Ratkaisu Ruusan raivostuttavaan tapaan varastaa ruohoa kesken lenkin?

Ruusa-ponin maastolenkit ovat vehreään vuodenaikaan aina olleet suoraan sanoen veemäisiä. Ponilla on nimittäin tapana pyrkiä muuttamaan kuntolenkit piknikeiksi eli se riuhtoo tiensä ruoholle yhtenään. Nyt, kun poni ei laidunna itsenäisesti lainkaan, ponin ruohostustarpeesta on tullut entistä isompi ongelma.

Kuluvana kesänähän liikutukset ovat pääasiassa koostuneet pitkin maastoja taluttelusta tai ohjasajelusta, ja Ruusan laidunnuspyrkimyksen vuoksi lenkit ovat muistuttaneet enemmän vastentahtoista köydenvetoa kuin kivaa yhteistä tekemistä. 

Ruusan taannoinen karkuretki kesken saikkunsa oli jonkinlainen herätys. Tajusin, ettei meillä ole ollut yhdessä kivaa pitkään aikaan. Olemme vain raahustaneet pitkin maita ja mantuja peräkkäin kuin robotit, paitsi että robotteina meitä ei ketuttaisi. 

Herätyksen ansiosta aloin miettiä näitä köydenvetokisojamme uudelleen. Että olisiko tämä riitelyn tie kuljettu loppuun ja voisiko tilannetta yrittää ratkaista miellyttävämmin eli koulutuksellisella toiminnalla.  

Ei ole nyt tuoretta kuvaa talutusaksönistä, joten laitetaan tällainen neljä vuotta vanha. Tämä voisi olla sellainen tavoitetila, että poni astelee rennosti löysällä narulla eikä yhtään pyri ympärillä viheriöiviin puskiin.

Sinänsähän minulla oli jo tiedossa, että ruohon ryöstelyä voisi korjata ottamalla käyttöön luvalliset ruohostustauot. Itse asiassa olin tätä jo aiemmin yrittänyt, mutta ilman tulosta. 

Nyt yhtäkkiä iski ahaa-elämys siitä, mitä olin tehnyt väärin. 

Luvallisia herkkuhetkiä ei ollut ollut riittävällä tiheydellä, jotta ne riittäisivät motivoimaan ponia oma-aloitteisen ruohostuksen lopettamiseen. Itse asiassa poni ei edes tainnut ymmärtää yhteyttä oman käytöksensä ja luvallisen syömisen välillä.

Märässä tarhassakin voi saada ihan kivoja kuvia. (Tarhan pohja pannaan uusiksiihan näinä päivinä - vähän jännittää, sillä tuleva pohja on hiekkaa. Saa nähdä, miten käy hiekansyöjän...) 

Ahaa-elämyksen jälkeen lähdin liikkeelle ehkä vähän ex tempore -tyyppisesti. Eräänä päivänä pihassa kävellessämme vain tulin antaneeksi ponille luvan syödä, jos se otti minuun kontaktia - vähän niin kuin koiraa kouluttaessa. Luvan annoin ihan sanomalla "ole hyvä" ja ohjaamalla sen kädellä kohti ruohoa. 

Ehkä ei pitäisi olla yllättynyt, että poni hoksasi ruohonsyöntiluvan idean ihan parilla toistolla. 

Aluksi palkitsin ponia aina, kun se pyysi syöntilupaa ottamalla kontaktia. Eli vaivalloisen tiheästi. Sitten vähitellen olen pidentänyt syömättä olemisen aikaa. Lisäksi olen siirtänyt palkitsemisen painopistettä tilanteisiin, joissa poni kävelee rennosti ja kiltisti suoraan. Tarkoitus ei kuitenkaan ole, että poni kävelisi jatkuvasti pää kenossa tai kerjäten.

Pyrin ajoittamaan palkitsemisen kohtaan, jossa poni ei ajattelisi ruohoa ja olisi rauhallisessa mielentilassa. Tarkoitus ei siis ole pelkästään vaikuttaa ruohon varastelukäytökseen vaan myös vähentää ruohon ajattelemista ja siten rauhoittaa ponin mielentilaa. Jää nähtäväksi, miten tässä onnistutaan!

Poni jokin aika sitten. Lihavuuskunto on vähän heitellyt viime aikoina.

Kun palkintoruohostusta on useita kertoja lenkin mittaan, herkkuhetkien ei tarvitse olla pitkiä. Annan ponin ottaa muutaman haukun ja sitten jatketaan matkaa.

Ajoittaisen luvan antamisen lisäksi olen myös sanonut "ei" aina kun näen, että poni on menossa omin luvin ruoholle. Kiristän narua vasta, jos sanallinen kielto ei riitä. Tässäkin poni yllätti: se tajusi ei-sanan merkityksen heti ja useimmiten myös uskoo sitä.

Prosessi on vielä keskeneräinen, joten lopullinen totuus metodin toimivuudesta on vielä vahvistamatta. Poni livistää edelleen ruoholle varkain, mutta tämä vähentyi varmaan 90 prosentilla ihan parissa lenkissä! Ohjasajossa varastelua esiintyy edelleen aika paljon ja ratsain olen metsässä antanutkin syödä, kunhan matkanteko ei häiriinny.

Köydenvedon vähenemisen lisäksi harjoittelusta on ollut pari muutakin myönteistä seurausta: Ensinnäkin hitaaseen raahustamiseen taipuvainen poni kävelee reippaammin, koska sen pitää kulkea (minun reippaampaa tahtiani) vierellä. Toisekseen lenkeistä on tullut samalla vuorovaikutteisempia eli emme ole enää kaksi erillistä hihnan yhdistämää yksilöä, vaan ponikko. 

Lenkeistä on samalla tullut ainakin 90 prosenttia mukavampia! Ainakin minulle, ja uskon, että myös Ruusalle. Ei sekään varmasti tykkää, että kiskon sitä yhtenään ohjasta tai naruriimusta. 

Taas kerran opetus siitä, että on parempi kouluttaa kuin tapella. Julistan tätä opetusta aina ja kaikkialla, joten en ihan itsekään ymmärrä, miten minun on ítse sitä joskus (tai usein) niin vaikea soveltaa käytännön ponielämään.