Talliporukka teki eilen lähtöä yhteiselle maastolenkille.
Kun kuulin, että shettiksen perään kiinnitettäisiin kärryt, ilmoitin kokoonpanon jatkeeksi myös Ruusan. Ajatuksena oli, että kun poni kuulisi kärryjen ääntä, se samalla siedättyisi sille. Näin ottaisimme jälleen miniaskeleen kohti Ruusan ajoponin uraa.
Tilanteen autentisoimiseksi lähdimme matkaan ohjasajaen.
Neliponisen porukan järjestäytyessä jonoon löysimme Ruusan kanssa itsemme letkan kärjestä. Onhan kärkeen tapana laittaa joukon nuorin ja kokemattomin maastoilija. Vai?
Koska Ruusan tähänastinen kokemus ohjasajomaastoista rajoittui noin 15 minuutin lenkkeihin ja koska tämänkertainen kohde oli sille täysin vieras, jännitysmomentteja oli kasassa ihan mukavasti. Alkuun Ruusaakin vähän jännitti, sillä talojen pihoissa vaani varsin epäilyttäviä roska-astioita ja sähkökaappeja.
Sitä en kyllä tiedä, kuinka paljon Ruusa siedättyi kärryjen ääniin, sillä jo ensimmäisten 200 metrin matkalla se vetäisi muuhun porukkaan noin 20 metrin kaulan. Muita ääniä kuultiin sitten senkin edestä, muun muassa veden solinaa sillan alla (vähän jännitti) ja motocross-radalta kantautuvaa pärinää (melkein säikytti).
Jossain vaiheessa lenkkiä yritimme myös vaihtaa ponijärjestystä, mutta Ruusa pyrki aina päättäväisesti takaisin johtoasemiin.
Puolitoistatuntiseksi venähtäneen lenkkimme kiersi asuinalueiden ja hiekkakuoppien läpi. Kärkiponi Ruusa tepsutteli eteenpäin reippaasti korvat tötteröllä.
Mäkipitoinen lenkki oli juuri sitä, mitä rimpula nyt tarvitsee. Sen takapolvet ovat nimittäin viime aikoina olleet siinä määrin lonksuvaiset, että ne kaipaisivat tuekseen huomattavasti nykyistä vahvempia lihaksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti