Hyvää ja huonoa

Eläinlääkäri kävi katsomassa Ruusan jalkaa eilen.

Vasen etunen kuulemma tuntuu toista etusta lämpimältä siksi, että siinä on vähemmän karvaa (tätä vähän epäilinkin). Ikävää on tietysti se, että molemmat etuset ovat lämpimät. Mutta akuuttia vikaa jalasta ei nyt löytynyt.

Ei se runsaat 140 euroa silti hukkaan mennyt, sillä kerrankin eläinlääkäri oli vaivautunut etsimään ongelmien alkulähdettä. Eläinlääkäri jätti jälkeensä tällaisen epikriisin (en päässyt itse paikalle tutkimustapahtumaan):

Ongelman ydin on jalka-asennoissa, jotka ovat varsin kaukana optimista. Tällainen asento rasittaa alaniveliä ja niiden tukirakenteita, joten paljon mahdollista, että niitä joutuu jatkossakin hoitamaan (lihavointi lisätty) rasituksen lisääntyessä käytön myötä. Lisäksi hankoside joutuu koville. Myös liikaluu on tullut samasta syystä -> painorasitus jalan sisäreunalla suuri ja kohdistuu sisäpuikkoluun yläpäähän. Tällöin puikkoluun ja koipiluun ligamentti rasittuu ja alkaa kalkkeutua. Neuvottele sepän kanssa, kuinka kavioita voisi vuolla niin, että jaloilla olisi helpompi olla.

Valitsin tarkoituksella sanan epikriisi, sillä aikamoinen kriisi pukkasi välittömästi päälle. Tädin sisäinen (?) draamakuningatar heräsi ja päätteli yllä olevasta, että ponin päivät alkavat olla luetut. Eihän se ikinä kestäisi käyttöä. Draamakuningatar ei saanut unta, kun itkeskeli hyvästejä karvaiselle kullannupulleen.

Hyvää kuvaa jalka-asennoista ei kyllä ole. Mutta tässä kuva ponista, joka nautti eilisaamun auringosta ja siitä, että hysteerinen omistaja kerrankin uskalsi jättää ponin ulos nakuna - välittömästi oli päästävä piehtaroimaan lumeen.

Tänään aamulla eläinlääkäri kuitenkin soitti ja esitti diagnoosinsa hiukan pehmeämpään sävyyn. Hänestä ponia voi edelleen rasittaa, mutta olisi hyvä antaa rasitusjaksojen väliin toipumisjaksoja.

"Kyllä siitä vielä hyvä tulee", lohdutti lääkäri lopuksi. Ehkäpä hän kuuli poninomistajan äänessä epätoivon särähdyksen.

Poninomistaja ei ole kuitenkaan vielä ihan vakuuttunut. Tämä sama lääkäri nimittäin kuvasi G:n selän keväällä 2012 ja sanoi, että kyllä ponilla vielä voisi ratsastaa ja varsankin teettää. Kuukautta myöhemmin poni oli vainaa.

Mutta ehkä nyt en kuitenkaan ihan vielä rupea tekemään Ruusalle tilaa pakastimeen. (Vaikka syytä ehkä aika paljon olisikin.)

Eläinlääkärin teksti silti järkytti, vaikka ponin jalka-asentojen heikkous ei varsinaisesti ollut minulle mikään uusi asia.

Olen maininnut jalka-asentohuolista jokaiselle tapaamallemme eläinlääkärille ja jokaiselle kengittäjälle. Lähes yhtä moni eläinlääkäri ja kengittäjä on vähätellyt asiaa. Pari ammattilaista on jopa pitänyt Ruusan hajavarpaisuutta suhteellisen lievänä (vaikka jalkojen vinouden näkee puusilmälläkin).

Eniten tässä harmittaa muutama asia:
a) Ruusan ollessa ihan pieni en kutsunut ammattitaitoista seppää paikalle heti, kun aloin huolestua jaloista, vaan kuuntelin kokeneempien kasvattajien rauhoittelua. Hajavarpaisuutta alettiin hoitaa vasta ponin ollessa 5-viikkoinen.
b) Valitsin väärät ihmiset vinoutta hoitamaan (vaikkakin käyttämäni kengittäjä oli koulutettu, kokenut ja itsekin hevoskasvattaja). Rajun hajavarpaisuuden korjaamiseksi olisi ehkä voitu tehdä muutakin kuin vuolua.
c) Luotin liian pitkään ammattilaisen työhön, vaikka näin, että kaviot olivat vuolun jälkeen liian pitkät. Tämän ansiosta etukavioiden kannat ovat valahtaneet liian eteen, mikä ei ole erityisen hyvä asia varsinkaan yhdistettynä ventoihin vuohisiin.

Olisikohan olemassa joku konsti, jolla voisin tuntea itseni vähän vähemmän epäkelvoksi hevosenomistajaksi?