Lakkasin säälimästä poniani, ja mitä siitä seurasi

Perussairaan ponin kanssa käy helposti niin, että omistaja alkaa sääliä ponia. Eihän se nyt pysty tähän eikä tuohon, koska sairaus. Parasta ottaa varman päälle eli hyvin varovasti. 

Tai en tiedä muista kroonikkoponien omistajista, mutta minä ainakin olen juuttunut tällaiseen ajatuskuvioon. Ruusa-ponillahan näitä rajoitteita riittää, merkittävämpänä tietysti monitahoinen hengitystieongelma ja tuoreimpana viime vuonna kengitysvirheestä alkanut jalkaoireilu. 

Saattaa olla, että mielikuvani Ruusan käyttömahdollisuuksista perustuvat aikaan, jolloin poni vielä pysyi elämässä kiinni lähinnä astmapiipun varassa. Nyt poni ei kuitenkaan ole tarvinnut inhalaattoria 2,5 vuoteen (*koputan raivoisasti puuta*) ja se liikkuukin aika normaalisti (*tähän lisää koputusta*), joten on varmaan mahdollista, että se sietää myös liikuntaa enemmän kuin joskus aiemmin. 

Kun poni lisäksi on silloin tällöin väläyttänyt aika kovaakin jaksamista, olen alkanut epäillä sen nykyisten rajoitteiden olevan ainakin osittain omien korvieni välissä.

Tuoreiden ratsastuskuvien puutteessa tällainen aiemmin julkaisematta jäänyt otos viime syksyltä. Tykkään tästä kuvasta tosi paljon, ei varmaan tarvitse erityisesti selittää, miksi. Ihan näin hienosti poni ei kyllä nyt ole mennyt. Olisi hienoa päästä tilanteeseen, jossa mentäisiin tasaisesti näin. Toive koskee ratsukon molempia osapuolia.

Tuossa ehkä pari kuukautta sitten päätinkin lopettaa tammani säälimisen ja säästelemisen.

Tähän vaikutti sekin, että poni pääsi talven aikana paisumaan epäterveisiin mittoihin sekä se, että alkuvuoden laiskottelun aikana sen löysät takapolvet alkoivat taas pettää alta. Eli liikuntaa oli vähän pakko saada lisättyä jo ihan terveyssyistä.

Juu, toki Ruusan hengitys on kuumalla säällä raskasta ja siitepölykin saattaa vähän ottaa henkeen, mutta tämä pitää paikkansa monen vähemmänkin diagnosoidun hevosen kohdalla. En tietenkään mene kentälle tekemään ravi-laukkatreeniä, jos jo alkukäynnit saavat ponin sieraimet levälleen. Mutta jos poni tuntuu muuten pirteältä, en jätä hengästymisen takia ratsastamatta pientä metsälenkkiä. 

Hoplop-hommissa ehkä pari viikkoa sitten. Pitää ehkä hommata taas mustat suojat kuvia varten... Sellaiset olivat, mutta yksi katosi talvella hankeen eikä sitä ole löytynyt.

Viime aikoina Ruusan liikuntalukujärjestykseen on mahdutettu ihan minimissään neljä kuntoilupäivää viikossa, yleensä viidestä kuuteen. 

Jumppahetkien lukumäärän lisäksi on kasvateltu vähitellen myös niiden kestoa ja intensiteettiä. Toisin sanoen, siinä missä kuntoilu aiemmin harvoin kesti yli puolta tuntia, nyt on ainakin kerran tai kaksi viikossa liikuttu tunnin verran (sisältäen pitkät alku- ja loppukäynnit). Lisäksi yhä suurempi osa liikunnasta tapahtuu muussa askellajissa kuin käynnissä. 

Ratsastanut olen kahdesta kolmeen kertaan viikossa. Tässä kohtaa vielä hieman säälin, tai oikeastaan säästelen selkää, enkä ole istunut karvasatulassa kuin korkeintaan 20 minuuttia kerrallaan (plus alku- ja loppukäynnit taluttaen). Vähitellen aikaa on toki tarkoitus kasvattaa, mutta en usko mitään hyvää seuraavan siitä, jos pyydän ponia kantamaan suhteellisen painavaa ratsastajaa puuttellisilla selkälihaksilla kauhean pitkään.

Muut kuntoilut ovat muodostuneet irtojuoksutuksesta (usein yhdessä Albertin kanssa, kaksi poniliikutusta yhdellä iskulla), ohjasajosta, muusta maastakäsin jumpasta ja kevyemmät päivät ihan vain narukävelyistä yleensä metsässä. 

Mukana menossa myös jälkikasvu.

Nyt, kun pellot näin kesän koitettua ovat viljelyskäytössä, meistä on jopa tullut aika tuttu näky naapuritallin kentällä. Näiden kolmen vuoden aikana, kun poni on nykyisessä paikassa asunut, olemme käyneet kentällä ainoastaan silloin tällöin ohjasajamassa. Nyt olen viimein ryhtynyt myös ratsastamaan siellä, kaikissa askellajeissa. Voisi sanoa, että oli jo aikakin!

Kenttäinnostus on osin myös käytännön sanelemaa, koska hiekkatiet ovat tällä hetkellä kuin betonia enkä ainakaan vielä raatsi ratsastaa niin pitkää maastoa, että pääsisimme kunnon laukkasuorille asti. 

Edelleenhän tämä nyt menee tosi kevyestä työstä, mutta löllöttelystä ei voi kertarykäyksellä hypätä rankkaan työhön. Myös omistajan aika on rajallista. Viime aikoina olen arki-iltaisin ehtinyt tallille vasta kello 20 aikaan. Sellaisina iltoina ei valitettavasti ole aikaa kuluttaa tuntia ponin jumppaamiseen, mutta olen pyrkinyt tarjoamaan ponille edes jotain ohjattua liikuntaa.

Ei näytä kauhean säälittävältä, vaikka onkin hengästynyt.

Mutta mitä onkaan seurannut säälin lopusta? 

No, ehkä vähemmän yllättävästi, poni jaksaa paremmin kuin aiemmin. Viime sunnuntai-iltana sillä esimerkiksi riitti aivan hyvin puhti parinkymmenen minuutin treeniin kentällä, vaikka päivä oli ollut suorastaan helteinen. Tällaista ei säälijä-minä olisi kuunaan tohtinut edes yrittää! Harjoittelimme laukannostoja ja menimme aika paljon raviakin.

Kentällä poni on kyllä aika tiheästi sitä mieltä, että hän on ollut jo niin hieno, että polettia pitäisi koneeseen saada (vähintäänkin aina, kun suustani pääsee kehusana, hyvin on ehdollistunut).    

Maastossa poni ei herkkuja paljon kysele ja pyrkii aina etenemään ravissa tai mieluummin laukassa, jos vain polulla ei ole kohtuuttomasti juuria tai kiviä. Jopa lenkillä, jolla Ruusan hengitys piti kuumuudessa ääntä, se halusi pari reipasta laukkapätkää. Ratsastuksen jälkeen tekivät vielä Albertin kanssa laitumella sellaiset intervallitreenit, että molemmat puuskuttivat pitkään.

Välillä huvittaa hypätäkin. Tässä näkyy, että keskivartalossa on pikkuisen ylimääräistä...

Aiemmin olen tarkkaillut ponin hengästymistä vähän hysteerisestikin ja ahdistunut, jos poni on tuntunut hengästyvän kovin helposti tai voimakkaasti. Mutta saahan hevonen nyt hyvänen aika välillä puuskuttaakin! 

Olenkin siirtynyt hengästyksen kyttäämisestä palautumisen seurantaan: harkitsen säälitilaan palaamista siinä vaiheessa, jos puuskutus alkaa jatkua pitkään tallille palaamisen jälkeen. Toistaiseksi hengitys on tasaantunut ihan hyvin, paremmin kuin säälijä minussa olisi uskonut. Lisäksi toki olen tarkkaillut jo mainittua jaksamista.

Kesä on tietysti vasta alussa, mutta uskon vakaasti, että kuntotason nostaminen parantaa hapenottokykyä myös niissä tilanteissa, joissa henki on vähän ahtaalla.

Poni myös näyttää nyt aika hyvältä, vaikka saisikin vielä laihtua. Ihan kuin polvien lonksuminenkin olisi vähentynyt.

Saattaa kyllä olla, että nostin vaatimustasoa vähän liian nopeasti, koskapa poni on kaiken hyvyyden lisäksi mennyt jumiin. Tai sitten jumit johtuvat aiemmasta liikkeen puutteesta, mitä tulkintaa puoltaa se, että sen pakarat olivat piukeat jo ennen aktivoitumistani. 

Niin tai näin, ehdin jo tottua siihen, että laukkaamisesta seuraa jossain vaiheessa ponin selän köyristyminen ja pukitusaikeet. Ja viime kengityksessä poni ei tahtonut saada takajalkoja pidettyä ylhäällä, siinä tuli vähän sepältä kirosanojakin. 

Olin kyllä jo ehtinyt soittaa hierojalle ennen kengitystä, mutta olisihan sitä voinut toimia vaikka vähän aiemminkin. 

Hieronnan - tai oikeastaan syväaaltohoidon - jälkeen olen joka laukannostossa odottanut, koska köyryily alkaa. Mutta poni on vain laukannut eteenpäin ilman mitään ajatustakaan pukituksen suuntaan!

Kannattaa siis jatkossa tilata hieronta heti, kun pukitteluaikeita alkaa ilmetä. Ei poni peräpäätään tuhmuuttaan heittele.

Täytyy toivoa, että saisin nyt pidettyä ponin vähän vetreämpänä, kun se on päässyt liikkumisen makuun. Sain ainakin hierojalta vähän lisää jumppaohjeita. Toisaalta voi olla, että ahkerahkon selässä istuskelun vuoksi joudun kutsumaan ammattiapua tiheämmin kuin tähänastisen noin kerran vuodessa.

En voi kehua poniani kovin korkeatasoiseksi ratsuksi, mutta en tiedä ehkä mitään parempaa kuin Ruusalla ratsastaminen. Nyt sitä sentään pystyy oikeasti ratsastamaan eikä vain matkustelemaan. Ties vaikka ponin koulutustaso tässä vielä nousisi jollekin kirjaimin ja numeroin ilmaistavalle tasolle.

Ruusan tuntien tämä ilo vielä todennäköisesti muuttuu itkuksi, mutta nyt niin sanotusti taotaan, kun rauta on kuumaa. 

P.S. Se, että olen ahkeroinut Ruusan liikutuksen parissa, on kokopäivätyöllisen elämässä tietenkin tarkoittanut sitä, että varsan koulutuksen edistäminen on ollut aika jäissä. Tähän toki myös vaikuttaa apukäsien puute. Apukädet olisivat tarpeen myös kunnianhimoisessa tavoitteessani opettaa Ruusa viimein kärryjen eteen. Tämä työ on enää kunnon valjaiden ja kärryjen ostamista sekä itse opetusta vaille valmis. Pohjatyötähän on vuosien varrella tehty paljonkin. Niin että saa tarjoutua, jos tämäntyyppinen poniharrastus kiinnostelee.