Lokakuu ja marraskuu, miksi olette niin lokaisia?

Lokakuu, siinäpä vasta osuvasti nimetty kuukausi, vaikka tänä vuonna ulkoilman loka jäi ihan siedettävälle tasolle. 

Tässä ponitaloudessahan loka ei kuitenkaan ole tavannut jäädä fyysisen ulkoilman riesaksi, vaan samaan aikaan on roiskunut myös kuvainnollinen kura. 

Mistäköhän johtuu, että kun mieli muutenkin kamppailee selvitäkseen pimeydestä, ponihommista ei ole yhtään piristeeksi?   

Poninihan ovat perinteisesti loka-marraskuussa sairastaneet, yleensä molemmat yhtä aikaa. Tämä on perinne, jonka mielelläni rikkoisin, mutta olisi epäilemättä ollut liikaa vaadittu, että kaikista vuosista juuri 2020 antaisi tähän mahdollisuuksia. 

Lokakuun alussa oli vielä auvoisaa, tai niin kuvittelin.
Tykkään kovasti näistä kuvista, joita Sini otti meistä sänkipellolla.
Enkä näytä tässä edes yhtään isolta Ruusalle.
Kuva Sini Tuhkunen (kuvankäsittely minä)

Kuten edellisessä postauksessa kerroin, lokakuussa paljastui Ruusaa koetellut kengitysvirhe. Korjauksen jälkeen poni meni vielä kipeämmäksi. En ollut varma, miksi poni oli niin kipeä, mutta se liikkui huonosti ja haluttomasti ja vatsa oli koko kyljen matkalta krampissa.

Aluksi arvelin liikkumishaluttomuuden syyksi jalkakipua, olihan kaviobalanssia juuri rukattu ns. isommalla kädellä. Toista viikkoa kävelytettyäni aloin kuitenkin hiukan ravuuttaa Ruusaa, ja kaksitahtinen askellus näyttikin paremmalta kuin käynti. Tästä päättelin haluttomuuden syyksi ennemmin mahakipua. Ajatus ei ole kokonaan omaa tuotantoa, vaan peräisin eläinlääkäriltä, jolle noin viikkoa kengitysmuutoksen jälkeen hänelle soittelin. 

Olen juuri syöttänyt Ruusalle kahden viikon psylliumkuurin ja poni on saanut jo monta viikkoa Antepsinia kahdesti päivässä. Silti se edelleen vetää vatsaa sisään ja pakollisiksi katsomani pienet lenkit menevät perässävetämisen merkeissä. 

Tällä hetkellä ponitodellisuus näyttää tältä.

Oireita ei selitä ainakaan hiekkakeräymä, jota pelkäsin, koska tarhanpohja on hiljattain laitettu hiekalle. Tänään otetun röntgenkuvan mukaan tämänhetkinen hiekkakeräymä on nimittäin mallia pikkuruinen viiru. (Myös kavioluut olivat suoristuneet sitten viime näkemän.) 

Muutama päivä sitten luin @anninageen Instagramista postauksen, että hänen hevoselleen vastaavia oireita oli aiheuttanut munkinpippuri. Kah, sitähän Ruusakin oli saanut jokusen viikon! Lopetin syötön saman tien - ja sekä oman että tallinpitäjän havainnon mukaan oirelu on sen jälkeen ainakin loiventunut. 

Vaikka mahatilanne on parempi, ongelma ei ole kokonaan poissa. Että nyt sitten arvon, katselenko tilannetta Antepsinin voimalla vielä vähän aikaa vai varaanko tulevan klinikkakengityksen yhteyteen myös mahatähystyksen.  

Myös lokakuun alusta. Kuva minä.

Tosin yksi mahdollinen selitys nihkeilylle voi olla myös virus. 

Tätä vaihtoehtoa en muilta hyvin potentiaalisilta vaisuuden syiltä hoksannut edes epäillä tilanteen akuuteimmassa vaiheessa, joten mahdollinen ruumiinlämmön poikkeama jäi todentamatta. (Kyllä, aiemmin harrastamani säännöllinen lämmön mittaus on viime aikoina vähän unohtunut, paitsi nyt olen petrannut ja tsekkaan tilanteen joka päivä - ennen liikutusta.) 

Virusta aloin epäillä Ruusalla siinä vaiheessa, kun oireet iskivät Albertiin. 

Sillä eihän yhden ponin saikkuilu lokakuulle riitä, vaan samaa herkkua on ollut tarjolla myös junioriosastolla. 

Pari viikkoa sitten lauantaina tallikaveri soitti kertoakseen, että Albertilla rähmivät silmät. En tästä erityisemmin huolestunut, sillä vastaavaa on aiemminkin pikkumiehellä ilmennyt eikä se ole vaatinut silmien puhdistamista kummempia toimenpiteitä. Kun myöhemmin samana päivänä saavuin itse paikan päälle, löysin kuitenkin tihkusateesta nuorisolaisen, joka tärisi kuin horkassa. Lisäksi se nosteli oudosti jalkojaan.

Ensimmäinen toimenpide oli ilmeinen: talutin ponin välittömästi talliin ja työnsin kuumemittarin sen takalistoon. Mittari nousi yli 40 asteeseen! En voinut uskoa näkemääni, joten mittasin uudelleen, ja sama meno vain jatkui. Tunnin parin päästä lukema oli jo 40,8! 

Ajoitus oli valitettavan täydellinen: seuraavana päivänä oli Kyvyt esiin -finaali, johon yksi Albertin tarhakaveri oli kvaalautunut. Omistajat toimivat vastuullisesti ja jättivät menemättä, mutta olihan se hirveä harmi. Varsa olisi voinut hyvinkin pärjätä.

Lapsi on omasta mielestään terve. Kamerani sen sijaan on alkanut tehdä hirveän rakeista jälkeä.

Oletettavasti Albertin ongelma oli alkanut jo perjantaina, sillä tuolloin hakiessani ponia se oli pihatossa makaamassa. Kyseessä oli sen verran epätavallinen lepäilyajankohta, että kiinnitin asiaan huomiota. Kun palautin Albertia tarhaan, se käveli jäykästi, kuin kavioitaan arkoen. Näistä oireista en kuitenkaan hoksannut mitata lämpöä.

Albertilla kävi kyllä siinä mielessä tuuri, että olin juuri saanut Ruusan outoon oireiluun eläinlääkäriltä tulehduskipulääkkeitä. Joten kun kuumemittari lauantaina tavoitteli lämpöennätyksiä, minulla oli Finadyneä tuikata nuorisolaisen suupielestä sisään. 

Varsa vangittiin potemaan karsinaan, eikä se vaikuttanut olevan tilanteesta harmissaan. Välillä se näytti aivan surkealta, välillä ilme oli kirkas ja ryhti ylväs kuin terveinäkin päivinä. Sunnuntaina poni kyllä oli köllötellyt karsinassa niin pitkään liikkumatta, että tallikaverit epäilivät sen olevan jo henkitoreissaan. 

Onneksi Albert muuten noudatti omia tapojaan eli sen syöttämiseksi ja juottamiseksi ei tarvinnut keksiä vippaskonsteja. Heinä maistui makuuasennossakin ja karsinan juoma-automaatti suhisi ahkerasti. Poika on tässä ehdottomasti paranneltu versio emästään, joka heittäytyy  juomattomaksi vähemmästäkin kolotuksesta. 

Laadukasta kännykkäkuvamateriaalia Albertin karanteenitiloista. 

Sunnuntaina Albertin kuume oli laskenut noin 39:ään ja illalla mittari näytti jopa alle 38:aa. Koska maanantaiaamun lukema kuitenkin oli taas 39, päätin kutsua eläinlääkärin paikalle ottamaan näytteitä. Tilasin verikokeet ja varmuuden vuoksi myös pääntautitestin, onhan Varsinais-Suomessa sitäkin liikkunut.

Maanantaina Albert myös maanantaina korona- ei kun siis pääntautikaranteeniin noin 10 minuutin ajomatkan päähän, jotta tauti - mikä ikinä olikin - ei leviäisi koko talliin. Kaveriksi karanteenitiloihin uhrattiin samasta laumasta aikuinen hevonen, joka sattui olemaan joutilaana ja jolla ei ole infektioille altistavia perussairauksia. 

Tiistaina eläinlääkärin saapuessa paikalle potilaamme ruumiinlämpö oli laskenut jo lähelle normaalia, vähän päälle 38 asteeseen. Oli jo aika selvää, että pääntautia tämä ei ollut, mutta testi otettiin silti. Pääntautitesti olikin negatiivinen, verikokeissa fibrinogeeni koholla ja muut tulehdusarvot normaalit. Tämä viittasi siihen, että tauti oli taittumassa, sillä fibrinogeeni kuulemma laskee tulehdusmarkkereista hitaimmin.

Jotta mikälie pöpö ei siirtyisi kahden tallin välillä, toimin runsaan viikon ajan seuraavasti: ensin kävin hoitamassa Ruusan, sen jälkeen ajoin toiseen paikkaan, vaihdoin kengät ja pipon, hoidin Albertin, ja seuraavana päivänä pesin kaikki tallivaatteet.

Tarhanpohjat uusittiin tänä syksynä.

Valitettavasti hygieniaponnistelut eivät kuitenkaan tuottaneet tulosta, sillä kuumetauti on iskenyt tallillamme jo kahteen muuhunkin hevoseen. Tauti näyttää iskevän jännästi niin, että edellisestä tapauksesta kuluu aina viikko seuraavan ilmenemiseen. Herpes-rokotetulla kuume kesti vain päivän, mikä sai meidät pitämään kyseistä virusta todennäköisimpänä epäiltynä. Onneksi tontilla ei ole tiineitä tammoja.

Hoitava eläinlääkäri ei kylläkään usko herpesteoriaan, sillä samanlaisesta taudista kärsivien kärsistä on kuulemma joillakin muilla talleilla saatu negatiivisia herpestestejä.   

Niin, sen pääntaudin lisäksi alueella kuulemma liikkuu myös tällaista virusta, jonka ainoa oire on useita päiviä kestävä kuume. 

Albertillekaan kuumeen kaveriksi ei toistaiseksi ole ilmaantunut muita oireita kuin se kovassa kuumeessa esiintynyt jalkasärky - jotain onnea sentään matkassa. Silmäoireilukin rajoittui siihen yhteen rähmäerään, jonka tietysti putsasin pois steriilillä suolavedellä. Kahdella muulla potilaalla on ollut myös takajalat tukkeina.

Nyt Albert on ollut normaalilämpöinen melkein kaksi viikkoa ja se siirrettiin viikko sitten takaisin tallille. 

Koska tuoreet kuvat loppuivat kesken niin laitetaan tällainen syyskuinen kuva laitumelta.

Vanha nyrkkisääntöhän on, että hevoselle pitäisi antaa lepoa viikko jokaista kuumepäivää kohti. Ihan neljää tai viittä viikkoa Albert tuskin on aloillaan, mutta se ei vielä ole palannut pihattolaumaansa, jossa leikit ovat aika vauhdikkaita ja toistuvat säännöllisesti pitkin päivää. 

Viikonloppuna kyllä yritin antaa Albertin hetken olla omassa porukassaan ja toisen kerran yhdistää sitä Ruusan ja kaveriruunan kanssa, mutta molemmista yrityksistä oli seurauksena itsensä tärviölle juossut toipilas.

Albert on siis nyt ulkoillut ihan vain itsekseen. Aluksi se vietti yöt karsinassa, mutta epäonnistuneiden kaverikokeilujen jälkeen sille rajattiin vakiolauman pihatosta oma yksiö. Tämä ratkaisu oli tervetullut, sillä tallin sairastarha on etäällä muista ja jo muutama siellä vietetty päivä sai Albertin haukottelemaan ja kipristelemään takavatsaansa. 

Loka-marraskuu on taas vaihteeksi ollut sellaista ponielämää, että tallille lähtöä tehdessä rintalastan alle on alkanut ilmestyä kirvelevä möykky. On ollut pikkuisen vaikea samaistua taannoisen hevosenomistajuuspostaukseni viimeiseen kohtaan eli "poninomistajuus on ihanaa". Enempi se on tuntunut lisäkuormitukselta suhteellisen vaativan työn ja muun elämän viimeaikaisten vastoinkäymisten ohessa.  

P.S. Jos joku ei uskonut, että muka joka vuosi tähän aikaan on poni pipinä, tässä todisteeksi aiemmat syysvaivapostaukset (vaivat ovat yleensä alkaneet juuri loka-marraskuussa, vaikka kaikki kirjoitukset eivät tähän ajankohtaan osukaan):

Tallil eka, tallil vika (lokakuu 2019)
Terveiset konkurssin partaalta eli sairastuvalta (marraskuu 2018)
Munaton ja vähän muutakinton mies kotiin (lokakuu 2018)
Sittenkin kaviot? (joulukuu 2017)
Synkissä vesissä (joulukuu 2016)
Flunssaa ja allergiatestin tuloksia (marraskuu 2015)
Niin tai näin, aina väärinpäin (marraskuu 2014)
Voihan mast-solu (marraskuu 2013)