Albert sitä ja Albert tätä - nyt niitä kuvia

Joidenkin hevoskouluttajien mukaan varsaa ei saisi pienenä turhaan kosketella, koska sen pitäisi ensin oppia olemaan hevonen. Kun varsa on ehkä parin viikon iässä oppinut olemaan (villi)hevonen, sen voi kesyttää ihmisen hevoseksi.

Ei voi kuin todeta, että Albertin elämän alku on vähintään tässä suhteessa huolella sössitty. 

Ihan jo itse syntymässä tuli oltua mukana ihan liikaa. Tästä seurasi sellaista, että varsa ehkä alkuun uskoi olevansa ihmisen lapsi. Noin puolen tunnin kohdalla olikin väistyttävä pikaisesti takavasemmalle ja annettava Ruusan tehdä Albertista ensin omansa.

Sössityn ensialun jälkeen mokailu on vain jatkunut. Albertia on ensimmäisen päivänsä aikana klähmitty joka puolelta niin, että tuskinpa tästä nyt enää villihevosta saadaan. Niin että ehkä tässä on tulossa jo toinen pilalle palluteltu varsa. Yritetään nyt kuitenkin pitää joistakin rajoista sentään kiinni.

Toisaalta kesyys on ihmisten kanssa elävälle varsalle ihan käytännöllinen ominaisuus. Sekä Albertin että Ruusan kesyyden ansiosta maanantaiaamuinen eläinlääkärin neuvolakäynti saatiin hoidettua ihan niiden omassa mökissä.

Albertilta otettiin verinäyte, mikä innoitti varsan pystyynhypyllä suoritettuun pakoyritykseen. Näyte oli kuitenkin tarpeellinen, sillä siitä testattiin, miten hyvin ternimaito on tehnyt tehtävänsä. Jos vasta-aineet olisivat jääneet muodostumatta, siitä olisi hyvä tietää ennen kuin varsahalvaus iskee ja tulee kiire teho-osastolle.

Onneksi Ruusa oli valmistanut Albertille ensiluokkaiset eliksiirit ja vasta-aineet olivat parasta A-luokkaa.

Sunnuntaina Albertilla oli vielä vähän pissausongelmia, mutta aamuun mennessä se oli oppinut käyttämään letkuaan. Sen sijaa peräpäästä ei tavaraa ollut ensimmäisten pikikakkojen jälkeen tullut kuin vähän. Tämä on kuulemma yleinen ongelma tällaisilla orivarsoilla, jotka ovat viihtyneet mamman sisuksissa pitkään.

Hoitona eläinlääkäri letkutti ponilapsirukan peppureiästä sisään melkein litran parafiiniöljyä ja vettä. Albert ei tästäkään digannut, yllättäen.

Toimenpide olisi tietysti pitänyt ponitädin jo edellisenä päivänä suorittaa, mutta ei ollut kompetenssia. Laitoin vain Microlaxia. Sitä ei kuulemma kannata kovin montaa kertaa käyttää, ärsyttää nuorta suolta. Sen sijaan parafiiniöljy ja/tai mäntysuopaliuos ovat turvallisia kakanpehmitysaineksia.

Saimme tehtäväksi seurata, normalisoituuko Albertin suolen toiminta, ja tarvittaessa huuhdella lisää.

No, tietystikin kävi niin, että alkuillasta kakkaa vielä tuli kivasti, mutta myöhään illalla varsa taas nosteli häntää ja äkisteli eikä karsinaan ollut ilmaantunut ollenkaan pehmeäntahmeaa maitokakkaa. Siinä sitten puolen yön aikaan piti pyytää apua tallinpitäjältä, kun perheensisäiset apukädet eivät jostain kumman syystä halunneet yöksi tallille.

Missään tapauksessa nämä kokemukset eivät ole sellaisia, joita varsan elämän alkutaipaleelle ihmisestä toivoisi. Mutta minkäs teet. Yritetään kompensoida tuottamalla enemmän hyviä kokemuksia.

Onneksi Albert ei ota helposti nokkiinsa. Eläinlääkärin letkutuksen jälkeen se teki kiekan karsinassa ja tuli sitten uudelleen ottamaan ihmisiin kontaktia.

Eipä ole muutenkaan mikään arkajalka tämä meidän Albert. Ei tarvinnut montaa kertaa tuupata pihaton ovesta ulos, kun se jo oppi menemään itse. Olen tehnyt liuskaverhoon aukon, että varsa uskaltaisi paremmin mennä läpi, vaan aika pian Albert meni sisään aukon vierestä.

Ponitädin tallieleganssissa värit mätsäävät aina täydellisesti yhteen.

Emäänsä tullut.

Tosin kun vertaa Albertia emäänsä vastaavassa iässä, pikkupoika on kyllä kovin kiltti ja tottelevainen lapsi. Viittaan tällä nyt lähinnä emän tottelemiseen, vaikka kyllä Albert ihmistenkin kotkotuksiin aika helposti myöntyy (toistaiseksi).

Kun Ruusa pääsi ulos ensimmäistä kertaa noin 1,5 vuorokauden iässä, se lähti lähes välittömästi huitelemaan laukalla ympäri tarhaa. Yhtään ei säälinyt vanhaa äitiään, jolle tuli kova hätä. Samanikäisenä Albert oli ollut jo monta kertaa lyhyesti ulkona, mutta kipitti silti vain äipän kyljessä sinne, minne äippä ohjeisti. Vasta illan viimeisellä ulkoilulla alkoi vähän tehdä reipashenkisiä irtiottoja.

Illalla ulkoilu on kaksikon mielestä parasta. Päivällä sen sijaan on suljettava pihaton ovi, jos haluaa kaksikon pysyvän ulkona paria minuuttia pitempään. Ja toki haluamme, jo ihan siksi, että Albertin kovasti vennot takakintut vahvistuisivat. Huimasti edistystä on tullutkin, mutta yhä varsa kävelee kavion kärjet vähän ilmassa.

Kengittäjän mukaan Albert ei saisi liikkua ollenkaan pehmeällä alustalla. Käski ottamaan karsinastakin oljet pois. Meinasin jo tehdä niin, mutta patjalla tallusteltuani päädyin jättämään sen sellaiseksi. Olkipatja on nimittäin jo niin tamppautunut, että sen tiiviimpää alustaa en ihan heti saa kuin ottamalla kuivikkeet kokonaan pois.

Näistä pienistä pulmista huolimatta olemme Ruusan kanssa molemmat vain täynnä rakkautta pikku-Albertia kohtaan.

Olen siihen niin kovin tyytyväinen! Suostun katselemaan Albertiani vain ruusunpunaisten linssien läpi. Tosin ruusuvärjäyksen ei tarvitse olla kovin paksu, koskapa Albert on muidenkin mielestä kovin kaunis poika. Ja muutenkin ihana.

P.S. Paljon kuvia toivottiin, joten tässä nyt aikamoinen pläjäys. Laatu nyt on mitä on, mutta onpahan jotain! Nämä ovat kaikki maanantain ulkoiluilta.