Näyttelyreissu hosuen - feat. uudet erinomaiset ihmis- ja poniseuralainen

Albertin 3-vuotisnäyttelykausi korkattiin ja samalla viimeisteltiin menneenä lauantaina Welsh Summer Show'ssa Sastamalassa. Historiankirjoihin ei ruunaherralle kirjattu mitään varsinaista palkintosadetta: Kakkospalkinto ja luokkavoitto yhden ponin luokassa. Parhaan nuoren valinnasta, johon saivat osallistua kaikki luokkavoittajat, Albert heitettiin ensimmäisten joukossa ulos kehästä. 

Menestyksen puute ei ollut minkään sortin pettymys, sillä näyttely meni siltä osin tismalleen odotusten mukaan. Olisin ollut erittäin ällistynyt, jos jossain käänteessä olisi käynyt toisin. Albert ei ole mikään näyttelytähti, vaan se käy näyttelyissä tutustumassa maailmaan kotikulmien ulkopuolella.

Albertin käytös oli ihan mallikasta, mitä nyt seisominen ei tahtonut onnistua eikä kovin näyttävää raviakaan irronnut ja kehän ulkopuolella esiintyi lievämuotoista jyräilyä (tämän erittäin ikävän tavan kitkeminen on nyt työn alla). 

Paras kokokuva tämänkertaisesta näyttelystä. Albert näyttää siinä komealta ja ilmekin on ihan iloinen! Tykkään. Kuva Leena Kahisaari

Silti näyttelystä jäi vähän pettynyt olo, ja pettymys kohdistui ihan siihen tahoon, jota päivittäin näen peilistä. Koko reissu meni hosumiseksi. Albert olisi todennäköisesti ainakin seissyt paremmin, jos esittäjä olisi ollut hevosen käsittelyyn sopivammassa mielentilassa.

Hätäilyn taustalla oli se, että olin arvioinut luokkien kulun aivan pieleen. Kun vasta valmistauduimme ottamaan poneja kopista, tajusin että Albertin olisi pitänyt olla jo menossa kehään.

Siinä jäivät ponin valkoiset sukat kalkitsematta ja juoksin äkkiä sen kanssa kehälle. Onneksi seuraavan luokan osallistujat olivat olleet ajoissa ja ne esiintyivät ensin, mutta minä en päässyt kiireen tunnusta irti vaan hosuin menemään vielä kehässäkin.

Taustat ovat Nohkuan ratsutilalla järjestetyissä näyttelyissä kohdillaan. Kuva Leena Kahisaari

Olin pohjustanut tilannetta toki jo hyvissä ajoin jättämällä kutakuinkin kaikki valmistelut viime tinkaan ja nukkumalla siksi näyttelyä edeltävänä yönä sellaiset rapsakat kolme tuntia. Tallillakin meni aamun valmisteluissa pitempään kuin suunnittelin, mutta luulin silti että olisimme paikalla ihan hyvissä ajoin. Muistaapa seuraavalla kerralla varata vielä yhden ekstratunnin - vaikka se tällä kertaa olisi tarkoittanut tallilla oloa jo kello 5.30.

Itse asiassa hätäiset otteet jatkuivat näyttelyreissun loppuun asti, vaikka siinä ensimmäisen kehän jälkeen vähän sainkin kierroksia laskettua. Albertin esiintymisten loputtua pakkasimme ponit vain pikaisesti autoon ja häivyimme paikalta. Emme halunneet seisottaa poneja helleaurinkoon parkkeeratussa trailerissa minuuttiakaan ylimääräistä. Vasta tallilla tajusin, että olin unohtanut hakea Albertin arvostelunkin. Sillä lailla.

Onneksi sain arvostelun jälkikäteen kuvana ja näin lapussa luki:

"Selvä sukupuolileima, ilmeikäs pää. Pitkä, hieman alakaulainen kaula. Pitkä, pysty lapa. Hyvä säkä. Pitkä luisu lautanen, vahva reisi. Riittävä luusto. Melko suorat liikkeet käynnissä, ravissa ahdas takaa. Tahdikkaat, hieman maahansidotut raviliikkeet."

Tässä näkyy Albertin poniravi - ja ihan kuin sillä olisi tässä kuvassa ihan selkeä kipuilme. Mutta ihan kivasti lähtee silti ylämäkeen. Kuva Leena Kahisaari

Kyllä minä arvostelusta omani tunnistan ja itse asiassa se on minusta erittäin nätisti kirjoitettu. 

Esimerkiksi "hieman maahansidotut raviliikkeet" on kauniisti sanottu siitä poniravista, mitä Albert esitti näyttelyssä ja pääosin esittää muussakin elämässä. Olen kyllä todistanut sen kykenevän vähän isompankin raviin, mutta se tuntuu säästelevän sitä erityisen pörheisiin tunnelmiin.

En voi kiistää, etteikö tämä aika yleisesti Albertia vaivaava juoksuhaluttomuus kilistelisi mielenperukoilla huolikelloja, etenkin ottaen huomioon, että Albert myös kompuroi enemmän kuin mielestäni pitäisi. Toisaalta nuoren hevosen ravi saattaa olla monta vuottakin kadoksissa ja ilmestyä sitten uudelleen ilman sen kummempaa vikaakin. Mutta kyllähän se mietityttää, kieltämättä, kun poni pienenä kuitenkin juoksi mielellään ja tarjoili silloin isohkoakin liikettä. (Aina pitää olla vähän huolissaan.)

Albert on kaiken kaikkiaan edelleen aika erikoisessa kasvuvaiheessa - tai ainakin toivon, että tämä on vaihe eikä pysyvä tila!

Pikkumiehellä on (toki noilla arvostelussa mainituilla puutteilla) ihan ok etuosa, ok runko ja ok takaosa, mutta takaosa liittyy muuhun poniin jotenkin oudosti. Lonkkakyhmyt ovat kumman takana. Olisikohan oikea termi ulkolonkkainen? Ainakin sillä hakusanalla Googlen kuvahaku tarjoaa samannäköisiä. Albert näyttää vähän frankenponilta eli ikään kuin etu- ja takaosa olisivat peräisin eri hevosesta.

Poni on kyllä jo ehomman oloinen kuin keväällä, joten toivotaan, että siitä vielä kasvaisi normaalin näköinen - ja ennen kaikkea että se olisi ihan ehjä.

Väliin vertailukohdaksi tällainen harvinainen kuva hienosti ravaavasta Albertista. Harmi vain, että oli jäänyt kameraan väärät asetukset ja kuva tärähti. Albertin jalat näyttävät tässä aika lyhyiltä, koska kuva on otettu mäen päältä alaspäin. 

No, takaisin näyttelyretkeen. Omaa mielentilaani lukuun ottamatta olin päivän sujumiseen erittäin tyytyväinen.

Kuljetuksessa ainoa kommellus oli se, että näyttelypaikalla löysin päivän päätähden trailerista riimu jossain ihan muualla kuin mihin sen lähtiessä jätin. Paikansin päävehkeen nimittäin etujalan ympäriltä. Albert itse ei tuntunut olevan tilanteesta moksiskaan. Kuvatodisteita tilanteesta ei ole, koska katsoin paremmaksi ryhtyä ratkaisemaan tilannetta heti sen havaittuani sen sijaan, että olisin käynyt hakemassa kännykkäni autosta.

On vähän kysymysmerkki, miten riimu päätyi väärään paikkaan etenkin kun narut olivat siinä edelleen kiinni. Oletukseni on, että olin jättänyt uutukaisen riimun turhan löysälle ja Albert sitten tavalla tai toisella saanut sen sujautettua korviensa yli sekä sitten jossain myöhemmässä vaiheessa astunut sen sisään.

Albertin rauhalliseen mielentilaan oudossa tilanteessa vaikutti epäilemättä se, että tukiponi pysyi tyynenä. Albertin seuralaisena oli nyt ensimmäistä kertaa mukana Ruusan tarhakaveri, risteytysruuna, jolla olen kesän aikana jonkin verran ratsastanutkin.

Pitää muistaa, ettei kannata laittaa loimivyötä kun on pessyt ponin. Jää jälki. Kuva Leena Kahisaari

Vaihtoehdot seuraponiksi olivat alun perin tämä lainaponi ja Ruusa. Lainaponi tiedettiin tyyneksi matkustajaksi, mutta se ei ole hirveästi kyläluutinut, joten sen käytös ja lastautumishalukkuus vieraassa paikassa vieraan ihmisen kanssa olivat iso kysymysmerkki. Siksi olin jo päätynyt Ruusaan vähän sellaisella better devil you know than devil you don't -periaattella.

Ruusaahan traileriretket vähän hermostuttavat ja sen toimintatapoihin näyttelypaikalla kuuluu melko lennokkaita askelkuvioita eikä poni vielä saisi sellaisia polvivammansa takia ottaa. Toisaalta tiedän, että ponini pysyy aina käsissä ja saan sen koppiin 99-prosenttisella varmuudella ilman tappelua.

Ruusalla oli kuitenkin loppuviikosta niin voimakkaita mahaoireita, että niihin alkoivat kiinnittää huomiota muutkin kuin minä. Niinpä päätin viime tingassa turvautua seuraponivalinnassa villiin korttiimme. (Ruusan kärjistynyt mahatilanne saattaa liittyä pari viikkoa sitten löytyneen pienen hiekkakeräymän lisäksi päälle lyöneeseen voimakkaaseen kiimaan, mutta seuraamme tilannetta.) 

On sillä ainakin nätti naama! Kuva Leena Kahisaari

Seuraponipäätös ei olisi voinut olla parempi!

Lainaponi lastautui hienosti, matkusti tyypilliseen tapaansa rennosti ja oli näyttelypaikalla täysin cool! Sillä vaikutti olevan ihan kiva kesäretkipäivä vilinää ihmetellen ja ruohoa nyppien. Pojat olivat menomatkalla napostelleet kilokaupalla heinääkin. Paluumatkalla ei ihan yhtä hyvin ollut maistunut, mutta mielestäni verkosta oli kuitenkin evästä huvennut.

Matkaraportin saatuaan seuraponin omistaja eli tallinpitäjä lupasi ponin lainaan tällaisiin tarkoituksiin jatkossakin. Tukiponiongelma on siis toistaiseksi ratkaistu! Tosin ensi vuodesta lähtien molemmat omat ponini kuuluvat aikuisten luokkiin eli ne saattavat jatkossa tehdä esiintymismatkoja yhdessäkin.

Näyttelypäivän sujumisesta iso kiitos menee tietysti pätevälle kuski-apukäsillemme Caritalle, jonka vankkumaton tyyneys piti seuraponin rauhallisena silloinkin, kun se vähän ihmetteli muiden ponien huuteluita tai villistelyjä. Päästäpä itsekin noin zeniin mielentilaan. Kiitos Caritalle vielä tätäkin kautta! 

Tiimin kokoonpano oli siis vallan mainio tällä reissulla. Toki olisi ollut helpompaa jos olisi ollut vielä yksi käsipari mukana niin, että molempia ihmisiä ei olisi koko ajan tarvittu ponien hihnojen päähän. Koko päivän retkille ei kuitenkaan ole hirveän helppo motivoida sellaista väkeä, joka ei henkilökohtaisella tasolla ole näyttelyorientoitunutta. Sehän on aivan ymmärrettävää.

P.S. Kuvat eivät valehtele, Albertin musta väri on laitumella auttamatta haalistunut. Luin jostain, että kyseessä voisi olla kivennäispuutos. Ilmeisesti joko kuparin tai seleenin. Onko kellään kokemusta ja kumpaa nyt pitäisi sitten lisätä ravitsemukseen?