Vuosikymmen päättyy kohta, mitä kaikkea tällä kymmenluvulla tapahtuikaan!

Näin Twitterissä keskustelunavauksen: Vuosikymmen päättyy kolmen kuukauden päästä, mitä merkittävää tällä vuosikymmenellä on sinulle tapahtunut?

Innostuin ajatuksesta heti. Tosiaan, kohtahan on tämä vuosikymmen rämmitty/tanssahdeltu läpi ja kohta jo juhlitaan seuraavan alkua. 

Tartuin siis ehdotukseen ja rupesin miettimään, mitä kaikkea mainitsemisen arvoista elämässäni on menneen vuosikymmenen vuosina tapahtunut. Ja paljonhan on! Koska tämä on tiukasti poniblogi, sisällytän omaan vuosikymmenmuistelooni vain aihetta liippaavia ajatuksia. 

Ensimmäinen oma poni

Ensiponi ja ensimmäinen syksy poninomistajana. G:llä oli niin ihana laukka! Kuten kuvasta näkyy, se oli kaikilta ulottuvuuksiltaan jonkin verran Ruusaa isompi.

2010-luvun ensimmäinen merkkitapahtuma oli heti alkajaisiksi, kun minusta kesäkuussa 2010 tuli viimein poninomistaja. (Samana vuonna tuli muuten myös täyteen 20 vuotta hevosharrastusta.)

Tästähän olin ehtinyt haaveilla vasta muutaman vuosikymmenen eli suunnilleen siitä lähtien kun minulle valkeni, että a) on olemassa sellainen eläin kuin hevonen ja b) sellaisen voi omistaa (ainakin paperilla, ponini tuskin kokevat olevansa omaisuuttani).

Ensimmäinen oma ponini oli, kuten joku saattaa muistaakin, eräs teini-iän ihastukseni. Musta kaunotar G ja sen ensimmäinen varsa (s.1994) olivat aikoinaan porttihuumeeni welsh-poniaddiktiksi. 

G silloin joskus, sen ensimmäisen varsansa kanssa. Miten tällaiseen voisi olla rakastumatta?

G katosi minulta 15 vuodeksi, mutta vuonna 2009 löysin sen uudelleen. 

G oli silloin kesällä 2009 myytävänä ja eräs kaverini kysyi, aionko ostaa sen. Sanoin, että en ikinä ostaisi niin vanhaa ponia! Kun näin 21-vuotiaan G:n, sydämessä kuitenkin läikähti ihan samalla tavalla kuin 15 vuotta aiemmin. Olin myyty, mutta niin oli ponikin. 

Uusi omistaja sattui asumaan samoilla suunnilla kuin minä ja toivotti apukädet tervetulleiksi. Niinpä minusta tuli, toista kertaa elämässäni, G:n hoitaja ja liikuttaja. Kun paikkakunnan vaihdos tuli ajankohtaiseksi, aloin ajatella, että haluaisin ottaa ponin mukaani. Ponin omistaja puolestaan oli huomannut, ettei hänellä ollut vanhalle pikkuponille mitään käyttöä. Oli siis vähän win-win-tilanne, että allekirjoitimme kauppakirjan. 

G oli jo 22-vuotias ja pitkän työuran kuluttama, järjellä ajateltuna ei siis yhtään sitä, mitä minä omalta poniltani halusin. Mutta G oli se poniyksilö, jonka sydän halusi. Joten se jäi henkilöhistoriani kirjoihin ensiponina. (Olen kirjoittanut G:stä oman päivityksen.)

G kesällä 2010 toiseksi viimeisen varsansa kanssa. Vielä nousi muorin jalka!

Ensimmäinen oma kasvatti

Oman ponin lisäksi olin aina, tai ainakin vuosia, haaveillut ponikasvattamisesta. 

Ja ihan sieltä teini-iästä asti takaraivossa kyti aina ajatus, että jonakin päivänä teetän varsan nimenomaan G:stä.

Tämmöinen tuli!

Koska G-poni oli ostohetkellä jo 22-vuotias, varsotushaavetta ei voinut lykätä. Muste kauppakirjassa oli ehtinyt vanheta vasta kuukauden, kun ensiponille oli jo seksitreffit tiedossa.

Alun perin suunniteltu isäori ikävä kyllä ehti kuolla vuonna 2009 (sinä vuonna welsh-maailma menetti kaksi hienoa jalostusoria ja minä kaksi hienoa poniystävää). Onneksi olin jo pitkään hoitanut ja ratsastanut maailman kilteintä B-welsh-oria, joka tuntui passelilta paikkaamaan G:n puutteita ja tuomaan varsaan lisää welsh-ilmettä.

Vuosikymmenen ehkä vielä poninomistajaksi tulemistakin suurempi merkkitapaus nähtiin siis vuonna 2011, jolloin minusta tuli ensimmäistä kertaa ponin kasvattaja. Tämä ensikasvatti ei varmaan hirveästi esittelyjä kaipaa!

Ruusan syntymä jäi epäonnisten sattumusten vuoksi valvomatta. Heräsin muistaakseni noin viideltä aamulla, kun tallinpitäjä soitti ja sanoi, että täällä olisi tällainen varsa! Lähdin muuten melko rivakasti ajamaan kohti tallia. Onneksi kaikki oli mennyt hyvin.

Näin jälkikäteen ajateltuna elämä olisi voinut olla aika paljon helpompaa, jos Ruusaa ei olisi tullut. En ehkä enää pysty laskemaan, montako kertaa olen jo tihrustanut sille mielessäni hyvästejä. Mutta tuossa se edelleen rinnalla kulkee, ja muutaman kerran viikossa takamukseni allakin.

Ensimmäisen oman kasvatin kanssa on tullut koettua tällä vuosikymmenellä vaikka mitä ekoja juttuja. Monta asiaa olen oppinut yhdessä ponin kanssa.

Emme ole aina samanmielisiä, mutta pääpiirteittäin olemme vuosien varrella hitsautuneet yhteen. Ajoittaisista erimielisyyksistä huolimatta poni tulee (yleensä) tarhassa luokse ja laittaa pään riimuun, siinä on minusta yksi tärkeimmistä yhteiselon sujuvuuden mittareista.

Ensimmäisen ponin kuolema ja toisen sairastuminen

G oli hirveän rakas, mutta rakkauden hinta on menetyksen tuska. Sen sain kokea vuonna 2012, kun jouduin luopumaan ensimmäisestäni. Vieläkin itkettää, kun ajattelen sitä. Vieläkin välillä ikävöin. (Tästäkin olen kirjoittanut blogiin.)

G:n kohtaloksi koitui selkä, joka tuli piikityksen jälkeen niin kipeäksi, että kaduin lopetuksessa ainoastaan sitä, miten pitkään sen kanssa odotin.

Samoihin aikoihin kävi ilmi myös se, että G:n manttelinperijä ei näkisi enää tervekeuhkoista päivää. 

En muistele vuotta 2012 kovinkaan lämmöllä.

Vuoden vanhana Albert näytti G:ltä niin paljon, että joskus melkein kutsuin sitä emänemänsä nimellä. Nykyään Albert on hevosmaistunut eikä enää ole mummonsa kuva. G:n ilme kuitenkin elää perillisissä.

Toinen oma kasvatti ja ensimmäinen varsomiseen osallistuminen

Pikkuprinssi, 3 päivää

Ikään kuin yhdessä syntymän ihmeessä ei olisi riittävästi yhteen vuosikymmeneen, nyt päättymäisillään olevaan kymmenlukuun on sisältynyt toinenkin omakasvatti. Alberthan syntyi 2017. 

Koko Albertin alullepano, tiineysaika ja varsominen on täällä blogissa raportoituna, joten sitä ei liene tarpeen kovin yksityiskohtaisesti tässä selostaa. Mainitsemisen arvoista on kuitenkin se, että vasta Albertin kanssa olin ensimmäistä kertaa livenä todistamassa varsomista. Hiukan siinä avustinkin, kun varsalla oli niin kiire alkaa hengittää, ettei ehtinyt odottaa rintakehän tulemista kokonaan ulos.

Ruusa syntyi valvomatta, mutta en ollut todellakaan valmis ottamaan tätä riskiä, kun oli sen aika pukata oma lapsi maailmaan. Muistutin haamua, koska valvoin jokaisen yön kahden viikon ajan ennen kuin pikkuprinssi suvaitsi saapua keskuuteemme.

Oli hieno hetki todistaa Albertin ensimmäistä hengenvetoa. Se herkisti siksikin, että vain joitakin viikkoja aiemmin olin ollut läsnä, kun oma isäni veti viimeisensä. Kuolema ja syntymä yhdessä keväässä. Onneksi tässä järjestyksessä, surusta iloon päin.

Yksi ehdottomia suosikkikuviani Albertista, tässä ikää 3 viikkoa.

Albertin alusta on jäänyt mieleen myös se, että Albertin nimihän tuli unesta. Unessa Ruusa synnytti orivarsan, joka oli muuten ihan saman värinen kuin Ruusa, paitsi takajaloissa pienet sukat. Varsa oli väärää sukupuolta, mutta silti aivan ihana, ja sai nimekseen Albert. Siihen asti olin kutsunut tulevaa poniani luovasti Pullaksi (pulla uunissa, juu nou), ja unen jälkeen siitä tuli Pulla-Albert.

Kun Ruusa sitten pukkasi ulos mustan orivarsan, jolla oli samanlainen tähti kuin emällään ja takajaloissa pienet sukat, ja joka väärästä sukupuolestaan huolimatta oli aivan ihana, mikäpä muu sen nimeksi olisi voinut tulla kuin Albert? (Unestakin olen kirjoittanut blogiin enkä olisi sitä ehkä edes muistanut, ellei eräs blogin lukija olisi Albertin syntymän jälkeen huomauttanut asiasta!)

Muistan muuten vieläkin sen hetken, kun Albertin pää tuli ulos ja näin, että se oli musta tähtipää. Olin niin toivonut, että saisin mustan tähtipäisen tamman, sellaisen kuin G oli ollut. Tilauksesta jäi puuttumaan vain se tamma, mutta onhan tuollaisen ruunan kanssa aika lupsakkaa, nyt kun se on alkujärkytyksestään toennut.

Ponihenkistä matkailua

Kun keskituloinen ihminen siirtyy ponielämässään omistavaan luokkaan, seuraa yleensä sellaista, että muuhun ökyilyyn jää vähemmän taloudellista tilaa. Minulle tämä on tarkoittanut vähemmän matkailua kuin nuoruudessa, jolloin ylimääräistä rahaa oli kyllä ihan yhtä vähän, mutta budjettimatkailukestävyyteni oli parempi. (Enemmän aikuisena en ole enää kestänyt nuhjuisia hostellien makuusaleja tai makuupussimajoitusta kaverin lattialla varsinkaan ilman patjaa.)

Kokonaan ilman matkoja en ole kuitenkaan tätäkään vuosikymmentä elänyt, vaan olen jopa toteuttanut pari matkailu-unelmaa.

Yksi unelma on ollut käydä Royal Welsh -näyttelyssä, tai enemmän kai se on tapahtuma. Royal Welshhän on welshinponien ykköstapahtuma, ja osallistuminen sen mukaista. Yhdessä luokassa on yleensä kymmeniä poneja, ja kaikki upeita!

Olen käynyt Royal Welshissä tällä vuosikymmenellä (tai ylipäätään) kahdesti (2013 ja 2014) ja menisin kyllä mieluusti uudelleenkin, jos vain budjetissa olisi jakovaraa. Matkaraportti jälkimmäiseltä reissulta on luettavissa täältä.

Näyttely herättää kuitenkin kaksijakoisia tuntemuksia, sillä samalla kun se on upea tapahtuma upeine poneineen, siinä on pikkuisen koiranäyttelyn varjopuolienkin makua. Perusteluksi kelvannee tämä vuoden 2014 koko näyttelyn voittajacobi:

Hieno pää, ihan hieno etuosa ja takaosa, mutta tuo keskiväli... Kyseessä jalostusori Trevallion Black Harry.

Ilman Royal Welshiäkin Wales on upea matkakohde. Tunnen toki ilmastoahdistusta synneistäni, mutta siitä huolimatta matkailu avartaa ja lisäksi autolla ajaminen kohteessa pitkin poikin on ihan parasta. Walesissahan maisemissa ei ole moittimista!

Vuoristomaisemia olen ihaillut tällä vuosikymmenellä myös Islannissa. Sekin on ollut matkailun ämpärilistallani siitä lähtien, kun nuorena elin hevostelussani joidenkin vuosien mittaisen issikkavaiheen.

Islannissa tuli pyörähdettyä sillä lailla puolihuolimattomasti, että sinne pitäisi kyllä päästä uudemman kerran kunnolla. Ratsastusretkikin oli hienoinen pettymys, joten ehdottomasti olisi syytä uusia kokemus jossain muualla kuin Íshestar-nimisessä firmassa. Lottovoittoa odotellessa!

Ratsastustuntien aloittaminen uudelleen (ja lopettaminen sekä toivottavasti taas aloittaminen)

Tästä lähdettiin. Kuva Reetta Järvenpää.

Kun on vuosikymmenen ratsastanut vailla valvovaa silmää, ihminen kehittää aika karmeita virheitä. Joten kun ratsastuskuvat alkoivat olla yllä näkyvän kaltaisia ja ensikasvatin ratsukoulutuskin lähestyi, ponitäti aktivoitui hakemaan ammattiapua.

Monta vuotta siihen meni, mutta lopulta istunta suoristui ja rentoutui huimasti. Muutenkin tapahtui kehitystä.

Tähän päästiin ja ehkä vähän tästä vielä eteenkinpäin. Valitettavasti tässä ratsuna toimivaa hienon hienoa Jarco-pappaa ei enää ole. (Sillä oli aina kieli vähän ulkona, siksi sen suu näyttää olevan tässä auki.)

Valitettavasti sitten kävi niin, että ensin en voinut käydä tunneilla, koska Ruusalla oli tauti, sitten en uskaltanut mennä, etten tuo tiineelle toista tautia, ja lopulta ei ollut enää varaa tai aikaa. Eli nyt on taas vääjäämättä vajuttu kohti karmeutta. 

Aion kuitenkin tänä syksynä katkaista pahan kierteen ja käyttää työnantajani suomat liikuntasetelit asianmukaisesti. Lähestyyhän tässä seuraavan kasvatin ratsastusikäkin.

Ensimmäinen tunti on jo varattu, Ruusan kanssa, ja se koittaa maanantaina.

Poniblogin perustaminen

Ruusa-poni oli kääntynyt 2-vuotiaaksi, kun muutin mieleni blogiskenestä ja annoin sen imaista itseni mukaansa. 

Tämä blogihan näki siis päivänvalon vuonna 2013 ja vaikka päivitystahti on vuosi vuodelta hiipunut, keskimäärin melkeinpä kerran viikossa on jotain julkaistunut. Ja luulenpa, että tänä vuonna kehityksen suunta kääntyy, sillä viime vuoden postausmäärästä puuttuu tämän tekstin jälkeen enää viisi ja tätä vuottahan on edelleen se 2,5 kuukautta jäljellä.

JA lisäksi tämä postaus on Bloggerin mukaan blogin 600. julkaistu teksti. Miten sattuikin!

Blogista on ollut paljon iloa: on kiva jälkeenpäin palata merkkipaaluihin ja käytyjen kurssien antiin. Lisäksi olen saanut tätä kautta hirveästi vertaistukea (joskus toki olen joutunut myös ilkeilijöiden maalitauluksi, mutta vähemmän), tutustunut moniin mukaviin ihmisiin ja viime aikoina jopa saanut ponitapahtumiin apukäsiä.

Saamapuolella ollaan!

Niin ja tässä tänä vuonnahan tämä sometus on vielä yltynyt sinne Instagraminkin puolelle.

~~~~~~~~~~~~~~

Ehtiihän sitä tapahtua, kymmenessä vuodessa. Tässä vain mieleen päällimmäiseksi pullahtaneet!

Tällä vuosikymmenellä toteutui elämäni suurin haave, oma poni. Alkavalle vuosikymmenelle esitänkin toiveen, että myös seuraavaksi suurin toive toteutuisi eli pääsisin viimeinkin talonomistajaksi ja tallinpitäjäksi omille poneilleni. Mielellään ennen kuin itse täytän seuraavia pyöreitä.

Ensi vuonna on koittaa muuten sellainen merkkihetki, että meikäläisen hevosharrastusta tulee täyteen 30 vuotta. Miettikää! Se on melkein kolme neljäsosaa elämästäni, näin lyhyellä matikalla laskettuna. Se tarkoittaa myös, että kun moni muu hevosbloggaaja vasta päästi ensimmäisen parkaisunsa synnytyslaitoksella, minä olin tutustunut hevosiin jo vuosia. 

Harmi, ettei tämä juurikaan näy esim. ratsastustaidossa ja tuskinpa tähän tulevallakaan vuosikymmenellä tulee kovin suurta muutosta. Olen jo hyväksynyt asian. Melkein.

P.S. Edellinen teksti satulan etsimisen vaikeudesta on kerännyt aivan mielettömän määrän kommentteja ja vinkkejä! Kiitos jokaisesta, niistä on ollut apua kun olen miettinyt, mitä seuraavaksi. Ja henk.koht. Facebookissakin on tullut monta vinkkiä. Palaan satula-asiaan, kunhan saan aiheesta jotain uutta kerrottavaa.