Söpöysvaroitus: Ruusalla viimeinkin sopivankokoinen ratsastaja - ja omistaja saattaa haljeta ylpeydestä

Olen jo pitempään ajatellut, että Ruusa soveltuisi hyvin myös keskenkasvuistan ihmisyksilöiden kanniskeluun. En ole tätä kuitenkaan voinut todistaa, sillä kukaan ei ole suostunut lainaamaan lastaan testipilotiksi. Mikä lie syynä tähän.

Ensiaskeleet kohti lastenponiutta otettiin Tilanteeseen kuitenkin lauantaina, kun Ruusa viimein sai selkäänsä oikeasti sopivankokoisen ratsastajan (hänellä on elopainoa vain noin 30 kiloa, ja jalustinhihnojakin lyhennettiin jäljiltäni viisi reikää!). 

Tosin tämä lainaratsastaja tosin menee pikkuponikokoisuudestaan huolimatta enemmänkin nuoriso- kuin lapsiosastoon, sillä on kuulemma jo 13-vuotias (miten muka voi olla, kun ihan äskenhän hän oli jotain 8!). Eikä Anna ole myöskään mikään aloittelija, vaan hänellä on omiakin poneja peräti kaksi kappaletta. Toinen niistä on B-welsh-tamma Lilli, jota olen sen nuoriponiaikoina jokusen kerran esittänyt näyttelyissä.

Vino, mutta muuten aikans kiva! Ratsastajan vinous menee karvasatulan piikkiin. Anna oli aika urhea, kun lähti maastoon vieraalla ponilla ja ekaa kertaa karvasatulalla!

Odotin Ruusan käyttäytyvän esimerkillisesti, mutta silti jännitti, sillä Ruusan kokemukset omaa ihmistään laajemmasta ratsastajakunnastahan voi laskea yhdellä sormella. Vain sen ihka ensimmäinen ratsastajakokemus 3-vuotiskeväänä oli muu kuin minä. En kuitenkaan Ruusan vähistä ratsastajakokemuksesta pulissut ennen ratsastusta, ettei ratsastajaa alkaisi liikaa jännittää.

Ja kuinkas sitten kävikään? No, Ruusa käyttäytyi juuri niin esimerkillisesti kuin ajattelinkin. Poni teki sen, mitä ratsastaja pyysi, eikä mitään ylimääräistä.

Kuuleman mukaan Ruusa sai ratsastajalta arvosanaksi pelkkiä sydämiä. Suostuu kuulemma uudelleenkin. Ja poninomistaja oli tietenkin haljeta ylpeydestä. Jotain olen tehnyt oikeinkin, kun ponin voi tällä lailla yhtäkkiä antaa vieraalle nuorelle ratsastajalle ja homma menee kutakuinkin putkeen.

Poni oli aika väsynyt varsinkin loppua kohti. Osittain varmaan uuden ratsastajan jännityksestä.

Toki onnistumisesta on kiitettävä myös ratsastajaa, sillä Annalla on mukavan siisti tyyli - enhän olisi häntä selkään pyytänytkään, jos olisin epäillyt jotain muuta. Ruusa tuntui tyytyväiseltä eikä sen todennäköisestä jännityksestä näkynyt ulospäin muuta kuin että poni oli nopeasti aivan puhki.

Väsymykseen todennäköisesti vaikutti myös se, että ponilla ei hengitys kulkenut mitenkään ihanteellisesti. Syy lienee ihan vain kevät. Pitkän kuivan kauden aikana siitepölyä ja muuta pölyä varmaan kertyi hengitysilmaan melkoisesti. Lämpömittarikin kipusi lauantaina varmaan lähemmäs 15 asteeseen. Se on melko lämmin lämpötila silloin, kun ei pysty riisumaan ihan sään vaatimassa tahdissa. Ruusa on kyllä pudottanut talviasustaan jo päällystakin, mutta villakerrastosta se on pitänyt kiinni.

Ponin ratsuominaisuuksistakaan nyt ei pääse ihan liikaa ylpistymään. Kuvia katsoessani nimittäin järkytyin. Miten poni nyt noin vino on? Minä kun luulin työstäneeni asiaa jo melko menestyksekkäästi, mutta valokuva ei valehtele!

Pitäisi vähän useamminkin päästä katselemaan  ponin liikettä muustakin kulmasta kuin takaviistosta.

Onko söpöä vai supersöpöä? Ainakin jos jättää huomiotta ponin järkyttäviin mittoihin päässeen lihavuuden ja vinouden. 

Tartuin näkökulma-asiaan heti maanantaina, jolloin tarkastelin Ruusan menoa maailman parhaasta kulmasta!

Tarkoitus oli testiratsastaa sovituksessa oleva satula. Satula ei kuitenkaan toisella selkäännostokerralla näyttänyt istuvan niin hyvin, että olisi kannattanut kipeyttää ponia taikka itseään yrittämällä ratsastaa sillä. (Sunnuntaisen kahden minuutin kuivaistumisen jälkeen häntäluuta jomotti vuorokausi.)

16-tuumainen Sydney dressage. Niin lähellä, mutta ei sitten kuitenkaan ihan. Satula näyttää kuin olisi ihan lavoilla, mutta tunnustelemalla tuntui olevan ihan ok kohdassa. Mieli tekisi silti laittaa taaemmas, mutta sitten se vasta menisikin liian pitkäksi. Kinesioteippi osoittaa suunnilleen viimeisen kylkiluun kohdan (varmaa tietoa ei ole, koska kylkiluita on tällä hetkellä melko hankala tuntea.).

Mutta kun olin jo henkisesti valmistautunut ratsastamaan ja kolean sateinen sää suosi ponin hengityksen kulkua, päätin toteuttaa suunnitelman karvasatulan kera. Saimme minimaastoon vielä seuraksi setähevosen omaihmisineen.

Voin kertoa, että ei ollut ihan tuollainen rauhallinen lastenponi alla tällä kertaa! Aika piukea poni oli. Mutta ymmärtäähän sen, sillä tällainen kaverin kanssa maastoilu on Ruusalle lähes yhtä uusi juttu kuin vaihtuvat ratsastajatkin. Ratsain tämä taisi olla nyt toinen kerta ikinä.

Ensin mikään ei muutu neljään vuoteen ja sitten yhtäkkiä joka ratsastuskerta tulee jotain uutta. No, sellaista se on.

Yhteistä näille kahdelle ratsastuskerralle oli se, että suoruus oli varsinkin ravissa täysin tuntematon käsite. Perse heitti oikealle ja naama vasemmalle. Että sellainen pieni työsarka! Poninpersus heitti kyllä yhdessä vaiheessa myös kohti kattoa, kun Ruusan laukatessa perässä kulkenut setähevonenkin yltyi reippaimpaan askellajiin.

Vinoutta voi osittain selittää se, että pitkään jatkuneen löysäilyn vuoksi löysyys on alkanut taas kiusata. Ongelmallinen löysyys sijaitsee takapolvissa ja aivan erityisesti oikeanpuolimmaisessa sellaisessa. Kun heittää takaosan oikealle, ei tarvitse tuoda oikeaa takasta kunnolla rungon alle. Vinous ei siis välttämättä ole varsinainen ongelma, vaan ponin ratkaisu ongelmaan. Näin ainakin itse päättelisin. Lääkkeeksi en keksi muuta kuin lisää jumppaa. Vielä kun ehtisi.

Itse lenkistä selvittiin ponin piukeudesta huolimatta ilman vaurioita. Tai no, häntäluu vähäsen poltteli loppuillan ja vielä tänäänkin on ollut tuntemuksia, mutta hinta oli pieni siihen ottaen huomioon lenkin vaikutukset pääkoppaan.

Kyllä ratsastus on ratsastavan ihmisen parasta aikaa, nimittäin. Ihan lyhyessäkin sadesään maastossa huolet pyyhkiytyivät mielestä ja olo keveni. Pitkästä aikaa yöunetkin kestivät herätyskellon rimputukseen saakka. Taisi häntäsaikku loppua ainakin Ruusan ja karvasatulan osalta nyt tähän.

Käynnissä vähän suorempi ainakin etupäästä.

Mutta vielä pikkuisen takaisin Annan ja äitinsä vierailuun sekä poniylpeyteen.

Ylpeyteen antoivat syytä molemmat kavioeläimet, joiden käytös oli varsin mallikelpoista läpi vierailun. Parasta on tietysti se, että ne eivät olleet vieraskoreita vaan ovat tällaisia ihan jokapäiväisessä käsittelyssä. 

Kiva kun kävitte, Anna ja Maria, tervetuloa uudelleenkin!