perjantai 16. lokakuuta 2020

Kun yksi ongelma ratkeaa, toinen kampittaa

Otsikon tunnelmissa täällä mennään taas Ruusa-ponin kanssa.

Eläinlääkäri kävi maanantaina ja Ruusa-poni kävi ns. kaikissa laitteissa - ilman rauhoitusta muuten, toisin kuin poikansa, joka vaati esilääkitystä ja lisälääkitystä suostuakseen yhteistyöhön. 

Ruusan saamat uutiset olivat hyviä ja huonoja. Hyvä uutinen on se, että keväällä hajonnut patellaligamentti näyttää viimein ultrassa siistiltä eli sen puolesta voidaan alkaa vähitellen lisätä vauhtia lenkkeihin. Jee! Eivät ole menneet hukkaan neljä käveltyä kuukautta.

Huonompi uutinen oli se, että vielä ei päästä ravaamaan, koska kavioluu oli vasemmassa etujalassa kääntynyt 4 astetta ja varvasakseli oli aivan pyllyllään. Toisessa etusessa ongelma oli lievempi.

Mielestäni ponin lihavuuskunto on nyt aika passeli. Väitän, että takaosaan on saatu vähän jumpattua lihastakin, koskapa takaosan pienuus ei ainakaan tässä kuvassa pistä silmään. Kuva Sini Tuhkunen.



Vaikka toisin jo ehdin hätääntyä, tilanne ei sentään johdu kaviokuumeen revanssista. 

Ikävää on, että iso syy ongelmaan on kengitysvirhe. Osa ongelmaa on toki myös se, että ponin kengitysväli venähti 8 - 9 viikkoon aikataulusyistä ja siksi, että kengittäjä halusi mieluummin odottaa kuvia ennen kuin laittaa (iso peukku hänelle tästä). 

Itse asiassa yksi iso syy kaviokuvien ottamiseen oli juuri se, että en ole ollut tyytyväinen kaviobalanssiin. Ruusalla on myös ollut kipuun viittaavia oireita, kuten se, että poni on viime aikoina liikkunut hyvin haluttomasti. Tarkkaan katsottuna minusta on näyttänyt, että se on liikkunut edestä vähän köpösti - ei kuitenkaan koko aikaa ja se on namilla palkitsemalla reipastunut. 

Ruusan kaviot ovat vuosien varrella osoittautuneet aika vaikeaksi palaksi monelle kengittäjälle. Nimittäin siinä kohtaa, kun ne ovat Ruusalle hyvät, ne eivät muistuta paljonkaan ideaalikaviota. Harva kengittäjä uskaltaa tehdä niin "rumaa" jälkeä kuin Ruusan hyvinvointi vaatisi.  

Kuva Sini Tuhkunen

Uskon, että kavioita tähän asti laittanut kengittäjä olisi osannut korjata työnsä jäljen kuvien perusteella, sillä hän on korjannut vaikeampiakin tapauksia (muiden jäljiltä). 

Yön yli nukuttuani totesin kuitenkin, että olisi ihan sama, miten hyvää työtä kengittäjä tekisi, en kuitenkaan luottaisi lopputulokseen. Oman mielenrauhani takia soittelinkin tiistaiaamuna hevosklinikalle. Kun vielä sain klinikkakengittäjälle ajan vielä samalle päivälle ja satuin olemaan lomalla, päätin lähteä ponin kanssa päiväretkelle. 

Matkalla laskin, että tämä kengittäjä taisi olla kymmenes (edit: tarkistuslaskennan perusteella sittenkin 11.) Ruusan kavioita laittanut sen jälkeen kun sitä 3,5-vuotiaana alettiin kengittää. Yhdeksästä (edit. tai kymmenestä) edellisestä olen ollut tyytyväinen kolmeen tai neljään ja niihin muihin mahtuu muutama, joiden jäljiltä Ruusa on ollut kipeä. Eli jos sinulla, rakas lukija, on hevosellesi hyvä kengittäjä, älä hitossa vaihda vaikka hinta tuplaantuisi.

Vasen etukavio


 




Klinikkakengittäjä ei pitänyt Ruusan ongelmaa kovin suurena, mutta piti ongelman ytimenä korkeita kantoja, joista olin kengittäjälle toistuvasti huomauttanutkin. Klinikkakengittäjä uskoi tilanteen korjaantuvan yhdellä laitolla, kuten eläinlääkärikin. 

Etukäteen vähän jännitti Ruusan käytös vieraassa paikassa, se kun on välillä ollut vähän raskas takakinttujensa kanssa lähinnä naulauksen aikana. Pahimmillaan se on saattanut hypätä kaikki jalat ilmaan ja huitoa samalla sillä jalalla, jota kengittäjä kannattelee, mutta viime aikoina se on tyytynyt vain nyppimään laitettavaa jalkaa vaihtelevalla voimakkuudella.  

Nytkin Ruusa vähän protestoi takajalkojen kanssa, mutta kengittäjä ei kaivannut sille loiventavaa lääkettä, vaikka hän työskenteli toinen käsi murtuneena. Eikä Ruusa hänestä ollut mitenkään hankala, vaan tyypillinen welsh - eli poni tulisilla mausteilla.    

Täytyy toivoa, että yksi korjauskengitys tosiaan poistaa ongelmat. Toistaiseksi poni vaikuttaa edelleen kipeältä. 

Askellaji pidetään käynnissä jo ihan eläinlääkärinkin määräyksestä vielä viikon tai pari, jotta ponin jäsenet ehtivät tottua isoon asentomuutokseen ennen kuin nostamme rasitustasoa. Tokikaan liikuntaa ei lisätä ellei poni vaikuta paremmalta. 

Meinasin ensin antaa Ruusalle ihan lomaa, mutta se alkoi oireilla mahaansa ja aloitin psyllium-kuurin, enkä hiekanpoiston aikana uskalla olla liikuttamatta. 


Täti ja sen poni. Olen itse käsitellyt tämän postauksen kuvat ja tämä meni kyllä aika keltaiseksi! Kuva Sini Tuhkunen

Kunhan tästä akuutista tilanteesta selvitään, pitää pitää miettiä, kuka ponien pedikyyreistä huolehtii jatkossa. 

Klinikkakengittäjä oli sitä mieltä, että tähän asti Ruusaa laittanut kengittäjä osaisi kyllä jatkaa.  En kuitenkaan ole varma, pystynkö enää luottamaan häneen. Toki ymmärrän, että parhaillekin sattuu virheitä, mutta en myöskään halua valvoa öitäni miettien, tuliko kaviobalanssi nyt kohdilleen. Tilanne olisi eri, jos kengitysvirhe olisi yksittäinen, mutta tässä on kyseessä pitempään kaivertanut näkemysero, jossa oma näkemykseni on osoittautunut jos nyt ei oikeaksi niin ainakin oikeansuuntaisemmaksi. (Edit: Mielestäni vuolu oli kyllä menossa parempaan suuntaan ja se oli yksi syy miksi en heti etsinyt uutta kengittäjää, kun tätä moni tallilla kehui.)

Haluaisin sellaisen kengittäjän, jonka työtä en kokisi tarvetta kyseenalaistaa. Toki tällainen yhtälö voi olla poninomistajallisista syistä melko mahdoton, koska kyseenalaistaminen on minulla verissä. (Tiedostan olevani hankala asiakas ihan kaikille palveluntarjoajille.) 

Todennäköisesti vien ponin vielä toisenkin kerran klinikalle ja otatan oman mielenrauhani vuoksi vielä uudet kaviokuvat. Eli tässä on vielä pari kuukautta aikaa miettiä, kuka kavioita jatkossa laittaa. 

Albert vielä laitumella.

Seuraavalle klinikkareissulle ajattelin ottaa mukaan myös jälkikasvun. Albertista kaviokuvat jäivät maanantaina jostain minullekin käsittämättömästä syystä ottamatta, vaikka en ole senkään kaviobalanssiin ollut ihan tyytyväinen. Albert kuitenkin vaikuttaa tällä hetkellä iloiselta ja liikkuukin mielellään.  

Albertkin silti altistettiin säteilylle. Siltä kuvattiin (pari vuotta sitten irtopalaleikatut) etuvuohiset, irtopalakuvauksessa hieman muutoksia näyttänyt oikea kinner sekä selkä korvista häntään. 

Lähitulevaisuudessa häämöttävä sisäänratsastus mielessäni olin hieman ollut huolissani siitä, olisiko Albertille tullut lapsuuden onnettomuuksissa jotain vaurioita selkään tai niskaan. Mitään hälyttävää ei onneksi näkynyt! Eläinlääkärin mukaan niskakuvien pitäisi antaa viitteitä siitäkin, jos ligamentteihin olisi tullut isompia vaurioita - eli ainakin yhdestä asiasta murehtimisen voin nyt lopettaa. 

Junioriosaston läpivalaisu toi muutenkin pelkkiä hyviä uutisia, sillä kaikki kuvat näyttivät priimoilta! Voimme siis tältä osin hyvillä mielin alkaa lastata Albertin selkään elopainoa sitten kun näen sen ajan koittaneen.

Hammaskalusto oli kyllä edelleen hyvin hankalassa vaiheessa ja yhden maitohampaan palasen eläinlääkäri suusta poimi poiskin. Arveli, että ehkä puolen vuoden päästä alkaa helpottaa. 

Aika hankalasti nämä hampaanvaihdot osuvat juuri sille ajanjaksolle, jona varsat yleensä alkavat harjoitella uutta ammattiaan. Väkisinkin miettii, millaisia vaikutuksia ikävällä suutuntumalla on siihen, miten hevoset ratsu- tai ajohommansa kokevat. Tätähän ei voi välttää edes käyttämällä kuolaimettomia suitsia, koska ne painavat poskia vasten hampaita.   

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti