Tallil eka, tallil vika

Otsikon lause on ollut henkisesti ja välillä aivan kirjaimellisestikin totta viime viikkoina. Olen rampannut tallilla useamman kerran päivässä ihan siitä samasta syystä kuin yleensäkin eli poneja on pitänyt lääkitä. Tällä kertaa, kuten muuten myös viime syksynä samaan aikaan, lääkinnän kohteena on ollut talouden ponivoimista 2/2.

Ensin kävi niin, että Albertin silmä alkoi rähmiä, ja sitten myös toinen.

Vuoto ei laukaissut ponitädissä välittömästi mitään paniikkia, sillä rähmä oli ainoa oire. Muuten kukin silmä näytti tahollaan aivan priimalta eikä näyttänyt kovasti kutisevankaan. Koska vastaavanlaista oireilua oli ollut laumatoverilla jo jonkin aikaa, päättelimme poniemme silmien joutuneen tulehduspöpöjen kohteeksi.

Kestin tilannetta noin viikon, kunnes rähmää alkoi olla sen verran, että se kuivui karstaksi Albertin silmänympäryksiin. Lisäksi eritteen väri alkoi pikku hiljaa kilkatella hälytyskelloja, sillä se oli keltainen ja välillä vihertäväkin. Eikä tässä vielä kaikki, vaan myös Ruusan silmiin alkoi ilmestyä rähmäpalluroita. Lopulta koko neljän hevosen lauma osoitti lieviä tai selkeämpiä silmätulehduksen merkkejä.

Komea poika on Albert.

Eläinlääkäri totesi, että on kovin harvinaista että hevosella olisi tarttuva silmätulehdus. No, ei varmaan yllätä ketään, että juuri meille sellainen sitten löysi tiensä. Eläinlääkäri kävi paikalla, värjäsi ja tiiraili jokaisen silmät. (Olin erittäin ylpeä, sillä Albert antoi yhtään hermostumatta tutkia silmät ilman rauhoitusta! Toki Ruusakin, mutta sen kanssa hyvä hoidettavuus on oletusarvo.)

Kuten olimme ounastelleet, yhdessäkään silmämunassa ei näkynyt haavoja. Tämä oli suuri helpotus myös hoidon kannalta, sillä haavasilmää pitäisi lääkitä parin tunnin välein, silmätulehdukseen riittää kaksi lääkintakertaa vuorokaudessa. Tai niin ainakin luulimme! 

Kahden laumanjäsenen (sisältää Albertin) silmät eivät toenneet viikon kuurilla. Eläinlääkäri kehotti siksi nostamaan lääkintätiheyden kolmeen kertaan päivässä. Tosi helppo toteuttaa täyspäivätöiden ohessa!

Kaunis on Ruusakin.

Koska eihän yhden ponin lääkintä kolmesti päivässä ole vielä tarpeeksi, taivuin vielä aloittamaan Ruusalla inhalaatiolääkityksen ensimmäistä kertaa lähes kolmeen vuoteen.

Ruusa ei ole oireillut mitenkään hirveän dramaattisesti, mutta on kuitenkin hengästynyt huomattavan pienestä, selvästi helpommin kuin vielä alkukesästä, ja palautunut vasta tallissa (siellä tosin varsin nopeasti). Katselin tätä aika pitkään, koska kokemus on osoittanut, että oireilu menee yleensä ohi itsekseen noin kuukaudessa. Nyt ei mennyt kahdessakaan.

Inhaloitava lääkitys pitää alkuun antaa kahdesti päivässä.

Joten viikon verran meni niin, että kävin aamulla tallilla, annoin ensin Ruusalle avaavan lääkkeen (seitsemän pumppausta inhalaattoriin, seitsemän sisäänhengitystä), välissä Albertille silmärasvan, sitten Ruusalle kortisonin (seitsemän annosta sitäkin). Päivällä kävin hoitamassa muut jutut ja laitoin rasvaa Albertin silmään. Sitten illalla iltavuoron jälkeen kävin vielä toistamassa aamun kuviot toivoen, etteivät auton ääneen havahtuvat koirat herättäisi jo nukkuvaa tallinpitäjää.

Voin kertoa, että elämäntilanne ei ole hirveästi naurattanut!

Lisähaastetta elämään toi se, että Albert alkoi käydä aika hankalaksi vasemman silmänsä kanssa. Lopulta yhtenä aamuna tuskailin kyseisen silmän kanssa tunnin. Toisen silmän lääkintä onnistui sinäkin päivänä minuutissa. Voitte varmaan kuvitella turhautumiseni määrän.

Kyseessä ei kuitenkaan ollut varsan protesti vaan koulutuksellinen ongelma. Jos ihminen naksauttaa aina törkätessään lääkkeen varsan silmään kiinnittämättä huomiota varsan reaktioon, voi syyllistä ei-toivottuun käytökseen etsiä eksklusiivisesti ponikon kädellisestä päästä.

Onneksi mitään pysyvää vikatilaa ei varsan käytökseen jäänyt, vaan uusi ehdollistaminen auttoi aika nopeasti. Vaikeinta oli lopettaa jo itselle automaatioksi muodostunut naksautus lääkkeen annosteluhetkellä. Sattuuhan näitä virheitä amatöörille.

Melkein kolme viikkoa lääkitsin Albertin silmää, kunnes totesin, että ei se siitä kummemmaksi enää muutu. Toki silmävointi lähtötilanteeseen nähden parani, mutta täysin rähmintä ei poistunut. Välillä silmät saattoivat olla parikin päivää aivan priimat, mutta sitten taas pari päivää tuli kunnon paksuja rähmäklönttejä.

Lopetin lääkityksen melkein kaksi viikkoa sitten eikä oireilu muuttunut siitä oikein miksikään. Välillä ei ole mitään, välillä on sen verran että silmän ympärille kuivuu rähmää.

Kuvat on otettu jo muutama viikko sitten. Sen jälkeen on satanut, satanut ja satanut, joten missään kohtaa tarhaa ei ole enää näin kuivaa. Sentään ei ole mitään yli vuohisten ulottuvaa mutaa.

Ruusan vointi puolestaan ei kahden viikon lääkitsemisen aikana parantunut, vaan paheni. Se alkoi puuskuttaa jo ihan talutuslenkillä ja palautuminenkin heikentyi. Tämä oli sen verran omituista, että eläinlääkäri katsoi parhaaksi käydä nappaamassa siitä verikokeet ja kurkkaamassa hengityselimiin skoopin välityksellä. Tämä tapahtui eilen.

Lopputulema oli, että Ruusan hengitystiet olivat silmämääräisesti arvioituna siistit. Verikokeissakaan ei näkynyt selittäviä tekijöitä.

Yksi syypää oireilun pahenemiselle voi löytyä ihan luonnosta. Ruusa on nimittäin vaihtanut jo hyvinkin talviseen turkisasuun, mutta säätilasta tulee mieleen enemmänkin perinteinen suomalainen juhannus. On myös mahdollista, että poni on kortisonikuurin heikentämänä saanut jonkun pienen viruksen.

Säiden kylmenemistä odotellessa ohje oli lopettaa kortisoni ja jatkaa jonkin aikaa pelkällä avaavalla lääkkeellä. Lepoa ylimääräisistä ponisitoumuksista ei kuitenkaan ole luvassa, vaan avaavaakin pitää annostella kahdesti vuorokaudessa.

Miten aina onkin niin, että kun jo valon väheneminen ja jatkuva vesisade vie mehuja, juuri silloin on lisävelvoitteita poninhoidossa? Hieman on meinannut väsyttää.

Ruusan markanpilkut ovat hassusti karvoittuneet. Nyt karvaa on jo kauttaaltaan enemmän.

Ruusan lääkäriajan yhteydessä tsekattiin myös Albertin näköelinten tilanne.

Tämäkään eläinlääkäri ei löytänyt Albertin silmistä haavoja. Rähmöittyminen on sen verran lievää, että jatkamme puhdistelulinjalla ja toivomme, että Albertin elimistö taltuttaa mahdollisen taudinaiheuttajan omin neuvoin.

Tämä tällä kertaa käynyt eläinlääkäri on ollut Ruusan kirjaimellinen henkilääkäri ponin 1-vuotissyksystä ja Albertiakin hän on hoitanut jo maitovarsana. Nyt hän ei ainakaan Albertia ollut hoitanut aikoihin ja vanhasta muistista kysyikin etukäteen, pitääkö varsa rauhoittaa tutkimukseen. Oli hienoa päästä sanomaan, että tuskin tarvitsee. Eikä tarvinnut!

En ehkä koskaan kyllästy hehkuttamaan, miten paljon entinen herra ihmisepäluulo on kehittynyt. Se alkaa olla enemmänkin varsa, jonka käytöstä kehutaan. Aina, kun hevostelullinen itseluottamukseni on alamaissa, muistutan itseäni tästä muutoksesta. Jotain olen osannut tehdä oikeinkin.

P.S. Putsasin tuossa eräänä päivänä ensimmäistä kertaa Albertin sissijuustot. Tiesin, että esinahkavaha ei haise hyvältä, mutta se haisi aika paljon pahemmalta kuin kuvittelin. Voi näitä ruunan omistajuuden iloja! Onneksi olin ymmärtänyt suojata oman nahkani kumihanskoilla.