Klinikkareissulta hyviä ja huonoja uutisia

Kuten joissakin aiemmissa teksteissä olen sivumennen maininnut, Ruusa-ponin astmaoireilu on ollut tänä syksynä kovin sitkeää eikä ole vastannut lääkkeisiin ainakaan positiivisesti. Niinpä pikku karvamonsteri kävi keskiviikkona kaupungissa vetämässä aamukännit. 

Kävi muuten harvinaisen sutjakkaasti tämä klinikkavierailu, reilussa tunnissa oli kaikki tehty ja poni pakattu paluumatkalle. Tämä ei kokemukseni mukaan ole Viikissä pääsääntö, johtuen varmaan Yliopistollisen hevossairaalan isosta päivystysvastuusta.

Tähystyksessä ei havaittu mitään kovin suuria huolenaiheita, mutta kylläkin pientä limanmuodostusta. Vähäinen lima oli koostumukseltaan sitkeää, joten poni voisi eläinlääkärin mukaan hyötyä limaa notkistavista tropeista. Ne ovatkin lähes ainoat lääkkeet, joita ei tällä kierroksella vielä ole kokeiltu. Lisäksi kokeilematta on vielä suun kautta otettava kortisoni. 

Viime viikolla, jolloin olin iltavuorossa (urani toistaiseksi viimeinen iltavuoroviikko, niisk), oli yhtenä aamuna hieno sumu. Ruusan perusilme on nykyään laumassa usein tuo. Onko lauma sille huono? Onko se kipeä?

Klinikallehan lähdettiin näytteiden takia, ja ensiluokkaisia näytteitä saatiinkin. Niiden uutisanti oli sellainen kuin otsikossa on kuvattu. 

Hyvä uutinen on se, että ponin keuhkoissa ei yleisimmin astmaoireita aiheuttavia soluja, neutrofiilejä, ole yhtään enempää kuin keuhkoterveilläkään hevosilla. Ei ole odotettavissa, että Ruusalle puhkeaisi lähiaikoina puhkuri. 

Huono uutinen on, että raja-arvot ylittyivät mast-solujen sarakkeessa. Aikaisempien klinikkakäyntien annista muistan, että mast-solujen yhteys astmaoireiluun on jossain määrin epäselvä, mutta nyt eläinlääkäri epäili niitä Ruusan oireiden aiheuttajiksi.

Huonoksi tämän uutisen tekee erityisesti se, että mast-soluihin tepsivää hoitoa ei kuulemma nykyeläinlääketiede tunne. Eläinlääkärin mielestä on ihan turhaa antaa edes avaavaa lääkettä, koska  poni ilmeisesti ei kärsi keuhkoputkien supistumisesta kuten useimmat astmaatikot.

Että olipa hyvä, että säästin rahaa olemalla ensin viemättä klinikalle. Ihan niinkin paljon "säästin" kuin pari satasta laitoin turhiin lääkkeisiin.

Kuulemma 95 prosenttia hevosten astmasta aiheuttavat neutrofiilit, joita voi tehokkaasti nitistää kortisonilla. Onko mikään yllätys, että minun ponini kuuluu siihen viiteen prosenttiin, jolle ei ole tarjolla mitään lääkehoitoa.

Klinkkareissun ajan Ruusa puuskutti levossakin. Tämä alkoi jo trailerissa ja loppui kotona. Liekö lämpö vai stressi syynä siihen vai kenties molemmat.

Ainoa hoitokeino on olosuhteiden muokkaus optimaaliseksi. Tämä tarkoittaa käytännössä pihattoelämää, pölytöntä säilöheinää, mahdollisimman pölyttömiä kuivikkeita, heinien antamista maan tasalta jne.

Miten nämä asiat kuulostavat jotenkin tutulta? Ehkä siksi, että kaikki nämä on jo yritetty optimoida nykyisessä tallipaikassa.

Nähdäkseni ainoa keino vähentää heinäpölyä olisi ruveta kastelemaan/höyryttämään esikuivattu heinä tai hankkia märkää säilörehua. Kastelua ja höyryttämistä olen jo joskus aiemmin kokeillut, mutta en ole havainnut kummastakaan suuremmin vaikutusta, paitsi oman työmäärän merkittävän lisääntymisen - tosin tee-se-itse-höyrytin ei ihan toiminut. Märässä säilössä on sitten omat hankaluutensa.

Kuivikkeista meillä on jo käytössä parhaaksi toteamani eli turve. Sen voisi ehkä vaihtaa pussitavaraan, ettei tulisi sateessa kastuessa mitään homeitiöitä, tai sitten turve pitäisi kastella, ettei yhtään pölyäisi.

Nuo ovat ainoat asiat, jotka keksin Ruusan elämän muuttamiseksi vähemmän altistavaksi.

Lisää sumukuvia, yhdessä kuvassa koko lauma. Jostain syystä Ruusa on ollut päähenkilönä aika harvassa kuvassa viime aikoina. Olisi varmaan syytä tsempata.

Jos oireilu äityy oikein pahaksi, voidaan vielä kokeilla yleiskortisonia eli sitä suun kautta annettavaa. Tätä eläinlääkäri ei ääneen sanonut, mutta se oli helposti pääteltävissä: jos yleiskortisonikaan ei pahassa tilanteessa auta, ainoa hoito on eutanasia. 

Vielä ei olla tuossa pisteessä, mutta asiain tila on ihmisen terveellistä tiedostaa. Että tämän tien on mahdollista tulla loppuun kuljetuksi lähitulevaisuudessakin. Ennen sitä aion toki tehdä aivan kaiken mitä voin, että loppu ei ihan vielä häämöttäisi. Jos se ei riitä niin sitten ei riitä mikään mahti tässä maailmassa.

Tähän asti oireilu on onneksi ollut sen verran lievää, että eläinlääkäri ei ollut Ruusasta hurjan huolissaan. Hänen mukaansa ponia voi liikuttaa sen jaksamisen mukaan. Hän arveli, että astma elää omaa elämäänsä ja tilanne saattaa hyvinkin korjaantua ajan sekä säämuutosten kanssa itsekseen.

Joka tapauksessa näyttäisi, että toivoa säätilan mukana paranevasta hengitystilanteesta olisi. Kun viikonlopun kuivassa pikkupakkasessa pääsin ratsaille niin poni pötki menemään ihan kivasti. Lauantaina, kun maa ei vielä ollut kivikova, pääsin jopa sitä hiukan ratsastamaankin sekä ravissa että laukassa.

Hengitys on edelleen raskaanpuoleista, mutta Ruusa ei viikonlopun jumpissa hengästynyt niin voimakkaasti kuin vielä aiemmin ja se palautui hyvin. Ehkä emme vielä ala kaivaa kuoppaa, ja sellainen vaatisikin tällä hetkellä aika järeää kaivukalustoa.

Kaikkein kurjintahan tässä tilanteessa on se, että samoja mast-soluja on löydetty myös Albertin keuhkoista. Olen ollut Albertin palautumisesta huolissani ihan pikkuvarsasta asti ja siksi sen keuhkoista otettiin näytteet vuosi sitten. Silloinen hoitava eläinlääkäri ei uskonut mast-solujen aiheuttavan mitään. Nykytietämykseni valossa epäilen kuitenkin, että ne vaikeuttavat Albertinkin palautumista. (Sen oireethan ovat sentasoisia, että niihin eivät muut ihmiset kiinnitä mitään huomiota.)

Kaiken tämän vuoksi mietin, että Ruusan sairastuminen ei johdukaan ainakaan pelkästään varsana sairastetusta keuhkotaudista, väärästä tallivalinnasta ja muista sen hoidossa tekemistäni virheistä. Voi olla, että se johtuu jopa etupäässä huonosta tuurista geenilotossa.

Tämä tietenkin tarkoittaa sitä, että lisää Ruusan lapsia ei tähän maailmaan tule. Ikävää sikäli, että tähän asti ainoa oikeasti toimiva lääke sen oireiluun ovat ilmeisesti olleet tiineyshormonit. Kerta-annos näyttäisi kantavan sellaiset kolme vuotta.

Tämän jo maailmassa olevan jälkeläisen kohtalon näyttää sama kuin emänkin eli aika. Enkä minä osaa Albertin hommaamista katuakaan. Ihan hyvä elämä sillä on ollut ja omasta mielestäänhän se on aivan terve ja iloinen poika.