Kaviokuume lähes ilman oireita?

Viime tekstissäni Ruusan jalkaoireiluista visusti vältin mainitsemasta erästä sanaa, vaikka se oli ollut mielessä.

Sen sanan aivot pukkasivat tietoisuuteen aika pian sen jälkeen, kun olin herännyt ponin liikkumishaluttomuuteen - ja hereillä sitten pysyinkin hyvin koko yön, koska ajatus toki pelmahti ilmoille juuri kun oli tarkoitus ummistaa silmät vuorokausilevon merkeissä. Eipähän tarvinnut nähdä unia jokaisen poninomistajan painajaisesta.

Ajatus kaviokuumeesta on kaivertanut mielessä kovasti, vaikka joka kerta Ruusan liikettä sihtaillessani olen tullut siihen tulokseen, että ei se ainakaan sitä ole. Tällä kokemuksella väitän jo tunnistavani oireyhtymään viittaavan askellustavan. Ruusan liikkumisessa ainoa kaviokuumeeseen mahdollisesti viittaava oire on ollut "laiskuus" (edit. ja ponnettomuus, ja onhan se ollut myös hetkittäin ep, mutta ei sillä lailla että heti kavioperäisyys tulisi mieleen). Digitaalipulssitkin ovat pysyneet tasolla, jolta ne eivät amatöörin käteen asti syki.

Arkistokuva keväältä.

Keskiviikkona Ruusaa sihtaillut eläinlääkäri totesi, että niin hänkin on ajatellut, että varmasti tunnistaa kaviokuumeisen. Mutta niin vain on kavala tämä sairaus, että välillä alkuvaiheen kaviokuumeen oireet ohjaavat paljon sairautta kohdanneen eläinlääkärinkin miettimään hevospolon kivulle jotain toista selitystä.

Eläinlääkäri oli ottanut opiksi aivan tuoreesta virhediagnoosistaan. Ruusan ponnetonta ravia katsottuaan ja ontumajalan ultrattuaan (ei epäilyttävyyksiä) hän olikin valmis antamaan ponille uuden diagnoosin: subkliininen kaviokuume.

Kuten tavallista, ryhdyin heti selvittämään itselleni, mitä tämä tällainen termi on syönyt. Tutkimusassistenttini Google toimitti näkökenttääni varsin kirjavan joukon lähteitä. Niiden luotettavuus jäi vähän kysymysmerkiksi, mutta sisältö tuntui järkeenkäyvältä ja samansuuntaiselta kuin eläinlääkärin puheet.

Joillakin sivuilla eroteltiin subkliininen kaviokuume ja low-grade laminitis (LGL) eli matala-asteinen kaviokuume, mutta useimmilla näitä kahta pidettiin toistensa synonyymeinä.

Joka tapauksessa periaate on sama: kavioissa on kipua aiheuttava tulehdustila, mutta ei (vielä!) varsinaista akuuttia kaviokuumetta. Kyseessä on siis kaviokuumeen esiaste, jonka sellainen kuuluisa "viimeinen korsi" voi koska tahansa roihauttaa akuutiksi kaviokuumeeksi. Ei kiva!

Laajakulma ei tee hirveän hyvin oikeutta Ruusan mittasuhteille, etenkään kun poni seisoo alamäessä. Mutta näkee tästä suunnilleen lihavuuskuntoa, joka oli eläinlääkärin mielestä ihan ok, mutta minusta voisi vähän pudottaakin painoa. Kuvassa Ruusa hörisee hurmaantuneena tallimme hetkeä aiemmin syntyneelle uusimmalle asukkaalle.

Oikeastaan kaikki viime aikoina ponin voinnissa mietityttäneet huomiot löytyvät LGL:ään liittyviltä oirelistoilta.

Google-konsultin suosiollisella avustuksella selvitin, että koska kavioiden arkominen on LGL:ssä niin lievää, kengitys saattaa peittää oireet. Ja sattuupa muuten olemaan niin, että Ruusa alkaa aina ilman kenkiä hyvin nopeasti arkoa kavioitaan. Olen ajatellut tämän johtuvan herkistä kavionpohjista, mutta nyt rupesin miettimään, onko arkomisen syynä joka kerta ollut LGL/subkliininen kaviokuume. Aika surullinen ajatus, sillä tätä oireilua on ollut vuosien varrella moneen otteeseen.

Myös Ruusan alkukesästä ilmennyt tavallista kovempi lihasjumitus takaosassa ja lanneselässä voivat hyvin selittyä kavioiden tulehdustilalla. Vaivasta kärsivä hevonen nimittäin jännittää lihaksiaan yrittäessään pitää painoa pois kipeistä kohdista. Lähteideni mukaan tämä heijastuu erityisesti - takaosaan ja lanneselkään!

Hyväksyin eläinlääkärin diagnoosin välittömästi siksikin, että olin jo itse ehtinyt laskea menneiden kokemusten perusteella vähintäänkin ns. yksi plus yksi. Mietin, että tällä samalla tavallahan Ruusa liikkui epämääräisesti viime kesänäkin.

Viime kesänähän kyllä alun perin epäilin epämääräisyyden syyksi kavioita, mutta koska oireilu oli alkanut jo talvella heti kengityksen jälkeen, syytin tästä epämääräisyydestä puoskarikengittäjän töppäilyjä.

Viime vuonnahan lopulta käytin Ruusaa vallan klinikkatutkimuksissakin (juhannuksena!), ja eläinlääkäri diagnosoi vian olevan nivelissä (kaviotkin kuvattiin, koska silloinkin epäilin vikaa niissä). Mutta vaikka todettu tulehdus piikityksellä poistuikin, liike ei ottanut petraantuakseen. Tilanne oli niin hankala, että tein jo surutyötä. Kengitysmuutos (lyhyempi varvas, pohjallinen silikonilla) toi liikunnan iloa takaisin, mutta vasta talvella poni oli taas melkein entisellään - siis silloin kun kesäruoho oli enää muisto vain.

Onhan tässä aika paska poninomistaja -fiilis. Että saatoinkin taas kerran sivuuttaa sen pienen äänen, joka on harvoin ollut väärässä. On niin helppo sanoa jälkikäteen, että totta hitossa olisi pitänyt uskoa omaa vaistoa.

Kerrankin en silti ole ripotellut päälleni kiloittain tuhkaa ja kadonnut maan alle häpeämään. Nimittäin kukaan muukaan ei ole nyt pitänyt Ruusan askellusta kaviokuumeisena - eivät tallikaverit eikä hieroja - ja viime vuonna samanlaisten oireiden takia röntgenkuvannut eläinlääkäri sekä kengittäjä ovat olleet varsin varmoja siitä, ettei tässä nyt ainakaan kaviokuumeesta ole kyse.

Onko siis ihme, ettei harrastajatätikään usko ensimmäisenä kaviokuumeeseen (vaikka aina muille sanookin, että tällaisissa tapauksissa kannattaa epäillä kaviokuumetta)?

Tietysti on ollut hirmuinen riski antaa kaviokuumeen sairastaneen laiduntaa edes pikkuisissa pätkissä. Koska Ruusan akuutti kaviokuume kuitenkin ilmeni hormonaalisesti hankalassa tilanteessa (kuukausi varsomisen jälkeen) ja oli lievä, arvioin lajityypillisesti tärkeän toiminnan riskin arvoiseksi. Jälkikäteen on helppo sanoa, että ei se olisi ollut, mutta ratkaisu on ollut monelta kantilta punnittu kompromissi. Ruusa on laiduntanut muutamaa hieman pidempää poikkeusta lukuun ottamatta 15 - 30 minuuttia päivässä.

Jokusen viikon takaista laidunhetkeä.

Tietenkin on mahdollista, että diagnoosi on väärä ja vika on jossain muualla. Uskon kuitenkin vahvasti, että Ruusalla todella on kaviokuume. Palaset loksahtelivat kohdalleen.

Kovasti toivon, että Ruusan kaviokuume olisi nimenomaan sitä vähän vaarattomampaa sorttia eikä sellainen, mistä myös olen nyt lukenut. Se huonompi vaihtoehto on ihan aito, rotaatiota aiheuttava kaviokuume, joka vain sattuu etenemään hitaasti ja pienioireisesti. Kavioluut voivat olla jo pahastikin kenollaan ennen kuin ne viimein kuvataan.

Jos eläinlääkäri oli kaviokuumeen laadusta oikeassa, tämän ei pitäisi olla monttutuomio.

Sellaista tilanteesta kuitenkin seuraa, että Ruusa-ponin laidunnusonni on pysyvästi historiaa.  Muutenkin ravinnonsaantia pitää säännöstellä entistäkin tarkemmin. Ensihätään poni joutui myös kipulääkekuurille.

Toisin kuin akuutissa kaviokuumeessa, liikuntaa ei eläinlääkärin mukaan nyt tarvitse välttää. Päinvastoin hän arvioi, että liikkeelle patistelu vaikka vähän vastoin ponin omaa tahtoakin voisi tässä tilanteessa olla eduksi. Jostain toisesta lähteestä löysin sellaisenkin väitteen, että kevyt liikunta jopa ehkäisee kaviokuumeen etenemistä akuuttiin vaiheeseen.

Me etenemme ensialkuun lähinnä käynnissä, mutta muitakaan askellajeja ei ole julistettu pannaan (hyvä, koska Ruusa harjoittaa niitä tarhassa omatoimisesti kutakuinkin päivittäin).

Täytyy nyt vain toivoa, että oireet saataisiin kuriin ja pääsisimme Ruusan kanssa vielä nauttimaan kesästä sen verran kuin poni ilman laidunoikeutta pystyy. Ihan helppoa nautiskelu tuskin on, sillä kaikki muut hevoset laiduntavat vähintään puolet vuorokaudesta eli poni on tällä hetkellä tuomittu puolittain eristysselliin. Aika mukava selli sillä onneksi on, hehtaarin metsätarha kavereiden laitumen vieressä.

Varmuuden vuoksi aloitin Ruusalle välittömästi Antepsin-kuurin. Sitä käyn ruiskuttelemassa kohti ääntä pari kertaa vuorokaudessa. Tämä on halvempaa ja kaikille osapuolille mukavampaa kuin mahahaavan hoito.

Tämä on näitä hevosenomistajuuden iloja. Tee näin, tulee kaviokuume, tee toisinpäin, tulee ehkä mahahaava.

Kylmäilyhommia Albertin kanssa tuoreeltaan onnettomuuden jälkeen. Naru meni niskan taakse ulkona, ei tässä käytävällä.

P.S. Eläinlääkäri tutki käynnillään myös junnuponin, sillä se sai juhannuksena ns. paskahalvauksen saatuaan kiinni sidottuna riimunnarun niskan taakse. Sen verran näyttävää oli tempoilu, että uskoin jo Albertin suorittavan silmieni edessä vahinkoitsemurhan. Ihme kyllä se ei kuitenkaan kuollut eikä ulkoisten tutkimusten perusteella edes merkittävästi vahingoittunut, vaikka seinään kolhittu etupolvi vaikuttikin aluksi kipeältä. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun Albert sai narun niskan taakse, mutta kylläkin ensimmäinen kerta, kun se panikoitui tapahtuneesta. Sellaista se on Albertin kanssa, vieläkään en aina ole ihan tilanteen tasalla ja silloin saattaa sattua.

Niin että jos joku ihmetteli, mitä kuuluu kun ei mitään kuulu, niin ihan perusmeininkiä täällä. Sama varmaan jatkuu lähitulevaisuudessakin, sillä toiveikkaasti ilmoitin juuri molemmat ponit Kansalliseen poninäyttelyyn. Katsotaan, päästäänkö sinne asti ja jos niin monenko ponin kanssa. (Ensimmäistä kertaa Albertin nähnyt eläinlääkäri muuten ihastui pikkumieheen - voi olla, että ihastus olisi vähän laimentunut, jos hänen olisi tarvinnut pistää sitä.)