Käyntiä, käyntiä ja vielä vähän lisää käyntiä

Kaikki ovat varmastikin koko kesän odottaneet uutista, koska Ruusa saa edetä muutakin askellajia kuin käyntiä. 

Alkuviikon vetcheckissä olivat omatkin odotukseni korkealla, onhan poni vaikuttanut jalallisesti varsin hyvältä. Se on halunnut itse ravailla ja askeleet ennen narunjatkeen hidastuskäskyä ovat olleet puhtaita. Polvivammainen kinttu ei myöskään ole mennyt alta samaan tahtiin kuin keväällä eli voisi kuvitella tunnollisen jumppatreenin vahvistaneen lihaksia.

Jokunen viikko sitten ihailimme kävelylenkillä tällaista sateenkaarta.

Valitettavasti eläinlääkäri ampui alas toiveeni ravin lisäämisestä ponin liikuntalukujärjestykseen. Hyvä uutinen kuitenkin on, että patellaligamentin vaurioalue on - viimein - merkittävästi pienentynyt. 

Eläinlääkäri arveli, että pääsisimme ravihommiin 2 - 3 viikon päästä. Toisaalta hän sanoi samaa jo kaksi kuukautta sitten eli eiköhän tässä ole syytä pitäytyä hyväksi havaitulla pessimisti ei pety -linjalla. Ainakin syyskuu menee vielä kävelyyn. 

Voi olla, että pitäydymme nelitahtisessa askellajissa siihen asti, kunnes eläinlääkäri seuraavan kerran saapuu paikan päälle lokakuun puolivälissä. Kun on kävelty käytännössä lähemmäs viisi kuukautta, ei huvita ottaa riskiä siitä, että vauhtia lisätään liian aikaisin ja joudumme aloittamaan koko prosessin alusta.    

Ylemmän kuvan pelto toisesta näkökulmasta, eri iltana.

Vaikka olin toivonut parempia uutisia, suhtauduin käyntijakson pitenemiseen kutakuinkin stoalaisella tyyneydellä. 

Tyyneyden säilyttämisessa auttaa paitsi pessimismi odotusten suhteen, myös se, että olen sentään päässyt siirtämään omaa sijaintiani enenevässä määrin ponin viereltä sen päälle. Olen istunut karvasatulassa sellaista 30 - 40 minuuttia parina kolmena päivänä viikossa. Tarkoitus olisi nyt kokeilla, mitä tapahtuu jos ryhdyn ratsastamaan säännöllisesti joka toinen päivä. 

Painon kanniskelun lisäämisen lisäksi Ruusan jumppaohjelma on muutenkin hiukan uudistunut. Ponin totaalisesti kyllästyttyä lammessa talsimiseen vesijumppa on korvattu metsässä rämpimisellä. Ja juuri tässä metsärämminnässä olen ollut mukana ratsastavana osapuolena. 

Sokerina pohjalla postauksen "laadukkain" kännykkäräpsy. Kuvassa on ponin korvat ja komea auringonlasku, jos ette tajunneet.

Haastetta metsäjumppaan ovat tarjonneet syksyisen Suomen luonnon ihmeet, joita tänä syksynä tuntuu olevan aivan poikkeuksellisen paljon. Puhun tietystikin hirvikärpäsistä, joiden saldo puolituntisen jälkeen on koko ratsukossa yhteensä saattanut kohota 40:n paremmalle puolelle. 

Hirvikärpäset saavat Ruusan aivan suunniltaan ja olenkin kärpäsloimesta huolimatta saanut lenkin jälkeen kaivella niitä sen karvoituksesta pitkään. Onneksi poni sentään pidättyy esittämästä näyttäviä raivopukkejaan silloin, kun kanniskelee tätilastia.

Iljetysten tiheimmän esiintymisalueen olen nyt suosiolla hylännyt lenkkikohteena, vaikka se tarjoaakin polvivammaisen jumppaan parhaiten soveltuvat maastonmuodot. Onneksi ihan joka metsä ei kuhise hirveitä kärpäsiä, joten jatkamme sitkeästi jumppaohjelman parissa.