perjantai 12. heinäkuuta 2019

Auta Albert poninäyttelyyn - enää kyyti puuttuu!

Näin on näreet, Albert on viimein ilmoitettu ensimmäiseen näyttelyynsä. Tämä merkkitapaus koittaa noin kuukauden päästä eli tarkoitus olisi lähteä Ypäjälle Kansalliseen poninäyttelyyn lauantaina 10.8. 

Olemme jopa harjoitelleet, mistä ehkä enemmän myöhemmin. Ongelmana on enää vain yksi pikkujuttu, nimittäin Albertin saaminen pelipaikoille. Meiltä puuttuu siis kyyti.

Kuvan tyyppi liittyy tapaukseen. Se on jotenkin niin RUUNA! (Ja miten se näyttää noin paksulta, vaikka tosielämässä kylkiluut voi lähestulkoon nähdä?)

Nythän on niin nolosti asiat, että omassa ajokortissani lukee vain yksi kirjain, ja se kirjain on B. Aivan kuin tämä ei olisi tarpeeksi, autoni papereissa lukee suurimman sallitun vetomassan kohdalla vain 1 300 kg.

Eli mikä tahansa omaa yhden hevosen traileriani isompi koppi menee yli molemmista hevoskuljettamisen lakisääteisistä avainarvoista. (Näistä on muuten kattava selvitys Ponipäiväkirja-blogissa, suosittelen jos asiassa on jotain epäselvää.)

EN lähde liikenteeseen ilman, että nämä asiat ovat kunnossa, enkä suosittele sitä muillekaan. Olisi aika ikävää ruveta tien päältä soittelemaan kuskia, kun poliisi katkaisee matkan, ja ajella seuraavat kuukaudet polkupyörällä, jollaista en omista.

Ja juu, tarkoitus olisi saada ajokorttiin lisää kirjaimia (olisi hevoskuljettamisen kannalta suotuisaa, jos niitä olisi enemmänkin kuin kaksi), mutta en voi laskea sen varaan, että ehdin tämän pariin ennen näyttelyreissua.

Varsan lisäksi harjoitusta kaipaa omistaja, jonka letitystaidot ovat kauniisti sanottuja vähäiset.



Itsehän kyllä omistan kuljetuskaluston, jolla itse pystyn laillisesti nykyiselläkin ajo-oikeudella kuljettamaan yhtä ponia kerrallaan.

Jokainen blogia pitempään seurannut kuitenkin ymmärtänee, että en ole kauhean innoissani lähtemään noin pitkälle matkalle ilman tukiponia. Kaverin, vieraankaan, kanssa Albertilla ei ole ollut ongelmia lastautua tai matkustaa.

Kaikki tutut ja tutuntutut potentiaaliset kuskit alkaa olla kyselty läpi ja relevantin tuntuiset Facebook-ryhmät spämmätty. Tiedustelematta on lähinnä vain ammattikuskin saatavuus ja taksa.

Eli laitetaanpa niin sanotusti verkot näillekin vesille ja katsotaan, josko kyyti löytyisi (mielellään ammattilaistasoa huokeampaan hintaan) blogin kautta!

Ensisijaisesti olisi haussa a) valmis kyyti, jossa tulisi kaveri mukana tai b) vuokralle B-kortilla ajettava hevosauto. Toissijaisesti myös kuski kunnon vetoautolla kävisi. Trailerin saanen tarvittaessa lainaan kotitallilta ja muun kaverin puutteessa Ruusa voinee lähteä seuralaiseksi. Tämä tosin todennäköisesti tarkoittaa sitä, että tamma ei suostu kävelemään koppiin enää omana näyttelypäivänään sunnuntaina. 

Sijainti on Kirkkonummella.

Jos sinulla olisi mahdollisuus lähteä kanssamme näyttelyyn tai tiedät jonkun, jolla olisi traikussa tilaa tai B-kortilla ajettava henkilöauto, laittele viestiä. Sellainen tulee perille blogikommenttina, tuossa sivussa olevan yhteydenottolomakkeen kautta tai sähköpostilla osoitteeseen lahtoruutuun@gmail.com.

tiistai 9. heinäkuuta 2019

Todistettavasti puskaratsukko eli Ruusan kuulumiset

Olen aina kutsunut itseäni puskaratsastajaksi ihan tasomäärityksenä, mutta termin voisi näinä päivinä ottaa ihan kirjaimellisestikin. 

Ruusan kanssa olemme nimittäin taas päässeet puskailun ytimeen eli metsälenkeille. Muutaman kerran olemme nyt eläinlääkärin tuoreimman diagnoosin jälkeen käyneet ratsastuksilla (sunnuntain retki peruuntui migreenin takia), ja kivaa on ollut! 

Yllättävän vaikeaa ottaa vauhdissa kuvia kännykällä, kun ensin pitää näprätä näppäinlukko auki, sitten kamera esiin jne. Etenkin kun poni ei ole halukas seisomaan tätä aikaa paikoillaan. Tässä kuvassa on siksi menty ihan metsään ja poni odottaa toimintaohjeita.

Toimintammehan on suorastaan terveydenhuoltoa, vähintään mielen-sellaista, sillä kuulemma tutkimukset osoittavat metsässä oleilun olevan ihmismielelle lääkettä. Koska olen laiska, en jaksa nyt kaivaa tutkimuksia vaan tämä linkki vie Helsingin Sanomissa julkaistuun kolumniin - viittaustapa ei läpäisisi tieteellistä tai edes journalistista seulaa, mutta blogissa menköön. Tiivistettynä, metsän vehreyden hellivä vaikutus on geeneissämme. 

Koska ratsastavan ihmisen pääkoppaa virkistää myös itse ponin selässä istuskelu, metsälenkin pitäisi olla tuplasti voimaannuttava kokemus. Ja kyllähän se onkin.

Ehkä siinä samoillessa herää Ruusankin sisällä vastaavanlainen eohippuksen elonmerkki. 

Vauhdissa kännykällä kuvaaminen on vielä vaikeampaa. Tässä mennään kyllä polulla, mutta sitä ei oikein näe.
Ainakin toistaiseksi polku on ollut riittävän kimmoisa myös mahdollisen matala-asteisen kaviokuumeen tai muun terveysongelman herkistämille käpälille. Askel vetää ja sileimmillä polunosilla Ruusan tekee mieli vähän laukkaillakin. Eilen teki laukassa jo vähän mieli toppuutella, ettei kyyti muuttuisi tätimakuun turhan töyssyiseksi. Kotiinpäin on saanut joka kerta pidätellä. 

Eli kohtalaisen lupaavaa, vaikkakin ratsastus on toistaiseksi rajoittunut pieniin käyntipainotteisiin maastoihin. Vähän aikaa nyt lähinnä humputellaan tällä viisiin ja katsotaan sitten, löytyisikö moottoria myös kenttätreeneihin.

Ja mikäs tässä on humputellessa, kun alla on puskamopojen aatelia. Voi mennä yksin tai kaverin kanssa, voi samoilla umpimetsässä tai kopsutella tiellä autojen seassa, kaikki onnistuu ilman ylimääräisiä sydämentykytyksiä. Normaalitilanteessa kaikki vaihteet ovat kuskin käytettävissä ja jarrutkin läpäisisivät katsastuksen. 

Miinuspuolena maastomopossa mainittakoon jatkuva tankkaustarve. Laitumelta häätönsä jälkeen Ruusa on tullut entistä rasittavammaksi puskien verottajaksi. Ratsain tämä ei onneksi toistaiseksi ole yltynyt häiritseväksi, mutta ohjasajossa meinaa kuskilla hermo palaa. 

Kehitystehtäviä molemmille.


keskiviikko 3. heinäkuuta 2019

Kun majatalossa ei palvelu pelaa - ruunat laitumella

Luulen, että tällä hetkellä Ruusa-poni antaisi mitä vain, jos saisi vaihtaa osia poikansa kanssa. Tai ehkä se valitsisi mieluummin setähevosen osan niin saisi viettää yöt buffet-ravintolassa perhekokoonpanolla eli poikaystävänsä ja poikansa kanssa - tarvitsematta sietää curlya.

Kuvituksena voikukkakuvia jokusen viikon takaa. Ovat jääneet aiemmin julkaisematta, koska ei ollut niihin sopivaa tekstiä. Albert rakastaa voikukkia, jopa niiden varsia!


Puolet vuorokaudesta laiduntavat ruunat sen sijaan eivät aina ihan ymmärrä arvostaa onnekkuuttaan, vaan valittavat kohtelustaan. 

Kun laitumen portin illalla avaa, ne ehkä laiskasti hölkkäävät sinne vähäksi aikaa, tai sitten jäävät suoraan tarhaan huutelemaan ruokatilauksia. Ihmettelevät, miksei PALVELU pelaa! Että ITSE pitäisi mennä hyttysensyötiksi ruohoa nyhtämään, vaikka naapuritarhaan toimitetaan valmiiksi maakontaktista irrotetut korret. 



Huonoksi on mennyt ravitsemuspalvelutaso tässä majatalossa. No, aina silloin tällöin sentään on pöytiintarjoiluakin.

Itse majoituspalvelu on ollut runsaassa käytössä, koska lentävät verenimijät tai muut luonnonilmiöt. Kukaan ei ole yöllä kellottamassa, kuinka suuren osan 12 tunnistaan pojat viettävät seisovassa pöydässä. Varmaan ihan reilusti sielläkin, mutta aika usein ne löytyvät jostain muualta kuin laitumen puolelta. Pihatosta ehkä kömpivät, kun kuulevat, että palvelusväki on saatavilla. 



Albertkin menee ihan mielellään päiväksi äidin helmoihin lepäilemään. Ei tarvitse riimun kanssa metsästää hehtaarilta, riittää kun avaa portin ja antaa siirtymiseen luvan. Tosin ihan yhtä innokkaasti se suuntaa takaisin poikamiesporukkaankin, taitaa vaihtelu virkistää.

Semmoista laidunelämää täällä!

Kuvassa myös äitiponi, joka ei siis tällä hetkellä laidunna.
Kyllä pihatto on etenkin kesäaikaan ehdoton.

Siinä mielessä hyvä, ettei tullut vietyä Albertia mihinkään orilaitumelle. Toki sellainen tarjoaisi enemmän ikätasoon soveltuvaa fyysistä rasitusta, mutta onneksi herra kaksivee saa vanhoista patuistakin jonkinlaiset painit irrotettua.

Välillä siellä juostaan. 

Ruusa varmasti kiittää tädin ratkaisua, kun sillä on sentään puolet vuorokaudesta hyvää seuraa. Albert on ollut tarkoitus lähitulevaisuudessa siirtää kesäplantaasille kokopäiväisesti, mutta saa nähdä, joudunko uhraamaan sen jatkossakin emänsä osa-aikaiseksi seuramieheksi.

Albert itse ei ole ymmärtänyt kärsivänsä, palvelustakin se taitaa valittaa lähinnä mentoriensa peesissä.

Ainoa ihmisen aiheuttama kärsimys on Albertista ollut ötökkäkarkotteen suihkuttaminen - se ei oikein käy. Poikkeuksen muodostaa puuroruokailu. Silloin ei ehdi kauhistua suihkusta, kun on muita kiireitä.

Curly ja harvinainen päätön ratsuponi. Ei enää kovin selvää korkeuseroa!






sunnuntai 30. kesäkuuta 2019

Kaviokuume lähes ilman oireita?

Viime tekstissäni Ruusan jalkaoireiluista visusti vältin mainitsemasta erästä sanaa, vaikka se oli ollut mielessä.

Sen sanan aivot pukkasivat tietoisuuteen aika pian sen jälkeen, kun olin herännyt ponin liikkumishaluttomuuteen - ja hereillä sitten pysyinkin hyvin koko yön, koska ajatus toki pelmahti ilmoille juuri kun oli tarkoitus ummistaa silmät vuorokausilevon merkeissä. Eipähän tarvinnut nähdä unia jokaisen poninomistajan painajaisesta.

Ajatus kaviokuumeesta on kaivertanut mielessä kovasti, vaikka joka kerta Ruusan liikettä sihtaillessani olen tullut siihen tulokseen, että ei se ainakaan sitä ole. Tällä kokemuksella väitän jo tunnistavani oireyhtymään viittaavan askellustavan. Ruusan liikkumisessa ainoa kaviokuumeeseen mahdollisesti viittaava oire on ollut "laiskuus" (edit. ja ponnettomuus, ja onhan se ollut myös hetkittäin ep, mutta ei sillä lailla että heti kavioperäisyys tulisi mieleen). Digitaalipulssitkin ovat pysyneet tasolla, jolta ne eivät amatöörin käteen asti syki.

Arkistokuva keväältä.

Keskiviikkona Ruusaa sihtaillut eläinlääkäri totesi, että niin hänkin on ajatellut, että varmasti tunnistaa kaviokuumeisen. Mutta niin vain on kavala tämä sairaus, että välillä alkuvaiheen kaviokuumeen oireet ohjaavat paljon sairautta kohdanneen eläinlääkärinkin miettimään hevospolon kivulle jotain toista selitystä.

Eläinlääkäri oli ottanut opiksi aivan tuoreesta virhediagnoosistaan. Ruusan ponnetonta ravia katsottuaan ja ontumajalan ultrattuaan (ei epäilyttävyyksiä) hän olikin valmis antamaan ponille uuden diagnoosin: subkliininen kaviokuume.

Kuten tavallista, ryhdyin heti selvittämään itselleni, mitä tämä tällainen termi on syönyt. Tutkimusassistenttini Google toimitti näkökenttääni varsin kirjavan joukon lähteitä. Niiden luotettavuus jäi vähän kysymysmerkiksi, mutta sisältö tuntui järkeenkäyvältä ja samansuuntaiselta kuin eläinlääkärin puheet.

Joillakin sivuilla eroteltiin subkliininen kaviokuume ja low-grade laminitis (LGL) eli matala-asteinen kaviokuume, mutta useimmilla näitä kahta pidettiin toistensa synonyymeinä.

Joka tapauksessa periaate on sama: kavioissa on kipua aiheuttava tulehdustila, mutta ei (vielä!) varsinaista akuuttia kaviokuumetta. Kyseessä on siis kaviokuumeen esiaste, jonka sellainen kuuluisa "viimeinen korsi" voi koska tahansa roihauttaa akuutiksi kaviokuumeeksi. Ei kiva!

Laajakulma ei tee hirveän hyvin oikeutta Ruusan mittasuhteille, etenkään kun poni seisoo alamäessä. Mutta näkee tästä suunnilleen lihavuuskuntoa, joka oli eläinlääkärin mielestä ihan ok, mutta minusta voisi vähän pudottaakin painoa. Kuvassa Ruusa hörisee hurmaantuneena tallimme hetkeä aiemmin syntyneelle uusimmalle asukkaalle.

Oikeastaan kaikki viime aikoina ponin voinnissa mietityttäneet huomiot löytyvät LGL:ään liittyviltä oirelistoilta.

Google-konsultin suosiollisella avustuksella selvitin, että koska kavioiden arkominen on LGL:ssä niin lievää, kengitys saattaa peittää oireet. Ja sattuupa muuten olemaan niin, että Ruusa alkaa aina ilman kenkiä hyvin nopeasti arkoa kavioitaan. Olen ajatellut tämän johtuvan herkistä kavionpohjista, mutta nyt rupesin miettimään, onko arkomisen syynä joka kerta ollut LGL/subkliininen kaviokuume. Aika surullinen ajatus, sillä tätä oireilua on ollut vuosien varrella moneen otteeseen.

Myös Ruusan alkukesästä ilmennyt tavallista kovempi lihasjumitus takaosassa ja lanneselässä voivat hyvin selittyä kavioiden tulehdustilalla. Vaivasta kärsivä hevonen nimittäin jännittää lihaksiaan yrittäessään pitää painoa pois kipeistä kohdista. Lähteideni mukaan tämä heijastuu erityisesti - takaosaan ja lanneselkään!



Hyväksyin eläinlääkärin diagnoosin välittömästi siksikin, että olin jo itse ehtinyt laskea menneiden kokemusten perusteella vähintäänkin ns. yksi plus yksi. Mietin, että tällä samalla tavallahan Ruusa liikkui epämääräisesti viime kesänäkin.

Viime kesänähän kyllä alun perin epäilin epämääräisyyden syyksi kavioita, mutta koska oireilu oli alkanut jo talvella heti kengityksen jälkeen, syytin tästä epämääräisyydestä puoskarikengittäjän töppäilyjä.

Viime vuonnahan lopulta käytin Ruusaa vallan klinikkatutkimuksissakin (juhannuksena!), ja eläinlääkäri diagnosoi vian olevan nivelissä (kaviotkin kuvattiin, koska silloinkin epäilin vikaa niissä). Mutta vaikka todettu tulehdus piikityksellä poistuikin, liike ei ottanut petraantuakseen. Tilanne oli niin hankala, että tein jo surutyötä. Kengitysmuutos (lyhyempi varvas, pohjallinen silikonilla) toi liikunnan iloa takaisin, mutta vasta talvella poni oli taas melkein entisellään - siis silloin kun kesäruoho oli enää muisto vain.

Onhan tässä aika paska poninomistaja -fiilis. Että saatoinkin taas kerran sivuuttaa sen pienen äänen, joka on harvoin ollut väärässä. On niin helppo sanoa jälkikäteen, että totta hitossa olisi pitänyt uskoa omaa vaistoa.

Kerrankin en silti ole ripotellut päälleni kiloittain tuhkaa ja kadonnut maan alle häpeämään. Nimittäin kukaan muukaan ei ole nyt pitänyt Ruusan askellusta kaviokuumeisena - eivät tallikaverit eikä hieroja - ja viime vuonna samanlaisten oireiden takia röntgenkuvannut eläinlääkäri sekä kengittäjä ovat olleet varsin varmoja siitä, ettei tässä nyt ainakaan kaviokuumeesta ole kyse.

Onko siis ihme, ettei harrastajatätikään usko ensimmäisenä kaviokuumeeseen (vaikka aina muille sanookin, että tällaisissa tapauksissa kannattaa epäillä kaviokuumetta)?

Tietysti on ollut hirmuinen riski antaa kaviokuumeen sairastaneen laiduntaa edes pikkuisissa pätkissä. Koska Ruusan akuutti kaviokuume kuitenkin ilmeni hormonaalisesti hankalassa tilanteessa (kuukausi varsomisen jälkeen) ja oli lievä, arvioin lajityypillisesti tärkeän toiminnan riskin arvoiseksi. Jälkikäteen on helppo sanoa, että ei se olisi ollut, mutta ratkaisu on ollut monelta kantilta punnittu kompromissi. Ruusa on laiduntanut muutamaa hieman pidempää poikkeusta lukuun ottamatta 15 - 30 minuuttia päivässä.

Jokusen viikon takaista laidunhetkeä.

Tietenkin on mahdollista, että diagnoosi on väärä ja vika on jossain muualla. Uskon kuitenkin vahvasti, että Ruusalla todella on kaviokuume. Palaset loksahtelivat kohdalleen.

Kovasti toivon, että Ruusan kaviokuume olisi nimenomaan sitä vähän vaarattomampaa sorttia eikä sellainen, mistä myös olen nyt lukenut. Se huonompi vaihtoehto on ihan aito, rotaatiota aiheuttava kaviokuume, joka vain sattuu etenemään hitaasti ja pienioireisesti. Kavioluut voivat olla jo pahastikin kenollaan ennen kuin ne viimein kuvataan.

Jos eläinlääkäri oli kaviokuumeen laadusta oikeassa, tämän ei pitäisi olla monttutuomio.

Sellaista tilanteesta kuitenkin seuraa, että Ruusa-ponin laidunnusonni on pysyvästi historiaa.  Muutenkin ravinnonsaantia pitää säännöstellä entistäkin tarkemmin. Ensihätään poni joutui myös kipulääkekuurille.

Toisin kuin akuutissa kaviokuumeessa, liikuntaa ei eläinlääkärin mukaan nyt tarvitse välttää. Päinvastoin hän arvioi, että liikkeelle patistelu vaikka vähän vastoin ponin omaa tahtoakin voisi tässä tilanteessa olla eduksi. Jostain toisesta lähteestä löysin sellaisenkin väitteen, että kevyt liikunta jopa ehkäisee kaviokuumeen etenemistä akuuttiin vaiheeseen.

Me etenemme ensialkuun lähinnä käynnissä, mutta muitakaan askellajeja ei ole julistettu pannaan (hyvä, koska Ruusa harjoittaa niitä tarhassa omatoimisesti kutakuinkin päivittäin).

Täytyy nyt vain toivoa, että oireet saataisiin kuriin ja pääsisimme Ruusan kanssa vielä nauttimaan kesästä sen verran kuin poni ilman laidunoikeutta pystyy. Ihan helppoa nautiskelu tuskin on, sillä kaikki muut hevoset laiduntavat vähintään puolet vuorokaudesta eli poni on tällä hetkellä tuomittu puolittain eristysselliin. Aika mukava selli sillä onneksi on, hehtaarin metsätarha kavereiden laitumen vieressä.

Varmuuden vuoksi aloitin Ruusalle välittömästi Antepsin-kuurin. Sitä käyn ruiskuttelemassa kohti ääntä pari kertaa vuorokaudessa. Tämä on halvempaa ja kaikille osapuolille mukavampaa kuin mahahaavan hoito.

Tämä on näitä hevosenomistajuuden iloja. Tee näin, tulee kaviokuume, tee toisinpäin, tulee ehkä mahahaava.

Kylmäilyhommia Albertin kanssa tuoreeltaan onnettomuuden jälkeen. Naru meni niskan taakse ulkona, ei tässä käytävällä.


P.S. Eläinlääkäri tutki käynnillään myös junnuponin, sillä se sai juhannuksena ns. paskahalvauksen saatuaan kiinni sidottuna riimunnarun niskan taakse. Sen verran näyttävää oli tempoilu, että uskoin jo Albertin suorittavan silmieni edessä vahinkoitsemurhan. Ihme kyllä se ei kuitenkaan kuollut eikä ulkoisten tutkimusten perusteella edes merkittävästi vahingoittunut, vaikka seinään kolhittu etupolvi vaikuttikin aluksi kipeältä. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun Albert sai narun niskan taakse, mutta kylläkin ensimmäinen kerta, kun se panikoitui tapahtuneesta. Sellaista se on Albertin kanssa, vieläkään en aina ole ihan tilanteen tasalla ja silloin saattaa sattua.

Niin että jos joku ihmetteli, mitä kuuluu kun ei mitään kuulu, niin ihan perusmeininkiä täällä. Sama varmaan jatkuu lähitulevaisuudessakin, sillä toiveikkaasti ilmoitin juuri molemmat ponit Kansalliseen poninäyttelyyn. Katsotaan, päästäänkö sinne asti ja jos niin monenko ponin kanssa. (Ensimmäistä kertaa Albertin nähnyt eläinlääkäri muuten ihastui pikkumieheen - voi olla, että ihastus olisi vähän laimentunut, jos hänen olisi tarvinnut pistää sitä.)

lauantai 15. kesäkuuta 2019

Ehkä ripaus sääliä olisi sittenkin paikallaan

Kirjoitin jokin aika sitten siitä, kuinka lakkasin säälimästä Ruusaa ja kaikki meni hyvin. Kannattaisi pysyä tällaisista asioista ihan hiljaa. Henkseleiden paukuttelussa on aina riski universumin hoksata, että nyt meinaa tässä kolkassa mennä vähän liian hienosti.

Ei nimittäin mennyt kauankaan tekstin julkaisusta, kun ponin eteenpäinpyrkimys putosi matkasta eikä sitä enää löytynyt maastostakaan. 

Kun nihkeyden sivuuttaen käskin tarpeeksi pitkään, liike kävi lievästi epäpuhtaaksi. Koska näytti, että epäpuhtaus olisi takaosassa, tulkitsin takapolvien siellä vain vähän nikottelevan. Nehän tokenevat lievissä tapauksissa ihan jumpalla, joten ponin viestit epämukavuudesta menivät toisesta aistielimestä sisään ja toisesta ulos.

Tässä ei näy kovin hyvin, mutta on sillä ainakin pari pientä lihasta takapuolessa.
Välillä kuitenkin vaikutti, ettei liike ollut ihan priimaa ponin etupäässäkään.

Sitten rupesin jalkoja kopeloidessani epäilemään, että ihan kuin vasemman etusen hankkari olisi yläkiinnityskohdastaan hitusen vierustoverin vastaavaa pehmeämpi ja paksumpi. Ero oli niin pieni, että useiden tarkastuskopelointien jälkeen joka kerta diagnosoin itselläni pehmeän pään, joka vain yrittää etsiä tekosyitä jättää poni jälleen yhdelle saikulle. Etenkin, kun Ruusa ei reagoinut hankkarin puristeluihin mitenkään.

Varmuuden vuoksi kutsuin kumminkin hierojan paikalle toivoen, että liikkumisen kehnous selittyisi jumeilla. Pyysin häntä tsekkaamaan a) ponin liikumistavan b) hankkarin. Tämä tapahtui runsas viikko sitten.

Valitettavasti sekä kohdassa a että b hierojan havainnot olivat linjassa omieni kanssa. Sillä erotuksella, että minä en pystynyt erottamaan, kumpi takajalka oli huonompi (paitsi että edellisenä päivänä olin ohjasajaessa huomannut ponin heittävän reippaammassa käynnissä vasenta takasta hiukan ulos). Hieroja puolestaan kiinnitti heti huomionsa vasempaan kintereeseen.

Lämpökameralla oli havaittavissa, että mainittu nivel oli parista kohdasta vähän oikeaa viileämpi. Kuulemma joskus käy niinkin, että vammakohdassa lämpötila putoaa, kun poni siirtää rasitusta muille jaloille. Epäilyksen alainen hankkari sen sijaan ei lämpökameran kuvassa erottunut kaltaistensa joukosta.

Poni sai lihashoidon lisäksi vähän laseria todettuihin ongelmakohtiin ja jäi lomailemaan. Loman aikana siltä itseltään on puuttunut sairaudentunto ja se on liikkunut ihan hyvännäköisesti.

Selkä pitäisi saada nousemaan ja jokunen kilokin putoamaan. Sitä varten tehdään core-jumppaa saikullakin joka päivä! Olen huomannut, että Ruusalla on ruvennut kääntymään harja tuolta pään läheltä aina vasemmalle puolelle - tätä ei ennen ole tapahtunut. Onko sillä siis joku uusi vinous? No, kiropraktikkokin on jo tilattu, mutta tulee vasta puolentoista kuukauden päästä.

Kun  hieroja pari päivää sitten palasi ja tarkkailimme ponin ravia liinassa, havaitsimme sekä hyviä että huonoja uutisia.

Hyvä uutinen oli, että takaosan liike näytti jo aika hyvältä. Ikävämpi juttu oli kuitenkin se, että kun takaosan epämääräisyys ei vienyt huomiota, etujalan ontuma erottui aika selvästi. Ei poni nyt hirveän pahasti könkkää, mutta ympyrällä ontuma on kumminkin suhteellisen helppo havaita.

Niin että ei muuta kuin lisää laseria. Lisäksi voi olla vaikea välttää kilauttamista kaverille, ei kun eläinlääkärille. Johan tässä olikin yksi kuukausi välissä ilman eläinlääkärikuluja!

Ja johan sitä tulikin pari kuukautta nautittuakin Ruusalla ratsastamisesta! Jakson pituus osuu ihan hyvin historialliseen keskiarvoon. Sen pari kuukautta nämä hyvät kaudet ovat tyypillisesti jatkuneet ennen kuin poniin iskee joku vamma tahi sairaus. Ja jos käykin niin ihmeellisesti, että Ruusa pysyy kunnossa, sitten itse esim. mätkähdän persuksilleni jäisellä pihalla ja häntäluu kieltäytyy kuukausien ajan satulakontaktista (edelleenkin se hyväksyy ratsastuksen vain karvasatulassa).

En tiedä, miksi ajattelin, että tällä kertaa olisi toisin. 

Taidan olla aikamoinen optimisti, kun jokaisen hyvän jakson alussa ajattelen, että tällä kertaa ratsastus ei katkea saikkuun. Ja kumminkin kerta toisensa jälkeen koen déjà vun.

Kuvassa laumaeläimiä laumassa.


Ennen eläinlääkärin tutkimusta elää kuitenkin yhä toivo, että oireilun syy olisi vain venähdys ja saikun mitta laskettaisiin viikoissa ennemmin kuin kuukausissa. 

Venähdys on mahdollinen, sillä jokin aika sitten Ruusalta lähti laitumella turhan tiukassa laukkakurvissa jalat alta ja se kupsahti kyljelleen. Toki sellaisessa saattaa sidekudos vallan revähtääkin. Turvotus on, kuten sanottua, tuskin havaittavaa, mutta toisaalta vamman laatu ei ole ennenkään kovin luotettavasti korreloinut turvotuksen määrän kanssa. 

Ehkä ripaus sääliä olisi sittenkin ollut paikallaan. En silti koe, että olisin nostanut vaatimustasoa liian nopeasti, sillä edelleenkin poni liikkui huomattavasti kevyemmin kuin keskiverto harrasteratsu. Nyt sitten ei muuta kuin katsellaan.