Muistoissa G: elämä

Kun aloin kirjoittaa G-muistojen ensimmäistä osaa, tekstistä piti tulla kunnianosoitus hienon ponin elämälle. Siitä tulikin ponini kuoleman muistelu. Kuoleman ajattelu saa kyyneleet silmiini, mutta eläessään poni sai monet hymyilemään.

G oli poni, joka ei jättänyt ketään kylmäksi. Se oli monelle elämän hevonen tai ainakaan sitä ei voinut unohtaa, jos oli sen kerran kohdannut. Musta kaunotar tiesi oman arvonsa eikä nuorena ihan taisteluitta antautunut ihmisen määräiltäväksi.

Kolmen peräkkäisen tiineyden jäljiltä 23-vuotiaalla G:llä oli aikamoinen maha.

G:n pitkäaikaisin omistaja osti sen lähes kouluttamattomana raakileena ja kovalla työllä hioi esiin timantin, josta ratsastajalle jäi muistoksi monet ruusukkeet ja mitalit jopa kansainväliseltä tasolta.

G:llä oli rautainen työmotivaatio. Kun fysioterapeutti kävi G:n viimeisten viikkojen aikana näyttämässä meille jumppaliikkeitä rikkinäisen selän kuntouttamiseksi, G ontui selvästi. Se ontui sitä takajalkaa, joka polven löysyyden vuoksi oli aina ollut sen heikko lenkki. Mutta poni suoritti kaikki puomiharjoitukset valittamatta ja vastustelematta. Sellainen poni G oli.

Minulle G oli teini-iän ihastus, jota en yli 15 vuoden aikana saanut karistettua mielestäni.

Kun olin kesällä 2009 saanut tietää G:n olevan myynnissä, eräs kaverini kysyi, aioinko ostaa sen. "No en kyllä ikinä ostaisi noin vanhaa ponia", tuhahdin. Mutta kun pääsin ponia katsomaan, järki pakeni päästäni ja olisin ollut valmis tekemään kaupat heti. Poni oli kylläkin jo myyty ja jouduin odottamaan vielä melkein vuoden ennen kuin se oli minun. Onneksi sain sinäkin aikana käydä G:llä ratsastamassa.

15 erossa vietettynä vuotena nuoresta G:stä tuli "mummo" ja rohkeasta teinistä arka täti.

Unohdin tämän kuvan ensimmäisestä versiosta.

Mummoponin kanssa tätikin vähitellen rohkaistui kokemaan taas monia kivoja asioita, joita ei ollut vuosiin uskaltanut.

Uskalsin taas ruveta laukkaamaan maastossa niin lujaa, että vauhti sai vedet valumaan silmistä. Lakkasin pelkäämästä, että putoaisin. Tämä ei johtunut siitä, että G olisi ollut jotenkin tasainen tädinkuljetin, vaan siitä, että se nimenomaan ei ollut.

G oli edelleen kuuma, mutta ei ilkeä. Kun poni ei laukkapätkän jälkeen olisi halunnut maastossa kävellä, oli vain tohdittava antaa pitkät ohjat ja rentouduttava.

G rakasti maastoilua ja aivan erityisesti se rakasti kiitolaukkoja maastossa. Viimeiseksi jääneellä kunnon maastoreissulla minun ei tarvinnut laukkasuoran alussa kuin maiskauttaa, ja poni singahti eteenpäin kuin tykin suusta. Juuri kun ajattelin, että nyt mentiin niin kovaa kuin kavioista lähti, poni kiihdytti vielä vähän lisää.

Maastoon G lähti yhtä mielellään yksin kuin kaverin kanssa. Se marssi eteenpäin sellaisilla askelilla, että isommat hevoset jäivät jälkeen. Eikä G pelännyt melkein mitään. Ei edes aura-autoa talvella. Tämän selväpäisyytensä G myös jätti verenperintönä Ruusalle.

Täti uskalsi taas laukata ilman satulaa. Tämä kuva on yhdeltä viimeisistä "kunnon" ratsastuksista. Poni oli 24.

G:n kanssa uskalsin myös ratsastaa pitkästä aikaa ilman satulaa. Vaikeinta oli laukka. Kun ensimmäisen kerran vuosiin nostin laukan ilman satulaa, ihan tärisin jännityksestä ja vähän pelostakin: mitä jos poni räjähtäisi käsiin? Mutta viisas G kokosi itsensä tiukkaan pakettiin ja laukkasi kävelyvauhtia. Sillä oli niin ihana laukka.

G oli todellinen opetusmestari. Se osasi paljon ja oli herkkä, mutta ei hermostunut ratsastajan virheistä. Se yksinkertaisesti jätti virheelliset pyynnöt huomiotta. Mutta kun ratsastaja teki oikein, ponikin reagoi oikein. Tosin sillä oli ovela tapa hivuttaa ohjat kädestäni ihan huomaamatta. Jostain syystä en silti koskaan oppinut pitämään ohjia kädessä. G:n työ jäi tässä kohtaa kesken.

En koskaan oppinut pitämään ohjia kädessä G:n kanssa.

Emänä G oli täydellisen lempeä. Tämä toimi hyvin kolmen ensimmäisen varsan kanssa, mutta Ruusa kyllä höykytti vanhaa äitirukkaansa aika rajusti.

Ensimmäinen ulkoilu Ruusan kanssa. G ei päästänyt lastaan silmistään.

Viimeiseksi jäänyt tiineys oli G:lle jo aika rankka, joten en raaskinut sitä samana kesänä astuttaa uudelleen. Seuraavana keväänä aloin taas haaveilla uudesta varsasta, mutta menetin G:nkin.

Minä en ollut G:lle yhtä tärkeä kuin se oli minulle. Mutta joskus, pienissä asioissa, huomasi, että se oli tottunut minuun. Kuten jos se piti saada traileriin varsan kanssa. Se oli rauhallisempi, jos minä olin narun päässä.

Jos nyt saisin uuden mahdollisuuden, tekisin G:n terveydenhoidossa monta asiaa toisin. Mutta vaikka yhteinen taipaleemme oli lyhyt ja vaikeuksien täplittämä, ainakin kaksi asiaa jättäisin muuttamatta. En jättäisi ponia ostamatta enkä astuttamatta.