Täältä tullaan, Laatuponikisa!

Äskettäin se iski tajuntaan: Laatuponikisa on jo (alle) kuukauden päästä!

Tämähän on aivan mahtavaa, paitsi että minulla on ollut tarkoitus viedä sinne yksi kappaletta 2-vuotiaita poneja, eikä mainittua ponikappaletta ole koskaan varsinaisesti irtohypytetty. Kuukausi olisi ihan hyvä aika harjoitella, paitsi että olen siitä runsaat kaksi viikkoa poissa maasta ja palaan viikkoa ennen Laatuponikisaa. 

Koska omalla tallilla ei ole kenttää, ei muu auttanut kuin kuin heti poninäyttelyn jälkeen kysyä naapurin ratsastuskoulusta, saisiko heidän tiloissaan järjestää irtohypytysharkat. Muille naapuritalleille olisi ollut turha soitella, koska tiedän kysymättäkin, ettei niiden fiineille pohjille sovi päästää kavioeläintä vapaaksi.

Ratsastuskoululla ovat kuulemma koko kesän kerran viikossa irtohypyttäneet leiriläisten kanssa. Kiva tietää näin leirikesän jo päätyttyä!

Onneksi privaattiharjoitukset järjestyivät tällaisella pikaisella aikataululla - aikataulujen yhteensovittamista helpotti, että poninäyttely korkkasi neljän viikon lomajaksoni. Ratsastuskoulun omistaja suostui avustajaksi ihan sopuhintaan ja päätti sitten hypyttää omiakin nuoriaan kun kuja kerran oli pykätty.

Pahoittelen kännykkävideolaatua, ei ollut sellaista luksusta kuin erillistä kuvaajaa paikalla.

Aluksi Albertilta nähtiin vähän ylimääräistä kuumumista ja loikkimista sekä ainakin yksi näyttävä u-käännös kujan suulta. Albertista oli hirveän hauskaa juosta hiekalla valtoimenaan ja pukitella. Mutta kun se hoksasi homman nimen, kuja alkoi imeä sitä puoleensa eikä se edes harkinnut esimerkiksi pakenemista juoksutusliinoista rakennetun aidan ali.

Albertista tuli muutamalla toistolla ihan pro! Kun vähän vielä pidensimme välejä Laatuponikisan ohjeellisista mitoista, loppui puomien kolinakin.

Mitäpä muuta voisi odottaa varsalta, joka on pienestä pitäen loikkinut metsässä maastoesteitä ihan pyytämättä ja omaksi huvikseen?

Tällä ensimmäisellä varsinaisella hypytyksellä emme vielä esitelleet Albertille okseria emmekä nostaneet puomeja lähellekään kisakorkeuksia. Tarkoitus oli vain saada varsa hoksaamaan idea ja ajattelemaan, että estehyppelöinti on hauskaa ja ihan helppoa. Tuntui onnistuvan.

Meillä oli kujan jälkeen kentän laidalla ämpärissä leipää, mutta Albert mieluummin juoksenteli hyppyjen jälkeen kuin meni napostelemaan. 

Juuri ennen viimeistä hypytystä tajusin, ettei minulla ollut mitään kuvamateriaalia muistoksi. Onneksi kentän laidalla seisoi henkilö vuoroaan odottavan varsan kanssa ja anoin häneltä pientä videointia kännykälläni. Tässä lopputulos:

Linkki videoon

Pitkään olen vähän jännittänyt uusien asioiden tekemistä Albertin kanssa, koska jos se hätääntyy, sen reaktiot ovat isoja. Mutta Albert yllättää kerta toisensa jälkeen positiivisesti! Isot reaktiot on varattu poikkeustilanteisiin. Mitä enemmän Albertin kanssa teen, sitä enemmän luotan, että varsa hoitaa homman. 

Jos 2-vuotias hyvin vähän missään käynyt varsa nimittäin ensimmäisellä harjoituskerralla kävelee vain ihminen tukenaan 20 minuuttia suuntaansa autotiellä ilman välikohtauksia, juoksee kohti irtohypytyskujaa suhteellisen vieraassa paikassa nätisti ja kujan jälkeen riekuttuaan tulee rauhallisesti taas luokse, luonnetta tuskin voi kauheasti moittia.

Kyllä tästä vielä hyvä tulee.