Pontso sänkkärillä ja pohdintaa ohjasajosta

Kun Rimpulan lämpö oli pari päivää pysynyt normaaleissa lukemissa, päätin ryhtyä taas kävelyttämään sitä vähän niin kuin läskiprojektin hengessä. Käveleminenhän ei tee pahaa, vaikka olisi vähän lenssunpoikastakin.

Koska ponilla kuitenkin oli ollut pientä lämpöä, päätin olla menemättä vielä selkään. 

Jostain syystä etenemme melkein kaikisssa kivoimmissa kuvissa oikealta vasemmalle.

Ratsastamattomuus oli hyvä päätös. Ei niinkään siksi, että Ruusa olisi ollut kovin väsähtänyt, vaan siksi, että olisin todennäköisesti pudonnut selästä tai vähintäänkin traumatisoitunut iäksi. Ponilla oli nimittäin aika lailla kipinöitä kavioissa.

Lisälämpöä tuli tallinpitäjän koirasta, joka suihki papupellon läpi sänkipellolle ilmeisesti toiveinaan päästä kanssamme jollekin jännälle lenkille. Jännää oli kuitenkin lähinnä ponin mielestä.

Sänkipeltoiluun tottumattoman Ruusan mielestä pelto on muutenkin potentiaalisesti täynnä vaaroja. Hyvä tekemisen meininki keskeytyy vielä vähän väliä reunojen tuijotteluun.

Mutta koiran läsnäolo innosti Ruusaa sellaisiin rodeoihin, että ei tosiaan olisi selässä ollut kivaa. Enkä kyllä voi sanoa nauttineeni niistä myöskään pitkien ohjien toisessa päässä. Aika rumasti jouduin ajoittain ottamaan suusta saadakseni elikon pysymään jollain tasolla hanskassa. 

Vähän on jännää!

Kuviin tätä rodeohärkämeininkiä ei tarttunut. Ehkä hyvä niin, onhan jälkikäteen kivempi katsoa kuvia ponistaan herranterttuna kuin tuhmana. 

Myös herranterttu-Ruusa oli luonamme, kuten kuvistakin toivottavasti ilmenee. Muutaman kerran innostui tanssahtelemaan raviaskelten tahtiin, mutta enimmäkseen käveli aivan nätisti. 

Poni on kyllä ohjasajaessa parhaimmillaan aika hieno, vaikka itse sanonkin. 

Yllättävän hyvin homma on lähtenyt lutviutumaan ottaen huomioon, että vielä muutama vuosi sitten meistä kummallakaan ei ollut aavistustakaan siitä, miten pitkien ohjien kanssa toimitaan. Yhdessä olemme opetelleet, ja enimmäkseen keskenämme.

Ohjastuntuma on ponin omien kuvioiden takia piukea ja poni mukeltaa siksi suullaan.

Enimmäkseenhän Ruusa menee aika pitkänä ja matalana, mutta ei ehkä voi koko kesän lähinnä tarhailleelta ponilta kovin suuria odottaakaan. Eikä aloittelevalta kuskilta. 

Välillä poni kuitenkin kasaa itseään siihen malliin, että voi vaan aavistaa, millaisen siitä saisi jos oikeasti osaisi opettaa.

Joo, tässä mennään ihan fyysisesti ylämäkeen mutta aika kiva silti! Ravia mentiin vain muutamia askeleita ponin aloitteesta.

Olen ohjasajanut Ruusaa koko ajan niin, että narut tulevat kuolaimesta (vyön rinkuloiden läpi) suoraan käteen. Jos poni on vimpulammalla tuulella, olen pujottanut ohjat vyön sivurenkaiden läpi. Sillä tyylillä on helpompi saada laiva pidettyä kurssissa.

Monen olen nähnyt käyttävän ajo-ohjia vähän gramaanien tapaan. Koska sitä tyyliä näyttää suosivan myös moni ammattilainen, olen kyllä sitäkin testannut. Lopputuloksena oli niin piukea ja niin kuolaimen taa itsensä rullannut poni, että siirsin ohjat vanhaan malliin jo saman ajokerran aikana. 

Aluksihan olin ihan solmussa pitkien ohjien kanssa, nykyään enää ohjien perät ovat solmussa. Mutta sentään olemme edenneet tällaisiin oikeasti pitkiin naruihin. Onneksi, sillä muutaman metrin mittaisten aloitteluohjieni kanssa voisi tällaisina pukkirodeopäivinä tulla kaviosta päähän. 

Ruusan koulutustaso ajohommissa on jumahtanut ihan perusasioihin, sillä alkeistuntiemme jälkeen emme ole saaneet ajohommissa lisäoppia kolmeen vuoteen. 

Toki siirtymisillä, kaarilla ja suoristamisillakin saa jonkin verran ponia jumpattua, mutta olisihan treeni mielenkiintoisempaa jos olisin osannut opettaa Ruusalle väistöjä tai muita temppuja.

Niin mikä suorana kulkeminen?

Olisipa kiva saada tähänkin hommaan vähän oppia! 

Alkuperäisellä ajo-opellammekin on välillä kursseja, joille olisi kiva mennä, mutta ne ovat Pirkanmaalla ja me olemme nykyään Uudellamaalla. Enkä muutenkaan aio (toivottavasti edelleen) tiinettä raahata kotitallilta yhtään mihinkään, mihin ei ole aivan pakko mennä. 

Maisemissa ei ole moittimista.