Laumaelämää

Kun Ruusa muutti nykyiseen kotiinsa, se käyttäytyi alkuun hyvin epäruusamaisesti. Eli totteli nöyrästi kaikkia muita hevosia ja varoi niitä heinäverkolla siinä määrin, ettei ilmeisesti saanut syödyksi paljonkaan.

Tarkkailumoodi oli päällä noin kuukauden. Sitten alkoi kipuamisvaihe: yksi laumatoveri kerrallaan Ruusa suuntasi kohti hierarkian huippua.

Lauman parikymppisen shettiksen Ruusa kyllä katsoi alamaisekseen jo heti alussa, mutta nyt oli toisen shettiksen vuoro. Tämä toinen shettis on tupannut olemaan hierarkian tikkailla aina siellä yläpäässä. Ehkä juuri siksi teini katsoi tarpeelliseksi vähän kyykyttää sitä. Oppiipahan kaveri olemaan.

Hirmuhallitsijaksi Ruusa ei sentään ole ruvennut, vaan olen bongannut sen yhteiseltä lepotauolta kääpiökokoisten alamaistensa kanssa.

Aikaisemmissa laumoissa prinsessaponi on aina kaihonnut parhaaksi ystäväkseen lauman ylijohtajaa. Aiemmin sellaisena on yleensä häärännyt joku vahva matriarkka. Vahvat johtajatammat eivät ikävä kyllä tapaa sietää nokkavalta teiniltä kovin tuttavallista käytöstä, joten Ruusaa on sattunut milloin mihinkin paikkaan.

Ruusa ja nykykamuja, joista kuningasruuna vasemmalla.

Nykylauman kuningas on kuitenkin 29-vuotias ruunaponi, jonka kuningattareksi Ruusa on kohtalaisella kiihkeydellä pyrkinyt. Vanhaherra ei pane Ruusan lähentelyitä kovin pahakseen, vaan suojelee rimpulaa muiden simputusyrityksiltä. "Ne tietävät olevansa vähän parempia kuin muut", kommentoi ponien lähentymistä työkaverini, johtajaruunan omistaja.

Tässä laumassa odotin, että Ruusa ryhtyisi ensimmäisenä kaveeraamaan kahden muun teinin kanssa. Mutta tämänsuuntaista lähentymistä olen havainnut vasta viime aikoina.

Aika usein Ruusa löytyy toisen 3-vuotiaan ponitamman lähistöltä. Koko ajan tiivistyvää kaveruutta on havaittu myös rimppanan ja vuotta vanhemman issikkaruunan välillä, kuten kuvista näkyy.

Samat kamut kuin ylemmässä kuvassa. Aika hyviä kavereita ollaan jo - minusta aivan ihanan - issikkaruunankin (oik.) kanssa. Lauma alkaa olla nyt kivasti vakiintunut, kun siihen ei ole tullut ketään Ruusan jälkeen. Muutama on kyllä poistunut joukosta.

Issikka on laumansa ilopilleri, joka saa umpimielisimmätkin laumatoverit leikkiin. (Vilkkaudessa se silti häviää Ruusalle, jolla on rutkasti pöllöenergiaa leikkeihin käytettäväksi.)

Ihan vielä Ruusa ei kuitenkaan ole löytänyt uudesta laumasta sellaisia bestiksiä kuin sillä oli pitkäaikaisimmassa kodissaan.

Laumautumisen hitaus on oikeastaan vähän yllättänyt minut. Ruusa on kuitenkin vaihtanut laumaa useasti aiemminkin ja ystävystynyt aina nopeasti uusien tyyppien kanssa.

Mutta siinä, missä Ruusan on aiemmin pitänyt sopeutua vain uusiin kavereihin, nyt uutta ovat olleet lauman lisäksi niin kotipaikka kuin elämäntyylikin: sisätallista pihattoon, heinäkasoilta heinäverkkoa nyppimään. Ei kai se ihme ole, että pari kuukautta menee sopeutumiseen.(Ruusahan muutti nykyiseen paikkaan marraskuussa.)

Paneehan tämä miettimään, miten kovaan prässiin me ihmiset panemme hevoset, kun vaihdamme tallipaikkaa.

Jo aiemmin blogissa näkynyt kuva Ruusasta ja ensimmäisestä bestiksestä. Tämä kuvaa minusta niin hyvin hevosten välistä läheisyyttä. Ponit siis ovat tässä kuvassa yhdessä päivätorkuilla makuullaan. Ne olivat erottamattomat, kunnes tulivat erotetuiksi.