Maalaispoika maailmalla eli Albertin näyttelydebyytti Kansallisessa poninäyttelyssä

Ikinä en ole jännittänyt näyttelyä niin paljon kuin jännitin lauantaista reissua Kansalliseen poninäyttelyyn.

Jännitti muun muassa seuraavat asiat: miten vieraan hevosauton kuljettaminen onnistuu, lastautuuko Albert sellaiseen, osaanko tehdä Albertille sykeröt, pysyykö Albert käsissä ja suostuuko se liikkumaan, käyttäytyykö se asiallisesti vai tuleeko niskaan. Sellaista pientä, mitä en muista Ruusan kanssa koskaan ymmärtäneeni jännittää.

Kävi ilmi, että en todellakaan osaa tehdä sykeröitä. Muut huolet sen sijaan osoittautuivat kutakuinkin turhiksi.

Osasin ajaa hevosautolla, vaikka se olikin automaatti ja aika paljon omaa autoani isompi, Albert lastautui siihen ihan mallikkaasti - takaisin tullessa jopa ihan pro-tasoisesti, kääntyi automaattisesti sivuttain kuten autossa kuuluu. Ihan mallikasta oli käytöskin, vaikka tuomarilta tulikin tuhahdus, että vie sitä vähän vieraisiin paikkoihin. Ihan pätevä neuvo sinänsä, mutta jotenkin olin luullut olevani juuri sitä parhaillaan tekemässä.

Vaikka poninäyttely oli sitten viimenäkemän (eli Vermo-aikojen) aika paljon kutistunut, se oli maalaispojille aika jännä paikka. Kun avasimme auton takaovet, niiden ilmeet olivat näkemisen arvoiset. Onneksi apukäsinä ihanasti toiminut Maria otti kuvan, niin voin näyttää ilmeet teillekin.

Albertilla oli mennyt vähän lycra-asu silmään ja setäponi oli siirtänyt kaikki heinät omalle puolelleen.

Hevosautolla oli ihan messevää olla liikenteessä. Eikä se edes kuluttanut kovin paljon enempää dieseliä kuin oma autoni koppi perässä. Vuokraan siis jatkossakin mieluiten sen, kun on tarve siirrellä kahta ponia kerrallaan.  

Aika pyöreinä olivat maalaissilmät! Albert häkeltyi härdellistä sen verran, että ei meinannut uskaltaa tulla autosta ulos. Jyrkkä lastaussiltakin saattoi toki vaikuttaa.

Eihän Albert seissyt paikoillaan niin paljon, että olisin saanut kyydissä purkautuneet sykeröt kunnolla korjattua. Mutta naama saatiin öljyttyä ja valkoiset sukat kalkittua ennen kuin suuntasimme mittaukseen. Siellä tuli maalaispojan seuraava järkytys, kun vieras täti lähestyi vieraan härvelin kanssa ja vielä vaikeammalta vasemmalta puolelta.

Albertin säkäkorkeudesta oli sitten viime kotimittauksen kadonnut johonkin pari senttiä ja Virallinen Mitta pysähtyi 145 sentin kohdalle. Lautaskorkeudeksi kirjattiin 146,5 cm. Omistan siis edelleen kaksi PONIA.

Hippoksen kehässä Albertin esitys oli ponneton, mutta muistaakseni ihan asiallinen. Käynnin Albert esitti jopa aika hienosti. Kuten tavallista, suulliset arviot menivät vähän ohi, mutta mieleen jäivät "voimaton ravi", "kaula saisi olla pidempi" ja "painuneet etupolvet". Viimeksi mainittu hämmensi, koska itse olen pitänyt Albertin polvia ihan normaaleina. Numerorivistö kuitenkin kuulosti ihan kivalta, mieleen jäi monta kasia. Hippos-kehästä tuli kotiinviemisiksi kakkospalkinto.

Kun sain tämän kuvan, ensireaktioni oli WAU! En tajunnut, että Albert juoksi jossain vaiheessa näinkin hienosti rotukehässä. Ei pöllömmin etenkin ottaen huomioon, että se on hieman takakorkeakin. Kuva: Leena Kahisaari

Albertin seurana rotukehässä piti olla orivarsa, mutta se ei koskaan ilmaantunut kehälle asti. Albert sai siis luokassaan luovutusvoiton! Palkintoruusuke oli kuitenkin taas kokosininen. Tämä tarkoitti, että Albertilla ei ollut asiaa enää jatkokehään, jossa valittiin rodun paras ja toiseksi paras nuori. Niille titteleille löytyi ykköspalkittujakin ottajia, jälkimmäinen oli muuten sen Albertille luovutusvoiton antaneen oriin veli.

Siihen nähden, mikä Albertin kokemus vieraista paikoista on, olin sen käytökseen varsin tyytyväinen. Okei, se ei seissyt kehässä suunnilleen hetkeäkään paikoillaan eikä oikein ravannutkaan, mutta kyllä se suunnilleen eteni sitä askellajia kuin pyysin.

Koikkaloikkailutkin jäivät aika maltillisiksi. Kerran Albert kyllä loikkasi takajaloilleen sen verran pontevasti ja yllättäen, että naru meni etujalan ympäri ja juuri kun ajattelin, että ei perkele, pääseekö se nyt irti, se menikin nurin. Varsa ei mitenkään sulavasti vain pyllähtänyt vähän pepulleen, vaan pyörähti ihan sillä lailla kunnolla mukkelis makkelis pitkin nurmea. Parikin ihmistä jälkikäteen ihmetteli, että mikä sille tuli, kun olivat katsoneet hetken muualle ja seuraavaksi nähneetkin Albertin pitkin pituuttaan.

Sattuuhan sitä, tekevälle!

Suurin osa esityksestä näytti enemmänkin tältä - tai tässähän se sentään vähän juokseekin. Aika kivasti se tuon alas liittyvän kaulansa kantaa. On se kyllä niin hevosen näköinen. Kuva: Leena Kahisaari

Tällaisen arvostelun sai Albert rotukehässä:  "Hyvinkehittynyt. Hieman alhaalta liittyvä kaula, hyvä säkä, syvä runko, luisu lautanen. Riittävä luusto jaloissa. Ahtaanlaiset liikkeet. Energinen käynti." 

Tästä arvostelusta ajattelin painaa mieleen etenkin tuon ensimmäisen sanan! Albert on hyvinkehittynyt. Tunnistin arvostelusta kyllä omani. Itse asiassa kaulan ja lautasen kommentit olen itsekin kirjoittanut blogiin monta kertaa, ensimmäisen kerran Albertin ollessa noin kolmeviikkoinen.

Oma esiintymisenihän ei myöskään Albertin kehissä ollut mitenkään pro-tasoa, vaan en ehkä koskaan ole ollut niin pihalla. En tahtonut saada edes seurattua ihan selvällä suomella annettuja ohjeita, kun kaikki keskittyminen meni varsaan. Onneksi seuraavana päivänä oli vuorossa ajatuksen voimalla toimiva Ruusa niin sain taas vähän itseluottamusta takaisin.

Vaisusta esiintymisestä huolimatta Kani oli jotenkin saanut otettua Albertista pari pätevää ravikuvaa, jopa yhden aika huikean! Jälkikäteen muistin, että tuossa kohtaahan se tosiaan kerran lähti liikkeelle ihan kivalla ravilla.

Seisomiskuvaa ei ilmeisesti, sattuneesta syystä, ollut. Näillä mennään. Ehkä seuraavalla kerralla osataan jo seistäkin. Joka tapauksessa poninäyttely valoi uskoa siihen, että kyllä me Albertin kanssa pärjäämme vieraissakin paikoissa. Tarvitaan vain vähän rutiinia.

P.S. Seuralaiseksi saapunutta setäponiakaan emme jättäneet päiväksi autoon seisomaan, vaan tarjoilimme sille näyttelyturistielämyksen. Entisenä kisaponina se tuntui jopa arvostavan. Korvat törössä ihmetteli menoa ja meininkiä, ja laittoi välillä pään sitä pidelleen Marian syliin. Setäponi on aivan kullanarvoinen! Se lastautuu ja matkustaa hienosti eikä aiheuta minkäänlaista harmia kenellekään, vaan on tärkeä tuki teiniponille.

Ja vielä kerran superkiitokset Marialle avusta ja seurasta, yksin en olisi mitenkään selviytynyt Albertin näyttelypäivästä!