Kevättä rinnassa ja rööreissä eli viime viikkojen kuulumiset

Kevään saapuminen on noteerattu talouden poniosastossa. Energiatasollisesti keväästä on seurannut ensin vauhdin lisääntymistä ja sitten hidastumista, ja taas reipastumista. Vauhtia säätelee pitkälti säätila.

Pikkumies kaipaisi toimintaa. Kuvassa näkyy hyvin myös Albertin emältään perimä welsh-naama.

Esimerkiksi tuossa pääsiäisenä totesin, että jatkossa pidän kypärän päässä myös ohjasajaessa.

Sinä päivänä Ruusa oli mennyt pellolla tosi hienon treenin. Ajattelin, että otan vielä yhden laukannoston ja sitten lopetan. Ruusalla oli sama mielessä, mutta pikkuisen eri käsitys lopettamisen tyylistä. Hän ns. läksi. Itse en ihan pysynyt perässä, vaan horjahdin, kompastuin mättääseen ja seuraavaksi tajusin iskeneeni pääni - kyllä, taas pääni - tantereeseen. Yllättävän kovalta tuntui maa siinä suojattoman otsalohkon alla, kun yksi ponivoima antoi vauhtia lentoon.  

Mainittu ponivoima itsehän kirmasi tässä vaiheessa jo täyttä laukkaa kohti tarhassa koko treenin ajan ikäväänsä kiljunutta lastaan. Äidinvaistot vissiin ajoivat ihmisen kuuntelemisen edelle. 

Yhytettyäni jälleen reiman ajoponini suuntasimme ottamaan vielä yhdet laukat sinne samalle pellolle. Setähevonen ja omistaja tulivat vielä matkaan varmistamaan, että a) päänsä lyönyt ponitäti ei pökerry yksin pellolle b) poni ei ota uutta kipinää. Kummaltakin skenaariolta vältyttiin, poni oli oikein mallikas.

Mitä luulette, tykkäävätkö nämä kaksi toisistaan? Ehkä myös hiukan samaa näköä?

Saatoin todeta, että ponini ehkä kestäisi pikkuisen rankempaakin treeniä, kun jaksoi ensin ehkä 40 - 45 minuutin ohjasajotreenin (joka sisälsi pääosin oikeinpäin liikkumista kaikissa askellajeissa), sitten muutaman minuutin intervallijakson reippaassa laukassa ja lopuksi vielä pienen loppuverkan kaikissa askellajeissa. Ja tämän jälkeen palautui ihan hyvin.

Näin on tilanne, kun sää suosii. Ja sään suosiminenhan tarkoittaa Ruusa-ponin kohdalla sitä, että mitä enemmän vilkaisu ulos saa ponitädin haaveilemaan pysymisestä sohvannurkassa vällyjen alla, sitä parempi on Ruusa.

Eilenkin kävin naapurin kentällä ihan ratsastamassa parinkymmenen minuutin treenin (ekaa kertaa olimme siellä ratsain!). Vaikka menimme suurelta osin ravia, poni ei edes hengästynyt. (Alku- ja loppukäynnitkin - taluttaen - olivat parikymmenminuuttisia johtuen matkasta kentälle.)

Toivottavasti kesä ei ole viime vuoden toisinto, että päästäisiin vähän sulattelemaan talven aikana Ruusan keskivartaloon ilmestynyttä plussapalloa.

Yksi syy hengityksen hankaluuteen lämpimällä säällä voi olla, että ponit pitävät mokomat kumman tiukasti kiinni talviturkeistaan. Olen jo lisännyt kivennäisiä ja vähän proteiiniakin sekä madottanut (Albertin peräti kahdesti, eläinlääkärin suosituksesta), mutta aina vain on talvikarvaa. Ruusa on saanut psylliumkuurinkin. 

Ei välttämättä jännevammaiselle sopivaa toimintaa, mutta minkäs teet. Kuva on huhtikuun lopulta laiduntreenistä äitiponin kanssa.

Albertkin on kuumuudessa kärsimisestään huolimatta ollut eläväinen. Pääsiäisenä se oli pakko päästää leikkimään setien kanssa, vaikka sillä on toisesta takasesta ojentajajänne paksuna (tämä on uusi vamma ja tällä kertaa turvotus todella kiistatta on jänteessä).

Alkoi raikulointi kohdistua vähän liikaa ihmissuuntaan. Ja kyllä pojat sitten temmelsivätkin ihan urakalla! Harmi, että jätin kameran talliin, kun päästimme porukan laitumelle treenaamaan. 

Ketterä poika on Albert. Kenttäponiainesta, jos vain fysiikka kestäisi.

Tällainen tällä kertaa.

Ennen takatalvea molemmat ponit ovat treenanneet ahkerasti myös kesälaidunkautta varten. Vähän suunniteltua ahkeramminkin, kun eräs nimeltämainitsematon oli yhtenä päivänä lähtenyt tallilta sulkematta laitumen porttia. Tarkoitetun vartin laidunnustreenin päälle oli tullut ehkä tunti suunnittelematonta lisäharjoitusta. Hups!

Onneksi omistajan orastava dementia ei vaikuta koituneen ponikaksikosta edes kaviokuumetaustaisen kohtaloksi. Tässä kohtaa kuivuutta voi kiittääkin, aika kauan saa poni nyhtää saadakseen kunnollisen ruohoannoksen.

Noin kuukauden verran ponit ovat saaneet nauttia myös normaalikokoisesta tarhasta. Olivat aika onnellisia, kun avasin portin. Alla pari kuvaa, joista saa osviittaa tarhan koosta (kokonaan se ei näy kummassakaan). Ja kyllä isompi tarha tarkoittaa myös selvästi enemmän kävelemistä, etenkin kun heinää jaetaan molempiin päihin.

Tässä jääkelillä suljetussa päässä, liukkauden takia tekemäni aita näkyy Albertin pään takana.

Ponit suunnilleen samassa paikassa, kuva otettu väliaikaisen aidan luota eli kuvassa näkyy ehkä kaksi kolmannesta tarhasta. Kuvassa näkyy myös Albertin ketteryyden lähde: se on aina joutunut nostelemaan jalkojaan.

Kuten jo mainittua, olen nyt pari kertaa viikossa katsellut maisemia ihan karvasatulastakin käsin. 

Häntäluu on kestänyt pikkulenkit. Sen sijaan kun yhtenä päivänä innostuin lähtemään tallinpitäjän kaveriksi kolmen vartin maastoon (hänen hevosellaan), häntäluu oli pari päivää nyrpällään. No can do, häntis, pakko vain tottua!

Tänään aion testata, mitä takapuoli tykkää ekstremestä eli erittäin leveästä ratsusta. Toisin sanoen olen menossa ratsastamaan curlylla.

Ponit "pikkutarhan" puolella.

Kunhan häntäluu tokenee, olisi kiva ratsastaa ihan oikeassa satulassa. Tätä edistin taas viime viikonloppuna, kun Horse & Rider in Motion -tapahtumassa oli paikalla satulaseppä Petro Sirola. Hyvä uutinen on, että hän oli varsin luottavainen pystyvänsä toimittamaan Ruusalle istuvan penkin, johon minä mahdun. Huono uutinen on, että ei alle kolmen tonnin. Lottovoittoa odotellessa.

Semmoista perusarkea siis täällä!

Ei se pöllömmältä näytä.

P.S. Viime postauksessa kuvaillulla Annan ja Marian vierailukerralla myös mittasimme Albertin. Ilmeni, että mittausmetodini (seisoin varsan vierellä, katsoin mihin asti ylsi ja mittasin välin kotona mittanauhalla) oli aivan yhtä tarkka kuin tähän tarkoitukseen valmistettu mittakin. Säkäkorkeudeksi saimme 145 cm ja lautaskorkeudeksi noin 147 cm. Vielä vähän aikaa voin siis unelmoida, että omistan ison ponin enkä pientä hevosta!