lauantai 21. huhtikuuta 2018

Jää henkiin, ainakin toistaiseksi

Kerrankin kävi sillä lailla tuuri, että juuri kun hätä oli suurin niin apukin oli jo tulossa tallille. Eli etupuomin ylityksessä loukkaantuneen blogitähti jr:n könkkäämistä ei tarvinnut katsella omin neuvoin kuin viikonlopun yli, kun eläinlääkäri jo saapuikin kera nykyaikaisen kuvantamislaitteen. 

On muuten hienot vehkeet nykyisin, kuva ilmaantuu heti tietokoneen ruudulle, johon siihen voi lisätä kontrastia ihan kuin valokuviin kuvankäsittelyohjelmassa. 

Albertin polvesta tuli muun muassa tällainen otos:





Otettiin siitä vielä toinenkin kuva, jossa näkyi koko polvilumpio. 

Kaikki oli ehjää. 

Tämän eläinlääkäri tosin kertoi jo etukäteiskäpälöintiensä jälkeen, mutta tulipahan sitten vielä valkoista mustalle. Eläinlääkäri oli myös sitä mieltä, että polvea ei tarvitse erikseen ultralla ihmetellä, koska turvotus on pehmytkudoksen alueella. 

Nyt, kun on kahden ammattilaisen näkemys, että kyseessä on pehmytkudosvamma, voin ehkä sen jo uskoa. Tosin eivät sellaisetkaan välttämättä ole ihan pikkujuttu, koska kudokseen tulee arpi, joka huonossa tapauksessa voi aiheuttaa kireyttä lihakseen.

Joka tapauksessa tällä hetkellä näyttää siltä, että Albert ei kuole ainakaan runsas viikko sitten sattuneeseen onnettomuuteen. 

Pikkumiehen jalkakin nousee jo vähän reippaammin, vaikka polven alueella on edelleen ylimääräinen pallo. Voi mennä kuulemma parikin viikkoa ennen kuin turvotus on laskenut.



Maanantaisessa eläinlääkärin visiitissä kävi niin, että ajan alunperin varanneet eivät sitten tarvinneetkaan varaamiaan palveluita. Tämähän tarkoitti sitä, että aikatauluun mahtui myös tammaponin purukaluston puolivuotishuolto. 

"Ei mitään muotisairauksia", kuului eläinlääkärin ensiarvio. Eli ei kariesta eikä diasteemoja - vaikka Ruusa on syönyt ikänsä nykyisin parjattua säilöheinää. No, eihän se tietysti ole vielä vanhakaan, mutta on noita suusairauksia nuorillakin. Ruusan tapauksessa hampaat ovat olleet kutakuinkin ainoa poninosa, johon ei ole joutunut kiinnittämään erityishuomiota. Toivottavasti tilanne jatkuu tällaisena.

Myös Albertin suuhun kurkattiin, kun se kerran oli sopivasti pöllyssä. Sudenhampaathan siellä jo kurkkasivat ikenistä, mutta niin pienesti, että niitä ei vielä voi poistaa. Todennäköisesti syksyllä jo voi, arveli eläinlääkäri. Ja silloin olisi myös hyvä jo vähän näyttää purupinnoille raspia. 

Joka tapauksessa emme nyt ota kuolaimia vielä käyttöön ennen kuin sudenhampaat on poistettu. Albert on kyllä jo maistellut niitä ja suitset ovat hetken olleet päässäkin, mutta mitään painetta ei kuolaimeen laiteta niin kauan kuin ne voivat osua kipeästi hampaisiin. 

P.S. Ennalta vieraalla eläinlääkärillä oli piikkikauhuisen varsan kanssa parempi tuuri rauhoituspiikin kanssa kuin omalääkärillä. Toki Albert sai vähän esilääkitystä kielen alle, mutta silti yllätyin, miten vähän poni reagoi rauhoituspiikkiin. Emme edes lähteneet yrittämään suoneen, vaan eläinlääkäri tuikkasi piikin lihakseen niin nopeasti, ettei Albert tainnut edes ehtiä tajuta, mitä tapahtui. 

sunnuntai 15. huhtikuuta 2018

Painajainen trailerissa

Ei mennyt ihan putkeen ensimmäinen yritys kuljettaa Albertia trailerissa yksin. Tarkoitus oli mennä  torstaina Hyvinkäälle näyttämään Albertin kavioita Granströmin Jaskalle, koska balanssi on mielestäni pielessä.

Viimeiseen asti arvoin, lähteäkö vai eikö. Albert oli ahkeralla harjoittelulla päässyt pisteestä "traileri on helvetinportti" pisteeseen "trailerissa on ihan kiva hengailla syömässä herkkuja", mutta emme ehtineet harjoituksissa varsinaiseen liikkellelähtöön asti. Toisaalta seuraava aika Jaskalle olisi mennyt yli kuukauden päähän ja jos jalka-asennoissa olisi korjattavaa, viimeiset hetket tehdä se olisi nyt.

Yksin varsa piti kuljettaa ensinnäkin siksi, että omaan traileriini ei mahdu enempää poneja, että siksi, ettei tallilla oikein ole hyväksi esimerkiksi soveltuvaa kuljetuskaveria.

Kuvia kuljetusjutuista ei ole, joten laitetaan tällainen kuva ponien vieroitusta edeltäneestä yhteisulkoilusta. 


Koska Albertilla on taipumus säikähtäessään reagoida voimakkaasti ylös ja eteen, pelkäsin sen hyppäävän etupuomin yli. Kävin varmuuden vuoksi ostamassa kaulapannan, josko sillä saisi hyppyaikeet torpattua. Lisäksi pestasin apuriksi luottokuskini eli Ruusan syntymätallinpitäjän, jota parempaa hevoskuljettajaa en tunne.

Onneksi pyysin apua. Luottokuskin tyyneys ja kirkas ajatus oli tarpeen, kun Albertin rimpuilu niskat taitoksissa puoliksi puomin etupuolella sai minut paniikkiin. Oman ihmisen hysteerisyys tuskin oli omiaan lieventämään varsapolon hätäännystä.

Paniikki tuli siitä, että varsa oli pahassa paikassa eikä todellakaan ollut aikeissa rauhoittua autettavaksi. Jos olisin mennyt apuun, olisin itse tullut potkituksi ja rusennetuksi.  Katsellessani avuttomana varsani rimpuilua olin varma, että Albert kuolee traileriin.

Ihme kyllä varsa pääsi kokonaan puomin toiselle puolelle ja jollain taikuudella jopa mahtui sinne (tila on vain noin metrin pituinen). Koska Albert on vielä pieni ja kapea, saimme sen ulos etuovesta, joka on mitoitettu vain ihmisen kuljettavaksi.

Tässä vaiheessa olimme noin sadan metrin päässä lähtöpisteestä.

Ei kovin edustava kuvakulma.


Lastaus oli onnistunut erinomaisesti. Siihen oli varattu tunti, Albert oli kopissa muutamassa minuutissa. Se mutusteli herkkujaan suhteellisen rauhallisena, mutta kun oli aika lähteä liikkeelle ja herkkujen syöttäminen loppui, mielentila muuttui eikä se välittänyt heinästä. Ja aika nopeasti alkoikin sitten rytistä kunnolla.

Eniten pelkäsin Albertin selkärangan puolesta. Kun varsa lähti kävelemään, pahimmalta näyttivät kuitenkin takapolvet. Varsinkin oikeaa jalkaa se laahasi. Polvet alkoivat nopeasti myös turvota. Takajalat ja nivuset olivat haavoilla, mutta mitään tikkausta vaativaa ei näkynyt.

Luottoeläinlääkäriä paikalle odotellessa mietin, että näinkö typerästi Albertin menetän. Itketti. Miksi piti lähteä, vaikka epäilytti.

Eläinlääkäri väitti, että Albert jää henkiin. Uskon sitten jos näen. Tohtori toki lienee nähnyt enemmän etupuomin yli kuperkeikanneita varsoja kuin minä, jolle kokemus oli ensimmäinen. Toisaalta toipumisennusteissa on mielestäni otettava huomioon, että emme ole syntyneet onnellisten tähtien alla.

Jos polvi olisi murtunut, poni ei eläinlääkärin mukaan käyttäisi jalkaansa senkään vertaa kuin muutama tunti onnettomuuden jälkeen teki. Ligamenttivaurio voi kuitenkin olla todellisuutta, tai parhaassa tapauksessa kyse on vain pehmytkudosturvotuksesta. Se selviää ultralla, mutta ultrata ei voi ennen kuin turvotus laskee.

Rankavaurioon eläinlääkäri ei uskonut, koska varsalla ei ollut neurologiselta vaikuttavia oireita.

Illan pimeydessä otettu kännykkäräpsy oli jopa odotettua huonolaatuisempi, mutta kai tästä käsitystä saa.

Eläinlääkäri oli sitä mieltä, että koppihoito ei olisi tarpeen. Ensalkuun Albert kuitenkin oli vuorokauden verran karsinassa ja sen jälkeen yöt. Että ainakin lepäisi. Tämä on tarkoittanut karsinamajoitusta myös emäponille, joka on joutunut viereiseen koppiin lapsensa seuraneidiksi.

Kävely on parempaa, mutta ei minusta vieläkään ihan priimaa. Vaikka polvet tuskin ovat murtuneet, ne kuitenkin altistetaan huomenna röntgensäteille kotitallilla. Kannettava röntgen sattui olemaan sopivaan aikaan tulossa meille muissa asioissa.

Olen kylmännyt kipeää polvea sen minkä olen ehtinyt. Albert sai myös kuurin Metacamia, jonka on ottanut ilman kitinöitä - tänään jopa vapaana tarhassa, kun olin unohtanut antaa ennen ulos viemistä.

Peukut pystyyn, että Albert selviytyy onnettomuudestaan ilman pysyviä vammoja eikä enää toista kertaa joudu trailerionnettomuuteen. Jotain uudelleenjärjestelyitä täytyy trailerissa tehdä, että se olisi turvallisempi pomppuponille.

Ensimmäinen uusi traileriharjoitus tehtiin heti onnettomuuspaikalla, vähän sellaisella takaisin satulaan, jos ei ambulanssilla sairaalaan -ajatuksella. Niin urheasti pieni ponipoikanen asteli lastaussillalle ja taisi käväistä kopissa sisälläkin. On se kuitenkin reipas poika.

sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Ei enää mikään pikkusintti ja vieroituskuulumiset

Lapset ne kasvaa! Ainakin eräs pieni mustaturkki, joka itse asiassa ei ole enää hirveän pieni. 

Siinä, missä vielä muutama kuukausi sitten ihmettelin Albertin kitukasvuisuutta, nyt mietin, ruokinko sitä liikaa kun tyyppi venyy silmissä. Laskelmieni mukaan lisäsenttejä on viimeksi kuluneen kolmen kuukauden aikana kertynyt lähemmäs 15 (edit. tai ehkä kymmenkunta, joka tapauksessa aika paljon)

Näyttelyseisonta jättää toivomisen varaa, mutta söpöysaste on korkea. Karva ei ole ihan noin karmea kuin se hikiviilalla hinkkaamisen jälkeen auringossa näyttää. Tässä muuten linkki postaukseen, jonka avauskuva on aika samanlainen.

Albertin pylly ulottuu jo korkeammalle kuin Ruusan ja säkäkorkeus alkaa olla samaa luokkaa. Samat riimutkin menevät molemmille samoilla säädöillä.

Sanotaan, että varsa on 1-vuotiaana 90 prosenttia tulevasta korkeudestaan. Nykyisen säkäkorkeuden mukaan laskettuna Albertin aikuiskorkeus olisi noin 150 cm. Eli aika passeli ratsu tällaiselle hukkapätkälle, vaikka toiveissa olisikin ponikokoon mahtuva mittaustulos. Mutta ei se nyt niin tarkkaa ole, kunhan ei tulisi mitään yli 160-senttistä vonkaletta. Tuskinpa tulee.

Vielä yhdessä 25.3.


Albert on nyt iso poika myös siinä mielessä, että äidinmaito on lopullisesti poistunut sen ruokavaliosta.

Täysvieroitusta on takana viikon verran. Kun ponit olivat tottuneet olemaan yöt erikseen, tarhojen välisen portin pysyminen kiinni myös päivisin ei ollut enää mikään juttu.

On mahdollista, että osa-aikainenkin ero oli kaikkein rankinta ponitädille. Tai ehkä sittenkin isän roolin omaksuneelle setähevoselle, jolla on taipumusta ylitunnollisuuteen. Kun täysvieroitusta oli takana muutama päivä, setähevoinen oli jo sen verran lähellä burn outia, että päädyttiin välillä laittamaan pojat laumaan ja Ruusa siksi aikaa yksin.

Sekoitellaan nyt pakkaa ja etsitään parasta laumabalanssia.

Emäponi 25.3.
Ruusaa järjestely ei tunnu haittaavan, eihän sen nyt tarvitse väistää ketään ja lisäksi se sai käytännössä vapaan heinän. Vapaa heinä johtuu siitä, että Ruusa saa kilpasyöjien puuttuessa aterioida ihan omaan tahtiin. Se säännöstelee annoksensa niin, että tarhassa on heinää koko ajan.

Eilen Ruusaa kyllä alkoi häiritä se, että kaikki potentiaaliset poikaystävät oli erotettu aidalla. Albertin vieroituksen jälkeen emäponille iski nimittäin kunnon horopebakiima. Jokainen viriilin tammahevosen omistaja ymmärtää, mistä puhun. Nyt jopa inhokkiruuna joutuu jatkuvien viettely-yritysten kohteeksi.

Albertilla sen sijaan ei ole ollut mitään hätää. Huutoa kuuluu lähinnä sellaisissa tilanteissa, joissa ihminen vie äidin varsan näköpiiristä, tai vaikka jonkun muunkin hevosen.

Ja vielä 25.3. otettu kuva.
Kuten jo edellisessä postauksessa mainitsin, luotettavan tutkimustiedon puutteessa vieroitusajankohta ja -tapa valikoituivat vahvalla mutu-tietämyksellä.

Nyt voinee jo sanoa, että mutu oli ihan hyvä ohjenuora.

Olen kovin tyytyväinen siitä, että en vieroittanut vielä puolivuotiasta pikkupoikaa, silloin vieroitus olisi varmasti ollut kivuliaampi. Muutama lisäkuukausi emän helmoissa nimittäin toi Albertille huimasti lisää itsenäisyyttä ja itsevarmuutta. Lisäksi pihattovarsa epäilemättä hyötyi siitä, että sillä oli kylmillä säillä mahdollisuus lämpimään maitoon.

Myös vieroitustavan valinta meni nappiin. Vaikka äiti jäi aidan toiselle puolelle, Albertilla säilyi ihokontakti tuttuun ja turvalliseen aikuiseen. Aidan yli äiti ja poika voivat edelleen hoitaa suhdettaan ja eivätköhän ne pääse vielä silloin tällöin riekkumaankin yhdessä, kunhan Ruusa lakkaa tuottamasta maitoa.

Lopuksi vielä kuva Ruusasta samassa iässä:

Blurrasin handlerin naaman, kun en ole kysynyt, saanko laittaa naamalla. Hän on sikälikin hyvä mittatikku, että olemme samanmittaisia. 


maanantai 26. maaliskuuta 2018

Ero! (Vielä osa-aikainen)

Ennen pitkää oripojan elämässä koittaa hetki, jona emon hellä hoiva päättyy. Albertin oli tarkoitus saada porttikielto tissibaariin jo vähän aikaisemmin, mutta en raatsinut kovilla pakkasilla vieroittaa.

Nyt kuitenkin on iso tarha jaettu aidalla kahteen osaan, jotta äidin ja pojan asumusero voidaan toteuttaa. 

Tutkimustieto eri vieroitustapojen varsaystävällisyydestä on kauniisti sanottuna vähintäänkin puutteellista. Joten olen ihan mutulla arponut, että portaittain eteneminen voisi olla paras tapa. Albert saa siis totutella eroajatukseen ensin vain öisin ja sitten vähän ajan päästä väliporttia ei enää avata päiväksikään. Alustavasti olen ajatellut, että totutteluun varattaisiin aikaa viikko tai kaksi.

Aivan tuoretta kuvamateriaalia pikkuprinssistä eiliseltä.


Seurana Albertilla on koko ajan paras ystävänsä setähevonen (lopussa pari videota poikien jutuista).

Yhden asumuseroyön perusteella väittäisin, että tämä on isoin juttu nimenomaan setähevoselle. 

Se on omaksunut lauman turvallisuusvastaavan roolin ja erityisvastuualueekseen Ruusan ja Albertin. Väliaita muodostanee haittaa työssä menestymiselle. Albert kuitenkin vaikuttaisi tuntevansa olonsa ihan turvalliseksi eikä ollut millänsäkään tämmöisestä aitahommasta. Saa nähdä, miten tilanne kehittyy.

Ehkä meni vähän ylikäsittelyn puolelle tämän kuvan kanssa, oli niin haastavat valotusolosuhteet. Mielestäni varsa on ihan hyvässä karvassa, vaikka vähän höttöisessä.


Vieroitusta olen uskaltanut lykätä näinkin pitkälle, koska intoa isojen poikien leikkeihin ei ole ihmissilmin havaittu. Pikkupoikien leikkejä sen sijaan on viime aikoina ilmennyt siinä määrin runsaasti, että Ruusa lienee osa-aikaerosta lähinnä helpottunut. 

Albertista on nimittäin kuoriutunut melkoinen maanvaiva. Leikinhimossaan se saattaa juoksuttaa emänsä jopa hikeen asti. Onhan Ruusassakin leikkimieltä, mutta aika usein äiti vaan on vähän väsynyt. Ja liian kiltti asettaakseen nujuamiselle rajoja.

On siis käynyt ilmeiseksi, että Albert on tullut ikään, jossa aikuiset eivät vaan riitä. Tarvitaan niin sanottua vertaisseuraa. 

"Mistä mulle kaveri? Oon tosi kiva. T: Albert" (Olen kyllä harjannut ponin, mutta se on nyt ymmärtänyt hangessa piehtaroinnin riemun.)


Tämän ahaa-elämyksen saatuani sainkin seuraavaksi panikoitua siitä, että on jo melkein huhtikuu enkä ole vielä juuri pannut tikkua ristiin orilaidunasioiden kanssa! Apuva!

Ei ole välttämättä helppoa löytää paikkaa, koska en vie omaani koko kesäksi mihinkään keskelle aavaa peltoa sää- ja hyönteisolojen armoille. Pitää olla vähintään varjoa ja mielellään myös vähän sateensuojaa edes metsikön muodossa.

Yhden laidunkatselmuksen olen jo sopinut, mutta lisää saa mielellään vinkata. Koska en kestä olla Albertista erossa koko kesää niin paikka saisi sijaita Uudellamaalla.

Jos laidunpaikka ei natsaa niin olen saanut vähintäänkin puolivihreää valoa sille, että vertaisystävä voisi muuttaa Albertin luo. Vinkvink. 

Lopuksi vielä lupaamani videot Albertin ja setähevosen yhteispuuhailuista. (Setähevoinen on curly.)


Linkki videoon (Pahoittelen kännykkälaatua)


Linkki videoon (taas kännykkälaatua)

sunnuntai 18. maaliskuuta 2018

Yleisin syy ontumaan on ontuma - Elizabeth Uhl Horse & rider in motion -tapahtumassa

Jos olympiaurheilijoita tarkasteltaisiin kuvantamismenetelmillä, heistä useimmilla - ellei kaikilla - olisi pahempia vaurioita kuin hevosilla, joita rutiininomaisesti lopetetaan. Miettikää sitä.

Tällaiseen sanomaan lopetti luentonsa amerikkalaispatologi, tohtori Elizabeth Uhl helmikuun alussa pidetyssä Horse & rider in Motion -tapahtumassa. Hän luennoi hevosten tuki- ja liikuntaelinten sairauksista pääotsikkona "kumpi tulee ensin, ontuma vai kudosvauriot".

Ontuman tärkein syy on ontuma (major cause for lameness is lameness). Tähän professori James R. Rooneyn lauseeseen oikeastaan kiteytyy Uhlin luennon sanoma.

Tavallisestihan esimerkiksi nivelrikosta ajatellaan, että kipu aiheutuu niveleen tulleesta vauriosta.

Tämän käsityksen Uhl haluaa heittää romukoppaan tai ainakin haastaa: "Miksi kudosvaurioiden vakavuus ei aina korreloi kivun tai ontuman kanssa? Jos nivelrikon aiheuttaa kuluminen (wear and tear), miksi liikunta auttaa riippumatta nivelrikon vakavuudesta?"

Kuva ei suoraan liity Uhlin luentoon, mutta se on kyllä tämänvuotisesta Horse & rider in motion -tapahtumasta.




Uhl tarjoaa toisenlaista näkökulmaa: Mitä jos nivelrikkoa ei aiheutakaan nivelpintojen kuluminen, vaan sekä (ensin) ontuman että (sitten) kuluman aiheuttaa sama syy: vääränlainen liikkumistapa?

"Jos mekaniikkaa ei korjata, tilanne pahenee", sanoi Uhl.

Ontuman syy on ontuma.

Normaalissa tilassaan nivelpinnat eivät hankaa toisiaan vasten, vaan lihakset ja lihaskudokset pitävät ne erillään toisistaan. Lisäksi lihakset ja faskiat vakauttavat niveltä ja suojaavat sitä liikkeen aiheuttamilta voimilta. Ja ne voimat ovat jopa ihmisen mittakaavassa huimia, hevosesta nyt puhumattakaan.

Uhl puhui paljon sädeluuontumasta - vaivasta, jota tiede ei hänen mukaansa vielä 1700-luvulla tuntenut. Tämä ei kuulemma kuitenkaan johtunut silloisten tiedemiesten kädettömyydestä, koskapa hekin analysoivat avaamiensa teurashevosten niveliä hyvin tarkkanäköisesti.

Sädeluuontuma ilmestyi tiedekirjallisuuteen 1800-luvulla - samaan aikaan kun katujen kiveäminen alkoi yleistyä.

Jo vuonna 1846 tutkijat päättelivät, että syyn sädeluuontuman ilmaantumiseen täytyy olla hevosten tekemä työ. Jostain syystä tämä teoria ei kaiketi ole sittemmin ollut kovinkaan suuressa huudossa.

Kuva toiselta luennolta, jossa Elizabeth Uhl ja Jean-Luc Cornille luennoivat hevosen (ja ihmisenkin) kehon tensegriteetistä eli siitä, että keho ei toimi mekaanisesti kuin kone, vaan toiminta perustuu jännitykseen ja jännitteeseen. Niin kuin Uhlin kädessä oleva malli.

Juuri sädeluuontumaisten kanssa Elizabeth Uhl on tehnyt pitkään töitä Science of Motion -suuntauksen perustajan Jean-Luc Cornillen kanssa.

Ratsastaessaan sädeluuontumaisia hevosia Cornille huomasi, että ne jättivät etujalkansa liikkeessä normaalia taaemmas eli jalka viipyi maassa vielä silloinkin, kun sen olisi pitänyt jo nousta. Tavallinenkin pulliainen havaitsee ongelman, koska ratsu könkkää silloin ns. alamäkeen.

Kun hevoset opetettiin liikkumaan ylämäkeen, ne lakkasivat jättämästä etujalkojaan rungon alle. Ne myös lakkasivat ontumasta. Noin niin kuin tiivistelmänä.

Elizabeth Uhlin mukaan etujalan viipyminen maassa liian pitkään aiheuttaa ylimääräistä jännitettä jänteeseen. Tämä rasittaa luuta, johon jänne kiinnittyy. Kun hevosen kavion kannalla sijaitsevat reseptorit aistivat ylimääräistä painetta, seuraa kipua ja kivun ihmissilmä havaitsee hevosen ontumana.

Mutta Uhlin mukaan reseptorit eivät hälytä pelkästään jo syntyneistä vaurioita, vaan myös odotettavissa olevista vaurioista. Toisin sanoen siinä vaiheessa, kun kipu alkaa, nivelrikkoa ei vielä ole havaittavissa.

Lisää kuvituskuvia.



Mitä jos perinteisten nivelrikkohoitojen sijaan opetettaisiin hevonen (tai nivelvaivainen ihminenkin) käyttämään kehoaan oikein? Eli sädeluuontumaisen tapauksessa, "just get the force off the heel!" 

Fysioterapia on Uhlin mukaan erittäin tehokas tapa hoitaa (ja ehkäistä) nivelrikkoa. "Mutta se pitää tehdä oikein, muuten se voi pahentaa tilannetta."

Sädeluuontuma on usein pahempi tai ainakin ensin toisella puolella hevosta. Tämä johtuu Uhlin mukaan hevosen selkärangan virheellisestä rotaatiosta. Kun hevonen liikkuu ranka kierossa, toinen etujalka joutuu isomman mekaanisen liikapaineen kohteeksi kuin toinen.

Tätä voi omastaan tarkkailla Uhlin mukaan erityisesti silloin, kun hevonen lepää. Missä asennossa se silloin seisoo?

Esimerkkinä hän käytti omaa hevostaan, joka kärsi pukinkaviosta ja sädeluuontumasta. Se seisoi aina  samaan suuntaan kierossa. Uhlin mukaan vinous oli lähtenyt rakenteellisesta epätasapainosta (pukinkavio), jonka ympärille oli kehittynyt toiminnallinen epätasapaino eli koko hevosen keho oli kiertynyt viallisen jalan ympäri.

Jopa tästä Cornillen etukäteen toivottomaksi tuomitsemasta tapauksesta tuli Uhlin mukaan kivuton maastakäsin-jumpalla. Uhl vinkkasi, että yksi hyvä konsti suoristella tällaista hevosta on esimerkiksi half-pass (ymmärtääkseni sulkutaivutus) vastakkaiseen suuntaan.

Tässä Cornillen klinikalta napatussa otoksessa tapahtuu käsittääkseni juurikin hevoisen suoristusta taivutuksen avulla. 

Uhlin viesti on tavalliselle hevosenomistajalle toisaalta ahdistava, toisaalta helpottava. 

Ahdistava siksi, että tajuaa, miten paljon vahinkoa voi aiheuttaa rakkaalle hevoselleen ratsastamalla väärin.

Toisaalta helpottava siksi, että nivelrikkodiagnoosi ei ehkä sittenkään ole aina kuolemantuomio.

EDIT: Tässä vielä pari linkkiä teksteihin, jotka olen aiemmin kirjoittanut Science of Motionista, jota Elizabeth Uhlkin siis käyttää. Siellä on vähän konkretiaa ratsastukseen.
Ratsasta selkää, älä päätä ja muuta Science of Motion -klinikan antia
Mielessä Science of Motion

P.S. Horse & rider in motion -tapahtuma oli tänä vuonna kaikkinensa älyttömän mielenkiintoinen! Liput olivat kalliinpuoleiset, mutta mielestäni hintansa arvoiset.