Mamin kullannuppu näyttäytyy

Meillä on vierailulla tyyppi, jota voidaan kutsua nimityksellä mamin kullannuppu. Se on sellainen kaveri, jota on aina kiva nähdä (paitsi, että alkaa heti epäillä, että poni on liian kipeä ollakseen tuhma), mutta joka aika usein piilottelee alter egonsa pikku riiviön takana.

Mamin kullannuppu kömpi esiin piilostaan maanantaina, kun ensin oli yritetty pikku riiviön kanssa sellaista oikeaoppista irtojuoksutusta, jossa täti seisoo kentän keskellä ja poni jolkottelee kivasti isoa ympyrää tädin antamien ohjeiden mukaisesti.

Pikku riiviö kyllä sai tädin vähän huolestumaan, sillä niskojen nakkelun ja pukkilaukkailun sijaan se ei millään olisi halunnut askeltaa käyntiä ripeämmin. Mutta kun kyykytys loppui, ponin kavioista tuli vähän laukkaakin.

Ja silloin ilmaantui kullannuppu. Se seuraili mamiaan vapaana kentällä aika nätisti, paitsi jos mami erehtyi liian lähelle kentän aitaa, sillä aidan alla on vielä jäljellä muisto kesästä. Ja kun poni näkee ruohoa, se ei siinä vaiheessa enää mitään mameja muistele.

Välipäivän jälkeen mami ja mamin kullannuppu kohtasivat jälleen. Kullannuppu jätti vapaaehtoisesti tarhan heinäpaalin tullakseen kiinniotetuksi (tämä ei riiviöltä ole välttämättä jokapäiväistä käytöstä). Se seisoi nätisti kahtapuolen sidottuna (naruissa seisominen on jäänyt vähälle treenille) ja antoi pukea töppöset ilman sen suurempaa draamaa.

Harmi, että kullannupulla on yhtä vinot jalat ja ahtaat liikkeet kuin riiviölläkin.

Ensimmäistä kertaa poni myös ymmärsi, että kuolainten pukeminen tapahtuu naruissa, riimu kaulalla, ihan samalla tavalla sievästi ja oma-aloitteisesti kuin karsinassakin. Ja että siinä vaiheessa kun riimu on kaulalla, ei olla vapaana eikä siten ole kannattavaa lähteä vaeltamaan.

Vielä taluttaessakin kullannuppu kohteliaasti pysytteli ponille varatulla paikalla, ainakin pääosin. Paluumatkalla tuli noin joka viidennellä askeleella pieni unohdus, mutta vaikka peruutusmerkki tuli ensimmäistä kertaa liruliinalla kuolaimista, kullannuppu totteli sitä kuin olisi aina tehnyt niin.

Vähän kokeiltiin raviakin, sillä kullannupulla oli virtaa ja tädilläkin tarvetta aloittaa ravitreenit kesän näyttelyitä varten. Ja jos selittää itselleen, että tässä nyt näyttelyä varten treenataan niin on ihan ok, että poni ei pysy oikeaoppisessa sijainnissaan vaan täti joutuu ravaamaan lavan kohdalla (tämä on näyttelyissä oikeaoppista).

Kaikkein iloisimmaksi kullannuppu kuitenkin teki maminsa, kun maastoilun jälkeen vielä pantiin suitsiin kiinni lyhyet ohjat ja treenattiin kentällä vähän ohjastuntuman hyväksymistä. (Tätä oli erikseen kokeiltu vasta kerran, inspiraatio tuli kuin tilauksesta, Mintti Rautioahon blogitekstistä.)

Kullannupulle tuntui olevan helpompaa harjoitella tuntumaa kävellen kuin paikallaan seisten, joten se sai tassutella eteenpäin. Ja voi miten hienosti se oli jo hoksannut idean!

Tosin on myönnettävä, että poni on ehkä sisäistänyt sanan "hyvä" merkityksen turhankin syvällisesti. Aina kiitossanan kuullessaan se pysähtyy ja kääntyy katsomaan tätiä: no niin, nyt sitä porkkanaa.

"Oisko porkkanaa?" (Miten tässä kuvassa näyttää siltä kuin poni olisi vaarassa tulla loimensa kuristamaksi? Apua!)