorotus syöty.

Eli vyönkiristys jatkuu.

No, ainakin eläkettä karttuu vähän rutkemmin - sikäli mikäli suuret ikäluokat eivät ole eläkekertymiä syöneet siihen mennessä jos joskus pääsen eläkkeelle asti.

P.S. Niinhän siinä kävi, että suunniteltu uusi ponien asumisratkaisu kaatui viimemetreillä. Edelleen siis haussa pihattopaikka kahdelle mahdollisimman läheltä Turkua! Kriteerit löytyvät marraskuisesta päivityksestä. Alkaa näyttää siltä, että ihan nykyisen veroista paikkaa ei poneille löydy edes budjettia selvästi kasvattamalla, ja kuten sanottua, kasvunvaraa ei budjetissa edes liiemmin ole. Onneksi ei ole ajolähtöä eli Ruusan ja Albertin tilalle ei ole tulossa uusia asukkaita. Mutta tietysti tahtoisin ponit lähemmäs niin pian kuin mahdollista - autopelkoista koiraakaan en raatsi tuoda Turkuun ennen kuin jokaviikonloppuinen reissaaminen loppuu. Kaipaan jo arkeeni muutakin sisältöä kuin työ!

torstai 2. tammikuuta 2020

Vuoden 2019 ponitilinpäätös euroina

Päättynyt vuosi oli poninomistajuuskauteni historiallinen tapaus siinä mielessä, että 1.1.2019 aloin pitää tarkkaa kirjaa poneihin uppoavista euroista. 

Moni viisaampi hevosenomistajahan on näin tehnyt jo vuosia, mutta itse elin ensimmäiset melkein kahdeksan vuotta onnellisessa tietämättömyydessä. Kuitenkin siinä vaiheessa, kun tili alkoi mennä toistuvasti miinukselle, totesin että ehkä on syytä selvittää, mihin tarkalleen ottaen (poni)rahani käytän. 

Ihan täydellinen tämä tilinpäätös ei ole. En ole vielä hakenut vakuutuskorvauksia Albertin silmätulehduksesta ja menopuolelta puuttuu ainakin syksyn madotuksen ja marraskuisen hieronnan hinta, koska en ole vielä saanut laskuja. Myös voi puuttua joitakin porkkanapusseja, jotka olen unohtanut kirjata.

Voi kuitenkin olla, että puuttuvat plussat ja miinukset kutakuinkin kumoavat toisensa eli isojen linjojen pitäisi olla laskelmassa kohdallaan. Vahvasti ehkä. Myöhemmin tulevat laskut ja korvaukset joka tapauksessa kirjaan tämän vuoden exceliin.

Syylliset vissiin joskus keväällä.


Kun ponitulot on vähennetty menoista, tilinpäätöksen loppusumma on -13 370 euroa.

Tämä tarkoittaa, että poneihin on kuukausitasolla uponnut keskimäärin 1 125 euroa. Eli kun ennen excelöintiä olin ajatellut käyttäväni poneihin noin tuhat euroa kuussa niin ei se aivan riittänyt.

Viivan alle jääneeseen summaan sisältyy menoja 14 658 euroa ja tuloja 1 278 euroa

Tulopuolelle on päästy kirjaamaan Albertin vakuutuskorvauksia 707 euroa ja Ruusan näyttelypalkkioita 570 euroa. Näyttelypalkkioista 270 euroa napsahti tilille Ruusan toissavuotisen jalostusarvostelukakkosen ansiosta ja 300 euroa tuli tilivuotisen Kansallisen poninäyttelyn champion-tittelistä.

Vakuutuksesta tuli takaisin enemmän kuin vakuutusmaksujen verran ja näyttelytkin lähestulkoon maksoivat itse itsensä.

Halvin kuukausi oli heinäkuu, lähinnä siksi, että silloin tuli tuo Albertin vakuutuskorvaus. Ponitalous meni miinukselle vain 544 euron verran. Kallein kuukausi olikin sitten heti elokuu, jolloin ponit verottivat tiliä melkein tonnin enemmän, 1 534 euroa.

Ponit samaisena keväänä. Kuvassa näkyy iso osa siitä, miksi ponini asustavat siellä missä asuvat, eli vain osa niiden tarhaa.



Mutta mistä tuo keskituloiselle varsin messevä 14 400 euron menoerä sitten oikein muodostui?

Suurin yksittäinen kulu ovat olleet tietenkin tallivuokrat, joihin upposi 7 200 euroa eli 600 euroa kuukaudessa. 

Summaa voidaan pitää kahdelta ponilta etenkin pk-seudun tuntumassa vähintäänkin kohtuullisena, mutta on huomattava, että se ei ole täysihoitopaikka eikä tallilla ole kenttääkään. Poneille on kuitenkin hyvät olot, mikä on vaikuttanut valintaan hintaakin enemmän. 

Albertia läpivalaistiin keväällä (ja Ruusaa syksymmällä).

Panokseni eläinlääkärikunnan työllistämiseksi oli myös vuonna 2019 melko merkittävä: 2 286 euroa. Sentään se 707 euroa takaisin vähän lievitti tätä tuskaa. Mutta vain vähän.

Vuodelle 2019:han asetin tavoitteeksi, että eläinlääkärikuluja saataisiin leikattua. No, se toteutui verrattuna kahteen edelliseen vuoteen, sillä yksin lokakuussa 2018 ponieläinlääkäreihin meni noin viisi tonnia ja kesäkuussa 2017 lähemmäs kolme tonnia. Mutta jos nämä isot kertaluontoiset rysäykset jätetään huomiotta niin eläinlääkärikulujen perustaso ei kyllä mutuni mukaan ole merkittävästi alentunut.

Sellaisia kuukausia, jolloin ponit eivät ole eläinlääkäriä (mielestäni) tarvinneet, oli menneenä vuotena vain neljä. Eli eläinlääkäri on käynyt kahtena kuukautena kolmesta!

Kaikista näistä käynneistä kaksi on ollut ihan perushuoltoa eli raspausta ja rokotuksia, minkä osuus eläinlääkärikuluista oli yhteensä 461 euroa. Valtaosa rahasta on siis mennyt ihan vaivojen hoitoon. Ponivahvuuden molempia jäseniä läpivalaistiinkin vuonna 2019, molemmilla kerroilla säteilytyskohteena olivat kintut.

Kallein eläinlääkärikuukausi oli marraskuu, jolloin eläinlääkäreihin meni 676 euroa. Tästä Ruusan klinikkareissuun kului 498 euroa ja loppusumma ponien purukaluston huoltoon. Ennen klinikalle menoa Ruusan hengitystieoireiluun oli mennyt jo useampi satanen.

Muuten eläinlääkäri kävi useamman kerran katsomassa Albertin telomaa jalkaa, Ruusan kesällistä huonoa liikkumista ja ponien vuotavia silmiä.

Eläinlääkärikuluihin ei edes ole laskettu mukaan lääkkeitä, paitsi sellaiset, jotka olen saanut suoraan eläinlääkäriltä käynnin yhteydessä.

Anna kävi keväällä 2019 ensimmäistä kertaa ratsastamassa Ruusalla. Aika hyvin meni. Vierailu oli budjettineutraali.
Kolmanneksi suurin kuluerä oli ponien kehonhuolto: 944 euroa. Tämä summa on hurjasti enemmän kuin aikaisemmin, koska hoidatin poneja monta kertaa. Lukuun sisältyy pari 250 euron arvoista kiropraktikkokäyntiä (sis.molempien ponien hoito), muutamia hierontoja Ruusalle ja laserointeja Albertin jalkoihin. 

Sitten loput menosarakkeet suuruusjärjestyksessä:

KAVIONHUOLTO 854 euroa: Tämä on valtaosin Ruusan tekosia. Albertin osuus on ainoastaan 50 euroa, mikä on mennyt kahteen vuoluun - sen enempää ei vain ole tarvinnut, koska Albertin kaviot ovat kuluneet niin paljon itsekseen ja melko hyvien jalka-asentojen ansiosta vieläpä varsin tasaisesti.

Ruusan kengityksiin mennyt runsaat 800 euroa sisältää seitsemän ympärikengitystä ja neljä irtokenkää. Tämä on pk-seudun tuntumassa varsin maltillinen hinta oikeasti osaavan sepän palveluista.

LISÄREHUT JA -RAVINTEET 812 euroa: Tästä suurempi osa meni lisäravinteisiin, 435 euroa. En edes jaksa jaotella kaikkia. Kalleimmat ovat olleet Flexadin-nivelvalmiste Albertin irtopalaleikkauksen jälkeiseen hoitoon (en ole kirjannut ylös sen hintaa, mutta jotain yli 120 euroa se oli) ja psyllium, johon upposi vuoden aikana 112 euroa. Lisäksi olen ostanut msm:ää ponien keuhkojen hyvinvointiin, ruokasoodaa löysille mahoille, rehukalkkia, vitamiineja ja suolaa.

Lisärehuihin meni 377 euroa, mistä kivennäisiin 197 euroa, greenlineen 40 euroa (2 säkkiä), hampputuotteisiin (soijan ja pellavan tilalle) 61 euroa (yksi hamppurouhesäkki ja yksi pieni pakkaus hamppuproteiinia), soijaan 30 euroa (1 säkki), pellavaan 26 euroa (1 säkki).

"MUUT KULUT" 790 euroa: Suurin osa tästä summasta meni näyttelyihin (ml. Laatuponikisa), noin 600 euroa. Siihen sisältyy ilmoittautumismaksuja 165 euroa ja Albertin kuljetuksia 395 euroa (kolme hevosautovuokraa polttoainekuluineen ja yksi lainakuskikin). Loput näyttelykulut ovat esimerkiksi apurien kahvitusta ja polttoainekuluja Ruusan kuskauksesta omalla kalustolla.

Luokittelemattomiin olen laskenut myös Albertin ohjasajokoulutuksen, 130 euroa. Loput "muut kulut" ovat lähinnä porkkanoita.

LÄÄKKEET 699 euroa: Kalleimpia ovat olleet Ruusan hengitystielääkkeet, joihin upposi syksyn mittaan 376 euroa (ja itse asiassa tästäkin saattaa puuttua muutama kymppi). Matolääkkeiden osuus on 162 euroa, mutta tosiaan yksi madotus tästä laskelmasta vielä puuttuu eli noin 200 euroon mennään. Silmätulehduksen hoitoon meni lääkkeitä ehkä 100 eurolla (lisäksi meni boorivettä puhdistukseen ja kumihanskoja lääkkeen annosteluun). Antepsiniakin olen syöttänyt 38 euron edestä. Loput rahasta on kulunut pariin lyhyeen kipulääkekuuriin.

VAKUUTUKSET 622 euroa: Tähän sisältyy molempien ponien vakuutukset. Ruusalla on LähiTapiolassa henkivakuutus ja vastuuvakuutus, Albertilla Ifissä henkivakuutus, vastuuvakuutus ja laaja hoitokuluvakuutus.

VARUSTEET JA TARVIKKEET 481 euroa: Tässä suurin kulu oli, kun otin Ruusalle kuukaudeksi vuokralle satulan. Satulan lähetys maksoi 18 euroa ja vuokra 199 euroa. Muuten olen ostanut mm. kylmäyspatjat vajaalla 60 eurolla, Albertille suojat Laatuponikisaan vajaalla 30 eurolla, pari riimunnarua, pari ruokakippoa, ötökkäkarkotetta, karvankiilloketta, työhanskoja jne.

Minäkö muka kallis?

Kun lasken pelkät menot ilman "tuloja", poninpitoon meni tallivuokran lisäksi yhteensä 7 281 euroa eli keskimäärin noin 631 euroa kuukaudessa. Eli muihin kuluihin meni enemmän kuin tallivuokriin!

Tästä ei voi suoraan laskea, että yhden ponin kustannus olisi puolet tuosta, koska esimerkiksi raspauksissa on mennyt käyntimaksu vain yhdestä ponista ja toisen maksu on ollut vain kymppejä.

Että sellaista. Halpaa kuin saippua.


Lopuksi on hyvä miettiä, mitkä kulutetuista euroista olisivat olleet järkevästi säästettävissä. Noin ihan niin kuin vinkiksi sekä tulevien vuosien itselle että myös muille. 

Ensinnäkin olisin säästänyt eläinlääkäri- ja lääkekuluissa monta satasta jo ihan sillä, että olisin vienyt Ruusan suoraan klinikalle hengitystieongelmiensa kanssa. Nyt meni satasia turhaan lääkitykseen ja eläinlääkärin kotikäyntiin.

Toisekseen Albertin kevättalvella teloma jalka ei näin jälkikäteen ajateltuna ehkä olisi vaatinut  ihan niin tarkkaa seurantaa saati röntgenkuvausta. Tämän voisi lukea menneen vuoden läksyksi: olen oppinut vähän katsomaan varsan kolhuja läpi sormien. Tulevaisuudessa tuskin enää joka pattia tutkitutan, jos poni ei onnu. (Itse asiassa en välttämättä olisi tätäkään tutkituttanut, ellen olisi sattunut näkemään siihen johtanutta pahannäköistä kaatumista.) Toki myös ne laseroinnit samaisiin jalkoihin olisi voinut jättää tekemättäkin, mutta ne saattaisin tehdä uudelleenkin.

Summa summarum, eläinlääkäri- ja lääkekuluista olisi ollut säästettävissä ehkä 400 - 500 euroa (ei tämän enempää, koska Albertin jalkavammakuluista maksoin vakuutuksen ansiosta itse vain 25 prosenttia). Kyllä sillä olisi jo lisäravinteet maksettu.

Harrastuksen suolaa maistelemassa. Kuva Leena Kahisaari.



Joku voisi sanoa, että myös näyttelyt ovat turhaa rahanmenoa. Minulle näyttelyt kuitenkin ovat harrastuksen suolaa, joten niistä en ajatellut säästää jatkossakaan, ellen ajaudu pahoihin maksuvaikeuksiin. Sitä paitsi viime vuonnahan pääsin näyttelyharrastuksessa lähes nollille, kun Ruusa sai kivasti mallituloja.

Yleisesti ottaen en ole mielestäni edes tuhlaillut yhtään. En esimerkiksi ole shoppaillut varusteita, joille ei olisi ollut välttämätöntä tarvetta. Lisärehut ja -ravinteetkin on tarkasti mietitty ponien tarpeiden mukaisiksi ja  kehonhuolto teetetty vain hyvästä syystä. 

Sen verran tosin törsäsin tänä vuonna, että vaihdoin edullisen ulkomaisen soijan sairaan kalliiseen kotimaiseen hamppuun. Tämä loppuvuodesta tapahtunut vaihdos tulevaisuudessa noin nelinkertaistaa proteiinirehukustannukset. Tämäkään ei ollut minusta silti turhaa tuhlunkia, vaan vastuullisuutta. Vaihdoin rehua nimittäin puhtaasti ympäristösyistä.

Valitettavasti ei ole odotettavissa, että nyt alkanut vuosi tulisi halvemmaksi. Toimikoon tämä laskelma rokotuksena omahevoskuumeeseen niille, jotka ovat tältä hulluudelta tähän asti välttyneet.

tiistai 31. joulukuuta 2019

Tässä ovat blogin vuoden viisi luetuinta päivitystä - ja tämä fiilis jäi menneestä ponivuodesta

Ihan ensiksi oikein hyvää uuttavuotta kaikille!

Näin uudenvuoden kunniaksi voinkin julistaa erään bloggaustavoitteen tulleen kohta päättyvänä vuonna saavutettua.

Tämä tavoite oli siis se, että päivitysten määrä ei jatkaisi laskevan trendin tiellä vaan ehkä jopa hieman nousisi. Tai no, salaa toivoin että saisin kasaan edes 50 tai jopa 52 tekstiä tälle vuodelle, mutta joulukuun työpaikanvaihdos sotki kuviot. Minkäs teet. Joka tapauksessa blogin toisesta vuodesta lähtien laskeva tilastokäyrä on nyt pysäytetty ja jopa karvan verran käännetty vastakkaiselle liikeradalle.

Niin että nyt voidaan lopettaa puheet siitä, että kaikissa hevosblogeissa päivitystahti vain hiipuisi koko ajan. Ei ainakaan tässä blogissa, ainakaan tänä vuonna!

Yksi tämän vuoden kohokohdista: Oman kasvatin kanssa Kansallisen poninäyttelyn BIS-kehässä ja Best Turned out -palkinto. Kuva Satu Pitkänen


On näitä juttuja muutama tyyppi lukenutkin. Ei tässä nyt millään tuhansien lukijoiden massoilla voi kehua, mutta tällaisen fiilispohjalta harvakseltaan päivittyvän ponitätiblogin  pitäjänä olen ollut ihan tyytyväinen, kun kuukausittainen lukijamäärä on Google Analyticsin mukaan keikkunut sellaisessa 600 - 800 ihmisessä.

Mitä nämä ihmiset sitten lukivat? Koska en osaa/jaksa kaivella tekstikohtaisia lukuja kuukkelista, suosituimpien päivitysten lista lukijamäärineen on peräisin Bloggerista.

Tässäpä top 5, joka sisältääkin käytännöllisesti kaikki blogin yli 500 sivulatausta keränneet tekstit (kaukana ovat ajat, jolloin vuoden aikana useampi teksti keräsi Bloggerin mukaan yli tuhat lukukertaa):

1. Muutoksen tuulia - etsinnässä pihattopaikka Turun seudulta (598 lukukertaa), marraskuu

Otsikko kertoo oleellisen: olin juuri allekirjoittanut uuden työsopimuksen ja etsin poneille paikkaa. Asia on vieläkin auki, mutta elätän toivoa että uutisia saataisiin tässä viikon parin sisään. Jos kyseinen paikka ei natsaakaan niin otsikon asia tulee uudelleen ajankohtaiseksi.



2. Klinikkareissulta hyviä ja huonoja uutisia (553), marraskuu

Hengitystieoireilu vei Ruusan tänä syksynä pitkästä aikaa klinikalle, ja uutiset olivat otsikon mukaisesti hyviä ja huonoja. Hyvä uutinen oli, että kovin pahaa vikaa ei löytynyt. Huono taas oli, että oireilun aiheuttaviin mast-soluihin ei ole oikein mitään lääkehoitoa saatavissa.

3. Kun luonto yrittää tappaa - liukkausinvalidien määrä kasvaa (518), helmikuu

Teksti kertoo Albertin kaatumisesta liukkaalla. Liukkausinvalidi-sana viittaa tässä myös kädelliseen, joka kaatui liukkailla päin persittä jo tammikuussa eikä häntäluun kiukuttelun vuoksi päässyt ponin selkään ennen huhtikuuta.

Albertin kaatuminen siitä seuranneine luupatteineen osoittautui lopulta harmittomaksi, mistä vakuuttumiseen toki tarvitsin useita eläinlääkärin laskuja ja jopa röntgenkuvat.

Tällaisten puuhien yhteydessä tapahtui kaatuminen. Tämä on myös ehkä epäedustavin kuva, joka kuunaan on nähty curly-sedästä.


4. Kuka vei ponivarsani ja toi tilalle hevosen? Sekä katsaus ponikaksikon suu- ym. terveyteen (515), maaliskuu

Tässä postauksessa päivittelin ponivarsani venymistä. Olin mitannut Albertin 145 cm korkeaksi niinkin tarkalla mittauksella, että seisoin sen vieressä, katsoin mihin asti se minua ylsi ja sitten kotona mittasin etäisyyden maasta mainittuun mittapisteeseen. Myöhemmin saimme saman tuloksen hevosmittaukseen valmistetun välineen avulla, joten voinen tulevaisuudessakin luottaa omiin mittaustekniikoihini.

Ruusan erinomaisesta suuterveydestä menin tässä postauksessa kehuskelemaan, ja eiköhän sitten jo syksyn raspauksessa ollut ilmaantunut yhteen hampaaseen iso karieskuoppa.

Yksi ehdottomista suosikkikuvistani näistä kahdesta, aikaansaatu soittamalla Youtubesta hevosen hirnuntaa.

5. Heinää muutaman tunnin välein vuorokauden ympäri  - oodi ajastinportille (501), kesäkuu

Tässä postauksessa on esitelty yksi hevosmaailmankaikkeuden hienoimmista keksinnöistä, ajastinportti! Se on ollut aivan mahtava ruokintavälien lyhentäjä ja pienten heinäannosten syöttämisen mahdollistaja pihatossa. Etenkin yöaikaisen ruokintavälin lyhentämiseen aivan erinomainen, ja vielä suhteellisen edullinenkin, ratkaisu.

Alkuvuodesta oli ihania säitä. Tätä loisto-otosta Albertista ei olekaan taidettu aiemmin blogissa nähdä.


Mennyt vuosi ei - joistakin ongelmista huolimatta - ollut hassumpi. Oli kivoja tapahtumia ja menestystäkin, mutta parasta on silti ollut poniarki edistysaskeleineen.

Albert jatkoi kehittymistään epäluuloisesta ja reaktiivisesta varsasta kohti kaikki käy -luottoponia. Joku hyppäys tilanteeseen tuli, kun aloin vain käydä sen kanssa erilaisissa paikoissa - naapurin kentällä, näyttelyissä, Laatuponikisassa. Kerta kerralta vakuutuin enemmän siitä, että varsaan ja sen käytöksen tolkullisuuteen voi luottaa.

Jotenkin tykkään tästäkin kuvasta kaikkine harmauksineen.


Ruusan kanssa menneen vuoden hienointa antia on ollut tekeminen. Siis kaikki tekeminen, mutta aivan erityisesti ratsastus. Enpä nimittäin muista, että olisin koskaan saanut sen kanssa näin pitkää ratsastuskautta.

Alkuvuodesta ratsastukset esti pelkästään oma loukkaantumiseni. Kesällä oli ehkä kuukauden pätkä, jolloin ratsu oli telakalla sen omaan terveyteen liittyvästä syystä. Muuten olen huhtikuusta joulukuuhun vain sitkeästi ratsastanut!

Tämä on johtunut osittain ponin pääosin ihan hyvästä terveystilanteesta, mutta myös siitä omasta asennemuutoksesta, mistä jo keväällä kirjoitin. En enää yhtä pienestä ripusta ratsastushanskoja naulaan, vaan korkeintaan kevennän rasitusta. En minä nyt mitenkään ns. kunnolla ole päässyt ratsastamaan kuin hetken aikaa kesällä, mutta Ruusa-ponin kanssa kaikki selässä istuminen on kotiinpäin ja laskettavissa ratsastukseksi!

Ihan hyvät fiilikset siis on tästä vuodesta. Ensi vuodelta odotan vielä parempaa, tietty.