5 asiaa, jotka olen poninomistajuudesta oppinut 10 vuodessa

Tapahtui kesäkuussa vuonna 2010: Erään ikuisen ponitytön suurimmasta haaveesta tuli totta eli ensimmäistä kertaa ikinä nimeni kirjattiin ponin papereissa omistajatietoihin. 

Voisi kuvitella, että elämänmittaisen haaveen toteutumispäivämäärä olisi tatuoitu muistiin pysyvästi, mutta ehkäpä siinä oli sen verran muutakin mietittävää, että tarkka päivämäärä jäi hennon aivosumun peittoon. Muistelisin allekirjoittaneeni kauppakirjan päivää Ruusan isosiskon syntymän jälkeen - mikä tarkoittaisi, että Ruusan synttäri olisi myös poninomistajuuteni vuosipäivä. Siinäpä onkin yhdelle päivälle juhlaa kerrakseen!

Kauppakirjahan kirjoitettiin ponista, joka oli teini-iän ihastukseni ja ainakin 10 vuotta vanhempi kuin olin koskaan kuvitellut ostavani. Se oli kuitenkin rakas jo valmiiksi. (Lue ensiponista ja yhteiselostamme lisää täältä.) Kyseessä oli siis perinteinen sydän aivojen edelle -tilanne.

Tässä sen ensimmäisen ponin jälkeläistöä alenevassa polvessa. Jos ei muuta niin ovathan ne söpöjä! Kävisivät hienosti sellaisiksi paljon puhutuiksi pihakoristeiksi, kun vain olisi piha, jota koristaa. Kuva Leena Kahisaari.

Näin vuosikymmen myöhemmin ymmärrän, miksi työkaverini reaktio poninostouutiseeni aikoinaan oli "otan osaa". 

En voi suositella oman hevosen taikka ponin ostoa kenellekään. Toisaalta en osaa tätä ratkaisua oikein katuakaan. 

Tähän oravanpyörään lähtemistä vasta harkitseville kokosin pienen listan asioista, joita olen tässä 10 vuoden aikana poninomistajuudesta oppinut.

1. Hevosen omistaminen ja ratsastaminen ovat kaksi eri harrastusta

Kun vasta haaveilin ponin omistamisesta, ajattelin aina, että jos olisi oma poni niin saisin ratsastaa niin paljon kuin haluaisin. 

Väärin! En ole ehkä koskaan ratsastanut niin vähän kuin poninomistajana, jos ei lasketa niitä lyhyitä ajanjaksoja, jolloin minulla ei ole ollut hevoskontaktia ollenkaan (näiden kestot lasketaan korkeintaan kuukausissa). Myöskään ei ole ollut koskaan niin vähän aikaa ratsastaa. 

Se, etten juuri ratsasta, johtuu toki pääasiassa siitä, että minulla ei vielä ole ollut tervettä käyttöikäistä ponia. Tämä on tietysti seurausta omista valinnoista eli siitä, että ensimmäiseksi ostin vanhan ja oletettavasti jollain tasolla risan ponin, toisekseen en ole hankkiutunut eroon sairaista ennen kuin on ollut pakko ja kolmannekseen olen kasvattanut kaksi kolmesta ponistani siemenestä asti, mikä ratsastusharrastuksen osalta tarkoittaa vuosien odotusta. 

Jälkimmäinen fakta, eli että ei olisi aikaakaan ratsastaa, tietysti johtuu siitä, että omat ponit on hoidettava, vaikkei pääse selkään.

Joku minua viisaampi on sanonut, että hevosen omistaminen ja ratsastus ovat kaksi eri harrastusta. Kokemusasiantuntijana olen taipuvainen myötäilemään tätä ajatusta. 

Toisenlaisilla valinnoilla ja paremmalla tuurilla toki voisi olla, että hevosenomistajuuteen sisältyisi paljonkin ratsastusta. Mutta on hyvä tiedostaa, että se ei ole automaatio.

Olen minä joskus omalla ponilla ratsastanutkin, todistettavasti. Tässä se ihan ensimmäinen. Huomaatteko poneissani mitään samaa?

2. Hevosen omistaminen on vielä kalliimpaa kuin kuvittelit

Aina, kun jossain somessa joku kysyy, paljonko siihen omaan hevoseen oikein menee rahaa, viestiketjussa joku kertoo, että hänen hevosensa elävät pyhällä hengellä. Että ei mene kuin 50 euroa kuussa per turpa.  

En epäile, että joku jossain voi saadakin pidettyä hevosia lähes ilmaiseksi. Mutta se vaatii suunnilleen sen, että hevoset ovat omassa (valmiiksi maksetussa) pihassa, heinät ja kuivikkeet tulevat lähes ilmaiseksi jostain, kaviot hoidetaan itse, aidat ja muut materiaalit kestävät ikuisesti ja eläinlääkäriä ei tarvita kuin korkeintaan raspaamaan hampaat kerran vuodessa. 

Käytännössä todennäköisyys päätyä tähän hevosenomistajaryhmään ainakaan hevosensa huolella hoitaen ainakaan eteläisessä Suomessa on loton päävoiton luokkaa. 

Meille, joilla ei ole valmiina omaa tallia tai edes pihaa, kulut lähtevät muutamista satasista ja nousevat siitä sitten tilanteen mukaan. 

Edes omassa pihassa pitäminen ei useimmille ole ilmaista. Olen laskeskellut, että omatallihommassa niihin asioihin, joista nyt maksan tallivuokraa, menisi eteläisessä Suomessa sellaiset 100 -  150 euroa hepoa kohti. Jo pelkkä yhden hevosen kuukausiannos laadukasta ostoheinää sekä ja kaupallisesti myytävää kuiviketta maksavat helposti sen satkun verran kuussa. Lisäksi tietysti menisi vielä se pari kolme satkua per poni per kuukausi, minkä nytkin maksan tallivuokran päälle (ks. viime vuoden ponitilinpäätös täältä).

Halvan hevosenpidon lottovoittoa todennäköisempää onkin osua siihen kolme oikein ja lisänumero -ryhmään, jossa pelkkiin eläinlääkärikuluihin menee joka kuukausi enemmän kuin se 50 euroa ja kengittäjääkin tarvitaan vähintään 6 viikon välein plus ehkä irtokengät siinä välissä. 

Kun (huom, se ei ole jos) hevonen sairastuu, lasku on melkeinpä välittömästi kolmenumeroinen. Summa pyörähtää yllättävän helposti nelinumeroiseksikin, eikä siihen tarvita edes mitään varjoainekuvauksia tai leikkauksia. Esimerkiksi Ruusan patellaligamentin eläinlääkärilaskut ym. ovat nyt olleet yhteensä noin 650 euroa, ja vielä ainakin kerran pitää ultrata, todennäköisesti useammankin kerran.

Hevosen omistaminen on elämäntapa, johon olisi oikeasti varaa lähinnä pörssiyhtiöiden toimitusjohtajilla, Hollywood-tähdillä ja diplomi-insinööreillä. 

Käytännössä kuitenkin valtaosa hevosista on ihmisillä, joiden nimiä ei julkaista lehdissä veropäivänä. Tämä tarkoittaa, että vähintäänkin suuri osa hevosenomistajista tinkii kaikesta muusta elämästä. Kampaaja, mikä se on? Uudet vaatteet, ai hevoselleko?

Toivottavasti sinulla, omaa hevosta harkitseva, on säästöjä, koska todennäköisesti tarvitset niitä.

G-poni oli vähän sopivamman kokoinen minulle kuin tyttärensä. Kuvan on ottanut siskoni aika tarkkaan 10 vuotta sitten.

3. Hevosen pitäminen (terveenä) on yllättävän vaikeaa

Vaikka olin harrastanut hevosia jo lähes 20 vuotta ennen ensimmäisen oman hankintaa, omistajaksi tultuani tajusin, että enhän minä tiedä hevosenpidosta hittojakaan.

Kun hoitaa muiden poneja, terveyspulman havaitsemisen jälkeen ei tarvitse muuta kuin ilmoittaa havaintonsa omistajalle ja homma on sillä selvä. 

Oman ponin kanssa pitäisikin yhtäkkiä tietää, onko vaiva akuuttiosastoa vai kestääkö sitä katsella vähän pidempään. Sitten kun päättää soittaa paikalle ammattiapua, pitäisi tietää, hakeeko sitä eläinlääkäriltä, hierojalta, satulansovittajalta vai kenties henkiparantajalta (usein on hyvä aloittaa ensinmainitusta).

Ja tätä laatuahan on omaponiharrasteessa luvassa yhtenään! Milloin on poni telonut itseään, milloin sillä korventaa masussa. 

Hevosen pitäminen terveenä on kutakuinkin yhtä helppoa kuin lasihevosen säilyttäminen ehjänä läpi peruskoneen linkousohjelman. Hevosen anatomia tarjoaa lukemattomia mahdollisuuksia erilaisiin vikatiloihin.

Jos antaa liian vähän heinää, tulee mahahaava, jos antaa liikaa, tulee metabolia ja kaviokuume. Entäs sitten jalat! Ne voivat mennä rikki noin tuhannella eri tavalla ja ihan missä tahansa tilanteessa - niitä on katkennut ihan hevosen oleillessa yksin tasaisessa tarhassakin, puhumattakaan miten pienestä jänteet voivat paukkua. Vieläkö on tarpeen jatkaa listaa?

Terveenkin hevosen pitäminen terveenä on haaste, ja perussairaan pitäminen oireettomana on jatkuvaa tasapainottelua.

Tässä pelissä ei voi voittaa ja lopulta se kuolee kumminkin.

Albert laitsalla kesäkuussa. Siellä on aika kuvauksellinen maisema. 

4. Hevosen omistaminen on yllättävän stressaavaa

Ks. edellinen kohta.

Ennen kuin ostin oman ponin ja vähän sen jälkeenkin kävin sellaisella tallilla, jonka omistaja oli äärimmäisen tarkka monista asioista. Hän oli mestari näkemään vaaroja joka paikassa, maalaili aina erilaisia kauhuskenaarioita, joita seuraisi, jos tekisimme tavalla x tai y. 

Ajattelin aina, että itse en olisi kyllä noin hysteerinen. No en olekaan, olen todennäköisesti vielä pahempi. 

Kun poni on oma, riskejä alkaa nähdä vähän eri kulmasta. Jonkun muun suorittama viaton maastolenkki kallisarvoisella ponilla muuttuu helposti raatteentieksi. Mitä jos... -skenaarioiden potentiaali on loppumaton, kun sille tielle lähtee.

Puhumattakaan ns. hiljaisista signaaleista, että kaikki ei ehkä ole hyvin. Kun ponin oppii tuntemaan, ei tarvita kuin tavallista apeampi ilme ja on varmaa, että huoli alkaa käyttää pääkoppaa ralliratana. Tallipaikan vaihdostilanne se vasta sisältääkin epävarmuustekijöitä.  

Vaikka olen taipuvainen murehtimaan, ennen oman ponin ostamista en jostain syystä koskaan osannut odottaa sellaista mahdollisuutta, että omaponeilu voisi olla rentoutuksen sijaan stressin lähde. 

Mutta muste oli tuskin ehtinyt kuivua kauppakirjassa, kun sain ensimmäisen paniikin. Apua, olen sataprosenttisesti vastuussa! Mitä jos en osaakaan hoitaa sitä? Mitä jos se kuolee käsissäni? Teinkö juuri elämäni virheen? 

Kaipa tämä on persoonakysymys. Heikolla hermorakenteella varustetulle omaponiharrastus tarkoittaa helposti unettomia öitä. 

5. Poninomistajuus on ihanaa

Edellisten kohtien jälkeen tämä väliotsikko voi tuntua yllättävältä.

Kieltämättä aika usein mietin, miten paljon helpompi poniharrastus olisi, jos vain kävisi ratsastelemassa muiden poneilla. Muillakin on nimittäin tosi mukavia poneja ja hevosia, jopa sellaisia taruolentoja kuin terveitä! 

Mutta en ehkä enää osaisi olla ilman omaa ponia. Jos joutuisin luopumaan nykyisistä, olisin aika äkkiä selailemassa myyntiponeja.

Oma tupa, oma lupa, sanotaan. Sanonta toimisi myös korvaamalla tupa-sana ponilla, paitsi että sitten se ei enää rimmaisi. Mutta silti, oma on aina oma! 

On ihanaa, kun saa itse päättää, missä ponit asuvat, mitä ja miten niiden kanssa touhuaa sekä sen, kuka muu niiden kanssa toimii ja miten. Omilleen voi hankkia sellaiset varusteet kuin haluaa ja ongelman havaitessaan sen voi itse ratkaista niin kuin parhaaksi näkee. Ja niin edespäin. 

Teini-iän katkerat hoitoponinmenetykset ja sen jälkeenkin tapahtuneet lainaratsujen omistajien suunnitelmanmuutokset ovat opettaneet, että kun poni ei ole oma, se voi lähteä koska vain. Kun poni on oma, yhteiselo sen kanssa jatkuu niin kauan kuin itse haluaa tai kuolo ponin korjaa (tai kunnes rahat loppuvat). 

En ole teini-iän jälkeen kiintynyt muiden omistamiin eläimiin kovin syvällisesti, vaikka olenkin monesta bonuskaverista kovasti tykännyt. Omat sen sijaan ovat käsittämättömän rakkaita molemmat, tai kaikki. On ihanaa huomata, että minäkin olen niille merkityksellinen, ehkä jopa tärkeä. 

Ja kun oman ponin kanssa on hyvä päivä, mikään ei ole niin hyvä päivä kuin se.

Kuva Leena Kahisaari

---

Väitän, että näiden 10 vuoden aikana minusta on tullut aika paljon parempi hevosenomistaja ja ylipäätään parempi hevosihminen. Jopa jollain tapaa parempi ratsastaja, vaikka sitä ei ehkä ulospäin juuri näe. 

Olen jopa onnistunut vähän relaamaan eli en enää ihan jokaisesta kolhusta vakuutu, että kuolo korjaa ponin enkä enää kutsu jokaisesta pikkujutusta eläinlääkäriä. (Vain joka toisesta.) 

Olin jo 10 vuotta sitten kiinnostunut lempeämmästä otteesta hevosteluun ja operantimmasta koulutustavasta. 10 vuodessa olen kuitenkin ottanut aimoharppauksen kohti tätä kiinnostuksen kohdetta. En ole vieläkään sillä tasolla kuin haluaisin ja aika usein palaa edelleen hermokin ikävin seurauksin, mutta Albert on jo saanut nauttia paljon reilummasta kohtelusta kuin G tai Ruusa. 

Kehityksestä kiitos kuuluu pääasiassa omille poneilleni -  kaikesta vaivasta, stressistä ja murheesta huolimatta ne ovat maailman paras kolmikko. Terveisiä vain sinne pilven päälle, G, sinua ja antamiasi oppeja ei ole unohdettu. 

P.S. Kirjasin ylös poninomistajuudesta oppimaani jo seitsemän vuotta sitten, ja näköjään oppien sisältö ei ole muuttunut vaan ainoastaan laajentunut ja syventynyt.