Muistoissa G: aika lähteä

On kulunut jo runsaat 1,5 vuotta siitä, kun Ruusan emä laukkasi vihreämmille laitumille.

Tämän tajuaminen herättää ihmetyksen siitä, että olen elänyt jo niin kauan ilman vanhaa mammaa. Ja toisaalta aika G:n kanssa tuntuu kaukaiselta, melkein kuin unelta.

Muistan hyvin päivän, jona G lähti. Se oli ollut jo pari päivää kovin kipeä. Kun yritin mennä G:n karsinaan, se hyökkäsi minua kohti etukaviot ilmassa, silmät oudosti vilkkuen. Minua pelotti. Tuo villieläin ei ollut minun ponini. Sinä sunnuntaina G oli arvaamaton jopa, kun syöttelin sitä ruoholla.

Tämän kuvan otti siskoni muistaakseni G:n toiseksi viimeisenä päivänä. Lähdön tunnelmaa oli jo ilmassa.

Ponin silmistä heijastui pelkkää ahdistusta. Tallinpitäjäkin sanoi huomanneensa, että G:n silmistä oli jotain sammunut. Oli aika.

Olen kuullut sanottavan, että moni sairas hevonen on ennen lopetusta jotenkin aavistanut kuoleman olevan lähellä ja ollut siksi erityisen rauhallinen. Minusta tuntui, että G:kin aavisti jotain. Mutta rauhallinen se ei ollut, vaan pörhisteli ja huuteli pihalla kuin näyttääkseen, että kyllä vanhassa mammassakin vielä kuuma veri kiertää.

Olin varannut klinikkareissulle mukaan kassillisen leipää. G rakasti leipää. Nyt se saisi syödä niin paljon kuin haluaisi. Mutta ensimmäinen rauhoite alkoi vaikuttaa niin nopeasti, että leivänmurut putoilivat ponin suupielistä lattialle.  

Olin odottanut vähän pidempiä jäähyväisiä, mutta rauhoite veti ponin päätä jo kohti lattiaa. Ja kun turpa oli melkein lattiassa, G huomasi pudottamansa leivänmurut ja ilahtui elämänsä viimeisen kerran. Muistan varmaankin ikuisesti, kuinka G imuroi leivänmurut klinikan lattialta, vaikkei meinannut enää pysyä pystyssä.

G pantiin leikkaussaliin yksin. Olin pelännyt, että G taistelisi hengestään raivokkaasti ja sinkoilisi kauhuissaan pitkin seiniä. Mutta ainoa oven takaa kuulunut ääni tuli siitä, kun G parin minuutin päästä romahti lattialle pitkin pituuttaan. Eikä se enää koskaan liikahtanut, vaikka sen sydän löi vielä pitkään tappavan aineen annostelun jälkeen.

Sain käteeni sakset, koska olin miettinyt jouhien leikkaamista muistoksi. Mutta kun hoitohevoseni F lopetettiin, leikkasin sen harjasta tukon jouhia muistoksi enkä koskaan saanut mielestäni sitä hirveää koloa paksussa harjassa. G:n harja sai jäädä luonnontilaan.

G ja minä ponin toiseksi viimeisenä päivänä. Kuvan otti siskoni. 

G on nyt enkeli, sanoi tallinpitäjän muutaman vuoden ikäinen poika. Kun ajoimme takaisin tallille, G:n siirtyminen täysipäiväiseksi enkeliksi tuntui yhtä aikaa surulliselta ja helpottavalta.

Itse asiassa olin pitkään niin helpottunut, että minulla oli siitä huono omatunto. Rakas ponini oli menettänyt henkensä ja minä olin vain helpottunut. Mutta viimeiset yhteiset ajat olivat tuskallisia. Kiltti ponini oli korvattu lohikäärmeellä, rentouttavat tallikäynnit hampaiden väistelyllä.

Olin helpottunut, koska tiesin, että poniini ei sattuisi enää koskaan.