Olen aina käyttänyt kypärää uskollisesti käytännössä joka kerta, kun istun hevosen selkään. Onneksi, sillä sunnuntaina kypärä joutui tositoimiin.
Tietenkin olin liikkeellä yksikseni. Ruusan kanssa sompailtiin vähän metsässä ja sitten lopuksi päätin vielä virkistää mieltä pienellä usvatuksella pellolla - kuten monta kertaa aiemminkin.
 |
| Ei ole nyt tuoreita ratsastuskuvia, joten joudutaan tyytymään tällaisiin kuvituskuviin. Suunnilleen tälläviisiin on menty satulan allakin Muuten kiva, mutta kuvaajalla on vaihteeksi ollut sihti kalibroimatta. |
Vähän poni siinä pukitteli, mutta en ajatellut siitä sen enempää. Kunnes tultiin viimeiseen ylämäkeen. En edes tajunnut, millaista pukkisarjaa poni siinä heitteli ennen kuin katsoin alaspäin ja tajusin painopisteeni siirtyneen jonnekin ponin kaulan yläpuolelle. Mitään ei ollut enää tehtävissä putoamisen ehkäisemiseksi, etenkään kun poni ei osoittanut aikomusta lopettaa rodeotaan.
Kun kypärä ilmalennon päätteeksi rusahti hankeen, ensimmäinen ajatus oli "voi perse, miksi pää edellä". Pää osui melko tiiviiksi aurattuun rekireitin pohjaan eli kovin pehmeään hankeen en päässyt laskeutumaan.
Hetken päästä totesin suureksi helpotuksekseni, että olin jaloillani eikä päähän juuri sattunut. Toisaalta niska oli kuin tulessa.
 |
| Tässä jo aiemmin käytetty kuva muistutukseksi siitä, millaisia pukkeja Ruusasta sen niin halutessa lähtee. |
Kunnon heppatyttönä ensimmäiseksi tietenkin talutin ponin karsinaan (poni ei ihme kyllä ollut jatkanut matkaansa omatoimisesti), riisuin karvasatulan ja suitset sekä heitin eteen vähän evästä. Sitten lähdin katselemaan, sattuisiko kotona olemaan joku, joka voisi toimittaa minut lääketieteellisen avun piiriin.
Päättelin, että itse ei kannattanut istua rattiin, enhän uskaltanut liikuttaa kipeää niskaa yhtään. Olen kuullut liikaa juttuja siitä, miten niskamurtuma voi ensin tuntua pikkuvenähdykseltä, kunnes pieni väärä liike niksauttaa sen kohtalokkaaseen asentoon. Ennen kuin ehdin tallinpitäjän ovelle, tallikaveri kurvasi pihaan ja lupautui ilman muuta kuskiksi.
Terveydenhuollon asiakastapahtuma kestikin sitten loppupäivän.
Ponitädin yläulokkeita tutkittiin vallan nykyaikaisen kuvantamisteknologian voimin. Lopputulemana voitiin todeta, että mikään ei ainakaan ollut murtunut tahi vuotanut kallon sisään. Huh, helpotusta.
Päästä en itse ollut hoksannut olla kauhean huolissani, tunsinhan olevani täysissä järjissä ja tapahtumien kulkukin oli tallentunut kolhitulle kovalevylle aukottomasti.
En ajatellut, että pääkopalle olisi varsinaista vahinkoa aiheutunut ennen kuin seuraavana päivänä menin töihin ja tajusin, että en tajunnut. Ajatus ikään kuin joutui ponnistelemaan läpi paksun puuron päästäkseen sinne, minne yritin sitä ohjata. Hieman haastava yhtälö ottaen huomioon, että työssäni ei ole ajattelutta onnistuvia elementtejä.
Vaikka varsinaista aivotärähdystä ei diagnosoitukaan, aivot taisivat siis kuitenkin vähän ottaa tapahtuneesta itseensä.
Tästä huolimatta en ole oikein osannut jäädä sairauslomallekaan. Kun oli kaikenlaista sovittuna ja lääkärikin sanoi, ettei töihin osallistumisesta ole haittaa. Ilmeisesti kärsin siis myös tunnollisen työntekijän syndroomasta. Tosin työteho on ollut siinä määrin vajaa, että panoksestani ei välttämättä ole ollut työnantajalle myöskään merkittävää hyötyä.
Maanantain aivosumu säikytti aika lailla. Nyt onneksi tuntuu jo vähän lupaavammalta. Ajatuskapasiteetti riittää varsinaiseen työntekoonkin eikä pelkkään hengessä mukana olemiseen. Vähän kyllä iltapäivällä alkaa puristaa ohimolta.
Mutta olisinkohan nyt töissä, jos en olisi käyttänyt kypärää tai pään suojana olisi ollut potta jostain Väinämöisen ajoilta?
Minähän ostin uuden kypärän reilu vuosi sitten ja ero monia vuosia vanhempaan malliin on kyllä ihan silmämääräisestikin havaittavissa. Kypärättä ratsastamisen typeryydestä en viitsi edes aloittaa.
 |
| Joulukuulta 2016 olevassa kuvassa mukana myös mainittu kypärä. Ja tämäkin usvatus jatkui kuvan ottamisen jälkeen pukkilaukalla, mutta tilanne ei päättynyt ratsukon erkanemiseen. |
Tapahtunut sai kyllä mietteliääksi.
Ensinnäkin ihmetyttää, miksi poni pukitti omistajansa peltoon, vaikkei koskaan ennen ole sellaista harrastanut. Onko se jostain kipeä? Olisiko pitänyt herkemmin kuunnella, kun se ratsastuksen alussa sanoi, että tänään ei hotsittaisi. Edellisen päivän irtojuoksutuksessakin oli ollut vähän haluton.
Vai onko kyse vaan kipakan ponin mielenilmauksesta, kun ihmisenkanniskelutehtävä on säännöllistyttyään alkanut maistua työltä?
Onhan Ruusa ennenkin laukassa pukitellut, muttei koskaan niin, että olisin ollut edes kovin lähellä putoamista. Nyt veti sellaisen linkousohjelman, että ei tuskin olisin pysynyt kyydissä, vaikka se ei olisi tullut niin yllättäen.
Toisekseen mietityttää, onko tässä nyt odotettavissa linkouspukkeja jatkossakin.
Niskakivun vuoksi en uskaltanut mennä putoamisen jälkeen takaisin selkään, joten poni sai pompuistaan maksimaalisen palkinnon. Tuskinpa se osasi suunnitella heivaustani, kun sen selästä ei aiemmin ole pudottu (lukuun ottamatta yhtä selkäännousupyllähdystä), mutta oppiko nyt kerrasta? En välittäisi ottaa putoilemista tavaksi, etenkään volttityylillä.
 |
| Postauksen kiintiö-Albert. Sekin pääsee kovaa. |
Lisäksi on vaikea välttyä mitä jos -ajatuksilta. Nyt oli onni matkassa, mitä jos seuraavalla kerralla enää ei? Onko harrastus todella sen riskin arvoinen?
En pelkää ratsastusta itsessään, mutta olen jo kauan pelännyt putoamista. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä harvempi putoaminen on pelkkä harmiton pyllähdys. Vähemmänkin dramaattiset mätkähdykset kalvavat kropassa pitkään. Ja mielessä.
Kovin tiheästi en kylläkään ole kanveesiin iskeytynyt. Edellinen varsinainen selästäsuistuminen tapahtui aika tarkkaan kuusi vuotta sitten. En ainakaan muista pudonneeni sen jälkeen kun Ruusan emällä menin viimeisiä kertoja ennen sen selkävaivan toteamista. Lähellä putoaminen on kyllä muutaman kerran ollut.
Se, miten paljon mitä jos -ajatukset haittaavat harrastusta, paljastuu vasta, kun on aika palata satulaan. Siihen menee hetki, koska ihan heti ei kannata ottaa uuden tällin riskiä. Ehkäpä se vielä kuitenkin tapahtuu.
Lisäys: myös uusi kypärä on tietenkin hankittava ennen selkään palaamista. Ikinä ei pidä ratsastaa samalla kypärällä enää sen jälkeen, kun on pudonnut niin, että päähän on osunut tai edes voinut osua!
Lisäys: myös uusi kypärä on tietenkin hankittava ennen selkään palaamista. Ikinä ei pidä ratsastaa samalla kypärällä enää sen jälkeen, kun on pudonnut niin, että päähän on osunut tai edes voinut osua!
Onneksi ei käynyt pahemmin! Ratsastus on lajina sellainen että siihen vähän kuuluu tippumiset, niin harmillista kuin se on. Olen todennut että lapsuudessa opittu takaisin selkään ellei lähde ambulanssilla toimii hyvin, ei tule kammoa tai ''mitä jos''-ajatuksia. Ainakaan yleensä. Jotenkin haluaisin uskoa että tuo sinun ilmalentosi olisi ollut vain huonoa tuuria, joskus vaan istunta heittää pahemmin pukkien voimasta kuin joku toinen kerta. Toivottavasti on myös uusi kypärä hankittuna ennen kuin seuraavan kerran palaat satulaan, vaikka uusintaa ilmalennosta ei tulisikaan.
VastaaPoistaEivätkä ne lääkärit aina anna sairauslomaa, vaikka sen aivotärähdys-diagnoosin saisi. Muutama vuosi sitten lääkäri totesi minulle suoraan ettei ammattini, jossa olen jaloillani ja liikkeellä koko päivän, ole fyysisesti niin raskas että tarvitsisin sairauslomaa. Vaikka olin juurin jalkautunut pää edellä melkein 180 cm korkean hevosen selästä ja menettänyt tajuni samalla... Onneksi oli ymmärtäväinen työnantaja, joka ilmoitti että en saa tulla töihin ennen kuin koen olevani kunnossa. Viikko meni ennen kuin olin työkuntoinen! Ratsastus sujui vain käynnissä ja laukassa sen viikon ajan (kokeilin kerran, kun en kieltoa saanut), ravissa alkoi särkemään päätä.
Ja ihana tuo kuva missä Albert katsoo lähietäisyydeltä kun Ruusa piehtaroi, niin söpö!!
Kyllähän se vähän niin tuppaa olemaan, että aina silloin tällöin ratsailta putoaa, vaikka se ei kivaa olekaan. Mutta en tajua, miksi pitää pudota pää edellä.
PoistaJa tajusin tämän tekstin julkaistuani, että olisi pitänyt lisätä, että tietenkin ostan uuden kypärän ennen kuin menen uudelleen selkään. Jo ennen joulua aloin suunnitella ostavani sellaisen Back on Trackin kypärän, kun siinä pitäisi olla joku erikoismekanismi aivovammojen ehkäisyyn, mutta en sitten ole saanut aikaiseksi. Olisi varmaan pitänyt aktivoitua ennen kuin putoan päälleni.
Noin 15 vuotta sitten putosin aika samalla kaavalla, ratsastuskoulun tunnilla poni pukitti minut pää edellä alas. Peräti kahdesti saman tunnin aikana. Mutta vaikka palasin heti ratsaille ja ratsastin koko tunnin niin mitä jos -ajatukset vaivasivat silti pitkään. Ja jännitys oikeastaan laantui vasta, kun menin jonkin ajan päästä uudelleen samalla ponilla ja se pysyi täysin hanskassa.
Kuulostaa kyllä tosi hurjalta, että lääkäri ei ole antanut saikkua, vaikka on tajukin mennyt... Minulta lääkäri kysyi, tarvitsenko saikkua. Meillä saa olla omalla ilmoituksella 3 päivää saikulla, joten en sitten jäänyt odottelemaan, kirjoittaisiko lääkäri todistuksen.
Sekin kuulostaa hurjalta, että olet ratsastanutkin aivotärähdyksen jälkeen! Jos olisit pudonnut uudelleen niin olisi voinut tulla pysyvämpikin aivovamma.
Varsat on kyllä hassuja, kun emän piehtarointi on niille aina niin iso juttu. Alkuun saattavat siitä hätääntyäkin, mutta Albert on jo sen verran iso poika, että ei enää pelkää.
Ihmiset ovat toki erilaisia, joidenkin täytyy saada prosessoida tippuminen ja siihen johtanut tilanne ennen kuin voi uudestaan kiivetä selkään. Etenkin, jos epäilet että Ruusa olisi kipeä jostain kannattaa toki ottaa sekin huomioon! Ehkä pieni tuumaustauko ei teille tee huonoa ja hitaasti uudelleen aloittaminen, ettei ehkä heti lähde pellolle laukkaamaan.
PoistaLääkäri oli vakaasti sitä mieltä ettei aivotärähdys ole vakava, ei kuvattu päätä tai saanut mitään käskyä levätä. Sain ohjeeksi vain ottaa buranaa, mikäli pää on kipeä. Ei mitään muuta... Kiipesin silloin heti tippumisen jälkeen takaisin hevosen selkään, kun olin ensin saanut itseni ylös ja hevonen oli otettu kiinni, niin minut talutettiin takaisin tallipihaan. Tippuminen sattui juurikin nimittäin pellolla. Ratsastin muistaakseni kolme vai neljä päivää tippumisen jälkeen kerran, erittäin kevyesti ja tutulla (turvallisella) ratsulla. Lääkäriltä kysyin siitäkin että milloin saan ratsastaa seuraavan kerran, ohje oli että sitten kun pääkipu häviää. Pahempi tosin oli melkein ne lihaskivut, mitkä sain siitä että ilmeisesti tipuin vauhdilla ja jäin osittain hevosen jalkoihin. Mitään muistikuvaa siitä mitä on tapahtunut mulla siis ei ole, osasin itse sanoa että mulla on aivotärähdys, koska muisti meni ja päähän sattui.
Päävammat ovat kyllä vakava asia! Oikeasti ohjeistus noissa pää edellä tippumisissa on ambulanssilla lähimpään sairaalaan/päivystykseen. Aina ja jokainen kerta.
Vakava asia todellakin, ei ole leikkimistä näillä. Kun kesällä soitin päivystykseen ja kysyin, pitäisikö tulla näyttämään kun varsa potkaisi nenään, sanoivat että aina pitää mennä, jos päähän tulee isku.
PoistaItsekin mietin silloin putoamisen jälkeen, pyydänkö kaveria vai soitanko ambulanssin. Sitten kun menin terveyskeskukseen, meinasivat ensin laittaa minut vaan istumaan odotushuoneeseen, itse sitten sanoin että laittakaa nyt edes niskatuki, koska ihan oikeasti putosin vauhdilla päälleni ja niskaani sattuu. Sitten päättivätkin ottaa tarkkailuhuoneeseen.
Ja en tosiaan ajatellut heti ratsaille palattuani mennä pellolle laukkailemaan. :D Onneksi Ruusa ei ole harrastanut pukittelua muissa tilanteissa (*koputan puuta*), joten ehkä saan oman pään pidettyä kasassa vähän rauhallisemmassa tahdissa.
Onneksi ei käynyt pahemmin! Itsekin tipun hyvin harvoin, mutta tosiaan tuntuu että iän myötä sitä kestää tärskyjä paljon huonommin kuin nuorempana...Minä pidän nykyisin kypärää ja turvaliiviä aina, sekä ratsastaessa että ajaessa. Ihan hirvittää ajatella, miten nuorempana ratsastin ties millä hulluilla hevosilla ilman kypärää. Onneksi oli tuurit matkassa aina.
VastaaPoistaOnnea oli kyllä matkassa, toivottavasti ei jää mitään pitempiaikaista haittaa.
PoistaMinä en ole teininäkään ratsastellut ilman kypärää, mutta turvaliiviä en oikein ole vielä oppinut pitämään. Vähän aikaa pidin Ruusan kanssa, kun se tuntui vähän villiltä, mutta oma turvaliivini on vähän epämukava ja olen siksi jättänyt sen pois. Pitäisi hommata vähän mukavampi versio ja vaan opetella käyttämään. Ihan tyhmäähän se on olla käyttämättä turvavarusteita, joita kuitenkin on olemassa.
Onneksi ei sattunut pahemmin, vaikka sitä kannattaa kyllä vielä myöhemminkin tarkkailla omaa olotilaa, esim muistamista ja jaksamista. Kaikki aivoihin kohdistuneet tärskyt ei oireile ihan heti.
VastaaPoistaJa rauhassa palailet sitten ponin selkään, kun koet itse siihen olevasi valmis.
Apua, ei saa pelotella! Muistiongelmia pelkään jo valmiiksi, koska isäni alzheimer alkoi oireilla jo noin 50-vuotiaana. Varmaan ei edistä omaa terveenä pysymistä, jos tulee tällejä päähän.
PoistaMutta jotenkin ajattelen, että en voinut nyt kauhean pahaa aivo-ongelmaa saada, kun kuitenkaan perinteisiä aivotärähdysoireita ei ollut (tajuttomuutta, muistiaukkoja, pahoinvointia, sekavuutta).
Varmaan tässä nyt ainakin pari viikkoa menee ennen kuin kokeilen taas ratsastusta. Jos poni alkaa enemmänkin kiukutella niin pitää sille hommata taas joku hieroja tmv.
Juu nuo pääjutut on jänniä, muistamiseen, keskittymiseen jne. liittyvät ongelmat voi kestää pitkäänkin, tosin en usko, että sun tapauksessa kauhean pitkäaikaisia, kun noin hyvin kuitenkin voit jo nyt. Itellä meni vuosi kunnon tärskystä ja lievät tasapainohäiriöt jäi muistoksi. Mutta kuuntele vointiasi ja etene sen mukaan. Näissä asioissa ei voi kiirehtiä, se ottaa sen aikaa minkä ottaa. :)
VastaaPoista-Hanne
Kuulostaa pahalta! Varmaan oli vähän isompi tälli tosiaan sinulla kyseessä. Aivot on aika herkkä kapistus, on paha jos niille käy jotain. Luulen, että tässä tapauksessa aivosumua aiheuttaa myös niska, koska vaikka se on yllättävän ok:n tuntuinen niin kuitenkin jonkin verran kipeä ja jumissa. Vaikea tietää, miten paljon on aivotäräystä ja miten paljon niskaa.
PoistaOlen kuitenkin maanantaisen säikähdyksen jälkeen tehnyt töitä leppoisassa tahdissa kotoa käsin. Edelliseen työhön en olisi mennyt vielä, koska sitä ei voinut tehdä etänä ja tuskin olisin saanut samalla lailla aikaa.
En ole ihan varma tuliko kommentti perille - blogger on temppuillut minulla viimeisen kuukauden aina kommentoidessa... joten laitanpa nyt uudestaan, että hurjalta kuulostaa! Täällä päin pureskellaan edelleen myös noita "mitä jos" -ajatuksia, kyllä noista tippumisista aina joku muisto jää. En Ruusaa tunne, mutta toivottavasti neiti ei ottanut opikseen, tulokset voivat muuten olla epämiellyttäviä.
VastaaPoistaMeidän estetunnilla tipahti yksi ratsastaja viikko sitten puomien sekaan, löi päänsä ja oli ilmisesti tullut lievä aivotärähdys. No, hän oli saanut uuden kypärän hankittua ja oli heti tällä viikolla taas uudelleen hyppäämässä, ei ollut ilmeisesti sattunut kovinkaan pahasti.
Tsemppiä tärähdyksen paranteluun, itsekin suosittelen muistin ja tasapainon lähempää tarkastelua tässä lähiaikoina.
No eipä näköjään Blogger suostunut kommenttiasi minulle asti toimittamaan! Aika paljon tuntuu takkuilleen viime aikoina.
PoistaSe kyllä tosiaan hirvittää, mitä Ruusa tästä oppi tai oppiko mitään. Welsheissä on se puoli, että tuppaavat oppimaan kerrasta niin hyvässä kuin pahassakin. Olen ollut siinä uskossa, että ratsastus on Ruusan mielestä yleensä ihan ok, mutta selkeästi sitä sunnuntaina jokin painoi. Enkä toivo, että se jatkossa ratkaisee tilanteet heivaamalla ratsastajan alas. On sen verran notkea, että en ainakaan minä sellaisessa tilanteessa Ruusan selässä pysy.
Voi vaan toivoa, ettei jää minulle vammoja eikä Ruusalle ratsastajanheivaustaipumusta.
Minä oon kerran tippunut pukittavan ponin selästä maneesin hiekkaan aivan pystysuoraan kypärännupille ja siitä niskojen kautta rojahdin alas. Se on ainut kerta, kun isä on ampaissut katsomosta huutaen (ihan pienestä hän ei järkyttynyt). Jatkoin tunnin loppuun, eikä niskat edes kipeytyneet. Ihme kyllä.
VastaaPoistaSamainen poni on myös lingonnu minut laukan päätteeksi päin puuta. Silloin lähti taju ja heräsin puun juurelta. Olin kaverin kanssa silloin kahdestaan maastossa. Käytiin lenkki loppuun sen jälkeen, eikä kerrottu tallilla kellekään!! Huh! Onneksi siitäkään ei jäänyt mitään pysyvää. (pää kuvattiin myöhemmin migreenien takia, kun mainitsin tästä tippumisesta).
Rippe on kyllä hurjastellut ja riepottelee minua välillä kunnolla, mutta en ole tippunut. Minusta välillä tuntuu, että se leikittelee kanssani ja koukkaa aina takaisin kyytiin jos meinaan tippua. Haha.
Toivottavasti toivut tärskystä ja uskallat taas ratsaille. Vanhempana kaikki kolhut tuntuvat paljon pahemmille, fyysisesti ja henkisesti.
Minäkin käsittääkseni putosin juuri tuolla lailla kohtisuoraan, ainakin mielestäni päälaki osui maahan ensimmäisenä. Varmasti olisi ollut hurjan näköistä, jos joku olisi nähnyt.
PoistaRuusa on aikaisemmin aina lopettanut pukittelun, jos minulla on tasapaino heilahtanut, mutta nyt ei. Olisi kiva tietää, miksi.
Se on kyllä niin totta, että vanhempana kaikki sattuu enemmän. Edellisen kerran tipuin tällä samalla lailla tosiaan 15 vuotta sitten ja silloin en muista, että olisi tullut mitään aivo-oiretta. Silloin vastassa oli maneesin hiekka. Niska oli kyllä silloin melkeinpä kipeämpi.
Heippa! Tärskyjen jälkeen on melkein parempi mennä töihin.ja jatkaa ns. normaalia elämää jos ei heti löydy mitään hälyttävää. Se että olet muiden ihmisten seurassa ja yrität tehdä kaikki normaalit arkihommat, helpottavat muita huomaamaan jos alat käyttäytyä oudosti ja saat näin apua nopeammin. Ettet vain jää yksin kotiin. Näin minua neuvoi lääkäri, kun tärskyn muutama vuosi sitten sain. Tokikaan ei ollut noin kova isku itsellä muutenkaan. Tilannekohtaista siis. :)
VastaaPoistaHmm, minä kun olen nimenomaan ollut etätöissä tämän viikon. Ajattelin, että sillä lailla saa helpommin levättyä, jos tulee kesken työpäivän väsy, eikä tarvitse ajella niin paljon autolla. Olen kyllä ollut etäyhteydessä työkavereiden kanssa ja pari ekaa yötä olin äitini luona yötä.
PoistaToivottavasti en pelotellut, en ehkä tarpeeksi selvästi kirjoittanut mitä hain takaa: mitä minulle painotettiin oli se että normaalia arkea ja toimintaa on hyvä jatkaa, koska silloin parhaiten huomaa jos ei yhtäkkiä jotain pysty / kykene tekemään, kuten esimerkiksi sitomaan kengännauhojaan. Mutta toki tapauskohtaisesti, en minä päänsärkyisenä mennyt töihin tms. Mutta yksin en ole uskaltanut jäädä, ennen kuin on ollut selvää että mitään vakavaa vauriota en ole saanut.
PoistaJoo en minä sinun kommentistasi pelästynyt, vaan noista missä sanottiin, että oireita voi tulla vielä pitkän ajan päästäkin. Pää on tärkein työvälineeni joten pienikin häikkä ajattelussa vaikeuttaa heti elannon hankkimista, vaikka muu elämä sujuisikin.
PoistaMinulla ei ole ollut päänsärkyä, joten sikäli ei ole ollut estettä työlle. Mutta todennäköisesti saikku olisi kuitenkin ollut viisaampi veto. Nyt nimittäin tuntuu paremmalta, kun en viikonloppuna tehnyt mitään ajattelua vaativaa tai stimuloivaa. Hoidin vaan eläimet ja röhnötin sohvalla telkkarin ääressä. Edes täällä netissä en pahemmin roikkunut. Ilmeisesti aivot siis kuitenkin tarvitsivat lepoa.
Onneksi selvisit. Pääosumissa on aina iso riskinsä ja joskus voi se pienikin tärsky oireilla vasta jälkikäteen, jättää aukkoja muistiin jne. Eli siinä suhteessa vielä tarkkaile vointiasi muutamankin viikon ajan. Pääjutut ovat usein kovin mystisiä.
VastaaPoistaItsekin tulin kärryonnettomuudessa pää edellä maahan, tai kasvot edellä, niska narkskui ja ehdin miettiä, että tähänkö tämä kaikki päättyi. Siitä sitten kiepillä vasemman puolelle selälleen ja tajuissani selvisin, heti pystyyn, hevonen tuli kärryjensä kanssa luokseni ja murtumia olikin enempi ja vähempi lonkassa ja lantiolla. Kypärä taitaa muuten olla edelleen sama :O. En siis ole vaihtanut sitä.
Tippunut olen, usein ohjat pysyy käsissä ja tällöin tippuminen on hallitumpaa. Mutta voimakkaat pukit, ne heilauttavat niin paljon tasapainoa, että niiden kanssa jos tulee toistuvana jaksona, irtoaa helposti ohjasote ja se on menoa. Kylmä sääkin voi olla syynä hevosen pukitteluun, selkä jos on kovin kylmänherkkä niin sekin vaikuttaa.
Apua, ei saa pelotella. Nyt tietysti kyttään itseäni hullun lailla. Vieläkin ajattelu kyllä töissä tuntuu tavallista työläämmältä. Täytyy toivoa, että tämä menee ohi, koska töissä pitäisi olla aina skarppi ja nopea ajattelija.
PoistaMuistan, kun kirjoitit tuosta ajo-onnettomuudesta blogissasi. Hurja paikka sekin. Kypärä kyllä kannattaisi viimeistään nyt vaihtaa! Itse vaihdoin silloin reilu vuosi sitten kypärää, vaikka en ollut edellisilläkään pudonnut. Kyllä ne heikkenevät jo ihan vanhetessaankin ja sitä paitsi kannattaa vaihtaa jo siksi, että turvallisuus menee koko ajan loikkien eteenpäin.
Nyt meinaan itse ostaan niin hyvän kypärän kuin rahalla vaan saa. Aivoilla ei voi olla hintaa.
Jostain syystä en ole koskaan oppinut pitämään ohjia kädessä pudotessa. En varmaan ole koskaan siinä onnistunut.
Hei, olen ratsastavan jääkiekkoilijatytön (sairaanhoitaja)äiti ja valitettavasti molemmista lajeista on aivotärähdys tullu tutuksi... Aivotärähdys voi tulla vaikka pää itsessään ei ottaisikaan osumaa. Parasta hoitoa aivoille tärähdyksen jälkeen on lepo ja nesteytys. Meillä kiekko on ykköslaji ja jäälle ei ollut menemistä (liiton sääntö) ennen kuin viisi portainen toipumisohjelma oli läpäisty. Aivotärähdys, lieväkin on kuitenkin aivovamma ja se tulisi ottaa vakavasti. Meillä on kuitenkin vain yhdet aivot. Kaksi lähekkäistä aivotärähdystä voi johtaa jopa kuolemaan tai vakavaan pysyvään aivovaurioon. Kypärä vaihtoo tärskyn jälkeen, koska muovi haurastuu vaikki näkyvää vauriota olisikaan ja kannattaa uusia se vanha kypärä aikaajoin vaikkei olisi koskaan tipahtanutkaan. Etsiessäni tyttärelleni uutta kypärää sanottiin ettei hinta takaa mitään, eli kalliimpi ei ole sen turvallisempi kuin halvempikaan, tärkeintä on että kypärästä löytyy CE (ja olikohan joku toinenkin) merkintä ja omaan päähän sopiva.
VastaaPoistaJuu, ilmottaudun tässä samalla blogin lukijaksi. Olen ulkosuomalainen hevosten pariin nyt aikuisiällä palannut naisihminen. Hevosen omistajana ihan noviisi ja tykkään kovasti lukea suomalaisia aikuisten kirjoittamia hevosblogeja, joissa pääpaino on hevosissa, eikä niinkään varusteiden merkeissä ;). Meillä siis tytär ratsastaa ja itse olen enemmän se maastakäsittelijä. Näin vanhemmiten on tullut huomattua, että se muu puuhailu ja työskentely hevosen kanssa on myöskin tärkeää ja antoisaa.
Suvi
Mikä tuo tuollainen viisiportainen toipumisohjelma on?
PoistaMinä en saanut päivystyksestä yhtään mitään ohjeita. Siellä ei edes puhuttu mistään aivotärähdyksestä enkä tajunnut, että minulla sellaista voisi olla ennen kuin menin seuraavana päivänä töihin. Kun varta vasten kysyin, onko jotain, mitä pitäisi välttää, sanottiin, että ei, ihan voi elää normaalia elämää. Lääkäri oli jopa sitä mieltä, että voisin mennä yksin kotiin. Menin kuitenkin tosiaan varmuuden vuoksi pariksi yöksi äitini luo.
Minä otan mieluummin varman päälle kuin riskeeraan, aivot tosiaan ovat ainutkertaiset ja jos tulee joku vakavampi aivovamma niin sen kanssa on sitten koko loppuikä elettävä. Eikä sellainen hidastuminen kuulosta ollenkaan hyvältä vaihtoehdolta, kun on aina ollut nopea.
Kyllä kypärissä on testien mukaan aika paljon eroja, mutta toki laatu ei aina täysin korreloi hinnan kanssa. Back on track on pärjännyt aika hyvin testeissä, joten jos se vaan istuu päähäni niin sellaisen aion seuraavaksi ostaa.
Ja tervetuloa blogin lukijaksi! Onko sinulla omaa blogia?
Kiitos tervetulotoivotuksista! Tällä hetkellä minulla ei ole aktiivista blogia, mutta eihän sitä tiedä jos vaikka taas innostuisi joku päivä.
PoistaTäällä Pohjois-Amerikassa erityisesti lasten ja nuorten aivotärähdykset on nykyisin tarkan seurannan alla. Tuohon viisiportaiseen ohjelmaan varmaan linkki jostain, mutta suurin piirtein; Ensimmäinen taso on lepo eli vuorokausi ilman ärsykkeitä (tosi kivaa teinin kanssa, jolla puhelin on käteen kiinni kasvanut) sitten lääkäriin, jossa tasapaino ja muistitestejä. Taso kolme samaiset testit ja jos ne läpäisi niin sai luvan kevyeen liikuntaa, ulkoiluun yms ja jos näissä ei ongelmia sai mennä kevyiin harjoituksiin, kouluun, jos jotain ongelmaa niin putoaa aina ykköstasolle, mutta jos kesti harjoitukset sai mennä jääharjoituksiin ilman kontaktia, ja taas askel parempaan sai mennä normaaleihin harjoituksiin ja jos ne kesti niin pääsi pelaamaan. Pienikin takapakki pudotti ykköstasolle. Tyttärellä oli ihan kunnon tärähdys, vaikka ei todennäköisesti lyönyt päätään, vaan putosi olkapäälleen. Reagoi valoon oksentamalla, puhe sammalsi yms. Käytin varulta pään CT-kuvissa, mutta niissä ei näkynyt vuotoja tai vastaavaa. Kaksi viikkoa tais mennä, että sai peliluvan ja hevosen selkään päästin vasta 4 viikon jälkeen.
Tuttavan poika on ollut useamman kuukauden toipilaana aivotärähdyksen jälkeen ja on vielä tarkkailun alla ja suositus, että ei enää pelaisi jääkiekkoa eikä muutakaan kontaktilajia. Todella pahoja migreenikohtauksia ja mielialanvaihteluita.
Itse lensin pari vuotta sitten jäällä selälleni enkä lyönyt päätä, joten en mennyt myöskään lääkäriin. Seuraavana päivänä sinnikkäästi töihin ja muistan kuinka olin kipeä ja kävin niin hitaalla...
En tiedä onko ratsastuskypärissä sama kuin jääkiekkokypärissä, että testin tulos riippuu paljolti teettäjästä. Vaikea on saada täysin puolueetonta testiä.
Mutta nyt täytyy lähtä heinäpaalijumppaan, huomenna meille tulee uusi heponen ;D Myönnän, musta tulee tätiratsastaja, mutta ihan vaan siksi, että lapsi tarvii maastokaverin ja tytär ei anna veljensä ratsastaa omalla ponillaan...(tällä siis idea aviomiehelle myytiin):D
Huh, kuulostaapa ikävältä, että jo lapsena tulee noin pahoja vammoja. Mutta hyvä, että siellä on otettu aivotärähdykset vakavasti.
PoistaItsekin olen saanut jäällä aivotärähdyksen 12-vuotiaana. Kaaduin luistimilla suoraan selälleni ja ilmeisesti löin pääni sen verran pahasti, että minut vietiin ambulanssilla sairaalaan. Siitä jäi muistoksi taipumus auralliseen migreeniin. Tämä tapahtui koulun liikuntatunnilla. Siihen aikaan ei ollut tapana lastenkaan pitää kypärää luistellessa, mutta tämän onnettomuuden jälkeen ko. koulun luistelutunneille tuli kypäräpakko. Vaarallista on tuo luistelukin.
Mutta hei, onnea uudesta hevosesta!
Tuollaisesta karvasatulasta ei ehkä saa tositilanteessa samanlaista tukea kuin rungollisesta. Meillä ainakin on tammalla jo kiima, joka välillä aiheuttaa mm. sellaista, että samalla lenkillä voi verkkaisesti kävellä ajatuksissaan ja kesken kaiken singota täyteen laukkaan ja riipaista pukkisarjan. Pukittelee talvella muutenkin maastossa melkein joka kerralla ja välillä kentälläkin, kun innostuu. Ei ole kipeä ja varusteet ovat sopivat. Kunhan riekkuu elämisen ilosta :)
VastaaPoistaKyllä. Hevonen oppii kerrasta ja luultavasti kokeilee toisenkin kerran, mutta ei siitä ongelmaa tule, kunhan seuraavalla kerralla kestää kyydissä.
Joo, karvasatula ei ole kyllä optimaalinen selässä pysymiseen. Parempi kuin kokonaan ilman satulaa, mutta ei sama kuin kunnollinen satula. Olen vähän kysellyt kyllä satulaihmisiltä, olisiko tähän meidän yhtälöömme mahdollista saada sopivaa satulaa, mutta aika heikolta näyttää.
PoistaJa tosiaan uskon, että poni yrittää uudelleenkin tätä samaa temppua. Mutta jos en nyt pysynyt selässä niin mahdankohan pysyä seuraavallakaan kerralla... Täytyy varmaan laittaa vähän kovempi kuolain suuhun, että saan ainakin pään nykäistyä ylös. Ruusahan kyllä pystyy pukittamaan pää ylhäälläkin, mutta ehkä siellä silloin sentään pysyy paremmin. Ehkä.
Huh, kylläpä siellä teillä tädit lentävät tantereeseen :O Onneksi kenellekään ei ole sattunut mitään vakavaa!! Tsemppiä toipumiseen, voi olla niska pidemmänkin aikaa arka... Ja eipä se poni välttämättä kerrasta moisia temppuja opi, toivotaan niin! =)
VastaaPoista- Hanna
Täytyy toivoa, ettei oppinut! Mutta joo, kumman lähekkäin tuli kaksi ensiapua työllistävää putoamista tätitallilla. Noin kuukausi vain väliä. Mutta molemmissa pätee otsikon toteama eli ilman kypärää olisi voinut käydä pahemminkin. Toivottavasti nyt päästään takaisin normaaliin rauhalliseen harrastamisen tahtiin!
Poista