Oma poni, paras poni

Eilen ratsastin taas Valkoisella Ponilla. Laskeuduin selästä omista taidoistani (tai pikemminkin niiden vakavasta puutteesta) niin ahdistuneena, että en voinut lähteä tallilta ennen kuin olin sopinut ratsastustunnin ensi viikolle.

Tumpulatuntemuksista huolimatta, tai ehkä juuri niiden vuoksi, tuli vastustamaton halu vielä ohjasajaa rimpulaa ennen kotiinlähtöä. Tällaisiin mielihaluihin voi toki ajaa myös se, että iltaisin ei ole enää pimeää.

En tiedä, oliko viisasta ohjasajaa, sillä olin sen jälkeen niin pää pilvissä, etten saanut illalla unta.

Ruusa oli niin kuuliainen, että pikkupiru olalla kuiskii sen olevan todennäköisesti hyvin sairas. (Toisaalta poni kuuleman mukaan oli aiemmin päivällä vetänyt kunnon rallia tarhassa ilman astmakohtausta.)

Siinä, missä viime treenissä ravasimme yhden ympyrän, nyt ravityöskentelyä tuli jo pari kierrosta - ja saimme vähän jotain tehtyäkin siinä ravissa. Ravia pystyi jopa alkeellisesti säätelemään. Voisikohan näitä pieniä suuria edistysaskeleita jotenkin purkittaa, että voisi sitten ottaa annoksen, kun kaikki tuntuu menevän päin peetä?

Treenin ajaksi ripustin Ruusan naruriimunnarun roikkumaan juoksutusvyöstä kuten alla olevassa arkistokuvassa. (Eiliseltä ei ole kuvallista todistusaineistoa.)

Paksuponi joskus alkusyksystä. 

Narun on tarkoitus muistuttaa ponia, että jaloissa roikkuvista asioista ei tarvitse välittää. Käsittääkseni tällainen ymmärrys on ponille kohtalaisen olennainen ominaisuus, jos haluaa että se kärryt perässään etenisi ilman slaageja. Eikä rimpula narusta juuri välittänytkään, vaikka vähän kuulostelikin ääntä, joka pääsi, kun naru tarttui takasuojien tarroihin.

Luulen, että Ruusa alkaa olla pian valmis kohtaamaan kyljellään jotain vähän taipumattomampaa materiaalia. Että joskus saataisiin se myös oikeiden aisojen väliin.

Miten loistava käyttöponin tulevaisuus Ruusalla olisikaan edessä, jos se olisi terve! Oma poni, paras poni.