Elämäni eläimiä - Valkoinen unelmaorhi

20 vuoden aikana hevosia ja poneja on tämän takamuksen alla vieraillut sellainen määrä, etten usko että voisin koskaan laskea niitä kaikkia. Joku kuitenkin unohtuisi.

Mutta on sellaisia, joita ei voi unohtaa, kuten jo aikaisemmin tässä blogissa jollain tapaa esitellyt menneet ystävät: Ruusan emä G ja entinen hoitohevoseni, jo yli 14 vuotta sitten kuollut issikkaruuna F.

Yksi hienoimmista on ollut myös welsh mountain -ori Iffe, joka kuoli keväällä 2009. 21-vuotiaaksi elänyt Iffe oli paitsi mahdottoman kaunis poni, myös unohtumaton persoona. Minä sain Iffen elämääni, kun kaverini osti sen vuonna 2003.

Tämä juhannuksena 2006 ikuistettu ratsastuskerta jäi viimeisekseni Iffolla. Muutkin ratsastuskuvat ovat samalta kerralta.
Poni oli 18-vuotias. Kuvaajan sukunimi on nykyään Niemelä.

Eikös jokainen meistä salaa haaveile vitivalkoisesta orhista, jolla laukata auringonlaskuun? Iffe oli sellainen valkoinen unelmaorhi, varsin kompaktissa koossa. Säkäkorkeutta sillä oli noin 120 cm.

Iffe oli monessa mielessä senttimittojaan suurempi. Se oli ryhdikäs ja liikkui isosti, joten aina sen selästä alas hypätessä maa tuli vastaan odottamattoman nopeasti. (Huomautan, että Iffen aloitteesta en maastoutunut koskaan.)

Unelmaponini olisi kaikin puolin kuin Iffo, paitsi 20 - 25 cm korkeampi. Muuten en olisi muuttanut Iffosta mitään.

En, vaikka poni palautti ratsastajansa silloin tällöin ruotuun nöyryytysmetodilla.

Kirvelevimmin on jäänyt mieleen se kerta, kun Iffe - ratsastuskoulussa asuessaan - koulutti minua peruuttamalla ulos maneesista. Peruutus jatkui kulman ympäri ja edelleen maneesin ja kentän välistä tietä, yhteensä vähintään kymmeniä metrejä. Tilanne olisi ollut riittävän nöyryyttävä, vaikka sillä ei olisi ollut yhtään todistajaa. Mutta tietenkin juuri silloin kentällä oli menossa täysimittainen ratsastustunti.

Epäilemättä olin ansainnut saamani opetuksen, olin nimittäin tuolloin melkoisen kovakätinen ratsastaja.

Kovin usein Iffe ei tuhmuuksia harrastanut. Enimmäkseen se oli sekä hoitaessa että ratsastaessa juuri niin kiltti kuin minikokoiselta unelmaponilta voi odottaakin.

Iffen kanssa saattoi viilettää vauhdikasta laukkaa maastossa tietäen, että se hidastaisi käyntiin ensimmäisestä pyynnöstä. Maastoilu oli mukavaa pienellä ponilla, joka ei pelännyt mitään. Jokusen kerran ylitimme maastoon päästäksemme vilkkaan 9-tien, jolla oli kesäisin satasen nopeusrajoitus. Silloinkaan Iffellä ei puntti tutissut.

Aina yhtä ihana, vaikka likaisenakin.
Minulla on siitä kamalan vähän kuvia ja ne vähätkin huonoja.

Vaikka olin Iffelle vähän iso ratsastaja, minusta tuntui, että sekin nautti yhteisistä humputteluistamme. Se lähti aina mielellään hommiin. Kun alkukäyntien jälkeen keräsin ohjat, poni kasasi itsensä ja tuntui kuin se olisi kasvanut muutaman sentin.

Tammoillekin Iffen piti aina vähän esittäytyä, kun sen talutti tarhojen ohi. Mutta narua olisi aina voinut pidellä kahdella sormella. Otetta ei tarvinnut kiristää, sillä welshi kyllä tiesi, missä tilassa saattoi pörhistellä.

Jos Iffo ei jostain tykännyt, se rypisti vaaleanpunaista turpaansa kuin kysyen, onko nyt ihan pakko tosiaan.

Iffosta lämpimin muistoni on yhdeltä talvelta, jolloin sillä ei enää ratsastettu. Olin käymässä kaverini luona ja pimeydestä huolimatta halusin käydä tervehtimässä Iffoa. Se majaili pihatossa silloisen vaimokkeensa kanssa. Huutelin portilla ihmetellen, missä herra piileskeli. Yhtäkkiä pihatosta alkoi kuulua äänekästä hörinää ja kopinaa, kun poni lähti suunnistamaan kohti ääntäni.

Sellaisia ne ovat, elämän hevoset. Välillä ihania ja välillä ihanan raivostuttavia, mutta aina yhtä mieleenjääviä.

Iffo jätti jälkeensä paitsi muistoja, myös kymmeniä jälkeläistä. Osasta niistä on tullut näyttelytähtiä, osasta perheponeja.

Aika monella on Iffen ilme.

Iffo laumoineen kesällä 2008. Iffo oli tammojen ja varsojen kanssa viisas.