Flunssaa ja allergiatestin tuloksia

Positiivinen ajattelu ei oikein kannata ainakaan meille Mr. Murphyn lakeja noudattaville.

Pari viikkoa sitten olin sellaisessa epätavallisessa onnellisuuskuplassa, jossa kaikki tuntuu onnistuvan ja poni on elämänsä voimissa, terveen ponin vertaisissa. Menin ajattelemaan, että olenpa saanut jo pitkään ratsastella Ruusalla yhteen putkeen, jopa kolme viikkoa.

Nyt ei ratsastella. Nyt on flunssa. Ei tässä nyt onneksi mitään ruumiinlämpöennätyksiä ole tavoiteltu, mutta lenssu on kyllä ollut myös kuumemittarin todennettavissa.

Pikkuflunssa, voisi sanoa, jos poni olisi terve. Keuhkokroonikon tapauksessa sellainenkin aiheuttaa hiukan ylimääräistä painolastia ponitädin sydämeen. Taustalla lienee kortisoni, jota Ruusan nenästä on tässä syksyllä tupsuteltu sisään hengityksellisesti hankalan kesän päätteeksi.

Ponilapsi sairastaa.

Kortisonilla on tietysti hoidettu rimpulan perussairautta, IAD:ta. Sen hoidossa olen tarttumassa viimeiseen lääketieteelliseen oljenkorteen: siedätyshoitoon. (Paksunnan nämä avainsanat, niin kiireelliset tai muuten kärsimättömät lukijat voivat poimia ne muun jaarittelun lomasta.)

Ennen tämän äsken mainitun kortisonikuurin aloittamista rimpula sai luovuttaa putkilon verta tutkimustarkoituksiin. Nyt olen viimein saanut allergiatestin tulokset (ne olivat tulleet jo aikaa sitten, eivät vaan olleet muistaneet sieltä eläinlääkäriasemalta soitella).

Tarkkasilmäinen voi tästä kuvasta nähdä räkää sieraimessa.

Eikö olekin edustavaa ottaa ponin pärstäkuvia laajakulmalinssillä?

Positiivisen tuloksen allergiatestissä antoivat seuraavat asiat: D. farinae, aspergillus fumigatus ja acarus siro sekä pujo. Googlen avulla suomensin, että latinankielisten nimien takana lymyilevät pölypunkki, eräs homelaji ja jauhopunkki. (Olen aina inhonnutkin punkkeja.)

Mainituista allergeeneista poni on eniten yliherkkä pölypunkille ja jauhopunkille, mutta ei millekään kovin dramaattisesti.

Niinpä siedätyshoidolta ei näytteet ottaneen eläinlääkärin mielestä voi odottaa kovin kummoisia tuloksia.

Tehokkaampaa kuulemma olisi yrittää välttää altistusta ja hoitaa tarvittaessa kortisonilla. Mutta sitä lajia on jo yritetty, ei kovinkaan kestävin tuloksin. (Tosin vastaanottovirkailijan suosittelemaa keinoa, pussissa ostettujen rehujen pakastamista punkkien tappamiseksi, en ole vielä kokeillut.) Joten nyt yritetään tätä.

Puhelinkonsultoinut eläinlääkäri, kyseisen eläinlääkäriaseman omistaja, sen sijaan kannusti antamaan nuorelle ponille vielä tämän mahdollisuuden. Kyynikko voisi sanoa, että klinikan omistaja epäilemättä toivottaa tervetulleiksi myös kalliihkon hoitomuodon tuomat lisätulot.

Niin tai näin, päätöksen hoitojen aloittamisesta teki kuitenkin ponin omistaja, joka on valmis kurkkaamaan minkä tahansa kiven alle - vaikka hintavankin. Sitten, kun on aika päästää irti, haluan olla varma, että tein kaikkeni. Koska poni voi nyt (flunssaa lukuunottamatta) erinomaisen hyvin, uuden hoidon kokeilu ei aiheuta sille kärsimystä.

Älkää kysykö, kuinka paljon siedätyshoito tarkalleen ottaen maksaa - en minäkään kysynyt.

Aiempien aihetta sivunneiden keskusteluiden perusteella kuitenkin odotan, ettei hinnan pitäisi olla muutamaa satasta suurempi. Kolminumeroinen luku on pieni hinta toivosta, vaikka sitten pienestäkin.

Nyt odotamme siedätysseerumeiden valmistumista. Niitä olisi tädin ihan ite tarkoitus tökkiä poninsa lihaan, siis neulalla.

Onneksi Ruusa on jo varsin rutinoitunut neulatyyny eikä todennäköisesti ohutta neulaa edes huomaa. Tädilläkin on lyhyt piikityskokemus muutaman vuoden takaa, toisesta ponista tosin. Draamaa emme tästä toivottavasti saa aikaiseksi, ellen sitten pyörry laskun saadessani.

P.S. Aikaisemmassa allergiatestissä 2,5 vuotta aiemmin Ruusalla todettiin lievä allergia suolaheinälle ja jollekin ulkoloiselle, jonka latinankielinen nimi ei jostain syystä jäänyt mieleen. Nyt niitä ei listalla näkynyt.