Heppahöperyyden alku ja juuri

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä suuremman osan elämästäni täyttää hevosharrastus, tai hevosellinen elämäntapa. Siltä ainakin tuntuu, vaikka tuli sitä teininäkin vietettyä pääosa vapaa-ajasta tallilla. Sen lopun vapaa-ajan sitten kulutin kirjoittamalla kymmenille kirjekavereille, mitä heppojen kanssa oli tullut tehtyä.

Mutta mistä kaikki alkoi? On vaikea sanoa tarkkaan, milloin sain idean hevostelusta. Luulen, että olen kaihonnut hevosten pariin siitä lähtien, kun tulin tietoiseksi näin hienojen eläinten olemassaolosta. Ja suunnilleen yhtä kauan olen haaveillut omasta hevosesta tai ponista.

Isälläni oli vahva mielipide hevosharrastuksesta jo ennen kuin sen aloitin. Hän oli kyllästynyt hevosiin lapsuudessaan pohjalaisella maatilalla, jolla hänen piti oman kertomansa mukaan hyysätä vihaisia työhevosia. (Tätini mukaan isäni ei kylläkään ollut hevosten hoitovastuussa, mutta ilmeisesti kontaktia oli riittävästi tekemään isästäni hevosvihaajan.)

Isäni asenne ei estänyt minua hurahtamasta hevosiin. Kuka tietää, ehkä se vain yllytti.

Äitini, joka ei ole koskaan ymmärtänyt hevosten päälle, olisi kyllä halunnut tarjota lapsilleen mieluisia harrastusmahdollisuuksia. Vain raha puuttui.

Kesällä 1990, kuudennen luokan alkamista odotellessa, äidilläni oli viimein hyviä uutisia. Minä ja kaksi vuotta nuorempi siskoni pääsisimme alkeiskurssille! Myöhemmin minulle selvisi, että ratsastustuntimme ja -leirimme maksettiin perinnöllä. Viideksi vuodeksi siitä perinnöstä riitti. Sen jälkeen harrastus oli etupäässä hoitohevosten varassa, kunnes aloin tienata itsekin rahaa.

Evitskogin ratsastuskoulun opetushevonen, knabstrup-ruuna Smart vuonna 2000.

Alkeiskurssin paikaksi valikoitui Evitskogin ratsastuskoulu, jossa kaverinikin oli jo jonkin aikaa ratsastanut.

Kaverillani oli aidot ratsastusvermeet, jopa tuolloin ah niin muodikkaat beiget ratsastushousut. Meidän köyhisten oli tyytyminen verkkareihin ja Nokian kumisaappaisiin. Omat kypärät sentään saimme, sellaiset paperinohuet. Ratsastushousut olivat kalliita ja kun pari vuotta harrastettuani viimein sain sellaiset, pidin niitä jatkuvasti jalassa.

Alkeiskurssille olisin halunnut ratsukseni knabstrup-ruuna Smartin. Se oli minusta sopivan kokoinen ja täplineen riittävän erikoisen näköinen. Mutta jouduinkin tyytymään ruunivoikkoon russ-ruuna Juffiin.

Miettikää, jouduin aloittamaan ratsastuksen ponilla! Miten nöyryyttävää!

Vähänpä tiesin, että myöhemmin poneista tulisi intohimoni. Ja aika nopeasti Juffista tuli suosikkini, jota olisin halunnut alkaa hoitaakin. Äiti vain ei lämmennyt ajatukselle kuskailla minua melkein 15 kilometrin päähän useammin kuin kerran viikossa.

Iloinen heppatyttö ja ensimmäinen oma hoitohevonen,
parikymppinen issikkaruuna Skuggi. Kuva lienee vuodelta 1992.
Harmillisen vähissä ovat alkuaikojen ratsastuskuvat.

Hoitoponin puute harmitti, mutta jo keväällä 1991 potkaisi iso onni. Pari kaveriani oli käynyt kysymässä muutaman kilometrin päässä sijaitsevalta pikkutallilta, saisimmeko alkaa hoitaa siellä asuvia kahta islanninhevosruunaa. Ja vastaus oli myönteinen!

Siinä meitä oli neljä tyttöä: kaksi 13-vuotiaaksi kääntynyttä, yksi syksyllä 11 vuotta täyttävä ja yksi 8-vuotias, yhteenlaskettua hevoskokemusta varmaankin pari vuotta. Keskenämme touhuilimme kaikenlaista, saimme alusta asti ratsastaakin.

Jälkikäteen olen miettinyt, että vähän osaavampana olisin voinut saada hoitohevoseni Skuggin ratsastamisesta irti paljonkin. Joka tapauksessa paljon tuli opittua, kantapäänkin kautta.

Vähitellen kaksi muuta heppatyttöä lakkasi käymästä, mutta minä ja siskoni hoidimme ja liikutimme hevosia ahkerasti yli kaksi vuotta. Niin kauan, kunnes omistajat keväällä 1993 kertoivat, että hevoset lähtisivät muualle kesälaitumelle.

Sinä kesänä minä ja siskoni menimme ratsastusleirille Parkanon ratsutallille. Siellä tapasimme kaksi espoolaistyttöä, joiden kuvat ensimmäisistä omista hevosistaan näyttivät kovin tutulta. Nehän olivat meidän rakkaat hoitohevosemme, joiden olimme luulleet syksyllä palaavan.

Olin surun murtama.

Syksyllä koulujen alkaessa eräs koulukaveri kuitenkin vinkkasi, että hänen hoitoponinsa tallilla olisi yksi 3-vuotias poniruuna ilman hoitajaa. Minun pääasiallinen hoitokokemukseni oli parikymppisestä konkarista, joten nuori poni kuulosti hurjalta haasteelta. (Olin kyllä vähän aikaa hoitanut Skuggin ohella myös yhtä puoliveristä maneesitallilla, mutta sentyyppinen hoitaminen ei tuntunut omalta jutulta.)

Sieltä 3-vuotiaan karsinasta ja selästä minä kuitenkin itseni ennen pitkää löysin. Kidi-poni oli vahvatahtoinen, mutta kiltti. Aika usein putosin, vielä useammin vähän koulutettu poni kiikutti minua pitkin maita ja mantuja. Mutta rakastin sitä ponia, joka oli elämässäni lopulta useita vuosia ensin hoitoponina ja omistajan muutettua kauemmas vielä satunnaisena vuokraponinakin. Parit pikkukisatkin hypättiin.

En onnistunut kaivamaan kuvaa Kidistä 90-luvulta, mutta tässä olen sitä katsomassa uudessa kodissa vuonna 2000. Siitä tuli lopulta todella mahtava ratsu - ei tosin minun ansiostani vaan pikemminkin minusta huolimatta.

Silloin 90-luvun alussa samalla tallilla Kidin kanssa asui myös upea musta tamma. Olin ehkä maailman onnellisin tyttö, kun sain ruveta mustalla tammalla ratsastamaan ja sen ensimmäistä varsaa hoitamaan. Ne kaksi B-welshiä tekivät minusta welsh-ihmisen.

Eikä se musta tamma jättänyt minua rauhaan ennen kuin siitä yli 15 vuotta myöhemmin tuli ensimmäinen oma ponini ja ensimmäisen oman kasvattini emä.

G ja ensimmäinen varsansa Otto kesällä 1994.

Noiden alkuaikojen jälkeen on tullut harrastettua milloin tiiviimmin, milloin satunnaisemmin. Hoitohevosia on ollut varmaankin kymmenkunta ja muita vakioheppoja vähintään saman verran. Vaikka hevostelutaukoa on välillä tullut jopa kuukausia, en ole koskaan ajatellut lopettavani.

Tämä teksti osallistuu Blogitallin haasteeseen "Mistä kaikki alkoi". Olin monesti ajatellut kirjoittaa aiheesta muutenkin, joten tämä sattui ihan hyvään saumaan.

Tästä alkuperäiseen haasteeseen, jossa on ohjeet.